7.1
Vanhemmuuslaki
Säännöskohtaisissa perusteluissa on hyödynnetty voimassa olevien äitiys- ja isyyslakien perusteluita siltä osin kuin säännösten ehdotetaan säilyvän sellaisinaan. Jos säännöstä ehdotetaan muutettavaksi, ehdotettu muutos on tuotu perusteluissa esiin. Jos ehdotettu muutos kohdistuu pelkästään säännöksen kieliasuun, ei muutosta ole perusteltu erikseen.
1 luku Yleiset säännökset
1 §.Lain soveltamisala. Pykälässä säädetään lain soveltamisalasta. Lakia sovelletaan äitiyden ja isyyden toteamiseen, vahvistamiseen sekä kumoamiseen. Pykälässä on lisäksi lain soveltamisalaa selventävä informatiivinen viittaus adoptiolakiin, joka ei sisälly voimassa olevaan lainsäädäntöön.
2 §.Äitiyden toteaminen synnyttämisen perusteella. Pykälässä säädetään äitiyden toteamisesta synnyttämisen perusteella.
Pykälässä ilmaistaan pääsääntö, jonka mukaan lapsen äiti on se, joka on synnyttänyt lapsen. Säännöstä sovelletaan kaikissa tilanteissa siitä riippumatta, miten lapsi on saanut alkunsa. Synnyttäjä on siis äiti silloinkin, kun hän ei ole geneettisesti lapsen äiti, vaan lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta tai luovutetusta alkiosta.
Äitiyden toteaminen ei edellytä sitä, että lapsen synnyttänyt henkilö on sukupuoleltaan nainen. Sellaisissa harvoin esiintyvissä tilanteissa, joissa henkilön oikeudellinen sukupuoli on vahvistettu mieheksi, mutta hän on säilyttänyt biologisen sukupuolensa mukaisen suvunjatkamiskyvyn naisena, on mahdollista, että lapsen synnyttänyt henkilö on oikeudelliselta sukupuoleltaan mies. Säännös mahdollistaa äitiyden toteamisen näissäkin tilanteissa.
3 §.Isyyden toteaminen avioliiton perusteella. Pykälässä säädetään isyyden toteamisesta synnyttäneen äidin avioliiton perusteella eli niin sanotusta isyysolettamasta. Säännöksen sisältö vastaa voimassa olevaa lainsäädäntöä, mutta erityisesti sen ruotsinkielistä kieliasua on selvennetty nykyisestä.
Pykälän 1 momentin mukaan synnyttäneen äidin aviomies on lapsen isä, jos lapsi on syntynyt avioliiton aikana.
Pykälän 2 momentissa säädetään isyyden määräytymisestä tilanteessa, jossa äidin aviomies on kuollut ennen lapsen syntymää. Säännöksen mukaan aviomies on lapsen isä, jos lapsi on voinut tulla siitetyksi ennen aviomiehen kuolemaa. Lapsen ei edellytetä tulleen siitetyksi avioliiton aikana. Lapsen äiti ja mies ovat voineet avioitua lapsen siittämisen jälkeen varmistaakseen sen, että lapsi syntyy aviosuhteeseen. Monille tieto raskaudesta on yksi peruste solmia avioliitto. Suomessa tavanomaisesti käytetty ohjearvo lapsen siittämisajankohdan ja aviomiehen kuoleman välisestä enimmäisajasta on 10 kuukautta. Yksittäistapauksissa ohjearvosta voidaan poiketa esitetyn asiantuntija-arvion perusteella. Pykälän 2 momentin toisen lauseen mukaan, jos äiti on ennen lapsen syntymää solminut uuden avioliiton, on uusi aviomies kuitenkin lapsen isä lapsen siittämisajankohdasta huolimatta.
4 §.Isyyden vahvistaminen muissa tapauksissa. Pykälässä säädetään isyyden määräytymisestä silloin, jos isyyttä ei todeta avioliiton perusteella. Pykälän 1 momentin mukaan isyys vahvistetaan tällöin Digi- ja väestötietoviraston tai tuomioistuimen päätöksellä. Digi- ja väestötietovirasto voi ehdotetun lain 29 §:n mukaan vahvistaa vanhemmuuden tunnustamisen perusteella tai kuolleen vanhemman oikeudenomistajien annettua suostumuksensa vanhemmuuden vahvistamiseen ilman oikeudenkäyntiä. Muissa tapauksissa asia on ratkaistava tuomioistuimessa. Vanhemmuuden tunnustamisesta säädetään 3 luvussa, kuolleen vanhemman oikeudenomistajien suostumuksesta 4 luvussa ja vanhemmuuden vahvistamista koskevasta oikeudenkäynnistä 6 luvussa.
Pykälän 2 momentissa osoitetaan ne seikat, joihin isyys puheena olevissa tapauksissa perustuu. Sen 1 kohdan mukaan lapsen isä on se, joka on siittänyt lapsen. Jos lapsen synnyttänyt äiti on hedelmöitetty muulla tavoin kuin siittämällä, esimerkiksi niin sanotun koti-inseminaation avulla, isä on 2 kohdan mukaan se, jonka siittiöitä on käytetty äidin hedelmöittämiseen. Mainittua 2 kohtaa ei kuitenkaan sovelleta tapauksiin, joissa äidille on annettu hedelmöityshoitoa ja lapsi on syntynyt hoidon tuloksena.
Pykälän 3 momentissa säädetään tapauksista, joissa lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidon avulla. Näissä tapauksissa lapsen isä on se, joka yhteisymmärryksessä lapsen synnyttäneen äidin kanssa antoi suostumuksensa hoitoon. Hedelmöityshoidolla tarkoitetaan hedelmöityshoidoista annetun lain 1 §:ssä tarkoitettua hoitoa. Sillä ei ole merkitystä, onko hoito annettu Suomessa vai ulkomailla. Suostumuksen antaja vahvistetaan isäksi, jos voidaan pitää todistettuna, että lapsi on syntynyt annetun hoidon tuloksena. Se seikka, että isyys perustuu näissä tapauksissa hoitoon annettuun suostumukseen, merkitsee sitä, että parille annettavassa hoidossa isyys luovutettuja siittiöitä käytettäessä irtautuu biologisesta polveutumisesta. Hedelmöityshoidoista annetun lain mukaan suostumus tulee antaa kirjallisesti. Isyyden vahvistamisen edellytyksenä ei kuitenkaan ole se, että suostumus on näin annettu, koska voi tulla tilanteita, joissa kirjallista suostumusasiakirjaa ei ole laadittu. Hedelmöityshoitoa on esimerkiksi voitu antaa valtiossa, jossa siellä voimassa olevan lain mukaan ei edellytetä kirjallisen asiakirjan laatimista suostumuksesta tai palvelujen tuottaja on laiminlyönyt vaatia nimenomaista suostumusta. On asianmukaista, että isyys voidaan vahvistaa myös tällaisessa tapauksessa. Saatu hedelmöityshoito voidaan yksittäistapauksessa osoittaa esimerkiksi hoidon antaneelta hedelmöityshoitoklinikalta saadulla todistuksella.
Jos hedelmöityshoitoa on annettu naisparille tai synnyttäneelle äidille yksin, siittiöiden luovuttaja voi hedelmöityshoidoista annetun lain 16 §:n 2 momentin mukaan suostua siihen, että hänet voidaan vahvistaa hoidon tuloksena syntyneen lapsen isäksi. Jos tällainen suostumus on annettu ennen hoidon antamista, isyys voidaan 3 momentin mukaan perustaa siihen. Momentin kolmannen virkkeen mukaan suostumus isyyden vahvistamiseen voidaan antaa yhteisymmärryksessä lapsen synnyttäneen äidin kanssa myös hoidon antamisen jälkeen, jos hoitoa annetaan synnyttäneelle äidille yksin. Lapsen synnyttäneen äidin on toisin sanoen annettava tällöin hyväksymisensä suostumukselle, jotta isyys voitaisiin sen perusteella vahvistaa. Mahdollisuutta suostumuksen antamiseen hoidon antamisen jälkeen ei ole niissä tilanteissa, joissa hoitoa on annettu naisparille, koska lapsen toisen vanhemmuuden määräytymisen synnyttävän äidin kumppanin ja siittiöiden luovuttajan välillä tulee olla selkeää kaikille osapuolille jo ennen hoidon aloittamista. Mahdollisuus käyttää naisparin hoidossa myös sellaisia siittiöitä, joiden luovuttaja on suostunut isyyden vahvistamiseen, on muutos voimassa olevaan lainsäädäntöön.
On huomattava, että säännöstä sovelletaan vain silloin, jos lapsi on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Jos lapsi on syntynyt äidin avioliiton aikana, aviomies on lapsen isä siitä huolimatta, että toinen henkilö on siittänyt lapsen tai antanut suostumuksensa hoitoon.
Jos miehen oikeudellinen sukupuoli 2 momentissa tarkoitetun tapahtuman tai 3 momentissa tarkoitetun suostumuksen antamisen jälkeen vahvistetaan naiseksi, tämä seikka ei estä isyyden vahvistamista. Isyyden vahvistaminen ei edellytä, että isä on sukupuoleltaan mies.
5 §.Äitiyden vahvistaminen hedelmöityshoitoon suostumisen perusteella. Pykälässä säädetään äitiyden vahvistamisesta. Pykälän 1 momentissa asetetaan vahvistamisen edellytykseksi se, että lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidon avulla. Momentissa todetaan, että jos lapsen synnyttäneelle on annettu hedelmöityshoitoa ja lapsi on syntynyt hoidon tuloksena, naisen, joka yhteisymmärryksessä lapsen synnyttäneen kanssa antoi suostumuksen hedelmöityshoitoon, voidaan vahvistaa olevan lapsen synnyttäneen ohella lapsen äiti. Kuten 4 §:ssä, hedelmöityshoidolla tarkoitetaan hedelmöityshoidoista annetun lain 1 §:ssä tarkoitettua hoitoa. Ulkomailla saadun hedelmöityshoidon ja kirjallisen suostumuksen vaatimuksen osalta viitataan 4 §:n 3 momentin perusteluiden yhteydessä lausuttuun.
Pykälän 2 momentissa tuodaan esille se lähtökohta, että lapsella voi olla vain kaksi oikeudellista vanhempaa ja että isyyden vahvistaminen on ensisijaista suhteessa pykälän 1 momentissa tarkoitetun äitiyden vahvistamiseen. Näin ollen 1 momentissa tarkoitettua äitiyttä ei voida vahvistaa, jos lapsella on jo kaksi oikeudellista vanhempaa tai isyys voidaan todeta tai vahvistaa 3 tai 4 §:n perusteella. Oikeudellisella vanhemmalla tarkoitetaan tässä myös adoptiolla vahvistettua vanhemmuutta. Lapsella voi olla vain kaksi oikeudellista vanhempaa riippumatta siitä, vahvistetaanko vanhemmuus vanhemmuuslain vai adoptiolain perusteella. Jos naisparille on annettu hedelmöityshoitoa sellaisilla siittiöillä, joiden luovuttaja on ennen hoidon antamista suostunut siihen, että hänet voidaan vahvistaa lapsen isäksi, sovelletaan isyyden vahvistamiseen 4 §:n 3 momenttia.
Pykälän 3 momentin mukaan edellä 1 momentissa tarkoitettu äitiys voidaan vahvistaa Digi- ja väestötietoviraston tai tuomioistuimen päätöksellä. Digi- ja väestötietovirasto voi lain 29 §:n mukaan vahvistaa äitiyden tunnustamisen perusteella ilman oikeudenkäyntiä. Muissa tapauksissa asia on ratkaistava tuomioistuimessa. Vanhemmuuden vahvistamisesta Digi- ja väestötietovirastossa säädetään 5 luvussa ja vanhemmuuden vahvistamista koskevasta oikeudenkäynnistä 6 luvussa.
Tässä pykälässä tarkoitettu toinen äiti vahvistetaan lapsen synnyttäneen oheen, ei sijalle. Lapsella ei voi olla useampaa kuin kahta äitiä.
2 luku Vanhemmuuden selvittäminen
6 §.Vanhemmuuden selvittämisen tarkoitus ja käyttöala. Pykälän 1 momentissa on säännös vanhemmuuden selvittämisen tarkoituksesta. Vanhemmuuden selvittämisen tarkoituksena on hankkia sellaisia tietoja, joiden nojalla lapselle voidaan vahvistaa tai todentaa isä tai 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu toinen äiti. Säännös vastaa pääasiallisesti voimassa olevaa sääntelyä, mutta siten, että isyyden ja toisen äitiyden selvittämistä koskeva sääntely on koottu yhteen.
Pykälän 2 momentti kuitenkin sisältää muutoksen voimassa olevaan sääntelyyn. Säännöksen mukaan lastenvalvoja selvittää alle 18-vuotiaan lapsen vanhemmuuden vain niissä tilanteissa, joissa lapsen isyys ei ole määräytynyt synnyttäneen äidin avioliiton perusteella tai joissa lapsen vanhemmuutta ei ole vahvistettu ennen lapsen syntymää annetun tunnustamisen perusteella. Voimassa olevan lainsäädännön mukainen selvittämisvelvollisuus kattaa kaikki avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, jolloin lastenvalvojan selvitettäväksi ovat tulleet myös sellaiset tapaukset, joissa lapsi on tunnustettu ennen lapsen syntymää eikä asiaan liity enää erityistä selvitettävää. Ehdotetun säännöksen mukaan selvitettäviksi ohjautuisivat vastedes vain sellaiset avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia koskevat tapaukset, joissa lapsen vanhemmuutta ei ole voitu vahvistaa ennen lapsen syntymää annetun tunnustamisen perusteella esimerkiksi puutteellisten asiakirjojen tai äidin siviilisäätyä koskevien epäselvyyksien vuoksi. Käytännössä lastenvalvojat saavat säännönmukaisesti tiedon lapsista, joiden vanhemmuus tulee selvittää, väestötietojärjestelmän rekisterinpitäjältä eli Digi- ja väestötietovirastolta, mutta tieto voi tulla lastenvalvojille myös muuta kautta, esimerkiksi lapsen äidiltä tai jo varttuneemmalta lapselta itseltään.
Velvollisuus vanhemmuuden selvittämiseen alaikäisen osalta ei riipu lapsen iästä. Esimerkiksi tapauksissa, joissa lapsi jää isyyden kumoamisen vuoksi isättömäksi, lapsi saattaa olla useita vuosia vanha selvittämisvelvollisuuden alkaessa. Lastenvalvojan toimintavelvollisuus pääsääntöisesti päättyy, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Poikkeuksena ovat tilanteet, joissa lapselle ei ole vahvistettu toista vanhempaa ja henkilö haluaa tunnustaa vanhemmuutensa.
Pykälän 3 momentissa säädetään niistä poikkeuksellisista tilanteista, joissa lastenvalvoja selvittää vanhemmuuden siitä huolimatta, että lapsen isyys on jo määräytynyt synnyttäneen äidin avioliiton perusteella tai lapselle on jo vahvistettu toinen vanhempi ennen lapsen syntymää annetun tunnustamisen perusteella. Koska näissä tilanteissa on kyse jo vahvistetun oikeustilan muuttamisesta, tilanteet edellyttävät osapuolten yhteistoimintaa. Lastenvalvoja selvittää 3 momentin 1 kohdan mukaan lapsen vanhemmuuden, jos lapsen synnyttänyt äiti ja lapsen toinen vanhempi yhdessä pyytävät lastenvalvojalta vanhemmuuden selvittämistä ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut lapsen syntymästä. Säännös laajentaa lastenvalvojien toimintavelvollisuutta nykyisestä. Voimassa olevan isyyslain mukaan vastaava toimintavelvollisuus on rajattu vain niihin tilanteisiin, joissa lapsen isyys on määräytynyt isyysolettaman nojalla ja aviopuolisot yhdessä pyytävät lapsen isyyden selvittämistä. Säännöstä ehdotetaan laajennettavaksi myös ennen lapsen syntymää tunnustettuihin lapsiin, koska niillekin lapsen vanhemmille, jotka eivät ole avioliitossa keskenään ja jotka ovat tunnustaneet lapsen ennen lapsen syntymää, halutaan tarjota mahdollisuus lapsen biologisen vanhemmuuden selvittämiseen pian lapsen syntymän jälkeen. Tarkoituksena on tarjota perheille korvaava oikeusturvamekanismi sille, että lapsen synnyttäneellä äidillä tai tunnustajalla ei ehdotuksen mukaan ole enää mahdollisuutta peruuttaa tai kiistää tunnustamista lapsen syntymän jälkeen. Säännös ehdotetaan otettavaksi lakiin, koska on lapsen edun mukaista, että lapsen alkuperää koskevat epäselvyydet selvitetään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tämän turvaamiseksi ehdotetaan, että vanhempien tulee pyytää vanhemmuuden selvittämistä ennen kuin lapsen syntymästä on kulunut kuusi kuukautta.
Momentin 2 kohdan mukaan lastenvalvoja selvittää vastaavanlaisissa tilanteissa lapsen vanhemmuuden myös silloin, kun osallisena vanhemmuuden selvittämisessä eivät ole vain lapsen oikeudelliset vanhemmat, vaan myös henkilö, joka on jo tunnustanut lapsen tai ilmoittanut aikovansa tunnustaa lapsen. Vaikka tällainen tunnustaminen voidaan ottaa vastaan lapsen syntymän jälkeen, sillä ei ole oikeusvaikutuksia, elleivät lapsen oikeudelliset vanhemmat ole hyväksyneet sitä. On huomattava, että annettu hyväksyntä ei käsitä tunnustamisen hyväksymistä, vaan tarkoittaa ainoastaan lupaa siihen, että vanhemmuus selvitetään. Kysymys tunnustamisen hyväksymisestä ajankohtaistuu vasta sitten, kun vanhemmuus on selvitetty. Vastaava mahdollisuus on jo nykyisin niiden lasten osalta, jotka ovat syntyneet vanhempien avioliiton aikana, mutta selvittämismahdollisuutta ehdotetaan nyt laajennettavaksi myös ennen lapsen syntymää tunnustettuihin lapsiin. Selvittämismahdollisuus ei ole rajoitettu tiettyyn esimerkiksi lapsen syntymästä laskettavaan aikarajaan, mutta edellytyksenä näissä tilanteissa on, että menettelytavasta on yksimielisyys kaikkien osapuolten kesken. Toimintavelvollisuus yksimielisyyden saavuttamiseksi on asianosaisilla itsellään, eikä lastenvalvojalla ole velvollisuutta aktiivisesti hakea lapsen äidin ja toisen vanhemman hyväksyntää vanhemmuuden selvittämiselle.
Pykälän 4 momentissa selvennetään isyyden ja äitiyden selvittämisen käyttöalan suhdetta. Säännöksen mukaan vanhemmuuden selvittäminen voidaan rajata isyyden selvittämiseen, jos lastenvalvojien tiedossa ei ole seikkoja, joiden nojalla joku muu kuin otaksuttu isä olisi lapsen toinen vanhempi. Isyyttä ei puolestaan selvitetä, jos lapsen äitiys on tunnustettu 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun hedelmöityshoitosuostumuksen perusteella eikä lastenvalvojan tiedossa ole seikkoja, joiden nojalla olisi aihetta epäillä, että joku muu kuin tunnustaja olisi lapsen toinen vanhempi. Säännös vastaa nykytilaa.
7 §.Vanhemmuuden selvittämisen aloittaminen ja raukeaminen. Pykälän 1 momentin mukaan vanhemmuuden selvittäminen voidaan aloittaa jo ennen lapsen syntymää, jos näytön saaminen vanhemmuudesta muutoin vaarantuisi tai siihen on muu erityinen syy. Tällaisesta tilanteesta voi olla kyse esimerkiksi silloin, kun lapsen isäksi otaksuttu vanhempi on aikeissa lähteä ulkomaille tai hän on vakavasti sairas. Tuolloin esimerkiksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemiseksi tarvittava näyte voidaan ottaa hänestä etukäteen. Lapsesta otettava näyte voidaan kuitenkin ottaa vasta hänen syntymänsä jälkeen, koska näytteen ottoon sikiöstä liittyy riski raskauden keskenmenosta.
Pykälän 2 momentin mukaan vanhemmuuden selvittämisen käsittely raukeaa, jos lapsi on syntynyt elävänä, mutta kuolee selvittämisen aikana. Jos vanhempi haluaa kuitenkin tunnustaa lapsen ja tunnustamislausuma voidaan vielä antaa, vanhemmuuden selvittäminen on momentin mukaan aloitettava uudestaan. Jos lapsi on syntynyt kuolleena, vanhemmuuden selvittämiseen ei ryhdytä.
8 §.Vanhemmuuden selvittämisen toimeenpanija. Pykälässä säädetään siitä, minkä hyvinvointialueen lastenvalvoja on toimivaltainen selvittämään vanhemmuuden. Pykälän 1 momentin mukaan vanhemmuuden selvittää lähtökohtaisesti lastenvalvoja sillä hyvinvointialueella, jonka alueella lapsen synnyttäneellä äidillä on kotikuntalaissa (201/1994) tarkoitettu kotikunta. Jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta taikka lapsen synnyttänyt äiti on kuollut tai hänellä ei ole Suomessa kotikuntaa, vanhemmuuden selvittää kuitenkin lastenvalvoja sillä hyvinvointialueella, jonka alueella lapsella on kotikunta, tai, jos lapsella ei ole Suomessa kotikuntaa, sillä hyvinvointialueella, jonka alueella lapsi oleskelee. Jos äiti vaihtaa kotikuntaa lapsen syntymän jälkeen, toimivalta siirtyy sen hyvinvointialueen lastenvalvojalle, jonka alueella äidin uusi kotikunta on. Toimivalta siirtyy myös niissä tapauksissa, joissa lapsi täyttää selvittämisen kuluessa 15 vuotta, ja lapsi ja äiti asuvat eri hyvinvointialueiden alueella.
Pykälän 2 momentissa säädetään tilanteista, joissa vanhemmuuden selvittämiseen toimivaltainen lastenvalvoja ei määräydy lapsen tai synnyttäneen äidin kotikunnan mukaan. Tilanne ajankohtaistuu käytännössä sellaisissa tapauksissa, joissa henkilö haluaa Suomessa tunnustaa lapsen, joka asuu toisen vanhempansa kanssa ulkomailla.
Pykälän 3 momentissa säädetään tilanteista, joissa vanhemmuuden selvittämiseen toimivaltainen lastenvalvoja ei määräydy 1 tai 2 momentin perusteella. Tällainen harvinainen tilanne voi syntyä silloin, kun Suomen viranomaisten kansainvälinen toimivalta perustuu ehdotetun lain 56 §:n 1 momentin 5 kohtaan tai 2 momenttiin. Vanhemmuuden selvittämisestä huolehtisi tällöin Helsingin kaupungin lastenvalvoja.
Pykälän 1-3 momenteissa on otettu huomioon sote-uudistuksen tuomat organisaatiomuutokset. Sote-uudistus ei kuitenkaan koske Ahvenanmaan maakuntaa. Ahvenanmaan maakunnassa sosiaalihuollon tehtävistä vastaavat edelleen kunnat ja kuntayhtymä. Asiat, joista säädetään vanhemmuuslaissa, kuuluvat Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) mukaan valtakunnan lainsäädäntövaltaan, minkä perusteella niitä sovelletaan suoraan Ahvenanmaan maakunnassa. Koska laissa muutetaan viittaus kuntaan viittaukseksi hyvinvointialueeseen, ehdotetaan pykälän 4 momenttiin lisättäväksi säännös momentissa mainittujen säännösten soveltamisesta Ahvenanmaalla.
9 §.Neuvottelu vanhemmuuden selvittämiseksi. Pykälässä säädetään vanhemmuuden selvittämisen alussa pidettävästä neuvottelusta. Pykälässä säädetään lastenvalvojan velvollisuudesta neuvotella vanhemmuuden selvittämisen kannalta tarpeellisten henkilöiden kanssa. Neuvotteluun kutsuttavat henkilöt määräytyvät tilanteen mukaan. Neuvottelutilanteita voidaan myös järjestää useampia kuin yksi. Jos vanhemmuuden selvittäminen on aloitettu esimerkiksi siksi, että lastenvalvoja on saanut Digi- ja väestötietovirastosta tiedon sellaisen lapsen syntymästä, jonka osalta isyyttä ei ole todettu 3 §:n perusteella tai vanhemmuutta ei ole vahvistettu ennen lapsen syntymää annetun tunnustamisen perusteella, lastenvalvoja kutsuu alkuneuvotteluun lähtökohtaisesti lapsen synnyttäneen äidin. Kuten nykyisinkin, neuvotteluun voi osallistua myös henkilö, joka saattaa olla lapsen toinen vanhempi.
Jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta, neuvotteluun kutsutaan lapsen synnyttäneen äidin lisäksi lapsi. Tilanne on ajankohtainen esimerkiksi silloin, kun aloitteen vanhemmuuden selvittämiseksi on tehnyt lapsi itse tai kun lastenvalvoja on muutoin saanut tietää lapsen jääneen esimerkiksi isyyden kumoamispäätöksen seurauksena vaille toista vanhempaa. Pykälän tarkoituksena ei ole ollut rajata täsmällisesti neuvotteluun osallistuvien henkilöiden piiriä, vaan yksittäisissä tapauksissa neuvotteluun voi lastenvalvojan harkinnan mukaan osallistua muitakin henkilöitä. Tilanteessa, jossa lapsi ei ole vielä täyttänyt 15 vuotta, mutta on lähestymässä 15 vuoden ikää, on usein välttämätöntä selvittää myös alle 15-vuotiaan alaikäisen mielipide, koska vanhemmuutta ei voida vahvistaa ilman lapsen suostumusta enää sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt 15 vuotta. Myös silloin, kun lastenvalvojan harkittavaksi tulee lapsen edun selvittäminen, on alle 15-vuotiaan lapsen mielipide selvitettävä, jos mahdollista. Tällainen tilanne saattaa tulla eteen vanhemmuuden selvittämisen kuluessa esimerkiksi silloin, jos vanhemmuuden selvittäminen halutaan keskeyttää. Vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämisen edellytyksistä säädetään 14 §:ssä. Lapsen mielipiteen selvittämisestä lapsen edun arvioinnin yhteydessä säädetään 63 §:ssä.
Jos vanhemmuutta selvitetään tilanteessa, jossa lapsella on jo synnyttäneen äidin avioliiton perusteella todettu isä tai tunnustamisen perusteella vahvistettu toinen vanhempi, tulee neuvotteluun kutsua äidin lisäksi myös toinen oikeudellinen vanhempi.
10 §.Neuvottelun toimittaminen ja velvollisuus pysyä totuudessa. Pykälässä säädetään neuvottelun tavoitteista ja toteuttamisesta. Neuvottelun tavoitteena on kerätä asian osapuolilta ne tiedot, joiden avulla lastenvalvoja voi selvittää vanhemmuuden. Neuvottelun osapuolille tulee tätä ennen selostaa vanhemmuuden selvittämiseen liittyvät toimenpiteet sekä tunnustamisen merkitys ja vanhemmuuden vahvistamisen oikeusvaikutukset. Neuvottelun osapuolille lähetettävän kutsun yhteydessä voi olla tarpeen lähettää etukäteen asiaa koskevaa kirjallista materiaalia tai linkki sähköiseen materiaaliin, johon lapsen synnyttänyt äiti ja mahdolliset muut osallistujat voivat rauhassa tutustua. Jos neuvotteluun osallistuu alaikäisiä, tulee kiinnittää erityistä huomiota tiedon antamiseen ymmärrettävässä muodossa lapsen iän ja kehitystason mukaan mukautettuna.
Pykälän 2 momentissa säädetään osapuolten velvollisuudesta pysyä totuudessa tietoja antaessaan. Tämä tarkoittaa, että osapuolilla ei ole velvollisuutta antaa tietoja tai vastata kysymyksiin, mutta jos hän näin tekee, hänen on pysyttävä totuudessa. Sama velvollisuus koskee niitä tietoja, joita lapsen synnyttänyt äiti ja lapsen toinen vanhempi antavat tunnustamislausumaa antaessaan, hyväksyessään tunnustamisen tai lausuessaan tunnustamisen johdosta toimitetun kuulemisen yhteydessä.
11 §.Lastenvalvojan oikeus saada tietoja. Pykälässä säädetään lastenvalvojan oikeudesta saada tietoja vanhemmuuden selvittämiseksi. Lastenvalvojan oikeuksiin ja velvollisuuksiin sovelletaan lakia sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000). Lastenvalvojalla on nykyisinkin tuon lain 20 ja 21 §:n mukainen oikeus saada salassa pidettäviä tietoja säännöksessä mainituilta yhteisöiltä.
Lisäksi säännöksessä on säädetty tiedonsaantioikeudesta äidin mahdolliseksi isäksi ilmoittaman henkilön työnantajaan ja majoitustoiminnan harjoittajaan nähden. Säännös vastaa pääosin nykytilaa, mutta säännöksen sanamuotoa on tarkennettu siten, että henkilötietojen on oltava välttämättömiä laissa säädetyn tarkoituksen toteuttamiseksi. Voimassa olevassa laissa on käytetty välttämättömyys-kriteeriä väljempää tarpeellisuus-kriteeriä. Muutos on tarpeen, koska ehdotettu sanamuoto on nykyistä selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ehdotettu muutos rajaa tiedonsaantioikeuden vain niihin tilanteisiin, joissa se on välttämätöntä mahdollisen isän henkilöllisyyden ja asuinpaikan selvittämiseksi. Luovutettavat henkilötiedot koskisivat näin ollen mahdollisen isän nimi-, osoite- ja henkilötunnustietoja. On huomattava, että viranomaisen tietopyyntöjen tulee olla riittävästi perusteltuja ja yksittäiseen asiaan liittyviä. Tietojen välttämättömyyttä koskeva edellytys korostaa perusteluvelvollisuutta.
Pykälässä käytetään tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 3 kohdan mukaista sääntelyliikkumavaraa antaa yksityiskohtaisempia säännöksiä henkilötietojen luovuttamisesta. Tietosuojasetuksen mukaista kansallista sääntelyliikkumavaraa voidaan käyttää, kun henkilötietojen käsittely perustuu nyt ehdotetun tavoin tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan c alakohtaan, eli käsittely on tarpeen lakisääteisen velvoitteen noudattamiseksi. Säännös henkilötietojen luovuttamisesta rajoittuu siihen, mikä on välttämätöntä lain yleisen edun mukaisen tavoitteen varmistamiseksi, ja täyttää siten tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 3 kohdan mukaisen oikeasuhteisuuden vaatimuksen.
Ehdotettu säännös on välttämätön isyyden selvittämiseksi tapauksissa, joissa lapsen äiti ei kykene antamaan lapsen isäksi otaksumastaan miehestä muita tietoja kuin esimerkiksi hänen etunimensä ja työnantajansa tai hänen käyttämänsä hotellihuoneen numeron ja päivämäärän, jolloin hän on käyttänyt kyseisen majoitusliikkeen palveluita. Majoitustoiminnan harjoittajalla tarkoitetaan sellaisen elinkeinotoiminnan harjoittajaa, mitä majoitus- ja ravitsemistoiminnasta annetussa laissa (308/2006) tarkoitetaan. Käytännössä majoitustoimintaa voidaan harjoittaa erilaisissa toiminnan laatua kuvaavissa muodoissa, kuten hotelli, motelli, matkustajakoti, retkeilymaja, täysihoitola tai lomakeskus (ks. HE 138/2004 vp, s. 17). Lain soveltamisalasta on sen 2 §:ssä rajattu muun muassa kuljetukseen liittyvä majoitus kulkuvälineessä, mukaan lukien laivaristeilyt.
Säännös on rajattu koskemaan vain isyyden selvittämistä, koska synnyttäneen äidin hedelmöityshoitokumppanin henkilöllisyys ei lähtökohtaisesti voi olla niin epäselvä, että säännöksessä tarkoitettua tiedonsaantioikeutta olisi tarpeen laajentaa vastaavalla tavalla myös toisen äidin selvittämiseen. Laajennetusta tiedonsaantioikeudesta ei myöskään säädetä voimassa olevassa äitiyslaissa.
12 §.Geneettisen ja lääketieteellisen selvityksen hankkiminen. Pykälässä säädetään siitä geneettisestä ja lääketieteellisestä selvityksestä, joka lastenvalvojan on hankittava isyyden selvittämisen yhteydessä. Pykälä on rajattu koskemaan vain isyyden selvittämistä, koska toisen äitiyden selvittämisessä geneettiset selvitykset eivät ole tarpeen. Äitiys perustuu tuolloin geneettisen polveutumisen sijaan hedelmöityshoitosuostumukseen.
Pykälän 1 momentin mukaan lastenvalvojan on tilattava isyyden selvittämisen yhteydessä oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 1 §:ssä tarkoitettu isyystutkimus lapsesta, lapsen synnyttäneestä äidistä ja henkilöstä, joka saattaa olla lapsen isä, jos viimeksi mainittu pyytää tutkimusta tai jos lastenvalvoja muuten katsoo sen tarpeelliseksi. Esimerkkinä jälkimmäisestä on tilanne, jossa lastenvalvoja epäilee asianosaisten kertomusten totuudenperäisyyttä tai pitää muusta syystä isyyttä sillä tavoin epävarmana, että asia on DNA-tutkimuksin aiheellista varmistaa. Jos tutkimus voidaan mainitun lain mukaan määrätä tehtäväksi muusta henkilöstä, lastenvalvoja voi harkintansa mukaan tilata tutkimuksen. Muilla henkilöillä tarkoitetaan tässä esimerkiksi kuolleen henkilön vanhempia.
Pykälän 2 momentissa säädetään tutkimuksen tekemisen edellytyksistä. Lastenvalvojan tilaama oikeusgeneettinen isyystutkimus voidaan tehdä vain sen suostumuksella, josta näyte on tarkoitus ottaa. Jos tutkimus aiotaan tehdä vainajasta tai hänestä aiemmin otetusta näytteestä eikä vainaja ole eläessään antanut suostumusta tutkimukseen, siihen on saatava vainajan oikeudenomistajien suostumus. Oikeudenomistajat määräytyvät perintökaaren (40/1965) 18 luvun 1 §:n perusteella, jonka mukaan kuolinpesän osakkaita ovat lähtökohtaisesti perilliset ja yleistestamentin saajat sekä eloonjäänyt puoliso. Jos kuolinpesän osakkaita ei ole, viime kädessä Valtiokonttorin edustaja voi antaa suostumuksen tutkimuksen tekemiseen. Säännöksen tavoitteena on ollut yhtäältä rajata suostumuksen antajatahoa vastaamaan niitä henkilöitä, joita vastaan mahdollinen kanne nostetaan, jos asian käsittely etenisi tuomioistuinkäsittelyyn saakka ja toisaalta varmistaa se, että on olemassa jokin taho, joka suostumuksen voi antaa.
Pykälän 3 momentissa säädetään suostumuksen antamisesta niissä tilanteissa, joissa tutkimus tehdään mahdollisen isän tai synnyttäneen äidin asemesta jommankumman tai molempien vanhemmista tai muusta sukulaisesta. Tuolloin sovelletaan, mitä oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 6, 7 ja 9 §:ssä sekä 11 §:n 1 momentissa säädetään tuomioistuimen määräämästä tutkimuksesta. Säännöksen mukaan lastenvalvojan on muun muassa pyydettävä oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 11 §:n 1 momentissa tarkoitettu lausunto tutkimuksen tekijältä siitä, edistääkö tutkimus asian selvittämistä sekä siitä, voiko tutkimuksessa tulla ilmi tutkittavan omaa tai hänen lapsensa syntyperää koskevia seikkoja. Lausunnon hankkiminen on tarpeen erityisesti niissä tilanteissa, joissa tutkittavan sukuyhteys äitiin tai isäksi oletettuun henkilöön on kaukaisempi kuin suoraan etenevässä tai takenevassa polvessa. Lastenvalvojalta ei kuitenkaan edellytetä genetiikan asiantuntemusta, joten lausunnon tilaaminen on katsottu tarpeelliseksi kaikissa tilanteissa, joissa tutkimus tilataan muusta henkilöstä kuin lapsesta, lapsen äidistä tai isäksi oletetusta henkilöstä.
Pykälän 4 momentissa säädetään lapsen siittämisajankohtaa koskevasta asiantuntijalausunnosta. Lastenvalvoja voi hankkia siittämisaikalausunnon vain niissä tapauksissa, joissa sen hankkimista voidaan pitää tarpeellisena muut selvitykset huomioon ottaen. Lapsen siittämisajankohdan arvioinnissa voidaan käyttää muun muassa neuvolassa raskauden aikana tehdyn ultraäänitutkimuksen tuloksia. Käytännössä siittämisajankohtaa koskevia asiantuntijalausuntoja ei juurikaan enää käytetä, mutta on perusteltua säilyttää mahdollisuus sen hankkimiseen tarvittaessa.
13 §.Tutkittavalle annettavat tiedot ja ilmoitukset. Pykälässä säädetään oikeusgeneettisten isyystutkimusten yhteydessä annettavista tiedoista ja ilmoituksista.
Pykälän 1 momentin mukaan ennen oikeusgeneettisessä isyystutkimuksessa tarvittavan näytteen ottamista ja tutkimuksen tilaamista lastenvalvojan tulee selostaa tutkittavalle tutkimukseen liittyvät toimenpiteet, tutkimuksen merkitys sekä edellytykset tutkimuksen tekemiselle. Oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen liittyvistä toimenpiteistä säädetään laissa oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta ja sen nojalla annetussa asetuksessa oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta ja lääketieteellisestä selvityksestä (1276/2015). Tutkimuksen edellytyksistä säädetään edellä 12 §:n 1-3 momentissa.
Pykälän 2 momentin mukaan oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen perustuvan lausunnon saatuaan lastenvalvojan on viipymättä ilmoitettava sen sisällöstä tutkittavalle.
14 §.Vanhemmuuden selvittämisen keskeyttäminen. Pykälässä säädetään vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämisestä ja sen edellytyksistä.
Pykälän 1 momentin mukaan vanhemmuuden selvittäminen on keskeytettävä, jos 15 vuotta täyttänyt lapsi sitä vaatii. Isyyttä tai äitiyttä ei voida vahvistaa ilman 15 vuotta täyttäneen alaikäisen hyväksymistä. Alaikäisellä on myös itsenäinen kanneoikeus vanhemmuutta koskevassa asiassa. On johdonmukaista, että 15 vuotta täyttäneellä alaikäisellä on niin halutessaan mahdollisuus keskeyttää myös vanhemmuuden selvittäminen.
Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan lastenvalvoja voi päättää, että vanhemmuuden selvittäminen keskeytetään, jos vanhemmuuden vahvistamiseksi ei ole saatavissa riittävästi tietoja. Tällainen tilanne saattaa olla käsillä esimerkiksi silloin, kun lapsen synnyttänyt äiti ei pysty yksilöimään lapsen toista vanhempaa sillä tarkkuudella, että lastenvalvojan on mahdollista ottaa häneen yhteyttä, tai äidin lapsen isäksi nimeämän henkilön isyys on oikeusgeneettisen isyystutkimuksen avulla suljettu pois eikä muiden isäkandidaattien henkilöllisyyttä ole kyetty selvittämään.
Momentin 2 kohdan mukaan vanhemmuuden selvittäminen voidaan lisäksi keskeyttää silloin, kun lapsesta ei ole saatu näytettä, josta oikeusgeneettinen isyystutkimus olisi voitu tehdä. Ehdotetun lain 12 §:n mukaan lastenvalvojan on tilattava isyyden selvittämisen yhteydessä oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain (378/2005) 1 §:ssä tarkoitettu oikeusgeneettinen isyystutkimus lapsesta, lapsen synnyttäneestä äidistä ja henkilöstä, joka saattaa olla lapsen isä, jos tämä pyytää tutkimusta tai jos lastenvalvoja katsoo sen tarpeelliseksi. Jos lapsen synnyttänyt äiti kieltäytyy antamasta näytettä itsestään, tämä heikentää hieman tutkimuksen luotettavuutta, mutta ei estä selvittämisen etenemistä. Jos lapsen huoltaja kieltäytyy näytteen ottamisesta lapsesta, ei asiassa kuitenkaan voida edetä. Koska lastenvalvojalla ei ole toimivaltaa määrätä asian osapuolia vastentahtoisiin tutkimuksiin, on vanhemmuuden selvittäminen voitava keskeyttää, vaikka asian selvittäminen jatkuisi tuomioistuimessa kanneasiana. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan näitä tapauksia on käsitelty osana 1 kohdassa tarkoitettuja tapauksia, joissa isyyden vahvistamiseksi ei ole saatavissa riittävästi tietoja. Koska ehdotetun 16 §:n mukaan lastenvalvojan toimintavelvollisuudet 1 ja 2 kohdan mukaisissa tilanteissa eroavat toisistaan, on perusteltua, että näistä tilanteista säädetään erikseen.
Momentin 3 kohdan mukaan vanhemmuuden selvittäminen voidaan lisäksi keskeyttää silloin, kun lapsi on syntynyt hedelmöityshoidon tuloksena lapsen synnyttäneelle äidille, joka on saanut hoitoa yksin, ja on selvitetty, että siittiöiden luovuttaja ei ole suostunut hoidon tuloksena syntyvän lapsen isäksi hedelmöityshoitolain 16 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Keskeyttämisperuste on tarpeen lapsen oikeudellisten vanhempien selkeyttämiseksi. Jos hoitoa on saanut lapsen synnyttänyt äiti yksin eikä siittiöiden luovuttaja ole suostunut lapsen isäksi, ei isyyden selvittämistä ole syytä jatkaa, sillä selvitys ei näissä tapauksissa voisi johtaa isyyden vahvistamiseen. Jos hoitoa on saanut naispari yhdessä eikä siittiöiden luovuttaja ole suostunut lapsen isäksi, ei vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämispäätöstä lähtökohtaisesti tehdä, koska toinen vanhemmuus voidaan vahvistaa toisena äitiytenä.
Momentin 4 kohdan mukaan lastenvalvoja voi keskeyttää vanhemmuuden selvittämisen myös silloin, kun on erityinen syy olettaa, että vanhemmuuden selvittäminen ei olisi lapsen edun mukaista. Säännöksen tarkoituksena on ottaa huomioon tilanteet, joissa pyrkimyksen vanhemmuuden selvittämiseksi tulee väistyä tätä painavampien inhimillisten syiden vuoksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tilanteet, joissa lapsi on saanut alkunsa raiskauksen tai insestin seurauksena tai joissa lapsen ja lapsen synnyttäneen äidin terveys ja turvallisuus ovat uhattuina. Lapsen etu voi näissä tilanteissa vaarantua myös välillisesti, jos äiti pakotetaan läpikäymään hänelle mahdollisesti hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mikä vaikuttaisi äidin terveyteen ja mahdollisuuteen huolehtia lapsesta. Äidin terveyteen liittyvät syyt kuitenkin väistyvät, jos 15 vuotta täyttänyt lapsi vaatii vanhemmuuden selvittämisen jatkamista. On perusteltua katsoa, että 15 vuotta täyttänyt lapsi pystyy itse arvioimaan parhaiten oman etunsa asiassa. Tätä nuoremmankin alaikäisen mielipiteellä on hänen kehitysasteensa huomioon ottaen merkitystä harkittaessa keskeyttämispäätöstä sillä perusteella, että vanhemmuuden selvittäminen ei olisi lapsen edun mukaista. Lastenvalvojan tulee tästä syystä pyrkiä näissä tilanteissa kuulemaan lasta henkilökohtaisesti lapsen oman mielipiteen selvittämiseksi asiassa. Lapsen mielipiteen selvittämisestä säädetään 63 §:ssä.
Pykälän 3 momentissa luetellaan ne tilanteet, joissa kerran keskeytetty vanhemmuuden selvittäminen on aloitettava uudestaan. Momentin 1 kohdan mukaan vanhemmuuden selvittäminen on aloitettava uudestaan lastenvalvojan, lapsen synnyttäneen äidin, 15 vuotta täyttäneen lapsen tai vanhempana itseään pitävän henkilön pyynnöstä. Vanhemmuuden selvittäminen on voitu keskeyttää, koska vanhemman henkilöllisyyttä ei ole voitu selvittää. On mahdollista, että lapsen synnyttänyt äiti saa tietoonsa uusia seikkoja tai asiakirjoja, jotka auttavat vanhemmuuden selvittämisessä, tai lapsen oletettu vanhempi myöhemmin ilmaantuu ja haluaa, että hänen vanhemmuutensa selvitetään. Tämän tulisi olla mahdollista. Säännös poikkeaa hieman voimassa olevasta lainsäädännöstä siltä osin, että selvyyden vuoksi myös lastenvalvojalle ehdotetaan yksiselitteistä oikeutta aloittaa vanhemmuuden selvittäminen uudestaan.
Jos vanhemmuuden selvittämisen keskeyttäminen on tehty perusteella, jonka mukaan vanhemmuuden selvittäminen ei olisi lapsen edun mukaista, pyynnön vanhemmuuden selvittämisen aloittamiseksi uudelleen voi momentin 2 kohdan mukaan tehdä vain lapsen synnyttänyt äiti, 15 vuotta täyttänyt lapsi ja vanhemmuutensa tunnustanut henkilö. Tätäkin säännöstä on hieman tarkennettu siltä osin, että säännökseen on lisätty edellytykseksi se, että vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämisen edellytykset eivät enää täyty. Säännös on muotoiltu 1 kohtaa vastaavaksi. Vanhemmuuden selvittämisen uudelleen aloittaminen ei olisi mahdollista tässäkään tilanteessa, jos keskeyttämisen edellytykset ovat edelleen olemassa.
Vanhemmuuden selvittämisen uudelleenaloittamista koskevan pyynnön saatuaan lastenvalvoja arvioi tilanteen ja tekee päätöksen vanhemmuuden selvittämisen aloittamisesta uudelleen tai vaihtoehtoisesti päätöksen siitä, että edellytyksiä vanhemmuuden selvittämisen uudestaan aloittamiselle ei ole.
15 §.Vanhemmuuden selvittämisestä laadittava pöytäkirja. Pykälän 1 momentin mukaan lastenvalvojan on laadittava vanhemmuuden selvittämisestä pöytäkirja, johon tulee merkitä kaikki ne tiedot, joilla on merkitystä vanhemmuutta vahvistettaessa tai kumottaessa. Pöytäkirjasta laaditaan lain täytäntöönpanovaiheessa lomakepohja, jonka avulla turvataan pöytäkirjojen rakenteen yhdenmukaisuus ja helpotetaan siten sekä lastenvalvojien että Digi- ja väestötietoviraston työtä.
Pykälän 2 momentissa säädetään pöytäkirjan sisältöä koskevasta tiedonsaantioikeudesta. Säännöksen mukaan lapsen synnyttäneellä äidillä, 15 vuotta täyttäneellä lapsella ja vanhemmalla, jolla on 32 tai 33 §:ssa säädetty kanneoikeus, on pyynnöstä oikeus saada tieto vanhemmuuden selvittämistä koskevasta pöytäkirjasta kokonaisuudessaan siitä riippumatta, mitä viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetään.
Viimeksi mainitun lain 11 §:n mukaan lapsen synnyttäneellä äidillä, 15 vuotta täyttäneellä lapsella ja vanhemmuuden selvittämiseen osallistuneella on asianosaisena oikeus saada tieto muunkin kuin viranomaisen julkisen asiakirjan sisällöstä. Kyseisen säännöksen mukaan asianosaisen tiedonsaantioikeus on kuitenkin rajoitettu. Lain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan asianosaisella, hänen edustajallaan ja avustajallaan ei ole tiedonsaantioikeutta mm. asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi vastoin lapsen etua tai muuta erittäin tärkeää yksityistä etua. Ehdotetun 2 momentin mukaan tätä rajoitusta ei sovellettaisi vanhemmuuden selvittämispöytäkirjaa koskevaa tietopyyntöä arvioitaessa. Asianosainen voisi siten saada tiedon pöytäkirjasta myös siltä osin kuin se sisältää toista asianosaista koskevia arkaluonteisia tietoja. Poikkeussäännös on tarpeen, jotta asianosainen voisi valmistautua oikeudenkäyntiin kaiken vanhemmuuskysymyksestä kootun selvityksen pohjalta.
Isyysasian selvittämiseen osallistuneen henkilön kanneoikeus on rajattu 32 §:n 2 momentissa tilanteisiin, joissa vanhemmuuden selvittäminen on keskeytetty sen vuoksi, että lapsesta ei ole saatu näytettä, josta oikeusgeneettiset isyystutkimukset olisi voitu tehdä tai Digi- ja väestötietovirasto ei ole vahvistanut isyyttä muun syyn vuoksi kuin siksi, että 22 §:ssä tarkoitettua hyväksymistä ei ole saatu. Ehdotuksessa henkilön tiedonsaantioikeus on rajattu vastaaviin tilanteisiin.
On huomattava, että asianosaisen tiedonsaantioikeuden laajentaminen koskee vain viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa määriteltyjä tilanteita. Momentin 2-8 kohdissa luetellut salassapitoperusteet soveltuvat edelleen myös vanhemmuusasian asianosaisiin. Lisäksi mainitun lain 23 §:n 2 momentin mukaan asianosainen tai hänen edustajansa ei saa ilmaista sivullisille asianosaisaseman perusteella saatuja salassa pidettäviä tietoja, jotka koskevat muita kuin asianosaista itseään. Jos asianosainen rikkoo kieltoa, sovellettavaksi saattavat tulla muun muassa rikoslain 38 luvun salassapitorikosta (1 §) tai salassapitorikkomusta (2 §) koskevat säännökset.
16 §.Tunnustamistilaisuuden varaaminen ja kanteen nostaminen. Pykälän 1 momentissa säädetään lastenvalvojan velvollisuudesta antaa vanhemmalle mahdollisuus tunnustaa vanhemmuutensa, jos oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tai muun selvityksen valossa voidaan pitää todennäköisenä, että henkilö on lapsen vanhempi. Säännöksen tarkoituksena on kannustaa otaksuttua vanhempaa tunnustamaan lapsi vapaaehtoisesti ja vähentää selvien asioiden etenemistä tuomioistuinkäsittelyyn. Säännöksen todennäköisyysastetta on alennettu nykyisestä, koska aiemmin edellytettyä todennäköisyysastetta on lastenvalvojien keskuudessa pidetty liian korkeana. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan edellytetään, että vanhemmuutta voidaan isyystutkimuksen tai muun selvityksen valossa pitää todistettuna.
Pykälän 2 momentissa säädetään lastenvalvojan velvollisuudesta ajaa kannetta vanhemmuuden vahvistamiseksi lapsen puolesta, jos voidaan pitää mahdollisena, että henkilö on lapsen vanhempi, mutta hän ei tunnusta vanhemmuuttaan. Säännös koskee tapauksia, joissa vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämiselle 14 §:n 1 momentissa tai 2 momentin 1, 3 tai 4 kohdassa asetetut edellytykset eivät täyty eikä lapsi ei ole täyttänyt 18 vuotta. Jos lapsi on tätä vanhempi, lastenvalvoja ei voi käyttää hänen puhevaltaansa eikä muutoinkaan ole velvollinen edustamaan lasta oikeudenkäynnissä. Jos joku momentissa luetelluista vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämisperusteista täyttyy, lastenvalvojalla ei ole velvollisuutta ajaa kannetta tuomioistuimessa. On huomattava, että 14 §:n 2 momentin 2 kohtaa ei mainita luettelossa. Näin ollen lastenvalvojalla on velvollisuus nostaa kanne vanhemmuuden vahvistamiseksi, jos hän on keskeyttänyt alaikäisen lapsen vanhemmuuden selvittämisen sillä perusteella, että lapsesta ei ole saatu näytettä, josta oikeusgeneettinen isyystutkimus olisi voitu tehdä, eikä 15 vuotta täyttänyt lapsi itse ole vaatinut vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämistä. Säännöksen sanamuotoa on muutettu lastenvalvojan toimintavelvollisuuden selkeyttämiseksi. Lastenvalvojan velvollisuus on toimia lapsen edun puolesta siten, että hänelle vahvistetaan kaksi vanhempaa aina kun se on mahdollista ja lapsen edun mukaista.
Lastenvalvojalla on velvollisuus nostaa kanne vanhemmuuden vahvistamiseksi näiden edellytysten puitteissa myös silloin, kun lisäselvityksen saaminen estyy lapsen synnyttäneestä äidistä johtuvasta syystä, mutta voidaan pitää mahdollisena, että tietty henkilö on lapsen toinen vanhempi.
17 §.Muutoksenhaku. Pykälässä säädetään vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämiseen liittyvistä oikeusturvatakeista.
Pykälän 1 momentissa on säännös muutoksenhakumahdollisuudesta hallintotuomioistuimissa. Muutoksenhakumahdollisuus koskee sekä keskeyttämispäätöstä että päätöstä keskeytetyn vanhemmuuden selvittämisen uudelleen aloittamisesta. Muutoksenhakua koskeva säännös on tarpeen, koska lastenvalvoja tekee keskeyttämispäätöksen itsenäisesti. Säännöksen perusteella asia voidaan saattaa arvioitavaksi toiselle viranomaiselle. Muutoksenhakuun sovelletaan lakia oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019). Mainitun lain 7 §:ssä säädetään valitusoikeudesta hallintopäätöksestä ja 109 §:ssä säädetään valitusoikeudesta hallintotuomioistuimen päätöksestä. Näiden säännösten lisäksi on perusteltua säätää selvyyden vuoksi vanhemmuuslaissa, että lapsen synnyttäneellä äidillä, 15 vuotta täyttäneellä lapsella ja henkilöllä, joka katsoo olevansa lapsen toinen vanhempi, on valitusoikeus vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämistä tai sen uudelleen aloittamista koskevaan lastenvalvojan päätökseen tai tätä koskevaan hallintotuomioistuimen päätökseen. Säännös vastaa tältä osin voimassa olevaa lainsäädäntöä. Valituksen kohteena olevan hallintopäätöksen tehneen viranomaisen valitusoikeudesta säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 109 §:n 2 momentissa. Tästä syystä erillinen säännös lastenvalvojan valitusoikeudesta ei ole enää tarpeen.
Pykälän 2 momentissa on säännös lastenvalvojan keskeyttämispäätökseen liitettävistä tiedoista. Ehdotetun lain 32 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan henkilöllä, joka katsoo olevansa lapsen isä, on oikeus nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne muun muassa tilanteessa, jossa lastenvalvoja on keskeyttänyt vanhemmuuden selvittämisen, koska lapsesta ei ole saatu näytettä, josta oikeusgeneettiset isyystutkimukset olisi voitu tehdä. Lain 34 §:n 2 momentin mukaan sen, joka katsoo olevansa lapsen isä, on pantava kanne vireille vuoden kuluessa siitä, kun hän on saanut tiedon päätöksestä. Sen varmistamiseksi, että tämä saa tiedon kanneoikeudestaan ja tähän liittyvästä määräajasta, lastenvalvojan keskeyttämispäätökseen on liitettävä tätä koskevat tiedot. Tieto on tarpeellinen vain niissä tapauksissa, joissa vanhemmuuden selvittämiseen on liittynyt isyyden selvittäminen. Tästä syystä säännös on rajattu vastaavasti. Vastaavasti koska lastenvalvojan keskeyttämispäätöksestä ei suoraan seuraa kanneoikeutta äitiysasioissa, vanhemmuuden keskeyttämispäätökseen liitetään tieto vain isyyden vahvistamista koskevasta kanneoikeudesta eikä äitiyden vahvistamista koskevasta kanneoikeudesta.
3 luku Vanhemmuuden tunnustaminen
18 §.Tunnustamisen käyttöala. Pykälässä on säännökset siitä, missä tilanteissa lapsi voidaan tunnustaa. Tunnustamisen perustarkoitus on mahdollistaa kahden vanhemman vahvistaminen lapselle tapauksissa, joissa isyyttä ei ole todettu avioliiton perusteella eikä toista vanhemmuutta ole aiemmin vahvistettu. Tunnustamisen käyttöala rajautuu tämän tarkoituksen mukaisesti.
Pykälän 1 momentin mukaan tunnustaminen ei ole mahdollista, jos lapsella on jo kaksi vanhempaa. Tunnustaa ei voida myöskään lasta, joka on adoptoitu. Kuten 1 momentin sanamuoto osoittaa, adoptoidun lapsen tunnustaminen ei ole mahdollista silloinkaan, kun adoptiolapsella ei ole toista vanhempaa henkilön adoptoitua lapsen yksin. Tämä on perusteltua, koska ei ole asianmukaista järkyttää sitä sukuasemaa, jonka lapsi on saanut adoption kautta ja joka adoptiosta päätettäessä on katsottu lapsen etua vastaavaksi. Adoptiolain 12 §:n avulla on pyritty huolehtimaan siitä, että adoptiota ei voida käyttää keinona estää toisen vanhemmuuden vahvistaminen. Sen mukaan adoptio voidaan vain erittäin poikkeuksellisista syistä vahvistaa, jos vanhemmuuden vahvistamisasia on vireillä tai jos on aihetta olettaa, että vanhemmuus saatettaisiin myöhemmin vahvistaa. Äitiyden voi tunnustaa vain se, joka katsoo olevansa lapsen äiti 5 §:n 1 momentin nojalla.
Pykälän 2 momentissa säädetään poikkeuksesta, jonka mukaan tunnustaminen voi olla tietyin edellytyksin mahdollinen myös silloin, kun vanhemmuus on jo määräytynyt synnyttäneen äidin avioliiton tai ennen lapsen syntymää annetun tunnustamisen perusteella. Säännöksen mukaan tunnustaa voidaan lapsi, jolla 3 §:n mukaan on isä tai 19 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen perusteella on vahvistettu toinen vanhempi, jos kaikki ne, joiden hyväksyminen 22 §:n mukaan tarvitaan, hyväksyvät kyseisen tunnustamisen. Kysymys on toisin sanoen tilanteista, joissa äidin aviomies tai ennen lapsen syntymää hänet tunnustanut henkilö ei tosiasiassa ole lapsen vanhempi ja kaikki osapuolet haluavat saattaa lapsen oikeudellisen vanhemmuuden joko biologista isyyttä tai hedelmöityshoitosuostumusta vastaavaksi. Tunnustamisen vahvistamisen edellytyksenä on siten lapsen synnyttäneen äidin ja sen vanhemman hyväksyminen, joka joko 3 §:n tai 19 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen vahvistamisen perusteella on lapsen toinen vanhempi. Jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta, myös hänen on hyväksyttävä tunnustaminen edellyttäen, että hän kykenee ymmärtämään asian merkityksen. Kun tällainen tunnustaminen vahvistetaan, 3 §:n nojalla tai 19 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen perusteella vahvistettu vanhemmuus kumoutuu ja tunnustajasta tulee lapsen toinen vanhempi.
Pykälän 3 momentissa on säännös vanhemmuuden tunnustamisesta lapsen kuoleman jälkeen. Pääsääntönä on, että vanhemmuutta ei enää tässä vaiheessa voida tunnustaa. Tämän myös voimassa olevassa laissa olevan rajoituksen perusteena on, että tunnustamisella ei enää tässä vaiheessa voida edistää lapsen parasta. Rajoituksella estetään myös se, että vanhempi tunnustaisi lapsen vain saadakseen perintöoikeuden tämän jälkeen.
Tilanteissa, joissa vastasyntynyt lapsi kuolee, lapsen synnyttänyt äiti, biologinen isä tai hedelmöityshoitosuostumuksen antanut vanhempi saattavat pitää inhimillisesti tärkeänä sitä, että vanhemmuus voidaan vielä vahvistaa. Tästä syystä on katsottu, että vanhemmuus voidaan lapsen kuoltua tunnustaa tapauksissa, joissa lapsi on kuollut niin pian syntymänsä jälkeen, että tunnustamislausumaa ei ole olosuhteet huomioon ottaen voitu antaa lapsen eläessä. Momenttiin ei ole otettu tarkkaa aikarajaa, joka estäisi tunnustamisen siinä tapauksessa, että lapsi oli elänyt aikarajaa pitempään. Vanhemmuuden tunnustamisen vahvistavan Digi- ja väestötietoviraston tulee harkita asia yksittäistapauksessa vallitsevien olosuhteiden perusteella. Yleensä voitaneen lähteä siitä, että lapsi ehditään vaikeuksitta tunnustaa muutaman kuukauden kuluessa hänen syntymästään. Joissakin tapauksissa, joissa lapsen toinen vanhempi on ulkomailla tai vakavasti sairaana, kohtuullinen aika voi olla hieman pidempi. Vanhemmuutta ei säännöksen mukaan kuitenkaan voitaisi tunnustaa enää sen jälkeen, kun lapsen kuolemasta on kulunut vuosi tai enemmän.
Pykälän 3 momentissa säädetään vielä, että jos vanhemmuus tunnustetaan lapsen kuoleman jälkeen, vanhemmuus selvitetään. Vanhemmuuden selvittämisestä säädetään 2 luvussa. Muutoin vanhemmuusasia raukeaa, kun lastenvalvoja saa tiedon lapsen kuolemasta. Kuten säännöksen sanamuoto osoittaa, mahdollisuus tunnustaa lapsi tämän kuoleman jälkeen koskee ainoastaan tilanteita, joissa lapsi syntyy elävänä. Kuolleena syntynyttä lasta ei edelleenkään voitaisi tunnustaa.
19 §.Vanhemmuuden tunnustaminen ennen lapsen syntymää. Pykälässä on säännökset siitä, millä edellytyksillä vanhemmuus voidaan tunnustaa ennen lapsen syntymää. Jos lasta ei tunnusteta ennen syntymää, hänet voidaan tunnustaa lapsen syntymän jälkeen 21 §:ssä säädetyllä tavalla. Pykälässä on otettu huomioon sote-uudistuksen mukanaan tuomat organisaatiomuutokset.
Pykälän 2 momentissa säädetään tunnustamismenettelystä. Tunnustaminen tapahtuu siten, että henkilö antaa äitiysneuvolassa terveydenhoitajalle tai kätilölle tunnustamislausuman, jonka mukaan hän on syntyvän lapsen vanhempi. Tunnustamislausuma annetaan sen hyvinvointialueen äitiysneuvolassa, jossa synnyttävälle äidille ja tulevalle toiselle vanhemmalle on annettu raskaudenaikaisia neuvolapalveluita. Niillä hyvinvointialueilla, joilla neuvolapalveluita on ulkoistettu yksityisille palveluntuottajille, lausuma annetaan neuvolapalveluita hyvinvointialueen toimeksiannosta tuottavassa yksityisessä terveydenhuollon toimintayksikössä. Vanhemman on annettava lausuma henkilökohtaisesti ja hänen on oltava itse läsnä lausumaa annettaessa. Myös synnyttävän äidin tulee olla paikalla tunnustamislausumaa annettaessa ja hänen tulee hyväksyä tunnustaminen. Ennen lausuman antamista ja sen hyväksymistä osapuolille on selvitettävä tunnustamisen merkitys ja vanhemmuuden vahvistamisen oikeusvaikutukset. Selvitettäviin asioihin kuuluu muun muassa se, että tunnustaja, synnyttävä äiti tai henkilö, joka katsoo olevansa lapsen vanhempi, voi ilmoittaa Digi- ja väestötietovirastolle ennen lapsen syntymää käsityksensä siitä, että lapsen tunnustanut ei ole lapsen vanhempi. Tällöin tunnustamisen oikeusvaikutukset mitätöityvät ja lapsen vanhemmuuden selvittäminen käynnistyy uudelleen lapsen syntymän jälkeen. Tunnustamisen merkityksen selvittämiseen kuuluu myös korostaa tunnustajan ja synnyttävän äidin velvollisuutta pysyä totuudessa. Väärän tiedon antaminen ei ole lapsen edun mukaista ja tahallinen väärän tiedon antaminen ilmoituksessa tai sellaisen ilmoituksen hyväksyminen, jonka hyväksyjä tietää olevan väärä, saattaa viime kädessä tulla rikosoikeudellisesti arvioitavaksi. Asiaa on käsitelty tarkemmin 10 ja 64 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa.
Tunnustaminen koskee sitä lasta, jonka tunnustamisen hyväksynyt, raskaana oleva henkilö synnyttää. Koska syntyvällä lapsella ei vielä ole omaa henkilötunnusta, hänet yksilöidään synnyttävän äidin ja arvioidun syntymäajan perusteella. Jos sikiöitä on yhtä useampia, tunnustaminen koskee jokaista syntyvää lasta. Tunnustamisen pätevyyteen ei vaikuta se, tiesikö tunnustaja sikiöiden lukumäärän. Ennen lapsen syntymää annetun tunnustamislausuman ajankohdasta ei ole säädetty laissa. Neuvolatoimintaa sääntelevän valtioneuvoston asetuksen (338/2011) mukaan lasta odottavan perheen hyvinvointia selvitetään niin sanotussa laajassa terveystarkastuksessa raskauden aikana. Tulevat vanhemmat kutsutaan tuolloin yhdessä vastaanotolle. Keskustelu tunnustamisen merkityksestä ja vanhemmuuden vahvistamisen oikeusvaikutuksista ja tunnustamislausuman vastaanotto on luontevaa toteuttaa samassa yhteydessä. Toisaalta tarkoituksena on, että mahdollisuutta ei käytettäisi vielä raskauden alkuvaiheessa, kun raskauden keskenmenoriski on suurempi. Estettä ei ole yhdistää tunnustamislausuman vastaanottamista ja sen hyväksymistä muuhun kuin niin sanottuun laajaan terveystarkastukseen. Tarkoituksena ei ole ollut luoda joustamatonta järjestelmää, jossa ennakollisen tunnustamisen mahdollisuus on suljettu kokonaan pois esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa lapsen oletettu vanhempi on lähdössä ulkomaille tai on muutoin tavoittamattomissa tiettynä ajankohtana. Tästä syystä ehdotetussa pykälässä ei ole tarkemmin säännelty ennakollisen tunnustamisen ajankohtaa. Koska käytännöt kunnissa vaihtelevat, parhaan ajankohdan tunnustamislausuman vastaanottamiselle katsotaan muotoutuvan käytännössä.
Pykälän 3 momentissa säädetään mahdolliseksi vanhemmuuden tunnustaminen ennen lapsen syntymää myös lastenvalvojalle sillä hyvinvointialueella, jonka alueella synnyttävällä äidillä on kotikunta. Tämä vaihtoehto olisi toissijainen suhteessa tunnustamiseen neuvolassa, koska tunnustamalla lapsi ennen lapsen syntymää lastenvalvojan luona ei saavuteta samoja asioinnin keskittämiseen liittyviä etuja kuin asioinnilla neuvolassa. Tunnustamisen mahdollistaminen myös lastenvalvojan luona on kuitenkin perusteltua siksi, että lastenvalvojalla voi joissain tilanteissa olla asiantuntemuksensa ja kokemuksensa myötä neuvolahenkilökuntaa paremmat edellytykset arvioida, täyttyvätkö tunnustamisen vastaanottamisesta kieltäytymiselle 4 momentissa säädetyt edellytykset esimerkiksi henkilöllisyyden selvittämisen tai kielivaikeuksien osalta. Ehdotettu sääntely mahdollistaa sen, että äitiysneuvola, jossa tunnustamisen esteitä ei ole mahdollista riittävästi selvittää, ohjaa osapuolet lastenvalvojan luo. Lastenvalvoja harkitsee tällöin itsenäisesti, voidaanko tunnustaminen ottaa vastaan. Myös muut edellytykset tunnustamislausuman vastaanottamiselle ovat samat kuin neuvolassa, eli ilmoitus on annettava henkilökohtaisesti tulevan äidin läsnä ollessa ja ennen tunnustamisen vastaanottamista osapuolille on selvitettävä tunnustamisen merkitys ja oikeusvaikutukset. Lastenvalvojalla ei usein ole samanlaisia taustatietoja äidin raskaudesta ja perheestä kuin neuvolahenkilökunnalla. Tunnustamislausuman kohdentamiseksi tiettyyn syntyvään lapseen ehdotetaan 3 momentissa tästä syystä, että äidin tulee esittää raskaudestaan todistus, josta käy ilmi lapsen arvioitu syntymäaika.
Pykälän 4 momentissa säädetään terveydenhoitajan, kätilön ja lastenvalvojan velvollisuudesta kieltäytyä tunnustamisen vastaanottamisesta. Vanhemmuuden tunnustaminen etukäteen soveltuu käytettäväksi sellaisissa tilanteissa, joissa tunnustaminen ja vastuun ottaminen lapsesta luontevasti on osa äitiysneuvontaa ja vanhemmuuteen valmistautumista. Tällaisissa tilanteissa vanhemmuudesta ei ole epäselvyyttä. Tarkoituksena ei ole, että äitiysneuvoloissa selvitettäisiin asioita, jotka ovat oikeudellisesti vaikeita ja joiden ratkaiseminen sen vuoksi edellyttäisi sellaista asiantuntemusta, jota äitiysneuvoloissa ei ole. Sen vuoksi tunnustamisen vastaanottamisesta olisi tietyissä tapauksissa kieltäydyttävä. Näitä olisivat tapaukset, joissa synnyttävä äiti vastustaa tunnustamista, osapuolten henkilöllisyyttä ei ole luotettavasti selvitetty tai joissa tunnustamisen vastaanottajalla on äitiysneuvonnan yhteydessä tietoon saamiensa tai muiden seikkojen vuoksi syytä olettaa, ettei tunnustaja ole lapsen 4-5 §:n mukainen vanhempi. Tarkoituksena on, että kynnys kieltäytymiselle on matalalla, jotta etenkään neuvolahenkilökunnan ei tarvitse käyttää aikaa epäselvän tilanteen selvittämiseksi. Tunnustamisen vastaanottamisesta olisi kieltäydyttävä myös, jos on epäselvyyttä siitä, ymmärtääkö tunnustaja tunnustamisen merkitystä. Jos synnyttävä äiti on täysi-ikäinen, mutta ei ymmärrä tunnustamisen merkitystä, etukäteen tunnustaminen estyy, sillä äiti ei tällöin voi hyväksyä tunnustamista, joka on näissä tapauksissa välttämätöntä. Säätämällä kieltäytyminen kätilön tai terveydenhoitajan velvollisuudeksi pyritään siihen, että laki antaisi heille vankan tuen tilanteissa, joissa osapuolet pyrkivät painostamaan heitä tunnustamisen vastaanottamiseen asiaan liittyvistä epäselvyyksistä huolimatta.
Pykälän 5 momentissa säädetään tunnustamisasiakirjan toimittamisesta Digi- ja väestötietovirastoon. Asiakirjasta säädetään 25 §:ssä. Kun äiti on hyväksynyt tunnustamisen, tunnustamisasiakirja liitteineen on viipymättä toimitettava Digi- ja väestötietovirastolle vanhemmuuden vahvistamiseen kuuluvien tehtävien hoitamista varten. Tätä varten luotaisiin sähköinen ilmoitusjärjestelmä. Tältä osin ehdotetaan muutosta voimassa oleviin isyys- ja äitiyslakeihin, joiden mukaan tunnustamista koskevat asiakirjat toimitetaan neuvolasta ensin lastenvalvojalle, joka lähettää asiakirjat edelleen Digi- ja väestötietovirastolle. Sähköisen ilmoitusjärjestelmän käyttäminen ohjaisi neuvolahenkilökuntaa verkkolomakkeen täyttämisessä ja säästäisi sekä neuvolan henkilökunnan että Digi- ja väestötietoviraston työtä.
Kun tunnustamisilmoitus annetaan ennen lapsen syntymää, voi käydä niin, että lapsi syntyykin kuolleena. Tässä tapauksessa asian käsittely raukeaa. Jos lapsi syntyy elävänä, tunnustaminen voidaan vahvistaa etukäteen annetun tunnustamisen perusteella, vaikka lapsi olisi kuollut ennen vanhemmuuden vahvistamista.
Pykälän 6 momentissa säädetään voimassa olevaa lainsäädäntöä vastaavasti terveydenhoitajan ja kätilön rikosoikeudellisesta virkavastuusta silloinkin, kun hän ei ole palvelussuhteessa hyvinvointialueeseen.
20 §.Tunnustamisen peruuttaminen, kiistäminen ja vaikutuksettomuus. Pykälässä säädetään mahdollisuudesta ilmoittaa ennen lapsen syntymää, että lapsen tunnustanut henkilö ei ole lapsen vanhempi.
Pykälän 1 momentin mukaan henkilö, joka on 19 §:n nojalla tunnustanut vanhemmuutensa ennen lapsen syntymää, voi peruuttaa tunnustamisensa ilmoittamalla siitä kirjallisesti Digi- ja väestötietovirastolle. Tunnustamisen peruuttaminen on tehtävä kirjallisesti. Peruuttamismahdollisuuden varaaminen on katsottu kohtuulliseksi, koska raskauden edetessä voi tulla esiin seikkoja, jotka antavat aiheen epäillä lapsen alkuperää. On lapsen ja muiden osapuolten etu, että lapsen alkuperää koskevat epäselvyydet ratkaistaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koska lapsen alkuperää koskevat oikeusgeneettiset isyystutkimukset ovat mahdollisia vasta lapsen syntymän jälkeen, on katsottu mahdolliseksi se, että ennen lapsen syntymää annettu tunnustaminen voidaan perua, jolloin vanhemmuutta voidaan selvittää tarkemmin lapsen syntymän jälkeen. Peruuttamismahdollisuuden rajaaminen lapsen syntymään on muutos voimassa olevaan oikeustilaan. Voimassa olevan sääntelyn mukaan ennakkoon annettu tunnustaminen voidaan peruuttaa 30 päivän kuluessa lapsen syntymästä. Peruuttamismahdollisuuden supistaminen ehdotetaan korvattavaksi täydentävillä oikeusturvamekanismeilla, joita on selostettu tarkemmin yleisperusteluissa sekä 6 §:n ja 45 §:n säännöskohtaisten perusteluiden yhteydessä.
Pykälän 2 momentin mukaan myös synnyttävä äiti tai henkilö, joka katsoo olevansa tunnustajan sijasta lapsen vanhempi, voi samalla tavoin kuin 1 momentissa eli Digi- ja väestötietovirastolle tehtävällä kirjallisella ilmoituksella ilmoittaa käsityksensä siitä, että lapsen tunnustanut henkilö ei ole lapsen vanhempi. Ilmoitus tulee tehdä ennen lapsen syntymää.
Sekä 1 että 2 momentissa tarkoitetun ilmoituksen tekeminen käynnistää lapsen vanhemmuuden selvittämisen samalla tavalla kuin niissä tilanteissa, joissa lapsi on syntynyt avioliiton ulkopuolella ja vanhemmuutta ei ole tunnustettu ennen lapsen syntymää. Lastenvalvoja kutsuu osapuolet tuolloin 9 §:n mukaiseen neuvotteluun vanhemmuuden selvittämiseksi lapsen syntymän jälkeen. Vanhemmuutta ei tuolloin voida vahvistaa ennen lapsen syntymää annetun tunnustamislausuman perusteella.
Pykälän 3 momentin mukaan ennen lapsen syntymää annettu tunnustamislausuma on vaikutukseton, jos Suomen viranomaisilla ei silloin, kun lapsi syntyy, ole 56 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla toimivaltaa vanhemmuutta koskevassa asiassa. Säännöksen sanamuotoa on muutettu nykyisestä, koska vanhemmuutta ei lähtökohtaisesti ehdoteta selvitettäväksi niissä tapauksissa, joissa lapsi on tunnustettu ennakkoon. Suomen viranomaisen toimivalta tulee tarkistettavaksi lapsen syntymän jälkeen vanhemmuuden vahvistamisen yhteydessä. Jos syntymäilmoitusta ei tietyn lapsen osalta saavu siinä ajassa, kun lapsen olisi tullut syntyä, Digi- ja väestötietovirasto selvittää, onko lapsen synnyttävä äiti tehnyt ilmoituksen muutosta ulkomaille, jolloin tunnustaminen jää vaikutuksettomaksi. On myös mahdollista, että lapsi on menehtynyt ennen syntymää, jolloin asian käsittely raukeaa.
21 §.Vanhemmuuden tunnustaminen lapsen syntymän jälkeen. Pykälässä säädetään vanhemmuuden tunnustamisesta silloin, kun se tapahtuu lapsen syntymän jälkeen.
Pykälän 1 momentin mukaan tunnustaminen tapahtuu siten, että henkilö antaa henkilökohtaisesti tunnustamisen vastaanottajalle tunnustamislausuman, jossa hän ilmoittaa olevansa lapsen äiti tai isä. Tunnustamisen vastaanottajan on ennen tunnustamista selvitettävä tunnustajalle tunnustamisen merkitys ja vanhemmuuden vahvistamisen oikeusvaikutukset. Hänelle on myös ilmoitettava, että tahallinen väärän tiedon antaminen ilmoituksessa tai sellaisen ilmoituksen hyväksyminen, jonka hyväksyjä tietää olevan väärä, ei ole lapsen edun mukaista ja saattaa viime kädessä tulla rikosoikeudellisesti arvioitavaksi. Asiaa on käsitelty tarkemmin 10 ja 64 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa.
Tunnustamisen vastaanottajana voi pykälän 2 momentin mukaan olla lastenvalvoja, henkikirjoittaja tai julkinen notaari. Säännös poikkeaa voimassa olevasta lainsäädännöstä siltä osin, että oikeus vastaanottaa tunnustaminen on poistettu vihkijältä. Näin ollen tunnustamislausumaa ei voisi enää antaa avioliittoa solmittaessa. Tunnustamisen vastaanottavan viranomaisen toimialuetta ei ole erikseen määritelty, joten tunnustamislausuma voidaan antaa näille henkilöille viranomaisen toimialueesta tai asianosaisten kotikunnasta riippumatta. Jos tunnustaminen tapahtuu ulkomailla, sen ottaa vastaan momentin mukaan sellainen Suomen edustustossa palveleva henkilö, joka voi edustustossa antaa edustuston toimipiirissä notaaripalveluja. Tunnustamisesta on laadittava asiakirja, josta säädetään 25 §:ssä.
Pykälän 3 momentin mukaan tunnustamislausuman vastaanottaneen viranomaisen on viipymättä lähetettävä tunnustamisesta laadittu asiakirja vanhemmuuden selvittämisestä huolehtivalle lastenvalvojalle, jos tunnustamisen on vastaanottanut jokin muu viranomainen. Vanhemmuuden selvittämisestä huolehtivasta lastenvalvojasta säädetään 8 §:ssä.
Pykälän 4 momentin mukaan tunnustamislausuma voidaan antaa vieraassa valtiossa myös noudattaen sitä muotoa ja menettelyä, jota kyseisen valtion lain mukaan on noudatettava. Henkilöllä, joka antaa tunnustamislausuman ulkomailla, on näin ollen käytettävissään kaksi vaihtoehtoista toimintatapaa: hän voi antaa tunnustamislausuman 2 momentin nojalla Suomen edustustossa, jolloin noudatetaan vanhemmuuslaissa säädettyä muotoa taikka hän voi 4 momentin nojalla antaa tunnustamislausuman vieraan maan viranomaiselle noudattaen sitä muotoa, jota asianomaisen vieraan valtion laissa säädetään noudatettavaksi. On huomattava, että ehdotettu säännös koskee vain tunnustamislausuman antamista eikä vaikuta siihen, miten muut vanhemmuuden selvittämiseen liittyvät toimet olisi suoritettava.
22 §.Tunnustamisen hyväksyminen. Pykälässä säädetään tilanteista, joissa tunnustaminen on hyväksyttävä, jotta vanhemmuus voitaisiin sen perusteella vahvistaa.
Hyväksyminen on 1 momentin mukaan tarpeen silloin, kun tunnustetaan lapsi, jonka osalta isyys on jo todettu synnyttäneen äidin avioliiton tai vahvistettu 19 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen perusteella. Tällaisessa tilanteessa, jossa tunnustaja pyrkii pääsemään vanhemmaksi aviomiehen tai aiemman tunnustajan asemesta, vanhemmuutta ei voida tunnustamisen perusteella vahvistaa, elleivät sekä synnyttänyt äiti että äidin aviomies tai tunnustaja ole hyväksyneet tunnustamista.
Pykälän 2 momentissa säädetään vanhemmuuden tunnustamisesta tapauksissa, joissa lapsi on täyttänyt 15 vuotta. Tällöin lapsen hyväksyminen on lähtökohtaisesti tarpeen siitä riippumatta, mitä tilannetta tunnustamisella halutaan muuttaa. Alaikäisen sukuasemaa ei näin ollen voida tunnustamisen perusteella muuttaa ilman 15 vuotta täyttäneen alaikäisen hyväksyntää.
Pykälän 3 momentissa säädetään tilanteesta, jossa on käytetty 19 §:ssä annettua mahdollisuutta tunnustaa lapsi äitiysneuvolassa ennen lapsen syntymää, mutta vanhemmuutta ei ole vielä vahvistettu. Jotta vanhemmuus voidaan vahvistaa tunnustamisen perusteella, edellytetään tällöin, että synnyttävä äiti hyväksyy tunnustamisen. Vaatimus synnyttävän äidin hyväksymisestä käy välillisesti ilmi jo 19 §:n 5 momentista, sillä sen mukaan tunnustamisasiakirjaa ei toimiteta neuvolasta Digi- ja väestötietovirastoon ennen kuin synnyttävän äidin kirjallinen hyväksyminen tunnustamiselle on saatu. Selvyyden vuoksi on kuitenkin tarpeellista, että vaatimus synnyttävän äidin hyväksymisestä ilmaistaan nimenomaisesti 22 §:ssä, johon on koottu muutkin tunnustamisen hyväksymistä koskevat säännökset.
Pykälän 4 momentissa on säännös hyväksymisen vastaanottamisesta. Sen mukaan hyväksyminen annetaan 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa lastenvalvojalle sillä hyvinvointialueella, jonka alueella lapsen vanhemmuus selvitetään. Hyväksymisen voi vastaanottaa paitsi henkilö, joka on kyseisessä tapauksessa vastaanottanut tunnustamisen, myös muu tunnustamisen vastaanottamiseen oikeutettu taho. Siten esimerkiksi Suomessa lastenvalvojalle annetun tunnustamisen hyväksyminen voidaan vastaanottaa Suomen edustustossa ulkomailla. Tunnustamisen hyväksyminen on korostetusti henkilökohtainen oikeustoimi. Sitä ei voida suorittaa edustajan välityksellä ja se on annettava vastaanottajalle henkilökohtaisesti.
23 §.Kuuleminen. Pykälässä on säännökset siitä, keille on varattava tilaisuus tulla kuulluksi sen vuoksi, että vanhemmuus on tunnustettu. Kuulemisen päätavoitteena on varata kuultaville mahdollisuus tehdä huomautuksia tunnustamista vastaan ja siten lisätä varmuutta tunnustamisen oikeellisuudesta.
Tunnustamisen vuoksi on 1 momentin 1 kohdan mukaan kuultava ensinnäkin lapsen synnyttänyttä äitiä. Äidin kuuleminen ei kuitenkaan ole tarpeen, jos äitiys on 19 §:ssä tarkoitetuin tavoin tunnustettu ennen lapsen syntymää ja tuolloin raskaana ollut on hyväksynyt tunnustamisen. Lapsen synnyttäneen äidin kuuleminen ei myöskään ole tarpeen, jos äiti ja äidin aviomies tai vaihtoehtoisesti tunnustaja ovat jo hyväksyneet tunnustamisen 22 §:n 1 momentissa tarkoitetussa tilanteessa.
Synnyttäneen äidin lisäksi on momentin 2 kohdan mukaan kuultava myös lapsen huoltajaa. Tämä kuulemisvelvollisuus ajankohtaistuu niissä tapauksissa, joissa muu kuin lapsen synnyttänyt äiti on hänen ohellaan tai hänen sijastaan lapsen huoltaja. Kuulemisvelvollisuutta ei kuitenkaan ole, jos huoltajan kuulemista ei voida hankaluudetta järjestää. Tilanteissa, joissa huoltajan olinpaikkaa ei tiedetä eikä hän tosiasiallisesti huolehdi lapsesta, kuuleminen ei toteuttaisi tarkoitustaan.
Jos tunnustaja on alaikäinen, on momentin 3 kohdan mukaan kuultava myös tunnustajan huoltajaa tai muuta laillista edustajaa, esimerkiksi kotoutumisen edistämisestä annetussa laissa (1386/2010) tarkoitettua edustajaa.
Tunnustamisen vuoksi voidaan kuulla myös sellaisia henkilöitä, joiden osalta kuulemiseen ei ole velvollisuutta. Näin voidaan 2 momentin mukaan menetellä, jos kuuleminen on tarpeen asian selvittämiseksi. Esimerkiksi tilanteissa, joissa lapsen synnyttänyt äiti on alaikäinen, on usein perusteltua kuulla äidin huoltajaa. Jos synnyttänyt äiti on täysi-ikäinen, mutta ei tilansa vuoksi ymmärrä tunnustamisen merkitystä, voi olla perusteltua kuulla synnyttäneen äidin lähiomaista tai muuta äidille läheistä henkilöä taikka äidin edunvalvojaa.
Edellä selostettuja kuulemista koskevia säännöksiä noudatetaan myös silloin, kun vanhemmuus on 19 §:n mukaisesti tunnustettu ennen lapsen syntymää. Kuuleminen ajankohtaistuu näissä tapauksissa sangen harvoin. Kyseeseen tulevat lähinnä tilanteet, joissa tunnustaja tai synnyttänyt äiti on alaikäinen. Jos synnyttänyt äiti on täysi-ikäinen, mutta ei ymmärrä tunnustamisen merkitystä, etukäteen tunnustaminen estyy, sillä synnyttävä äiti ei tällöin voi hyväksyä tunnustamista, joka on näissä tapauksissa välttämätöntä.
Kuulla voidaan joko suullisesti tai kirjallisesti. Kuulemisen ajankohdasta ei ole ehdotuksessa säännöksiä. Kuuleminen voidaan siten toteuttaa joko ennen lapsen syntymää tai syntymän jälkeen. Jos vanhemmuus on tunnustettu ennen lapsen syntymää, kuulemisen toteuttaa lähtökohtaisesti Digi- ja väestötietovirasto tai poikkeuksellisesti lastenvalvoja. Jos vanhemmuus on tunnustettu lapsen syntymän jälkeen, kuulemisen toteuttaa lähtökohtaisesti lastenvalvoja. Kuulla voisi kuitenkin myös muu sellainen toimielin, joka voi ottaa 21 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen vastaan. Vastaavasti kuin 22 §:n perusteluissa on todettu, sanamuoto mahdollistaa joustavuuden esimerkiksi tilanteessa, jossa kuultava asuu ulkomailla.
24 §.Henkilöllisyyden toteaminen. Pykälässä säädetään henkilöllisyyden toteamisesta tilanteessa, jossa viranomainen pitää 9 §:ssä tarkoitetun neuvottelun tai ottaa vastaan 19 tai 21 §:ssä tarkoitetun tunnustamislausuman tai 22 §:ssä tarkoitetun hyväksymisen taikka 23 §:ssä tarkoitetun suullisen kuulemisen. Ehdotetun säännöksen mukaan henkilöllisyys voidaan todeta henkilöllisyystodistuksen perusteella tai muulla tähän verrattavalla, luotettavalla tavalla. Luetteloon ehdotetaan lisättäväksi 9 §:ssä tarkoitettu vanhemmuuden selvittämiseksi pidettävä neuvottelu, koska neuvottelussa annetaan olennaisia ja oikeudellisesti merkittäviä tietoja vanhemmuuden selvittämisestä, joten on tärkeää, että jo tuolloin varmistutaan henkilöiden henkilöllisyydestä. On huomattava, että henkilöllisyys on todistettava myös oikeusgeneettistä isyystutkimusta varten, mistä säädetään oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 13 §:n 3 momentissa.
Henkilöllisyystodistuksella tarkoitetaan poliisin myöntämiä henkilöllisyyttä osoittavia asiakirjoja. Henkilöllisyyttä osoittavat asiakirjat on määritelty passeista ja henkilökorteista annetun valtioneuvoston asetuksen (1167/2016) 1 §:ssä. Näitä ovat passilain (671/2006) 3, 3 a−3 c ja 4 §:ssä tarkoitettu voimassa oleva passi, henkilökorttilain (663/2016) 1 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitettu voimassa oleva henkilökortti sekä ulkomaalaislain (301/2004) 134 §:ssä tarkoitettu muukalaispassi ja 135 §:ssä tarkoitettu pakolaisen matkustusasiakirja. Ehdotetun lain 69 §:n nojalla tarkempia säännöksiä henkilöllisyyden toteamiseksi hyväksyttävistä asiakirjoista voidaan tarvittaessa antaa valtioneuvoston asetuksella.
25 §.Tunnustamisesta ja sen hyväksymisestä laadittava asiakirja. Pykälässä on säännökset tunnustamisesta ja sen hyväksymisestä laadittavasta asiakirjasta sekä tunnustamislausuman tiedoksiannosta.
Pykälän 1 momentista käy ilmi, että tunnustaminen ja tunnustamisen hyväksyminen ovat tahdonilmaisuja, jotka annetaan kirjallisesti. Asiakirja on päivättävä ja siihen merkitään lapsen, lapsen synnyttäneen äidin ja tunnustajan yksilöinti- ja yhteystiedot.
Yksilöintitiedoilla tarkoitetaan suomalaisessa viranomaiskäytännössä henkilön nimeä ja väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetun lain 11 §:ssä tarkoitettua henkilötunnusta. Jos henkilöllä ei ole suomalaista henkilötunnusta, asiakirjaan merkitään tiedot henkilön syntymäajasta. Tunnustamisen ajankohdasta voi käytännössä aiheutua joitakin väistämättömiä eroja asiakirjan sisältöön nähden. Kun vanhemmuus tunnustetaan ennen lapsen syntymää, lasta ei voida yksilöidä hänen oman henkilötunnuksensa perusteella, vaan tunnustaminen koskee lasta, jonka tuleva äiti myöhemmin synnyttää. Syntymätön lapsi yksilöidään synnyttävän äidin yksilöintitietojen ja lapsen arvioidun syntymäajankohdan perusteella.
Yhteystiedoilla tarkoitetaan esimerkiksi henkilön puhelinnumeroa ja mahdollista sähköpostiosoitetta. Asiakirjan allekirjoittavat vanhemmuutensa tunnustanut ja tunnustamisen vastaanottaja. Jos jonkun tulee hyväksyä tunnustaminen, myös hyväksyjän ja hyväksymisen vastaanottajan on allekirjoitettava asiakirja.
Säännöksessä ei edellytetä, että tunnustaminen ja sen hyväksyminen on tehtävä samalle asiakirjalle, vaikka se tavallisesti on käytännöllistä. Jos ne annetaan eri asiakirjoilla, hyväksymisasiakirjasta tulee käydä yksiselitteisesti ilmi, mitä tunnustamista hyväksyminen koskee. Erillisen asiakirjan laatiminen voi olla tarpeen erityisesti silloin, kun tunnustaminen on tapahtunut vieraassa valtiossa sen menettelymuotojen mukaisesti. Tunnustamista ja sen hyväksymistä koskevasta asiakirjasta laaditaan lain toimeenpanovaiheessa lomakepohja, jota seuraten asiakirja tulee laadituksi oikein.
Pykälän 2 momentissa säädetään, että lastenvalvojan on annettava tunnustamislausuman antamisesta tieto lapselle, lapsen synnyttäneelle äidille, aviomiehelle taikka tunnustajalle postitse saantitodistusta vastaan, jos tämän tulee hyväksyä tunnustaminen, mutta lastenvalvojalla ei ole todistettavasti tietoa siitä, että tämä on saanut tiedon tunnustamislausuman antamisesta. Koska 22 §:ssä tarkoitettu tunnustamisen hyväksyminen on edellytys vanhemmuuden vahvistamiselle, on lapsen tunnustaneen kannalta tärkeää, että tieto tunnustamisesta saatetaan niiden henkilöiden tietoon, joiden tulee hyväksyä tunnustaminen. Asian osapuolet saattavat olla yhtä aikaa läsnä lastenvalvojan luona tunnustamislausumaa annettaessa, jolloin lastenvalvojalla on todistettavasti tieto siitä, että hyväksyjä on saanut tunnustamista koskevan tiedon. Jos näin ei ole tai muuta todistetta tiedon välittymisestä ei ole saatavissa, hänen tulee antaa tieto tunnustamislausuman antamisesta postitse saantitodistusta vastaan henkilölle, jonka tulee hyväksyä tunnustaminen. Velvoite on rajattu niihin tilanteisiin, joissa hyväksyjän olinpaikka on tunnettu.
26 §.Asiakirjojen toimittaminen Digi- ja väestötietovirastolle. Pykälässä on säännökset asiakirjojen toimittamisesta Digi- ja väestötietovirastolle sen jälkeen, kun vanhemmuus on selvitetty ja tunnustettu. Toimitettavat asiakirjat ovat vanhemmuuden selvittämisestä tehty pöytäkirja ja tunnustamisasiakirja liitteineen. Jos tunnustamiseen tarvitaan jonkun hyväksyminen tai kuuleminen ja se on annettu erillisellä asiakirjalla, tulee myös hyväksymis- tai kuulemisasiakirja toimittaa Digi- ja väestötietovirastolle.
4 luku Vanhemman oikeudenomistajien suostumus vanhemmuuden vahvistamiseen
27 §.Suostumus vanhemmuuden vahvistamiseen ilman oikeudenkäyntiä. Pykälässä säädetään mahdollisuudesta vahvistaa kuollut henkilö avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen vanhemmaksi henkilön oikeudenomistajien suostumuksella ilman oikeudenkäyntiä. Säännöksen tavoitteena on helpottaa menettelyä selkeissä tapauksissa, joissa henkilö on kuollut, mutta ei ole epäselvyyttä siitä, että hän on lapsen toinen vanhempi.
Pykälän 1 momentissa edellytetään, että oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella tai kirjallisella hedelmöityshoitotodistuksella voidaan osoittaa kuolleen henkilön olevan alaikäisen lapsen isä ja että kaikki hänen oikeudenomistajansa ovat antaneet suostumuksen siihen, että isyys voidaan vahvistaa. Henkilön oikeudenomistajat määräytyvät perintökaaren 18 luvun 1 §:n perusteella, jonka mukaan kuolleen henkilön kuolinpesän osakkaita ovat lähtökohtaisesti perilliset ja yleistestamentin saajat sekä eloonjäänyt puoliso. Säännökseen on uutena lisätty myös tilanne, jossa kirjallinen hedelmöityshoitotodistus selkeästi osoittaa isyyden.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että vastaava mahdollisuus olisi käytettävissä myös silloin, kun kyse on äitiyden vahvistamisesta 5 §:n 1 momentissa tarkoitetussa tilanteessa, jos alaikäisen lapsen äitiyden selvittäminen ja kirjallinen hedelmöityshoitotodistus osoittavat kuolleen henkilön olevan lapsen toinen äiti eikä kannetta äitiyden vahvistamiseksi ole vireillä. Momentti on uusi, mutta se on katsottu perustelluksi siksi, että ehdotettu sääntely tarjoaisi yhdenvertaiset mahdollisuudet sekä isyyden että äitiyden vahvistamiseen.
Säännösten avulla voidaan välttää asiallisesti tarpeeton tuomioistuinkäsittely tapauksissa, joissa vanhemmuudesta on olemassa vahva näyttö ja asian osapuolten kesken on yksimielisyys. Ehdotuksen 29 §:n mukaan vanhemmuuden vahvistaa näissä tapauksissa Digi- ja väestötietovirasto lastenvalvojan toimittaman selvityksen perusteella. Jos toinen henkilö on tunnustanut lapsen tai hänen vanhemmuutensa vahvistamiseksi on vireillä kanne tuomioistuimessa, ei Digi- ja väestötietovirasto voi ratkaista asiaa ennen kuin tunnustamista koskeva asia tai kanne on käsitelty.
Säännöksen tarjoaman toimintamahdollisuuden käyttäminen edellyttää lastenvalvojan myötävaikutusta, koska se edellyttää henkilön oikeudenomistajien suostumuksen lisäksi alaikäisen lapsen vanhemmuuden selvittämistä ja oikeusgeneettisten isyystutkimusten tekemistä tai hedelmöityshoitotodistuksen tarkastelemista. Lastenvalvojan toimintavelvollisuus koskee vain niitä tapauksia, joissa lapsi on alle 18-vuotias. Toimintavelvollisuuden rajaaminen alaikäisiin lapsiin on perusteltua yhteiskunnan voimavarojen kohdentamiseksi. Se on myös johdonmukainen lastenvalvojalle ehdotetun lain 6 §:ssa asetetun toimintavelvollisuuden kanssa. Lastenvalvojalla ei ole velvollisuutta selvittää lapsen vanhemmuutta muutoin kuin silloin, kun lapsi on alaikäinen. Poikkeuksena ovat tilanteet, joissa otaksuttu vanhempi itse haluaa tunnustaa lapsen. Ehdotetun lain 27 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa otaksuttu vanhempi on kuitenkin kuollut. Täysi-ikäisen lapsen vanhemmuuden vahvistaminen tilanteessa, joissa otaksuttu vanhempi on kuollut, ratkaistaan tuomioistuimessa noudattaen ehdotetun 6 luvun säännöksiä.
28 §.Suostumuksesta laadittava asiakirja. Pykälässä on säännös 27 §:ssä tarkoitettujen otaksutun vanhemman oikeudenomistajien suostumuksesta. Sen mukaan suostumuksesta on laadittava asiakirja. Suostumukseen ja siitä laadittuun asiakirjaan sovelletaan, mitä vanhemmuuden tunnustamista koskevassa luvussa säädetään tunnustamisesta lapsen syntymän jälkeen, tunnustamiseen liittyvästä kuulemisesta, tunnustamisen hyväksymisestä ja asiakirjojen toimittamisesta Digi- ja väestötietovirastolle.
Toisin kuin annettaessa tunnustamislausumaa tai hyväksyttäessä tunnustamista, oikeudenomistajan suostumusta ei kuitenkaan edellytetä annettavan henkilökohtaisesti vastaanottajan läsnä ollessa, vaan kirjallinen suostumus on riittävä. Tämä on perusteltua siksi, että kuolleen henkilön oikeudenomistajilla ei useinkaan ole sellaista ensi käden tietoa lapsen syntyperään liittyvistä seikoista kuin hänellä itsellään olisi ollut. Lisäksi vanhemmuutta ei näissä tilanteissa voi vahvistaa ilman, että oikeusgeneettinen isyystutkimus tai kirjallinen hedelmöityshoitotodistus osoittaa henkilön olevan lapsen vanhempi. Oikeustoimen rinnasteisuus vanhemmuuden tunnustamisen tavoin luonteeltaan korostetusti henkilökohtaisiin oikeustoimiin kuitenkin rajaa sen käyttömahdollisuuden tilanteisiin, joissa kaikki oikeudenomistajat ovat täysivaltaisia. Jos oikeudenomistajien joukossa on alaikäinen tai edunvalvonnassa oleva henkilö, joka ei kykene ymmärtämään asian merkitystä, vanhemmuuden vahvistaminen on välttämätöntä hoitaa kanneteitse. On myös huomattava, että vaikka 15-17-vuotias henkilö voi antaa tunnustamislausuman omassa asiassaan, hän ei voi antaa suostumusta vanhemmuuden vahvistamiseen esimerkiksi isänsä oikeudenomistajana, koska kyse ei ole hänen omaa henkilöään koskevasta asiasta (oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §).
Jos oikeudenomistajana on oikeushenkilö, periaatetta korostetusti henkilökohtaisista oikeustoimista ei voida soveltaa, koska ei ole kyse luonnollisesta henkilöstä. Oikeushenkilön antamaan suostumukseen sovelletaan kyseisen oikeushenkilön edustamista ja päätöksentekoa koskevia yleisiä säännöksiä.
5 luku Vanhemmuuden vahvistaminen Digi- ja väestötietovirastossa
29 §.Digi- ja väestötietoviraston toimivalta. Pykälässä on säännökset toimivaltaisesta viranomaisesta, kun kysymys on vanhemmuuden vahvistamisesta tunnustamisen tai henkilön oikeudenomistajien suostumuksen perusteella. Vanhemmuuden vahvistaa näissä tilanteissa Digi- ja väestötietovirasto.
Pykälän 1 momentin 1 kohdassa on säännös edellytyksistä, joiden vallitessa Digi- ja väestötietoviraston tulee vahvistaa vanhemmuus tunnustamisen perusteella. Näin on tehtävä, jos tunnustaminen on tapahtunut oikein menettelymuodoin eikä ole aihetta epäillä, ettei vanhemmuuden tunnustanut henkilö ole lapsen toinen vanhempi. Jotta Digi- ja väestötietovirasto voisi jättää vanhemmuuden vahvistamatta, vahvistamatta jättämisen tulisi perustua epäilyyn vanhemmuussuhteen olemassaolosta tai jonkun 18-25 §:ssä säädetyn edellytyksen täyttymättä jättämisestä.
Momentin 2 kohdassa on säännös edellytyksistä, joiden vallitessa Digi- ja väestötietovirasto voi vahvistaa, että kuollut henkilö on avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen toinen vanhempi. Näin voidaan menetellä, jos toimitettu vanhemmuuden selvittäminen ja oikeusgeneettinen isyystutkimus tai kirjallinen hedelmöityshoitotodistus osoittavat hänen olevan lapsen toinen vanhempi ja henkilön oikeudenomistajat ovat antaneet suostumuksensa vanhemmuuden vahvistamiseen. Digi- ja väestötietovirastolla ei siten ole toimivaltaa vahvistaa vanhemmuutta 2 kohdan perusteella, jos oikeusgeneettistä isyystutkimusta ei ole tehty tai vaihtoehtoisesti kirjallista hedelmöityshoitotodistusta ei ole esitetty. Lisäksi edellytetään, että kaikki henkilön oikeudenomistajat ovat antaneet suostumuksen vanhemmuuden vahvistamiseen. Digi- ja väestötietoviraston harkintaan sitä vastoin jää, miten korkeaa todistusvoimaa oikeusgeneettiseltä isyystutkimukselta tai hedelmöityshoitotodistukselta edellytetään, jotta henkilön vanhemmuutta voidaan pitää selvitettynä.
Pykälän 2 momentissa on säännös, jonka mukaan isyys voidaan vahvistaa, vaikka tulevien vanhempien henkilöllisyyttä ja perhesiteitä osoittavat asiakirjat ovat puutteelliset, eikä niitä pyrkimyksistä huolimatta ole mahdollista täydentää. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö on lähtöisin sellaisesta valtiosta, jossa ei ole kattavaa väestötietojärjestelmää tai jonka väestötietojärjestelmästä ei ole kohtuudella saatavissa tietoja vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen. Jotta isyys voidaan tällaisessa tilanteessa vahvistaa, henkilön isyys tulee olla todennettu oikeusgeneettisten isyystutkimuksen avulla. Säännöstä voidaan soveltaa vain isyyden vahvistamiseen, koska oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella voidaan varmentaa vain isyys eikä toista äitiyttä. Näissä tilanteissa kirjallista hedelmöityshoitotodistusta ei voida rinnastaa oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen, koska oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella on tässä merkitystä paitsi osoituksena oikeudellisesta vanhemmuudesta, myös henkilön yksilöivä tehtävä.
Jos vanhempi, joka oli 19 §:ssä säädetyllä tavalla tunnustanut lapsen ennen tämän syntymää, kuolee ennen kuin lapsi syntyy, nousee esille kysymys, vahvistetaanko vanhemmuus tällöin 1 momentin 1 vai 2 kohdan mukaisesti. Pykälän 3 momentissa säädetään tästä tilanteesta. Sen mukaan vanhemmuus voidaan vahvistaa tunnustamisen perusteella 1 kohdan mukaisesti. Henkilön oikeudenomistajien suostumus ei tällöin ole tarpeen, koska taustalla on henkilön oma tahdonilmaisu asiassa.
30 §.Vanhemmuusasian käsittely Ahvenanmaalla. Pykälässä säädetään Ahvenanmaan valtionviraston toimivallasta vanhemmuusasioissa.
Ahvenanmaan valtionvirasto hoitaa laissa säädettyjä Digi- ja väestötietovirastolle kuuluvia tehtäviä Ahvenanmaalla.
31 §.Vanhemmuusasian käsittely ja muutoksenhaku. Pykälässä säädetään vanhemmuuden vahvistamista koskevan asian käsittelystä Digi- ja väestötietovirastossa. Pykälän säännökset täydentävät viranomaistoimintaan yleislakina sovellettavaa hallintolakia (434/2003), jonka soveltamisesta ei ole tarpeen säätää erikseen. Asian käsittelyyn kuuluu muun muassa sen tarkistaminen, että tunnustaminen tai henkilön oikeudenomistajien suostumus on annettu oikealla tavalla, että tarvittavat hyväksymiset on saatu ja tilaisuus tulla asiassa kuulluksi on varattu niille, joille se lain mukaan tulee varata. Digi- ja väestötietovirasto tekee päätöksensä niiden asiakirjojen pohjalta, jotka neuvola ja lastenvalvoja ovat velvollisia sille lähettämään ja jotka asianosaiset ovat virastolle mahdollisesti toimittaneet.
Pykälän 1 momentissa on säännös Digi- ja väestötietoviraston oikeudesta pyytää lastenvalvojaa täydentämään asiakirjoja tai hankkimaan lisäselvitystä. Näin voidaan menetellä, jos asiassa ei ole noudatettu 3 ja 4 luvuissa säädettyä, asiakirjat ovat puutteelliset tai vanhemmuuskysymystä ei ole riittävästi selvitetty. Digi- ja väestötietoviraston tulee tällöin yksilöidä, millaista saatavilla olevaa lisäselvitystä se pitää tarpeellisena. Ellei asiaa pystytä selvittämään hallintolain nojalla suoraan asian osapuolten tai poikkeuksellisesti asiakirjat toimittaneen neuvolan kanssa, asiakirjojen täydentämistä tai lisäselvityksiä koskeva pyyntö tehdään 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle, vaikka asiakirjat olisivat saapuneet neuvolasta. Momentissa on säännös myös tilanteesta, jossa lisäselvitystä ei ole kohtuudella saatavissa johtuen esimerkiksi henkilöiden alkuperämaan yhteiskunnallisesta tilanteesta. Digi- ja väestötietovirasto voi tällöin siirtää asian lastenvalvojalle vanhemmuuden selvittämistä varten. Tällaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi silloin, kun on tarpeen selvittää isyys oikeusgeneettisten isyystutkimusten avulla 29 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla.
Pykälän 2 momentin mukaan Digi- ja väestötietoviraston tulee siirtää vanhemmuutta koskeva asia selvitettäväksi 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle, jos lapsi on tunnustettu ennen syntymää 19 §:ssä tarkoitetulla tavalla, mutta virasto ei ole vastaanottanut ilmoitusta lapsen syntymästä kahden kuukauden kuluessa lapsen arvioidusta syntymäajankohdasta. Siirtovelvollisuus on tarpeen sen varmistamiseksi, että tunnustamisasia ei jää avoimeksi asiaksi Digi- ja väestötietovirastossa niissä tilanteissa, joissa raskaus päättyy keskenmenoon, lapsi syntyy kuolleena tai perhe muuttaa pois Suomesta ennen lapsen syntymää. Näissä tilanteissa lapsesta ei tule järjestelmään syntymäilmoitusta eikä rekisteriviranomainen voi vahvistaa lapsen vanhemmuutta. Koska vanhemmuuden selvittämistä koskeva asia on luonteeltaan sosiaalihuoltolain (1301/2014) 14 §:ssä tarkoitettu sosiaalipalvelu eikä kuulu rekisteriviranomaisen tehtäviin, on perusteltua, että asian tarkempi selvittely siirretään rekisteriviranomaiselta lastenvalvojalle siinä vaiheessa, kun on selvää, että syntymäilmoitus ei ole viivästynyt esimerkiksi vain siitä syystä, että lapsi syntyy arvioidun syntymäajankohdan jälkeen. Ennen asian siirtämistä Digi- ja väestötietovirasto tarkistaa, onko syy puuttuvalle syntymäilmoitukselle löydettävissä viraston ylläpitämistä rekistereistä ja onko asia ratkaistavissa tämän tiedon perusteella. Tällaisesta tilanteesta voi olla kyse esimerkiksi silloin, kun synnyttävä äiti on tehnyt ilmoituksen muutosta ulkomaille ennen lapsen syntymää, jolloin Suomen viranomaisilla ei ole enää toimivaltaa ratkaista lapsen vanhemmuutta koskevaa asiaa. Asian käsittely päättyy Digi- ja väestötietovirastossa asian siirtoon.
Digi- ja väestötietoviraston tulee pykälän 3 momentin mukaan saattaa vanhemmuutta koskevan asian selvittämistä koskeva asia lastenvalvojan tietoon myös silloin, jos ennakkotunnustaminen peruutetaan tai kiistetään ehdotetun lain 20 §:n 1 tai 2 momentin mukaisesti. Ennakkotunnustaminen jää tällöinkin vaikutuksettomaksi, sillä vanhemmuuden vahvistaminen ei näissä tapauksissa ole mahdollista. Ennakkotunnustamista koskevasta asiasta on tällöin tehtävä asian raukeamista koskeva päätös. Asian raukeamisesta on lisäksi ilmoitettava asian osapuolille. Peruuttamis- ja kiistämistilanteessa raukeamisesta on ilmoitettava paitsi ilmoituksen tekijälle, myös muille asian osapuolille, koska kiistämisilmoituksen voi tehdä myös muu henkilö kuin tunnustamisen osapuoli. Tunnustamiseen liittyvät asiakirjat tulee samalla siirtää 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle, koska hänen velvollisuutenaan on selvittää lapsen vanhemmuus lapsen syntymän jälkeen ja tieto ennakkotunnustamisen peruuttamisesta tai kiistämisestä on olennainen tieto tämän velvollisuuden toteuttamiseksi.
Tietosuojasääntelyn mukaiset henkilötietoja sisältävien asiakirjojen käsittelyn minimointia ja säilytyksen rajoittamista koskevat periaatteet edellyttävät asiakirjojen mahdollisimman lyhyttä säilytysaikaa. Ehdotetun sääntelyn voidaan katsoa täyttävän yleisen edun mukaisen tavoitteen ja olevan ehdotetut käsittelyä tarkasti määrittävät säännökset huomioon ottaen oikeasuhtainen sillä tavoiteltuun oikeutettuun päämäärään nähden siten kuin yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 3 kohdassa edellytetään.
Digi- ja väestötietoviraston päätökseen ei 4 momentin mukaan saa hakea muutosta valittamalla. Jos Digi- ja väestötietovirasto on päättänyt, että vanhemmuutta ei tunnustamisen tai henkilön oikeudenomistajien suostumuksen perusteella voida vahvistaa, tunnustaja, lapsi tai hänen puhevaltaansa 35 §:n nojalla käyttävä edustaja voivat panna käräjäoikeudessa vireille kanteen vanhemmuuden vahvistamiseksi 34 §:ssä säädettyjen määräaikojen puitteissa. Heidän oikeusturvansa on siten järjestetty 6 luvun vanhemmuuden vahvistamista koskevien säännösten kautta. Tästä syystä Digi- ja väestötietoviraston päätökseen on liitettävä tieto 32 ja 33 §:ssä tarkoitetusta kanneoikeudesta ja 34 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitetusta määräajasta. Muutoksenhakumahdollisuutta Digi- ja väestötietoviraston päätöksestä ei ole tarpeen antaa myöskään silloin, kun tunnustaminen on hyväksytty. Jos esimerkiksi lapsen synnyttänyt äiti pitää ratkaisua vääränä, hänellä on mahdollisuus saada oikeusturvaa vanhemmuuden kumoamiskanteen kautta.
Jos vanhemmuus on selvitetty, Digi- ja väestötietoviraston tulee asianosaisten lisäksi antaa ehdotetun 5 momentin mukaan päätös tiedoksi myös sille lastenvalvojalle, joka on selvittänyt vanhemmuuden. Säännöksen mukaan Digi- ja väestötietovirastolla ei ole velvollisuutta antaa päätöstä tiedoksi tunnustamisasiakirjat sinne toimittaneelle neuvolalle. Jos Digi- ja väestötietovirasto tekee myönteisen päätöksen ennakkotunnustamista koskevassa asiassa, vanhemmuutta koskevaa asiaa ei pääsääntöisesti ole aiemmin selvitetty lastenvalvojalla. Tällöin ei ole erikseen tarvetta myöskään tiedottaa lastenvalvojaa asiasta. Sen sijaan, jos Digi- ja väestötietovirasto tekee päätöksen ennakkotunnustamisasian raukeamisesta tai hylkäämisestä, syntyvä lapsi on vaarassa jäädä vaille toista vanhempaa. Tästä syystä 5 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi säännös, jonka perusteella Digi- ja väestötietoviraston tulee antaa päätöksensä liitteineen tiedoksi 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle myös sellaisessa ennakkotunnustamisasiassa, jonka perusteella lapsi on jäämässä vaille toista vanhempaa. Jos ennakkotunnustamisasia raukeaa lapsen synnyttäneen äidin ja tunnustajan avioliiton perusteella, ei tiedoksiantovelvollisuutta ole, koska lapsella on jo kaksi vanhempaa. Tiedoksiantovelvollisuutta ei ole myöskään tilanteessa, jossa Suomen viranomaisilla ei enää ole 56 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdan mukaista toimivaltaa asiassa.
6 luku Vanhemmuuden vahvistamista koskeva oikeudenkäynti
32 §.Kanneoikeus isyyden vahvistamista koskevassa asiassa ja asianosaiset. Pykälässä säädetään niistä henkilötahoista, jotka voivat panna vireille kanteen isyyden vahvistamiseksi, ja kanneoikeuden edellytyksistä.
Pykälän 1 momentin perusteella kanneoikeus on ensinnäkin lapsella, jonka osalta isyyttä ei ole todettu synnyttäneen äidin avioliiton perusteella eikä vahvistettu aikaisemmin Digi- ja väestötietoviraston tai tuomioistuimen päätöksellä. Lapsen tulee nostaa kanne isäksi otaksumaansa henkilöä vastaan. Jos tämä on kuollut, kanne nostetaan hänen oikeudenomistajiaan vastaan. Otaksutun isän oikeudenomistajat määräytyvät perintökaaren 18 luvun 1 §:n perusteella, jonka mukaan kuolinpesän osakkaita ovat lähtökohtaisesti perilliset ja yleistestamentin saajat sekä eloonjäänyt puoliso. Jos edellä tarkoitettuja kuolinpesän osakkaita ei ole, viime kädessä voidaan haastaa Valtiokonttori vastaamaan isyyden vahvistamiskanteeseen perintökaaren 5 luvun 1 §:n johdosta.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi itsensä isäksi otaksuvan henkilön kanneoikeuden edellytyksistä. Henkilö, joka katsoo olevansa lapsen isä, voi nostaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen momentin 1 kohdan perusteella, jos lastenvalvoja on keskeyttänyt isyyden selvittämisen 14 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla, koska lapsesta ei ole saatu näytettä, joista oikeusgeneettiset isyystutkimukset olisi voitu tehdä. Kyseessä voi esimerkiksi olla tilanne, jossa synnyttänyt äiti vastustaa isyyden selvittämistä ja lastenvalvoja on arvioinut isyyttä tukevan selvityksen niin heikoksi, ettei hän ole lähtenyt ajamaan kannetta lapsen puolesta 16 §:n nojalla. On huomattava, että lähtökohtaisesti velvollisuus isyyskanteen nostamiseen lapsen puolesta on lastenvalvojalla niissäkin tilanteissa, joissa lapsen synnyttänyt äiti vastustaa isyyden selvittämistä, ellei isyyden selvittämisen ole katsottu olevan vastoin lapsen etua 14 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla.
Momentin 1 kohtaan perustuvan kanneoikeuden tarkoituksena onkin toimia oikeussuojamekanismina niissä tilanteissa, joissa isäksi otaksuttu henkilö arvioi isyyttä tukevan selvityksen toisin kuin lastenvalvoja ja haluaa saattaa asian tuomioistuimen arvioitavaksi. Henkilöllä, joka katsoo olevansa lapsen isä, tulee olla mahdollisuus saada varmuus isyydestään ja saada isyytensä sen jälkeen vahvistetuksi. Tuomioistuin voi kanteen nostamisen jälkeen määrätä tutkimuksen tehtäväksi oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain nojalla.
Momentin 2 kohdan perusteella henkilöllä, joka katsoo olevansa lapsen isä, on oikeus nostaa kanne tuomioistuimessa isyyden vahvistamiseksi myös silloin, kun tämä on tunnustanut lapsen, mutta Digi- ja väestötietovirasto on jättänyt isyyden vahvistamatta muun syyn vuoksi kuin siksi, ettei tarvittavaa hyväksymistä tunnustamiselle ole saatu. Isyyden vahvistamatta jättäminen on tällöin voinut johtua esimerkiksi siitä, että lapsen synnyttänyt äiti tai lastenvalvoja on esittänyt varteenotettavan epäilyn henkilön isyydestä, mutta epäilyksiä ei ole voitu osoittaa todeksi oikeusgeneettisten isyystutkimusten avulla asianomaisten suostumuksen puuttuessa.
Kanneoikeutta ei momentin 2 kohdan mukaan sitä vastoin ole, jos Digi- ja väestötietovirasto on hylännyt tunnustamisen sillä perusteella, että tarvittavaa hyväksymistä tunnustamiselle ei ole saatu. Tapauksista, joissa tunnustaminen edellyttää toisen hyväksymistä, säädetään 22 §:ssä. Jos tunnustaminen esimerkiksi koskee 3 §:ssä tarkoitettua lasta, jonka oikeudellinen isä on lapsen synnyttäneen äidin aviomies, tunnustamislausuman antajalla ei ole oikeutta nostaa kannetta isyyden vahvistamiseksi, jos synnyttäneen äidin ja lapsen oikeudellisen isän hyväksymistä ei ole saatu.
Pykälän 3 momentin mukaan, jos se, jonka isyydestä on kysymys, kuolee oikeudenkäynnin aikana, tulevat tämän oikeudenomistajat hänen sijaansa. Säännöstä sovelletaan siitä riippumatta, onko isäksi otaksuttu henkilö kantajana vai vastaajana. Jos hän on ollut kuollessaan kantajana asiassa, hänen oikeudenomistajansa voivat joko jatkaa kannetta tai jättää asian sikseen.
33 §.Kanneoikeus äitiyden vahvistamista koskevassa asiassa ja asianosaiset. Pykälässä säädetään niistä henkilötahoista, jotka voivat panna vireille kanteen äitiyden vahvistamiseksi, ja kanneoikeuden edellytyksistä. Äitiys voidaan vahvistaa tuomioistuimessa hedelmöityshoitoon suostumisen perusteella 5 §:n 1 momentin mukaisena äitiytenä.
Pykälän 1 momentin mukaan lapsella, jonka osalta isyyttä ei ole lapsen synnyttäneen äidin avioliiton perusteella todettu eikä Digi- ja väestötietoviraston tai tuomioistuimen päätöksellä vahvistettu, on oikeus vaatia kanteella 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun äitiyden vahvistamista hedelmöityshoitoon suostumisen perusteella. Kanne nostetaan äidiksi otaksuttua henkilöä vastaan. Jos tämä on kuollut, kanne nostetaan hänen oikeudenomistajiaan vastaan. Oikeudenomistajia on käsitelty edellä 32 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi itsensä äidiksi otaksuman henkilön kanneoikeuden edellytyksistä. Henkilö, joka katsoo olevansa lapsen äiti 5 §:n 1 momentin perusteella, voi nostaa äitiyden vahvistamista koskevan kanteen lasta vastaan. Kanne voidaan nostaa kuitenkin vain, jos Digi- ja väestötietovirasto ei ole vahvistanut äitiyttä ja siihen on muu syy kuin se, ettei tarvittavaa hyväksymistä tunnustamiselle ole saatu. Äitiyden vahvistamatta jättäminen on tällöin voinut johtua esimerkiksi siitä, että lapsen synnyttänyt äiti tai lastenvalvoja on esittänyt varteenotettavan epäilyn henkilön äitiydestä ja 5 §:n 1 momentin mukaista äitiyttä ei ole voitu pitää riittävän selvitettynä äitiyden vahvistamiseksi. Kanneoikeutta ei sitä vastoin ole, jos Digi- ja väestötietovirasto on hylännyt tunnustamisen sillä perusteella, että tarvittavaa hyväksymistä tunnustamiselle ei ole saatu. Tapauksista, joissa tunnustaminen edellyttää toisen hyväksymistä, säädetään 22 §:ssä. Jos tunnustaminen esimerkiksi koskee 3 §:ssä tarkoitettua lasta, jonka oikeudellinen isä on lapsen synnyttäneen äidin aviomies, tunnustamislausuman antajalla ei ole oikeutta nostaa kannetta äitiyden vahvistamiseksi, jos lapsen synnyttäneen äidin ja lapsen oikeudellisen isän hyväksymistä ei ole saatu.
Pykälän 3 momentin mukaan, jos se, jonka äitiydestä on kysymys, kuolee oikeudenkäynnin aikana, tulevat tämän oikeudenomistajat hänen sijaansa. Säännöstä sovelletaan siitä riippumatta, onko äidiksi otaksuttu henkilö kantajana vai vastaajana. Jos hän on ollut kuollessaan kantajana asiassa, hänen oikeudenomistajansa voivat joko jatkaa kannetta tai jättää asian sikseen.
34 §.Kanneoikeuden rajoitukset. Pykälässä säädetään 32 ja 33 §:ssä tarkoitetun kanneoikeuden rajoituksista.
Pykälän 1 momentin mukaan kannetta isyyden tai äitiyden vahvistamiseksi ei voida ajaa, jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta ja vastustaa vanhemmuuden vahvistamista. Vanhemmuuden vahvistamista koskevaa kannetta ei voida myöskään panna vireille eikä asian käsittelyä jatkaa, jos lapsi on kuollut. Lapsia koskevassa lainsäädännössä lähtökohtana on lapsen etu. Jos lapsi kuolee, lapsen etuun tähtäävää intressiä vanhemmuuden vahvistamiselle ei enää ole. Säännös koskee myös sellaisia riitatilanteita, joissa toiseksi vanhemmaksi otaksuttu henkilö on pyrkinyt tunnustamaan lapsen tämän kuoleman jälkeen, mutta tunnustaminen ei ole johtanut vanhemmuuden vahvistamiseen.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että henkilön, joka katsoo olevansa lapsen isä, on pantava kanne isyyden vahvistamiseksi vireille vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hän sai tiedon 32 §:n 2 momentissa tarkoitetusta lastenvalvojan tai Digi- ja väestötietoviraston päätöksestä.
Pykälän 3 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että henkilön, joka katsoo olevansa lapsen toinen äiti, on pantava kanne äitiyden vahvistamiseksi vireille vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hän sai tiedon 33 §:n 2 momentissa tarkoitetusta Digi- ja väestötietoviraston päätöksestä.
Kanneajan rajoitukset vastaavat nykytilaa. Koska isäksi itsensä otaksuman henkilön kanneoikeus voi perustua paitsi Digi- ja väestötietoviraston, myös lastenvalvojan päätökseen, kanneajan rajoitus on ollut tarpeen ulottaa koskemaan myös viimeksi mainittuja tilanteita. Kanneajan rajoitukset ovat edelleen perusteltuja, koska lapsen vanhemmuutta koskevat ratkaisut tulee lapsen edun vuoksi tehdä mahdollisimman nopeasti lapsen syntymän jälkeen. Lastenvalvojan ja Digi- ja väestötietoviraston päätökseen liitettävästä kanneoikeutta ja siihen liittyvää määräaikaa koskevasta tiedosta säädetään 17 §:n 2 momentissa ja 31 §:n 4 momentissa.
35 §.Lapsen puhevallan käyttäminen. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi alaikäisen lapsen puhevallan käyttämisestä. Pykälän säännökset täydentävät oikeudenkäymiskaaren 12 luvun alaikäisen puhevallan käyttämistä koskevia säännöksiä.
Pykälän 1 momentin mukaan vanhemmuuden vahvistamista koskevassa oikeudenkäynnissä alaikäisen lapsen puhevaltaa käyttää se lastenvalvoja, joka on 8 §:n nojalla selvittänyt vanhemmuuden. Lähtökohtaisesti kyseessä on lastenvalvoja sillä hyvinvointialueella, jonka alueella lapsen synnyttäneen äidin tai lapsen kotikunta sijaitsee. Lastenvalvoja voi edustaa lasta sekä silloin, kun lapsi on kantajana, että silloin, kun otaksuttu vanhempi on nostanut kanteen lasta vastaan eli kun lapsi on vastaajan asemassa. Lastenvalvojan puhevalta on kuitenkin käytännössä rajattu. Lastenvalvoja voi toimia lapsen edustajana oikeudenkäynnissä ja tässä asemassaan esimerkiksi vastaanottaa haasteen lapsen puolesta, mutta lastenvalvojalla ei ole toimivaltaa toimia lapsen puolesta asiassa, joka kuuluu yksinomaan lapsen huoltajan tehtäviin. Näin ollen lastenvalvoja ei voi esimerkiksi antaa suostumusta oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen lapsen puolesta. Jos lapsi ei asu tai oleskele Suomessa, mutta suomalainen tuomioistuin käsittelee asiaa jonkun muun kuin lain 56 §:n 1 momentin 1 tai 2 kohdassa mainitun toimivaltaperusteen perusteella, lastenvalvojalla ei näissä tilanteissa ole puhevaltaa vanhemmuuden vahvistamista koskevassa oikeudenkäynnissä. Lapsen puhevallan käyttäminen kuuluu tällöin hänen lailliselle edustajalleen.
Pykälän 2 momentin perusteella alaikäisen lapsen puhevaltaa saavat lastenvalvojan ohella käyttää lapsen huoltaja tai muu laillinen edustaja ja 15 vuotta täyttänyt lapsi itse. Tilanteessa, jossa lapsi ei ole vielä täyttänyt 15 vuotta, mutta on lähestymässä 15 vuoden ikää, on usein tarpeen selvittää myös alle 15-vuotiaan alaikäisen mielipide. Kannetta vanhemmuuden vahvistamiseksi ei voida ajaa ilman lapsen suostumusta sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt 15 vuotta. Ehdotetussa säännöksessä on ratkaisuohje myös sellaisia tilanteita varten, joissa lapsen edustajat ovat puhevaltaa käyttäessään keskenään erimielisiä. Mainitun kaltaisessa erimielisyystilanteessa on noudatettava lastenvalvojan mielipidettä.
Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuimen tulee varata tilaisuus tulla kuulluksi jokaiselle, joka 1 tai 2 momentin mukaan saa käyttää lapsen puhevaltaa. Vaikka lapsen synnyttänyt äiti ei olisi lapsen huoltaja, myös hänelle olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jos kuuleminen on hankaluudetta järjestettävissä. Lapsen huoltajan kuuleminen on välttämätöntä, jos asiassa on tarve tehdä oikeusgeneettinen isyystutkimus. Synnyttäneen äidin kuuleminen on katsottu tarpeelliseksi, koska äidillä voidaan katsoa olevan sellaisia tietoja, jotka voivat edistää asian selvittämistä.
Pykälän 4 momentissa on erityissäännös oikeusavusta tilanteessa, jossa lastenvalvoja edustaa lasta vanhemmuuden vahvistamista koskevassa oikeudenkäynnissä. Oikeusaputoimisto myöntää lapselle tällöin korvauksetta oikeusapulain (257/2002) mukaisen oikeusavun sen estämättä, mitä oikeusavun edellytyksistä muutoin säädetään. Oikeusapulaissa olevia oikeusavun myöntämisen edellytyksiä ei siten tältä osin noudateta. Säännöksen päämerkitys on siinä, että lapsen taloudellisia olosuhteita ei tarvitse selvittää. Kun käytännössä lähes jokainen lapsi on oikeutettu oikeusapuun, taloudellisen selvityksen tekeminen aiheuttaa vain turhaa työtä.
36 §.Vastaajaksi haastaminen. Pykälässä säädetään vastaajaksi haastamisesta. Pykälän 1 momentin mukaan lapsen tulee haastaa vastaajaksi se, jonka voidaan olettaa olevan lapsen isä. Lastenvalvojan toimintavelvollisuus koskee lain 6 §:n 2 momentin mukaan kaikkia alle 18-vuotiaita. Alaikäisten lasten osalta vanhemmuuden selvittäminen ohjautuu siten säännönmukaisesti lastenvalvojalle, joka selvittää, keitä vastaan mahdollinen kanne tulee nostaa. Jos kantajana on täysi-ikäinen lapsi, saattaa olla, ettei vanhemmuutta ole lastenvalvojan toimesta selvitetty tai selvittäminen on jostain syystä keskeytynyt. Kantajana oleva lapsi joutuu tällöin itse selvittämään ne kanteensa perusteena olevat seikat, joiden vuoksi hän olettaa tietyn henkilön olevan hänen toinen vanhempansa ja vaatimaan tämän vanhemmuutta vahvistettavaksi.
Pykälän 2 momentissa on 1 momenttia vastaava säännös vastaajan haastamisesta, kun lapsi vaatii äitiyden vahvistamista. Lastenvalvojan toimintavelvollisuus määräytyy tällöin samoin perusteluin kuin 1 momentin perusteluissa on todettu.
Pykälän 3 momentissa säädetään tilanteesta, jossa sellaisia henkilöitä, joiden voidaan olettaa olevan lapsen toinen vanhempi, on useampi kuin yksi. Heidät voidaan haastaa vastaajiksi samaan oikeudenkäyntiin, mikä on usein tarkoituksenmukaista jo asian joutuisuuden vuoksi sekä prosessiekonomisista syistä. Käytännössä joku tai jotkut otaksutuista vanhemmista saattavat tulla muita todennäköisemmin kyseeseen lapsen vanhempana ja yksittäisissä tilanteissa voi olla perusteltua haastaa vain todennäköisin tai todennäköisimmät henkilöt vastaajiksi. Tällainen todennäköisyysarvio on usein tehtävissä paitsi mahdollisesti jo hankitun oikeusgeneettisen ja lääketieteellisen selvityksen perusteella, myös muun muassa otaksutun vanhemman ja lapsen synnyttäneen äidin suhteesta, makaamiskerroista, makaamisajankohdista tai hedelmöityshoidon ajankohdasta saatujen tietojen perusteella. Vain todennäköisimpien vanhempien haastamista on tarkoitettu käytettävän vain tapauksissa, joissa voidaan pitää todennäköisenä, että vastaajaksi haastettavista henkilöistä saadaan tehtyä oikeusgeneettinen isyystutkimus. Oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella voidaan luotettavasti sulkea pois yksittäisen vastaajan isyys geneettisen yhteensopimattomuuden perusteella ja esittää vahva näyttö toisen vastaajan isyydestä ilman eri henkilöiden isyydestä esitetyn näytön vertailua keskenään. Tällaisessa tilanteessa asianosaisten oikeusturvanäkökohdat ja isyyskysymyksen oikeudellinen arviointi eivät enää välttämättä edellytä kanteiden nostamista kaikkia mahdollisia isiä vastaan ja kanteiden käsittelyä yhdessä.
Kaikissa tilanteissa oikeusgeneettistä isyystutkimusta ei eri syistä ole mahdollista tehdä jokaisesta isänä kysymykseen tulevasta henkilöstä. Tällainen tilanne saattaa syntyä, jos isäksi otaksuttu henkilö on kuollut tai kadonnut, taikka asuu sellaisessa maassa, jossa häntä ei voida pakottaa näytteen antamiseen. Jos tällaisia henkilöitä on vastaajien joukossa useampia kuin yksi, luotettavan selvityksen saaminen isyydestä edellyttää, että ainakin kyseiset henkilöt haastetaan samaan oikeudenkäyntiin. Koska muu kuin oikeusgeneettiseen tutkimukseen perustuva todistelu on todistusarvoltaan epävarmaa, on tällaisten vastaajien osalta näyttö perusteltua arvioida samassa oikeudenkäynnissä.
Koska oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella voidaan luotettavasti todeta, että tutkittu henkilö ei voi olla lapsen isä, kanteen nostamista on yleensä syytä rajoittaa siten, ettei muuhun näyttöön kuin oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen perustuvaa kannetta nosteta ennen kuin niiden henkilöiden isyys, joista näyte mainittua tutkimusta varten on saatavissa, on luotettavasti selvitetty.
Kussakin asiassa on muun muassa oikeudenkäynnin mahdollinen kesto huomioon ottaen erikseen harkittava, keitä kaikkia vastaan kanne on kulloinkin tarkoituksenmukaista nostaa. Vaikka kaikista isänä mahdollisista henkilöistä olisi teetettävissä oikeusgeneettiset isyystutkimukset, voi esimerkiksi jonkun vastaajan haastaminen pitkittyä siten, että on perusteltua nostaa samalla kanne myös muita vastaan ja nopeuttaa siten käsittelyä. Kansainvälistyminen ja otaksutun isän kuolema voivat aiheuttaa tilanteita, joissa edellytetään joustavuutta kanteen nostamismahdollisuuden suhteen. Tapauksia, joissa isyyttä ei voida perustaa oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella saatavaan näyttöön, tulee näistä syistä todennäköisesti edelleenkin käsiteltäviksi.
Lain 5 §:n 2 momentin mukaan lapselle ei voida vahvistaa toista äitiä hedelmöityshoitoon suostumisen perusteella, jos isyys lapsen nähden on todettu tai se voidaan todeta tai vahvistaa. Tästä seuraa, että kanne mahdollisen isyyden vahvistamiseksi tulee ratkaista ennen ratkaisun antamista äitiysasiassa. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvussa säädetään samassa oikeudenkäynnissä käsiteltävistä kanteista. Ellei kanteita käsitellä samassa oikeudenkäynnissä, oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä, että asian käsittelyä jatketaan vasta sen jälkeen, kun toisessa oikeudenkäynnissä käsiteltävänä oleva kysymys ratkaistaan ensin.
Pykälän 4 momentissa säädetään tilanteesta, jossa otaksuttu vanhempi nostaa isyyden tai äitiyden vahvistamiskanteen lasta vastaan. Lastenvalvoja suorittaa 6 §:n 2 momentin mukaan vanhemmuuden selvittämisen myös silloin, kun otaksuttu vanhempi on halukas tunnustamaan mahdollisen vanhemmuutensa. Jos vanhemmuuden selvittäminen ei johda vanhemmuuden vahvistamiseen, tällä on 32 §:n 2 momentin tai 33 §:n 2 momentin edellytysten vallitessa oikeus nostaa kanne lasta vastaan, jota lastenvalvoja voi toimivaltansa puitteissa edustaa. Useimmiten vanhemmuuden vahvistamiskannetta edeltää siten lastenvalvojan toimittama vanhemmuuden selvittäminen.
Kantajana oleva otaksuttu vanhempi voi haastaa vastaajaksi lapsen ohella myös ne henkilöt, jotka kantajan lisäksi voivat tulla kysymykseen lapsen vanhempana. Heidän haastamisensa ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Kantajana oleva vanhempi on yleensä itse halukas antamaan näytteen oikeusgeneettistä isyystutkimusta varten. Ehdotetun lain 32 §:n 2 momentin 1 kohta oikeuttaa henkilön nostamaan isyyden vahvistamista koskevan kanteen, jos lapsesta ei ole vastustuksen vuoksi saatu näytettä isyyttä selvitettäessä. Tuomioistuin voi kannetta käsitellessään velvoittaa sekä synnyttäneen äidin että lapsen tutkimuksiin. Tapaukset, joissa isyyttä ei näin saada riittävän luotettavasti selvitetyksi, lienevät harvinaisia edellyttäen, etteivät isänä kysymykseen tulevat henkilöt ole keskenään lähisukulaisia. Tarvetta saada muut isäehdokkaat mukaan samaan oikeudenkäyntiin ilmenee todennäköisesti vain harvoin.
Pykälän 5 momentin mukaan henkilöä, jonka osalta on oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella selvitetty, että hän ei voi olla lapsen isä, ei saa ilman erityistä syytä haastaa vastaajaksi. Oikeusgeneettisten isyystutkimusten luotettavuus on niin suuri, että turhan oikeuskäsittelyn välttämiseksi säännöstä on pidetty tarpeellisena. Erityisenä syynä voidaan pitää tilannetta, jossa kantaja esittää perustellun epäilyn siitä, että näyte on esimerkiksi otettu muusta henkilöstä kuin vastaajasta tai että näytteet ovat käsittelyn aikana vaihtuneet.
37 §.Haasteen tiedoksianto. Pykälässä on oikeudenkäymiskaaren 11 luvun säännöksiä täydentävä säännös haasteen tiedoksiannosta. Oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:n mukaan tuomioistuin huolehtii tiedoksiannon toimittamisesta kuuluttamalla, jollei tiedoksiannon vastaanottajan eikä hänen tiedoksiannon vastaanottamista varten valtuuttamansa olinpaikasta voida saada tietoa. Kuuluttamalla tieto asiasta ei käytännössä useinkaan välity vastaajalle. Tällaista haastamistapaa käyttämällä asiassa esitettävä näyttö saattaa jäädä puutteelliseksi vastaajan jäätyä oikeudenkäynnin ulkopuolelle. Seurauksena voi olla väärä kanteen hyväksyvä tai hylkäävä tuomio, joka on muutettavissa vain purkuteitse. Sen vuoksi ehdotetussa säännöksessä edellytetään, että haasteen tiedoksianto voidaan oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:stä poiketen toimittaa kuuluttamalla vain, jos vanhemmuudesta on saatavilla siinä määrin todisteita, että oikeudenkäynnin aloittamista vastaajaa vastaan on pidettävä lapsen edun mukaisena.
Säännöksen asettama näyttökynnys ylittyy etenkin, jos vastaajasta jo tehty oikeusgeneettinen isyystutkimus osoittaa henkilön olevan lapsen isä. Todisteluvaatimusta ei ole kuitenkaan asetettava liian korkealle. Myös muunlainen kanteen tueksi ilmoitettu näyttö voi tapauksesta riippuen olla riittävä peruste kuulutustiedoksiannon käyttämiselle. Joskus oikeusgeneettistä isyystutkimusta varten tarvittavan näytteen saaminen nimenomaan edellyttää tuomioistuimen määräystä, kuten silloin, kun vastaajaa ei ole tavoitettu tai hän on kadonnut ja ainoa hänestä saatavilla oleva biologinen näyte on saatavissa häntä aiemmin hoitaneesta terveydenhuollon toimintayksiköstä vain tuomioistuimen päätöksellä.
Äitiyden vahvistamista koskevassa asiassa riittävä selvitys kuuluttamisen toteuttamiseksi on esimerkiksi kirjallinen todistus annetusta hedelmöityshoidosta ja yhteisymmärryksessä annetusta suostumuksesta hoitoon, jos lapsi on syntynyt sellaiseen aikaan, että hän on voinut syntyä annetun hoidon tuloksena.
38 §.Vanhemmuuden selvittämisestä laaditun pöytäkirjan tiedoksianto. Pykälän mukaan kantajan tulee liittää vanhemmuuden selvittämisestä laadittu pöytäkirja haastehakemukseen, jos vanhemmuus on lain mukaan pitänyt selvittää. Jos pöytäkirjaa ei ole liitetty haastehakemukseen, tuomioistuimen tulee pyytää pöytäkirja lastenvalvojalta. Myös silloin, kun vanhemmuuden vahvistamiskanteen nostaa joku muu kuin lastenvalvoja, esimerkiksi otaksuttu vanhempi tai täysi-ikäinen lapsi, hänen tulisi sitä ennen hankkia vanhemmuuden selvittämisestä laadittu pöytäkirja, jos vanhemmuuden selvittäminen on tullut lain mukaan toimittaa, ja liittää se haastehakemuksen oheen. Säännöksen tarkoituksena on varmistua siitä, että kantajalla on jo ennen kanteen nostamista käytettävissään asianmukainen asiakirja-aineisto, jotta hän voi arvioida kanteen menestymismahdollisuudet ja vedota kanteen menestymisen kannalta merkityksellisiin seikkoihin.
Lastenvalvojalle osoitettuun asiakirjapyyntöön sovelletaan, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetään. Sen ohella noudatetaan ehdotetun lain 15 §:n 2 momenttia, jossa on säännös oikeudesta saada tieto vanhemmuuden vahvistamisesta laaditusta pöytäkirjasta. Jos pöytäkirjaa ei kuitenkaan ole liitetty haastehakemukseen, tuomioistuimen tulee pyytää pöytäkirja lastenvalvojalta. Tuomioistuimen ei tule jättää asiaa tutkittavaksi ottamatta sillä perusteella, että kantaja ei ole liittänyt pöytäkirjaa haastehakemuksen oheen.
39 §.Oikeuspaikka vanhemmuuden vahvistamista koskevassa asiassa. Pykälän 1 momentin mukaan toimivaltaisesta tuomioistuimesta isyyden tai äitiyden vahvistamista koskevassa asiassa säädetään oikeudenkäymiskaaren 10 luvussa.
Oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan isyyden tai äitiyden vahvistamista koskeva asia tutkitaan käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiirissä lapsen synnyttäneellä äidillä tai lapsella on kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka. Oikeuspaikat ovat keskenään vaihtoehtoisia, mutta ehdottomia. Toissijaisista oikeuspaikoista säädetään saman luvun 18 §:ssä.
Pykälän 2 momentissa on säännös vanhemmuuden vahvistamiskanteen tavanomaista laajemmasta vireilläolovaikutuksesta. Kun vanhemmuuden vahvistamista koskeva asia on vireillä yhdessä toimivaltaisessa tuomioistuimessa, ei saman lapsen vanhemmuuden vahvistamista koskevaa kysymystä saa tutkia toisessa tuomioistuimessa esimerkiksi toisen otaksutun vanhemman vanhemmuuden osalta. Säännöksen tarkoituksena on, että vanhemmuuden vahvistamista koskevat asiat keskitetään vain yhden toimivaltaisen tuomioistuimen käsiteltäviksi. Näin ollen, jos kaksi henkilöä, jotka molemmat otaksuvat olevansa lapsen toinen vanhempi, nostavat kanteen vanhemmuuden vahvistamiseksi saman lapsen osalta ja ensimmäinen panee kanteen vireille äidin kotipaikan tuomioistuimessa ja toinen panee kanteen vireille myöhemmin lapsen kotipaikan tuomioistuimessa, jälkimmäinen tuomioistuin ei saa tutkia kannetta. Tuomioistuimen on tuolloin siirrettävä asia siihen tuomioistuimeen, jossa ensiksi vireille pantu asia on jo vireillä. Kanteiden yhdistämiseen sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 18 luvun säännöksiä.
40 §.Kanteen peruuttaminen ja isyyden poissuljenta. Pykälässä on säännökset kanteen peruuttamisesta ja isyyden poissuljennasta tilanteessa, jossa vanhemmuuden vahvistamista koskevaa kannetta ajetaan useita vastaajia vastaan.
Pykälän 1 momentin mukaan, kun vanhemmuuden vahvistamista koskevaa kannetta ajetaan useampaa kuin yhtä vastaajaa vastaan, voi kantaja peruuttaa kanteen jonkun vastaajan osalta, jos tämä ei vastusta kanteen peruuttamista. Vastaajan suostumusta edellytetään, koska hän voi haluta, että asia on oikeusvoimaisesti ratkaistu ja kanne on hänen osaltaan hylätty. Jos kanne peruutetaan, asia jää hänen osaltaan sillensä vaille asiaratkaisua. Kanteen peruuttamiselle tarvitaan lisäksi tuomioistuimen suostumus. Koska kanteen peruuttaminen jonkun vastaajan osalta saattaa vaikuttaa myös muiden vastaajina olevien henkilöiden asemaan oikeudenkäynnissä, tuomioistuimen tulee kuulla muita vastaajia ennen suostumistaan kanteen peruuttamiseen. Tavallisesti tuomioistuimella ei ole syytä suostua kanteen peruuttamiseen ilman perusteltua syytä, jos vastaajien joukossa on henkilöitä, joista ei ole saatu tehtyä oikeusgeneettistä isyystutkimusta.
Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voi kanteen sillensä jättämisen sijaan hylätä kanteen yhden tai useamman vastaajan osalta, jos oikeusgeneettisen isyystutkimuksen perusteella on pidettävä todistettuna, ettei kyseinen vastaaja voi olla lapsen isä. Kanteen hylkäävän osatuomion antaminen kesken vanhemmuutta koskevan asian käsittelyn on momentissa sidottu luotettavaan näyttöön siitä, että vastaaja ei voi olla lapsen isä. Näissä tilanteissa ei edellytetä muiden vastaajien suostumusta osatuomion antamiseksi.
41 §.Näytön hankkiminen. Pykälässä on säännös näytön hankkimisesta vanhemmuutta koskevassa asiassa. Tuomioistuimen on omasta aloitteestaan määrättävä hankittavaksi kaikki se selvitys, minkä se katsoo asian ratkaisemisen kannalta tarpeelliseksi. Säännös vastaa sitä, mikä muutenkin on voimassa riita-asioissa, joissa sovinto ei ole sallittu. Käytännössä oikeusgeneettiset isyystutkimukset muodostavat etenkin isyyden vahvistamisasioissa ensiarvoisen tärkeän todistusaineiston. Niistä säädetään tarkemmin laissa oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta. Jos lapsen synnyttäneelle äidille on annettu hedelmöityshoitoa Suomessa, tulee hedelmöityshoitopalvelujen antajan antaa hedelmöityshoitoa saaneelle todistus hedelmöityshoidosta. Asiakirja on ensiarvoisen tärkeä etenkin silloin, kun hoidossa on käytetty luovutettuja sukusoluja.
Jos oikeudenkäynnistä esiin tulleiden seikkojen perusteella on aihetta epäillä, että henkilö, joka ei ole asianosaisena, on lapsen toinen vanhempi, tuomioistuin voi varata hänelle tilaisuuden tulla kuulluksi. Jos lastenvalvoja on toimivaltainen eikä 15 vuotta täyttänyt lapsi sitä vastusta, tuomioistuin voi myös kehottaa tätä selvittämään henkilön vanhemmuuden. Jos lastenvalvoja havaitsee vanhemmuuden selvitettyään, että henkilön, joka ei ole asianosaisena, voidaan olettaa olevan lapsen toinen vanhempi, tulee hänen lapsen puhevaltaa käyttäessään haastaa tämä vastaajaksi 36 §:n nojalla.
Jos kantajana on lapsi, jota lastenvalvoja ei edusta, tai yli 15-vuotias lapsi vastustaa oikeudenkäynnin ulkopuolella olevan henkilön vanhemmuuden selvittämistä, tuomioistuin voi oma-aloitteisesti kuulla henkilöä oikeudenkäynnissä. Kantaja ei ole velvollinen vastoin tahtoaan selvittämään henkilön vanhemmuutta eikä haastamaan tätä vastaajaksi asiassa. Erityisesti tilanteessa, jossa oikeudenkäyntiin vastaajaksi haastetun henkilön vanhemmuutta ei voida selvittää eikä lapsi halua nostaa kannetta toista vanhempana kysymykseen tulevaa henkilöä vastaan, selvityksen saaminen vanhemmuudesta voi edellyttää ei-asianosaisasemassa olevan henkilön kuulemista.
42 §.Muutoksenhaun käsittely. Pykälän mukaan, jos kantaja tai vastaaja hakee muutosta vanhemmuudesta annettuun tuomioon, voi muutoksenhakutuomioistuin käsitellä vanhemmuuskysymyksen niidenkin asianosaisten osalta, joita muutoksenhaku ei koske. Säännös on perusteltu etenkin niissä tapauksissa, joissa kaikkien mahdollisten vanhemmiksi otaksuttujen osalta ei ole ollut käytettävissä vanhemmuuden luotettavasti vahvistavaa tai poissulkevaa näyttöä, esimerkiksi oikeusgeneettistä isyystutkimustulosta. Jos isyyttä koskeva vaatimus on kuitenkin hylätty sen vuoksi, että oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella on suljettu pois se mahdollisuus, että henkilö voisi olla lapsen isä, ei asiaa tämän henkilön osalta tule enää ottaa uudelleen käsiteltäväksi ilman erityistä syytä. Erityisenä syynä voidaan pitää tilannetta, jossa esitetään perusteltu epäily siitä, että näyte on otettu muusta henkilöstä tai että näytteet ovat käsittelyn aikana vaihtuneet. Muutoksenhakuun vanhemmuuden vahvistamisasioissa sovelletaan muutoin yleisiä oikeudenkäymiskaaren 25 ja 30 luvun säännöksiä.
7 luku Vanhemmuuden kumoaminen
43 §.Isyyden kumoamisen perusteet. Pykälässä osoitetaan isyyden kumoamisen perusteet. Sen mukaan isyys on kumottava, jos oikeusgeneettisen isyystutkimuksen avulla tai muutoin on selvitetty, ettei isäksi todetun tai vahvistetun ja lapsen välillä ole 4 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettua suhdetta. Isyys on siten kumottava ensinnäkin, jos on selvitetty, ettei isäksi todettu tai vahvistettu ole siittänyt lasta. Siittämiseen rinnastetaan muut tavat, joilla synnyttänyt äiti on hedelmöityshoitojen ulkopuolella hedelmöitetty siittiöitä käyttämällä. Näissä tilanteissa on toisin sanoen kysymys isyyden kumoamisesta sillä perusteella, että lapsi ei polveudu isäksi todetusta tai vahvistetusta henkilöstä.
Isyyden kumoamisen peruste voidaan näissä tapauksissa ensisijaisesti näyttää toteen siten, että osapuolista tehdään oikeusgeneettinen isyystutkimus, jossa saadaan isäksi todetun tai vahvistetun osalta poissuljenta. Tuomioistuin soveltaa kuitenkin todisteiden vapaata harkintaa, joten poissuljenta oikeusgeneettisessä isyystutkimuksessa ei ole ainoa tapa näyttää asia toteen. Riittävä näyttö voi ilman tällaista tutkimusta olla saatavissa esimerkiksi tilanteissa, joissa oikeudellisen isän poissaolon perusteella on selvää, että hän ei ole voinut siittää kyseistä lasta aikana, jolloin lapsi on tullut siitetyksi. Digi- ja väestötietoviraston osalta oikeusgeneettinen isyystutkimus on kuitenkin välttämätön, jotta se voisi 45 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa päätöksellään kumota aviomiehen isyyden.
Jos synnyttäneelle äidille on annettu hedelmöityshoitoa, isyys voidaan kumota joko sillä perusteella, että isäksi todettu tai vahvistettu ei ole suostunut hedelmöityshoitoon tai sillä perusteella, että lapsi ei ole syntynyt hoidon tuloksena. Jos hedelmöityshoidon antamisen edellytyksenä on ollut kirjallinen hoitosuostumus, tiedot hedelmöityshoitoon annetusta suostumuksesta ovat hoidonantajan arkistossa, josta ne on pyynnöstä luovutettava hoitoa saaneelle. Tapauksissa, joissa kanteen perusteena on isäksi todetun tai vahvistetun suostumuksen puuttuminen, ratkaisu voidaan tavallisesti perustaa näin saatavaan näyttöön. Jos isyyden kumoamista vaaditaan sillä perusteella, että lapsi ei ole syntynyt hoidon tuloksena, näyttömahdollisuudet riippuvat siitä, onko hoidossa käytetty isäksi vahvistetun omia siittiöitä vai luovutettuja siittiöitä. Ensiksi mainitussa tapauksessa riittävä näyttö on saatavilla, jos isä saa oikeusgeneettisessä isyystutkimuksessa poissuljennan. Jälkimmäisessä tapauksessa näytön saaminen isyyden kumoamisen perusteesta voi olla sitä vastoin vaikeaa, koska hedelmöityshoitolaissa suojataan luovuttajan anonymiteettiä. Tieto luovuttajan henkilöllisyydestä on vain lapsen saatavissa sen jälkeen, kun hän on täyttänyt 18 vuotta.
44 §.Äitiyden kumoamisen perusteet. Pykälässä osoitetaan äitiyden kumoamisen perusteet. Säännöksen mukaan äitiys, joka on Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä vahvistettu, on tuomioistuimen päätöksellä kumottava, jos on selvitetty, ettei äidiksi vahvistetun ja lapsen välillä ole 5 §:n 1 momentissa tarkoitettua suhdetta. Hedelmöityshoitosuostumukseen perustuva ehdotetun 5 §:n 1 momentin mukainen äitiys voidaan kumota joko sillä perusteella, ettei äidiksi vahvistettu ole suostunut hedelmöityshoitoon tai sillä perusteella, että lapsi ei ole syntynyt hoidon tuloksena. Jos hedelmöityshoidon antamisen edellytyksenä on ollut kirjallinen hoitosuostumus, tiedot hedelmöityshoitoon annetusta suostumuksesta ovat hoidonantajan arkistossa, josta ne on pyynnöstä luovutettava hoitoa saaneelle. Kuten 43 §:n perusteluissa on todettu isyyden osalta, tapauksissa, joissa kanteen perusteena on äidiksi vahvistetun suostumuksen puuttuminen, ratkaisu voidaan tavallisesti perustaa näin saatavaan näyttöön. Jos äitiyden kumoamista vaaditaan sillä perusteella, että lapsi ei ole syntynyt hoidon tuloksena, näyttömahdollisuudet riippuvat siitä, onko hoidossa käytetty tunnetun vai tuntemattoman luovuttajan siittiöitä. Ensiksi mainitussa tapauksessa riittävä näyttö on saatavilla, jos luovuttaja suostuu oikeusgeneettisiin tutkimuksiin ja saa poissuljennan. Jälkimmäisessä tapauksessa näytön saaminen äitiyden kumoamisen perusteesta voi olla sitä vastoin vaikeaa 43 §:n perusteluissa todetuista syistä.
45 §.Vanhemmuuden kumoaminen Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä. Pykälässä luetellaan ne tilanteet, joissa vanhemmuus voidaan kumota Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä.
Pykälän 1 momentin mukaan aviomiehen tai tunnustajan isyys on kumottu, kun toinen henkilö on 21 §:ssä tarkoitetulla tavalla tunnustanut vanhemmuutensa ja Digi- ja väestötietovirasto on vahvistanut tunnustamisen. Digi- ja väestötietoviraston tulee 29 §:n mukaan vahvistaa vanhemmuus tunnustamisen perusteella, jos tunnustaminen on tapahtunut 18-25 §:ssä säädetyin tavoin, eikä ole aihetta olettaa, ettei vanhemmuutensa tunnustanut ole lapsen toinen vanhempi. Ehdotetusta 18 §:n 2 momentista seuraa, että jos lapsella on jo kaksi vanhempaa, tunnustaa voidaan vain lapsi, jonka osalta isyys on todettu 3 §:n nojalla tai jonka vanhemmuus on vahvistettu 19 §:ssä tarkoitetun tunnustamisen perusteella, jolloin vanhemmuutta ei ole selvitetty. Vahvistamisen yhteydessä Digi- ja väestötietovirasto myös tarkistaa, että lapsen synnyttänyt äiti ja hänen aviomiehensä tai lapsen ennen lapsen syntymää tunnustanut henkilö ovat hyväksyneet tunnustamisen 22 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta, vaaditaan vanhemmuuden vahvistamiseksi myös hänen hyväksymisensä. Kun Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa tunnustamisen, erillinen vanhemmuuden kumoamispäätös on tarpeeton.
Pykälän 2 momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto voi päätöksellään kumota vanhemmaksi todetun tai vahvistetun vanhemmuuden, jos lapsen synnyttänyt äiti ja lapsen toinen vanhempi ovat yhdessä pyytäneet vanhemmuuden selvittämistä lastenvalvojalta 6 §:n 3 momentin 1 kohdan perusteella. Mainitun kohdan perusteella lapsen synnyttäneen äidin ja aviomiehen tai ennen lapsen syntymää tunnustaneen henkilön tulee yhdessä pyytää vanhemmuuden selvittämistä ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut lapsen syntymästä. Vanhemmuuden kumoaminen ei ole mahdollista Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä, ellei oikeusgeneettisiä isyystutkimuksia ole tehty. Jos vanhemmuuden selvittämisen yhteydessä tehtyjen oikeusgeneettisten isyystutkimusten perusteella voidaan todeta, että synnyttäneen äidin aviomies tai lapsen tunnustanut ei voi olla lapsen isä, isyys voidaan kumota Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä. Asia voidaan ratkaista lasta kuulematta ja määräämättä lapselle edunvalvojaa, koska päätös perustuu yksiselitteisesti todettuun oikeusgeneettiseen näyttöön eikä lapsen etua koskevaan tapauskohtaiseen arvioon.
Pykälän 2 momentin säännöstä voidaan soveltaa vain silloin, kun lapsen vanhemmat ovat yhdessä määräajassa pyytäneet lastenvalvojalta vanhemmuuden selvittämistä ja tämän jälkeen hakeneet Digi- ja väestötietovirastosta isyyden kumoamista ennen kuin vuosi on kulunut lapsen syntymästä. Momentissa tarkoitetun päätöksen tulee aina perustua valvotuissa olosuhteissa toteutettuun luotettavaan oikeusgeneettiseen näyttöön siitä, että aviomies tai tunnustaja ei voi olla lapsen isä. Jos synnyttänyt äiti ja aviomies tai tunnustaja ovat teettäneet oikeusgeneettiset isyystutkimukset yksityisesti ilman lastenvalvojan myötävaikutusta, Digi- ja väestötietovirasto tekee arvion siitä, voidaanko aiemmin hankittuja tutkimustuloksia käyttää päätöksen perusteena.
Digi- ja väestötietovirastolle ehdotettu toimivalta kumota aviomiehen isyys perustuu voimassa olevaan lainsäädäntöön. Jos lapsen synnyttänyt äiti ja aviomies ovat yksimielisiä asiasta ja lastenvalvojan avustuksella on oikeusgeneettisin isyystutkimuksin saatu luotettava näyttö siitä, että aviomies ei voi olla lapsen isä, ei ole tarkoituksenmukaista viedä asiaa tuomioistuimessa ratkaistavaksi. Säännöksen soveltamisalaa on laajennettu kattamaan myös ennen lapsen syntymää tunnustetun isyyden kumoaminen ehdotettua 6 §:n 3 momenttia vastaavasti. Säännöksen soveltamisalaa ei ole voitu laajentaa toisen äitiyden kumoamiseen, koska mahdollisuus kumota vanhemmuus Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä ei ole käytettävissä silloin, kun synnyttäneelle äidille on annettu hedelmöityshoitoa ajankohtana, jolloin lapsi on saatettu alkuun, ja voimassa olevan lainsäädännön mukaan toinen äitiys voi perustua vain hedelmöityshoitosuostumukseen. Jos lapsen synnyttänyt äiti ja lapsen toinen vanhempi haluavat saattaa lapsen vanhemmuuden arvioitavaksi sillä perusteella, että lapsen toinen vanhempi ei ole antanut suostumustaan hedelmöityshoitoon tai lapsi ei ole syntynyt annetun hoidon tuloksena, kanne vanhemmuuden kumoamiseksi tulee nostaa käräjäoikeudessa, jolla on Digi- ja väestötietovirastoa paremmat edellytykset arvioida olosuhteisiin liittyvät yksittäistapaukselliset näkökohdat.
Pykälän 3 momentin mukaan Digi- ja väestötietoviraston 1 tai 2 momentissa antamiin päätöksiin ei saa hakea muutosta. Sekä pykälän 1 että 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa kaikkien asian osapuolten myötävaikutus on edellytyksenä sille, että asia voidaan ratkaista Digi- ja väestötietovirastossa, joten muutoksenhakumahdollisuus ei ole tarpeen. Jos kuitenkin 1 momentissa tarkoitettu tunnustamiseen perustuva vanhemmuus halutaan kumota, vanhemmuuden kumoamiseksi voidaan nostaa kanne tuomioistuimessa. Asian uudelleenratkaisu ei näin ollen edellytä muutoksenhakua Digi- ja väestötietoviraston päätökseen.
Pykälän 4 momentissa säädetään Digi- ja väestötietoviraston tiedoksiantovelvollisuudesta vanhemmuuden kumoamisasiassa. Sen lisäksi, mitä hallintolain 54 §:ssä säädetään viranomaisen tekemän päätöksen tiedoksiantovelvollisuudesta, Digi- ja väestötietoviraston on lähetettävä jäljennös alaikäisen lapsen vanhemmuuden kumoamista koskevasta päätöksestä tiedoksi myös 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle. Säännös on tarpeen, jotta vanhemmuuden selvittäminen voidaan käynnistää välittömästi sen jälkeen, kun lapsi on kumoamispäätöksen johdosta jäänyt vaille toista vanhempaa. Säännös vastaa voimassa olevaa sääntelyä, mutta se on katsottu tarkoituksenmukaiseksi nostaa lain tasolle. Asiasta säädetään voimassa olevan lainsäädännön mukaan eräistä toimenpiteistä ja asiakirjoista isyysasioissa annetun valtioneuvoston asetuksen (1275/2015) 2 §:ssä.
46 §.Isyyden kumoamista koskevan kanneasian asianosaiset. Pykälässä säädetään henkilöistä, joilla on oikeus nostaa isyyden kumoamista koskeva kanne ja isyyden kumoamista koskevan asian asianosaisista.
Pykälän 1 momentin mukaan isyyden kumoamiskanteen käräjäoikeudessa saa nostaa lapsi, lapsen synnyttänyt äiti tai se, jonka isyys on avioliiton perusteella todettu tai Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä vahvistettu. Jos isyys on vahvistettu lainvoimaisella tuomioistuimen ratkaisulla, ei kanteen nostaminen ole sitä vastoin mahdollista. Aikaisemman tuomion kumoaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säänneltyä tuomion purkamista.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että 1 momentissa mainittujen henkilöiden lisäksi kumoamiskanteen saa säännöksessä luetelluin edellytyksin nostaa myös henkilö, joka katsoo olevansa äidin avioliiton aikana syntyneen tai ennen lapsen syntymää tunnustetun lapsen toinen vanhempi lapselle rekisteröidyn vanhemman sijasta. Näistä kanneoikeuden edellytyksistä ehdotetaan säädettäväksi 48 §:n 2 momentissa, jonka perusteluiden yhteydessä edellytyksiä selostetaan tarkemmin.
Pykälän 3 momentin mukaan isyyden kumoamiskanne on nostettava niitä 1 momentissa mainittuja henkilöitä vastaan, joilla kantajan ohella on oikeus kanteen nostamiseen. Synnyttäneen äidin tulee siten nostaa isyyden kumoamiskanne paitsi lasta vastaan myös 1 momentissa tarkoitettua toista vanhempaa vastaan. Lapsen tulee nostaa kanne molempia rekisteröityjä vanhempiaan vastaan. Tilanteessa, jossa alaikäisen lapsen synnyttänyt äiti ja 1 momentissa tarkoitettu toinen vanhempi ovat yksimielisiä isyyden kumoamisasiassa, ei ole estettä sille, että he nostavat isyyden kumoamiskanteen yhdessä lasta vastaan edellyttäen, että molempien kanneoikeus on edelleen voimassa.
Pykälän 4 momentin mukaan, jos asianosainen kuolee oikeudenkäynnin kestäessä, hänen oikeudenomistajansa tulevat hänen sijaansa. Säännöstä sovelletaan sekä silloin, kun asianosainen on vastaajana, että silloin, kun asianosainen on kantajana. Jos asianosainen on kuollessaan ollut kantajana asiassa, voivat oikeudenomistajat joko jatkaa kannetta tai jättää asian sikseen.
Oikeudenomistajien käsite määräytyy perintökaaren 18 luvun 1 §:n perusteella, jonka mukaan kuolinpesän osakkaita ovat lähtökohtaisesti perilliset ja yleistestamentin saajat sekä eloonjäänyt puoliso. Jos kuolinpesän osakkaita ei ole, asianosaiseksi tulee perintökaaren 5 luvun 1 §:n johdosta Valtiokonttori.
47 §.Äitiyden kumoamista koskevan kanteen asianosaiset. Pykälässä säädetään henkilöistä, joilla on oikeus nostaa äitiyden kumoamista koskeva kanne. Pykälässä säädetään myös äitiyden kumoamista koskevan asian asianosaisista.
Pykälän 1 momentin mukaan äitiyden kumoamiskanteen saa nostaa lapsi, lapsen synnyttänyt äiti tai se, jonka äitiys on Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä vahvistettu. Jos äitiys on vahvistettu lainvoimaisella tuomioistuimen päätöksellä, ei kanteen nostaminen ole sitä vastoin mahdollista. Aikaisemman tuomion kumoaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säänneltyä tuomion purkamista.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että 1 momentissa mainittujen henkilöiden lisäksi kumoamiskanteen saa säännöksessä luetelluin edellytyksin nostaa myös henkilö, joka katsoo olevansa äidin avioliiton aikana syntyneen tai ennen lapsen syntymää tunnustetun lapsen toinen vanhempi lapselle rekisteröidyn vanhemman sijasta. Näistä kanneoikeuden edellytyksistä ehdotetaan säädettäväksi 48 §:n 2 momentissa, jonka perusteluiden yhteydessä edellytyksiä selostetaan tarkemmin. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan niin sanotun perheen ulkopuolisen henkilön kannemahdollisuus on koskenut vain isyyden kumoamiskannetta. Tämä on johtunut siitä, että kannemahdollisuus on koskenut vain synnyttäneen äidin aviomiehen isyysolettamaan perustuvan isyyden kumoamista, eikä kahden naispuolisen henkilön avioliitto perusta aviopuolison äitiyttä vastaavaa olettamaa käyttäen. Koska 48 §:n 2 momentissa ehdotetaan kanneoikeutta laajennettavaksi vanhemmuuden kumoamiseen myös ennen lapsen syntymää tunnustettujen lasten osalta ja vastaava tunnustamismekanismi on myös toisen äitiyden vahvistamisen taustalla, on perusteltua, että niin sanotun perheen ulkopuolisen henkilön kannemahdollisuus on käytössä myös äitiyden kumoamista koskevissa asioissa.
Pykälän 3 momentin mukaan äitiyden kumoamiskanne on nostettava niitä 1 momentissa mainittuja henkilöitä vastaan, joilla kantajan ohella on oikeus kanteen nostamiseen. Lapsen synnyttäneen äidin tulee siten nostaa äitiyden kumoamiskanne paitsi lasta myös 1 momentissa tarkoitettua toista vanhempaa vastaan. Lapsen tulee nostaa kanne molempia rekisteröityjä vanhempiaan vastaan. Tilanteessa, jossa alaikäisen lapsen synnyttänyt äiti ja 1 momentissa tarkoitettu toinen vanhempi ovat yksimielisiä kumoamisasiassa, ei ole estettä sille, että he nostavat kumoamiskanteen yhdessä lasta vastaan edellyttäen, että molempien kanneoikeus on edelleen voimassa.
Pykälän 4 momentin mukaan, jos asianosainen kuolee oikeudenkäynnin kestäessä, hänen oikeudenomistajansa tulevat hänen sijaansa. Säännöstä sovelletaan sekä silloin, kun asianosainen on vastaajana, että silloin, kun asianosainen on kantajana. Jos asianosainen on kuollessaan ollut kantajana asiassa, voivat oikeudenomistajat joko jatkaa kannetta tai jättää asian sikseen. Oikeudenomistajien käsitettä on selostettu tarkemmin 46 §:n 4 momentin yhteydessä.
48 §.Kanneoikeuden rajoitukset. Pykälässä säädetään vanhemmuuden kumoamiskanteita koskevista yleisistä rajoituksista. Pykälän 1 momentin mukaan lapsen kanneoikeutta voi käyttää vain 15 vuotta täyttänyt lapsi itse. Säännös vastaa voimassa olevaa oikeutta ja korostaa lapsen itsemääräämisoikeutta hänen henkilöään koskevassa asiassa. Jos lapsi ei ole vielä täyttänyt 15 vuotta tai hän on täyttänyt 15 vuotta, mutta ei mielenterveyden häiriön, kehitysvammaisuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi kykene ymmärtämään asian merkitystä, hänelle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja kanneoikeuden käyttämistä varten, jos siihen on lapsen edun kannalta erittäin painava syy.
Lapsen etu voi joissain tilanteissa vaatia kanteen nostamista jo ennen kuin hän täyttää 15 vuotta. Erittäin painavana syynä edunvalvojan määräämiseen ei voi olla pelkästään se, että muiden kanneoikeuden haltijoiden määräaika kanteen nostamiselle on umpeutunut. Säännöksen tulkinnassa tulee olla lähtökohtana, että lapsen on yleensä saatava harkita asia itse täytettyään vaaditun iän. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa lapsen ja oikeudellisen vanhemman välille ei ole muodostunut sosiaalista lapsen ja vanhemman suhdetta, voi kuitenkin olla lapsen edun mukaista, että vanhemmuuden kumoamisasia tutkitaan odottamatta siihen asti, kunnes lapsi on täyttänyt 15 vuotta. Näin voi olla erityisesti silloin, kun lapsen biologisella vanhemmalla ja lapsella on jo läheinen ja lapselle tärkeä suhde toisiinsa ja vanhemmuuden kumoaminen avaa mahdollisuuden sosiaalisen vanhemmuussuhteen oikeudelliseen vahvistamiseen. Vastaava tilanne voi tulla esiin, jos lapsi on jo täyttänyt 15 vuotta, mutta ei mielenterveyden häiriön, kehitysvammaisuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi kykene ymmärtämään asian merkitystä ja olemaan aloitteellinen omassa asiassaan. Kuten momentin sanamuoto osoittaa, erittäin painavan syyn olemassaolo on tutkittava edunvalvojan määräämisen yhteydessä.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi niistä edellytyksistä, joiden vallitessa henkilöllä, joka katsoo olevansa lapsen synnyttäneen äidin avioliiton aikana syntyneen tai 19 §:n nojalla ennen lapsen syntymää tunnustetun lapsen vanhempi, on oikeus nostaa kanne äidin aviomiehen tai tunnustamisen perusteella vahvistetun vanhemmuuden kumoamiseksi. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan niin sanottu kolmannen miehen kanneoikeus koskee vain äidin avioliiton aikana syntyneiden lasten isyyden kumoamista eli tilanteita, joissa isyys on todettu avioliitosta johtuvan isyysolettaman perusteella. Säännöstä ehdotetaan laajennettavaksi koskemaan myös ennen lapsen syntymää tunnustettua vanhemmuutta. Laajennus on perusteltu, koska ennen lapsen syntymää tunnustettujen lasten osalta ehdotetaan poistettavaksi tunnustamisen kiistämismahdollisuus lapsen syntymän jälkeen. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan ennen lapsen syntymää tunnustettu vanhemmuus on mahdollista kiistää tai peruuttaa 30 päivän ajan lapsen syntymästä. Jotta henkilöllä, joka uskoo olevansa lapsen vanhempi, olisi mahdollisuus saada vanhemmuutensa arvioitavaksi, laajennetaan niin sanottua kolmannen henkilön kanneoikeutta kattamaan myös kaikki ennalta tunnustetut lapset. Samalla kanneoikeudesta ehdotetaan tehtäväksi sukupuolineutraali, mikä tarkoittaisi sitä, että kanneoikeus kattaisi jatkossa sekä isyyden että äitiyden kumoamisen ja kantaja voisi olla henkilö, joka katsoo olevansa lapsen isä tai äiti.
Säännöksessä edellytetään, että kaikki momentissa luetellut edellytykset täyttyvät yhtäaikaisesti. Momentin 1 kohdan mukaan synnyttäneen äidin ja tämän aviomiehen tai lapselle vahvistetun vanhemman on tullut asua erillään lapsen syntymän aikaan. Erillään asuminen ei välttämättä edellytä esimerkiksi muuttoilmoituksen tekemistä, vaan tosiasiallisen yhteiselämän lakkaaminen, joka ilmenee erillään asumisena, on riittävää.
Momentin 2 kohdan mukaan kantajan on puolestaan tullut asua yhdessä lapsen synnyttäneen äidin kanssa lapsen syntymän aikaan ja hänen on tullut osallistua lapsen hoitoon tai hänen on muutoin kyettävä osoittamaan se, että hänen ja lapsen välille on muodostunut perheyhteyteen rinnastettava suhde. Perheyhteyteen rinnastettavan suhteen syntyminen ei siten välttämättä edellytä yhdessä asumista vaan olosuhteista riippuen se voi syntyä muullakin tavoin. Suhteen täytyy kuitenkin olla aito ja lapsen elämän kannalta merkittävä.
Momentin 3 kohdan mukaan tuomioistuimen tulee 1 ja 2 kohdissa lueteltujen edellytysten lisäksi arvioida kanteen nostamisen olevan tuomioistuimen käytettävissä olevan aineiston perusteella kokonaisuutena katsottuna lapsen edun mukaista.
Niin sanotun kolmannen henkilön kanneoikeuden tavoitteena on antaa henkilölle, joka katsoo olevansa lapsen vanhempi, mahdollisuus saada perhe-elämälleen suojaa tapauksessa, jossa synnyttäneen äidin ja hänen aviomiehensä tai hänen muun kumppaninsa muodostaman perheen keskinäinen yhteys on rikkoutunut tai käymistilassa. Taustalla voi esimerkiksi olla tilanne, jossa yhteiselämä synnyttäneen äidin ja hänen aviomiehensä välillä on tosiasiallisesti lakannut, mutta avioliitto on vielä voimassa, jolloin lapsen biologisen ja sosiaalisen isän mahdollisuus saada isyytensä vahvistetuksi muutoin kuin isyyden kumoamiskanteen avulla on riippuvainen sekä synnyttäneen äidin että hänen aviomiehensä hyväksynnästä. Toisena esimerkkinä voi olla tilanne, jossa naispari on saanut hedelmöityshoitoa yhdessä, mutta lapsen alkuperään liittyy epäselvyyksiä ja ristiriitatilanteita, joita ei ole onnistuttu ratkaisemaan sovinnollisesti lastenvalvojan luona ja lapselle on ehditty vahvistaa toinen vanhempi ennen kuin asiaan liittyvät epäselvyydet on selvitetty.
Pykälän 3 momentin mukaan aviomiehellä tai vanhemmuutensa tunnustaneella ei ole oikeutta nostaa kannetta vanhemmuutensa kumoamiseksi, jos hän on saanut tietää seikoista, joiden perusteella hänellä on ollut aihetta epäillä, että lapsi ei ole saanut alkuaan hänen siittiöistään taikka 4 §:n 3 momentissa tai 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ja tarkoitetuissa olosuhteissa ja jos hän tästä huolimatta on lapsen syntymän jälkeen kirjallisesti ilmoittanut, että lapsi on hänen. Säännös vastaa voimassa olevaa lainsäädäntöä, vaikka säännöksen kieliasua on hieman selvennetty. Säännöksen tarkoituksena on suojella vakiintunutta perhe-elämää ja perheenjäsenten luottamusta aiemmin luotuihin perhesuhteisiin. Ilmoitus voidaan toteuttaa tekemällä tätä koskeva asiakirja tai toimenpide, jonka tarkoitus on sama, kuten lapsen tunnustaminen tietoisena toisen henkilön vanhemmuuden mahdollisuudesta. Yksipuolinen ilmoitus sitoo vain sen antanutta henkilöä eikä rajoita muiden asianosaisten kanneoikeutta. Saman momentin mukaan myöskään lapsen synnyttäneellä äidillä ei ole oikeutta nostaa kannetta vanhemmuuden kumoamiseksi, jos hän on kirjallisesti hyväksynyt edellä tarkoitetun ilmoituksen. Hyväksyminen voi tapahtua joko samassa asiakirjassa tai siitä erillisessä asiakirjassa. Lapsen synnyttäneen äidin hyväksymistä koskeva säännös on perusteltu samoista syistä kuin edellä on lausuttu tunnustajan kirjallisesta ilmoituksesta.
49 §.Kuoleman vaikutus kanneoikeuteen ja vastaajan puhevallan käyttöön. Pykälässä on säännökset kanneoikeudesta tilanteissa, joissa vanhemmuuden kumoamiskannetta ei ole pantu vireille ennen asianosaisen kuolemaa. Vireillä olevan kanteen jatkamisesta asianosaisen kuoleman jälkeen on säännös 46 §:n 4 momentissa ja 47 §:n 4 momentissa.
Pykälän 1 momentissa kielletään vanhemmuuden kumoamiskanteen vireillepano tilanteissa, joissa lapsi on kuollut. Lapsen oikean sukulaisuussuhteen selvittäminen ei ole enää lapsen kuoltua lapsen edun kannalta merkityksellistä. Säännös ei sen sijaan rajoita lapsen kanneoikeutta tilanteessa, jossa sekä lapsen synnyttänyt äiti että kanteeseen oikeutettu toinen vanhempi ovat kuolleet.
Pykälän 2 momentissa kielletään kanteen vireillepano sellaisen 46 tai 47 §:ssä tarkoitetun asianosaisen puolesta, joka on kuollut. Oikeus vanhemmuuden kumoamista koskevan kanteen vireillepanoon on katsottava luonteeltaan sillä tavoin henkilökohtaiseksi, että sitä koskevan oikeuden siirtyminen kanneoikeuden haltijan oikeudenomistajille ei olisi asianmukaista. Esimerkiksi synnyttäneen äidin passiivisuus voi ilmentää sitä, ettei hän halua järkyttää lapsen sukuasemaa. Olisi perusteetonta olla piittaamatta tästä ja antaa kanneoikeus äidin oikeudenomistajille. Asianosaisten oikeudenomistajat voivat kuitenkin jatkaa asianosaisen eläessään vireille panemaa kannetta, kuten 46 §:n 4 momentissa ja 47 §:n 4 momentissa säädetään. Siitä, että oikeudenomistajat eivät voi panna vireille kannetta kuolleen asianosaisen asemesta, on kuitenkin perusteltua poiketa aviomiehen tai vanhemmaksi vahvistetun perillisten osalta. Säännöksen mukaan kuolleen vanhemmaksi todetun tai vahvistetun puolisolla ja perillisillä on eräissä tapauksissa oikeus panna vanhemmuuden kumoamiskanne vireille. Kanneoikeuden edellytyksistä ja kanteen nostamisen määräajasta on säännös ehdotetun lain 50 §:n 3 momentissa.
Pykälän 3 momentissa ehdotetaan säädettäväksi vastaajan puhevallan käytöstä tapauksissa, joissa henkilö, jonka tulisi 46 §:n 3 momentin tai 47 §:n 3 momentin mukaan olla vastaajana, on kuollut. Vastaajaksi on tällöin haastettava hänen oikeudenomistajansa. Jos kantajana on lapsi, häntä itseään ei lueta oikeudenomistajaksi. Oikeudenomistajiin voi tällöin kuulua henkilöitä, jotka lapsen jälkeen ovat kuolleen henkilön lähimpiä perillisiä. Jos lapsen synnyttänyt äiti on kuollut, hänen oikeudenomistajiaan ei haasteta vastaajiksi vanhemmuuden kumoamista koskevassa asiassa, sillä vanhemmuuden kumoamisella ei ole vaikutuksia heidän oikeudelliseen asemaansa.
50 §.Määräaika kanteen nostamiselle. Pykälässä säädetään vanhemmuuden kumoamiskanteen nostamiseen liittyvistä määräajoista. Pykälän 1 momentin mukaan, jos isyys on todettu avioliiton perusteella, synnyttäneen äidin, 48 §:n 2 momentissa tarkoitetun henkilön ja henkilön, jonka isyys on todettu avioliiton perusteella, on pantava kanne vireille kahden vuoden kuluessa lapsen syntymästä. Jos vanhemmuus on vahvistettu tunnustamisen perusteella, synnyttäneen äidin, 48 §:n 2 momentissa tarkoitetun henkilön ja tunnustajan kanneaika lasketaan kuitenkin päivämäärästä, jolloin vanhemmuus on vahvistettu. Kahden vuoden määräaika perustuu voimassa olevaan lainsäädäntöön ja on edelleen perusteltu, koska lapsen vanhemmuutta koskevat kiistat on lapsen edun vuoksi syytä saada ratkaistuiksi mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen. Lapsen omalle kanneoikeudelle ei sitä vastoin ole asetettu määräaikaa. Säännös vastaa tältäkin osin nykytilaa.
Pykälän 2 momentin mukaan, jos 1 momentissa tarkoitetulla kantajalla on ollut laillinen este tai hän näyttää muun painavan syyn, jonka vuoksi kannetta ei ole aikaisemmin nostettu, hän voi panna kanteen vireille kahden vuoden määräajan jälkeen. Laillisesta esteestä säädetään oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:ssä. Esimerkkinä painavasta syystä on tilanne, jossa toinen vanhempi saa tietää vasta määräajan jälkeen olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä vanhemmuuttaan. Kanne olisi nostettava vuoden kuluessa siitä, kun syy kanteen nostamatta jättämiselle oli poistunut.
Muun painavan syyn osalta on olemassa korkeimman oikeuden käytäntöä. On kuitenkin huomattava, että aikaisempaa tapauskäytäntöä ei kaikilta osin voi käyttää suoraan perusteena painavan syyn käsitettä tulkittaessa, sillä voimassa olevasta erittäin painavan syyn edellytyksestä ehdotetaan luovuttavaksi. Jatkossa ehdotetaan, että edellytyksenä olisi asteen lievempi painava syy. Lisäksi edellytyksestä viivytyksettömästä toiminnasta sen jälkeen, kun painava syy on poistunut, ehdotetaan joustettavaksi siten, että kanne tulisi nostaa vuoden kuluessa siitä, kun syy kanteen nostamatta jättämiselle oli poistunut. Ehdotetut muutokset ovat perusteltuja, koska tapauskäytäntö on osoittanut, että epäily omasta vanhemmuudesta saattaa tulla järkytyksenä, jonka käsittelyyn tulee antaa riittävästi aikaa. Riittävä aika tarvitaan myös uudesta tilanteesta johtuvien toimintavaihtoehtojen punnintaan.
Kanteen nostamiseen oikeuttavien perusteiden arviointi voi edellyttää asianosaisten kuulemista ja muuta todistelua. Kanneoikeuden olemassaolo ratkaistaan vanhemmuuden kumoamista koskevan kanteen käsittelyn yhteydessä.
Pykälän 3 momentin mukaan, jos aviomies tai se, jonka vanhemmuus on Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä vahvistettu, on kuollut menettämättä kanneoikeuttaan, on eloon jääneellä puolisolla sekä jokaisella, joka lapsen ohella tai lapsen jälkeen on vainajan lähin perillinen, oikeus nostaa kanne vuoden kuluessa tämän kuolemasta, tai, jos vainajalla vielä olisi ollut käytettävissään pitempi aika, tuon ajan kuluessa. Puolison ja jokaisen perillisen kanneoikeus on itsenäinen. Mahdollisuus kanteen nostamiseen ei siten riipu siitä, miten muut perilliset suhtautuvat kanneoikeuden käyttöön. Puolison ja perillisten kanneoikeus edellyttää sitä, että vainaja olisi kuolinhetkellään voinut nostaa kanteen joko 50 §:n 1 tai 2 momentin perusteella. Jos aviomies tai vanhemmuutensa tunnustanut henkilö on eläessään ilmoittanut lapsen omakseen 48 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla, on myös hänen perillistensä kanneoikeus menetetty määräajasta riippumatta.
Perillisellä tarkoitetaan perittävän sukulaista tai puolisoa, joka on lain nojalla oikeutettu perintöön vainajan jälkeen. Henkilö, jonka oikeus perustuu yleistestamenttiin, on kuolinpesän osakas, mutta ei lainkohdassa tarkoitettu perillinen. Yleistestamentin saajille ei ehdoteta kanneoikeutta, koska on haluttu välttää tilanteet, joissa yleistestamentin saaja ajaa kannetta, vaikka vainajan perilliset, jotka ovat tottuneet pitämään lasta sisaruksenaan tai muutoin sukulaisenaan, eivät halua tilanteen muuttamista.
51 §.Sivullisen kuuleminen. Pykälässä säädetään muun kuin oikeudenkäynnissä asianosaisena olevan henkilön kuulemisesta vanhemmuuden kumoamista koskevassa asiassa. Jos vanhemmuuden kumoamista koskevassa oikeudenkäynnissä esille tulleiden seikkojen perusteella on aihetta olettaa, että tietty henkilö, joka ei ole asianosaisena, on lapsen toinen vanhempi, voi tuomioistuin varata hänelle tilaisuuden tulla kuulluksi.
Säännös antaa tuomioistuimelle harkintavaltaa sen suhteen, onko kyseistä henkilöä tarpeen kuulla. Sivullisen kuuleminen ei oikeusgeneettisten isyystutkimusten vuoksi ole useinkaan tarpeen. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa oikeusgeneettisiä isyystutkimuksia ei ole käytettävissä, sivullisen kuuleminen ja hänen avullaan mahdollisesti saatava näyttö voi olla keino selvittää, ettei esimerkiksi aviomies tai vanhemmuuden tunnustanut ole lapsen biologinen vanhempi. Mahdollisuus on tarpeen esimerkiksi silloin, kun lapsen synnyttänyt äiti ajaa isyyden kumoamiskannetta aviomiestään vastaan tilanteessa, jossa aviomies on kadonnut. Sivullisesta miehestä tehdyn oikeusgeneettisen isyystutkimuksen avulla voidaan tällöin osoittaa, että tämä on lapsen isä. Tällöin aviomiehen isyys voidaan kumota sillä perusteella, että aviomies ei voi olla lapsen isä.
52 §.Oikeuspaikka vanhemmuuden kumoamista koskevassa asiassa. Pykälässä on viittaussäännös oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun, jossa säädetään toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 12 §:n mukaan isyyden tai äitiyden kumoamista koskeva asia tutkitaan siinä käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiirissä lapsella on kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka. Toissijaisista oikeuspaikoista säädetään saman luvun 18 §:ssä.
53 §.Oikeudenkäyntimenettely. Pykälän mukaan vanhemmuuden kumoamista koskevaan oikeudenkäyntiin sovelletaan, mitä 37 ja 41 §:ssä säädetään. Nämä viittaukset osoittavat, että myös vanhemmuuden kumoamista koskevassa asiassa haasteen tiedoksianto voidaan toimittaa kuuluttamalla noudattamalla 37 §:ssä mainittuja periaatteita. Myös näytön hankkimiseen sovelletaan soveltuvin osin 41 §:n oikeusohjeita.
8 luku Kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset.
54 §.Äitiyden määräytyminen välittömästi lain nojalla. Pykälässä on säännökset äitiyden määräytymisestä suoraan lain nojalla. Säännökset antavat vastauksen kysymykseen, mitä lakia on noudatettava harkittaessa, onko lapsella äiti ja kuka äiti on tapauksissa, joissa äitiyttä ei ole ratkaistu tuomioistuimen päätöksellä tai muulla sellaisella toimenpiteellä, jota ehdotuksen 59 §:n mukaan pidetään päätöksenä. Esimerkiksi Suomessa äitiyden määräytymisestä suoraan lain nojalla säädetään ehdotetun lain 2 §:ssä, jonka mukaan lapsen äiti on se, joka on synnyttänyt lapsen. Ehdotetun lain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu äitiys ei Suomessa määräydy välittömästi lain nojalla, vaan edellyttää viranomaistoimenpiteitä.
Säännöksellä on merkitystä erityisesti silloin, kun eri valtioiden välillä on eroja siinä, millä edellytyksillä henkilö katsotaan suoraan lain nojalla lapsen äidiksi. Eri maiden lait voivat antaa toisistaan poikkeavia vastauksia esimerkiksi siihen, kuka on suoraan lain nojalla lapsen äiti tilanteessa, jossa lapsi on syntynyt sijaissynnytysjärjestelyn tuloksena eli järjestelystä, jossa henkilö saatetaan raskaaksi ja hän synnyttää lapsen siten, että järjestelyn tarkoituksena on luovuttaa lapsi synnytyksen jälkeen toisen henkilön tai pariskunnan kasvatettavaksi. Hedelmöityshoitoihin perustuvat sijaissynnytysjärjestelyt ovat Suomessa kiellettyjä hedelmöityshoidoista annetun lain 8 §:n 6 kohdan vastaisina.
Pykälän 1 momentissa säädetään siitä, milloin äitiys määräytyy välittömästi lain nojalla Suomen lain mukaan. Momentin 1 kohdan mukaan Suomen lakia sovelletaan silloin, jos sillä, jonka äitiydestä on kysymys, lapsen syntymän aikaan on tai lapsen syntymää edeltäneen vuoden aikana on ollut asuinpaikka Suomessa. Suomessa asuva henkilö ei siis voisi kiertää Suomen lainsäädäntöä esimerkiksi hankkimalla lapsen vieraassa valtiossa toteutettavan sijaissynnytysjärjestelyn avulla. Jos momentissa tarkoitettua liittymää Suomeen ei ole, sovelletaan sen valtion lakia, jota sovelletaan kyseisen henkilön asuinpaikkavaltiossa.
Momentin 2 kohdan mukaan Suomen lakia sovellettaisiin myös, jos lapsen äidillä ei lapsen syntymän aikaan ole asuinpaikkaa missään valtiossa ja hän oleskelee Suomessa tai on täällä turvapaikanhakijana.
Pykälän 2 momentissa on säännökset siitä, minkä valtion lain mukaan äitiys määräytyy välittömästi lain nojalla siinä tapauksessa, että Suomen lakia ei 1 momentin mukaan sovelleta. Tällöin äitiys määräytyy välittömästi lain nojalla sen valtion lain mukaan, jota on sovellettava siinä valtiossa, jossa sillä, jonka äitiydestä on kysymys, on asuinpaikka. Sovellettava laki voi olla joko asianomaisen vieraan valtion oma laki tai jonkin toisen valtion laki. Toisin sanoen säännöksessä hyväksytään niin sanottu edelleen- tai takaisinviittaus (renvoi). Näin turvataan se, että äitiyden määräytymiseen sovelletaan saman valtion lakia kuin siinä valtiossa, johon lapsella oli syntyessään läheisin yhteys.
Harkittaessa, missä valtiossa sillä, jonka äitiydestä on kysymys, on ollut asuinpaikka, on sovellettava kansainvälisen yksityisoikeuden vakiintuneita periaatteita. Niiden mukaan henkilön asuinpaikka on valtiossa, jossa hän asuu ja jossa on hänen keskeinen elämänympäristönsä. Pelkkä oleskelu tietyssä valtiossa ei yksinään riitä osoittamaan, että henkilöllä on siellä asuinpaikka. Toisaalta ei voida edellyttää, että henkilön olisi pysyväisluonteisesti asuttava tietyssä valtiossa, jotta hänen asuinpaikkansa voitaisiin katsoa olevan siellä. Väliaikaiseksikin tarkoitettu asuminen on asuinpaikan saamiseen riittävä, jos olosuhteet ovat sellaiset, että asianomaisen henkilön elämän keskipisteen voidaan katsoa siirtyneen tuohon valtioon.
Pykälän 3 momentissa on uusi poikkeussäännös sellaisia kahden äidin tilanteita varten, joissa toinen äitiys määräytyy synnyttäjän kanssa solmitun avioliiton tai tämän hedelmöityshoitoon annetun suostumuksen perusteella. Näissä tilanteissa toinen äitiys määräytyisi synnyttäjän asuinpaikan tai toissijaisesti oleskelupaikan perusteella, jos synnyttäjällä ei ole asuinpaikkaa missään valtiossa. Säännöksen tarkoituksena on välttää tilanne, jossa lapsen synnyttäneen äidin asuinpaikkaan sidottu isyys ja esimerkiksi avioliittoon perustuva toinen äitiys määräytyisivät eri valtioiden lainsäädännön mukaan. Tällaisissa tilanteissa saattaisi syntyä kollisiotilanne siitä, kuka on lapsen toinen vanhempi, jos lapsen isyys ja toinen äitiys ratkaistaan soveltamalla eri valtioiden lainsäädäntöä. Osoittamalla sovellettavaksi laiksi lähtökohtaisesti lapsen synnyttäneen äidin asuin- tai oleskelupaikan valtion laki, nämä mahdolliset kollisiotilanteet voidaan välttää. Säännös on perusteltu, koska esimerkiksi Ruotsissa harkitaan lainsäädäntöä, jonka perusteella äitiys voi määräytyä myös toisen äidin kanssa solmitun avioliiton perusteella, mikä Suomessa ei tällä hetkellä ole mahdollista. Ehdotetun poikkeussäännöksen soveltamisala ei ulotu sijaissynnytystilanteisiin, jotka ratkaistaan 1 ja 2 momentin pääsäännön mukaisella tavalla kuten nykyisinkin.
55 §.Isyyden määräytyminen välittömästi lain nojalla. Pykälässä on säännökset isyyden määräytymisestä suoraan lain nojalla. Ne antavat vastauksen kysymykseen, mitä lakia on sovellettava harkittaessa, onko lapsella isä ja kuka isä on tapauksissa, joissa isyyttä ei ole ratkaistu tuomioistuimen päätöksellä tai muulla sellaisella toimenpiteellä, jota ehdotuksen 59 §:n mukaan pidetään päätöksenä. Säännöksellä on merkitystä erityisesti sen vuoksi, että eri valtioiden lakien välillä on eroja siinä, millä edellytyksillä äidin aviomies katsotaan suoraan lain nojalla lapsen isäksi. Eri maiden lait antavat toisistaan poikkeavia vastauksia esimerkiksi siihen, katsotaanko avioeron jälkeen syntynyt lapsi suoraan lain nojalla äidin entisen aviomiehen lapseksi ja milloin lapsen on viimeistään avioliiton purkautumisen jälkeen pitänyt syntyä, jotta aviomiestä pidettäisiin lapsen isänä.
Pykälän 1 momentissa säädetään siitä, milloin isyys määräytyy välittömästi lain nojalla Suomen lain mukaan. Momentin 1 kohdan mukaan Suomen lakia sovelletaan silloin, jos lapsen synnyttäneellä lapsen syntymän aikaan on asuinpaikka Suomessa. Momentin 2 kohdan mukaan Suomen lakia sovellettaisiin myös, jos lapsen synnyttäneellä ei lapsen syntymän aikaan ole asuinpaikkaa missään valtiossa ja hän oleskelee Suomessa tai on täällä turvapaikanhakijana. Suomen lain säännökset isyyden määräytymisestä suoraan lain nojalla ovat ehdotetun lain 3 §:ssä.
Pykälän 2 momentissa on säännökset siitä, minkä valtion lain mukaan isyys määräytyy välittömästi lain nojalla siinä tapauksessa, että Suomen lakia ei 1 momentin mukaan sovelleta. Asiaan sovellettaisiin tällöin lakia, jota on sovellettava siinä valtiossa, jossa lapsen synnyttäneellä on lapsen syntymän aikaan asuinpaikka. Jos lapsen synnyttäneellä ei tuohon aikaan ollut asuinpaikkaa missään valtiossa, olisi sovellettava lakia, jota sovelletaan siinä valtiossa, jossa hän tuolloin oleskeli tai oli turvapaikanhakijana. Sovellettava laki voi olla joko asianomaisen vieraan valtion oma laki tai jonkin toisen valtion laki. Toisin sanoen säännöksessä hyväksytään niin sanottu edelleen- tai takaisinviittaus (renvoi). Näin turvataan se, että isyyden määräytymiseen sovelletaan saman valtion lakia kuin siinä valtiossa, johon lapsella oli syntyessään läheisin yhteys. Muun kuin viimeksi mainitun valtion aineellisen lain soveltaminen voi tulla ajankohtaiseksi esimerkiksi silloin, kun lapsen synnyttäneen asuinpaikkavaltiossa sovelletaan isyyden määräytymiseen niin sanottua kansalaisuusperiaatetta eli lapsen, isän tai äidin kansalaisuusvaltion lakia.
Harkittaessa, missä valtiossa lapsen synnyttäneellä lapsen syntymän aikaan oli asuinpaikka, on sovellettava kansainvälisen yksityisoikeuden vakiintuneita periaatteita. Niiden mukaan henkilön asuinpaikka on valtiossa, jossa hän asuu ja jossa on hänen keskeinen elämänympäristönsä. Pelkkä oleskelu tietyssä valtiossa ei yksinään riitä osoittamaan, että henkilöllä on siellä asuinpaikka. Toisaalta ei voida edellyttää, että henkilön olisi pysyväisluonteisesti asuttava tietyssä valtiossa, jotta hänen asuinpaikkansa voitaisiin katsoa olevan siellä. Väliaikaiseksikin tarkoitettu asuminen on asuinpaikan saamiseen riittävä, jos olosuhteet ovat sellaiset, että asianomaisen henkilön elämän keskipisteen voidaan katsoa siirtyneen tuohon valtioon.
Pykälän 3 momentissa on säännös, jonka nojalla 1 tai 2 momentin mukaisesti määräytynyt laki voidaan sivuuttaa. Näin olisi meneteltävä silloin, kun lapsella on syntymänsä hetkellä katsottava olevan läheisempi yhteys johonkin muuhun valtioon kuin 1 tai 2 momentissa tarkoitettuun valtioon. Tilanteet, joissa 3 momentti tulee sovellettavaksi, ovat käytännössä harvinaisia. Sen soveltamista joudutaan kuitenkin harkitsemaan esimerkiksi silloin, kun äiti on avioeron jälkeen raskaana ollessaan asettunut asumaan Suomeen, mutta menehtynyt synnytyksen yhteydessä. Lapsen siteet Suomeen saattavat tällaisessa tilanteessa olla vähäisemmät kuin siteet synnyttäneen entiseen asuinpaikkavaltioon, jossa lapsen sukulaiset ja äidin entinen aviomies asuvat. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua, että kysymys isyyden määräytymisestä välittömästi lain nojalla ratkaistaan synnyttäneen entisessä asuinpaikkavaltiossa sovellettavan lain nojalla.
Pykälän 4 momentissa säädetään poikkeuksesta 1–3 momentissa oleviin sääntöihin. Se koskee tilannetta, jossa isyyssuhde on lapsen syntymän jälkeen vakiintunut muussa kuin 1–3 momentissa tarkoitetussa valtiossa sovellettavan lain mukaiseksi. Isyyssuhteen voidaan katsoa vakiintuneen, jos tilanne on kestänyt vähäistä pitemmän ajan ja osapuolet ovat elämässään lähteneet siitä, että henkilö on lapsen isä. Tällaisessa tilanteessa olisi sovellettava sen valtion lakia, jonka pohjalta isyyssuhde on vakiintunut. Edellytyksenä olisi kuitenkin, että lapsella on läheinen yhteys tuohon valtioon. Tämä poikkeussäännös, jota joudutaan käytännössä soveltamaan hyvin harvoin, on tarpeen isyyssuhteen pysyvyyden turvaamiseksi.
Säännös voisi tulla sovellettavaksi lähinnä tilanteissa, joissa synnyttäneen ja lapsen asuinpaikka pian lapsen syntymän jälkeen muuttuu toiseen valtioon, jossa niin sanotun isyysolettaman ala on laajempi kuin ensiksi mainitussa valtiossa. Tällöin voi käydä niin, että lapsella, jolla ensiksi mainitun lain mukaan ei ole isää, on isä jälkimmäisessä valtiossa sovellettavan lain mukaan. Jos tilanne vakiintuu viimeksi mainitun lainsäädännön pohjalta, on asianmukaista, että sitä sovelletaan Suomessakin. Tällaisessa tilanteessa ei olisi perusteltua soveltaa lapsen syntymähetken perusteella määräytyvää lakia, sillä se johtaisi siihen, että vakiintunut isyyssuhde jätettäisiin huomiotta vetoamalla lainsäädäntöön, johon lapsella ei ole enää aikoihin ollut yhteyttä. Isyyssuhteen vakiintuneisuus voi ilmetä esimerkiksi siten, että isäksi katsottava henkilö maksaa lapselle elatusapua tai että on sovittu tai hankittu päätös tämän huoltajuudesta.
56 §.Suomen viranomaisten kansainvälinen toimivalta. Pykälässä säädetään siitä, millä edellytyksillä Suomen viranomaisilla on kansainvälinen toimivalta vanhemmuutta koskevassa asiassa. Vanhemmuutta koskevilla asioilla tarkoitetaan kaikkia asioita, joista säädetään vanhemmuuslaissa. Näitä ovat kysymykset, jotka koskevat äitiyden tai isyyden vahvistamista tai vahvistamisen edellytyksenä olevia toimenpiteitä sekä äitiyden tai isyyden kumoamista.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan Suomen viranomaiset ovat toimivaltaisia ensinnäkin silloin, kun lapsella on Suomessa asuinpaikka. Asuinpaikalla tarkoitetaan kansainvälis-yksityisoikeudellista asuinpaikkaa. Sen sisältöä on selostettu 54 ja 55 §:n perusteluissa.
Jos lapsella ei ole asuinpaikkaa missään valtiossa, Suomen viranomaiset olisivat momentin 2 kohdan mukaan toimivaltaisia, jos lapsi on Suomessa turvapaikanhakijana tai muuten oleskelee täällä.
Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan Suomen viranomaiset ovat toimivaltaisia myös sillä perusteella, että vastaajalla on täällä asuinpaikka. Esimerkiksi kanne isyyden vahvistamiseksi voidaan siten panna Suomessa vireille, jos otaksutun isän asuinpaikka on täällä. Isyyttä koskevassa asiassa saattaa olla useita vastaajia. Toimivallan syntymiseksi riittää tällöin, että yhden vastaajan asuinpaikka on Suomessa.
Eräissä tapauksissa on pidettävä perusteltuna, että Suomen viranomaisilla on toimivalta, vaikka vastaajalla on asuinpaikkaa heikompi liittymä Suomeen. Jos vastaajalla ei ole asuinpaikkaa missään valtiossa, mutta hän on Suomessa turvapaikanhakijana tai muutoin oleskelee Suomessa, on tarkoituksenmukaista, että Suomen viranomaiset voivat ratkaista äitiyttä tai isyyttä koskevan asian. Pykälän 1 momentin 4 kohtaan ehdotetaan sen vuoksi otettavaksi säännös, joka tekee tämän mahdolliseksi. Jos vastaajia on useita, toimivallan syntymiseksi riittää tässäkin tapauksessa, että yhdellä vastaajista on vaadittava liittymä Suomeen.
Pykälän 1 momentin 5 kohdassa on säännökset Suomen viranomaisten toimivallasta sillä perusteella, että asiaa ei voida ratkaista siinä vieraassa valtiossa, jossa lapsella tai otaksutulla vanhemmalla on tai viimeksi ennen kuolemaansa oli asuinpaikka ja asian ratkaisemiselle Suomessa on erityinen syy. Säännös poikkeaa voimassa olevan isyyslain 49 §:n 1 momentin 5 kohdasta, jossa edellytyksenä on tämän lisäksi se, että lapsi tai mies on Suomen kansalainen. Koska äitiyteen liittyvien kysymysten sääntely on harvinaista muissa maissa, ei kansalaisuutta koskevaa edellytystä ole voitu etenkään lapsen etu huomioon ottaen pitää tarkoituksenmukaisena äitiyslain osalta. Myös isyyden vahvistamisen yhteydessä voi olla tilanteita, joissa kansalaisuutta koskevasta edellytyksestä on tarpeen poiketa, jotta turvataan mahdollisuus vanhemmuutta koskevan päätöksen saamiseen. Sääntelyn yhtenäistämiseksi äitiyslain väljempi sääntely ehdotetaan otettavaksi käyttöön sekä isyyttä että äitiyttä koskevissa erityistilanteissa. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi siten, että asianomainen vieras valtio on sekasortoisessa tilassa tai että sen lainsäädäntö ei tunne mahdollisuutta äitiyden tai isyyden vahvistamiseen. Säännöksessä tarkoitettuna erityisenä syynä voidaan pitää myös esimerkiksi sitä, että lapsen etu tai oikeus edellyttää sukulaisuussuhteen vahvistamista tai purkamista Suomessa ratkaistavana olevan muun oikeudellisen kysymyksen osalta.
Harkittaessa erityisen syyn olemassaoloa huomiota tulisi kiinnittää muun muassa siihen, millaiset tosiasialliset vaikutukset Suomessa annettavalla tuomiolla on. Vaadittavaa erityistä syytä asian käsittelyyn täällä ei voida katsoa olevan, jos Suomessa annettava tuomio jäisi tosiasiassa merkityksettömäksi sen vuoksi, ettei tuomiota tunnusteta niissä valtioissa, joissa tuomion kannalta tärkeät oikeussuhteet ovat.
Pykälän 2 momenttiin on otettu 1 momenttia täydentävä säännös, joka koskee Suomen viranomaisten toimivaltaa erityisesti vanhemmuuden selvittämistä ja tunnustamista koskevassa asiassa. Momentin 1 kohdan mukaan äitiyden tai isyyden selvittäminen voitaisiin toimittaa ja äitiyden tai isyyden tunnustamista koskeva asia ratkaista myös silloin, kun sillä, joka haluaa tunnustaa vanhemmuutensa, on Suomessa asuinpaikka. Tähän tilanteeseen rinnastetaan momentin 2 kohdan mukaan tilanteet, joissa tunnustajalla ei ole asuinpaikkaa missään valtiossa, mutta hän on Suomessa turvapaikan hakijana tai oleskelee täällä. Säännöksellä turvataan käytännössä se, ettei tunnustajan ole välttämätöntä vanhemmuutensa tunnustamiseksi lähteä hoitamaan asiaa siihen vieraaseen valtioon, jossa lapsella on asuinpaikka. Vanhemmuuden vahvistamisella Suomessa on näissä tapauksissa yleensä huomattava käytännön merkitys. Jos tunnustaja ja ehkä hänen sukulaisensakin asuvat Suomessa, tunnustamisella voidaan tehokkaasti turvata se, että lapsi saa perintöoikeuden heidän jälkeensä.
Voidaanko tunnustaminen 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa tosiasiallisesti vahvistaa, riippuu siitä, saadaanko asiasta riittävä selvitys lapsen ja synnyttäneen asuessa vieraassa valtiossa. Vahvistaminen edellyttää, että lapsen synnyttänyt on osaltaan osallistunut vanhemmuuden selvittämiseen. Lisäksi voidaan tarvita synnyttäneen äidin aviomiehen tai 15 vuotta täyttäneen lapsen hyväksyminen tunnustamiselle. Käytännössä useimmat Suomen edustustot ovat voineet tarjota apua kuulemisessa ja asiakirjojen välittämisessä vanhemmuuden vahvistamista varten ulkoasianhallintolain (204/2000) 13 §:n nojalla. Suomeen matkustaminen vanhemmuuden tunnustamisasiaa varten ei tällöin ole tarpeen.
On huomattava, että vaikka pykälän 2 momentti ei sinänsä estä lapsen tunnustamista ennen lapsen syntymää, tunnustaminen ennen lapsen syntymää on ehdotetun lain 20 §:n 3 momentin mukaan vaikutukseton, jos Suomen viranomaisilla ei ole toimivaltaa käsitellä asiaa lapsen asuinpaikan tai oleskelupaikan perusteella silloin, kun lapsi syntyy. Tästä syystä tunnustaminen 2 momentin perusteella on suositeltavaa ottaa vastaan Suomessa vasta lapsen syntymän jälkeen. Vanhemmuuden määräytymiseen sovelletaan yleensä sen valtion lakia, jossa lapsi syntyy, eikä tunnustavan henkilön asuinpaikkavaltion lakia. Tunnustamisen vastaanottaminen ennen lapsen syntymää Suomessa on omiaan johtamaan ristiriitatilanteeseen kahden valtion lain välillä, jos valtio, jossa lapsi on syntynyt, ei tunnusta Suomessa ennen lapsen syntymää annettua tunnustamislausumaa. Osapuolet saattavat tällöin myös jäädä virheelliseen käsitykseen siitä, että kaikki vanhemmuuden vahvistamiseksi tarvittavat toimet on tehty. On asianmukaista, että vanhemmuus pyritään ensisijaisesti vahvistamaan valtiossa, jossa lapsi ja lapsen synnyttänyt asuvat.
Pykälän 3 momentissa suljetaan pois mahdollisuus vanhemmuuden selvittämiseen 2 luvun mukaisesti Suomessa niissä tapauksissa, joissa Suomen viranomaisten yleinen toimivalta perustuu ainoastaan vastaajan asuinpaikkaa tai oleskelu- tai turvapaikkaa koskevaan liittymään. Säännös on tarpeen, koska vanhemmuuden selvittäminen tilanteessa, jossa lapsi ei asu Suomessa ja vastaaja ei ole halukas tunnustamaan lasta, muodostuu erittäin vaikeaksi toteuttaa. On asianmukaista, että vanhemmuuden selvittäminen toimitetaan tuolloin lapsen asuin- tai oleskelupaikan viranomaisten eikä vastaajan asuinpaikan viranomaisten toimesta.
57 §.Vieraassa valtiossa vireillä olevan asian vaikutus. Pykälässä on säännös vieraassa valtiossa vireillä olevan asian niin sanotusta vireilläolovaikutuksesta Suomessa. Tällä tarkoitetaan kysymystä siitä, vaikuttaako vanhemmuutta koskevan asian oikeudenkäyntiin täällä se, että sama asia on jo aikaisemmin tullut vireille toisessa valtiossa.
Säännöksen mukaan vireilläolovaikutus syntyisi, jos on ilmeistä, että vieraassa valtiossa annettava päätös tunnustetaan Suomessa. Jos tätä voidaan pitää ilmeisenä, Suomen viranomaisen on keskeytettävä saman, täällä myöhemmin vireille tulleen asian käsittely, kunnes on selvitetty, tunnustetaanko vieraassa valtiossa annettu päätös täällä. Jos päätös tunnustetaan, asian käsittely täällä raukeaa. Säännös vastaa kansainvälisessä prosessioikeudessamme sovellettavia yleisiä periaatteita.
Jos sitä vastoin ei voida pitää ilmeisenä, että vieraassa valtiossa annettava päätös tulee täällä tunnustettavaksi, asian käsittely Suomessa voi jatkua vieraassa valtiossa vireillä olevasta menettelystä riippumatta. Tällainen tilanne voi syntyä erityisesti sen vuoksi, että vieraan valtion viranomaisen toimivalta perustuu sellaiseen seikkaan, jota ehdotuksen 59 §:n mukaan ei pidetä Suomessa hyväksyttävänä toimivallan perusteena, tai että menettelyssä on sellainen virhe tai puute, joka saman pykälän mukaan muodostaa perusteen jättää ulkomainen päätös tunnustamatta.
Vireilläolovaikutukseen ei kuitenkaan voitaisi vedota tapauksissa, joissa ulkomaisen ratkaisun odottaminen johtaisi asian ratkaisun kohtuuttomaan viivästymiseen verrattuna tilanteeseen, että asia ratkaistaisiin Suomessa. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voisi tällaisessa tilanteessa olla keskeyttämättä asian käsittelyä tai päättää, että jo keskeytynyttä käsittelyä jatketaan. Käsittelyn jatkamista vaativan olisi osoitettava ne seikat, joiden vuoksi ulkomaisesta tuomioistuimesta ei ole saatavissa ratkaisua tapauksen olosuhteisiin nähden kohtuullisessa ajassa.
58 §.Sovellettava laki. Pykälässä on säännös siitä, minkä valtion lakia vanhemmuutta koskevassa asiassa on sovellettava. Sen mukaan sovellettavaksi tulisi aina Suomen laki, jollei 54 tai 55 §:stä muuta johdu. Vieraan valtion lain soveltamista ei voida pitää tarkoituksenmukaisena, koska etenkin isyyttä koskevissa asioissa on valtaosassa tapauksista kysymys biologisten tosiseikkojen selvittämisestä sen selvittämiseksi, vallitseeko isyyssuhde vai ei. Vanhemmuutta koskevat kysymykset ovat muutoinkin hyvin sidottuja kansallisiin arvovalintoihin, joten ulkomaisen lainsäädännön soveltaminen Suomessa saattaisi johtaa ennakoimattomaan lopputulokseen. Silloin, kun lapsen synnyttäneellä on ollut lapsen syntymän aikaan asuinpaikka tai hän on oleskellut vieraassa valtiossa turvapaikanhakijana, on kuitenkin asianmukaista, että äitiyden ja isyyden määräytymiseen välittömästi lain nojalla sovelletaan tuon maan lakia.
59 §.Vieraassa valtiossa annetun päätöksen tunnustaminen. Pykälässä säädetään siitä, millä edellytyksillä vieraassa valtiossa annettu vanhemmuutta koskeva päätös tunnustetaan Suomessa. Tunnustamisen perusedellytyksenä on 1 momentin mukaan se, että päätös on voimassa alkuperävaltiossaan. Jos päätös ei ole voimassa alkuperävaltiossaan esimerkiksi sen vuoksi, että se on kumottu tai korvattu alkuperävaltiossa annetulla tai siellä tunnustetulla päätöksellä, päätöstä ei tunnusteta Suomessakaan.
Päätös, joka on voimassa alkuperävaltiossa, tunnustetaan Suomessa ilman eri vahvistusta. Jos jonkin, esimerkiksi perintöä, elatusta tai sosiaalietuutta koskevan asian ratkaisu riippuu isyys- tai äitiyssuhteen olemassaolosta, ratkaisija voi siten ottaa ulkomaisen vanhemmuutta koskevan päätöksen ratkaisunsa perusteeksi, vaikka suomalaisessa tuomioistuimessa ei ole erikseen vahvistettu, että päätös tunnustetaan täällä.
Myös Digi- ja väestötietovirasto voi pitää 59 §:ää lähtökohtana tallettaessaan vanhemmuutta koskevia tietoja väestötietojärjestelmään. Tiedon tallentaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu siitä, että vieraassa valtiossa annettu päätös Suomessa tunnustetaan. Väestökirjamerkintä ei siten sido viranomaista, joka joutuu joko pääkysymyksenä tai toisen asian esikysymyksenä ottamaan kantaa ulkomaisen päätöksen tunnustamiseen.
Pykälän 2 momentissa säädetään siitä, mitkä seikat estävät vieraassa valtiossa annetun päätöksen tunnustamisen Suomessa. Momentin 1 kohdassa on niin sanottua epäsuoraa toimivaltaa koskeva säännös. Sen mukaan vanhemmuutta ei tunnusteta, jos päätöksen antaneen vieraan valtion viranomaisen toimivalta ei perustunut minkään osapuolen asuin- tai kotipaikkaan, kansalaisuuteen tai muuhun sellaiseen liittymään, jonka huomioon ottaen viranomaisella olisi ollut perusteltu syy ottaa asia käsiteltäväkseen. Ehdotettu säännös, joka jättää soveltajalleen harkinnan varaa, perustuu ajatukseen, ettei vastaajan voida edellyttää vastaavan sellaisen valtion tuomioistuimessa, johon vanhemmuutta koskevalla asialla ei ole mitään järkevää yhteyttä.
Momentin 2 kohdassa säädetään päätöksen tunnustamatta jättämisestä oikeudenkäyntimenettelyssä tapahtuneen virheen vuoksi. Jos päätös on annettu pois jäänyttä henkilöä vastaan, päätös tunnustetaan Suomessa ainoastaan, jos haastehakemus tai vastaava asiakirja on annettu pois jääneelle tiedoksi niin hyvissä ajoin ja sillä tavalla, että hän olisi voinut valmistautua vastaamaan asiassa.
Momentin 3 kohdan mukaan päätöksen tunnustamisesta voidaan kieltäytyä myös, jos päätös on ristiriidassa sellaisen Suomessa annetun vanhemmuutta koskevan päätöksen kanssa, jota koskeva oikeudenkäynti on tullut vireille ennen ulkomailla annettuun päätökseen johtanutta oikeudenkäyntiä. Kieltäytymisperuste on siten olemassa silloin, jos ulkomainen päätös on annettu sitä aikaisemmasta suomalaisesta päätöksestä tietämättä tai siitä piittaamatta. Säännös ei sitä vastoin koske tilannetta, jossa suomalaista päätöstä on vieraassa valtiossa muutettu esimerkiksi kumoamalla Suomessa aikaisemmin vahvistettu vanhemmuus. Tällainen päätös, joka on tehty suomalaista päätöstä tietoisesti muuttaen, ei tässä tarkoitetulla tavalla ole ristiriidassa suomalaisen päätöksen kanssa.
Momentin 4 kohdassa on säännös päätöksen tunnustamatta jättämisestä sillä perusteella, että se on ristiriidassa sellaisen vieraassa valtiossa aikaisemmin annetun vanhemmuutta koskevan päätöksen kanssa, joka tunnustetaan Suomessa. Milloin päätösten on katsottava olevan keskenään ristiriidassa, on ymmärrettävä samalla tavoin kuin edellä 3 kohdassa selostetussa tilanteessa.
Momentin 5 kohdan mukaan päätöstä ei tunnusteta myöskään, jos se on vastoin Suomen oikeusjärjestyksen perusteita. Tällä perusteella voidaan jättää tunnustamatta päätös, joka räikeästi poikkeaa niistä arvolähtökohdista, joille Suomen vanhemmuutta koskeva lainsäädäntö perustuu. Kysymys onko päätös tällä perusteella jätettävä tunnustamatta, tulee ratkaista yksittäistapauksen olosuhteiden perusteella kiinnittäen huomiota siihen, mihin päätöksen tunnustamatta jättäminen erityisesti lapsen etu huomioon ottaen johtaisi. Vakiintuneen käsityksen mukaan tällaisia niin sanottuja ordre public -lausekkeita on tulkittava suppeasti. Tämän kieltäytymisperusteen voitaneen kuitenkin yleensä katsoa tulevan sovellettavaksi esimerkiksi silloin, kun vanhemman ja lapsen liian vähäinen tai liian suuri ikäero osoittaa vanhemmuuden mahdottomaksi.
Pykälän 3 momentti sisältää erityissäännöksen tilanteisiin, joissa joku on päätöksessä vahvistettu äidiksi lapsen synnyttäneen sijasta. Käytännössä näissä tapauksissa on kyse sijaissynnytysjärjestelyistä, jotka ovat Suomessa hedelmöityshoitolain nojalla kiellettyjä. Säännöstä ei sovelleta ulkomaisiin äitiyspäätöksiin, jotka perustuvat äitiyden vahvistamiseen synnyttäneen äidin ohella, kuten 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu äitiys.
Pykälän 3 momentissa tarkoitettu päätös voidaan tunnustaa ainoastaan, jos päätös on annettu valtiossa, jossa sillä, joka on vahvistettu äidiksi, on lapsen syntymän aikaan asuinpaikka tai jos päätös tunnustetaan siinä valtiossa, jossa sillä, joka on vahvistettu äidiksi, on lapsen syntymän aikaan asuinpaikka. Momentin 1 ja 2 kohtaan ehdotetaan otettavaksi lisävaatimus, jonka mukaan äidiksi vahvistetun on tullut asua asianomaisessa valtiossa keskeytyksettä vähintään vuoden ajan välittömästi ennen lapsen syntymää. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa se, että henkilöllä on ollut riittävä yhteys valtioon, jossa päätös on annettu ja tällä tavoin estää sijaissynnytysjärjestelyjä koskevan sääntelyn kiertäminen. Säännös vastaa adoptiolain 69 §:ssä omaksuttua tunnustamissääntelyä, jolla pyritään estämään kansainvälistä adoptiota koskevien menettelyiden kiertäminen. Asuinpaikan määritelmää on käsitelty 54 §:n perusteluissa.
Käytännössä säännös tarkoittaa sitä, että jos henkilö, jolla on asuinpaikka Suomessa, on hankkinut lapsen sijaissynnytysjärjestelyllä vieraassa valtiossa, ulkomaista äitiyden vahvistamista koskevaa ratkaisua ei tunnusteta Suomessa. Toisaalta, jos henkilöllä on momentissa tarkoitetut liittymät sellaiseen valtioon, jossa sijaissynnytysjärjestelyt ovat laillisia, vieraan valtion antama äitiyden vahvistamista koskeva päätös voidaan tunnustaa Suomessa esimerkiksi siinä tapauksessa, että henkilö muuttaa Suomeen sen jälkeen, kun hänet on vahvistettu äidiksi asuttuaan yli vuoden ajan välittömästi ennen lapsen syntymää sellaisessa valtiossa, jota voidaan pitää hänen asuinpaikkanaan ja jossa sijaissynnytysjärjestelyt ovat sallittuja. Päätös voidaan tunnustaa Suomessa myös silloin, kun äitiyttä koskevaa päätöstä ei ole annettu hänen asuinpaikkavaltiossaan, mutta hänen asuinpaikkavaltionsa on tunnustanut vieraassa valtiossa annetun päätöksen.
Joissakin tapauksissa ehdotettu säännös voi johtaa siihen, että vakiintunutta äitiyssuhdetta ei voida tunnustaa, vaikka se olisi lapsen edun mukaista. Tällainen äitiyssuhde voidaan viime kädessä vahvistaa adoptiolla.
Asuinpaikkaedellytystä ja asumisen vähimmäiskestoa koskevaa vaatimusta sovelletaan samanaikaisesti ja toisistaan riippumatta. Toisin sanoen 3 momenttia voidaan soveltaa vain, jos henkilön keskeinen elämänympäristö tosiasiallisesti on äitiyden vahvistamishetkellä ollut momentissa tarkoitetussa valtiossa ja hän lisäksi oli keskeytyksettä asunut kyseisessä valtiossa vähintään vuoden ajan välittömästi ennen vahvistamispäätöksen antamista. Momentista ei siis seuraa, että vuoden ajan kestäneen asumisen tietyssä valtiossa olisi aina katsottava merkitsevän sitä, että henkilölle on muodostunut asuinpaikka kyseiseen valtioon.
Pykälän 4 momentissa on säännös siitä, mitä päätöksellä tässä yhteydessä tarkoitetaan. Sen mukaan päätöksen käsite on ymmärrettävä laajasti. Päätöksellä ei tarkoiteta ainoastaan tuomioistuimen tai muun viranomaisen vanhemmuutta koskevaa ratkaisua, vaan myös muuta viranomaistoimenpidettä, kuten tunnustamiseen tai vanhempien ilmoitukseen perustuvaa vanhemmuussuhteen vahvistamista tai rekisteröintiä, jos toimenpiteellä on se vaikutus, että henkilöiden välistä suhdetta pidetään vanhemmuussuhteena tuossa valtiossa. Päätöksen on kuitenkin oltava oikeusvoimainen ratkaisu vanhemmuudesta. Esimerkiksi syntymätodistusta, johon lapsen synnyttänyt on kirjattu äidiksi, ei voida pitää momentissa tarkoitettuna vanhemmuutta koskevana päätöksenä.
Päätöksen käsite on ymmärrettävä vastaavalla tavoin laajasti myös silloin, kun vanhemmuussuhteen katsotaan toimenpiteen seurauksena lakanneen tuossa valtiossa. Päätöksen käsitteen laaja tulkinta on tarpeen, koska vieraissa valtioissa voi olla huomattavasti Suomen laista poikkeavia menettelyjä, joita soveltaen vanhemmuus voidaan viranomaisen myötävaikutuksella vahvistaa tai kumota. Päätöksellä ei kuitenkaan tarkoiteta adoptiota koskevaa päätöstä.
Jos vieraassa valtiossa ei ole suoritettu toimenpidettä, jota edellä selostetun säännöksen mukaan voitaisiin pitää päätöksenä, kysymys vanhemmuussuhteen olemassaolosta on ratkaistava 54 tai 55 §:n mukaan.
60 §.Vieraassa valtiossa annetun päätöksen vahvistaminen. Pykälässä säädetään mahdollisuudesta saada tuomioistuimen ratkaisu siitä, onko vieraassa valtiossa vanhemmuudesta annettu päätös täällä tunnustettava. Kuten edellä 59 §:n perusteluissa todetaan, tuomioistuimen vahvistus ei ole välttämätön edellytys sille, että ulkomainen päätös voidaan täällä tunnustaa. Päinvastoin ulkomainen päätös tunnustetaan 59 §:n mukaan ilman eri vahvistusta, ja tuomioistuin tai muu viranomainen, jonka ratkaistavana on vanhemmuussuhteen olemassaolosta riippuva asia, voi tämän asian esikysymyksenä ratkaista sen, tunnustetaanko päätös Suomessa, vai onko olemassa 59 §:n mukainen peruste kieltäytyä tunnustamisesta.
Tällainen toisen asian esikysymyksenä tehty ratkaisu ei kuitenkaan saa oikeusvoimaa tuon asian ulkopuolella. Sen vuoksi on katsottu olevan tarpeen, että se henkilö jonka oikeuteen tai etuun ulkomainen päätös vaikuttaa, voi vaatia sen vahvistamista, että päätös tunnustetaan Suomessa tai että sitä ei tunnusteta. Asian käsittelisi hakemuksesta Helsingin käräjäoikeus. Asioiden keskittäminen Helsingin käräjäoikeuteen on perusteltua niiden vähäisen määrän, oikeuskäytännön yhtenäisyyden ja asiantuntemuksen turvaamisen vuoksi. Helsingin käräjäoikeudella on jo nykyisin samantapaisia tehtäviä, jotka koskevat esimerkiksi vieraassa valtiossa tehdyn avioeroa, lapsen huoltoa tai adoptiota koskevan päätöksen tunnustamista. Hakemuksesta annettu ratkaisu on kaikkia sitova päätös siitä, tunnustetaanko ulkomainen päätös täällä vai ei. Hakemalla tällaista ratkaisua voidaan siten saada varmuus siitä, miten ulkomaiseen päätökseen täällä suhtaudutaan. Kysymys siitä, kenellä olisi oikeus tehdä pykälässä tarkoitettu hakemus, ratkaistaisiin vahvistuskanteisiin sovellettavien yleisten periaatteiden mukaan. Näiden periaatteiden mukaan se, jonka oikeutta tai etua asia koskee, voi vaatia sen vahvistamista, että päätös tunnustetaan tai että sitä ei tunnusteta Suomessa.
Pykälän 2 momentissa säädetään käräjäoikeuden velvollisuudesta varata lapselle, isälle, äidille ja muulle henkilölle tilaisuuden tulla kuulluksi ennen vahvistamispäätöksen tekemistä. Momentin mukaan käräjäoikeuden harkintaan jää, onko kuulemista pidettävä tarpeellisena asian selvittämiseksi. Lisäksi edellytetään, että henkilöiden olinpaikka on vaikeuksitta selvitettävissä.
61 §.Säännösten toissijaisuus. Pykälässä on selvyyden vuoksi säännös tämän luvun säännösten toissijaisuudesta pohjoismaisten isyysratkaisujen tunnustamista koskevaan lakiin nähden, joka on asiaa koskeva erityislaki.
62 §.Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuus. Pykälässä on tavanomainen ordre public -lauseke. Sen mukaan vieraan valtion lain säännös on jätettävä huomiotta, jos sen soveltaminen johtaisi Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseen tulokseen. Tätä arvioitaessa on erityisesti otettava huomioon lapsen etu. Pykälän soveltaminen rajoittuu käytännöissä tilanteisiin, joissa kysymykseen vanhemmuuden määräytymisestä suoraan lain nojalla on 54 §:n 2 tai 3 momentin taikka 55 §:n 2–4 momentin nojalla sovellettava vieraan valtion lakia.
9 luku Erinäiset säännökset
63 §.Lapsen mielipiteen selvittäminen. Pykälässä on säännökset lapsen mielipiteen selvittämisestä, lapsen kuulemisesta tuomioistuimessa sekä lapsen itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta.
Ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan lapsen omat toivomukset ja mielipide on aina selvitettävä sikäli kuin se on lapsen ikään ja kehitystasoon nähden mahdollista lapsen etua selvitettäessä. Ehdotetun lain muista (esimerkiksi 35 §) ja oikeudenkäymiskaaren 12 luvun säännöksistä johtuu, että 15 vuotta täyttäneen lapsen puhevaltaa käyttää lapsi itse mahdollisten edustajien ohella. Määritettäessä lapsen etua on kuitenkin myös alle 15-vuotiaan alaikäisen toiveet ja mielipiteet otettava huomioon. Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 3 artiklan mukaan kaikessa lapsia koskevassa päätöksenteossa on otettava huomioon lapsen etu. Erityisesti lapsen etu tulee arvioitavaksi vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämisen yhteydessä (14 §:n 2 momentin 4 kohta) ja vanhemmuuden kumoamiskanteen käsittelyn tai tätä varten tehdyn edunvalvontahakemuksen käsittelyn yhteydessä (48 §:n 2 momentin 3 kohta ja 48 §:n 1 momentti).
Ehdotetun säännöksen sisältö noudattaa pääosin lapsenhuoltolain 11 §:ää. Näin ollen lapsen mielipide tulee selvittää hienovaraisesti ja ottaen huomioon lapsen kehitystaso. Säännös edellyttää muun muassa, että lapsen kuulemispaikka on järjestettävä mahdollisimman lapsiystävälliseksi. Kuulemisessa olisi myös käytettävä lapsen iän ja kehitystason mukaista kieltä. Vammaisten lasten kuulemisessa olisi tarvittaessa huolehdittava tulkkauksesta tai apuvälineistä. Ehdotettu säännös velvoittaa lapsen mielipidettä selvittävän henkilön kertomaan myös lapselle keskustelun tarkoituksesta ja käynnissä olevasta menettelystä. Lapselle tulisi keskustelua aloitettaessa selostaa se, miten lapsen mielipide vaikuttaa asiaan, samoin kuin se, että päätöksenteko asiassa ei ole lapsen vastuulla. Säännös eroaa lapsenhuoltolain 11 §:stä kuitenkin siinä, että säännöksessä ei ole viittausta haittaan lapsen ja hänen vanhempiensa välisille suhteille. Koska säännöksessä viitatuissa lainkohdissa tarkastelun alla on juuri lapsen ja hänen mahdollisen vanhempansa välisen suhteen selvittämisen keskeyttäminen tai vanhemmuussuhteen kumoaminen, ei mainittu viittaus sovellu toimintaohjeeksi näissä tilanteissa. Ehdotettu säännös on uusi. Sen on katsottu olevan tarpeen alle 15-vuotiaiden lasten osallistamisen korostamiseksi.
Pykälän 2 momentissa on säännös 15 vuotta täyttäneen lapsen itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta, jos lapsi ei mielenterveyden häiriön, kehitysvammaisuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi kykene ymmärtämään asian merkitystä. Pääsääntönä on, että 15 vuotta täyttänyt alaikäinen on kyllin kypsä ymmärtämään vanhemmuussuhteensa vahvistamiseen tähtäävien toimien merkityksen ja tekemään tätä koskevia päätöksiä. Jos lapsella on kuitenkin todettu esimerkiksi mielenterveyden häiriö tai kehitysvammaisuus, joka rajoittaa lapsen kykyä hahmottaa vanhemmuussuhteen vaikutuksia niin merkittävällä tavalla, että lapsen ei voida katsoa kykenevän ymmärtämään asian merkitystä, säännöksen mukaan tiettyjä lapsen itsemääräämisoikeutta koskevia pykäliä ei sovelleta siltä osin kuin niissä säädetään 15 vuotta täyttäneen lapsen mielipiteen vaikutuksesta asiaan. Kykenemättömyydellä tarkoitetaan jatkuvaa puutetta eikä lyhytaikaista ja ohimenevää tilaa. Lisäksi on huomattava, että lapsen vakava sairaus tai kehitysvammaisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi olisi kykenemätön ilmaisemaan tahtoaan. Koska 15 vuotta täyttäneen lapsen näkemyksen noudattamatta jättäminen on tarkoitettu poikkeukselliseksi, säännöstä tulee tulkita suppeasti. Lapsen näkemys tulee aina pyrkiä selvittämään ja antamaan sille lapsen kypsyyden mukainen painoarvo. Säännös perustuu voimassa olevaan lainsäädäntöön.
Momentin soveltamisrajoitukset on rajattu vanhemmuuden selvittämisen keskeyttämistä koskevaan 14 §:ään, vanhemmuuden tunnustamisen hyväksymistä koskevaan 22 §:n 2 momenttiin sekä vanhemmuuden vahvistamista koskevan kanneoikeuden rajoituksia koskevaan 34 §:n 1 momenttiin. Mainituissa tilanteissa lapsen vastustus voi estää toisen vanhemman vahvistamisen, minkä voidaan yleensä ottaen katsoa olevan lapsen edun vastainen lopputulos. Lain 17 § on jätetty säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle, jotta lapsi voi halutessaan riitauttaa lastenvalvojan tekemän arvion lapsen ymmärryskyvystä ja hakea muutosta lastenvalvojan vanhemmuuden selvittämistä koskevaan päätökseen siten kuin laissa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa säädetään.
Pykälän 3 momentissa on viittaus lapsenhuoltolain 15 a §:ään, jossa on säännökset siitä, miten lapsen kuuleminen toteutetaan tuomioistuimessa. Ehdotetun momentin säännökset lapsen kuulemisesta ovat erityissääntelyä suhteessa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeviin säännöksiin. Näitä menettelysäännöksiä sovelletaan aina kun lasta kuullaan tuomioistuimessa. Näin ollen niitä ei sovelleta pelkästään 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, vaan kaikissa niissä tilanteissa, joissa tuomioistuimessa kuullaan lasta vanhemmuutta koskevassa asiassa. Vanhemmuuslain mukaan 15 vuotta täyttäneellä on itsenäinen kanneoikeus sekä vanhemmuuden vahvistamista että kumoamista koskevassa asiassa. Näissä tilanteissa lapsen edun määrittää lähtökohtaisesti lapsi itse eikä lapsen kuuleminen ole siten tarveharkintaista tai suostumusperusteista kuin 15 a §:n 1 momentissa säädetään. Tästä syystä 15 a §:n 1 momenttia ei ehdoteta sovellettavaksi 15 vuotta täyttäneisiin alaikäisiin. Jos kyseessä on alle 15-vuotias alaikäinen, sovelletaan myös lapsenhuoltolain 15 a §:n 1 momentissa todettuja periaatteita henkilökohtaisen kuulemisen tarve- ja suostumusperusteisuudesta kaikkien alaikäisten osalta ja henkilökohtaisen kuulemisen välttämättömyydestä alle 12-vuotiaiden lasten osalta.
64 §.Perättömän lausuman antaminen vanhemmuuden vahvistamista koskevassa asiassa. Pykälässä on säännös viranomaiselle vanhemmuuden vahvistamista koskevan asian yhteydessä annetun perättömän lausuman rangaistavuudesta.
Pykälässä säädetään sakon uhalla rangaistavaksi sellaisen väärän tiedon antaminen viranomaiselle vanhemmuuden vahvistamista koskevan asian yhteydessä, joka osaltaan johtaa siihen, että vanhemmuus vahvistetaan virheellisesti. Ollakseen rangaistava lausuma tulee antaa vanhemmuuden selvittämisen yhteydessä, äitiyttä tai isyyttä tunnustettaessa, tunnustamisen vuoksi tapahtuneessa kuulemisessa tai tunnustamisen hyväksymisen yhteydessä lausuman vastaanottavalle viranomaiselle. Rangaistavuus ei edellytä, että lausuma olisi annettu kirjallisesti. Rangaistavuus edellyttää kuitenkin, että väärä tieto on annettu tahallisesti. Tahallisuuden sisältö määräytyisi sitä koskevien yleisten sääntöjen perusteella. Lausuja on esimerkiksi mieltänyt, että hänen ilmoittamansa väärä tieto varsin todennäköisesti johtaa vanhemmuuden virheelliseen vahvistamiseen. Jonkin tiedon salaaminen, esimerkiksi sen kertomatta jättäminen, että lapsen synnyttäneellä äidillä on lapsen hedelmöittämisen aikaan ollut muita kumppaneita, jotka voivat tulla kyseeseen lapsen vanhempana, ei sen sijaan riittäisi tunnusmerkistön täyttymiseen. Jos esimerkiksi lastenvalvoja sitä vastoin kysyy asiaa ja äiti vastoin totuutta kieltää muiden kumppaneiden olemassaolon, hän antaa väärän tiedon ja voi siten syyllistyä tekoon. Rangaistavaa on myös se, että henkilö tunnustaa äitiyden tai isyyden, vaikka hän tietää, ettei hän voi olla lapsen toinen vanhempi, jos sen seurauksena äitiys tai isyys vahvistetaan. Sitä vastoin äitiyden tai isyyden tunnustaminen tilanteessa, jossa tunnustaja tietää toisen henkilön tulevan kysymykseen lapsen vanhempana, ei ole rangaistavaa. Tällöinhän ei ole kysymys tilanteesta, jossa henkilö tietää äitiyden tai isyyden mahdottomaksi ja vanhemmuudestaan antamansa tiedon siten vääräksi. Rangaistussäännöksen soveltamisala ei ole rajattu vain lapsen synnyttäneeseen äitiin tai tunnustajaan. Myös lapsen synnyttäneen äidin aviomies voi syyllistyä perättömän lausuman antamiseen, jos hän hyväksyy tunnustamisen, jonka hän tietää perustuvan virheelliseen tietoon.
Rangaistussäännöksellä pyritään siihen, että viranomainen voisi perustaa toimintansa oikeaan tietoon, mikä on edellytyksenä sille, että vanhemmuuden vahvistaminen ja sitä edeltävät selvitykset voidaan suorittaa tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti.
Jotta virheellisen tiedon antaminen olisi rangaistavaa, sen tulee osaltaan johtaa siihen, että vanhemmuus vahvistetaan virheellisesti. Vanhemmuuden vahvistamisella voidaan tarkoittaa äitiyden tai isyyden vahvistamista. Jos ennen vanhemmuuden vahvistamista havaitaan esimerkiksi oikeusgeneettisten isyystutkimusten tulosten perusteella, että ilmoitettu henkilö ei voi olla lapsen vanhempi, säännöksen rangaistavuuden edellytykset eivät täyty. Edellytys vanhemmuuden oikeudellisesta vahvistamisesta antaa siten osapuolille mahdollisuuden korjata aiemmin annettu virheellinen tieto ennen vanhemmuuden vahvistamista.
Pykälän rangaistussäännös on toissijainen, jos muualla laissa samasta teosta on säädetty ankarampi rangaistus. Rikoslaissa (RL) on säädetty rangaistavaksi muun muassa rekisterimerkintärikos (RL 16:7 §) ja väärän todistuksen antaminen viranomaiselle (RL 16:8 §). Väärän vanhemman ilmoittaminen saattaa täyttää myös petoksen tunnusmerkistön, jos teolla on aiheutettu taloudellista vahinkoa (RL 36: 1 §). Kustakin edellä mainitusta rikoksesta voidaan tuomita enimmillään vankeusrangaistus. Jos teko täyttää edellä mainittujen rikosnimikkeiden tunnusmerkistön, tämän pykälän rangaistussäännöstä ei sovellettaisi.
Ehdotetulla rangaistussäännöksellä yhdistettäisiin voimassa olevan äitiyslain 49 §:ssä ja isyyslain 57 §:ssä olevat rangaistussäännökset yhdeksi sukupuolineutraaliksi rangaistussäännökseksi. Ehdotetulla säännöksellä ei ole tarkoitettu muuttaa voimassa olevaa oikeustilaa tai puuttua siihen, millä edellytyksillä teko on rangaistava muiden rangaistussäännösten nojalla.
65 §.Käsittelyn kiireellisyys. Pykälässä säädetään vanhemmuuden selvittämistä, vahvistamista ja kumoamista koskevien asioiden käsittelemisestä kiireellisinä. Lapsen etu edellyttää, että hänen sukuasemaansa koskevat asiat saadaan selvitetyiksi mahdollisimman joutuisasti. Säännöksessä ei ole erikseen eritelty niitä viranomaisia, joissa asiaa käsitellään. Näin ollen säännös soveltuu kaikkiin vanhemmuuden selvittämistä, vahvistamista tai kumoamista käsitteleviin viranomaisiin. Käytännössä käsittelyn kiireellisyysvaatimus koskee hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveystointa, Digi- ja väestötietovirastoa ja tuomioistuimia.
66 §.Virka-apu. Pykälässä on lastenvalvojan virka-apuvelvollisuutta koskeva säännös. Sen mukaan lastenvalvoja on pyynnöstä velvollinen antamaan virka-apua toisen hyvinvointialueen lastenvalvojalle vanhemmuuden selvittämisessä ja vahvistamisessa lastenvalvojalle kuuluvissa tehtävissä. Virka-apu kattaa myös toisen lastenvalvojan edustamisen tämän toimeen kuuluvaa asiaa käsiteltäessä toimialueensa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.
67 §. Ennakkotunnustamisrekisterit. Pykälässä on säännökset ennakkotunnustamisrekistereistä. Sääntely on tarpeen, koska ennakkotunnustamista koskeviin asiakirjoihin ei voida enää soveltaa esimerkiksi sosiaalihuollon asiakkaasta ja oikeuksista annettua lakia (812/2000) eikä lakia sosiaalihuollon asiakasasiakirjoista (254/2015). Tämä johtuu siitä, että asiakirjojen ehdotetaan siirtyvän neuvoloilta suoraan Digi- ja väestötietovirastolle, jolloin asiakirjat eivät enää kulkisi sosiaalihuollon viranomaisten kautta eikä tunnustamisesta ennen lapsen syntymää pääsääntöisesti muodostuisi sosiaalihuollon asiakkuutta. Digi- ja väestötietovirastolle toimitettuun asiakirjaan sovelletaan yleislainsäädäntöä, jota täydentää ehdotettu ennakkotunnustamisrekistereitä koskeva sääntely. Lapsen syntymän jälkeen tapahtuvasta tunnustamisesta lastenvalvojan luona laadittuihin asiakirjoihin sovellettaisiin nykyiseen tapaan edellä tarkoitettua sosiaalihuollon lainsäädäntöä. Vanhemmuuden tunnustamista koskevat asiakirjat toimitetaan nykyisinkin Digi- ja väestötietovirastolle vahvistettavaksi. Kyse ei näin ollen ole uuden tietovarannon muodostamisesta vaan olemassa olevan tietovarannon muutoksesta ja tätä koskevan oikeudellisen viitekehyksen täydentämisestä niiltä osin, kun tiedonhallintaa koskevasta seikasta ei säädetä muun muassa julkisuuslaissa, yleisessä tietosuojasääntelyssä tai laissa julkisen hallinnon tiedonhallinnasta. Ahvenanmaalla Digi- ja väestötietovirastolle säädettyjä tehtäviä hoitaa Ahvenanmaan valtionvirasto.
Ehdotetussa pykälässä tarkoitettu henkilötietojen käsittely kuuluisi yleisen tietosuoja-asetuksen ja tietosuojalain soveltamisalaan. Käsittelyn oikeusperusteena on tietosuoja-asetuksen 1 kohdan c alakohta, eli käsittely on tarpeen rekisterinpitäjän lakisääteisen velvoitteen noudattamiseksi. Yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 3 kohdan mukaan 6 artiklan 1 kohdan c alakohtaan perustuvassa käsittelyn oikeusperusteessa voidaan säätää esimerkiksi käsiteltävien tietojen tyypistä, asianomaisista rekisteröidyistä, säilytysajoista sekä käsittelytoimista ja -menettelyistä.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ennakkotunnustamisrekistereiden käyttötarkoituksesta ja rekisterinpitäjistä. Ehdotetun säännöksen mukaan ennakkotunnustamisrekisterit ovat olemassa vanhemmuuden tunnustamiseen ennen lapsen syntymää ja tunnustamisen vahvistamiseen kuuluvien tehtävien hoitamista varten. Kyseessä on tietovaranto, jonne vanhemmuuden tunnustamistiedot siirtyvät odottamaan lapsen syntymää ja vanhemmuuden vahvistamista. Vanhemmuuden vahvistamisen jälkeen perhesuhteita koskevat tiedot tallennetaan väestötietojärjestelmään, josta säädetään laissa väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista.
Saman momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto ja Ahvenanmaan valtionvirasto ylläpitävät rekisteriä oman toimialueensa osalta erillisinä rekistereinä. Ehdotetun vanhemmuuslain 19 §:n 5 momentin mukaan ennakkotunnustamista koskevat asiakirjat on viipymättä toimitettava Digi- ja väestötietovirastolle vanhemmuuden vahvistamista varten. Ehdotetun 30 §:n mukaan Ahvenanmaan maakunnassa Digi- ja väestötietovirastolle säädettyjä tehtäviä hoitaa Ahvenanmaan valtionvirasto. Näin ollen Ahvenanmaan neuvoloista ja lastenvalvojilta asiakirjat ohjautuisivat Ahvenanmaan valtionviraston ylläpitämään ennakkotunnustamisrekisteriin ja muualla Suomessa sijaitsevista neuvoloista ja lastenvalvojilta asiakirjat ohjautuisivat Digi- ja väestötietoviraston ylläpitämään ennakkotunnustamisrekisteriin.
Ennakkotunnustamisrekisterin tietoja voidaan kerätä ja käsitellä joko manuaalisesti tai sähköisesti. Sääntely ei olisi sidottu tiettyyn tietojenkäsittelymenetelmään, vaan mahdollistaisi tietojen käsittelyn kehittämisen edelleen niin Digi- ja väestötietoviraston toimialueella kuin Ahvenanmaan maakunnassa. Koska Digi- ja väestöviraston ja Ahvenanmaan valtionviraston ennakkotunnustamisrekisterit ovat erillisiä rekistereitä, sääntely sallii rekistereiden eriaikaisen kehittämisen. Erillinen rekisterinpitäjyys tarkoittaa myös sitä, että kumpikin rekisterinpitäjä vastaa itsenäisesti kaikista rekisterinpitäjälle kuuluvista vastuista ja velvollisuuksista omassa toiminnassaan, kuten esimerkiksi rekistereihin tallennettavien tietojen ja rekisteröintiin liittyvien asiakirjojen luovutuksista sekä tietosuoja-asetuksen mukaisten rekisteröidyn oikeuksien toteuttamisesta.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi rekisterin tietosisällöstä. Rekisteriin tallennettavia henkilötietoja ei voida pitää tietosuoja-asetuksen 9 artiklassa tarkoitettuina erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvina henkilötietoina. Kun otetaan kuitenkin huomioon käsiteltävien tietojen käsittely-yhteys, voidaan tietojen katsoa paljastavan arkaluonteisia tietoja henkilön perhe-elämästä. Perhe-elämää koskevat tiedot ovat julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan mukaan salassa pidettäviä ja näin ollen luonteeltaan arkaluonteisia, joten niiden käsittelystä on perusteltua säätää laissa erikseen. Ehdotetun momentin mukaan henkilötietojen tallentamisoikeus olisi 19 §:n 2 ja 3 momentin mukaisella tunnustamisen vastaanottajalla. Pykälän 2 momentin mukaan tunnustamisen vastaanottaa terveydenhoitaja tai kätilö sen hyvinvointialueen äitiysneuvolassa tai neuvolapalveluita hyvinvointialueen toimeksiannosta tuottavassa yksityisessä terveydenhuollon toimintayksikössä, jossa synnyttävälle äidille on annettu raskauden aikaisia äitiysneuvolapalveluita. Pykälän 3 momentin mukaan tunnustamislausuma voidaan antaa myös lastenvalvojalle sillä hyvinvointialueella, jonka alueella synnyttävällä äidillä on kotikunta. Pykälässä tarkoitettujen henkilötietojen käsittelyoikeus olisi molemmissa momenteissa mainituilla tunnustamisen vastaanottajatahoilla.
Momentin 1 kohdan mukaan tunnustajasta saisi kerätä ja tallentaa järjestelmään tämän yksilöinti- ja yhteystiedot. Yksilöintitiedoilla tarkoitetaan nimeä ja henkilötunnusta tai, jos henkilöllä ei ole henkilötunnusta, tämän syntymäaikaa. Yhteystiedoilla tarkoitetaan lähtökohtaisesti puhelinnumeroa ja sähköpostiosoitetta, mutta myös tarkempia osoitetietoja erityisesti silloin, jos henkilön osoitetiedot eivät käy ilmi hänen väestötietojärjestelmään merkityistä rekisteritiedoistaan. Tällaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi silloin, jos henkilöä ei ole merkitty väestötietojärjestelmään. Lisäksi rekisteriin merkitään tieto asiakirjasta, josta henkilöllisyys on todettu, kotikunnasta ja tunnustamislausumasta.
Momentin 2 kohdan mukaan tunnustajan hyväksyjästä eli synnyttävästä äidistä saisi kerätä ja tallentaa 1 kohtaa vastaavien yksilöinti- ja yhteystietojen lisäksi tiedon asiakirjasta, josta henkilöllisyys on todettu, siviilisäädyn, kotikunnan ja hyväksymislausuman. Tunnustamislausuman kohdentamiseksi tiettyyn syntyvään lapseen tai samaan aikaan syntyviin lapsiin ehdotetaan rekisteriin tallennettavaksi myös lapsen arvioitu syntymäaika. Myös syntyvien lasten arvioitu lukumäärä olisi rekisteriin kirjattava tieto.
Momentin 3 kohdan mukaan rekisteriin saa tallentaa myös mahdollisesta hedelmöityshoitotodistuksesta ilmenevät tiedot. Hedelmöityshoitotodistuksesta ilmenevät tiedot ovat välttämättömiä lisätietoja, jos toisen vanhemman vanhemmuus perustuu tämän lain 4 §:n 3 momentissa tai 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla hedelmöityshoitosuostumukseen. Eri sukupuolta olevien parien kohdalla hedelmöityshoitotodistus osoittaa, että tunnustaja on antanut suostumuksensa hoitoon, minkä perusteella vanhemmuus voidaan vahvistaa. Naisparien kohdalla hedelmöityshoitotodistuksesta ilmenee siittiöiden luovuttajan mahdollinen suostumus isyyden vahvistamiseen, mikä estää naisparin toisen osapuolen tunnustamisen. Jos suostumusta isyyden vahvistamiseen ei ole, naisparin toinen osapuoli voi tunnustaa vanhemmuuden.
Momentin 4 kohdan mukaan rekisteriin ehdotetaan merkittäväksi myös tunnustamisen vastaanottajan nimeä, tehtävänimikettä ja organisaation nimeä koskevat tiedot sekä vastaanottajan yhteystiedot.
Momentin 5 kohdan mukaan rekisteriin voidaan kirjata myös muita 1 momentissa tarkoitettujen viranomaisten tehtävien suorittamiseksi välttämättömiä tunnustamistapahtumaa tai sen osapuolia koskevia tietoja. Tunnustamistapahtumaa koskevilla tiedoilla tarkoitetaan esimerkiksi tapahtuman paikkaa ja päivämäärää koskevia tietoja. Tunnustamistapahtuman osapuolia koskevilla tiedoilla tarkoitetaan tunnustajaa, hyväksyjää tai tunnustamisen vastaanottajaa koskevia tietoja. Lainsäädännössä erikseen yksilöimättömät tietoryhmät eivät kuitenkaan voi olla niin sanottuja arkaluontoisia henkilötietoja. Tästä johtuu, että 5 kohdassa tarkoitetut muut yksilöimättömät tiedot eivät voi kuulua tietosuoja-asetuksen 9 artiklassa mainittuihin erityisiin tietosuojaryhmiin eikä näihin rinnastettaviin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 32 kohdassa tarkoitettuihin salassa pidettäviin tietoihin, joiden rekisteröintimahdollisuus on rajattu pois 5 kohdassa tarkoitetuista tietoryhmistä.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ennakkotunnustamisrekisterin sisältämien tietojen säilytysajasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisen säilytyksen rajoittamista koskevan periaatteen nojalla tietoja tulee käsitellä ainoastaan niin kauan kuin on tarpeen tietojenkäsittelyn tarkoitusten toteuttamista varten. Näin ollen tiedot tulisi poistaa heti kun tietoja ei enää tarvita. Tarkoituksena on, että tiedot poistetaan rekisteristä ja arkistoidaan siinä yhteydessä, kun vanhemmuuden vahvistamista koskeva asia on ratkaistu. Tämä voi tapahtua asian ratkaisemista koskevalla päätöksellä tai asian raukeamisella tai siirtämisellä toiselle viranomaiselle. Valtaosassa tapauksia vanhemmuus voidaan vahvistaa ennakkotunnustamisrekisteriin ilmoitettujen tietojen perusteella ilman lisäselvityksiä välittömästi sen jälkeen, kun ilmoitus lapsen syntymästä vastaanotetaan ja vanhemmuus vahvistetaan. Koska vanhemmuus tunnustetaan yleensä raskausviikoilla 25-30, säännönmukainen säilytysaika olisi noin muutaman kuukauden mittainen aika. Tämän jälkeen tieto vanhemmuuden vahvistamisesta tallennetaan väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetun lain mukaisesti väestötietojärjestelmään. Mainitun lain 20 §:n mukaan väestötietojärjestelmään talletetut henkilötiedot säilytetään pysyvästi. Näin ollen ei ole tarvetta sille, että tietoja säilytetään ennakkotunnustamisrekisterissä sen jälkeen, kun vanhemmuus on vahvistettu.
Ennakkotunnustamista koskeva asia voi päättyä myös asian raukeamiseen. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, jos synnyttäjä ja lapsen tunnustanut mies solmivat avioliiton ennen lapsen syntymää, vanhemmuuden tunnustanut henkilö peruuttaa tunnustamisen tai synnyttävä äiti tai kolmas henkilö kiistää tunnustamisen ennen lapsen syntymää taikka perhe muuttaa pysyvästi ulkomaille ennen lapsen syntymää. Yhteensä näiden tilanteiden arvioidaan muodostavan hyvin pienen osan kaikista ennakkotunnustamisasioista. Ensiksi kuvatussa tilanteessa lapselle ei voida vahvistaa toista vanhempaa, koska lapsen toinen vanhemmuus on jo määräytynyt äidin avioliiton perusteella (3 §), toiseksi kuvatussa tilanteessa asia raukeaa tätä koskevan erityissäännöksen perusteella (31 §:n 3 momentti) ja viimeiseksi kuvatussa tilanteessa Suomen viranomainen on menettänyt kansainvälisyksityisoikeudellisen toimivaltansa asian ratkaisemiseen (20 §:n 3 momentti ja 56 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohta). Näissä tilanteissa tieto asian raukeamisesta lähetetään ennakkotunnustamisasian osapuolille ja peruutus- ja kiistämistilanteessa lisäksi myös sille lastenvalvojalle, jonka toimivaltaan lapsen toisen vanhemmuuden selvittäminen 8 §:n mukaan lapsen synnyttyä kuuluu. Asian käsittely ennakkotunnustamisasiana on kaikissa edellä mainituissa tilanteissa päättynyt eikä asiakirjoja ole tarpeen enää säilyttää rekisterissä, vaan ne voidaan poistaa rekisteristä arkistoitaviksi.
Ennakkotunnustamisasiakirjoissa voi lisäksi olla sellaisia puutteita tai epäselvyyksiä, joiden vuoksi niitä pitää täydentää. Lisäselvitystä vaativia asioita arvioidaan olevan muutama prosentti ennakkotunnustamisista. Yleisin ennakkotunnustamisasiassa esiin tuleva epäselvyys liittyy synnyttävän äidin siviilisäätyyn. Synnyttävän äidin siviilisäätyä koskeva haaste liittyy useimmiten tilanteeseen, jossa synnyttävä äiti on asunut aiemmin ulkomailla, eikä hänen siviilisäätyään koskevaa tietoa ole tallennettu tai päivitetty väestötietojärjestelmään. Koska synnyttävän äidin siviilisäätyä koskevalla tiedolla on ratkaiseva merkitys lapsen toisen vanhemman määräytymiseen välittömästi lain nojalla äidin avioliittoon perustuvan isyysolettaman kautta, ei ennakkotunnustamista voida vahvistaa ennen kuin äidin siviilisäätyä koskeva tieto on selvitetty. Tämä on useimmiten tarkoituksenmukaisinta selvittää suoraan synnyttävän äidin kanssa asioiden, koska rekisterinpitäjä on paras taho antamaan ohjeita asiassa tarvittavasta lisäselvityksestä. Joskus voi kuitenkin olla tilanteita, joissa tarvitaan joko lastenvalvojan myötävaikutusta lisäselvityksen saamiseksi tai isyyden selvittämistä oikeusgeneettisten isyystutkimusten avulla. Lisäselvitystilanteissa asia pysyy vireillä rekisteriviranomaisessa lisäselvitysten saamiseen tarvittavan ajan. Jos lisäselvitystä ei ole kohtuudella saatavissa esimerkiksi synnyttävän äidin lähtömaan yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen, asia ei ole enää ratkaistavissa lisäselvitysasiana vaan se pitää siirtää lastenvalvojalle vanhemmuuden selvittämistä ja mahdollisia oikeusgeneettisiä isyystutkimuksia varten. Tästä esimerkkinä on 29 §:n 2 momentissa tarkoitettu tilanne. Tällöin ennakkotunnustamisasiana alkanut asia päättyy rekisteriviranomaisessa ja asian käsittelyä jatketaan vanhemmuuden selvittämistä koskevana asiana lastenvalvojan luona. Jos asia siirretään lastenvalvojalle vanhemmuuden selvittämistä koskevana asiana, asian käsittely ennakkotunnustamisrekisterissä päättyy, eikä asiakirjojen säilyttämiselle ennakkorekisterissä ole enää tarvetta.
Ennakkotunnustamisasia voidaan joutua siirtämään lastenvalvojalle mahdollisena sosiaalihuollon tarpeen selvittämisasiana, jos ennakkoon tunnustetusta lapsesta ei tule syntymäilmoitusta kahden kuukauden kuluessa lapsen arvioidusta syntymäajasta lukien. Rekisteriviranomainen pyrkii tuolloin ensin selvittämään käytettävissään olevien rekisteritietojen avulla, mistä tilanteessa on kyse. Tilanteessa voi olla kysymys siitä, että perhe on muuttanut ulkomaille tekemättä muuttoilmoitusta ja lapsi on syntynyt muualla kuin Suomessa, mutta muuttotilannetta todennäköisempää on, että kyse on perheestä, johon odotettu lapsi on menehtynyt ennen lapsen syntymää. Näitä tilanteita on Suomessa keskimäärin 150 vuosittain, joista noin puolet liittyy perheisiin, joissa ennakkotunnustamistilanne on mahdollinen eli tulevat vanhemmat eivät ole avioliitossa keskenään. Perhe voi tällöin olla sosiaali- ja terveydenhuollon tukitoimien tarpeessa. Mahdollisen sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi ennakkotunnustamisasia on tuolloin perusteltua päättää rekisteriviranomaisessa ja siirtää asia selvitettäväksi lastenvalvojalle. Asian käsittely ennakkotunnustamisasiana päättyy asian siirtoon.
Kahden kuukauden määräaika lapsen arvioidusta syntymäajasta lukien on tarpeen myös sen varmistamiseksi, ettei henkilötietoja jää järjestelmään ilman perusteltua syytä. Tietoja voidaan säilyttää ennakkotunnustamisrekisterissä myös tätä pidempään, jos asiassa vaadittavia lisäselvityksiä ei ole pystytty toimittamaan nopeasti. Erityisesti äidin siviilisäätyä koskevien lisäselvitysten ja legalisoitujen todistusten hankkiminen ulkomailta voi joskus olla vaivalloista ja viedä jopa useita kuukausia.
Luonnollisesti ennakkotunnustamisasia voi päättyä myös asian hylkäämiseen. Kyse voi olla sellaisesta menettelytapavirheestä, jota ei voi korjata tietoja täydentämällä tai lisäselvitystä hankkimalla, tai rekisteriviranomaisen tietoon on saatettu seikkoja, joiden nojalla sillä on aihetta epäillä, ettei lapsen tunnustanut henkilö ole lapsen toinen vanhempi. Jos ennakkotunnustamista koskeva asia ei täytä lain 29 §:n 1 momentissa lueteltuja vahvistamisen edellytyksiä, rekisteriviranomaisen tulee tällöin hylätä tunnustaminen. Myös tuolloin asian käsittely rekisteriviranomaisessa päättyy, eikä asiakirjojen säilyttäminen ennakkotunnustamisrekisterissä ole enää tarpeen. Rekisteriviranomaisen päätös tulee 31 §:n 5 momentin mukaan antaa tiedoksi myös 8 §:ssä tarkoitetulle lastenvalvojalle. Koska lapsen vanhemmuutta ei ole ennakkotunnustamisasiassa aiemmin selvitetty, ennakkotunnustamisasian hylkäämispäätös annetaan tuolloin tiedoksi sille lastenvalvojalle, jolle vanhemmuuden selvittäminen 8 §:n mukaan kuuluu.
Pykälän 4 momentissa ehdotetaan säädettäväksi viranomaisen tai viranomaistehtävää hoitavan henkilöstön oikeudesta ennakkotunnustamisrekisterissä säilytettäviin salassa pidettäviin tietoihin tilanteessa, jossa toinen viranomainen tarvitsee tietoja lakimääräisen tehtävänsä suorittamiseksi. Tällaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi silloin, kun ennen lapsen syntymää annettu tunnustaminen peruutetaan tai kiistetään ehdotetun lain 20 §:n 1 tai 2 momentin perusteella. Lapsi syntyy tällöin todennäköisesti ilman toista vanhempaa, jolloin toisen vanhemman selvittäminen kuuluu sosiaalihuollon viranomaisen eli lastenvalvojan tehtäviin. Tieto ennen lapsen syntymää annetusta tunnustamisesta, joka on sittemmin peruutettu tai kiistetty, tulee voida välittää lastenvalvojan tietoon siitä huolimatta, että henkilöiden perhe-elämää koskevat tiedot on säädetty salassa pidettäviksi julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan nojalla. Tämä ei olisi mahdollista ilman erikseen säädettyä tiedonsaantioikeutta. Lisäksi on perusteltua, että Digi- ja väestötietovirastolla ja Ahvenanmaan valtionvirastolla on oikeus saada ennakkotunnustamisrekisteriin tallennetut tiedot toisen rekisterinpitäjän rekisteristä esimerkiksi tilanteessa, jossa vanhemmuuden vahvistamista varten tarvittavat tiedot voidaan tarvittaessa siirtää toimivaltaiselle viranomaiselle vahvistamista ja rekisteröintiä varten. Tällaisesta tilanteesta olisi kyse esimerkiksi silloin, jos synnyttävä äiti vaihtaa asuinpaikkaa ennakkotunnustamisen ja lapsen syntymän välisenä aikana Ahvenanmaan maakunnasta muualle Suomeen tai toisin päin. Koska kumpikin viranomainen lähtökohtaisesti päättää omalla toimialueellaan henkilöä koskevien merkintöjen tekemisestä väestötietojärjestelmään, asiakirjat tulee tuolloin siirtää toiselle rekisteriviranomaiselle vanhemmuuden vahvistamista varten. Digi- ja väestötietovirastosta saadun tiedon mukaan kuvatut tilanteet ovat hyvin harvinaisia. Säännöksessä mainittujen tiedonsaantioikeuksien lisäksi salassa pidettävän tiedon saa antaa toiselle viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 7 luvussa säädetyillä perusteilla.
Ehdotetun sääntelyn voidaan katsoa täyttävän yleisen edun mukainen tavoite ja olevan ehdotetut käsittelyä tarkasti määrittävät säännökset oikeasuhtainen sillä tavoiteltuun oikeutettuun päämäärään nähden siten kuin yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 3 kohdassa edellytetään. Sääntelyssä on otettu huomioon myös julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annettu lainsäädäntö. Julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain edellyttämä tiedonhallinnan muutosvaikutusten arviointi on toteutettu esityksen vaikutusarviointia koskevassa osiossa.
68 §.Lain soveltaminen eräissä tapauksissa. Pykälässä on säännökset lain vaikutuksista sovellettaessa kotikuntalain 2 ja 6 a §:ää. Ehdotetun lain mukaan 5 §:n 1 momentin mukainen äiti rinnastetaan lapsen vanhempana henkilöön, jonka isyys on tunnustamisen perusteella vahvistettu. Valtaosa niistä lainsäädännössä olevista säännöksistä, jotka liittävät vanhemmuuteen oikeusvaikutuksia, on luonteeltaan sukupuolineutraaleja. Tällaisissa säännöksissä käytetään esimerkiksi ilmaisuja ”vanhemmat” tai ”isä tai äiti”. On selvää, että tällaiset sukupuolineutraalit säännökset koskevat kumpaakin vanhempaa perheissä, joissa lapselle on äitiyden vahvistamisen perusteella vahvistettu kaksi äitiä.
Kotikuntalaissa asetetaan kuitenkin lapsen vanhemmat jossakin suhteessa keskenään eri asemaan yksinomaan sukupuolensa perusteella. Tällaisia säännöksiä ovat kotikuntalain 2 §:n 1 momentti ja 6 a §:n 2 momentti. Esimerkiksi kotikuntalain 6 a §:n 2 momentin mukaan määritettäessä väestökirjanpitokuntaa sellaiselle Suomen kansalaiselle, jolla ei ole ollut kotikuntaa Suomessa, väestökirjanpitokunta määräytyy ensisijaisesti äidin ja toissijaisesti isän kotikunnan tai väestökirjanpitokunnan mukaisesti.
Kun henkilön 5 §:n 1 momentin mukainen äitiys on vahvistettu, lapsella on oikeudellisesti tarkasteltuna kaksi äitiä. Tällöin on kyettävä ratkaisemaan, kumpaa heistä kohdellaan äitinä ja kumpaa isänä sovellettaessa tällaista säännöstä, joka on tarkoitettu koskemaan vain lapsen toista vanhempaa. Näitä tilanteita varten pykälässä säädetään, että sovellettaessa kotikuntalain säännöksiä tämän lain 2 §:ssä tarkoitettuun lapsen synnyttäneeseen äitiin sovelletaan, mitä luetelluissa pykälissä säädetään äidistä ja tämän lain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettuun äitiin sovelletaan, mitä kotikuntalain 6 a §:ssä säädetään isästä. Kotikuntalain 6 a §:n 2 momenttia koskevassa esimerkkitilanteessa lapsen väestökirjanpitokunta määräytyy ehdotetun säännöksen mukaan ensisijaisesti lapsen synnyttäneen äidin ja toissijaisesti sen henkilön kotikunnan mukaisesti, jonka äitiys on vahvistettu hedelmöityshoitoon suostumisen perusteella.
69 §.Tarkemmat säännökset. Pykälän 1 momentissa on asetuksenantovaltuus valtioneuvoston asetukseksi, jossa voidaan säätää tarkemmin lapsen syntymää koskevasta ilmoituksesta, lääketieteellisen selvityksen antamisesta ja siitä maksettavasta korvauksesta sekä henkilöllisyyden toteamiseksi hyväksyttävistä asiakirjoista.
Pykälän 2 momentissa on lisäksi asetuksenantovaltuus oikeusministeriön asetukseksi, jossa säädetään vanhemmuusasioissa käytettävistä lomakkeista. Säännöksen mukaan asetuksessa nimettyjen lomakkeiden kaavat vahvistaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tämä on perusteltua, koska Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetun lain (668/2008) 2 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden ohjaus kuuluu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtäviin ja on perusteltua, että ohjaustehtävään kuuluu myös vastuu läheisesti käytännön toimintaan liittyvien lomakkeiden valmistelusta.
10 luku Voimaantulo
70 §.Voimaantulo. Pykälän 1 momentissa on voimaantulosäännös. Tarkoituksena on, että laki tulisi voimaan noin vuoden kuluttua sen jälkeen, kun se on hyväksytty ja vahvistettu. Lain täytäntöönpanoon on varattava riittävästi aikaa erityisesti uudesta lainsäädännöstä johtuvien välttämättömien muutosten tekemiseksi väestötietojärjestelmään ja uuden sähköisen käsittelyjärjestelmän luomiseksi. Pitkä siirtymäaika on tarpeen myös uusien toimintakäytäntöjen suunnittelemista, tarvittavien lomakkeiden uudistamista sekä riittävää tiedotusta ja koulutusta varten.
Pykälän 2 momentin säännöksellä kumotaan nykyinen isyyslaki ja äitiyslaki.
71 §.Lain soveltaminen ennen lain voimaantuloa syntyneen lapsen osalta. Pykälässä on lain ajallista soveltamisalaa koskevat pääsäännöt sekä lain soveltamisesta sekä isyyden että äitiyden osalta.
Pykälän 1 momentin mukaan ehdotettua lakia olisi sovellettava isyyteen yleensä myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Sillä, minkä ikäinen lapsi on, ei tavallisesti ole merkitystä. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin tarpeen joissain tilanteissa poiketa. Poikkeuksia koskevat säännökset ovat jäljempänä tässä luvussa.
Pykälän 2 momentin mukaan, ehdotetun lain 2 §:ää, joka sisältää synnyttäneen äidin äitiyttä koskevan säännöksen, ja lain 8 lukua, joka sisältää äitiyttä koskevat kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset, sovelletaan äitiyteen myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Lailla olisi tältä osin takautuva vaikutus. Ehdotetun lain muita säännöksiä sovelletaan äitiyteen kuitenkin vain, jos lain 5 §:ssä tarkoitettu suostumus hedelmöityshoitoon on annettu 1 huhtikuuta 2019 tai sen jälkeen. Voimassa oleva äitiyslaki tuli voimaan mainittuna päivämääränä. Äitiyden osalta takautuva vaikutus olisi näin ollen rajattu. Rajoitus on tarpeen, koska naisparit eivät äitiyslain voimaantullessa voimassa olleen lainsäädännön perusteella voineet saada hedelmöityshoitoja yhdessä eikä parin molemmilta osapuolilta näin ollen ollut pyydetty hedelmöityshoidoista annetun lain 10 §:ssä tarkoitettua kirjallista suostumusta. On osapuolten oikeusturvan ja lain soveltamisen selkeyden kannalta perusteltua liittää lain soveltamisajankohta hedelmöityshoitosuostumuksen antamiseen ehdotetulla tavalla. Soveltamisrajoitus asettaa lain soveltamiselle rajan, jota ei voida laajentaa muilla voimaantuloa koskevilla säännöksillä. Muissa voimaantulosäännöksissä voidaan sen sijaan asettaa lisäksi muita rajoituksia.
72 §.Vanhemmuuden tunnustaminen ja selvittäminen. Pykälässä on vanhemmuuden tunnustamista ja selvittämistä koskevat poikkeussäännökset. Aikaisempaa isyys- tai äitiyslakia on sovellettava tunnustamista koskevassa asiassa vain, jos vanhemmuus on tunnustettu ennen tämän lain voimaantuloa. Aikaisempaa lakia sovelletaan tällöin sekä itse tunnustamiseen, että sen peruuttamiseen, kiistämiseen, hyväksymiseen ja vahvistamiseen. Myös vanhemmuuden selvittämiseen sovelletaan tuolloin aikaisempaa lakia. Vanhemmuuden selvittämiseen sovelletaan aikaisemman isyys- tai äitiyslain säännöksiä myös, jos lapsi on syntynyt ja vanhemmuuden selvittämistä koskeva neuvottelu on pidetty ennen lain voimaantuloa. Toisin sanoen, vaikka lapsi olisi syntynyt ennen tämän lain voimaantuloa, vanhemmuuden selvittämiseen voidaan soveltaa uutta lainsäädäntöä, jos vanhemmuuden selvittämistä koskevaa neuvottelua ei ole järjestetty ja pidetty aikaisemman lain voimassa ollessa. Säännöksen tarkoituksena on välttää tilanne, jossa sellaisten lasten vanhemmuuden selvittämisessä, jotka ovat syntyneet aikaisemman lain aikaan, mutta joiden vanhemmuuden selvittäminen on jostain syystä viivästynyt, ei tarvitsisi enää mahdollisesti usean vuoden jälkeen soveltaa aikaisempaa lakia. Jos vanhemmuuden tunnustaminen on tapahtunut tämän lain voimaantulon jälkeen, sovellettaisiin tämän lain säännöksiä siitä riippumatta, onko vanhemmuuden selvittämiseen ollut sovellettava tätä vai aikaisempaa lakia.
73 §.Äitiyden tai isyyden vahvistamista koskeva kanne. Pykälä koskee äitiyden tai isyyden vahvistamiskannetta, joka on vireillä tämän lain tullessa voimaan. Kanteen käsittelyyn tuomioistuimessa on tuolloin sovellettava niitä säännöksiä, jotka olivat voimassa silloin, kun kanne pantiin vireille. Kanteeseen, joka on tuolloin vireillä, sovelletaan aikaisempaa isyyslakia tai äitiyslakia. Jos kanne on pantu vireille ennen 1.1.2016, kanteen käsittelyyn sovelletaan vuoden 1975 isyyslakia, koska voimassa oleva isyyslaki tuli voimaan 1.1.2016. Tästä ehdotetaan kuitenkin tehtäväksi poikkeus isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin osalta. Mainitussa momentissa on kanneaikaa koskeva säännös niihin tapauksiin, joissa lapsi on syntynyt ennen vuoden 1975 isyyslain voimaantuloa, toisin sanoen aikaisemmin kuin 1.10.1976. Myös voimassa olevaan isyyslakiin sisältyy säännös, jonka mukaan tätä lainkohtaa ei enää sovelleta.
Ehdotettu pykälä sisältää myös säännöksen, jonka mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne, joka tulee vireille tämän lain tultua voimaan, voidaan tutkia sen estämättä, että tuomioistuin on aikaisemmin jättänyt isyyden vahvistamatta isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin nojalla. Vaikka laki isyyslain voimaanpanosta on jo kumottu, on uudessa laissa tarpeen toistaa nykyisen isyyslain asiaa koskeva säännös. Säännös on tarpeen, jotta ne, jotka ovat vuoden 1975 isyyslain aikaan yrittäneet isyyden vahvistamista kanneteitse, mutta joiden kanne on määräajan umpeutumisen tai miehen kuoleman vuoksi hylätty tai jätetty tutkimatta, eivät joutuisi muista poikkeavaan asemaan. Lainvoimainen tuomioistuimen päätös tuottaa normaalitapauksessa oikeusvoimavaikutuksen, jonka vuoksi aiempi päätös tulee purkaa ennen kuin uusi kanne on mahdollista panna vireille. Ehdotetun säännöksen nojalla tämä ei kuitenkaan ole tarpeen. Säännöksellä vältetään asian tarpeeton käsittely ylimääräisen muutoksenhaun keinoin.
74 §.Äitiyden tai isyyden kumoaminen. Jos isyyden kumoamista koskeva kanne tulee vireille tämän lain tultua voimaan, siihen on 71 §:ssä olevan pääsäännön mukaan yleensä sovellettava tämän lain säännöksiä. Tästä on kuitenkin tarpeen tehdä joitakin poikkeuksia, joista säädetään tässä pykälässä.
Pykälän 1 momentti koskee isyyden kumoamista tapauksissa, joissa lapsi on syntynyt aikaisemmin kuin 1 päivänä lokakuuta 1976. Äiti ei näissä tapauksissa voi panna vireille isyyden kumoamista koskevaa kannetta. Vastaava säännös on vanhassa isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa ja voimassa olevan isyyslain 66 §:n 1 momentissa. Se ehdotetaan säilytettäväksi, koska ei ole perustetta sille, että kanneoikeutta näissä tilanteissa laajennettaisiin. Lapsi on näissä tapauksissa 44-vuotias tai vanhempi. Tämä huomioon ottaen säännöksen käytännöllinen merkitys on hyvin vähäinen, sillä jos ehdotetusta poiketen säädettäisiin, että äidin kanneoikeuteen olisi sovellettava tätä lakia, kanneoikeus olisi käytännössä jokseenkin aina vanhentunut.
Pykälän 2 momentti koskee äitiyden tai isyyden kumoamista muun kuin äidin, lapsen tai vanhemmaksi todetun tai vahvistetun henkilön kanteesta. Sen mukaan, jos lapsi on syntynyt ennen tämän lain voimaantuloa, 46 §:n 2 momentin, 47 §:n 2 momentin ja 48 §:n 2 momentin sijaan sovelletaan tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Ehdotettu säännös on tarpeen oikeusvarmuuteen liittyvistä syistä. Perheen ulkopuolisen henkilön kanneoikeutta ehdotetaan laajennettavaksi. Voimassa olevan isyyslain 42 §:n 2 momentin mukaan riitauttaminen on ollut mahdollista, mutta kanneoikeus on ollut mahdollinen vain niissä tilanteissa, joissa isyys perustuu synnyttäneen äidin avioliittoon. Vastaavaa kannemahdollisuutta ei sisälly voimassa olevaan äitiyslakiin. Perheenjäsenet ovat voineet luottaa siihen, että voimassa olevan lainsäädännön mukaan lasten sukuasemaa ei voida perheen ulkopuolisen toimesta riitauttaa, jos lapsen sukuasema perustuu tunnustamiseen. Tätä luottamusta on tarpeen suojata siten, ettei 46 §:n 2 momenttia, 47 §:n 2 momenttia ja 48 §:n 2 momenttia säädetä takautuvasti sovellettavaksi.
Pykälän 3 momentti koskee äitiyden tai isyyden kumoamista koskevaa kannetta, joka on vireillä tämän lain tullessa voimaan. Siihen olisi sovellettava kanteen vireillepanohetkellä voimassa olleita säännöksiä. Kannetta ei kuitenkaan voitaisi jättää tutkimatta sillä perusteella, että synnyttänyt äiti ja tämän aviomies ovat kumpikin kuolleet. Säännökset vastaavat voimassa olevan isyyslain 66 §:n 3 momenttia. Momentin jälkimmäinen virke on tarpeen siltä varalta, että tuomioistuimissa on vielä vireillä kanteita, jotka on pantu vireille vuoden 1975 isyyslain voimassa ollessa ennen 1.1.2016. Vuoden 2015 isyyslaissa ei ole enää vastaavaa rajoitetta.
75 §.Lapsen perintöoikeus eräissä tapauksissa. Pykälässä on säännökset lapsen perintöoikeudesta isänpuoleisessa suvussaan tilanteissa, joissa lapsi on syntynyt aikaisemmin kuin 1 päivänä lokakuuta 1976 ja isyys vahvistetaan kanteella. Kysymys on toisin sanoen tapauksista, joissa kanneoikeus vanhan isyyslain voimaanpanosta annetun lain mukaan vanhentui 1 päivänä lokakuuta 1981, mutta joiden kanneoikeus palautettiin vuoden 2015 isyyslain nojalla. Säännökset vastaavat oikeudenmenetysten välttämiseksi täsmällisesti vuoden 2015 isyyslain 67 §:ssä säädettyä.
76 §.Viittaukset aikaisempaan lakiin. Pykälä sisältää oikeusohjeen niiden tilanteiden varalle, joissa laissa tai asetuksessa on viitattu lainkohtaan, jonka tilalle on tullut tämän lain säännös.