​Ministereiden valinnat

Parlamentarisoitumisen myötä Suomeen vakiintui käytäntö, jonka mukaan suurimman puolueen puheenjohtaja aloittaa hallitusneuvottelut. Sitä ennen kävi usein niin, että presidentti nimitti hallituksen muodostajaksi jonkin luottohenkilönsä pienemmästä puolueesta. Presidentti Kekkonen nimitti 1970-luvulla kaksi kertaa pääministeriksi oman keskustalaisen luottohenkilönsä, vaikka puolue ei ollut suurin eduskunnassa eikä edes hallituksessa. Ahti Karjalaisen II ja Martti Miettusen II hallituksissa pääministeri oli keskustalainen, vaikka sosialidemokraatit olivat selvästi suurempi puolue.

Suurimman eduskuntaryhmän asema ei läheskään aina tarkoittanut edes puolueen pääsemistä hallitukseen. Vuoden 1958 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi valittiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, SKDL. Presidentti Kekkonen antoi sen edustajalle, Eino Kilvelle, tehtävän hallituksen muodostamisesta. Kilpi kuitenkin epäonnistui tehtävässään, koska sosialidemokraatit eivät hyväksyneet häntä pääministeriksi. SKDL jäi – tai jätettiin – pois hallituksesta ja sen muodostivat vaalitappion kärsineet pienemmät puolueet K.J. Fagerholmin (sd) johdolla. 

Presidentin ohjatessa hallituksen muodostamista suuretkaan vaalivoitot eivät välttämättä  tuoneet hallituspaikkaa, jos luottamus  jostain syystä puuttui. Kokoomus oli oppositiossa vuodesta 1966 lähtien aina vuoteen 1987 saakka. Oppositiokauden aikana puolue saavutti useita vaalivoittoja ja kasvoi  26 kansanedustajan ryhmästä 53 edustajan ryhmäksi. Vasta silloin valtioneuvoston ovet aukesivat. 

Henkilöiden nimittäminen

Presidentillä oli ennen suuri valta päättää niin pääministerin, ulko- kuin puolustusministerinkin henkilöllisyydestä. Muihin ministereiden nimityksiin presidentit ovat ottaneet kantaa harvemmin, mutta joskus näinkin on tapahtunut. Erityisesti presidentti Kekkonen tahtoi pitää hallitusten ulkopuolella sellaiset henkilöt, joiden ulkopoliittista lojaalisuutta epäili. Vuonna 1968 hän teki tulevalle pääministerille Mauno Koivistolle selväksi, ettei hyväksyisi esimerkiksi Olavi Lindblomin valintaa sisäministeriksi. Kekkosen kauden aikana presidentin viestejä kuunneltiin herkästi.

Ennen sotaa pääministeri käytännössä valitsi ministerit hallitukseensa, sodan jälkeen valinnat on tehty tavallisesti eduskuntaryhmissä. Tapana on ollut, että hallitukseen tulossa olevat puolueet eivät puutu toistensa henkilönimityksiin. Vuonna 1966 hallituksen muodostaja Rafael Paasio (sd) ilmoitti julkisesti, että hän ei aio ottaa kantaa ”toisten ryhmien henkilövalintoihin”.

Puolueiden säännöissä on usein mainittu, miten henkilövalinnoista ja osallistumisesta hallitusvastuuseen tehdään päätös. Tavallista on, että päätöstä valmistellaan niin eduskuntaryhmässä kuin puolueen omissakin organisaatioissa. Yksityiskohtaisimmat ohjeet menettelytavoista ovat Suomen Kesk​​​​usta rp:n säännöissä:

29 § Puolue voi olla edustettuna maan hallituksessa ja tukee sitä, mikäli hallituksen ohjelma ja toiminta ovat sopusoinnussa puolueen periaatteiden kanssa.

Puolueen osallistumisesta hallitusvastuuseen neuvottelevat puoluehallituksen ja Keskustan eduskuntaryhmän nimeämät hallitusneuvottelijat.

Hallitusneuvottelijoihin kuuluvat puolueen puheenjohtaja, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri ja puoluevaltuuston puheenjohtaja sekä eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja kaksi varapuheenjohtajaa.

Hallitusneuvottelijoita johtaa puolueen puheenjohtaja.

Hallitusneuvottelijat esittelevät neuvotteluiden tuloksen puoluehallitukselle ja eduskuntaryhmälle. Puolueen osallistumisesta hallitusvastuuseen päättää puoluehallituksen esityksestä puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteinen kokous, jossa jokaisella on yksi ääni. Puolueen ehdokkaat hallitukseen nimetään puoluehallituksen, eduskuntaryhmän ja Euroopan parlamentissa toimivan Keskustan valtuuskunnan jäsenten yhteiskokouksessa, jossa jokaisella on yksi ääni ja jota johtaa puolueen puheenjohtaja.