7.1
Laki Euroopan unionin ja kansallisen oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta
1 luku Yleiset säännökset
Lain 1 luku sisältäisi lain tarkoitusta, soveltamisalaa, suhdetta muuhun lainsäädäntöön, poikkeukset soveltamisalasta ja henkilöllistä soveltamisalaa koskevat säännökset.
1 §.Lain tarkoitus. Ehdotettavan lain tarkoituksena olisi tehostaa unionin oikeuden ja kansallisen lainsäädännön täytäntöönpanon valvontaa tietyillä lainsäädännön aloilla säätämällä niiden henkilöiden suojelusta, jotka ilmoittavat lain aineelliseen soveltamisalaan kuuluvista rikkomisista. Lailla tehostettaisiin sellaisen yleisen edun kannalta merkityksellisen lainsäädännön valvontaa, jonka työn yhteydessä saatujen tietojen perusteella tehtävillä ilmoituksilla voidaan arvioida olevan valvonnan tehokkuuden kannalta erityisen suurta merkitystä. Direktiivin 2 artiklassa on määritelty ne alat, joilla yleiseen etuun kohdistuvat uhat tai haitat ovat kaikkein merkityksellisimpiä.
Pykälässä todettaisiin, että lailla pannaan täytäntöön ilmoittajansuojeludirektiivi.
Direktiivin johdanto-osan kohtien 1-4 mukaan henkilöt, jotka työskentelevät julkisessa tai yksityisessä organisaatiossa tai ovat yhteydessä tällaiseen organisaatioon työnsä vuoksi, havaitsevat yleensä ensimmäisinä yleiseen etuun kohdistuvat uhkat tai haitat, joita tässä yhteydessä ilmenee. Ilmoittaessaan yleistä etua vahingoittavista unionin oikeuden rikkomisista tällaiset henkilöt toimivat ”väärinkäytösten ilmoittajina” ja ovat siten keskeisessä asemassa tällaisten rikkomisten ilmoittamisessa ja ehkäisemisessä. Usein väärinkäytösten mahdolliset ilmoittajat eivät vastatoimien pelossa kuitenkaan uskalla ilmoittaa väärinkäytöksiin liittyvistä epäilyistä. Tästä syystä väärinkäytösten ilmoittajien tasapuolisen ja tehokkaan suojelun merkitys tunnustetaan enenevässä määrin sekä unionin että kansainvälisellä tasolla.
Unionin tai kansallisen oikeuden rikkominen – luokiteltiinpa se kansallisen lainsäädännön mukaisesti hallinto- tai rikosoikeudelliseksi tai muun tyyppiseksi rikkomiseksi – voi tietyillä politiikan aloilla aiheuttaa yleiseen etuun kohdistuvaa vakavaa haittaa, jos siitä seuraa huomattavia vaaroja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Kun tällaisilla aloilla havaitaan puutteita täytäntöönpanon valvonnassa ja kun väärinkäytösten ilmoittajilla on yleensä parhaat mahdollisuudet ilmoittaa havaitsemistaan rikkomisista, täytäntöönpanon valvontaa on tarpeen tehostaa ottamalla käyttöön tehokkaita, luottamuksellisia ja turvallisia ilmoituskanavia ja varmistamalla, että väärinkäytösten ilmoittajia suojellaan tehokkaasti vastatoimilta.
Tarkoituksena on yhtenäistää ilmoittajien suojelua koskevat menettelytavat ehdotettavan lain soveltamisalaan kuuluvien rikkomisten osalta.
2 §.Soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan täytäntöönpanemiseksi lain aineellisesta soveltamisalasta. Ilmoittaja, joka ilmoittaa lain soveltamisalaan kuuluvien Euroopan unionin lainsäädännön tai sen kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön tai muun kansallisen lainsäädännön rikkomisesta pykälän 1 momentissa mainituilla lainsäädännön aloilla ja 4 momentissa tarkoitetuissa asioissa, saisi suojaa ehdotettavan lain mukaisesti. Pykälän 1 ja 4 momenteissa määriteltäisiin ne lainsäädännön alat ja muut asiat, jotka kuuluisivat lain aineelliseen soveltamisalaan. Aineelliseen soveltamisalaan ehdotetut lainsäädännön alat vastaisivat pykälän 1 momentissa ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja lainsäädännön aloja ja 4 momentissa ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdissa tarkoitettuja lainsäädännön aloja sekä näillä aloilla myös puitejärjestelyjä avustusten ja valtiontukien saamisen edellytyksistä ja tähän liittyvistä menettelyistä.
Kaikki ehdotetun lain soveltamisalaan kuuluvan lainsäädännön tai määräysten vastaiset teot, laiminlyönnit, menettelyt, järjestelyt tai sääntöjen rikkomiset eivät kuuluisi lain soveltamisalaan. Lain 1 momentin soveltamisalaa täsmennettäisiin 2 momentissa, jossa ehdotetaan säädettäväksi siitä, millaiset lainsäädännön vastaiset teot tai laiminlyönnit kuuluisivat lain soveltamisalaan. Momentissa määriteltäisiin, millaisissa lainsäädännön vastaisissa teoissa tai laiminlyönneissä olisi kyse lain soveltamisalaan kuuluvasta rikkomisesta.
Pykälän 1 momentin nojalla lain aineelliseen soveltamisalaan kuuluisivat Euroopan unionin ja kansallinen lainsäädäntö seuraavilla lainsäädännön aloilla: 1) julkiset hankinnat, 2) finanssipalvelut, -tuotteet ja -markkinat 3) rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estäminen, 4) tuoteturvallisuus ja vaatimustenmukaisuus, 5) liikenneturvallisuus, 6) ympäristönsuojelu, 7) säteily-ja ydinturvallisuus, 8) elintarvikkeiden ja rehujen turvallisuus, eläinten terveys ja hyvinvointi, 9) SEUT 168 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu kansanterveys, 10) kuluttajansuoja ja 11) yksityisyyden ja henkilötietojen suoja sekä verkko- ja tietojärjestelmien turvallisuus. Ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että kansallisesti säädetään Euroopan unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta vähintään mainituilla lainsäädännön aloilla. Kyse on aloista, joilla väärinkäytösten ilmoittaminen on tarpeen yleisen edun kannalta.
Lain aineellisen soveltamisalan ehdotetaan kattavan edellä mainituilla lainsäädännön aloilla sekä Euroopan unionin oikeuden että sen kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön rikkomisen. Soveltamisala kattaisi siten ilmoittajansuojeludirektiivin liitteessä mainittujen EU-asetusten ja direktiivien sekä sellaisen kansallisen lainsäädännön rikkomiset, joilla liitteessä mainitut direktiivit on pantu kansallisesti täytäntöön. Direktiivin johdanto-osan 19 kohdan mukaisesti viittauksia direktiivin liitteessä lueteltuihin säädöksiin olisi tulkittava siten, että ne kattavat kaikki kyseisten säädösten nojalla hyväksytyt kansalliset ja unionin täytäntöönpanosäädökset sekä delegoidut säädökset.
Lisäksi soveltamisalaa ehdotetaan direktiivin kansallisen liikkumavaran nojalla laajennettavaksi suhteessa direktiivissä edellytettyyn siten, että edellä mainituilla lainsäädännön aloilla soveltamisalaan kuuluisi myös pelkästään kansallisella perusteella säädetty lainsäädäntö. Esimerkiksi julkisten hankintojen osalta lain soveltamisalaan kuuluisivat myös kansalliset kynnysarvot ylittävät julkiset hankinnat ja niihin liittyvät rikkomiset.
Ehdotuksen mukaan soveltamisala olisi siten jonkin verran laajempi kuin mitä ilmoittajansuojeludirektiivissä edellytetään. Ehdotettu laajennus olisi perusteltu ilmoittajan suojelun kannalta. Ilmoittajien on mahdotonta arvioida sitä, milloin mahdollinen rikkominen perustuu EU:n sääntelyyn perustuvaan lainsäädäntöön ja milloin yksinomaan kotimaisista lähtökohdista valmisteltuun kansalliseen lainsäädäntöön mainituilla lainsäädännön aloilla. Lisäksi rikkomisista ilmoittaminen ja asioiden selvittäminen myös puhtaasti kotimaisen lainsäädännön rikkomisista tukee direktiivin tavoitetta estää väärinkäytöksiä kuten esimerkiksi petoksia, lahjusrikoksia ja virka-aseman väärinkäyttöön liittyviä rikoksia aloilla, jotka on tunnistettu sellaisiksi, joilla väärinkäytösten ilmoittaminen on Euroopan unionin ja kansallisten taloudellisten etujen tai yleisen edun kannalta tarpeen sekä tavoitetta suojella ilmoittajia.
Pykälän 1 momentissa tarkoitetun sektorilainsäädännön sisältöä kuvataan tarkemmin nykytilan osiossa 3.1.3. Lisäksi esityksen liitteenä olevassa säädöslistauksessa luetellaan esimerkinomaisesti 1 momentin soveltamisalaan kuuluvia keskeisiä voimassa olevia säädöksiä. Liitettä ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi. Arvioitaessa esityksen liitteen perusteella, miltä osin kansallinen täytäntöönpanolainsäädäntö kuuluu ehdotettavan lain soveltamisalaan, olisi hyödynnettävä ilmoittajansuojeludirektiivin liitettä soveltamisalaan kuuluvasta unionin lainsäädännöstä.
Soveltamisalaan kuuluisivat 1 momentin 1 kohdan mukaan laki julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista (1397/2016, hankintalaki) ja laki vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista (1398/2016). Ehdotettavan lain 5 §:n 3 kohdan mukaan ilmoittaminen puolustus- ja turvallisuushankinnoista ei kuuluisi lain soveltamisalaan.
Ehdotetun 1 momentin 2 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisivat finanssipalveluja, -tuotteita ja -markkinoita koskeva lainsäädäntö, joka on kuvattu tarkemmin osiossa 3.1.3. Ehdotuksen suhdetta voimassa olevaan finanssialan lainsäädäntöön käsitellään 4 §:n perusteluissa.
Ehdotetun 1 momentin 3 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisivat rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä koskeva lainsäädäntö ja sen suhdetta ehdotettuun sääntelyyn kuvataan 4 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa.
Ehdotetun 1 momentin 4 kohdan mukaan soveltamisalaan kuuluisi tuoteturvallisuutta ja vaatimustenmukaisuutta koskeva lainsäädäntö, jota kuvataan tarkemmin osiossa 3.1.3.
Ehdotetun 1 momentin 5 kohdan mukaan soveltamisalaan kuuluisi liikenneturvallisuutta koskeva lainsäädäntö. Liikenneturvallisuudella tarkoitetaan ihmisen hengen, terveyden ja omaisuuden suojaamista eri liikennemuodoissa (ilmailu, merenkulku, raideliikenne ja tieliikenne). Lakiehdotuksen liitteessä olevat liikenneturvallisuus-otsikon alla olevat lait sisältävät liikenneturvallisuusääntelyn lisäksi laajasti myös muuta sääntelyä, kuten ammattipätevyyksiä, lupamenettelyjä, markkinoille tuloa ja liikenteen sujuvuutta ja liikenteen palveluja koskevaa sääntelyä. Siten liikenteen osalta ilmoittajansuojaa tarjotaan kansallisesti merkittävästi laajemmin kuin mitä direktiivi edellyttää. Liikennealan sääntelyä kuvataan jaksossa 3.1. Lisäksi liikennealan ilmoittajansuojaan liittyvää erityissääntelyä kuvataan tarkemmin 4 §:n perusteluissa.
Ehdotetun 1 momentin 6 kohdan mukaan soveltamisalaan kuuluisi ympäristönsuojelua koskeva lainsäädäntö. Lakiehdotuksen liitteessä olevat ympäristönsuojelu-otsikon alla olevat lait sisältävät ympäristönsuojelusääntelyn lisäksi laajasti myös muuta sääntelyä. Esimerkiksi ajoneuvolaki, laki vaarallisten aineiden kuljetuksesta, laki liikenteen palveluista, ilmailulaki ja ratalaki sääntelevät laajasti muuta kuin ympäristönsuojeluun liittyviä kysymyksiä, kuten ammattipätevyyksiä, markkinoille tuloa, markkinavalvontaa sekä lupamenettelyitä. Siten ilmoittajansuojaa tarjotaan kansallisesti merkittävästi laajemmin kuin mitä direktiivi edellyttää ja soveltamisalan laajennus saattaa tältä osin laajentua myös muille kuin 2 §:n 1 momentin luettelossa mainituille aloille. Ehdotukset tukevat lainsäädännön valvontaa ja parempaa toimeenpanoa. Ympäristölainsäädännön rikkominen voi kansallisesta näkökulmasta katsoen poikkeuksellisesti aiheuttaa yleiseen etuun kohdistuvaa haittaa, jonka vaikutukset saattavat levitä yli valtioiden.
Ehdotetun 1 momentin 7 kohdan mukaan soveltamisalaan kuuluisi säteily- ja ydinturvallisuutta koskeva lainsäädäntö, jota kuvataan osiossa 3.1.3.
Ehdotetun 1 momentin 8 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisi elintarvikkeiden ja rehujen turvallisuutta sekä eläinten terveyttä ja hyvinvointia koskeva lainsäädäntö, jota kuvataan tarkemmin osiossa 3.1.3.
Ehdotetun 1 momentin 9 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisi SEUT 168 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu kansanterveyttä koskeva lainsäädäntö, jota kuvataan tarkemmin osiossa 3.1.3.
Ehdotetun 1 momentin 10 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisi myös kuluttajansuojaa koskeva lainsäädäntö. Edellä jaksossa 3.1.1 todetun mukaisesti kuluttajansuojalla voidaan ymmärtää viitattavan sääntelyyn, jolla turvataan kuluttajan taloudellista ja oikeudellista asemaa. Kuluttajansuojan alaa rajaavat kuluttajansuojalakiin sisältyvät kuluttajan, elinkeinonharjoittajan ja kulutushyödykkeen määritelmät. Kuluttajansuojalla viitattaisiin paitsi direktiivin liitteessä kuluttajansuojan alaan kuuluviksi mainittuihin EU-säädöksiin, sellaisina kuin ne on pantu täytäntöön sovellettavaksi tulevassa laissa, myös muuhun lainsäädäntöön, jonka voidaan katsoa kuuluvan kuluttajansuojan käsitteen piiriin. Kyse voi olla paitsi EU-säädöksistä ja EU-säädöksiin pohjautuvasta kansallisesta kuluttajansuojasääntelystä, myös puhtaasti kansallisesta kuluttajansuojasääntelystä. Esimerkkinä lain soveltamisalaan kuuluvasta sääntelystä voidaan mainita kuluttajansuojalain säännösten ohella saatavien perinnästä annettu laki, asuntokauppalaki, laki matkapalveluyhdistelmistä (901/2017) sekä lentomatkustajien oikeuksia koskeva asetus ((EY) N:o 261/2004) matkustajille heidän lennolle pääsynsä epäämisen sekä lentojen peruuttamisen tai pitkäaikaisen viivästymisen johdosta annettavaa korvausta ja apua koskevista yhteisistä säännöistä. On kuitenkin syytä korostaa, että jotkin kuluttajansuojan alaan luettavista säädöksistä ovat soveltamisalaltaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä suhdetta laajempia, ja sääntely tulisikin ehdotetun lain soveltamisalaan vain siltä osin kuin kyse on elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisistä suhteista.
Ehdotetun 1 momentin 11 kohdan mukaan lain soveltamisalaan kuuluisi yksityisyyden ja henkilötietojen suojaa sekä verkko- ja tietojärjestelmien turvallisuutta koskeva lainsäädäntö. Soveltamisalaan kuuluisivat esimerkiksi yleinen tietosuoja-asetus, sähköisen viestinnän palveluista annettu laki (917/2014) ja laki yksityisyyden suojasta työelämässä.
Edellä esitettyjen 1 momentin kohtien 1-11 soveltamisalaan kuuluvia säädöksiä esitetään esityksen liitteessä. Liitteen luettelo ei ole tyhjentävä, koska EU-sääntely ilmoittajansuojeludirektiivin toimialoilla kuten kansallinenkin sääntely muuttuu jatkuvasti. Esimerkkiluettelon tarkoitus on tukea lain soveltamista.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että lakia sovelletaan 1 momentissa tarkoitetuissa asioissa tekoihin tai laiminlyönteihin, jotka on säädetty rangaistaviksi tai joista voi seurata rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus taikka jotka voivat vakavasti vaarantaa lainsäädännön yleisen edun mukaisten tavoitteiden toteutumista. Momentti kattaisi teot tai laiminlyönnit, joiden rikkomisesta on säädetty rangaistusseuraamuksena sakko tai vankeutta joko rikoslaissa tai alaa koskevassa aineellisessa lainsäädännössä.
Direktiivin tavoitteiden vuoksi teoilla tai laiminlyönneillä, jotka on säädetty rangaistaviksi, tarkoitettaisiin tässä erityisesti sellaisia tekoja ja laiminlyöntejä, jotka 1 momentissa mainittua lainsäädäntöä rikkomalla toteuttavat rikoslaissa säädetyn taloudellisen väärinkäytöksen tai rikosoikeudellisen virkavastuun edellytykset eli rikoslain 16, 30 ja 40 luvuissa tarkoitetut lahjusrikokset, 29 luvussa tarkoitetut veropetokset, 32 luvussa tarkoitetut rahanpesurikokset, 36 luvussa tarkoitetut petosrikokset, 39 luvussa tarkoitetut velallisen rikokset ja 40 luvussa tarkoitetut virkarikokset. Muita direktiivin soveltamisalaan keskeisesti liittyviä rikoksia ovat esimerkiksi rikoslain 34 a luvussa tarkoitettu terrorismirikoksen rahoittaminen, 38 luvussa tarkoitetut tieto- ja viestintärikokset, 44 luvussa tarkoitetut terveyttä ja turvallisuutta vaarantavat rikokset, 48 luvussa tarkoitetut ympäristörikokset ja 51 luvussa tarkoitetut arvopaperimarkkinarikokset. Rangaistavaksi säädetty teko tai laiminlyönti voisi tapahtua pykälän 1 momentissa tarkoitetuilla lainsäädännön aloilla joko soveltamisalaan kuuluvien säädösten rikkomisena tai toteuttaen rikoslaissa säädetyn teonkuvauksen.
Rangaistusluonteisella hallinnollisella seuraamuksella tarkoitettaisiin hallintopäätökseen perustuvaa seuraamusta, josta on säädetty pykälän 1 momentissa tarkoitetussa lainsäädännössä ja jonka hallintoviranomainen määrää lain rikkomisen johdosta luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle ja joka sisältää velvoitteen suorittaa rangaistusluonteinen seuraamusmaksu, kuten rikkomus-, rike-, myöhästymis- tai laiminlyöntimaksu.
Kaikki rikkomista koskevat ilmoitukset eivät olisi sellaisia, joiden ilmoittamisesta saisi ehdotetun lain mukaista suojaa. Lain soveltamisalan piiriin on pyritty ottamaan vakavuusasteeltaan merkittävimmät teot, laiminlyönnit ja lainsäädännön ja määräysten rikkomiset, jotka keskeisimmin liittyvät ilmoittajansuojeludirektiivin tavoitteisiin. Sellaisesta rikkomisesta ilmoittaminen, josta seuraamuksena voisi olla vain jokin muu toimenpide, kuten hallinnollinen pakkokeino (uhkasakko, teettämisuhka) tai muu hallinnollinen seuraamus, eivät kuuluisi lain soveltamisalaan eikä ilmoittaja siten saisi ehdotettavan lain mukaista suojelua, jollei rikkomisen voitaisi katsoa vakavasti vaarantavan yleistä etua ja sen tavoitteiden toteutumista.
Rangaistusluonteinen seuraamusmaksu voi seurata esimerkiksi tietosuoja-asetuksen, EU:n markkinavalvonta-asetuksen tai kuluttajansuojaa koskevan lainsäädännön rikkomisesta. Esimerkiksi EU:n markkinavalvonta-asetuksen mukaan seuraamusmaksu voidaan määrätä elinkeinonharjoittajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö markkinavalvonta-asetuksen tai kansallisen sektorilainsäädännön säännöksiä.
Lain soveltumisen ja ilmoittajan suojan saamisen edellytyksenä olisi siten, että ilmoitettavasta rikkomisesta voisi seurata jokin edellä mainituista seuraamuksista. Esimerkiksi päästökauppalain nojalla päästökaupparikkomuksesta voi määrätä sakon, eli seuraamuksen perusteella päästökaupan säännösten rikkominen kuuluisi soveltamisalaan. Sakkorangaistussäännöksiä on useissa ehdotettavan lain soveltamisalaan kuuluvissa sektorilaeissa. Rangaistusluonteisista hallinnollisista seuraamuksista säädetään ehdotettavan lain soveltamisalaan kuuluvassa sektorilaissa. Joissakin sektorilaeissa on viitattu rikoslain säännöksiin tiettyjen rikkomusten tai rikosten osalta. Lain soveltamisalaan voi kuulua sekä tahallisia että joissakin tapauksissa myös tuottamuksellisia tekoja tai laiminlyöntejä, jos niistä voi seurata ehdotettavassa 2 momentissa tarkoitettu seuraamus.
Ehdotettavan lain aineelliseen soveltamisalaan kuuluvan lainsäädännön rikkomisen seuraamusjärjestelmät vaihtelevat, eivätkä viranomaisten käytössä olevat hallinnolliset menettelyt ja vaatimukset ole yhteismitallisia. Ilmoittajansuojeludirektiivissä edellytetään, että myös lainsäädännön tavoitteiden tai tarkoitusten vastaisista teoista ilmoittamalla voisi saada suojaa. Aineelliseen soveltamisalaan kuuluvan lainsäädännön rikkomisista ei välttämättä seuraa rikosoikeudellista rangaistusta tai rangaistusluonteista hallinnollista seuraamusta, vaikka niiden vaikutukset yleiseen etuun voivat olla merkittäviä. Edellä mainituista syistä ehdotetaan, että ilmoitus, jonka perusteella suojaa saisi, voisi koskea myös sellaista tekoa tai laiminlyöntiä, joka voisi vakavasti vaarantaa 1 momentissa tarkoitetun lainsäädännön yleisen edun mukaisten tavoitteiden toteutumista riippumatta siitä, voiko tällaisesta teosta seurata rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus, sakko tai vankeusrangaistus. Pykälän 1 momentin 1-11 kohdissa tarkoitetun lainsäädännön tavoitteena on osaltaan turvata yleisen edun toteutumista. Siten rikkomiset, jotka ovat esimerkiksi omiaan aiheuttamaan huomattavia ihmisten henkeen tai terveyteen taikka ympäristöön kohdistuvia riskejä täyttäisivät edellytyksen vakavasta yleisen edun vaarantamisesta. Esimerkiksi liikenne-, ympäristö- ja ydinturvallisuutta vaarantavat rikkomiset, joista voi aiheutua vakava vaara yleiselle edulle, kuuluisivat lain soveltamisalaan, vaikka seuraamuksena tulisi kyseeseen lähinnä hallinnollinen seuraamus. Säteily- ja ydinturvallisuusalan sääntelyyn sisältyy esimerkiksi lupaan liittyviä seuraamuksia. Tällä alalla laiminlyönneistä voi tyypillisesti seurata yleiseen etuun kohdistuva uhka tai vakava haitta taikka huomattavia riskejä yhteiskunnan hyvinvoinnille.
Yleisen edun käsitettä ei voida määritellä täsmällisesti, vaan se on riippuvainen yhteiskunnallisesta tilanteesta. Ehdotetun pykälän 3 momentin 1 kohdan piiriin eivät kuitenkaan kuuluisi sellaiset ilmoitukset, joiden tarkoituksena on edistää yksinomaan yksityistä etua, kuten omaa liiketoimintaa. Lain yleisen edun mukaisten tavoitteiden vakavaa vaarantumista arvioitaisiin objektiivisin kriteerein. Yleisen edun mukaisten tavoitteiden toteutumisen vakava vaarantuminen ei perustuisi vain ilmoittajan subjektiiviseen arvioon, vaan viime kädessä tuomioistuimen tehtävänä olisi arvioida lain soveltamisalan osalta ilmoittajan suojelun edellytyksiä objektiivisin kriteerein.
Pykälän 4 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että laissa säädettyä ilmoittajan suojelua sovellettaisiin 1 momentin lisäksi eräisiin muihin lainsäädännön aloihin ja sääntelykokonaisuuksiin liittyviin rikkomisiin. Erona 2 momenttiin on se, että 4 momentissa mainituissa tapauksissa rikkomista ei olisi rajattu mahdollisen seuraamuksen perusteella.
Momentin 1 kohdan mukaan suojeltaisiin ilmoittajia, jotka ilmoittavat Euroopan unionin varainhoitoa tai menojen toteuttamista tai unionin tulojen taikka varojen keräämistä koskevan lainsäädännön tai määräysten rikkomisesta. Momentin 1 kohdalla pannaan täytäntöön ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohta.
EU:n varainhoitoasetus määrittelee EU:n talousarvion toimeenpanon eri muodot. Varoja hallinnoidaan joko suoraan Euroopan komission kautta tai EU:n komission ja jäsenvaltioiden yhteisen hallinnoinnin kautta. Lakia ehdotetaan sovellettavaksi kaikkeen EU-rahojen varainhoitoon riippumatta varojen hallinnointimuodosta. Kohdassa tarkoitettuja unionin tuloja ja varoja ovat tullit, jotka ovat unionin perinteisiä omia varoja ja jotka tuloutetaan jäsenvaltioiden kantopalkkiolla vähennettyinä suoraan unionin talousarvioon. Laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin siten myös ilmoittajiin, jotka ilmoittavat tullien kantamiseen, perimiseen tai tulouttamiseen liittyvän tulli- tai muun lainsäädännön väärinkäytöksistä tai rikkomisista. Sääntely ei kuitenkaan olisi sidottu direktiivissä yksilöityihin aloihin, vaan soveltamisala olisi yleinen ja kattaisi sekä unionin talousarvion, että unionin toimielinten, elinten ja laitosten talousarviot tai niiden suoraan tai välillisesti hallinnoimat ja valvomat talousarviot. Euroopan unioni on tulliliitto, jota koskeva sääntely kuuluu unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Tavaroista kannettavien tullien ohella, tavaroiden tullittomuuksista sekä muun muassa tullien kantamisen varmistavista tulliselvitysmenettelyistä säädetään unionin tullilainsäädännössä ja sen sallimissa puitteissa täydentävästi kansallisessa tullilainsäädännössä.
Momentin 2 kohdan mukaan suojeltaisiin ilmoittajia, jotka ilmoittavat Euroopan unionin tai kansallisia avustuksia tai valtiontuen myöntämistä, käyttämistä tai takaisinperintää koskevan lainsäädännön tai ehtojen rikkomisesta. Kansalliset avustukset ja valtiontukia koskeva puhtaasti kansallinen sääntely eivät kuulu direktiivin vähimmäissoveltamisalaan. Momentin soveltamisala olisi siten direktiivissä edellytettyä vähimmäissoveltamisalaa laajempi. Kyse voisi olla teoista, joiden seurauksena julkisia varoja käytetään vastoin niiden säädettyä tai määrättyä käyttötarkoitusta. Julkisten varojen väärinkäytökset liittyvät monesti petoksiin, lahjusten ottamiseen ja virka-aseman väärinkäytöksiin. Petos on tahallista toimintaa ja tekijä saa siitä perusteetonta taloudellista hyötyä. Petoksella ei aiheuteta pelkästään taloudellisia menetyksiä. Se voi vahingoittaa myös varojen tehokkaasta ja tuloksekkaasta hallinnoinnista vastaavan organisaation mainetta. Rikkomisista voi seurata avustuksen tai valtiontuen takaisinperintä ja joissain tapauksissa myös rikosoikeudellinen seuraamus.
Ilmoittajansuojelua saisi myös ilmoitettaessa kokonaan kansallisista varoista myönnettyihin tukiin tai avustuksiin liittyvistä rikkomisista. Lakia sovellettaisiin näin ollen esimerkiksi valtionavustuslain (688/2001) nojalla myönnettäviin valtionavustuksiin liittyvistä rikkomisista ilmoittamiseen. Tämä vähentäisi ilmoittajan riskiä siitä, että ilmoituksen kohteena oleva menettely koskisikin muita kuin edellä mainituista talousarvioista lähtöisin olevia varoja.
Kansallisia tukia ja avustuksia myönnetään Suomessa yleisesti osana tukijärjestelmiä, joita koskeva kansallinen erityislainsäädäntö kattaa sekä EU:n talousarvion määrärahoista, että kansallisista määrärahoista tai yksinomaan kansallisista määrärahoista peräisin olevia tukia ja avustuksia. Esimerkkeinä ovat työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla eräät yritystuet sekä alueiden kehittämistä koskevat tuet, joita voidaan myöntää osana ”Uudistuva ja osaava Suomi 2021–2027” EU:n alue- ja rakennepolitiikan ohjelmaa tai yksinomaan kansallisilta budjettimomenteilta (HE 46/2021 vp ja HE 47/2021 vp). Kansallisen liikkumavaran käyttö laajentamalla suojaa myös yksinomaan kansallisten tukien ja avustusten väärinkäytöksiin edistäisi direktiivin tavoitteiden toteutumista vähentämällä ilmoittajan riskiä ja selonottovelvollisuutta epäilyn kohteena olevien julkisten varojen alkuperästä. Myöskään tuetun toiminnan luonteella ei olisi merkitystä ilmoittajan suojelun kannalta. Ehdotettu 2 kohta kattaisi julkisista varoista myönnetyt EU-lähtöiset sekä kansalliset valtiontuet ja avustukset riippumatta siitä, onko tuki tai avustus myönnetty taloudelliseen toimintaan vai sellaiseen toimintaan, joka ei ole luonteeltaan taloudellista.
Ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklan 1 kohdan c alakohdan soveltamisala kattaa rikkomiset, jotka liittyvät SEUT 26 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin sisämarkkinoihin, mukaan lukien unionin valtiontukisääntöjen rikkomiset. Direktiivin johdanto-osan 17 kappaleessa tarkennetaan, että kilpailuoikeutta ja valtiontukisääntöjä koskevat rikkomiset liittyvät SEUT 101, 102, 106, 107 ja 108 artiklaan ja niiden soveltamiseksi annettuihin johdetun oikeuden sääntöihin. Valtiontukisääntely kattaa kokonaisuuden, jossa sovelletaan sekä SEUT 106-108 artiklaa ja niiden perusteella annettua johdettua Euroopan unionin oikeutta, että kansallisia sääntöjä, joiden soveltaminen voi olla edellytys sille, ettei toimenpide muodosta sääntöjen vastaista, komissiolle ilmoittamatonta valtiontukea.
Ehdotettavan pykälän 4 momentin 2 kohdassa valtiontuen myöntämistä, käyttämistä tai takaisinperintää koskevan lainsäädännön tai ehtojen rikkomisella tarkoitettaisiin kaikkia niitä toimenpiteitä, joiden johdosta jäsenvaltio on rikkonut velvollisuutensa ilmoittaa komissiolle tuki SEUT 108 artiklan 3 kohdan mukaisesti ennen tuen myöntämistä tai joiden johdosta SEUT 107 artiklan 1 kohdan määritelmän täyttävästä tuesta tulee sisämarkkinoille soveltumatonta. Tämä ei edellytä sitä, että sääntöjen rikkomisesta olisi säädetty rangaistusluontoista seuraamusta. Näihin kuuluvat tukiin sovellettavan johdetun oikeuden kuten ryhmäpoikkeusasetuksen 651/2014/EU, yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan päätöksen 2012/21/EU tai de minimis-asetuksen 1407/2013/EU ehtojen rikkominen, tuen tai tukiohjelman kansallisen oikeusperustan sääntöjen rikkominen, sekä toimenpiteet, joiden johdosta ennakkoilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvaa SEUT 107 artiklan 1 kohdan tarkoittamaa tukea myönnetään ennen komission lopullista hyväksyntää. Lisäksi rikkomisena pidettäisiin Euroopan unionin valtiontukia koskevan menettelysääntelyn kuten menettelyasetuksen 2015/1589/EU sekä kansallisen valtiontukia koskevan menettelysääntelyn kuten taloudelliseen toimintaan myönnettävän tuen yleisistä edellytyksistä annetun lain (429/2016) ja yritystukien avoimuusvelvoitteita toteuttavan yrityspalvelujen asiakastietojärjestelmästä annetun lain (293/2017) rikkomista.
Tukien sääntöjenvastaisuus ja sisämarkkinoille soveltuvuus voivat perustua EU-tuomioistuimen perussopimusten tulkintaa koskevaan oikeuskäytäntöön. Lisäksi uusilla kansallisilla tuilla tai tukiohjelmilla on usein uusi, tuen ehdot määrittelevä kansallinen oikeusperusta. Joissakin tapauksissa toimenpiteen sisämarkkinoille soveltuvuus edellyttää myös muun unionin primaarioikeuden tai johdetun oikeuden noudattamista. Joissakin tapauksissa unionin oikeuden edellyttämä menettely kuten tukien raportointi toteutetaan kansallisen menettelysäännön nojalla. Ilmoitusvelvollisuuden poikkeukset edellyttävät poikkeuksen säädettyjen ehtojen täyttymistä.
Säätämällä laaja ja yleisellä tasolla määritelty ilmoittajan suoja vähennetään ilmoittajan velvoitetta selvittää yksityiskohtaisesti, miltä osin kansallisen tukiohjelman sääntö vaikuttaa valtiontuen määritelmän täyttymiseen tai onko sääntö ehto tukiohjelman sisämarkkinoille soveltuvuudelle. Näin edistetään direktiivin tavoitteita edistää sellaisten riskien havaitsemista, ehkäisemistä, vähentämistä ja poistamista, jotka muutoin saattaisivat jäädä huomaamatta. Mikäli kansallisen säädöksen soveltamisala olisi mahdollista rajata tarkkaan direktiivin mukaisesti, ilmoittajalta edellytettäisiin laajaa ja syvällistä valtiontukisääntelyn osaamista, jotta hän voisi varmistua suojasta ennen ilmoituksen tekemistä.
Momentin 3 kohdan mukaan suojeltaisiin ilmoittajia, jotka ilmoittavat Euroopan unionin tai kansallisten kilpailusääntöjen rikkomisesta. Kohta perustuisi direktiivin 2 artiklan 1 kohdan c alakohtaan, jonka mukaan Euroopan unionin kilpailusääntöjen rikkomiset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Direktiivin johdanto-osan kappaleen 17 mukaan kilpailuoikeutta koskevat rikkomiset liittyvät SEUT 101 ja 102 artiklan sekä niiden soveltamiseksi annettuihin johdetun oikeuden sääntöihin. Johdetun oikeuden säännöillä tarkoitetaan kilpailusääntöihin liittyvää sekundaarista EU-sääntelyä, kuten esimerkiksi neuvoston asetuksia yrityskeskittymien valvonnasta ja kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta sekä komission horisontaalisista ja vertikaalisista ryhmäpoikkeusasetuksia.
Euroopan unionin kilpailusääntöjen lisäksi suojelua sovellettaisiin myös kansallisten kilpailusääntöjen vastaisista menettelyistä ja rikkomisista ilmoittaviin henkilöihin. Vaikka direktiivi edellyttää suojelun soveltamista vain EU:n kilpailusääntöjen rikkomisista ilmoittamiseen, on kilpailuoikeuden osalta perusteltua laajentaa suoja koskemaan myös kansallisten kilpailusääntöjen vastaisista rikkomisista ilmoittamista. Tämä on perusteltua sen vuoksi, että kilpailunrajoitusten osalta sovellettava sääntely määräytyy tapauskohtaista arviointia edellyttävän ns. kauppakriteerin perusteella, jonka täyttymistä on useimmiten mahdotonta arvioida ennen tarkempia viranomaisselvityksiä. Kansallisia ja EU:n kilpailusääntöjä voidaan myös soveltaa rinnakkain. Mikäli soveltamisala rajoitettaisiin koskemaan vain EU:n kilpailusääntöjen rikkomisia, olisi ilmoittamista harkitsevan henkilön käytännössä äärimmäisen vaikea arvioida, saisiko hän direktiivin mukaista suojaa vai ei.
Kilpailusääntöjen osalta kansallisella tasolla tärkein säädös on kilpailulaki (948/2011). Kilpailulain 5 ja 7 § vastaavat sisällöltään SEUT 101 ja 102 artiklaa. Yrityskauppavalvontaa koskevat säännökset ovat kilpailulain 4 luvussa. Jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten täytäntöönpanovalmiuksien parantamiseksi ja sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan varmistamiseksi annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/1 (ns. ECN+ direktiivi) kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä kilpailulakiin on lisätty myös säännökset menettelyä koskevien säännösten rikkomisista. EU-tasolla menettelyä koskevien säännösten rikkomisista säädetään kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta annetussa neuvoston asetuksessa.
EU-tasoista sääntelyä vastaavien kilpailulain säännösten lisäksi suojelu kattaisi myös kilpailulain 4 a luvun säännösten vastaisista menettelyistä ja rikkomisista ilmoittamisen. Vaikka kilpailulain 4 a lukua vastaavaa EU-tasoista sääntelyä ei ole, voidaan sillä tavoiteltavan yksityisen ja julkisen elinkeinotoiminnan välisen kilpailun tasapuolisuuden turvaamisen katsoa toteuttavan direktiivin tavoitteita.
Momentin 4 kohdan mukaan suojeltaisiin ilmoittajia, jotka ilmoittavat Euroopan unionin tai kansallisten yritysten ja yhteisöjen verosääntöjen rikkomisesta tai järjestelyistä veroetujen saamiseksi. Ehdotettavan lain mukaista suojelua sovellettaisiin myös sellaisiin henkilöihin, jotka ilmoittavat yhteisöverosääntöjen rikkomisista tai järjestelyistä veroetujen saamiseksi, jos rikkominen liittyy SEUT 26 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin sisämarkkinoihin.
Vaikka direktiivin minimisääntely edellyttää ilmoittajien suojelua vain sisämarkkinoihin liittyvien rikkomisten osalta, verotuksen alalla olisi tarkoituksenmukaista ottaa soveltamisalaan kaikki verotusta koskevien säännösten rikkomiset mainitusta kriteeristä riippumatta. Tämä on perusteltua sen vuoksi, että sisämarkkinoita koskevan kriteerin soveltaminen aiheuttaisi vaikeita, tapauskohtaista arviointia edellyttäviä rajanvetotilanteita, joita ilmoittajan ja viranomaisen olisi useimmiten mahdotonta arvioida ilman perusteellisia ja aikaa vieviä selvityksiä. Lain soveltamisalaan kuuluisi unionin oikeuden säännösten lisäksi kansallisen lainsäädännön rikkominen.
Soveltamisalaan kuuluvia verolajeja olisivat muun muassa tulovero, arvonlisävero, valmisteverot, autovero, ajoneuvovero, vakuutusmaksuvero, varainsiirtovero ja kiinteistövero siltä osin kuin niitä tulee suoritettavaksi yrityksen tai yhteisön toiminnassa. Ilmoittajan suojelu koskisi myös järjestelyitä, joiden tarkoituksena on saada verotusta koskevan lainsäädännön tavoitteen tai tarkoituksen vastaista veroetua. Ilmoittajan suojelu kattaisi siten myös veronkiertona pidettävät järjestelyt, kuten verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995) 28 §:n, elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968) 52 h §:n ja oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetun lain (768/2016) 10 §:ssä tarkoittamat tilanteet. Lisäksi ilmoittajansuojelu koskisi myös muun muassa verotusmenettelyjä ja verotietojen vaihtoa koskevaa lainsäädäntöä.
Yrityksillä tarkoitettaisiin elinkeinonharjoittajia riippumatta siitä, missä oikeudellisessa muodossa toimintaa harjoitetaan, mukaan lukien toiminimet. Arvonlisäverotuksessa soveltamisalaan kuuluisivat siten muun muassa arvonlisäverolaissa tarkoitetut elinkeinonharjoittajat ja yhteisöllä tarkoitettaisiin yksityis- ja julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä silloin, kun ne eivät toimi elinkeinonharjoittajina. Tuloverotuksessa lain soveltamisala koskisi tuloverolain 3 §:n mukaisia yhteisöjä sekä myös muita yrityksiä, kuten avoimia ja kommandiittiyhtiöitä ja liikkeen- ja ammatinharjoittajia. Sellaisten luonnollisten henkilöiden, jotka eivät toimi elinkeinonharjoittajan ominaisuudessa (eli yksityishenkilöiden), verotus jäisi säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle.
Ehdotus edistäisi osaltaan lain tavoitetta lisätä ilmoittamista ja parantaisi ilmoittajien suojelua verotusta koskevissa asioissa sekä tukisi verovalvontaa. Vaikka ilmoittajien suojelua koskevan sääntelyn soveltamisalaan kuuluisivat lähtökohtaisesti kaikki rikkomukset, sen tarkoituksena ei kuitenkaan olisi yhdenmukaistaa verotusta koskevien säännösten soveltamista nostamalla esiin tämän kanavan kautta niihin liittyviä vaikeita tulkinnallisia tilanteita.
Momentin 5 kohdan mukaan suojeltaisiin ilmoittajia, jotka ilmoittavat muun kuin 1 momentin 10 kohdassa tarkoitetun kansallisen tai Euroopan unionin kuluttajan suojaamiseksi säädetyn lainsäädännön rikkomisesta. Direktiivin liitteessä ei ole lueteltu kaikkia niitä EU-säädöksiä, joiden voidaan katsoa kuuluvan kuluttajansuojan alaan kuuluviksi. Liitteessä ei ole mainittu kuluttajansuojan kohdalla esimerkiksi asuntoluottodirektiiviä (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/17/ЕU kuluttajille tarkoitetuista kiinteää asunto-omaisuutta koskevista luottosopimuksista ja direktiivien 2008/48/EY ja 2013/36/EU sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta). Liitteessä ei ole mainittu myöskään matkapaketeista ja yhdistetyistä matkajärjestelyistä annettua direktiiviä (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/2302 matkapaketeista ja yhdistetyistä matkajärjestelyistä sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU muuttamisesta ja neuvoston direktiivin 90/314/ETY kumoamisesta) eikä muitakaan matkustajan oikeuksia koskevia EU-säädöksiä. EU-taustaisen sääntelyn lisäksi on voimassa puhtaasti kansallista kuluttajansuojasääntelyä. Esimerkkeinä tällaisesta sääntelystä voidaan mainita saatavien perinnästä annettu laki (513/1999) sekä asuntokauppalaki (843/1994).
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kansanterveyden soveltamisalan rajoittamista koskeva täsmennys siitä, että poiketen 1 momentin 9-kohdassa säädetystä lakia ei sovellettaisi lääkelain (395/1987) 19 §:n 1 momenttiin, 68-73 §:än, ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain (101/2001) 21, 21 a, 22 ja 23 §:än sekä 2 – 5 lukuun, 6 luvun 14, 15, 17, 18, 19 ja 20 §:än sekä rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetun lain (1201/2013) 9 §:n 2-4 momenttiin, 10 §, 11 §:n 2 momenttiin, 12 §:n 2 momenttiin, 13-23 §:in sekä 32 §:än.
Ilmoittajansuojeludirektiivin 2 artiklassa kansanterveyden käsite ja direktiivin aineellinen soveltamisala on sidottu direktiivin liitteen I osan H kohdan 1-4 alakohdissa mainittujen EU-säädösten soveltamisalaan. Ilmoittajansuojeludirektiivissä käytettyä kansanterveyden käsitettä on edellä todetun perusteella tulkittava sen SEUT 168 artiklan mukaisessa merkityksessä. Tämän lisäksi direktiivin soveltamisalan on katsottava rajoittuvan kyseisellä oikeudenalalla edellä mainittuihin EU-säädöksiin ja niiden kansalliseen täytäntöönpanolainsäädäntöön.
Kansalliseen täytäntöönpanolainsäädäntöön sisältyy myös puhtaasti kansallista sääntelyä, joka ei perustu edellä tarkoitettuihin EU-säädöksiin. Lakien kansallisia osia on arvioitu hallituksen esityksen valmistelussa ja on tultu siihen lopputulokseen, että ilmoittajansuojelulakia pääsääntöisesti sovelletaan kansalliseen täytäntöönpanolainsäädäntöön. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin edellä mainittujen lakien tietyt säännökset, joiden tulisi jäädä ilmoittajansuojelulain ja sen mukaisen kansanterveyden käsitteen ulkopuolelle.
Direktiivin liitteen I osan 1 kohdan H alakohdassa 2 mainitaan kansanterveyden kattavan lisäksi toimenpiteet, joilla asetetaan korkeat laatu- ja turvallisuusvaatimukset lääkkeille ja lääkinnällisille laitteille, sellaisina kuin niistä säädetään kohdassa mainituissa EU-säädöksissä. Vaikka luettelon johdanto-osassa mainitaan lääkinnälliset laitteet, niitä koskevia keskeisiä EU-säädöksiä ei ole listattu hallituksen esityksen liitteen luetteloon, vaan ilmoittajansuojeludirektiivin systematiikassa lääkinnällisiä laitteita koskevat keskeiset EU-säädökset kuuluvat kohdan ”tuoteturvallisuus ja vaatimuksenmukaisuus” alle. Kansalliset lääkinnällisiä laitteita koskevat keskeiset täytäntöönpanosäädökset ovat eräistä EU-direktiiveissä säädetyistä lääkinnällisistä laitteista annettu laki (629/2010) ja lääkinnällisistä laitteista annettu laki (719/2021).
Ehdotettavan lain 2 §:n mukaiseen soveltamisalaan ja sen rikkomisiin, joista ilmoittaja saisi ehdotetun lain mukaista suojaa, ei kuuluisi ilmoittajan omaan työsuhteeseen tai työturvallisuuteen liittyvistä epäkohdista ilmoittaminen. Tällaisista asioista ilmoittavaa työntekijää suojeltaisiin jatkossakin voimassa olevassa työlainsäädännössä säädetyin keinoin.
3 §.Suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälässä säädettäisiin direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti lain suhteesta muuhun lainsäädäntöön ja kansallisiin säännöksiin. Silloin kun ilmoittajansuojeludirektiivin soveltamisalan liitteen alakohtaisissa säädöksissä on säädetty tässä laissa säädetyistä seikoista, kuten ilmoitusmenettelyistä tai ilmoittajan suojelusta, sovellettaisiin kyseistä erityislainsäädäntöä. Ehdotettavan lain säännöksiä sovellettaisiin siltä osin kuin asiasta ei säädetä toisin erityislainsäädännössä.
Ehdotettavalla lailla ei pykälän 1 momentin mukaan rajoitettaisi muuhun kansalliseen tai Euroopan unionin lainsäädäntöön perustuvaa ilmoittajan suojelua. Esimerkiksi finanssialaa, rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä ja liikenneturvallisuutta koskevassa lainsäädännössä ilmoittajan suojelun edellytyksenä ei pääsääntöisesti ole sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuus.
Ehdotettu laki täydentäisi 2 §:n soveltamisalaan kuuluvien ilmoitusten osalta ilmoittajan suojelutoimenpiteitä muun muassa liikesalaisuuslain 5 §:ssä tarkoitetussa tilanteissa sekä ilmoittajansuojeludirektiivin liitteen II osaan sisältyvän lainsäädännön osalta. Suojelun saamisten edellytysten osalta ehdotettava laki täydentää esimerkiksi finanssisektorin lainsäädäntöä tilanteessa, jossa ilmoittaja julkistaa tietoja.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ilmoittajansuojeludirektiivin liitteen II osassa mainitun lainsäädännön suhteesta ehdotettavaan lakiin. Jos muuhun lakiin tai asetukseen, jolla on täytäntöönpantu tai joka täydentää ilmoittajansuojeludirektiivin liitteen II osassa mainittua unionin lainsäädäntöä, sisältyy erityisiä säännöksiä sisäisten tai viranomaisten ylläpitämien ilmoituskanavien perustamisesta, ilmoittamisesta ja ilmoituksen perusteella toteutettavista toimenpiteistä, jotka poikkeavat tässä laissa säädetystä, sovellettaisiin kyseisiä säännöksiä tämän lain asemesta. Tällä lailla täydennetään edellä tarkoitettua ilmoituskanavia koskevaa sääntelyä ja tämän lain säännöksiä sovelletaan siltä osin kuin asiasta ei ole erikseen muualla säädetty.
Ehdotettavan lain säännökset täydentäisivät pykälän 2 momentissa tarkoitettua sääntelyä siltä osin kuin siitä ei ole kyseisessä lainsäädännössä säädetty. Ehdotettavasta laista seuraavat hallinnolliset velvoitteet liittyvät esimerkiksi ilmoituskanavan vähimmäisvaatimuksiin, väärinkäytöksiä koskevien ilmoitusten vastaanottamiseen, ilmoituksia käsittelevien henkilöiden nimeämiseen, ilmoitusten käsittelyyn ja ilmoituksen johdosta tehtävään tilannearvioon sekä tarvittaviin toimenpiteisiin rikkomisiin puuttumiseksi. Ilmoituksen vastaanottamisesta on annettava ilmoituksen tekijälle vastaanottoilmoitus seitsemän päivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta ja kolmen kuukauden kuluessa tietoa jatkotoimiin ryhtymisestä. Henkilöstölle olisi tiedotettava ilmoituskanavan käyttöönotosta, ilmoittamiseen liittyvistä menettelyitä, viranomaiselle ilmoittamisesta sekä ilmoittajan suojan saamisen edellytyksistä. Lisäksi ehdotettavassa laissa säädetään salassapitovelvoitteista ilmoittajan henkilöllisyyden sekä ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden suojaamiseksi.
Ehdotettu ilmoittajansuojelulaki olisi vastaavasti ilmoitusten käsittelyä ja ilmoittajan suojelua koskevien velvoitteiden osalta täydentävää sääntelyä suhteessa ilmoituskanavia koskevaan finanssisektorin, rahanpesun ja terrorismin torjuntaa sekä raide-, meri- ja lentoliikenteen lainsäädäntöön. Liikennealan toiminnanharjoittajia koskevia ilmoituskanavan perustamisvelvoitteita on selostettu edellä nykytilaa ja sen arviointia koskevassa luvussa 3.
Esimerkiksi finanssialaa koskevassa rahoitusmarkkinalainsäädännössä on jo voimassaolevia säännöksiä ilmoittajan suojelusta, sisäisistä ilmoituskanavista ja Finanssivalvonnan ylläpitämästä ulkoisesta ilmoituskanavasta. Velvollisuus perustaa ilmoituskanava seuraisi näissä tilanteissa jatkossakin näistä erityisistä säännöksistä. Tällaista erityisen säännöksen perusteella perustettua sisäistä ilmoituskanavaa voisi kuitenkin hyödyntää myös muiden tämän lain aineelliseen soveltamisalaan kuuluvista rikkomisista tehtävien ilmoitusten vastaanottamiseen.
Toisaalta rahoitusmarkkinalainsäädännön säännökset poikkeavat tässä laissa omaksutuista lähtökohdista osin muun muassa henkilöllisen soveltamisalan sekä ilmoituskanavaa koskevan valinnan osalta. Henkilöllisen soveltamisalan osalta voimassaolevassa rahoitusmarkkinalainsäädännössä on Finanssivalvonnan ylläpitämän ilmoituskanavan osalta omaksuttu laajempi lähtökohta kuin tässä laissa, sillä henkilöllistä soveltamisalaa ei voimassaolevassa Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:ssä ole rajattu siten kuin tämän lain 5 §:ssä, vaan epäillystä rikkomisesta voi lähtökohtaisesti ilmoittaa kuka tahansa. Tällä lailla ei myöskään puututtaisi siihen keskeiseen rahoitusmarkkinalainsäädännössä omaksuttuun ilmoittajansuojelua koskevaan lähtökohtaan, jonka mukaan ilmoittaja voi valintansa mukaan ilmoittaa epäillystä rikkomisesta sisäiseen ilmoituskanavaan tai Finanssivalvonnan ylläpitämään ulkoiseen ilmoituskanavaan. Finanssivalvonnan ylläpitämään ilmoituskanavaan ilmoittamisen edellytyksenä ei siten jatkossakaan olisi se, että ilmoittajan olisi ensin ilmoittanut epäillystä rikkomisesta sisäiseen ilmoituskanavaan. Tämä ilmenisi tämän lain 7 §:stä, jonka mukaan sisäinen ilmoituskanava olisi ensisijainen, jollei ilmoittamisesta suoraan viranomaisen ylläpitämään ilmoituskanavaan ole muualla säädetty.
Lisäksi aineellisen soveltamisalan osalta on huomattava, että esimerkiksi luottolaitoksia koskevan lainsäädännön hallituksen esityksen perusteluissa on todettu, että vaikka direktiivin ilmoituskanavaa koskeva artikla kohdistuu vain luottolaitoslain ja EU:n vakavaraisuusasetuksen säännösten vastaisiin epäiltyihin rikkomuksiin, ehdotettu kansallinen säännös mahdollistaisi epäiltyjen rikkomusten raportoinnin laajemminkin, sillä se koskisi yleisesti finanssimarkkinoita koskevia säännöksiä (HE 39/2014 vp, s. 56–58). Aineellisen soveltamisalan rajaus on tärkeä muun muassa siksi, että ilmoittajan ei sääntelyn laajuuden ja monimutkaisuuden vuoksi voida edellyttää osaavan arvioida, mihin säädökseen tai säännökseen epäilty rikkomus mahdollisesti liittyy. Tämä kansallisessa rahoitusmarkkinalainsäädännössä omaksuttu lähtökohta pysyisi ilmoittajansuojelulaista huolimatta ennallaan.
Tällä lailla on kuitenkin myös rahoitusmarkkinalainsäädännön kannalta jatkossa merkitystä siltä osin kuin sektorikohtaisessa lainsäädännössä ei ole säännöksiä sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuudesta. Jatkossa velvollisuus sisäisen ilmoituskanavan perustamiseen seuraisi siten tästä laista, jollei sektorikohtaisessa lainsäädännössä säädetä toisin. Tällöin luonnollisesti myös muut tämän lain säännökset tulisivat sovellettaviksi vastaavasti. Toisaalta tällä lailla ei ole kuitenkaan perusteltua muuttaa rahoitusmarkkinalainsäädännössä jo omaksuttua sääntelyratkaisua mahdollistaa ilmoittaminen epäillystä rahoitusmarkkinalainsäädäntöön kuuluvien säännösten rikkomisesta suoraan Finanssivalvonnan ylläpitämään ilmoituskanavaan. Tämän vuoksi tässä laissa omaksuttua ilmoituskanavien porrasteisuuden vaatimusta ei sovellettaisi tämän lain 2 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamissa tilanteissa silloinkaan, kun velvollisuus perustaa sisäinen ilmoituskanava seuraisi tästä laista. Näissä tilanteissa ilmoituksen voisi siis tämän lain säännösten rajoittamatta tehdä edelleen Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:n mukaisesti.
Rahanpesulaissa tarkoitettujen ilmoitusvelvollisten sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus määräytyisi jatkossakin rahanpesulain 7 luvun 8 §:n mukaisesti ja henkilöstömäärältään hyvin pienissä yrityksissä valvontaviranomaisen tai asianajajayhdistyksen ylläpitämän ilmoitusjärjestelmän hyödyntäminen sallittaisiin.
Ehdotettavalla lailla ei laajennettaisi rahanpesulain 7 luvun 8 §:ssä tarkoitettujen ilmoitusmenettelyiden aineellista soveltamisalaa eli näissä ilmoituskanavissa käsiteltäisiin voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti vain ilmoituksia, jotka koskevat rahanpesulain tai finanssimarkkinoita koskevan lainsäädännön rikkomisia. Jos kyse olisi muusta ilmoittajansuojelulain 2 §:n mukaiseen soveltamisalaan kuuluvasta rikkomisesta, voisi ilmoituksen tehdä oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan. Ehdotettavasta ilmoittajansuojelulaista seuraisi rahanpesulakiin nähden uusia velvoitteita koskien esimerkiksi ilmoituksen käsittelyä, kuten vastaanottoilmoituksen antamista, ilmoituksen tutkimista ja arviointia sekä palautteen antamisesta ilmoituksen perusteella toteutetuista toimista. Rahanpesulakiin lisättäisiin informatiivinen viittaus siitä, että ilmoittajaa suojeltaisiin ehdotettavassa laissa säädetyllä tavalla. Rahanpesulaissa ei säädetä täsmällisesti ilmoittajan eikä ilmoituksen kohteen suojelun keinoista. Ilmoittajaa suojeltaisiin ehdotettavan lain 5 luvussa säädetyin toimenpitein ja vastatoimien kohteeksi joutuneella ilmoittajalla olisi oikeus ehdotettavassa laissa säädettyyn hyvitykseen.
Liikenneturvallisuuden alalla ilmoittajansuojelusta säädetään erikseen ilmailun poikkeama-asetuksessa sekä merenkulun PSC-direktiivistä, joita kuvataan edellä luvussa 3.1.
Ilmailun poikkeama-asetus säätää sekä pakollisesta että vapaaehtoisesta ilmoittamisesta ja edellyttää ilmoituskanavia sekä organisaatioilta että viranomaisilta. Liikenne- ja viestintävirasto on ilmailulain 126 §:ssä osoitettu viranomaiseksi, joka vastaa ja ylläpitää poikkeama-asetuksen mukaista ilmoitusjärjestelmää, johon ilmoitetaan pakolliset ja vapaaehtoiset poikkeamatiedot.
Ilmailulaissa säädetään, että poikkeamatiedot ilmoitetaan Liikenne- ja viestintävirastolle rajapinnan kautta tai muutoin sähköisesti. Poikkeamailmoituksille on siis olemassa jo oma ilmoituskanavansa. Asetuksessa ei ole ilmoittajansuojeludirektiivin kaltaisia vaatimuksia vastaanottokuittauksista tai jatkotoimista ilmoittamisesta. EU:n komissio hallinnoi eurooppalaista keskusrekisteriä, johon tallennetaan kaikki unionissa kerätyt ilmailun poikkeamailmoitukset. Kunkin jäsenvaltion on päivitettävä eurooppalaista keskusrekisteriä yhteisymmärryksessä komission kanssa.
Poikkeama-asetuksen 6 artiklan mukaan ilmoitusten käsittely on järjestettävä niin, että estetään tietojen käyttö muihin kuin turvallisuuteen liittyviin tarkoituksiin ja että ilmoittajan ja ilmoituksessa mainittujen henkilöiden henkilöllisyyden luottamuksellisuus suojataan asianmukaisesti oikeudenmukaisen turvallisuuskulttuurin edistämiseksi. Poikkeama-asetuksessa säädetään yksityiskohtaisemmin tietojen suojelusta, kuten henkilötietojen poistamisesta.
Poikkeama-asetuksen 16 artiklan 12 kohdan mukaan jokaisen jäsenvaltion on nimettävä elin, joka vastaa saman artiklan 6, 9 ja 11 kohdan täytäntöönpanosta. Artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on pidätyttävä aloittamasta oikeudenkäyntimenettelyjä sellaisten suunnittelemattomien tai tahattomien lainrikkomusten johdosta, jotka tulevat niiden tietoon ilmoituksen johdosta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kansallisen rikosoikeuden soveltamista. Artiklan 9 kohdan mukaan työntekijät ja muun sopimuksen perusteella palvelukseen otettu henkilöstö voivat ilmoittaa kyseiselle elimelle sääntöjen väitetystä rikkomisesta. Tällaisista väitetyistä rikkomisista ilmoittamisesta ei saa aiheutua työntekijöille ja muun sopimuksen perusteella palvelukseen otetulle henkilöstölle rangaistuksia. Työntekijät ja muun sopimuksen perusteella palvelukseen otettu henkilöstö voivat ilmoittaa väitetyistä rikkomuksista myös komissiolle. Poikkeama-asetus ei sisällä säännöksiä siitä, mitä keinoja nimetty elin voi käyttää, jos se havaitsee ilmoittajansuojan loukkauksia.
Ilmoittajansuojeludirektiivin liitteen 2 osan B kohdan iii-kohdassa tarkoitettuun satamavaltioiden suorittamasta valvonnasta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2009/16/EY (jäljempänä PSC-direktiivi) sisältyvä ilmoittajansuojeluvaatimus on Suomessa pantu täytäntöön alusturvallisuuden valvonnasta annetun lain (370/1995) 20 §:ssä, jonka mukaan ilmoitus alusturvallisuutta koskevan säännöksen tai määräyksen rikkomisesta on, mikäli mahdollista, tehtävä kirjallisena valvontaviranomaiselle. Suullinen ilmoitus voidaan tehdä vain silloin, jos asian kiireellisyyden tai muun syyn vuoksi kirjallinen ilmoitus ei ole mahdollinen. Ilmoituksen tekijän henkilöllisyyttä ei saa paljastaa aluksen päällikölle, omistajalle eikä laivanisännälle. Jos ilmoituksen perusteella toimitetaan tarkastus, tarkastaja ei saa ilmoittaa, että tarkastus toimitetaan ilmoituksen perusteella. Tarkastajan on toteutettava kaikki laivaväen haastattelut luottamuksellisesti. PSC-direktiivi ei siis edellytä sisäistä ilmoituskanavaa, vaan nimenomaan edellyttää, että ilmoitus on tehtävä kirjallisena valvontaviranomaiselle. Direktiivissä ei ole säännöksiä tai alusturvallisuuden valvonnasta annetussa laissa ei ole säännöksiä siitä, että ilmoittajalle annettaisiin ilmoituksesta vastaanottokuittaus tai kerrottaisiin ilmoituksesta aiheutuneista jatkotoimista.
Siten ehdotettu laki täydentää sääntelyä muun muassa viranomaisen velvollisuudesta antaa ilmoituksen vastaanottoilmoitus ja kolmen kuukauden kuluessa tietoa toimenpiteistä, joihin ilmoituksen perusteella on ryhdytty sekä lisäksi nimetä ilmoituksia käsittelevät henkilöt siten kuin ehdotetun lain 14, 19 ja 20 §:ssä säädetään.
4 §.Poikkeukset soveltamisalasta. Pykälässä säädettäisiin poikkeuksista lain soveltamisalaan. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 3 artiklan 3 kohdan a-d alakohdat.
Direktiivin 3 artiklan 3 kohdan a ja b alakohdan nojalla direktiivin mukainen ilmoittajan suojelu ei koske ilmoittamista turvallisuusluokitelluista tiedoista tai tiedoista, jotka kuuluvat laissa säädetyn ammattisalassapitovelvollisuuden tai terveydenhuoltohenkilöstön salassapito- ja vaitiolovelvollisuuden piiriin.
Pykälän 1 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen rikkomista koskevan tiedon, joka sisältyy julkisen hallinnon tiedonhallinnasta (906/2019) annetun lain 18 §:n tai kansainvälisistä tietoturvallisuusvelvoitteista (588/2004) annetun lain 8 §:n nojalla turvallisuusluokiteltuun asiakirjaan, ilmoittaminen.
Pykälän 2 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen rikkomista koskevan tiedon ilmoittaminen, jota koskee terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994) tai yksityisestä terveydenhuollosta annetussa laissa (152/1990) säädetty terveydenhoitohenkilöstön vaitiolovelvollisuus tai oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 15 luvun 17 §:ssä, asianajajista annetun lain (496/1958) 5 c §:ssä tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (715/2011) 8 §:n 1 momentin 4 ja 5 kohdassa säädetty salassapitovelvollisuus.
Ilmoittajaan ei siten sovellettaisi suojelua eikä hän vapautuisi vastuusta laissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ilmoittaessaan 1 tai 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja.
Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta ilmoituksiin sellaisista julkisten hankintasääntöjen rikkomisista, joihin liittyy puolustus- tai turvallisuusnäkökohtia, jolleivat nämä näkökohdat kuulu asiaa koskevien unionin säädösten soveltamisalaan. Pykälän 3 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle ilmoitukset sellaisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista, joihin sovelletaan SEUT 346 artiklaa. Mainittuja hankintoja eivät koske EU:n hankintadirektiivien menettelytapavaatimukset. Mainittu artikla antaa jäsenvaltiolle oikeuden olla soveltamatta unionin lainsäädäntöä (käytännössä useimmiten ns. puolustus- ja turvallisuushankintadirektiiviä 2009/81/EY) tilanteessa, jossa valtion keskeiset turvallisuusedut tätä edellyttävät.
SEUT 346 artiklan soveltamisessa kyse voi olla salassa pidettävistä hankinnoista, joita voivat olla esimerkiksi rikosten torjuntaan liittyvien poliisin teknisten laitteiden tai Puolustusvoimien turvajärjestelmiin liittyvät tieto- ja viestintätekniset hankinnat. Tällaisesta on kyse, kun koko hankinnan olemassaolo on salassa pidettävää tietoa. Salassapitotarve perustuu valtion turvallisuusetuihin. Turvallisuusedut liittyvät valtion sisäiseen järjestykseen ja turvallisuuteen (esimerkiksi poliisitoimi) sekä ulkoiseen turvallisuuteen (esimerkiksi maanpuolustus ja rajavalvonta).
Vastaavasti artikla voi tulla sovellettavaksi niissä puolustushankinnoissa, joihin sisältyy erityisen korkeita huoltovarmuutta koskevia vaatimuksia. Suojeltavana turvallisuusetuna voi tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi tietyn maanpuolustuksen kannalta kriittisen järjestelmän ylläpito- ja muokkauskyky, joka tulee olla käytettävissä kaikissa olosuhteissa ja johon sisältyy erityisen suuria riippumattomuuden vaatimuksia. Näitä voivat olla esimerkiksi tiedusteluun, valvontaan ja johtamiseen liittyvät Puolustusvoimien järjestelmät.
Hankinnan kohteena voi olla myös sellainen tuote tai palvelu, joka lähtökohtaisesti soveltuu siviilikäyttöön, mutta on kyseeseen tulevassa tapauksessa tarkoitettu erityisesti sotilaallisiin tarkoituksiin, ja samalla sisältää sellaista arkaluonteista tietoa, jota ei siviilihankinnoissa käytettävin menettelytavoin ole mahdollista suojata.
SEUT 346 artiklaa ja siihen liittyviä puolustus- ja turvallisuusnäkökohtia käsitellään hallituksen esityksessä laiksi julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 76/2011, esimerkiksi s. 5-7, 17-18, 33-34, 44-45, 114-118).
Pykälän 4 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle direktiivin 3 artiklan 3 kohdan c alakohdan mukaisesti sellainen rikkomista koskevan tiedon ilmoittaminen, joka koskee tuomioistuimen päätöksenteon luottamuksellisuutta, siten kuin siitä on erikseen säädetty laissa (370/2007) oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa tai laissa (381/2007) oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa.
Pykälän 5 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle direktiivin 3 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaisesti rikosasian esitutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinmenettelyä koskevat säännöt. Tämä koskee rikosasian käsittelyyn liittyviä prosessisääntöjä siitä, miten esitutkinta, syyteharkinta tai tuomioistuinkäsittely tulee suorittaa. Tällaisia sääntöjä olisivat esimerkiksi esitutkintalaissa (805/2011), pakkokeinolaissa (806/2011), oikeudenkäymiskaaressa (4/1734) tai oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) annetussa laissa olevat säädökset. Esitutkintalain 3 luvun 3 §:n 2 momentin tarkoittama ns. esiselvitys rajattaisiin myös lain soveltamisalan ulkopuolelle. Esiselvitystä koskeva säännös sijaitsee esitutkintalaissa ja siten osaltaan rikosprosessia määrittävässä prosessilaissa. Esiselvitystä koskeva säännös vaikuttaa tosiasiallisesti esitutkintaan ja rikosprosessiin, vaikka muodollisesti esitutkintaa ei vielä ole aloitettu. Esiselvitykseen sovelletaan soveltuvin osin esitutkintalain säännöksiä.
Säännöksellä on tarkoitus kattaa rikosprosessin kaikki vaiheet. Rikosasian käsittelyllä tarkoitetaan rangaistusvaatimuksen käsittelyä kaikenlaisissa menettelyissä kuten normaalimuotoisessa tuomioistuinkäsittelyssä, kirjallisessa menettelyssä tai syyteneuvotteluun liittyvässä menettelyssä. Rikoksesta epäillyllä ja syytetyllä tulee olla normaalit ja täysimääräiset oikeusturvatakeet sekä oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Direktiivin johdanto-osan 30 kohdan mukaan direktiiviä ei olisi sovellettava tapauksissa, joissa henkilöt, jotka ovat antaneet tietoon perustuvan suostumuksensa siihen, että heidät määritellään vihjeenantajiksi tai rekisteröidään sellaisiksi kansallisen tason nimettyjen viranomaisten ylläpitämissä tietokannoissa, ja ilmoittavat rikkomisista valvontaviranomaisille palkkiota tai korvausta vastaan Tällaisissa ilmoittamisissa noudatetaan erityisiä menettelyjä, joilla pyritään takaamaan tällaisten henkilöiden nimettömyys heidän fyysisen koskemattomuutensa suojelemiseksi ja jotka ovat erillisiä direktiivissä säädetyistä ilmoituskanavista. Pykälän 6 kohdassa rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle tapaukset, joissa henkilö on antanut tietoon perustuvan suostumuksensa siihen, että hänet määritellään tietolähteeksi tai rekisteröidään sellaiseksi lainvalvontaviranomaisten ylläpitämissä tietokannoissa siten kuin siitä säädetään poliisilain (872/2011) 5 luvun 40-42 §:ssä ja henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa lain (616/2019) 5 luvun 36 §:ssä, rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annetun lain (108/2018) 3 luvun 36 §:ssä ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain (639/2019) 5 luku 45 §:ssä, rikostorjunnasta Tullissa annetun lain (623/2015) 3 luvun 39-41 §:ssä ja henkilötietojen käsittelystä Tullissa (650/2019) annetun lain 2 luvun 11 §:ssä ja 5 luvun 30 §:ssä sekä laissa (255/2014) sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa.
5 §.Henkilöllinen soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin lain henkilöllisestä soveltamisalasta eli siitä, ketkä voisivat saada ehdotettavan lain mukaista ilmoittajan suojelua. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 4 artikla sekä direktiivin 5 artiklan 9 kohdan määritelmä. Edellytyksenä sille, että ilmoittaja kuuluisi henkilölliseen soveltamisalaan olisi aina se, että ilmoittaja on saanut tietoa rikkomisesta työssään tai sen yhteydessä, kuten työtehtäviään hoitaessaan tai muutoin työntekotilanteeseen liittyen, kuten esimerkiksi työhön liittyvän asemansa perusteella. Työhön liittyvällä yhteydellä tarkoitettaisiin direktiivin 5 artiklan 9 kohdassa tarkoitettuja tilanteita. Suojelua sovellettaisiin vain luonnollisiin henkilöihin lukuun ottamatta pykälän 4 momentin 3 kohtaan ehdotettua poikkeusta.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti niistä henkilöistä, joihin laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin. Yhteistä 1 momentissa tarkoitetussa asemassa oleville henkilöille on, että he ovat työnsä, toimensa tai tehtävänsä vuoksi taloudellisesti riippuvaisessa tai muutoin sellaisessa asemassa ilmoituksen kohteeseen tai ilmoituksen kohteen sopimuskumppaniin nähden, että heillä on erityinen riski joutua vastatoimien kohteeksi.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin työ- ja virkasuhteessa oleviin henkilöihin. Työ- ja virkasuhteita koskevaa lainsäädäntöä kuvataan osiossa 3.1.2. ja direktiivin kansallista täytäntöönpanoa osiossa 3.4.1.
Momentin 2 kohdan mukaan soveltamisalaan kuuluisivat itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivat ansiotyötä tekevät luonnolliset henkilöt, joiden työnteko ei täytä työsuhteen tunnusmerkkejä. Kohdassa tarkoitettaisiin esimerkiksi toimeksiantosuhteissa työskenteleviä. Kyse voi olla esimerkiksi vaarallisten tuotteiden valmistukseen, tuontiin tai jakeluun liittyvissä tehtävissä työskentelevistä tavarantoimittajista tai julkisten varojen väärinkäyttöön liittyvistä rikkomisista tietoja saavasta konsultista.
Edellytyksenä henkilölliseen soveltamisalaan kuulumiselle ei olisi se, että ilmoittaja olisi palvelussuhteessa tai sopimussuhteessa ilmoituksen kohteeseen. Ilmoittaja kuuluisi lain soveltamisalaan riippumatta siitä, mihin tahoon hän on edellä tarkoitetussa palvelussuhteessa tai sopimussuhteessa. Ilmoittaja saisi siten suojelua, vaikka hän olisi ilmoituksen kohteen kanssa sopimussuhteessa olevan työnantajan, kuten alihankkijan tai muun toimeksisaajan, palveluksessa.
Laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin ehdotetun pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan sellaisiin ilmoituksen kohteena olevan osakeyhtiön osakkeenomistajiin, jotka osakeyhtiössä työssään tai sen yhteydessä saavat tietoa rikkomisista. Lakia ei siten sovellettaisi kaikkiin yhtiön osakkeenomistajiin. Jotta osakkeenomistaja kuuluisi lain soveltamisalaan, hänellä tulisi olla jossain määrin aktiivinen rooli osakeyhtiössä. Kyse voisi olla tietystä toimesta tai tehtävästä osakeyhtiössä. Soveltamisalaan kuuluisivat esimerkiksi ne osakkeenomistajat, jotka työskentelevät aktiivisesti yhtiön hyväksi, mutta eivät ole työsuhteessa yhtiöön. Koska osakkeenomistajan tulisi olla laissa tarkoitettu ilmoittaja, sovellettaisiin lakia lähtökohtaisesti vain sellaisiin osakkeenomistajiin, jotka ovat luonnollisia henkilöitä. Osakkeenomistajana oleva oikeushenkilö voisi kuitenkin ehdotettavan 5 §:n 4 momentin 3 kohdan mukaisten edellytysten täyttyessä saada suojaa vastatoimilta.
Ehdotetun pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan suojelua sovellettaisiin yhteisön hallituksen ja hallintoneuvoston jäseniin sekä toimitusjohtajiin. Yhteisöllä tarkoitettaisiin kansallisen lainsäädännön mukaisia yhtiömuotoja, yhdistyksiä ja säätiöitä. Henkilölliseen soveltamisalaan kuuluisivat ilmoittajat, jotka ovat esimerkiksi osakeyhtiöiden, yhdistysten tai osuuskuntien hallituksen, säätiöiden tai hallintoneuvoston jäseniä tai toimitusjohtajia. Direktiivin kansallista täytäntöönpanoa tämän henkilöryhmän osalta käsitellään osiossa 3.4.1.
Ehdotetun pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan suojelua sovellettaisiin vapaaehtoistyöntekijöihin. Vapaaehtoistyötä ei ole määritelty kansallisessa eikä unionin lainsäädännössä. Ehdotettavassa laissa vapaaehtoistyöntekijällä tarkoitettaisiin henkilöä, joka ei ole työ- tai virkasuhteessa eikä tee työtä ansiotarkoituksessa. Tällaista vapaaehtoistyötä tehdään esimerkiksi yhdistyksissä, seurakunnissa ja harrastustoiminnassa.
Ehdotetun pykälän 1 momentin 6 kohdan mukaisesti lain henkilölliseen soveltamisalaan kuuluisivat harjoittelijat, jotka hankkivat työkokemusta esimerkiksi opintoihinsa liittyen olematta työ- tai virkasuhteessa. Harjoittelu voidaan suorittaa esimerkiksi opintojen yhteydessä, kuten ammatillisesta koulutuksesta annetun lain (531/2017) 71 §:ssä tarkoitetussa koulutussopimussuhteessa sekä perusopetuslaissa (628/1998) ja perusopetusasetuksessa (852/1998) tarkoitetussa työelämään tutustumisessa. Laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin muutoinkin henkilöihin, jotka suorittavat palkattomia harjoitteluja.
Lakia ei edellä selostetun perusteella siten sovellettaisi esimerkiksi kuntalain (410/2015) 69 §:ssä tarkoitettuihin kunnan luottamushenkilöihin eikä kuntalain 26 – 28 §:ssä tarkoitettujen nuorisovaltuuston, vanhusneuvoston tai vammaisneuvoston jäseniin eikä yliopistojen apurahatutkijoihin, vieraileviin tutkijoihin tai muihin tutkijoihin, jotka eivät ole työsuhteessa yliopistoon. Lakia ei sovellettaisi myöskään asevelvollisuuslaissa (1438/2007) tarkoitettuihin asevelvollisiin, naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetussa laissa (194/1995) tarkoitettuihin vapaaehtoista asepalvelusta suorittaviin henkilöihin eikä siviilipalveluslaissa (1446/2007) tarkoitettuihin siviilipalvelusvelvollisiin. Lain henkilöllisen soveltamisalan ulkopuolelle jäisivät myös työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen, kuten julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa (916/2012) tarkoitettuun työkokeiluun, osallistuvat henkilöt. Edellä mainitut henkilöt jäävät ilmoittajansuojeludirektiivin 4 artiklan mukaisen henkilöllisen soveltamisalan ulkopuolelle.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin direktiivin 4 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisesti, että laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin myös sellaisiin ilmoittajiin, jotka ovat saaneet rikkomista koskevia tietoja 1 momentissa tarkoitettua työtä edeltäneiden neuvottelujen aikana tai sittemmin päättyneen työnsä aikana. Huolimatta siitä, että direktiivin 4 artiklan 2 ja 3 kohdassa käytetään termiä ”työsuhde”, on direktiivin englanninkielisessä versiossa käytetyn termin ”work-based relationship” perusteella katsottava, että kyseisissä säännöksissä on tarkoitettu laajemminkin direktiivin 4 artiklassa mainittujen henkilöryhmien ja ilmoituksen kohteen välisiä työhön liittyviä sopimussuhteita tai muita järjestelyitä.
Käytännössä pykälän 2 momentissa tarkoitettu ilmoittaja voisi olla esimerkiksi työnhakija tai itsenäinen ammatinharjoittaja, joka on saanut rikkomista koskevia tietoja palvelukseenottomenettelyn tai toimeksiantosopimuksen tekemistä edeltäneiden neuvottelujen aikana. Lain soveltamisen edellytyksenä ei olisi, että neuvottelujen kohteena ollut työ olisi sittemmin alkanut. Lisäksi suojeltaisiin ilmoittajia, jotka eivät enää ole 1 momentissa tarkoitetussa asemassa, jos rikkomista koskevat tiedot on saatu ilmoittamishetkellä jo päättyneen työn aikana. Kyse voisi olla esimerkiksi entisestä työntekijästä, joka on saanut rikkomista koskevia tietoja sittemmin päättyneen työsuhteensa aikana.
Pykälän 3 momentin 1 kohdan mukaan suojelua sovellettaisiin myös 1 momentissa tarkoitetussa asemassa olevaan nimettömään ilmoittajaan, jos hänet tunnistetaan myöhemmin. Organisaatiot voivat päättää ottaa sisäisessä ilmoituskanavassa vastaan myös nimettömiä ilmoituksia, ja nimettömän ilmoittajan tunnistaminen voi johtaa siihen, että häneen kohdistetaan vastatoimia. Kohdalla pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 3 kohta.
Lisäksi ehdotettavan lain mukaista suojelua sovellettaisiin pykälän 3 momentin 2 kohdan mukaan 1 momentissa tarkoitetussa asemassa olevaan ilmoittajaan, joka on liikesalaisuuslain 5 §:n mukaisesti yleisen edun suojaamiseksi ilmoittanut tai julkistanut rikkomista koskevan tiedon yhteydessä liikesalaisuuden. Liikesalaisuuden paljastavan ilmoittajan suojelun edellytykset määräytyisivät samoin kuin muidenkin ilmoittajien osalta. Liikesalaisuuslain 5 §:ssä ja ehdotettavassa laissa säädetty suojelu on tarkoitettu toisiaan täydentäviksi.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin eräistä muista henkilöistä, jotka olematta laissa tarkoitettuja ilmoittajia, olisivat kuitenkin eräiltä osin oikeutettuja suojeluun. Tällaisia henkilöitä olisivat ilmoittajaa ilmoittamismenettelyssä avustavat henkilöt ja kolmannet henkilöt eli sivulliset, joilla on yhteyksiä ilmoittajaan ja jotka voivat työnsä yhteydessä joutua vastatoimien kohteeksi. Edelleen suojeltaisiin myös sellaisia oikeushenkilöitä, jotka ovat ilmoittajan omistuksessa tai joissa ilmoittaja työskentelee taikka joihin ilmoittaja on muulla tavoin yhteydessä työnsä vuoksi ja jotka siksi voivat joutua vastatoimien kohteeksi. Pykälän 4 momentissa tarkoitettuihin henkilöihin sovellettaisiin 5 luvussa tarkoitettuja suojelutoimenpiteitä lukuun ottamatta 24 §:n mukaista vastuuvapautta. Momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 4 artiklan 4 kohdan a-c alakohdat.
Ilmoittajaa avustavalla henkilöllä tarkoitettaisiin luonnollista henkilöä, joka avustaa ilmoittajaa ilmoittamismenettelyssä ja joka on työnsä vuoksi sellaisessa asemassa, että hän voi ilmoituksen johdosta joutua vastatoimien kohteeksi. Avustavia henkilöitä voisivat olla esimerkiksi työpaikan luottamusmies, luottamusvaltuutettu, työsuojeluvaltuutettu tai muu henkilöstön edustaja. Kyse voisi olla avustamisesta esimerkiksi ilmoituksen laatimisessa, oikean ilmoituskanavan valinnassa sekä muusta ilmoittamiseen liittyvästä neuvonnasta esimerkiksi sen suhteen, kuuluuko ilmoitettava rikkominen lain soveltamisalaan. Avustamisen olisi oltava luonteeltaan sellaista, että sillä voidaan konkreettisesti auttaa ilmoittajaa ilmoittamismenettelyssä. Esimerkiksi suunniteltua ilmoittamista koskevaan keskusteluun osallistuminen ei lähtökohtaisesti olisi ehdotettavassa laissa tarkoitettua avustamista. Tällaisissa tilanteissa on kuitenkin mahdollista, että henkilö saa suojelua niin sanottuna kolmantena henkilönä. Avustamisen olisi oltava luottamuksellista, minkä vuoksi avustajan salassapitovelvollisuudesta säädettäisiin lain 32 §:ssä.
Avustavan henkilön suojelun edellytyksenä olisi lisäksi, että hän on työnsä vuoksi sellaisessa asemassa, että hän voi joutua vastatoimien kohteeksi. Ilmoittaja ja avustava henkilö saattavat olla saman työnantajan palveluksessa. Avustava henkilö voi olla myös muutoin työnsä vuoksi sellaisessa asemassa ilmoittajan työnantajaan, ilmoittajan sopimuskumppaniin tai muuhun työn järjestäjään nähden, että hän voi joutua vastatoimien kohteeksi. Ilmoittaja ja avustava henkilö saattavat työskennellä esimerkiksi yhteisellä ydinvoimalan rakennustyömaalla, jossa ilmenee rikkominen. Alihankintaketjuissa ilmoittaja ja avustava henkilö voisivat olla eri työnantajan palveluksessa.
Pykälän 4 momentin 2 kohdan mukaisesti suojelua saisivat myös kolmannet henkilöt, kuten ilmoittajan työtoverit tai sukulaiset. Suojelun edellytyksenä olisi, että tällaisella henkilöllä olisi jonkinlainen henkilökohtainen yhteys ilmoittajaan. Suojelun tarve saattaa syntyä esimerkiksi silloin, jos kolmas henkilö osallistuu jollain tavoin ilmoittamisen valmisteluun tai jos häntä kuullaan selvitettäessä rikkomista organisaation sisäisesti. Lisäksi edellytettäisiin, että henkilö voi joutua vastatoimien kohteeksi työnsä vuoksi. Edellytys voisi täyttyä esimerkiksi silloin, jos ilmoittaja ja kolmas henkilö työskentelevät ilmoituksen kohteena olevan työnantajan palveluksessa tai silloin, jos ilmoittaja ja kolmas henkilö työskentelevät esimerkiksi yhteisessä työkohteessa, jossa tapahtuu rikkominen. Alihankintaketjuissa ilmoittaja ja kolmas henkilö voisivat olla eri työnantajan palveluksessa.
Pykälän 4 momentin 3 kohdassa ehdotetaan säädettäväksi, että lain mukaista suojelua sovellettaisiin myös oikeushenkilöön, joka on ilmoittajan omistuksessa tai jossa ilmoittaja työskentelee tai johon ilmoittaja on muulla tavoin yhteydessä työnsä vuoksi ja joka tästä syystä voi joutua vastatoimien kohteeksi. Käytännössä pykälän 4 momentin 3 kohta voisi soveltua esimerkiksi silloin, jos ilmoittajan omistama yhtiö on tehnyt konsultointisopimuksen toisen yhtiön kanssa. Kun ilmoittaja havaitsisi sopimuskumppaninaan olevassa yhtiössä konsulttina toimiessaan rikkomisia ja ilmoittaisi niistä, ilmoituksen kohteena oleva yhtiö kohdistaisi ilmoituksen vuoksi vastatoimia ilmoittajan yhtiöön esimerkiksi irtisanomalla yhtiöiden välisen sopimuksen ennenaikaisesti. Kyse olisi tällöin siitä, että vastatoimi kohdistuisi suoraan ilmoittajan omistamaan oikeushenkilöön mutta epäsuorasti myös ilmoittajaan. Säännös voisi tulla sovellettavaksi vastaavasti myös sopimusketjutilanteissa, kuten alihankinnassa. Kyse voisi olla tilanteesta, jossa alihankkijana olevan yhtiön omistaja tai sen palveluksessa oleva henkilö tekisi ilmoituksen pääurakoitsijasta tai tilaajasta, minkä seurauksena alihankkijayhtiön sopimussuhde päätettäisiin ennenaikaisesti tai siihen kohdistettaisiin muita vastatoimia. Pykälän 3 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla oikeushenkilöllä, johon ilmoittajalla on muulla tavoin työnsä vuoksi yhteydessä, tarkoitettaisiin esimerkiksi ilmoittajan sopimuskumppania. Sopimuskumppanille saatetaan esimerkiksi kieltäytyä toimittamasta palveluita.
2 luku Ilmoittajan suojelun edellytykset
Luvussa säädettäisiin ilmoittajan suojelun edellytyksistä. Yleisten edellytysten lisäksi saadakseen suojelua ilmoittajan tulisi noudattaa ehdotettavan lain 7-9 §:stä ilmenevää kolmiportaista ilmoittamismenettelyä. Ilmoittajansuojeludirektiivin mukainen ilmoittamismenettelyn kolmiportaisuus toteutettaisiin säätämällä sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuudesta sekä toisaalta niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä ilmoittaja saisi suojelua tehdessään ilmoituksen viranomaiselle tai julkaistessaan tietoja. Saadakseen suojelua ilmoittajan olisi ilmoitettava ensisijaisesti sen organisaation sisäiseen ilmoituskanavaan, jossa rikkominen on havaittu. Pääsääntöisesti ilmoittaminen viranomaiselle voisi tapahtua vasta tämän jälkeen. Eräissä tilanteissa ilmoituksen suojelua voisi kuitenkin saada, vaikka ilmoituksen tekisi suoraan viranomaiselle. Julkistamisen perusteella suojelua voisi saada vain tilanteissa, joissa ilmoitus on ensin tehty viranomaiselle, ellei tästä poikkeavaa perustetta ole. Lisäksi 24 §:ssä säädettäväksi ehdotetun vastuuvapauden edellytyksenä olisi tietoja julkistettaessa se, että tietojen julkistaminen oli välttämätöntä rikkomisen paljastamiseksi.
6 §.Ilmoittajan suojelun yleiset edellytykset. Pykälässä säädettäisiin ilmoittajan suojelun yleisistä edellytyksistä, joiden tulisi täyttyä, jotta ilmoittajaan sovellettaisiin ehdotettavan lain mukaista suojelua. Yleiset edellytykset soveltuisivat sekä sisäiseen ilmoittamiseen että viranomaiselle ilmoittamiseen ja julkistamiseen. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 1 kohdan a alakohta. Suojelun saamisen edellytyksenä olisi, että ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa rikkomista koskevien tietojen paikkansapitävyyteen ilmoittamishetkellä. Lisäksi edellytettäisiin, että ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa tällaisen tiedon kuuluvan lain aineelliseen soveltamisalaan.
Ilmoittajalla tulisi olla asiaan liittyvien olosuhteiden ja hänen saatavillaan ilmoittamisajankohtana olevien tietojen perusteella objektiivisesti arvioituna perusteltu syy uskoa, että ilmoittamishetkellä rikkomista koskevat tiedot ovat paikkansapitäviä ja kuuluvat lain 2 §:n mukaiseen soveltamisalaan. Suojelua saisi myös sellainen ilmoittaja, joka ilmoittaa perustelluista rikkomisepäilyistä, vaikka hänellä ei olisi asiasta ilmoittamishetkellä konkreettista näyttöä. Suojelun edellytykset eivät täyttyisi silloin, jos ilmoitus koskee objektiivisesti arvioituna ilmeisen paikkansapitämättömiä tietoja tai perusteettomia huhupuheita tai tietoja, jotka ovat jo kokonaisuudessaan julkistettuja.
Ilmoittajan suojelun edellytyksiä harkittaessa olisi arvioitava objektiivisesti, voidaanko ilmoittajalla arvioida olleen ilmoittamishetkellä kaikkien asiaan vaikuttavien seikkojen nojalla perusteltu syy uskoa, että tiedot olivat paikkansapitäviä eli oliko ilmoittaja vilpittömässä mielessä tietojen ilmoittamisen suhteen. Vilpittömän mielen vaatimuksen tarkoituksena on torjua vahingoittamistarkoituksessa ja ilkivaltaisesti tehtäviä perättömiä ilmoituksia. Lisäksi perättömiä ilmoituksia ehkäistäisiin lain 36 §:än ehdotetulla rangaistussäännöksellä, joka koskisi tahallisesti vääriä tietoja ilmoittanutta tai julkistanutta sekä vahingonkorvausvastuulla.
Vastaavasti olisi arvioitava objektiivisesti, voidaanko ilmoittajalla arvioida olleen perusteltu syy uskoa tietojen kuuluvan lain aineelliseen soveltamisalaan. Arvioitaessa ilmoittajan tietoisuutta lain aineellisesta soveltamisalasta voitaisiin kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, onko ilmoittajaa avustettu ja neuvottu ilmoittamismenettelyssä, millä tavalla ilmoittamisesta ja lain aineellisesta soveltamisalasta on organisaatiossa tiedotettu sekä siihen, toimiiko ilmoittaja sellaisella toimialalla tai tehtävissä, joissa saattaa ilmetä lain soveltamisalaan kuuluvia rikkomisia. Arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon myös se, millaista tietoisuutta lain soveltamisalasta ilmoittajalta voidaan hänen asemansa ja tehtäviensä perusteella edellyttää. Ilmoittajan tietoisuudelle ilmoitettavan tiedon kuulumisesta lain aineelliseen soveltamisalaan ei lähtökohtaisesti voitaisi asettaa korkeita vaatimuksia ottaen huomioon, että lain aineellinen soveltamisala olisi rajattu vain tietyille lainsäädännön aloille ja myös rikkomiseen liittyvien seuraamusten perusteella.
Ilmoittamisen taustalla olevilla motiiveilla ei olisi vaikutusta arvioitaessa sitä, täyttyvätkö ilmoittajan suojelun yleiset edellytykset. Suojeluun eivät kuitenkaan olisi oikeutettuja sellaiset henkilöt, jotka tahallaan ja tietoisesti ilmoittavat vääriä tai harhaanjohtavia tietoja. Ilmoittaja suojeltaisiin myös, jos hän on ollut vilpittömässä mielessä ja erehdyksen vuoksi ilmoittanut sittemmin paikkansapitämättömiksi osoittautuneita tietoja.
7 §.Sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuus. Pykälässä säädettäisiin sisäisen ilmoituskanavan käytön ensisijaisuudesta. Ilmoittajan suojelun edellytyksenä olisi, että ilmoitus organisaation toiminnassa havaitusta rikkomisesta tehdään ensisijaisesti kyseisen organisaation sisäiseen ilmoituskanavaan. Sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuudesta poikettaisiin, kun ilmoittamisesta suoraan lain 2 §:ssä tarkoitetun lainsäädännön tai määräysten valvonnasta vastaavan viranomaisen eli toimivaltaisen viranomaisen ilmoituskanavaan on erikseen muualla toisin säädetty tai 8 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa.
Ilmoitus tulisi tehdä ensisijaisesti sen organisaation ilmoituskanavaan, jonka toiminnassa rikkominen on havaittu, riippumatta siitä, onko tämä organisaatio esimerkiksi oma työnantaja tai sopimuskumppani. Esimerkiksi vuokratyöntekijän tulisi tehdä käyttäjäyrityksessä havaitsemastaan rikkomisesta ilmoitus ensisijaisesti käyttäjäyrityksen ilmoituskanavaan. Sisäisen ilmoituskanavan ensisijaisuus koskisi myös ehdotettavassa 13 §:ssä tarkoitettuja vapaaehtoisia sisäisiä ilmoituskanavia. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 7 artiklan 1 ja osittain 2 kohta. Ulkoisen ilmoittamisen edellytyksistä säädettäisiin lain 8 §:ssä.
Pykälällä kannustettaisiin direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuuteen. Tarkoituksena on, että ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittäminen ja ilmoituksen johdosta tehtävät toimenpiteet hoidettaisiin ensisijaisesti organisaation sisäisesti. Väärinkäytösepäilyihin pystytään useimmiten puuttumaan tehokkaimmin organisaation sisäisesti. Ks. myös ilmoittajansuojeludirektiivin johdanto-osan 47. perustelukappale. Sisäistä ilmoittamista edistäisi ilmoittajan luottamus siihen, ettei häneen kohdistettaisi vastatoimia ja että ilmoitus käsiteltäisiin asianmukaisesti. Tavoitteena on, että sisäisen ilmoittamisen käytännöt ja yrityskulttuuri kehittyvät sellaisiksi, että väärinkäytöksiä selvitetään ja niihin puututaan matalalla kynnyksellä.
Sisäisen ilmoittamisen ensisijaisuudella ehkäistäisiin organisaatioille ja erityisesti yrityksille rikkomista koskevien tietojen viranomaiskäsittelystä tai julkistamisesta aiheutuvia mainehaittoja sekä kustannuksia, joita tästä voisi syntyä.
Tietyissä muuhun lainsäädäntöön perustuvissa tilanteissa ilmoittaja voisi tehdä ilmoituksen suoraan toimivaltaiselle valvovalle viranomaiselle. Tämän vuoksi säännökseen otetaan maininta siitä, että sisäisen ilmoituskanavan ensisijaisuutta sovelletaan ”jollei ilmoittamisesta suoraan viranomaisen ilmoituskanavaan ole erikseen muualla säädetty”. Esimerkiksi Finanssivalvonnan ylläpitämään ilmoitusjärjestelmään voisi jatkossakin tehdä ilmoituksen finanssimarkkinoita koskevien säännösten rikkomisesta ja saada suojelua 8 §:n estämättä. Muutoin viranomaiselle ilmoittamiseen sovellettaisiin ehdotettavan lain 8 §:ä.
8 §.Viranomaiselle ilmoittaminen. Pykälässä säädettäisiin vaihtoehtoisista edellytyksistä, joiden täyttyessä ilmoittaja saisi suojelua ilmoittaessaan viranomaiselle. Viranomaiselle tarkoitettu ilmoitus olisi 18 §:n mukaan tehtävä oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan. Suojelua saisi kuitenkin myös silloin, jos ilmoitus on tehty suoraan toimivaltaiselle viranomaiselle.
Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin ulkoista ilmoittamista koskeva 10 artikla ja osittain 7 artiklan 2 kohta.
Ilmoittaja saisi suojelua ilmoittaessaan sisäisen kanavan sijasta viranomaiselle pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan ensinnäkin silloin, jos organisaatiossa, jonka toiminnassa rikkominen on havaittu, ei olisi sisäistä ilmoituskanavaa tai ilmoittajalla ei olisi annettu mahdollisuutta tehdä ilmoitusta edellä mainitun organisaation sisäiseen ilmoituskanavaan. Siten esimerkiksi ilmoittajat, jotka työskentelevät alle 50 henkilöä työllistävän organisaation palveluksessa, joka ei ole vapaaehtoisesti perustanut sisäistä ilmoituskanavaa, voisivat saada suojelua ilmoittaessaan viranomaiselle. Kohta kattaisi myös tilanteet, joissa organisaatio on laiminlyönyt velvollisuutensa ilmoituskanavan perustamiseen. Lisäksi sellaiset ilmoittajat, joille ei ole ehdotettavan 10 §:n 2 momentin mukaisesti mahdollistettu ilmoituksen kohteen sisäisen ilmoituskanavan käyttöä, voisivat tehdä ilmoituksen viranomaiselle ja saada suojelua.
Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan ilmoittaja voisi saada suojelua viranomaiselle ilmoittamisen perusteella myös silloin, kun ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, ettei sisäisen ilmoituksen perusteella ole ryhdytty lain 16 §:ssä tarkoitettuihin toimenpiteisiin 16 §:n 2 momentissa säädetyssä määräajassa. Ehdotettavassa 16 §:ssä edellytettäisiin asianmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi ja rikkomiseen puuttumiseksi. Ilmoittajalla voisi olla perusteltu syy uskoa, ettei edellytettyihin toimenpiteisiin ole ryhdytty, jos ilmoittaja ei olisi saanut minkäänlaista palautetta siitä, mitä toimenpiteitä ilmoituksen perusteella toteutetaan. Kyse voisi olla myös siitä, että ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, etteivät hänelle annetut tiedot pidä paikkaansa eikä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseen ole tosiasiassa ryhdytty.
Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan ilmoittajaan sovellettaisiin suojelua viranomaiselle ilmoittamisen perusteella myös silloin, jos ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, että rikkomiseen ei voida puuttua tehokkaasti sisäisen ilmoituksen perusteella. Kohdassa tarkoitettu tilanne voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos ilmoitusten käsittelystä vastaava henkilö tai organisaation johto on osallisena rikkomisessa. Kohdassa tarkoitettu peruste voisi soveltua esimerkiksi myös silloin, kun sisäinen ilmoitus voisi vaarantaa toimivaltaisten viranomaisten tutkintatoimien tuloksellisuuden, kuten kartellijärjestelyissä tai muissa unionin kilpailusääntöjen rikkomisissa. Pykälän 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu tilanne voisi edelleen olla kyseessä myös silloin, kun rikkominen edellyttää kiireisiä toimia ihmisten hengen, terveyden tai turvallisuuden taikka ympäristön suojelemiseksi.
Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan ilmoittajaan sovellettaisiin suojelua viranomaiselle ilmoittamisen perusteella myös silloin, jos ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, että hän on vaarassa joutua ilmoittamisen johdosta vastatoimien kohteeksi. Tällainen tilanne voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos ilmoittaja on ilmoittaessaan rikkonut sopimukseen perustuvaa luottamuksellisuuden suojaa tai jos ilmoituksen kohde on saatuaan tietää ilmoittamisen valmistelusta uhkaillut häntä vastatoimilla.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että 1 momentissa säädetystä poiketen laissa säädettyä suojelua sovellettaisiin ilmoittajaan, joka ilmoittaa rikkomisesta suoraan toimivaltaiselle Euroopan unionin toimielimelle tai laitokselle. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 4 kohta, jonka mukaan ilmoittajille, jotka ilmoittavat asiaankuuluville unionin toimielimille, elimille tai laitoksille direktiivin soveltamisalaan kuuluvista rikkomisista, on myönnettävä direktiivin mukainen suojelu. Komissiolla ja joillakin unionin elimillä ja laitoksilla, kuten Euroopan petostentorjuntavirastolla (OLAF), Euroopan meriturvallisuusvirastolla (EMSA), Euroopan lentoturvallisuusvirastolla (EASA), Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisella (EAMV) ja Euroopan lääkevirastolla (EMA), on käytössä ilmoituskanavia, joiden kautta ne voivat ottaa vastaan ehdotettavan lain soveltamisalaan kuuluvia rikkomisia koskevia ilmoituksia. Ks. ilmoittajansuojeludirektiivin 69. ja 71. perustelukappaleet.
9 §.Julkistaminen. Pykälässä säädettäisiin vaihtoehtoisista edellytyksistä, joiden perusteella rikkomista koskevan tiedon julkistava ilmoittaja saisi suojelua. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 15 artiklan 1 kohta. Pääsääntöisesti tiedon julkistaminen tulisi kyseeseen vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tilanteissa.
Pykälän 1 kohdan rikkomista koskevan tiedon julkistava ilmoittaja saisi suojelua, jos ilmoittaja on ilmoittanut ensin oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan tai toimivaltaiselle viranomaiselle ja ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, ettei toimivaltainen viranomainen ole ryhtynyt selvittämään ilmoituksen oikeellisuutta 20 §:n 2 momentin 2 kohdassa säädetyssä määräajassa eli kolmen tai viimeistään kuuden kuukauden kuluttua ilmoituksen vastaanottamisesta. Kyse voisi olla siitä, ettei viranomainen lainkaan ryhdy arvioimaan tai tutkimaan ilmoitettua rikkomista tai mitään asianmukaisia korjaavia toimenpiteitä ei ole toteutettu. Toimivaltaisen viranomaisen menettelyä arvioitaisiin objektiivisin perustein huomioiden erityisesti muu sektorikohtainen lainsäädäntö, joka velvoittaa viranomaista puuttumaan rikkomiseen.
Pykälän 2 kohdan mukaan tietoja julkistava ilmoittaja saisi suojelua myös silloin, jos ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, että rikkominen voi aiheuttaa yleiseen etuun kohdistuvan välittömän ja ilmeisen vaaran. Välittömyydellä ja ilmeisyydellä tarkoitettaisiin, että rikkominen suurella todennäköisyydellä välittömästi vaarantaa yleistä etua, kuten ihmisten henkeä ja terveyttä. Rikkomisen seurauksia ei tällöin käytännössä ehditä estämään, jos ilmoittaja tekisi ilmoituksen ensin sisäiseen, oikeuskanslerinviraston tai toimivaltaisen viranomaisen ilmoituskanavaan. Kyse voisi olla esimerkiksi säteily- ja ydinturvallisuuteen liittyvästä rikkomisesta, joka edellä tarkoitetulla tavalla välittömästi ja ilmeisesti vaarantaa yleistä etua. Edelleen pykälän 3 kohdassa säädettäisiin suojelun soveltamisesta, jos ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, että viranomaiselle ilmoittaminen voi aiheuttaa vaaran vastatoimien kohteeksi joutumisesta. Tällä tarkoitettaisiin sitä, että viranomainen esittää konkreettisen uhkauksen vastatoimesta ja että viranomaisella todennäköisesti olisi edellytykset toteuttaa uhkaus. Kyse voisi olla esimerkiksi siitä, että ilmoittaja on palvelussuhteessa toimivaltaiseen viranomaiseen, joka uhkailee häntä palvelussuhteeseen liittyvillä vastatoimilla. Viimeisenä vaihtoehtoisena edellytyksenä olisi 4 kohdan mukaan, että ilmoittajalla on perusteltu syy uskoa, että toimivaltainen viranomainen on osallisena rikkomisessa tai että on muutoin epätodennäköistä, että toimivaltainen viranomainen puuttuu rikkomiseen tehokkaasti asiaan liittyvien erityisten olosuhteiden vuoksi. Ilmoittaja saattaa esimerkiksi tietää, että toimivaltaisen viranomaisen edustaja on kätkenyt rikkomiseen liittyviä todisteita, toimii yhteistyössä rikkomisesta vastuussa olevan henkilön kanssa tai on osallisena rikkomisessa.
Tiedon julkistamisella tarkoitettaisiin rikkomista koskevan tiedon saattamista julkisuuteen ja se kattaisi eri tavoin tapahtuvan tietojen toimittamisen julkisuuteen mukaan lukien tietojen julkistamisen sosiaalisessa mediassa. Direktiivin johdanto-osan kohdassa 45 tietojen antaminen suoraan esimerkiksi suurelle yleisölle verkkoalustojen tai sosiaalisen median välityksellä tai tiedotusvälineille, vaaleilla valituille edustajille, kansalaisyhteiskunnan organisaatioille, ammattiliitoille tai elinkeinoelämän järjestöille, katsotaan tietojen julkistamiseksi.
Ehdotettavan lain tarkoituksena ei ole rajoittaa ilmoittajan oikeutta ottaa yhteyttä omaan ammattiyhdistykseensä työsuhteeseensa liittyvissä kysymyksissä tai pyytää ammattiliiton lakimieheltä tai muultakaan taholta oikeudellista apua ilmoittamismenettelyssä. Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan direktiivi ei vaikuta kansallisiin sääntöihin, jotka koskevat työntekijöiden oikeuksia pitää yhteyttä edustajiinsa ja ammattiyhdistyksiin ja suojelua tästä yhteydenpidosta johtuvilta perusteettomilta haitallisilta toimenpiteiltä. Kyse voisi olla tilanteesta, jossa henkilö suunnittelee ilmoittamista ja tarvitsee apua oikean ilmoituskanavan valinnassa. Ehdotettavan lain lähtökohtana olisi, että ilmoittamismenettelyssä avustamiseen liittyviä yhteydenottoja esimerkiksi ammattiliittoon tai muun oikeudellisen avun ulkopuoliseen tarjoajaan ei pidettäisi rikkomista koskevan tiedon ilmoittamisena eikä siten myöskään 9 §:ssä tarkoitettuna tiedon julkistamisena. Oikeudellista apua antavalle henkilölle saattaa tässä yhteydessä paljastua tietoja myös rikkomisesta ja ilmoituksen kohteesta. Ilmoituksen kohteen ja ilmoittajan oikeuksien turvaamiseksi ehdotettavan lain 32 §:ssä säädettäisiin ilmoittajalle oikeudellista neuvontaa antavan henkilön salassapitovelvollisuudesta.
3 luku Sisäinen ilmoituskanava
Lain 3 luvussa säädettäisiin sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuudesta ja siitä kenelle on annettava mahdollisuus ilmoittaa sisäisen ilmoituskanavan kautta, mahdollisuudesta ulkoistaa sisäinen ilmoituskanava tarvittaessa ja siihen liittyvistä vastuista, yhteisistä sisäisistä ilmoituskanavista ja resurssien jakamisesta tietyissä tapauksissa ja vapaaehtoisista sisäisistä ilmoituskanavista. Lisäksi luvussa säädettäisiin ilmoituksen käsittelystä vastaavasta henkilöstä, sisäisen ilmoituskanavan vähimmäisvaatimuksista, tarvittavista toimenpiteistä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi ja tarvittaessa rikkomiseen puuttumiseksi sekä nimettömästä ilmoittamisesta.
10§.Sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin velvollisuudesta ottaa käyttöön sisäinen ilmoituskanava ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 7 artiklan 3 kohta sekä 8 artikla. Ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan momentin 1-7 kohdissa tarkoitettujen organisaatioiden, joiden työ- tai virkasuhteessa olevien henkilöiden määrä on säännöllisesti vähintään 50, olisi perustettava sisäinen ilmoituskanava rikkomista koskevan tiedon ilmoittamista ja ilmoituksen perusteella toteutettavia toimenpiteitä varten. Ehdotetun pykälän 1 momentissa tarkoitetuilla organisaatioilla olisi sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus riippumatta niiden toimialasta ja siitä, noudattavatko ne toiminnassaan 2 §:ssä tarkoitettua lainsäädäntöä. Ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus koskisi 40 §:ssä mainitun mukaisesti hyvinvointialueita ja hyvinvointiyhtymiä kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.
Momentin 1 kohdan mukaan sisäisen ilmoituskanavan olisivat velvollisia perustamaan lailla tai valtioneuvoston asetuksella perustetut valtion hallintoviranomaiset sekä muut valtion virastot ja laitokset, valtioneuvoston kanslia, ministeriöt, eduskunnan kanslia ja eduskunnan yhteydessä tai valvonnassa toimivat virastot ja laitokset, tasavallan presidentin kanslia, tuomioistuimet, valtion liikelaitokset ja itsenäiset julkisoikeudelliset laitokset. Direktiivissä mainitun julkisen sektorin oikeushenkilön käsite ja sen määritteleminen kansallisesti on esitelty edellä osiossa 3.4.1.
Sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus koskisi myös Ahvenanmaan maakunnan viranomaisia niiden huolehtiessa valtakunnan viranomaisille kuuluvista tehtävistä maakunnassa.
Momentin 2 kohdan mukaan sisäisen ilmoituskanavan olisivat velvolliset perustamaan Ahvenanmaan maakunnan viranomaiset niiden huolehtiessa valtakunnan viranomaisille kuuluvista tehtävistä maakunnassa.
Momentin 3 kohdassa mainitaan sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset hyvinvointialueet ja hyvinvointiyhtymät. Hyvinvointialueesta annetun lain (611/2021) mukaan hyvinvointialue on julkisoikeudellinen yhteisö, jolla on alueellaan itsehallinto siten kuin siitä tässä laissa säädetään. Hyvinvointialue järjestää sille lailla säädetyt tehtävät. Hyvinvointialue voi lisäksi alueellaan ottaa hoitaakseen sen lakisääteisiä tehtäviä tukevia tehtäviä.
Hyvinvointialueesta annetun lain 4 §:n mukaan yhteisö, jossa hyvinvointialueella on kirjanpitolain (1336/1997) 1 luvun 5 §:ssä tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräysvalta, on hyvinvointialueen tytäryhteisö. Hyvinvointialue tytäryhteisöineen muodostaa hyvinvointialuekonsernin. Mitä hyvinvointialueesta annetussa laissa säädetään hyvinvointialueen tytäryhteisöstä, sovelletaan myös hyvinvointialueen määräysvaltaan kuuluvaan säätiöön.
Hyvinvointialueen toiminta käsittää hyvinvointialueen ja hyvinvointialuekonsernin toiminnan lisäksi osallistumisen hyvinvointialueiden yhteistoimintaan sekä muun omistukseen, sopimukseen ja rahoittamiseen perustuvan toiminnan. Hyvinvointialueen toimintaan sisältyy hyvinvointialueen järjestämisvastuulle kuuluvien palveluiden tuotanto hyvinvointialuekonserniin kuuluvissa ja muissa yhteisöissä ja säätiöissä.
Hyvinvointialueesta annetun lain mukaan hyvinvointialue vastaa mm. sille lailla säädettyjen tehtävien hoitamisesta kuten esimerkiksi viranomaiselle kuuluvan toimivallan käyttämisestä. Hyvinvointialue voi hoitaa tehtävät itse tai sopia järjestämisvastuun siirtämisestä toiselle hyvinvointialueelle. Lisäksi hyvinvointialueiden tehtävien järjestäminen voidaan koota yhdelle tai useammalle hyvinvointialueelle, jos se on välttämätöntä palvelujen laadun ja saatavuuden parantamiseksi, riittävien henkilöstö- ja muiden voimavarojen tai tehtävässä tarvittavan erityisasiantuntemuksen turvaamiseksi taikka muusta vastaavasta ja perustellusta syystä.
Momentin 4 kohdassa mainitaan sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset kunnat, kuntayhtymät, liikelaitoskuntayhtymät, kunnalliset liikelaitokset.
Kuntalakia (410/2015) sovelletaan, jollei lailla toisin säädetä, kunnan hallinnon ja talouden järjestämiseen sekä kuntalain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuun kunnan toimintaan. Yhteisö, jossa kunnalla on kirjanpitolain (1336/1997) 1 luvun 5 §:ssä tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräysvalta, on kunnan tytäryhteisö. Kunta tytäryhteisöineen muodostaa kuntakonsernin. Mitä kuntalaissa säädetään kunnan tytäryhteisöstä, sovelletaan myös kunnan määräysvaltaan kuuluvaan säätiöön. Kunnan toiminta käsittää kunnan ja kuntakonsernin toiminnan lisäksi osallistumisen kuntien yhteistoimintaan sekä muun omistukseen, sopimukseen ja rahoittamiseen perustuvan toiminnan.
Kunta hoitaa itsehallinnon nojalla itselleen ottamansa tehtävät ja järjestää sille laissa erikseen säädetyt tehtävät. Laissa säädetään myös siitä, kun tehtäviä on järjestettävä yhteistoiminnassa muiden kuntien kanssa Kunta voi sopimuksen nojalla ottaa hoitaakseen muitakin kuin itsehallintoonsa kuuluvia julkisia tehtäviä.
Kunta voi järjestää sille laissa säädetyt tehtävät itse tai sopia järjestämisvastuun siirtämisestä toiselle kunnalle tai kuntayhtymälle. Lakisääteisessä yhteistoiminnassa järjestämisvastuu on kunnan puolesta toisella kunnalla tai kuntayhtymällä. Tehtävien hoidosta järjestämisvastuussa oleva kunta tai kuntayhtymä vastaa järjestettävien palvelujen ja muiden toimenpiteiden osalta viranomaiselle kuuluvan toimivallan käyttämisestä.
Kuntalain 55 §:n mukaan kuntayhtymä perustetaan kuntien välisellä valtuustojen hyväksymällä sopimuksella. Kuntayhtymä on oikeushenkilö, joka voi hankkia oikeuksia ja tehdä sitoumuksia sekä käyttää puhevaltaa tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa.
Liikelaitoskuntayhtymästä säädetään kuntalain 65 §:ssä. Liikelaitoskuntayhtymään sovelletaan kuntayhtymää koskevia säännöksiä. Kunta tai kuntayhtymä voi perustaa kunnallisen liikelaitoksen liiketaloudellisten periaatteiden mukaan hoidettavaa tehtävää varten, jollei jäljempänä toisin säädetä. Kunnallinen liikelaitos toimii kunnan tai kuntayhtymän osana. Kunnan perustamasta liikelaitoksesta käytetään nimitystä kunnan liikelaitos ja kuntayhtymän perustamasta nimitystä kuntayhtymän liikelaitos. Kuntien ja kuntayhtymien yhdessä perustamasta kuntayhtymästä, jonka tehtävänä on kunnallisen liikelaitoksen ylläpitäminen, käytetään nimitystä liikelaitoskuntayhtymä. Kunnan tai kuntayhtymän liikelaitoksen tehtävistä määrätään hallintosäännössä. Liikelaitoskuntayhtymän tehtävistä on sovittava perussopimuksessa.
Momentin 5 kohdassa mainitaan sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset seurakunnat ja seurakuntayhtymät. Seurakunnalla tarkoitettaisiin kirkkolaissa (1054/1993) tarkoitetun Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntia sekä ortodoksisesta kirkosta annetussa laissa (985/2006) tarkoitetun Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntia. Kirkkolain 11 luvun 1 §:n mukaan saman kunnan alueella olevien seurakuntien on muodostettava seurakuntayhtymä. Yhtymän voivat muodostaa myös kahden tai useamman kunnan alueella olevat seurakunnat.
Evankelisluterilaisen kirkon tuomiokapitulit ja kirkkohallitus sekä ortodoksisen kirkon kirkollishallitus ovat myös julkisen sektorin viranomaisia, jotka mainitaan lähtökohtaisesti velvollisina perustamaan sisäinen ilmoituskanava. Kun kaikkien tuomiokapitulien henkilöstön lukumäärä kuitenkin alittaa 50 työntekijän rajan, sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus ei tästä syystä koskisi niitä. Evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksen palveluksessa olevan henkilöstön määrä ylittää 50, joten sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus koskisi sitä. Sen sijaan ortodoksisen kirkon kirkollishallituksen palveluksessa on alle 50 työntekijää.
Muiden uskonnollisten yhdyskuntien seurakunnat eivät ole julkiseen sektoriin kuuluvia oikeushenkilöitä.
Momentin 6 kohdassa mainitaan sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset kaupparekisterilain (129/1970) 3 §:n 1 momentin 1, 2, 4, 5 ja 6 kohdassa tarkoitetut yhteisöt.
Momentin 7 kohdassa mainitaan sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset säätiölaissa (487/2015) tarkoitetut säätiöt, eläkelaitokset ja työttömyyskassat.
Pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa organisaatioissa henkilöstön määrän laskemisessa noudatettaisiin samoja periaatteita kuin yhteistoimintalain (1333/2021) 2 §:ssä. Lähtökohtana olisi, että työntekijöiden määrän laskennassa huomioitaisiin pääluvun mukaan toistaiseksi voimassaolevat kokoaikaisissa tai osa-aikaisissa työsuhteissa työskentelevät työntekijät sekä määräaikaisissa työsuhteissa olevat työntekijät. Vuokratyöntekijöitä, alihankkijan palveluksessa työskenteleviä henkilöitä tai muita muun tahon palveluksessa olevia henkilöitä ei otettaisi huomioon. Yhteistoimintalain 2 §:ä vastaavasti huomioimatta voitaisiin jättää vain lyhyehkön ajan kausiluontoisesti tai poikkeuksellisessa tilanteessa organisaatioon työsuhteessa olevat työntekijät. Ratkaisevaa olisi, tekeekö työntekijä kyseisen organisaation säännönmukaiseen toimintaan kuuluvaa työtä. Esimerkiksi perhevapaalla olevan työntekijän sijainen otettaisiin huomioon laskettaessa työntekijöiden määrää, jos hän tekee organisaationsäännönmukaista työtä. Jos yhden vapaalla olevan työntekijän sijaisena toimii usein vaihtuvia määräaikaisia työntekijöitä, heidät lasketaan yhdeksi työntekijäksi yhteistoimintalain soveltamisedellytyksiä arvioitaessa (KKO 2017:86). HE 159/2021 vp, s. 64-65. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2017:86 mukaan edellä mainitusta työntekijöitä laskettaessa noudatettavasta pääsäännöstä voi poikkeuksellisissa olosuhteissa olla perusteltua poiketa silloin, kun kyse on epätyypillisistä työsuhteista. Tällöin voi olla perusteltua kiinnittää huomiota tällaisessa työsuhteessa teetetyn työn määrän vähäisyyteen. Ks. myös KKO 2017:86 ja KKO 1996:51.
Kausiluonteisessakin työssä henkilöstön määrän olisi vakiinnuttava joksikin aikaa. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1997:55 katsottiin, että kausiluonteisessa työssä henkilöstön määrän vakiintuminen puolen vuoden ajaksi yhteistoimintalain soveltamisrajaa korkeammaksi voisi lähtökohtaisesti osoittaa, että yritys kuuluu yhteistoimintalain soveltamisalaan. Aivan lyhytaikainen työntekijöiden määrän laskeminen alle 50 työntekijään ei oikeuttaisi poikkeamaan ilmoituskanavien perustamisvelvollisuudesta eikä aivan lyhytaikainen 50 työntekijän henkilöstömäärän ylittyminen velvoittaisi perustamaan sisäistä ilmoituskanavaa. Jos henkilöstön määrä vaihtelisi jatkuvasti soveltamisrajan molemmin puolin, tulisi organisaation kuitenkin harkita ilmoituskanavan käyttöönottoa.
Henkilöstömäärää tarkasteltaisiin oikeushenkilökohtaisesti eli konserniin kuuluvalla yhtiöllä olisi ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus, jos siihen työsuhteessa olevien työntekijöiden määrä olisi säännöllisesti vähintään 50. Tällaisen yrityksen henkilöstöllä tulisi olla pääsy sisäiseen ilmoituskanavaan. Konsernien, talletuspankkien yhteenliittymien sekä rahoitus- ja vakuutusryhmittymien yhteisistä ilmoituskanavista säädettäisiin 12 §:ssä. Konserniin kuuluvissa yhtiöissä, joissa säännöllisen henkilöstön vähimmäisraja ei täyttyisi, voitaisiin ottaa vapaaehtoisesti käyttöön ilmoituskanava. Tällä edistettäisiin konsernitasolla yhdenmukaisia menettelytapoja. Vapaaehtoisista ilmoituskanavista säädettäisiin 13 §:ssä.
Edellä selostettuja periaatteita noudatettaisiin soveltuvin osin henkilöstömäärän laskemisessa myös 10 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa julkishallinnon organisaatioissa.
Sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuudesta on säädetty myös rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä, finanssialaa ja liikenneturvallisuutta koskevissa säädöksissä. Sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvollisuus määräytyisi kyseisen lainsäädännön mukaisesti. Kyseisen lainsäädännön sisältöä ja suhdetta ehdotettavaan lakiin on selostettu tarkemmin nykytilan kuvauksessa ja ehdotettavassa 3 §:ssä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että mahdollisuus ilmoittaa sisäisen ilmoituskanavan kautta olisi annettava ilmoituskanavan perustaneeseen organisaatioon työ- tai virkasuhteessa oleville henkilöille. Ilmoittaminen sisäisen ilmoituskanavan kautta voitaisiin sallia myös muille henkilöille.
Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 8 artiklan 2 kohta. Ilmoituskanavan tulisi aina olla organisaatioon työ- tai virkasuhteessa olevien ilmoittajien käytettävissä. Sisäisen ilmoituskanavan kautta organisaatio olisi velvollinen vastaanottamaan vain sellaisia ilmoituksia, jotka koskevat kyseisessä organisaatiossa tapahtunutta rikkomista.
Sisäisen ilmoituskanavan perustamiseen velvollinen organisaatiovoisi antaa pääsyn ilmoituskanavaan myös laajemmin muillekin henkilöille, kuten 5 §:n 1 momentin 2 – 6 kohdassa tarkoitetuille henkilöille. Velvollisuutta tähän ei olisi. Ilmoituskanavaan voisi olla pääsy esimerkiksi yrityksen verkkosivujen kautta.
Jos sisäinen ilmoituskanava ei olisi 5 §:ssä tarkoitetun ilmoittajan käytettävissä, hän voisi ehdotetun 8 §:n mukaan tehdä ilmoituksen suoraan oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ulkoiseen ilmoituskanavaan. Tällä olisi erityistä merkitystä vuokratyösuhteissa, koska vuokratyöntekijät tekevät työtä toisen yrityksen eli käyttäjäyrityksen johdon ja valvonnan alaisena. Vuokratyöntekijöiden tiedot rikkomisista tai niiden epäilyistä voivat useissa tapauksissa liittyä vuokratyöntekijän käyttäjäyrityksessä havaitsemiinsa rikkomisiin. Siten tarkoituksenmukaista olisi, että vuokratyövoimaa käyttävät toimijat mahdollistaisivat sisäisen ilmoituskanavan käytön myös vuokratyöntekijöilleen tai niille työtä tekeville itsenäisille työnsuorittajille kuten alihankkijoille. Näissä tilanteissa voi olla myös vuokratyövoimaa tai alihankintaa käyttävän organisaation etu mahdollistaa sisäisen ilmoituskanavan käyttö edellä mainituille tahoille, kun mahdollista rikkomista koskeva asia voitaisiin parhaiten selvittää asianomaisessa organisaatiossa sisäisesti. Muutoin vuokratyöntekijät ja alihankkijat voisivat ehdotetun 8 §:n mukaisesti tehdä ilmoituksen keskitettyyn ulkoiseen ilmoituskanavaan.
11 §.Sisäisen ilmoituskanavan ulkoistaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että organisaatio voi antaa sisäisen ilmoituskanavan järjestämisen ulkopuolisen palveluntuottajan tehtäväksi. Ilmoituskanavan järjestäminen voidaan ulkoistaa myös osittain esimerkiksi siten, että vain tekninen ilmoitusjärjestelmä hankitaan palveluntarjoajalta, mutta ilmoitusten käsittelystä vastaisi organisaation oma henkilöstö. Pykälällä pantaisiin täytäntöön ilmoittajansuojeludirektiivin 8 artiklan 5 kohta.
Pykälän 2 momentin mukaan organisaatio vastaisi tässä laissa säädettyjen velvollisuuksien toteutumisesta myös siinä tapauksessa, että se on antanut sisäisen ilmoituskanavan järjestämisen ulkopuolisen tahon hoidettavaksi. Ulkoistaminen ei poistaisi organisaation omaa vastuuta siitä, että ehdotettavan lain sisäistä ilmoituskanavaa koskevat velvoitteet täytetään. Ks. myös direktiivin 9 artiklan 1 kohta ja direktiivin johdanto-osan 54. perustelukappale. Ilmoittamisen luottamuksellisuus, henkilötietojen suoja sekä ilmoituksen käsittelystä vastaavien henkilöiden puolueettomuus ja riippumattomuus olisi turvattava myös ulkoistamistilanteissa.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin julkisen hallintotehtävän antamisesta muun kuin viranomaisen hoidettavaksi. Lain 10 §:n 1, 2, 3 ja 4 kohdassa tarkoitetun lukuun ulkoistamista koskevan sopimuksen mukaisia tehtäviä hoitaessaan palveluntuottajan palveluksessa olevaan henkilöön sovellettaisiin rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä. Julkisen hallintotehtävän antamista muun kuin viranomaisen hoidettavaksi selostetaan tarkemmin jaksossa 11.11. Vahingonkorvausvastuusta säädetään vahingonkorvauslaissa.
Ehdotettavan lain 15 §:ssä säädettäisiin palveluntuottajan velvollisuudesta nimetä ilmoituksen käsittelystä vastaavat henkilöt.
12 §.Yhteiset sisäiset ilmoituskanavat ja resurssien jakaminen. Pykälän 1 momentissa annettaisiin eräille organisaatioille mahdollisuus perustaa yhteinen sisäinen ilmoituskanava.
Momentin 1 kohdan mukaan yhteisen sisäisen ilmoituskanavan voisivat perustaa 10 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetut valtion organisaatiot, joilla on kiinteä hallinnollinen ja toiminnallinen yhteys. Kiinteällä hallinnollisella ja toiminnallisella yhteydellä tarkoitettaisiin valtioin toimintojen järjestämisessä kirjanpitoyksikköjä, tulosohjattuja virastoja tai työantajavirastoja. Valtion tehtävien sujuva ja tarkoituksenmukainen hoito pyritään huomioimaan ehdotuksella. Virastokäsite on moniulotteinen ja sillä voidaan tarkoittaa eri yhteyksissä erilaisia kokonaisuuksia, jotka on tarkoituksenmukaisuusperustein muodostettu tiettyä taloushallinnollista tai muuta hallinnollista tarkoitusta varten. Lakiehdotuksessa tarkoitetun valtioyhteisöä tarkentavan virastokäsitteen tulee mahdollistaa riittävän joustava, toiminnallisista lähtökohdista perusteltu ja kustannustehokas toteutustapa sisäisten ilmoituskanavien toteuttamiselle valtionhallinnossa. Yleisesti valtion toimintoja organisoitaessa on pyritty tarkoituksenmukaiseen, perusteltuun ja kustannustehokkaaseen ratkaisuun sovellettavan lainsäädännön sallimissa rajoissa. Sisäisten ilmoituskanavien järjestämisen osalta on tarkoituksenmukaista ja valtion kokonaisedun mukaista katsoa, että sisäinen ilmoituskanava voidaan tarjota toimivaltaisen viraston johdon niin päättäessä osana tarkoituksenmukaista ja perusteltua virastokokonaisuutta. Virastokäsitteellä voidaan siten tässä yhteydessä tarkoittaa kirjanpitoyksikköä, tulosohjattua virastoa tai työnantajavirastoa, kunhan toteutustapa on tarkoituksenmukainen ja perusteltu. Tämä tarkoittaisi siten esimerkiksi aluehallintovirastokokonaisuuden osalta sitä, että toimivaltaisen virastojohdon niin päättäessä sisäinen ilmoituskanava voidaan tarjota aluehallintovirastokokonaisuuden osalta yhdellä sisäisellä ilmoituskanavalla. Tämä mahdollistaa laadukkaamman ilmoitusten käsittelyn ja merkittäviä kustannussäästöjä yhteistä ilmoituskanavaratkaisua hankittaessa ja ylläpidettäessä sekä ilmoituksia käsiteltäessä. Edellytyksen sisältöä on selostettu jaksossa 3.4.1.
Momentin 2 ja 3 kohdan mukaan yhteisen sisäisen ilmoituskanavan voisivat perustaa myös hyvinvointialueet ja hyvinvointiyhtymät keskenään sekä kunnat ja kuntayhtymät, liikelaitoskuntayhtymät ja kunnalliset liikelaitokset keskenään. Mainituilla kohdilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 8 artiklan 9 kohdan 3 alakohta. Momentin 4 kohdan mukaan yhteisen sisäisen ilmoituskanavan voisivat perustaa myös seurakunnat, seurakuntayhtymät sekä kirkkojen tuomiokapitulit, kirkkohallitus ja kirkollishallitus keskenään.
Mainittujen toimijoiden yhteiset sisäiset ilmoituskanavat voisivat olla hallinnollisesti, taloudellisesti ja toiminnallisesti tarkoituksenmukaisempia ja tehokkaampia kuin yksittäisten organisaatioiden omat sisäiset ilmoituskanavat.
Pykälän 1 momentin 5 kohdassa mahdollistettaisiin konserniyhtiöiden, talletuspankkien yhteenliittymien sekä rahoitus- ja vakuutusryhmittymien yhteiset sisäiset ilmoituskanavat. Nykyisin käytössä olevat ilmoituskanavat on järjestetty tällaisissa rakenteissa useimmiten keskitetysti. Konserniyhtiöt sekä talletuspankkien yhteenliittymiin tai rahoitus- ja vakuutusryhmittymiin kuuluvat yhtiöt voisivat perustaa keskitetysti sisäisen ilmoituskanavan, joka on konserniin, talletuspankkien yhteenliittymään tai rahoitus- ja vakuutusryhmittymään kuuluvien yhtiöiden käytettävissä. Yhteisellä ilmoituskanavalla vältettäisiin päällekkäisiä kustannuksia ja tehostettaisiin ilmoitusten käsittelyä tällaisten yhtiöiden kesken. Tällaisten yhtiöiden yhteinen sisäinen ilmoituskanava turvaisi ilmoittamisen luottamuksellisuutta ja edistäisi siten ilmoittajien suojelua vastatoimilta. Ilmoituskanavassa tulisi nimetä ilmoitusten käsittelystä vastaavat henkilöt ja noudattaa muita tässä laissa säädettyjä velvoitteita.
Pykälän 1 momentin 6 kohdassa säädettäisiin, että yhteinen sisäinen ilmoituskanava voitaisiin perustaa myös Innovaatiorahoituskeskus Business Finlandin ja Business Finland –osakeyhtiön välillä. Business Finland -kokonaisuus muodostuu Innovaatiorahoituskeskuksesta, joka on valtion viranomainen ja asiakastoimintoja toteuttavasta yhtiöstä. Business Finland -kokonaisuudesta on säädetty laissa Innovaatiorahoituskeskus Business Finlandista ja Business Finland -nimisestä osakeyhtiöstä (1146/2017). Business Finland -kokonaisuudella on tällä hetkellä käytössään yhteinen ilmoituskanava sekä sisäisille että organisaation ulkopuolisten henkilöiden tekemille ilmoituksille.
Yhteisen ilmoituskanavan mahdollistaminen olisi perusteltua, sillä Innovaatiorahoituskeskuksen ja Business Finland Oy:n on tarkoitus toimia yhdessä ja johdettuna yhteisellä strategialla. Business Finland Oy:llä ei myöskään ole sellaista päätäntävaltaa asioihin, joita ilmoitusten käsittely edellyttäisi. Ilmoittaja voisi tehdä kummankin organisaation toimintaan liittyviä ilmoituksia yhteiseen ilmoituskanavaan. Yhteisellä ilmoituskanavalla vältettäisiin myös päällekkäisiä kustannuksia sekä epäselvyyksiä sen suhteen, kumman organisaation ilmoituskanavaan ilmoittajan tulisi ilmoitus tehdä. Ilmoitettavat rikkomiset saattavat kuulua sekä Innovaatiorahoituskeskuksen että Business Finland Oy:n tehtäviin.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että 10 §:n 1 momentin 6 ja 7 kohdissa tarkoitetut organisaatiot, joiden palveluksessa on enintään 249 henkilöä, voivat jakaa ilmoitusten vastaanottamiseen, paikkansa pitävyyden selvittämiseen tai toteutettaviin tutkimuksiin osoitettuja resursseja keskenään. Mahdollisuus resurssien jakamiseen koskisi siis kaupparekisterilain 3 §:n 1 momentin 1, 2, 4, 5 ja 6 kohdassa tarkoitettuja yhteisöjä sekä säätiöitä, eläkelaitoksia ja työttömyyskassoja. Resurssien jakamisesta huolimatta kullakin resurssien jakamiseen osallistuvalla organisaatiolla olisi lain 16 §:n mukainen velvollisuus antaa palautetta ja tarvittaessa puuttua ilmoitettuun rikkomiseen sekä lain 32 §:ssä säädetty salassapitovelvollisuus.
Pykälän 2 momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 8 artiklan 6 kohta, jonka mukaan yksityisen sektorin oikeushenkilöt, joilla on 50–249 työntekijää, voivat jakaa ilmoitusten vastaanottamiseen ja toteutettaviin tutkimuksiin osoitettuja resursseja keskenään.
Resurssien jakamisella tarkoitettaisiin, että ilmoitusten vastaanottamisesta ja paikkansa pitävyyden selvittämisestä tai sitä varten toteutettavista tutkimuksista voisi vastata sama henkilö. Resurssien jakaminen voisi olla perusteltua esimerkiksi riittävän osaamisen varmistamiseksi pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Lisäksi resurssien jakamisella voitaisiin välttää päällekkäisiä kustannuksia esimerkiksi yritysten yhteenliittymissä.
13 §.Vapaaehtoiset sisäiset ilmoituskanavat. Pykälässä säädettäisiin, että jos muu kuin 10 §:ssä tarkoitettu organisaatio perustaa sisäisen ilmoituskanavan tämän lain soveltamisalaan kuuluvien rikkomisten ilmoittamista varten, sovellettaisiin vapaaehtoiseen ilmoituskanavaan, sisäiseen ilmoittamiseen ja ilmoittajan suojeluun mitä tässä laissa säädetään.
Ilmoittajansuojeludirektiivi on vähimmäissääntelyä ja kansallisesti voidaan tehdä laajempia ratkaisuja lain soveltamisalasta. Mikäli organisaatio päättää vapaaehtoisesti ottaa käyttöön ilmoituskanavan, johon otettaisiin vastaan tämän lain soveltamisalaan kuuluvia ilmoituksia, tulisi tätä lakia noudattaa.
Ilmoittajan suojelun edellytyksenä olisi ehdotettavan 7 §:n mukaisesti ilmoittaminen ensisijaisesti sisäiseen ilmoituskanavaan, joten myös vapaaehtoisesti sisäisen ilmoituskanavan perustaneeseen organisaatioon olisi perusteltua soveltaa ehdotettavan lain velvoitteita kokonaisuudessaan. Vastaavasti ilmoittajaan sovellettaisiin ehdotetun lain mukaista suojelua, jos hän tekee ilmoituksen tällaiseen ilmoituskanavaan.
14 §.Ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että sisäisen ilmoituskanavan perustaneen organisaation tai 11 §:ssä tarkoitetun palveluntuottajan on nimettävä ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö tai henkilöt, joiden on voitava hoitaa tehtävänsä puolueettomasti ja riippumattomasti. Lisäksi organisaatio tai palveluntuottaja voi nimetä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi tarvittavia asiantuntijoita.
Ilmoituksen käsittelystä vastaavia henkilöitä voisivat olla organisaation omat työntekijät esimerkiksi tietyssä yksikössä taikka ulkopuolisen palveluntuottajan lukuun toimivat henkilöt. Tarpeen mukaan ilmoituksen käsittelystä vastaavia henkilöitä voitaisiin nimetä lisää. Lisäksi pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että organisaatio voi nimetä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi tarvittavia asiantuntijoita. Tällaista henkilöä nimettäessä olisi mahdollisuuksien mukaan varmistettava riippumattomuus ja se, ettei eturistiriitoja synny. Pienemmissä organisaatioissa tätä tehtävää voisi hoitaa muun toimensa ohella sellainen työntekijä, jolla on asemansa puolesta edellytykset raportoida suoraan organisaation johdolle. Tällaisena henkilönä voisi tulla kyseeseen esimerkiksi lainsäädännön noudattamisesta, henkilöstöasioista taikka sisäisestä tarkastuksesta vastaava johtaja, talousjohtaja tai hallituksen jäsen. Ilmoitusten käsittelystä vastaavaksi henkilöksi voitaisiin nimetä myös ulkoisen palveluntuottajan lukuun toimiva henkilö, jos sisäisen ilmoituskanavan järjestäminen on annettu tällaisen toimijan tehtäväksi. Vastuu ilmoituksen käsittelystä vastaavien henkilöiden nimeämisestä olisi sisäisen ilmoituskanavan perustaneella organisaatiolla eli käytännössä sen päätösvaltaisella toimielimellä tai toimielimen määräämällä henkilöllä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoituksia saavat käsitellä vain organisaation tähän tehtävään nimeämät henkilöt.
15 §.Sisäistä ilmoituskanavaa koskevat vähimmäisvaatimukset. Pykälässä säädettäisiin sisäistä ilmoituskanavaa koskevista vaatimuksista ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 8 artiklan 5 kohta sekä 9 artiklan 1 a kohta ja 2 kohta.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että sisäisessä ilmoituskanavassa olisi voitava ilmoittaa joko kirjallisesti tai suullisesti. Edellyttäen, että ilmoittajan henkilöllisyyden luottamuksellisuus turvataan ja vähintään kirjallinen tai suullinen ilmoittaminen mahdollistaan, organisaatio saisi määrittää itse, millaiset ilmoituskanavat se ottaa käyttöön. Ilmoittaminen voisi tapahtua esimerkiksi toimittamalla ilmoitukset kirjallisesti palautelaatikkoon, sähköpostitse tai organisaation sisäisessä tai ulkoisessa tietoverkossa taikka suullisesti vihjepuhelimen tai muun ääniviestijärjestelmän kautta.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoituskanavan perustaneen organisaation on toimitettava ilmoittajalle vastaanottoilmoitus seitsemän päivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta. Jos sisäinen ilmoituskanava on sähköinen järjestelmä, vastaanottoilmoitus voisi olla siitä lähetettävä automaattinen viesti.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että jos suullinen ilmoittaminen on mahdollista, se on voitava tehdä puhelimitse tai muun ääniviestijärjestelmän kautta ja ilmoittajan pyynnöstä kohtuullisen ajan kuluessa järjestettävässä henkilökohtaisessa tapaamisessa. Mikäli organisaatio ottaa vastaan ilmoituksia vain kirjallisesti, sillä ei ole edellä mainittua velvoitetta.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaisesti velvollisuudesta tiedottaa sisäisestä ja ulkoisesta ilmoittamisesta. Sisäisen ilmoituskanavan perustaneen organisaation olisi tiedotettava ilmoittamisesta sisäiseen ilmoituskanavaan ja oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan, niihin liittyvistä menettelyistä ja ilmoittajan suojelun edellytyksistä. Tiedot olisi esitettävä selkeässä muodossa ja siten, että ne ovat helposti ilmoittajien saatavilla. Tiedottaminen voitaisiin toteuttaa esimerkiksi organisaation sisäisessä tietoverkossa, jos ilmoituskanava on vain oman henkilöstön käytössä. Tiedottamisella voidaan varmistua esimerkiksi siitä, että ilmoittaja erottaa esimerkiksi kantelun ja ilmoituskanavaan tehtävän ilmoituksen.
Jos sisäiseen ilmoituskanavaan on pääsy muillakin kuin työ- tai virkasuhteessa olevilla henkilöillä, tulisi ilmoittamisesta tiedottaa heidän lisäkseen mahdollisuuksien mukaan muillekin henkilöille, jotka ovat työnsä vuoksi yhteydessä kyseiseen organisaatioon, kuten palveluntarjoajille, jakelijoille, tavarantoimittajille ja liikekumppaneille. Tiedot voitaisiin esimerkiksi kiinnittää näkyvään paikkaan, johon kaikilla edellä mainituilla henkilöillä on pääsy sekä organisaation verkkosivulle ja ne voitaisiin sisällyttää myös ammattietiikkaa ja ammatillista luotettavuutta koskeviin koulutuksiin.
Pykälän 5 momenttiin sisältyisi informatiivinen viittaus lain 32 §:än, jossa säädettäisiin salassapidosta. Ilmoittamisen luottamuksellisuudesta on huolehdittava ilmoituskanavan järjestämisessä. Muiden kuin ilmoituksen käsittelystä vastaavien henkilöiden pääsy ilmoituskanavaan toimitettuihin ilmoituksiin olisi estettävä.
16 §.Ilmoituksen paikkansapitävyyden selvittäminen ja tiedonanto toimenpiteistä. Pykälässä säädettäisiin ilmoituksen paikkansapitävyyden selvittämisestä ja tiedonannosta ilmoituksen perusteella toteutetuista toimenpiteistä ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 b ja 1 f kohta.
Pykälän 1 momentin mukaan ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön olisi ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin ilmoituksen paikkansapitävyyden selvittämiseksi ja tarvittaessa rikkomiseen puuttumiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön olisi annettava ilmoittajalle viimeistään kolmen kuukauden kuluessa ilmoituksen vastaanottoilmoituksen toimittamisesta tieto siitä, mitä toimenpiteitä ilmoituksen perusteella toteutetaan. Jos vastaanottoilmoitusta ei olisi toimitettu, toteutetuista toimenpiteistä olisi kerrottava kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun ilmoituksen vastaanottamisilmoitusta koskeva seitsemän päivän määräaika on päättynyt.
Ilmoituksen paikkansapitävyyden selvittämisellä tarkoitettaisiin mitä tahansa toimenpidettä, jonka ilmoituksen vastaanottaja toteuttaa arvioidakseen ilmoituksessa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyttä.
Ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön tulisi ehdotetussa 16 §:ssä säädetyn velvoitteen täyttämiseksi vähintään arvioida ja selvittää, pitääkö ilmoituksessa esitetty väite paikkansa. Ilmoituksen paikkansapitävyyden selvittämiseen voisivat osallistua muutkin tähän tehtävään ehdotetun 14 §:n mukaisesti nimetyt henkilöt. Lisäksi 2 momentin mukaisesti suunnitelluista tai toteutetuista toimenpiteistä olisi annettava ilmoittajalle tieto kolmen kuukauden määräajassa.
Ilmoituksen johdosta toteutettavien toimenpiteiden tarpeellisuus riippuu ilmoitettavan rikkomuksen luonteesta, mutta vähintäänkin ilmoituksen oikeellisuutta olisi selvitettävä. Asian selvittäminen voitaisiin joutua lopettamaan, jos rikkomisesta ei saataisi riittävästi selvitystä. Kyse voisi olla myös siitä, että rikkominen olisi objektiivisesti arvioiden vähäinen, menettely olisi mahdollisesti jo lopetettu eikä siihen puuttumiseksi olisi tarvittu erityisiä toimenpiteitä. Organisaation voitaisiin katsoa täyttäneen 16 §:n mukaisen velvoitteensa tällaisessa tilanteessa, jos se on objektiivisesti arvioiden selvittänyt asiaa riittävästi ja antanut ilmoittajalle tiedon tästä.
Jos ilmoitus on selvityksessä osoittautunut paikkansapitäväksi, tulisi ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin ilmoitettuun rikkomiseen puuttumiseksi ja antaa ilmoittajalle tieto siitä, miten ilmoitettuun rikkomukseen on puututtu tai aiotaan puuttua. Ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö ei välttämättä itse ole kelpoinen päättämään toimenpiteistä, joilla rikkomiseen puututaan. Jos ilmoitettu rikkominen objektiivisesti arvioiden edellyttää esimerkiksi sisäisen tutkinnan käynnistämistä tai menettelyn lopettamista, 16 §:n mukaisen velvoitteen täyttämiseksi ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön olisi siirrettävä asia organisaation johdolle tai muulle sellaiselle henkilölle, joka voi tehdä päätöksen tällaisesta toimenpiteestä. Organisaation johdon tai muun vastuuhenkilön tulisi tällöin arvioida tilannetta ja tarvittaessa ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin menettelyyn puuttumiseksi. Kyseeseen voisi tulla esimerkiksi henkilöstön ohjeistaminen oikeanlaisesta menettelystä tai rikkomiseen johtaneiden käytänteiden muuttaminen.
Rikkomiseen puuttumista koskevien toimenpiteiden tarpeellisuutta arvioitaisiin objektiivisin kriteerein ottaen huomioon kunkin yksittäistapauksen erityispiirteet. Tarpeelliset toimenpiteet riippuisivat etenkin siitä, millaisesta rikkomisesta olisi kysymys. Jos kyse olisi esimerkiksi tuoteturvallisuuteen liittyvästä rikkomisesta, voitaisiin rikkomiseen puuttua esimerkiksi tuotantomenetelmissä olevien virheiden korjaamisella tai vaarallisen tuotteen takaisinvedolla markkinoilta. Liikenneturvallisuuteen liittyvissä rikkomisissa tarpeellinen toimenpide voisi olla esimerkiksi turvallisuutta vaarantavan menettelyn tai vian korjaaminen tai ilmoittaminen vaaratilanteesta viranomaiselle voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti. Valtiontukilainsäädännön vastaisesti myönnetyn tuen osalta kyseeseen voisi tulla tuen takaisinperintä tai muut 2 §:n mukaiseen soveltamisalaan kuuluvan sektorilainsäädännön edellyttämät toimet. Jos kyse olisi vakavasta ja välitöntä huomiota vaativasta rikkomisesta, voitaisiin organisaatiolta tapauskohtaisesti edellyttää nopeaa ja tehokasta puuttumista siihen. Ehdotettavassa 16 §:ssä tarkoitettuna tarpeellisina toimenpiteinä ei kuitenkaan edellytettäisi työ- tai virkasuhteeseen liittyviä toimia, kuten rikkomiseen syyllistyneen henkilön irtisanomista. Työ- tai virkasuhteeseen liittyvien toimien edellytykset määräytyisivät palvelussuhdelainsäädännön mukaisesti.
Ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilön olisi ehdotetun 2 momentin mukaan viimeistään kolmen kuukauden kuluessa ilmoituksen vastaanottoilmoituksen toimittamisesta annettava ilmoittajalle tieto siitä, mitä toimenpiteitä ilmoituksen perusteella toteutetaan. Jos toimenpiteitä vasta suunnitellaan, ilmoittajalle olisi kerrottava tästä. Palautetta olisi annettava siinä laajuudessa kuin se on mahdollista, ottaen huomioon esimerkiksi salassapitovelvoitteet. Jos ilmoitus koskisi esimerkiksi yksinomaan ilmoittajan henkilökohtaisia oikeuksia, tulisi hänet mahdollisuuksien mukaan ohjata käyttämään toisia ilmoituskanavia ja menettelyitä. Ilmoittajalta voitaisiin pyytää lisätietoja rikkomisen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi, mutta hänellä ei olisi velvollisuutta antaa niitä.
Ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittäminen voi olla vaativa ja pitkäkestoinen prosessi, joten edellytyksenä ei olisi, että selvityksen tulisi valmistua kolmen kuukauden kuluessa. Jos asian selvittäminen tai mahdolliset toimet rikkomiseen puuttumiseksi ovat vielä kesken, ilmoittajalle tulisi kertoa tästä.
Jos organisaatiossa on päädytty esimerkiksi sisäisen tutkinnan käynnistämiseen, tulisi ilmoittajalle kertoa mahdollisuuksien mukaan tutkinnasta ja sen tuloksista. Ilmoittajalle tulisi kertoa myös mahdollisesta asian siirtämisestä toimivaltaiselle viranomaiselle lisätutkimuksia varten, kunhan tästä ei aiheudu haittaa selvitys- ja tutkintatoimille tai ilmoituksen kohteena olevan henkilön oikeuksille.
17 §.Nimetön ilmoittaminen. Pykälässä säädettäisiin, että organisaatio voi päättää ottaa sisäisessä ilmoituskanavassa vastaan myös nimettömiä ilmoituksia. Nimettömien ilmoitusten perustella ei pykälän mukaan kuitenkaan tarvitsisi toimittaa vastaanottoilmoitusta tai toteuttaa 16 §:n 2 momentissa tarkoitettuja toimenpiteitä.
Pykälällä toteutettaisiin direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa mainittua jäsenvaltion toimivaltaa päättää siitä, onko yksityisen tai julkisen sektorin oikeushenkilöiden ja toimivaltaisten viranomaisten otettava vastaan nimettömiä rikkomisia koskevia ilmoituksia ja toteutettava jatkotoimia niiden perusteella.
4 Luku Ilmoittaminen oikeuskanslerinvirastolle ja toimivaltaiset viranomaiset
Lain 4 luvussa säädettäisiin, että direktiivissä edellytetyn ulkoisen ilmoituskanavan toiminnasta vastaisi oikeuskanslerinvirasto. Keskitettyyn oikeuskanslerinviraston ilmoituskanavaan tehtäisiin keskitetysti kaikki viranomaisille tehtävät ilmoitukset. Oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan liittyvinä tehtävinä olisivat muun muassa yleiseen tiedotukseen, neuvontaan, koulutukseen, ilmoitusten seurantaan ja raportointiin kuuluvat asiat. Oikeuskanslerinvirasto siirtää ilmoituksen käsittelyn oikealle toimivaltaiselle viranomaiselle, joka toimivaltansa mukaisesti valvontaviranomaisena selvittää ilmoituksen paikkansa pitävyyden samoin kuin se muutenkin tekisi sille kuuluvien valvottavien asioiden osalta. Toimivaltaisia viranomaisia ei ehdotettavan lain mukaan velvoitettaisi perustamaan omaa ulkoista ilmoituskanavaa.
18 §.Keskitetty oikeuskanslerinviraston ilmoituskanava. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että ilmoittajan on tehtävä 8 §:ssä mainittujen edellytysten täyttyessä ulkoiseen ilmoituskanavaan viranomaiselle tarkoitettu ilmoitus lain 2 §:ssä tarkoitetusta rikkomisesta keskitettyyn oikeuskanslerinviraston ilmoituskanavaan, jollei ilmoittamisesta suoraan toimivaltaisen viranomaisen ilmoituskanavaan ole erikseen säädetty.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että keskitetyn ilmoituskanavan toiminnasta vastaa oikeuskanslerinvirasto. Keskitetyllä ilmoituskanavalla pyritään helpottamaan ilmoitusten tekemistä ja sitä, että ilmoittajan ei tarvitsisi selvittää itse toimivaltaista viranomaista. Pykälän 1 ja 2 momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 10 artikla, jonka mukaan ilmoittavien henkilöiden on ilmoitettava rikkomista koskevat tiedot käyttäen ulkoisia ilmoituskanavia ja menettelyjä ilmoitettuaan ensin sisäisten ilmoituskanavien kautta tai ilmoittamalla suoraan toimivaltaisille viranomaisille ulkoisten ilmoituskanavien kautta.
Valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain 12 §:n mukaan oikeuskanslerin ratkaistaviksi kuuluvien asioiden valmistelua ja muiden oikeuskanslerin toimialaan kuuluvien tehtävien suorittamista varten valtioneuvostossa on oikeuskanslerin johtama oikeuskanslerinvirasto. Oikeuskanslerinviraston lakisääteisenä tehtävänä on siten tukea oikeuskansleria ja apulaisoikeuskansleria heidän toiminnassaan eikä virastolla ole ollut itsenäisiä lakisääteisiä tehtäviä. Ehdotettavassa laissa tehtävä osoitettaisiin valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain 12 §:ssä säädetylle oikeuskanslerinvirastolle, koska kysymys ei ole lainvalvontatehtävästä. Perustuslain mukaan valtioneuvoston oikeuskansleri on ylin laillisuusvalvoja ja on siis toimivaltaisen viranomaisen nimi. Oikeuskanslerin ratkaistaviksi kuuluvien asioiden valmistelua ja muiden oikeuskanslerin toimialaan kuuluvien tehtävien suorittamista varten valtioneuvostossa on oikeuskanslerin johtama oikeuskanslerinvirasto. Oikeuskanslerinvirasto on siten valmistelua ja toimenpiteiden suorittamista varten. Se voi varsinkin neuvonnan ja ilmoitusten vastaanoton kaltaisten tehtävien osalta olla perusteltu ratkaisu. Sen sijaan, mikäli toimivaltaiset viranomaiset eivät ryhdy riittäviin toimenpiteisiin, on mahdollisiin jatkotoimenpiteisiin ryhtyminen nimenomaan oikeuskanslerin toimivaltaan kuuluva tehtävä. Samoin tietojensaantioikeudet on säädetty nimenomaan oikeuskanslerille.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston on siirrettävä ilmoitus toimivaltaiselle viranomaiselle ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämistä varten. Jos toimivaltaista viranomaista ei 2 §:n 4 momentin 1 -5 kohdissa tarkoitetuissa asioissa ole, ilmoitus on siirrettävä toimivaltaiselle ministeriölle. Siirto on tehtävä kiireellisesti, jos on kyse terveyttä tai turvallisuutta välittömästi ja vakavasti vaarantavasta rikkomisesta.
Oikeuskanslerinvirasto ei ilmoituksia vastaanottaessaan ja siirtäessään niitä toimivaltaisille viranomaisille erikseen selvittäisi ilmoittajan oikeutta laissa säädettyihin suojelutoimenpiteisiin ja voisi siten siirtää toimivaltaisille valvontaviranomaisille myös sellaisia ilmoituksia, jotka eivät kuulu lain soveltamisalaan. Oikeuskanslerinvirastolla ei tarkasta ilmoittajan asemaa ilmoituksen suhteessa ilmoituksen kohteena olevaan viranomaiseen. Oikeuskanslerinvirasto ei anna palautetta ilmoittajalle ilmoituksen johdosta, vaan se kuuluu toimivaltaisen viranomaisen tehtäviin.
Toimivaltaisten viranomaisten eli valvontaviranomaisten laaja ja osin täsmentymätön joukko sekä ilmoitusten oletettu puutteellisuus voivat tehdä ilmoitusten siirrosta toimivaltaisille viranomaisille haasteellisen, joten toimivaltaisten viranomaisten on myös osaltaan huolehdittava, että ilmoitus toimitetaan lopulta oikealle valvontaviranomaiselle.
Oikeuskanslerinviraston tehtäviin ei keskitettynä ilmoituskanavana kuulu ryhtyä ehdotetun lain edellyttämiin jatkotoimiin ilmoitusten käsittelyssä (esim. rikosilmoitus), vaan niistä vastaavat toimivaltaiset valvontaviranomaiset. Oikeuskansleri ei lähtökohtaisesti ryhdy käsittelemään ilmoitusta myöskään laillisuusvalvonta-asiana pelkästään ilmoituksen perusteella. Oikeuskansleri voi kuitenkin ryhtyä laillisuusvalvonta-asiana selvittämään sitä, jos viranomaiset eivät ryhdy asianmukaisiin ja riittäviin toimiin sekä ryhtyä myös laillisuusvalvonnassa selvittämään ilmoitusten ja niitä koskevien viranomaisten ilmoitusten perusteella ilmeneviä rakenteellisia ongelmia unionin oikeuden ja siihen liittyvän kansallisen oikeuden toteutumisessa sekä erityisesti myös ilmoittajansuojassa. Ehdotettavan lain soveltamisalan ulkopuolelle kuuluvat ilmoitukset voidaan tarvittaessa myös lähettää valvontaviranomaisille tai poliisille tutkittaviksi. Tällaiset ilmoitukset voivat sisältää myös merkittäviä lainrikkomisia tai väärinkäytöksiä
Pykälän 1-3 momenteilla pantaisiin täytäntöön myös 11 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan a kohta, jonka mukaan on nimettävä viranomaiset, joilla on toimivalta ottaa vastaan ilmoituksia, antaa ilmoituksista palautetta ja toteuttaa ilmoituksia koskevia jatkotoimia.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston on tiedotettava keskitettyyn ilmoituskanavaan ilmoittamisesta, toimivaltaisista viranomaisista ja annettava niihin liittyen neuvontaa. Oikeuskanslerinviraston tehtävänä ei ole oikeusaputyyppinen oikeudellinen avustaminen, vaan yleinen menettelyllinen neuvonta ilmoitusmenettelystä.
Seuraavassa kuvassa esitetään pykälän 3 momentissa mainitut ne toimivaltaiset viranomaiset, jotka vastaavat 2 §:n 1 momentissa tarkoitetun soveltamisalan lainsäädännön valvonnasta, luettelo ei ole tyhjentävä.
Ehdotetun ilmoittajansuojelulain 2 §:n 1 momentissa mainitut lainsäädäntöalat | Ehdotetun ilmoittajansuojelulain 18 §:n 2 momentissa tarkoitetut toimivaltaiset viranomaiset/valvontaviranomaiset |
Toimivaltaiset viranomaiset |
1) Julkiset hankinnat (2 §:n 1 momentin 1 kohta) | Kilpailu- ja kuluttajavirasto |
2) Finanssipalvelut, -tuotteet ja –markkinat (2 §:n 1 momentin 2 kohta) | Finanssivalvonta, Kilpailu- ja kuluttajavirasto Patentti- ja rekisterihallitus, Valtiovarainministeriö |
3) Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estäminen (2 §:n 1 momentin 3 kohta) | Finanssivalvonta, Etelä-Suomen aluehallintovirasto, Poliisihallituksen arpajaishallinto, Patentti- ja rekisterihallitus, Suomen Asianajajaliitto, Verohallinto, Tulli, Ahvenanmaan maakuntahallitus, Lotteriinspektionen, Valtiovarainministeriö, Sisäministeriö |
4) Tuoteturvallisuus ja vaatimustenmukaisuus (2 §:n 1 momentin 4 kohta) | Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, Energiavirasto, Tulli, Liikenne- ja viestintävirasto, Poliisihallitus, Rajavartiolaitos, Säteilyturvakeskus, työsuojeluviranomaiset, Valvira, Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea |
5) Liikenneturvallisuus (2 §:n 1 momentin 5 kohta) | Liikenne- ja viestintävirasto, Rautatiealan sääntelyelin, Väylävirasto, Tulli, Poliisi, Rajavartiolaitos, Onnettomuustutkintakeskus |
6) Ympäristönsuojelu (2 §:n 1 momentin 6 kohta) | Liikenne- ja viestintäministeriö, Energiavirasto, kunnan rakennusvalvontaviranomainen, Asumisen rahoitus ja kehittämiskeskus, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset, kunnan ympäristönsuojeluviranomainen, Suomen ympäristökeskus, Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, aluehallintovirastot, Liikenne- ja viestintävirasto, Geenitekniikan lautakunta, Rajavartiolaitos, Tulli, Poliisi, Kilpailu- ja kuluttajavirasto, elintarvikelain mukaiset valvontaviranomaiset, kuluttajaviranomaiset, Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, Suomen riistakeskus, Ruokavirasto |
7) Säteily- ja ydinturvallisuus (2 §:n 1 momentin 7 kohta) | Säteilyturvakeskus, kunnan terveydensuojeluviranomainen, Tulli, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, rehulain ja elintarvikelain mukaiset valvontaviranomaiset, kunnan rakennusvalvontaviranomainen |
8) Elintarvikkeiden ja rehujen turvallisuus sekä eläinten terveys ja hyvinvointi (2 §:n 1 momentin 8 kohta) | Ruokavirasto, Virkaeläinlääkärit, ELY-keskukset, Tulli, kuntien elintarvikevalvontaviranomaiset, muut elintarvikelain mukaiset valvontaviranomaiset, rehulain mukaiset valvontaviranomaiset, Poliisi, aluehallintovirastot |
9) Kansanterveys (2 §:n 1 momentin 9 kohta) | Sosiaali- ja terveysministeriö, Tulli, Valvira, kunnat, Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea |
10) Kuluttajansuoja (2 §:n 1 momentin 10 kohta) | Kuluttaja-asiamies, Finanssivalvonta |
11) Yksityisyyden ja henkilötietojen suoja sekä verkko- ja tietojärjestelmien turvallisuus ( 2 §:n 1 momentin 11 kohta) | Liikenne- ja viestintäministeriö, Liikenne- ja viestintävirasto, Tietosuojavaltuutettu Energiavirasto, Finanssivalvonta, ELY-keskukset Valvira, työsuojeluviranomainen |
Sektorikohtaisessa lainsäädännössä on jo erikseen säädetty ilmoitusmenettelystä ja lakiehdotus täydentää tätä sääntelyä. Finanssisektorin sääntelyä koskevien rikkomusepäilyjen osalta ilmoitukset tehdään jatkossakin Finanssivalvonnan ylläpitämään ulkoiseen ilmoituskanavaan. Kyseinen kanava mahdollistaa ilmoittamisen kaikkiin finanssimarkkinoita koskeviin säännöksiin liittyvistä väärinkäytösepäilyistä. Ilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Finanssivalvonnan ulkoinen ilmoituskanava jatkaa toimintaansa ehdotetun ilmoittajansuojelulain voimaantulon jälkeen, eikä sitä ole tarkoitus liittää osaksi oikeuskanslerinviraston keskitettyä ilmoituskanavaa.
Direktiivin johdanto-osan kohtien 63-66 mukaan yksi tärkeimmistä syistä, joka nostaa väärinkäytösten mahdollisten ilmoittajien kynnystä ilmoittamiseen, on se, ettei ilmoituksen uskota johtavan tuloksiin. Sen vuoksi on tarpeen selkeästi velvoittaa toimivaltaiset viranomaiset ottamaan käyttöön asianmukaiset ulkoiset ilmoituskanavat, toteuttamaan saamiensa ilmoitusten perusteella jatkotoimia ja antamaan ilmoittaville henkilöille kohtuullisessa ajassa palautetta.
Jäsenvaltioiden tehtävänä nimetä olisi viranomaiset, joilla on toimivalta ottaa vastaan direktiivin soveltamisalaan kuuluvia rikkomista koskevia tietoja ja toteuttaa ilmoitusten perusteella asianmukaiset jatkotoimet. Tällaisia toimivaltaisia viranomaisia voivat olla oikeusviranomaiset, asianomaisen erityisalan toimivaltaiset, sääntely- tai valvontaviranomaiset, keskustason viranomaiset, joilla on yleisemmin määritelty toimivalta jäsenvaltiossa, lainvalvontaviranomaiset, korruptiontorjuntaviranomaiset tai oikeusasiamiehet. Toimivaltaisiksi nimetyillä viranomaisilla olisi ilmoitusten vastaanottajina oltava tarvittavat valmiudet ja valtuudet varmistaa asianmukaisten jatkotoimien toteuttaminen, mukaan lukien ilmoituksessa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyden arviointi ja puuttuminen ilmoitettuihin rikkomisiin käynnistämällä sisäinen tutkinta, tutkinta- tai syytetoimet tai varojen takaisinperintä tai muut asianmukaiset korjaavat toimet toimivaltuuksiensa mukaisesti. Vaihtoehtoisesti kyseisillä viranomaisilla olisi oltava tarvittavat valtuudet siirtää ilmoituksen käsittely toiselle viranomaiselle, jonka olisi tutkittava ilmoitettu rikkominen, varmistaen samalla, että tämä viranomainen toteuttaa asianmukaiset jatkotoimet.
Jos jäsenvaltiot haluavat ottaa käyttöön ulkoisia ilmoituskanavia keskustasolla esimerkiksi valtiontukiasioissa, niiden olisi erityisesti otettava käyttöön riittävät takeet sen varmistamiseksi, että tässä direktiivissä säädettyjä riippumattomuutta ja erillisyyttä koskevia vaatimuksia noudatetaan. Tällaisten ulkoisten ilmoituskanavien käyttöönotto ei saisi vaikuttaa jäsenvaltioiden tai komission valtuuksiin valtiontukien valvonnan alalla, eikä tämä direktiivi saisi rajoittaa komission yksinomaista toimivaltaa erityisesti SEUT 107 artiklan 3 kohdan mukaisen, valtiontukitoimenpiteen sisämarkkinoille soveltuvaksi toteamisen alalla. SEUT 101 ja 102 artiklan rikkomistapauksissa jäsenvaltioiden olisi nimettävä toimivaltaisiksi viranomaisiksi neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 35 artiklassa tarkoitetut viranomaiset, sanotun kuitenkaan rajoittamatta komission toimivaltaa tällä alalla.
Ehdotetun lain 18 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tilanteessa valtionavustuksia koskevissa ilmoituksissa valtionavustuksen myöntänyt viranomainen on ensisijaisesti sen käyttöä lain nojalla valvova ja tarkastava viranomainen ja siten lainkohdassa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen. Erityislainsäädännön puuttuessa toimivaltainen viranomainen olisi toissijaisesti sovellettavassa yleislaissa eli valtionavustuslaissa (688/2001) tarkoitettu valtionapuviranomainen. Sen lisäksi laissa on EU-rahoitteisten avustusten osalta määritetty ohjelmien hallinnoinnista, tarkastuksesta ja valvonnasta jäsenvaltioissa vastaavat viranomaiset ja niiden tehtävät. Toimivaltainen viranomainen määräytyisi yksittäistapauksessa suoraan sovellettavan unionin lainsäädännön ja kansallisen erityislainsäädännön nojalla ottaen huomioon ne seikat, joita ilmoitus koskee. Esimerkiksi Uudistuva ja osaava Suomi 2021–2027 EU:n alue- ja rakennepolitiikan ohjelman hallintoviranomaisen tehtävää hoitaa työ- ja elinkeinoministeriö ja välittävien toimielinten avustusten rahoittamiseen liittyviä tehtäviä hoitavat maakuntaliitot, ELY-keskukset ja Ruokavirasto. Tarkastusviranomainen toimii valtiovarainministeriön valtiovarain controller –toiminnon yhteydessä. Ministeriöiden ja välittävien toimielinten tehtävistä on säädetty laeissa 756- 757/2021. Toimivaltainen viranomainen olisi ohjelmassa rahoitettujen valtionavustusten osalta edellä mainittu hallintoviranomainen tai välittävä toimielin riippuen siitä, mitä ilmoitus koskee. Riippumattoman tarkastusviranomaisen toimintaa koskevat ilmoitukset käsiteltäisiin valtiovarainministeriössä.
19 §.Keskitettyä ilmoituskanavaa koskevat vähimmäisvaatimukset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston keskitettyyn ilmoituskanavaan on voitava ilmoittaa kirjallisesti ja suullisesti. Ilmoittajan pyynnöstä suullisen ilmoittamisen on oltava mahdollista kohtuullisen ajan kuluessa järjestettävässä henkilökohtaisessa tapaamisessa. Momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 12 artiklan 2 kohta.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston on toimitettava ilmoittajalle vastaanottoilmoitus viipymättä ja viimeistään seitsemän päivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta. Vastaanottoilmoitus voidaan jättää toimittamatta ilmoittajan pyynnöstä tai silloin, jos sen antaminen vaarantaisi ilmoittajan henkilöllisyyden suojan. Momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 11 artiklan 2 b kohta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston tulee nimetä ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö tai henkilöt, joilla on riittävä asiantuntemus ilmoitusten käsittelyyn. Ilmoituksia saavat käsitellä vain nimetyt henkilöt. Momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 12 artiklan 4 ja 5 kohdat.
Direktiivin johdanto-osan 74 kohdan mukaan ilmoitusten käsittelystä vastaavilla toimivaltaisten viranomaisten henkilöstön jäsenillä olisi oltava myös sovellettavat tietosuojasäännöt kattava asianmukainen ammatillinen koulutus, jotta viranomaiset voisivat käsitellä ilmoituksia, varmistaa yhteydenpidon ilmoittavaan henkilöön ja toteuttaa soveltuvia jatkotoimia ilmoituksen perusteella.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että keskitetyssä ilmoituskanavassa ei oteta vastaan nimettömiä ilmoituksia. Momentilla toteutettaisiin direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa mainittua jäsenvaltion valinnanvapautta siitä, onko julkisen sektorin toimivaltaisten viranomaisten otettava vastaan nimettömiä rikkomisia koskevia ilmoituksia ja toteutettava jatkotoimia niiden perusteella.
20 §.Ilmoitusten käsittely toimivaltaisissa viranomaisissa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että toimivaltaisten viranomaisten tulee nimetä ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö tai henkilöt, joilla on riittävä asiantuntemus ilmoitusten käsittelyyn. Ilmoituksia saavat käsitellä vain nimetyt henkilöt.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoitusten käsittelystä vastaavien henkilöiden on:
1) ryhdyttävä ilmoituksen johdosta tarpeellisiin toimenpiteisiin ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi ja tarvittaessa rikkomiseen puuttumiseksi;
2) annettava ilmoittajalle tieto ilmoituksen perusteella toteutetuista toimenpiteistä kolmen tai perustelluista syistä enintään kuuden kuukauden kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta toimivaltaisessa viranomaisessa;
3) annettava ilmoittajalle tieto ilmoituksen perusteella aloitetun selvityksen lopullisesta tuloksesta.
Pykälän 2 momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 11 artiklan 2 c-e kohdat. Direktiivin johdanto- osan 65-67 kohtien mukaan toimivaltaisiksi nimetyillä viranomaisilla olisi ilmoitusten vastaanottajina oltava tarvittavat valmiudet ja valtuudet varmistaa asianmukaisten jatkotoimien toteuttaminen, mukaan lukien ilmoituksessa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyden arviointi ja puuttuminen ilmoitettuihin rikkomisiin käynnistämällä sisäinen tutkinta, tutkinta- tai syytetoimet tai varojen takaisinperintä tai muut asianmukaiset korjaavat toimet toimivaltuuksiensa mukaisesti. Toimivaltainen viranomainen voi lopettaa ilmoituksen käsittelyn myös siinä tapauksessa, että se toteaa, että organisaatio on käsitellyt ilmoituksen asianmukaisesti sisäisessä ilmoituskanavassa.
Toimivaltaisten viranomaisten olisi myös annettava ilmoittaville henkilöille palautetta toimista, joita ilmoituksen perusteella on toteutettu tai aiotaan toteuttaa, kuten esimerkiksi ilmoituksen siirtäminen toiselle viranomaiselle, menettelyn lopettaminen siksi, ettei asiasta ole saatu riittäviä todisteita tai muista syistä, sisäisen tutkinnan käynnistäminen ja mahdollisesti sen tulokset ja mahdolliset toimenpiteet, joilla esiin tuotuun ongelmaan on puututtu, sekä kyseisten jatkotoimien valinnan perusteista. Tutkinnan lopullisista tuloksista tiedottaminen ei saisi vaikuttaa sovellettaviin unionin sääntöihin, joihin kuuluvat varainhoitoasetuksen piiriin kuuluvien päätösten julkaisemisen mahdolliset rajoitukset. Tätä olisi sovellettava soveltuvin osin yhtiöverotuksen alalla, jos sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetään vastaavista rajoituksista.
Vaihtoehtoisesti kyseisillä viranomaisilla olisi oltava tarvittavat valtuudet siirtää ilmoituksen käsittely toiselle viranomaiselle, jonka olisi tutkittava ilmoitettu rikkominen, varmistaen samalla, että tämä viranomainen toteuttaa asianmukaiset jatkotoimet. Toimivaltaisten viranomaisten olisi myös annettava ilmoittaville henkilöille palautetta toimista, joita ilmoituksen perusteella on toteutettu tai aiotaan toteuttaa, kuten esimerkiksi ilmoituksen siirtäminen toiselle viranomaiselle, menettelyn lopettaminen siksi, ettei asiasta ole saatu riittäviä todisteita tai muista syistä, sisäisen tutkinnan käynnistäminen ja mahdollisesti sen tulokset ja mahdolliset toimenpiteet, joilla esiin tuotuun ongelmaan on puututtu, sekä kyseisten jatkotoimien valinnan perusteista.
Jatkotoimet olisi toteutettava ja palaute olisi annettava kohtuullisessa ajassa, kun otetaan huomioon tarve puuttua ilmoituksen kohteena olevaan mahdolliseen ongelmaan pikaisesti ja tarve välttää tietojen tarpeeton julkistaminen. Tämä kohtuullinen aika ei saisi olla enempää kuin kolme kuukautta, mutta sitä voitaisiin pidentää kuuteen kuukauteen, jos se on tarpeen tapaukseen liittyvien erityisten olosuhteiden vuoksi ja etenkin, jos ilmoituksen kohteena oleva asia edellyttää luonteensa ja monimutkaisuutensa vuoksi pitkällistä tutkintaa.
Momentin 2) ja 3) kohdan osalta on huomattava, että Finanssivalvonnan ylläpitämään Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:ssä tarkoitettuun ilmoituskanavaan voi tehdä ilmoituksen muukin kuin ilmoittajansuojelulain 5 §:ssä tarkoitettu henkilö. Momentin 2) ja 3) kohdassa tarkoitettujen tietojen antaminen myös tällaisille muille kuin ilmoittajansuojelulain 5 §:ssä tarkoitetuille henkilöille voisi johtaa Finanssivalvonnassa merkittävään määrään tietojen antamisia. Tämän vuoksi 2) ja 3) kohdan soveltuminen on perusteltua rajata myös Finanssivalvonnassa ilmoittajansuojelulain 5 §:n mukaiseen henkilöpiiriin.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että lisäksi toimivaltainen viranomainen voi nimetä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi tarvittavia asiantuntijoita.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että jos ilmoituksia vastaanotetaan paljon, toimivaltainen viranomainen voi asettaa etusijalle niiden ilmoitusten käsittelyn, jotka koskevat tämän lain soveltamisalaan kuuluvia vakavia rikkomisia. Ilmoittajalle on kuitenkin aina kerrottava ilmoituksen perusteella toteutetuista toimenpiteistä 2 momentin 2 kohdassa säädetyssä määräajassa. 4 momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 11 artiklan 5 kohta.
21 §.Ilmoituksen käsittelyn lopettaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että toimivaltainen viranomainen voi tehdä päätöksen asian käsittelyn lopettamisesta:
1) jos ilmoitus koskee rikkomista, joka on ilmeisen vähäinen eikä edellytä asian paikkansa pitävyyden selvittämistä; tai
2) kun kyse on toistuvista ilmoituksista, jotka eivät sisällä rikkomista koskevaa merkittävää uutta tietoa verrattuna aikaisempaan ilmoitukseen, joka on jo asianmukaisesti käsitelty.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että päätös käsittelyn lopettamisesta ei vaikuta tässä laissa tarkoitettuun ilmoittajan suojeluun. Ilmoittajalla ei ole valitusoikeutta päätöksestä.
Pykälän 1 momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 11 artiklan 3 ja 4 kohdat.
Direktiivin johdanto-osan kohdan 70 mukaan jotta voidaan varmistaa ilmoitusten perusteella toteutettavia jatkotoimia ja unionin sääntöjen rikkomisiin puuttumista koskevien menettelyjen tehokkuus, jäsenvaltioiden olisi voitava toteuttaa toimenpiteitä keventääkseen toimivaltaisille viranomaisille aiheutuvaa taakkaa siitä, että ilmoitetaan tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien säännösten vähäisistä rikkomisista, ilmoitetaan useasti samasta rikkomisesta tai ilmoitetaan liitännäissäännösten, kuten dokumentointi- tai ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösten, rikkomisista. Tällaisilla toimenpiteillä voitaisiin sallia, että arvioituaan ilmoituksen asianmukaisesti toimivaltaiset viranomaiset voisivat päättää, että ilmoitettu rikkominen on selkeästi vähäinen eikä edellytä tämän direktiivin nojalla muita jatkotoimia kuin menettelyn lopettamisen. Jäsenvaltioiden olisi voitava myös sallia se, että toimivaltaiset viranomaiset lopettavat menettelyn sellaisten toistuvien ilmoitusten osalta, jotka eivät sisällä uutta merkityksellistä lisätietoa verrattuna aikaisempaan ilmoitukseen, jonka osalta asiaankuuluvat menettelyt oli lopetettu, paitsi jos toisenlaiset jatkotoimet ovat perusteltuja uusien oikeudellisiin seikkoihin tai tosiseikkoihin perustuvien olosuhteiden nojalla. Jos ilmoituksia on suuri määrä, jäsenvaltioiden olisi myös voitava sallia, että toimivaltaiset viranomaiset käsittelevät ensisijaisina ne ilmoitukset, jotka koskevat vakavia rikkomisia tai tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien keskeisten säännösten ja määräysten rikkomisia.
Pykälän 2 momentissa tarkoitetun muutoksenhakukiellon suhdetta perustuslakiin on kuvattu jaksossa 11.13.
22 §.Toimivaltaisen viranomaisen vastaanottamat ilmoitukset. Pykälässä säädettäisiin, että jos toimivaltainen viranomainen vastaanottaa tässä laissa tarkoitetun ilmoituksen, sen on ilmoitettava ilmoituksen vastaanottamisesta viipymättä oikeuskanslerinvirastolle ja toimitettava ilmoittajalle vastaanottoilmoitus seitsemän päivän kuluessa.
5 luku Ilmoittajan suojelu
Lain 5 luvussa säädettäisiin vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kiellosta, ilmoittajaa koskevasta vastuuvapaudesta, käännetystä todistustaakasta asiassa, joka koskee ilmoittajalle tai muulle 5 §:ssä tarkoitetulle henkilölle aiheutunutta haittaa, ilmoittajalle tai muulle henkilölle 5 §:ssä tarkoitetulle henkilölle vastatoimien kiellon rikkomisesta aiheutetun taloudellisen vahingon korvaamisesta ja lain säännösten pakottavuudesta.
23 §.Vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kielto. Pykälässä säädettäisiin vastatoimien kiellosta ja kiellosta estää ilmoittaminen. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 5 artiklan 11 kohta ja 19 artikla.
Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että ilmoittajan työnantaja tai muu organisaatio, jonka johdon ja valvonnan alaisena tai jonka hyväksi ilmoittaja tekee työtä tai johon ilmoittaja on työnsä vuoksi muutoin yhteydessä, ei saa kohdistaa ilmoittajaan tai muuhun 5 §:ssä tarkoitettuun henkilöön vastatoimia rikkomista koskevan tiedon ilmoittamisen tai julkistamisen johdosta. Kiellettyä olisi myös menettely, jonka tarkoituksena on ilmoittamisen estäminen. Vastatoimien kiellolla pyritään estämään ilmoittajalle aiheutuvaa haittaa tai vahinkoa ilmoittamisesta ja siten kannustamaan organisaatioita käsittelemään mahdollisia rikkomisia koskevia tietoja asianmukaisesti vaarantamatta ilmoittajan työn tai elinkeinon harjoittamista.
Kieltoa sovellettaisiin tahoon, jonka johdon tai valvonnan alaisena tai jonka hyväksi ilmoittaja työskentelee tai johon hän on muutoin työnsä vuoksi yhteydessä. Vastatoimen kielto soveltuisi ilmoittajan työnantajaan, mutta se voisi soveltua myös muihin tahoihin. Ottaen huomioon ehdotetun 5 §:n mukaisen henkilöllisen soveltamisalan pykälän 1 momentissa tarkoitettu muu organisaatio voisi olla esimerkiksi käyttäjäyritys, toimeksiantaja, tilaaja, pääurakoitsija tai vapaaehtoistyön tai koulutussopimukseen perustuvan työn järjestäjä. Muu organisaatio voisi olla myös esimerkiksi osakeyhtiö, jonka hallituksen jäsen ilmoittaja on.
Vastatoimien kieltoa sovellettaisiin kaikkiin niihin organisaatioihin, joihin ilmoittaja on 1 momentissa tarkoitetuilla tavoilla työnsä vuoksi yhteydessä ja jotka siten voivat kohdistaa ilmoittajaan vastatoimia. Kieltoa sovellettaisiin, vaikka ilmoitus ei suoraan koskisi kyseistä organisaatiota. Sopimusketjutilanteissa vastatoimien kieltoa sovellettaisiin myös ilmoittajan työnantajan tai toimeksiantajan sopimuskumppaneihin, kuten vuokratyössä käyttäjäyritykseen tai alihankintasopimukseen perustuvan työn tilaajaan, johon ilmoittaja on työnsä vuoksi yhteydessä.
Jos ilmoittaja on saanut ehdotetun 5 §:n 2 momentin mukaisesti rikkomista koskevan tiedon työtä edeltäneiden neuvotteluiden tai sittemmin päättyneen työnsä aikana, kieltoa sovellettaisiin niihin tahoihin, joiden johdon ja valvonnan alaisena tai jonka hyväksi tehtävää työtä neuvottelut ovat koskeneet taikka jonka johdon ja valvonnan alaisena tai jonka hyväksi ilmoittaja on aiemmin tehnyt työtä.
Pykälän 1 momentin mukaan ilmoittajaan ei saisi kohdistaa vastatoimia sen vuoksi, että hän on ilmoittanut tai julkistanut rikkomista koskevan tiedon ehdotettavan lain mukaisesti.
Jotta kyse olisi vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä, menettelyn tulisi olla syy-yhteydessä laissa tarkoitettuun sisäiseen tai ulkoiseen ilmoittamiseen taikka tiedon julkistamiseen. Syy-yhteyden arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon epäsuotuisan kohtelun läheinen ajallinen yhteys ilmoittamiseen sekä se, olisiko väitetyn vastatoimen toteuttaja ryhtynyt kyseiseen toimeen, jos ilmoitusta ei olisi tehty tai tietoja olisi julkistettu. Syy-yhteyden osalta voitaisiin myös tarkastella sitä, miten esimerkiksi ilmoituksen kohteena oleva työnantaja on menetellyt muiden vastaavassa asemassa olevien työntekijöiden kuin ilmoittajan osalta ja poikkeaako ilmoittajan kohtelu siten muiden kohtelusta. Menettelyä olisi pidettävä kiellettynä vastatoimena, jos siihen olisi ryhdytty ehdotettavan lain mukaisen ilmoittamisen tai tiedon julkistamisen vuoksi eikä menettelylle olisi lainsäädännöstä tai muusta syystä johtuvia asianmukaisia perusteita.
Pykälän 1 momentin mukaisesti kiellettyä olisi myös menettely, jonka tarkoituksena on rikkomista koskevan tiedon ilmoittamisen tai julkistamisen estäminen. Käytännössä tällainen menettely voisi tarkoittaa esimerkiksi vastatoimilla uhkailua. Vastatoimilla uhkailulla tarkoitettaisiin konkreettista uhkausta ilmoittamisen johdosta toteutettavasta vastatoimesta, kuten työsopimuksen irtisanomisesta.
Pyrkimys estää ilmoittaminen voi ilmetä esimerkiksi siten, että ilmoituksen kohde vetoaa perusteetta tietojen ilmaisemista tai julkistamista rajoittaviin lainsäädäntöön tai sopimukseen perustuviin velvoitteisiin, kuten laissa säädettyihin salassapito- tai vaitiolovelvoitteisiin, salassapitosopimuksiin tai rikkomisten ilmoittamista koskeviin ohjeistuksiin.
Ilmoittajaan kohdistettua menettelyä ei pidettäisi kiellettynä ilmoittamisen estämisenä, jos sille olisi muussa lainsäädännössä säädetyt asianmukaiset perusteet. Ilmoittamisen estämisenä ei pidettäisi sitä, että organisaatiolta puuttuu laissa edellytetty sisäinen ilmoituskanava. Tällöin ilmoittaja voisi tehdä ilmoituksen oikeuskanslerinviraston ylläpitämään keskitettyyn ulkoiseen ilmoituskanavaan. Myöskään pelkästään esihenkilön kielteinen suhtautuminen ei tulisi arvioitavaksi ilmoittamisen estämisenä ilman, että ilmoittajaan kohdistettaisiin konkreettisia toimenpiteitä ilmoittamisen estämiseksi edellä selostettuja menettelyitä.
Pykälän 2 momentissa täsmennettäisiin palvelussuhteiden osalta 1 momentin yleissäännöstä määrittelemällä tarkemmin sellaiset työnantajan tai tämän edustajan menettelyt ja päätökset, joita pidettäisiin kiellettyinä vastatoimina työ- tai virkasuhteessa. Työnantajan tai tämän edustajan menettelyä tai päätöstä olisi pidettävä kiellettynä vastatoimena, jos työ- tai virkasuhteessa olevan henkilön palvelussuhteen ehtoja heikennettäisiin tai hänen palvelussuhteensa päätettäisiin, hänet lomautettaisiin, häntä muutoin kohdeltaisiin epäedullisesti tai häneen kohdistettaisiin muita kielteisiä seurauksia sen vuoksi, että hän on tehnyt ilmoituksen, julkistanut rikkomista koskevan tiedon tai osallistunut ilmoittamansa rikkomista koskevan asian selvittämiseen.
Palvelussuhteen päättämisellä tarkoitettaisiin työnantajan aloitteesta tapahtuvaa työsopimuksen tai virkasuhteen irtisanomista tai purkamista mukaan lukien työ- tai virkasuhteen purkamista koeajalla. Työehtojen heikentämisellä tarkoitettaisiin esimerkiksi siirtämistä alempiin työtehtäviin työtehtävien vaihtamista, työntekopaikan siirtämistä, palkanalennusta ja työajan muuttamista työntekijän kannalta epäedullisella tavalla. Epäedullisella kohtelulla tarkoitettaisiin esimerkiksi pakottamista, pelottelua, ahdistelua tai hyljeksintää, syrjintää, ylennyksen lykkäämistä tai epäoikeudenmukaista kohtelua. Muilla kielteisillä seurauksilla tarkoitettaisiin esimerkiksi koulutukseen pääsyn estämistä, kielteistä työsuorituksen arviointia tai kielteisen työtodistuksen antamista, minkä tahansa kurinpitotoimen, varoituksen tai muun seuraamuksen, kuten taloudellisen seuraamuksen määräämistä tai toteuttamista, määräaikaisen työsuhteen vakinaistamatta jättämistä, kun työntekijällä oli perusteltu luottamus siihen, että hänelle tarjottaisiin vakinaista työsuhdetta taikka määräaikaisen työsopimuksen uudistamatta jättämistä, kun se muutoin olisi uusittu. Virkasuhteessa kiellettynä vastatoimena voisi tulla kyseeseen myös virasta pidättäminen.
Pykälän 2 momentin luetteloa ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi, vaan kiellettynä vastatoimena voitaisiin vastatoimen laajan määritelmän mukaisesti arvioida muutakin ilmoittajalle mahdollisesti haittaa aiheuttavaa menettelyä, johon on ryhdytty ilmoittamisen vuoksi. Työnantaja ei saisi kohdistaa ilmoittajaan minkäänlaisia kielteisiä seurauksia ehdotettavan lain mukaisen ilmoittamisen vuoksi.
Kiellon tarkoituksena ei olisi estää työnantajia tekemästä direktio-oikeutensa nojalla sellaisia työsuhteeseen liittyviä päätöksiä, jotka eivät johdu ehdotettavan lain mukaisesta ilmoittamisesta tai tietojen julkistamisesta. Palvelussuhteeseen liittyvien menettelyjen sallittavuutta tulisi arvioida työ- ja virkasuhdelainsäädännön perusteella. Tarkoituksena ei olisi estää esimerkiksi ilmoittajan irtisanomista työ- tai virkasuhdelainsäädännössä säädettyjen perusteiden nojalla. Rikkomista koskevan tiedon ilmoittaminen tai julkistaminen ehdotettavassa laissa säädetyllä tavalla ei lähtökohtaisesti voi olla esimerkiksi työsopimuslain mukainen työsopimuksen irtisanomis- tai purkuperuste. Jos palvelussuhteen päättämisellä on ollut työ- tai virkasuhdelainsäädännössä säädetyt asialliset perusteet, työnantajan ei katsottaisi rikkovan vastatoimien kieltoa pelkästään sillä perusteella, että palvelussuhde on päätetty ilmoittamisen tai tietojen julkistamisen jälkeen.
Ehdotettavan lain 2 §:n mukaan lain aineelliseen soveltamisalaan ja siten laissa ehdotetun suojelun, kuten vastatoimien kiellon, piiriin ei kuuluisi esimerkiksi omaan palvelussuhteeseen tai työturvallisuuteen liittyvistä epäkohdista ilmoittaminen. Tällaisista asioista ilmoittavaa työntekijää tai virkamiestä suojeltaisiin jatkossakin voimassa olevassa palvelussuhdelainsäädännössä säädetyin keinoin.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tarkemmin kielletyistä vastatoimista elinkeinotoiminnassa ja määriteltäisiin tilanteita, joissa tavaroiden tai palveluiden tarjoajan menettelyä olisi elinkeinotoiminnassa pidettävä kiellettynä vastatoimena. Kielletystä vastatoimesta voisi olla kyse ainakin silloin, jos tavaroiden tai palveluiden toimittaminen evätään, sopimussuhde päätetään ennenaikaisesti tai ilmoittajaan tai muuhun 5 §:ssä tarkoitettuun henkilöön muutoin kohdistetaan kielteisiä seurauksia sen vuoksi, että hän on ilmoittanut julkistanut rikkomista koskevan tiedon taikka osallistunut ilmoittamansa rikkomista koskevan asian selvittämiseen. Pykälän 3 momentissa tarkoitetut kielletyt vastatoimet voisivat kohdistua esimerkiksi itsenäiseen ammatinharjoittajaan, toimeksisaajaan, alihankkijaan tai tavarantoimittajaan. Näihin henkilöryhmiin kohdistuvia vastatoimia voisivat tyypillisesti olla pykälän 3 momentissa mainittujen toimien lisäksi esimerkiksi käyttöluvan tai muun luvan ennenaikainen peruuttaminen, liiketoimintamahdollisuuksien ja tulojen menettäminen, pakottaminen, pelottelu tai ahdistelu, mustalle listalle asettaminen tai boikotointi taikka maineen vahingoittaminen. Myös ehdotetun 5 §:n 4 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmoittajaan yhteydessä olevaan oikeushenkilöön kohdistuvat vastatoimet olisivat kiellettyjä.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että jos ilmoittaja on osakkeenomistaja tai yhteisön hallituksen tai hallintoneuvoston jäsen, edellä 1 momentissa säädettyä kieltoa sovellettaisiin siihen yhteisöön, johon ilmoittajalla on osakeomistus tai jonka toimielimeen hän kuuluu. Ehdotetussa 5 §:ssä tarkoitettuihin osakkeenomistajiin ja hallintoelinten jäseniin voidaan tyypillisesti kohdistaa esimerkiksi taloudellisia vastatoimia, pelottelua tai ahdistelua, heidät voidaan asettaa mustalle listalle tai heidän mainettaan saatetaan vahingoittaa.
Vastatoimilta suojeltaisiin kaikkia 5 §:ssä tarkoitettuja henkilöryhmiä. Esimerkiksi työnhakijat tai palvelujensa tarjoamisesta organisaatiolle neuvottelevat voivat saada tietoa organisaation toimintaan liittyvästä rikkomisesta palvelukseenottomenettelyn tai muiden sopimusta edeltävien neuvottelujen aikana. Näiden henkilöryhmien osalta kiellettyinä vastatoimina voisivat tulla kyseeseen esimerkiksi maineen vahingoittaminen, mustalle listalle asettaminen tai boikotointi.
Ilmoittajien tehokas suojelu edellyttää myös sellaisten muiden henkilöryhmien suojelua, jotka voivat joutua ilmoittamisesta johtuvien vastatoimien kohteeksi, vaikka he eivät olisi työstään taloudellisesti riippuvaisia. Vapaaehtoistyöntekijöihin ja palkallisiin tai palkattomiin harjoittelijoihin voitaisiin kohdistaa vastatoimia esimerkiksi siten, että heidän palvelujaan ei enää käytettäisi, heille annettaisiin kielteinen työtodistus seuraavaa työnhakua varten tai heidän mainettaan tai uranäkymiään vahingoitettaisiin muulla tavoin. Kiellettynä vastatoimena voisi tulla kyseeseen myös ilmoittajaan tai muihin henkilölliseen soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin kohdistuvien oikeudellisten menettelyiden aloittaminen haitantekotarkoituksessa.
Vastatoimien kiellon rikkomisesta koskevassa asiassa noudatettavasta käännetystä todistustaakasta ehdotetaan säädettäväksi lain 25 §:ssä. Vastatoimien tai ilmoittamisen estämiseen tähtäävän menettelyn kohteeksi joutuneen henkilön oikeudesta vahingonkorvaukseen säädettäisiin ehdotettavan lain 26 §:ssä ja oikeudesta hyvitykseen 34 §:ssä.
24 §.Vapaus vastuusta. Pykälässä säädettäisiin vastuuvapaudesta. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 21 artiklan 2-4 ja 7 kohdat. Direktiivin 21 artiklan 2 kohdan mukaan kun henkilö ilmoittaa rikkomisia koskevia tietoja tai julkistaa tietoja tämän direktiivin mukaisesti, hänen ei katsota rikkovan mitään tietojen ilmaisemista koskevaa rajoitusta eikä häntä aseteta minkäänlaiseen vastuuseen tällaisen ilmoituksen tai tietojen julkistamisen vuoksi, edellyttäen, että hänellä oli perusteltu syy uskoa, että ilmoittaminen tai tietojen julkistaminen oli välttämätöntä rikkomisen paljastamiseksi tämän direktiivin nojalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 3 artiklan 2 ja 3 kohdan soveltamista.
Pykälän 1 momentin mukaan säädettäisiin, että ilmoittajaa, joka ilmoittaa tai julkistaa rikkomista koskevia tietoja tämän lain mukaisesti, ei aseteta tietojen antamisen tai hankkimisen osalta vastuuseen sopimukseen, lakiin, asetukseen tai määräykseen perustuvaa tietojen ilmaisemista koskevan rajoituksen rikkomisesta. Vastuuvapauden edellytyksenä tietojen ilmoittamisessa tai julkistamisessa on lisäksi se, että tietojen julkistaminen oli välttämätöntä tämän lain soveltamisalaan kuuluvan rikkomisen paljastamiseksi. Tilanteissa, joissa ilmoittaminen käytännössä rikkoisi tietojen ilmaisemisen kieltoa, joka perustuu joko sopimukseen, lakiin, asetukseen tai määräykseen, ei johtaisi seuraamukseen, mikäli ilmoittaminen tai tietojen julkistaminen olisi välttämätöntä. Vastuuvapauden saamisen kynnys olisi siten korkeampi näissä tilanteissa kuin 6 §:ssä esitetty vaatimus ilmoittajan perustellun syyn vaatimuksesta suojan saamiseksi. Välttämättömyys olisi siten lisäedellytys 2 luvun mukaisiin suojelun edellytyksiin ja vastuusta vapautumiseksi näissä tilanteissa.
Direktiivin johdanto-osan 91 kohdan mukaan ilmoittavia henkilöitä ei saisi olla mahdollista estää ilmoittamasta, heiltä ei voida evätä suojelua eikä heitä voida rangaista rikkomisia koskevien tietojen ilmoittamisesta tai julkistamisesta vetoamalla yksilöiden oikeudellisiin tai sopimukseen perustuviin velvoitteisiin, kuten sopimuksiin sisältyviin lojaliteettilausekkeisiin tai luottamuksellisuutta tai salassapitoa koskeviin sopimuksiin, jos näiden lausekkeiden ja sopimusten soveltamisalaan kuuluvien tietojen ilmoittaminen on välttämätöntä rikkomisen paljastamiseksi. Jos kyseiset edellytykset täyttyvät, ilmoittavia henkilöitä ei pitäisi asettaa minkäänlaiseen vastuuseen, olipa se siviili- tai rikosoikeudellinen, hallinnollinen tai työsuhteeseen liittyvä vastuu. On asianmukaista, että ilmoittamiseen tai tietojen julkistamiseen liittyvältä vastuulta suojellaan tämän direktiivin mukaisesti sellaisten tietojen osalta, joista ilmoittavalla henkilöllä oli perusteltuja syitä olettaa, että niiden ilmoittaminen tai julkistaminen oli välttämätöntä rikkomisen paljastamiseksi tämän direktiivin mukaisesti. Tällaista suojelua ei olisi myönnettävä sellaisten toissijaisten tietojen osalta, jotka henkilö on paljastanut ilman tällaisia perusteltuja syitä.
Direktiivin 21 artiklan 7 kohdassa todetaan, että oikeusmenettelyssä, myös silloin kun se koskee kunnianloukkausta, tekijänoikeuden rikkomista, salassapitovelvollisuuden rikkomista, tietosuojasääntöjen rikkomista, liikesalaisuuksien paljastamista tai yksityis- tai julkisoikeudellista tai työehtosopimusoikeuteen liittyvää korvausvaatimusta, 4 artiklassa tarkoitettuja henkilöitä ei aseteta minkäänlaiseen vastuuseen ilmoittamisesta tai tietojen julkistamisesta tämän direktiivin mukaisesti. Kyseisillä henkilöillä on oikeus vedota tähän ilmoittamiseen tai tietojen julkistamiseen perusteena asian käsittelyn lopettamiselle edellyttäen, että heillä oli perusteltu syy uskoa, että ilmoittaminen tai tietojen julkistaminen oli välttämätöntä rikkomisen paljastamiseksi tämän direktiivin nojalla.
Pykälän 2 momentin mukaan säädettäisiin, että ilmoittajaa ei aseteta vastuuseen ilmoitetun tai julkistetun tiedon hankkimisen tai sen saamisen vuoksi edellyttäen, että tällainen hankkiminen tai saaminen ei itsessään ole rikos.
Direktiivin 21 artiklan 3 kohdan mukaan ilmoittavia henkilöitä ei aseteta vastuuseen ilmoitetun tai julkistetun tiedon hankkimisen tai sen saamisen vuoksi edellyttäen, että tällainen hankkiminen tai saaminen ei itsessään ole rikos. Siinä tapauksessa, että tiedon hankkimista tai saamista on itsessään pidettävä rikoksena, rikosoikeudelliseen vastuuseen sovelletaan edelleen sovellettavaa kansallista oikeutta.
Direktiivin 21 artiklan 4 kohdan mukaan ilmoittavien henkilöiden muuhun mahdolliseen vastuuseen teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät liity ilmoitukseen tai tietojen julkistamiseen tai jotka eivät ole välttämättömiä rikkomisen paljastamiseksi tämän direktiivin nojalla, sovelletaan edelleen sovellettavaa unionin oikeutta tai kansallista oikeutta.
Direktiivin johdanto-osan 92 kohdan mukaan ilmoittava henkilö olisi vapautettava vastuusta tapauksissa, joissa hän on saanut laillisesti haltuunsa tai saatavilleen ilmoitetut rikkomisia koskevat tiedot tai kyseisiä tietoja sisältävät asiakirjat tai saanut laillisen oikeuden tutustua niihin. Tämän olisi pädettävä sekä tapauksiin, joissa ilmoittava henkilö paljastaa niiden asiakirjojen sisällön, joihin hän on saanut laillisen oikeuden tutustua, että tapauksiin, joissa hän tekee jäljennöksiä näistä asiakirjoista tai vie ne pois sen organisaation tiloista, jonka palveluksessa hän on, vastoin sopimuslausekkeita tai muita lausekkeita, joiden mukaan kyseiset asiakirjat ovat tämän organisaation omaisuutta. Ilmoittava henkilö olisi vapautettava vastuusta myös silloin, kun kyseisten tietojen tai asiakirjojen hankkiminen tai niihin tutustuminen nostaa esiin kysymyksen siviilioikeudellisen, hallinnollisen tai työsuhteeseen liittyvän vastuun syntymisestä. Esimerkkitapauksia voisivat olla tilanteet, joissa ilmoittava henkilö sai tiedot hankkimalla pääsyn työtoverinsa sähköpostiviesteihin tai tiedostoihin, joita hän ei tavanomaisesti käytä työssään, ottamalla kuvia organisaation tiloista tai hankkimalla pääsyn tiloihin, jonne hänellä ei tavanomaisesti ole pääsyä. Jos ilmoittava henkilö sai tai hankki pääsyn kyseisiin tietoihin tai asiakirjoihin tekemällä rikoksen, kuten tunkeutumalla yksityisalueelle tai tekemällä tietomurron, henkilön rikosoikeudelliseen vastuuseen olisi sovellettava asianmukaista kansallista lainsäädäntöä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tämän direktiivin 21 artiklan 7 kohdassa myönnettyä suojelua. Ilmoittavan henkilön muuhun mahdolliseen vastuuseen sellaisista teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät liity ilmoitukseen tai jotka eivät ole välttämättömiä rikkomisen paljastamiseksi tämän direktiivin nojalla, olisi myös sovellettava asianmukaista unionin oikeutta tai kansallista lainsäädäntöä. Tällaisissa tapauksissa kansallisten tuomioistuinten olisi arvioitava ilmoittavan henkilön vastuuta ottaen huomioon kaikki merkitykselliset tosiseikat ja yksittäistapauksen olosuhteet, myös teon tai tekemättä jättämisen välttämättömyyden ja oikeasuhteisuuden suhteessa ilmoittamiseen tai tietojen julkistamiseen.
Johdanto-osan 97 kohdan mukaan kynnystä väärinkäytösten ilmoittamiseen voivat nostaa huomattavasti myös toimet, joita toteutetaan ilmoittavia henkilöitä vastaan muutoin kuin työn yhteydessä esimerkiksi kunnianloukkausta, tekijänoikeuksien loukkaamista, liikesalaisuuksien paljastamista tai luottamuksellisuuden ja henkilötietojen suojan loukkaamista koskevissa menettelyissä. Ilmoittavien henkilöiden olisi voitava tällaisissa menettelyissä vedota puolustuksessaan siihen, että he ovat ilmoittaneet rikkomisista tai julkistaneet tietoja tämän direktiivin mukaisesti edellyttäen, että ilmoitetut tai julkistetut tiedot olivat välttämättömiä rikkomisen paljastamiseksi. Tällaisissa tapauksissa todistustaakan sen osalta, että ilmoittava henkilö ei täytä tässä direktiivissä säädettyjä edellytyksiä, olisi kuuluttava menettelyn aloittaneelle henkilölle.
Direktiivin sanamuodon mukaisesti 21 artiklan 2, 3 ja 7 kohdassa tarkoitettua vastuuvapautta sovellettaisiin vain ilmoittajiin. Ehdotetussa 5 §:n 4 momentissa tarkoitettu avustava henkilö, kolmas henkilö tai oikeushenkilö eivät ilmoita rikkomista koskevaa tietoa eli vastuuvapautta ei ole perusteltua ulottaa näihin henkilöryhmiin.
Pykälässä mainituin edellytyksin vastuuvapaus koskisi esimerkiksi salassa pidettävän tiedon ilmaisemista, ellei tiedon hankkimista tai saamista ole saatu rangaistavaksi säädetyllä teolla. Tässä sanottu ei kuitenkaan koskisi 4 §:ssä tarkoitetun tiedon ilmaisemista, koska tällainen tieto ei kuulu tämän lain soveltamisalaan. Jos ilmoittaja on hankkinut tai saanut tiedon esimerkiksi rikoslain (2018/605) 30 luvun 4-6 §:ssä tarkoitetulla tavalla tapauksissa (yritysvakoilu, yrityssalaisuuden rikkominen, yrityssalaisuuden väärinkäyttö), hän ei vapautuisi vastuusta tässä pykälässä tarkoitetulla tavalla.
25 §.Todistustaakka. Pykälässä säädettäisiin vastatoimen kiellon rikkomista koskevaa asiaa käsiteltäessä sovellettavasta todistustaakasta ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 21 artiklan 5 kohta.
Pykälässä säädettäisiin, että käsiteltäessä tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kiellon rikkomista koskevaa asiaa, joka koskee ilmoittajalle tai muulle 5 §:ssä tarkoitetulle henkilölle aiheutunutta haittaa, vireillepanijan on esitettävä selvitystä seikoista, joihin vaatimus perustuu. Jos asiaa käsiteltäessä esitettyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa vastatoimien kieltoa rikotun, vastapuolen on kumotakseen oletuksen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Tätä säännöstä ei sovelleta tämän lain 36 §:n tarkoitettua rikosasiaa käsiteltäessä.
Pykälässä ehdotettuja säännöksiä sovellettaisiin yleisissä ja hallintotuomioistuimissa sekä viranomaisissa.
Jos ilmoittajan esittämien tai muiden asiaa käsiteltäessä esiin tulleiden seikkojen perusteella voidaan olettaa vastatoimien kieltoa rikotun, vastapuolen on ehdotetun pykälän toisen virkkeen mukaan olettaman kumotakseen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Jotta vastatoimia koskeva kanne voisi menestyä, olisi siten ensisijaisesti ilmoittajan esitettävä sellaista näyttöä tapahtumien kulusta ja muusta tosiseikastosta, jonka perusteella asiaa objektiivisesti arvioiden voidaan olettaa vastatoimien kieltoa rikotun. Pelkkä väite tai epäily vastatoimien kiellon rikkomisesta ei riittäisi olettaman syntymiseen. Ilmoittajan tulisi osoittaa, että hän on ilmoittanut tai julkistanut rikkomista koskevan tiedon ehdotettavan lain mukaisesti ja että hänelle on sen jälkeen aiheutunut haittaa. Riittävää olisi, että tuomioistuimelle tai muulle asiaa käsittelevälle toimivaltaiselle viranomaiselle syntyisi esille tulleiden seikkojen valossa perustellusti olettama ilmoituksen ja vastatoimien välisestä syy-yhteydestä eli vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä. Olettama vastatoimien kiellon rikkomisesta voisi perustua paitsi ilmoittajan, myös vastapuolen esille tuomiin seikkoihin taikka mahdolliseen muuhun asiaa käsiteltäessä saatuun selvitykseen.
Jos asiaa käsiteltäessä on esitetty riittävästi sellaista selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa vastatoimien kieltoa rikotun, olisi vastapuolen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Vastapuolen olisi siten olettaman kumoamiseksi selvitettävä, että menettelyllä on ollut ehdotettavassa laissa tarkoitetulla tavalla asiallinen ja hyväksyttävä peruste, joka ei liittynyt millään tavalla ilmoittamiseen tai tietojen julkistamiseen.
Pykälässä säädettäisiin lisäksi, että ehdotettua todistustaakkaa koskevaa säännöstä ei sovellettaisi 36 §:n tarkoitetun rikosasian käsittelyssä.
26 §.Vahingonkorvaus. Pykälässä säädettäisiin ilmoittajan ja muun henkilölliseen soveltamisalaan kuuluvan henkilön sekä ilmoituksen kohteen oikeudesta vahingonkorvaukseen ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 21 artiklan 6 ja 8 kohta sekä 23 artiklan 2 kohta korjaavista toimenpiteistä.
Pykälää sovellettaisiin ehdotettavan 5 §:n mukaiseen henkilölliseen soveltamisalaan kuuluville ilmoittajille ja muille henkilöille sekä ilmoituksen kohteelle aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen. Sitä voitaisiin soveltaa ilmoittajan ja ilmoituksen kohteen välisissä oikeudellisissa suhteissa riippumatta niiden laadusta. Ehdotettu vahingonkorvausvelvollisuus soveltuisi siten palvelussuhteissa, sopimussuhteissa sekä silloin, kun ilmoittajan ja ilmoituksen kohteen välillä ei ole sopimussuhdetta. Tarkoituksena ei kuitenkaan olisi sulkea pois korvausvastuun syntymistä muun lain, kuten vahingonkorvauslain tai työsopimuslain taikka sopimussuhteen perusteella.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ilmoittamisen estämisen ja vastatoimien kieltoa rikkovan vahingonkorvausvastuusta. Sen, joka rikkoisi tahallisesti 23 §:n 1 momentissa säädettyä ilmoittamisen estämisen ja vastatoimien kieltoa, olisi korvattava ilmoittajalle tai muulle 5 §:n 3 momentissa tarkoitetulle henkilölle siten aiheuttamansa taloudellinen vahinko.
Korvausvelvollisten piiriin kuuluisivat ilmoittamisen estämisen ja vastatoimien kieltoa tahallisesti rikkovat luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt. Vastatoimien kiellon rikkomista arvioitaisiin 26 §:n mukaisesti. Tahallisuuden käsitettä arvioitaisiin vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti. Tahallisuudella tarkoitettaisiin ilmoittamisen estämisen ja vastatoimien kiellon tarkoituksellista rikkomista ja sen hyväksymistä, että menettelystä saattaa seurata ilmoittajalle vahinkoa. Ilmoittamisen estämisessä tai vastatoimien toteuttamisessa on pääsääntöisesti kyse luonteeltaan tahallisesta menettelystä. Tällöin henkilö tietää ilmoittamisesta ja hänen tarkoituksenaan on estää ilmoittaminen tai puuttua siihen vastatoimella. Jos henkilö ei ole tietoinen ilmoittamisesta tai hänen ilmoittajaan kohdistamansa menettelynsä perustuu johonkin muuhun asialliseen syyhyn kuin ilmoittamiseen, kyse ei ole ehdotettavassa laissa tarkoitetusta ilmoittamisen estämisestä tai kielletystä vastatoimesta. Esimerkiksi työnantajan direktio-oikeuteen perustuvissa toimissa ei ole kyse vastatoimien kiellon rikkomisesta, jos menettelyllä on asialliset perusteet. Tällöin vahingonkorvausvastuu ei voisi syntyä ehdotettavan pykälän 1 momentin perusteella. Tahallisen vastatoimien kiellon rikkomisen olisi oltava syy-yhteydessä aiheutuneeseen vahinkoon.
Ehdotetun 1 momentin perusteella korvattavaksi tulisivat vastatoimien kiellon rikkomisesta aiheutuneet taloudelliset vahingot. Aiheutunut vahinko korvattaisiin täyden korvauksen periaatteen mukaisesti. Vastatoimien kiellon rikkomisesta aiheutuu useimmiten niin sanottua puhdasta varallisuusvahinkoa eli taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. Taloudellisena vahinkona korvattaisiin esimerkiksi vastatoimen kiellon rikkomisesta johtuneet toteutuneet ansionmenetykset tai kulut. Kyse voisi olla esimerkiksi työntekijälle työehtojen heikentämisestä aiheutuneista palkkatulojen menetyksistä. Elinkeinotoiminnassa korvattaisiin esimerkiksi tavaroiden tai palveluiden toimittamisen epäämisestä tai sopimussuhteen ennenaikaisesta päättämisestä aiheutuneet kulut, kuten asian selvittämisestä tai korvaavan tavaran tai palvelun hankkimisesta aiheutuneet kustannukset.
Kiellettynä vastatoimena voisi tulla kyseeseen esimerkiksi ilmoittajan elinkeinotoiminnan maineen vahingoittaminen sosiaalisessa mediassa. Ehdotetun pykälän 1 momentin perusteella korvattavaksi voisivat tulla esimerkiksi itsenäiselle ammatinharjoittajalle vastatoimen kiellon rikkomisesta johtuvasta liikevaihdon vähentymisestä tai keskeytymisestä aiheutunut taloudellinen vahinko. Mahdollinen mainehaitta voitaisiin ottaa huomioon ehdotettavan 34 §:n mukaisen hyvityksen määrää arvioitaessa. Ehdotettavan lain nojalla ei korvattaisi vastatoimien kiellon rikkomisesta ilmoittajalle tai muulle 5 §:ssä tarkoitetulle henkilölle aiheutunutta henkilö- tai esinevahinkoa eikä kärsimystä. Henkilö- ja esinevahingon sekä kärsimyksen korvaamiseen sovellettaisiin vahingonkorvauslakia.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että tahallisesti vääriä tietoja ilmoittaneen tai julkistaneen ilmoittajan on korvattava ilmoituksen kohteelle siten aiheuttamansa taloudellinen vahinko. Direktiivin 23 artiklan 2 kohdassa ja johdanto-osan 100. perustelukappaleessa edellytetyllä tavalla ilmoittajan vahingonkorvausvastuu rajautuisi vain tahalliseen menettelyyn. Tahallisuuden käsitettä arvioitaisiin vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti sekä huomioiden ilmoittajan suojelun 6 §:n mukaiset yleiset edellytykset. Keskeistä tahallisuuden arvioinnin näkökulmasta olisi se, onko henkilö ilmoittanut tai julkistanut vääriksi tietämiään tietoja siitä huolimatta, että hänen tulisi ymmärtää niiden voivan vahingoittaa ilmoituksen kohdetta. Jos henkilö ei ole eikä hänen olisi pitänyt olla tietoinen siitä, että ilmoitetut tiedot ovat vääriä, kyse ei ole tahallisesta menettelystä. Ehdotettavan lain mukaisesti ilmoittajaa suojellaan, vaikka ilmoitetut tiedot myöhemmin osoittautuvat vääriksi, jos ilmoittajalla oli ilmoittamishetkellä perusteltu syy uskoa tietojen paikkansapitävyyteen.
Kuten ehdotetussa 1 momentissa, korvattavaksi tulisi ilmoituksen kohteelle aiheutunut taloudellinen vahinko. Ilmoituksen kohteelle voisi aiheutua esimerkiksi liiketulon menetyksiä etenkin vahingoittamistarkoituksessa tehdystä perättömän tiedon julkistamisesta. Vahingon korvaamisessa noudatettaisiin täyden korvauksen periaatetta.
Pykälän 3 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että 1 momentista poiketen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavaan korvaukseen sovelletaan, mitä työsopimuslain (55/2001) 12 luvun 2 §:ssä ja merityösopimuslain (756/2011) 12 luvun 2 §:ssä säädetään. Jos vastatoimessa olisi kyse työsopimuslain mukaisesta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, sovellettaisiin työntekijälle maksettavaan korvaukseen aina työsopimuslain tai merityösopimuslain korvaussäännöksiä sekä ehdotetun 28 §:n 2 momentin mukaisesti työsopimuslainsäädännön vanhentumis- ja kanneaikasäännöksiä. Tämä on perusteltua työsopimuksen perusteetonta päättämistä koskevan korvausjärjestelmän yhtenäisyyden säilyttämiseksi.
Vastaavasti, jos vastatoimessa olisi kyse virkasuhteen perusteettomasta päättämisestä, sovellettaisiin ansionmenetysten korvaamiseen virkasuhteita koskevaa lainsäädäntöä. Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että 1 momentista poiketen virkasuhteen lainvastaisesta päättämisestä maksettavan ansionmenetyksen korvaamiseen sovelletaan, mitä valtion virkamieslain (750/1994) 55 a §:ssä, eduskunnan virkamiehistä annetun lain (1197/2003) 68 a §:ssä, tasavallan presidentin kansliasta annetun lain (100/2012) 72 §:ssä, kunnan ja hyvinvointialueen viranhaltijasta annetun lain (304/2003) 45 §:ssä ja kirkkolain (1054/1993) 6 luvun 61 §:ssä säädetään.
Pykälän 4 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että 1 ja 2 momentissa tarkoitetun korvausvelvollisen vahingonkorvausvastuun sovitteluun ja korvausvastuun jakautumiseen kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken sovelletaan, mitä vahingonkorvauslain (412/1974) 2 ja 6 luvussa säädetään. Ehdotettavassa laissa vastuuperusteena olisi vahingonkorvauslaista poiketen vain tahallinen menettely. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti tahallisesti aiheutettuja vahinkoja ei lähtökohtaisesti sovitella, ellei korvauksen alentamiseen ole erityisiä syitä. Vahingonkorvausvastuuseen sovellettaisiin myös vahingonkorvauslain 2 luvun 2 ja 3 §:ä vahingonkorvauksen kohtuullistamisesta ja 6 lukua korvausvastuun jakautumisesta.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että ehdotettavan lain säännökset eivät rajoittaisi vahinkoa kärsineen oikeutta vaatia korvausta vahingonkorvauslain tai muun lain nojalla taikka sopimussuhteen perusteella. Ehdottavalla sääntelyllä täydennettäisiin nykyisiä lainsäädäntöön ja sopimuksiin perustuvia korvausjärjestelmiä, jotta direktiivin edellyttämä oikeus täysimääräiseen korvaukseen toteutuisi. Vaikka samasta menettelystä aiheutunut vahinko voisi tulla korvattavaksi useamman lakiin tai sopimukseen perustuvan korvausjärjestelmän perusteella, korvattaisiin vahingonkorvausoikeudessa noudatettavan rikastumiskiellon mukaisesti vain todellinen aiheutunut vahinko. Tämän lain mukaista korvausta määrättäessä otettaisiin siten huomioon, mitä vahinkoa kärsinyt on saanut korvauksena samasta vahingosta muun lain tai sopimuksen perusteella. Ehdotus ei vaikuttaisi ilmoittajan oikeuteen vaatia henkilövahinkojen korvaamista muun lain tai sopimuksen perusteella.
Työsuhteessa työnantajan tai tämän edustajan menettelyä on arvioitava työlainsäädännön näkökulmasta. Jos vastatoimeksi väitetyssä menettelyssä on kyse esimerkiksi työsopimuslain nojalla arvioittavasta menettelyssä, kuten työntekijän lomauttamisesta tai työsopimuksen ehtojen heikentämisestä, sovellettavaksi voisivat tulla rinnakkain sekä ehdotettavan pykälän 1 momenttiin perustuva vahingonkorvausvelvollisuus, että työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukainen työnantajan vahingonkorvausvelvollisuus. Vahingonkorvausta koskevassa riita-asiassa kantajana oleva työntekijä voisi tällaisessa tilanteessa vaatia vahingonkorvausta kummankin lain perusteella.
Vahingonkorvausta koskeva sääntely olisi 29 §:n nojalla pakottavaa lainsäädäntöä, eli vastatoimien kohteeksi joutuneen ilmoittajan oikeudesta vahingonkorvaukseen ei saisi sopia toisin ilmoittajantappioksi. Myöskään ilmoituksen kohteen oikeudesta vahingonkorvaukseen ei voisi sopia toisin ilmoituksen kohteen haitaksi.
27 §.Vahingonkorvausvelan vanhentuminen. Pykälässä säädettäisiin ehdotettavaan lakiin perustuvan vahingonkorvausvelan vanhentumisesta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että 27 §:n 1 momentissa tarkoitettu korvausvelka vanhentuisi kolmen vuoden kuluessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kiellon vastaisesta menettelystä.
Ehdotuksen tarkoituksen olisi säätää yhtenäinen vanhentumisaika kaikkiin tilanteisiin ottaen huomioon lakiehdotuksen laajan henkilöllisen soveltamisalan. Siten kaikissa työntekoa koskevissa oikeus-suhteissa ja työntekotilanteissa vahingonkorvausta koskevan vaatimuksen aikaraja olisi yhtenäinen, mikä lisäisi lain selkeyttä ja johdonmukaisuutta. Ehdotuksella pyritään välttämään tulkinnanvaraisuuksia ja edistämään vastatoimien kiellon rikkomisesta tai ilmoittamisen estämistä koskevien vahingonkorvausvaatimusten mahdollisimman nopeaa käsittelyä. Esimerkiksi työnantajien kannalta olisi erittäin tärkeää saada tieto mahdollisesta vastatoimen kiellon rikkomisesta tai ilmoittamisen estämisestä asian selvittämiseksi ja myös varautuakseen vahingonkorvausseuraamukseen. Siten vanhentumisaika alkaisi, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä tai ilmoittamisen estämisestä.
Kielletyn vastatoimen aiheuttamat taloudelliset vahingot ilmenevät yleensä kiellon rikkomishetkellä tai hyvin pian sen jälkeen. Ehdotetun lain tehokkaan toimeenpanon, oikeusvarmuuden ja sääntelyn selkeyden kannalta olisi perusteltua sitoa vanhentumisajan alkaminen vastatoimen kiellon rikkomiseen. Lähtökohtaisesti vastatoimi kohdistuu ilmoittajaan henkilökohtaisesti siten, että yleensä on selvitettävissä taikka olosuhteista kokonaisuudessaan voitaisiin päätellä, milloin ilmoittaja on saanut tiedon vastatoimesta. Vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on saanut riittävät tiedot vastatoimen ja ilmoittamisen estämisen kiellon rikkomisesta. Säännöksen tavoitteena on myös se, että ilmoittaja ei voisi viivytellä korvausvaatimuksen esittämistä esimerkiksi vahingonkärsijän huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden perusteella eli asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella voidaan harkita, milloin ilmoittajan olisi objektiivisesti arvioiden pitänyt saada tietää kielletystä vastatoimesta tai ilmoittamisen estämisestä. Vanhentumisajan alkamisen kannalta ei olisi merkitystä sillä, milloin esimerkiksi todisteet oikeudenkäyntiä varten saatu tai vaadittava korvausmäärä täsmentynyt.
Työsuhteessa voisi vaatia edelleen vahingonkorvausta sekä työsopimuslain 12 luvun että ehdotetun ilmoittajansuojelulain perusteella. Kanneajat määräytyisivät sen mukaan, kumpaan lakiin kantaja vetoaa. Työsopimuslaissa on erityinen vanhentumisaikasäännös, jonka mukaan työoikeudellisten velkojen vanhentumisaika yleensä olisi viisi vuotta. Lisäksi työsuhteen päättymisen jälkeen on säädetty erityinen vanhentumisaika, jotta työsuhteen päätyttyä keskinäiset velkasuhteet selvitettäisiin nopeasti. Työsuhteen päättymisen jälkeen kanne on nostettava kahden vuoden kuluessa uhalla, että saatava muutoin raukeaa.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavan korvauksen vanhentumiseen ja kanneaikaan sovellettaisiin 1 momentista poiketen työsopimuslain (55/2001) 13 luvun 9 §:ää tai merityösopimuslain (756/2011) 13 luvun 11 §:ää. Jos vastatoimessa on kyse työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, sovellettaisiin siitä maksettavaan korvaukseen työsopimuslain 12 luvun 2 §:ää. Tästä johtuen olisi tarpeen soveltaa myös työsopimuslain vanhentumis- ja kanneaikasäännöksiä työsopimuksen perusteettoman päättämisen korvausvelkaan. Tarkoituksena on säilyttää korvausjärjestelmän yhtenäisyys työsopimuksen perusteettomissa päättämisissä.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että 26 §:n 2 momentissa tarkoitettu korvausvelka vanhentuisi kolmen vuoden kuluessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää tahallisesta väärien tietojen ilmoittamisesta tai julkistamisesta. Vanhentumisaika alkaisi siitä, kun vahingonkärsijä on objektiivisesti arvioiden saanut tietää tahallisesta väärien tietojen ilmoittamisesta tai julkistamisesta. Väärien tietojen ilmoittamisesta tai julkistamisesta voi koitua esimerkiksi liiketulojen menetyksiä, joiden voidaan arvioida ilmenevän pääsääntöisesti melko pian sen jälkeen, kun tahallinen väärien tietojen ilmoittaminen tai julkistaminen on tapahtunut. Yleensä olosuhteiden perusteella voidaan myös vaikeuksitta päätellä, milloin ilmoituksen kohde on saanut tiedon tahallisesta ilmoittamisesta. Näin ollen on perusteltua, että vanhentumisajan alkamisajankohta sidottaisiin hetkeen, jolloin vahingonkärsijä on katsottava saaneen tietää ilmoittamisesta. Tämä olisi perusteltua myös lain tehokkaan toimeenpanon, oikeusvarmuuden ja sääntelyn selkeyden kannalta.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että 26 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetun vahingonkorvauksen vanhentuminen olisi kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Vahinkoon johtaneella tapahtumalla, josta 10 vuoden määräaika laskettaisiin, tarkoitettaisiin vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kiellon rikkomista tai tahallista väärien tietojen ilmoittamista ja julkaisemista. Oikeusvarmuuden kannalta on perusteltua suojata vastaajia yllättäviltä vaatimuksilta, joihin ajan kulumisen vuoksi on haastavaa vastata ja joissa todisteet ovat mahdollisesti epäluotettavia tai puutteellisia. Vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen voisi katkaista vapaamuotoisella muistutuksella siten kuin laissa velan vanhentumisesta (728/2003) säädetään. Ehdotettu 10 vuoden enimmäisaika koskisi vain vaatimusten esittämistä. Korvausvaatimuksen esittäminen tai muu katkaisutoimi katkaisisi korvausvelan vanhentumisen, jos se tehdään ehdotetussa 10 vuoden enimmäisajassa.
28 §.Lain säännösten pakottavuus. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että sopimus, jolla vähennetään ilmoittajalle tai ilmoituksen kohteelle tämän lain mukaan tulevia oikeuksia ja oikeussuojakeinoja, on mitätön. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 24 artikla.
Ehdotettavan lain säännökset olisivat pakottavia. Sopimus tai yksittäinen sopimusehto, jolla vähennettäisiin ilmoittajalle ehdotettavan lain säännöksellä turvattua oikeutta tai oikeussuojakeinoa, olisi mitätön. Ilmoittajan suojelua ei olisi sallittua rajoittaa myöskään työpaikan sisäisillä ohjeistuksilla tai menettelyillä riippumatta siitä, perustuvatko ne työnantajan yksipuoliseen päätökseen tai työnantajan ja henkilöstön väliseen sopimukseen. Laissa säädettyjä oikeuksia ja oikeussuoja-keinoja ei voitaisi rajoittaa eikä niistä voitaisi luopua etukäteen myöskään työsuhteen muodoilla tai ehdoilla eikä riitaa edeltävällä välimiesmenettelyä koskevalla sopimuksella.
Sopimusvapauden piiriin kuuluisi kuitenkin esimerkiksi ilmoitusmenettelyn yksityiskohdista sopiminen edellyttäen, että sopimuksella ei heikennetä ilmoittajan suojelua, oikeuksia tai oikeussuojakeinoja. Pykälässä tarkoitetulla tavalla mitättömänä pidettäisiin esimerkiksi salassapitosopimusta, joka rajoittaa työntekijän oikeutta laissa säädetyn mukaiseen ilmoittamiseen tai sopimusta, jolla velvoitettaisiin ilmoittamaan rikkomisista kaikissa olosuhteissa sisäisesti. Sisäinen ilmoittaminen on ensisijainen ilmoituskeino, mutta kaikissa tilanteissa tämä ei ole mahdollista esimerkiksi sen takia, että organisaation johto on osallisena väärinkäytöksessä. Mitätön olisi myös sopimus, jolla rajoitettaisiin oikeutta laissa säädettyihin vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen.
6 luku Henkilötietojen käsittely ja salassapito
Lain 6 luvussa säädettäisiin henkilötietojen käsittelystä, erityisiin henkilötietoryhmiin ja rikostuomioihin ja rikoksiin liittyvien tietojen käsittelystä, rekisteröidyn oikeuksien rajoittamisesta ja salassapitovelvollisuudesta.
29 §.Henkilötietojen käsittely. Pykälään sisältyisi yleinen säännös ilmoituskanavien kautta saapuneiden henkilötietojen käsittelyn rajoittamisesta nimetyille henkilöille sekä henkilötietojen säilytysajasta.
Ilmoittajansuojeludirektiivin johdanto-osan 83. kohdan mukaan direktiivin nojalla suoritettavassa henkilötietojen käsittelyssä, mukaan luettuna toimivaltaisten viranomaisten välisessä henkilötietojen vaihdossa tai siirrossa, olisi noudatettava Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2016/679 (yleinen tietosuoja-asetus) ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä (EU) 2016/680 (poliisi- ja rikosoikeusviranomaisia koskeva direktiivi).
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että ilmoituskanavien kautta saapuneita henkilötietoja saisivat käsitellä ainoastaan 14 §:n 1 momentin, 19 §:n 3 momentin ja 20 §:n 1 momentin nojalla nimetyt henkilöt. Käsittelyllä tarkoitettaisiin esimerkiksi vastaanotettujen ilmoitusten poistamista, siirtämistä edelleen käsittelyyn oikeutetulle henkilölle, ilmoitusten perusteella suoritettavaa sisäistä selvittämistä ja tutkintaa sekä jatkotoimista päättämistä. Ehdotettu säännös varmistaisi tietosuoja-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan f alakohdassa tarkoitetun eheyden ja luottamuksellisuuden periaatteen toteutumista, joka edellyttää, että henkilötietoja käsitellään tavalla, jolla varmistetaan henkilötietojen asianmukainen turvallisuus, mukaan lukien suojaaminen luvattomalta ja lainvastaiselta käsittelyltä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoituskanavien kautta tulevat tiedot tulisi poistaa viiden vuoden kuluttua ilmoituksen saapumisesta, ellei niiden säilyttäminen ole välttämätöntä tässä tai muussa laissa säädettyjen oikeuksien tai velvoitteiden toteuttamista varten taikka oikeudellisen vaateen laatimiseksi, esittämiseksi tai puolustamiseksi. Henkilötiedot, joilla ei selvästi olisi merkitystä ilmoituksen käsittelyn kannalta, olisi poistettava ilman aiheetonta viivytystä.
Ehdotetulla momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 17 artiklan 2 kohta, jonka mukaan henkilötietoja, joilla selvästi ei ole merkitystä tietyn ilmoituksen käsittelyn kannalta, ei saa kerätä, tai jos niitä kerätään vahingossa, ne on poistettava ilman aiheetonta viivytystä. Lisäksi ehdotetulla momentilla varmistettaisiin tietosuoja-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetun tietojen minimoinnin periaatteen ja tietosuoja-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitetun säilytyksen rajoittamisen periaatteen toteutuminen. Rekisterinpitäjän olisi huolehdittava siitä, että ilmoituskanavan kautta saapuneista henkilötiedoista säilytettäisiin ainoastaan niitä tietoja, jotka ovat selvästi merkityksellisiä ilmoituksen käsittelyn kannalta. Käsittelyn kannalta tarpeettomat henkilötiedot olisi poistettava. Ilmoituskanavien kautta saapuneet henkilötiedot tulisi poistaa viimeistään viiden vuoden päästä ilmoituksen saapumisesta.
30 §.Erityisiin henkilötietoryhmiin ja rikostuomioihin ja rikoksiin liittyvien tietojen käsittely. Pykälä sisältäisi säännökset erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvien henkilötietojen käsittelystä. Erillinen säännös erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvien tietojen käsittelystä olisi tarpeen, koska perustuslakivaliokunta on edellyttänyt täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta sellaiselta sääntelyltä, joka kohdistuu valtiosääntöisesti arkaluonteisiin tietoihin. Ehdotetun säännöksen mukaan rekisterinpitäjä saisi käsitellä erityisiin henkilötietoryhmiin ja rikostuomioihin ja rikoksiin liittyviä tietoja vain, jos käsittely on tämän lain 1 §:ssä säädetyn tarkoituksen kannalta välttämätöntä. Tietosuoja-asetuksen 9 artiklan mukaan erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvien henkilötietojen käsittely on lähtökohtaisesti kielletty. Tietosuojalain 6 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan erityisiin henkilötietoryhmiin liittyvien tietojen käsittelykieltoa ei kansallisen liikkumavaran nojalla sovelleta tietojen käsittelyyn, josta säädetään laissa tai joka johtuu välittömästi rekisterinpitäjälle laissa säädetystä tehtävästä. Ehdotettu sääntely oikeuttaisi rekisterinpitäjän käsittelemään erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja silloin, kun se olisi lain 1 §:ssä säädetyn tarkoituksen kannalta välttämätöntä. Myös tietosuoja-asetuksen 10 artiklassa tarkoitettuihin rikostuomioihin ja rikoksiin tai niihin liittyviin turvaamistoimiin liittyviä henkilötietoja saisi käsitellä, jos tietoja käsiteltäisiin edellä tarkoitetussa tietosuojalain 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetyssä tarkoituksessa. Ehdotettu sääntely olisi mahdollista antaa tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 2 ja 3 kohdan salliman sääntelyliikkumavaran puitteissa.
Tietosuoja-asetuksen 9 ja 10 artiklassa tarkoitettujen tietojen lisäksi rekisterinpitäjä saisi käsitellä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä omaksuttuja valtiosääntöoikeudellisesti arkaluonteisia tietoja. Näistä jälkimmäisiä olisivat ainakin sosiaalihuollon asiakastiedot (PeVL 14/2018 vp) ja luonnollisen henkilön tilitiedot (PeVL 48/2018). Selvyyden vuoksi pykälän otsikoinnissa käytettäisiin tietosuoja-asetuksessa omaksuttuja käsitteitä, vaikka sen alaan edellä mainituin tavoin kuuluisi myös muut kuin ainoastaan tietosuoja-asetuksen 9 ja 10 artiklassa tarkoitetut valtiosääntöoikeudellisesti arkaluonteiset tiedot.
31 §.Rekisteröidyn oikeuksien rajoittaminen. Pykälässä säädettäisiin rekisteröidyn tietosuojaoikeudellisten oikeuksien rajoittamisesta. Direktiivin johdanto-osan 84 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava tämän direktiivin tehokkuus muun muassa rajoittamalla tarvittaessa lainsäädäntötoimenpitein ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden tiettyjen tietosuojaa koskevien oikeuksien käyttöä tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan e ja i alakohdan ja 23 artiklan 2 kohdan mukaisesti siinä määrin ja niin kauan kuin se on tarpeen, jotta voidaan ehkäistä yritykset haitata ilmoittamista ja puuttua niihin tai estää, vaikeuttaa tai hidastaa ilmoitusten perusteella toteutettavia toimenpiteitä ja erityisesti ilmoitusten paikkansa pitävyyden selvittämistä sekä yritykset saada tietoon ilmoittavien henkilöiden henkilöllisyys.
Pykälän 1 momentissa rajoitettaisiin rekisteröidyn oikeutta käyttää tietosuoja-asetuksen 18 artiklassa säädettyä oikeutta käsittelyn rajoittamiseen. Rekisteröidyllä ei siten olisi oikeutta rajoittaa ehdotetun lain nojalla suoritettavaa henkilötietojen käsittelyä.
Tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan e alakohta mahdollistaa rekisteröidyn oikeuksien rajoittamisen kansallisella lainsäädäntötoimenpiteellä, jos kyseisessä rajoituksessa noudatetaan keskeisiltä osin perusoikeuksia ja -vapauksia ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön ja oikeasuhteinen toimenpide, jotta voidaan taata muut unionin tai jäsenvaltion yleiseen julkiseen etuun liittyvät tärkeät tavoitteet. Tällöin lainsäädäntötoimenpiteissä on huomioitava 23 artiklan 2 kohdan mukaiset erityiset säännökset, joita ovat muun muassa suojatoimet, joilla estetään väärinkäyttö tai lainvastainen pääsy tietoihin tai niiden siirtäminen ja tietojen säilytysajat.
Rekisteröity voisi esimerkiksi kiistää ilmoituskanavan kautta ilmoitettujen henkilötietojen paikkansapitävyyden, jolloin rekisterinpitäjän tulisi rajoittaa käsittelyä siihen asti, kunnes rekisterinpitäjä on varmistanut niiden paikkansapitävyyden. Käsittelyn rajoittamisoikeuden käyttäminen voisi vaikeuttaa ja hidastaa direktiivin tavoitteen ja tarkoituksen toteutumista. Rajoittamista voidaan pitää välttämättömänä ja oikeasuhtaisena toimenpiteenä tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan e alakohdan perusteella. Tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja erityisiä säännöksiä olisivat tietosuojalain 6 §:n 2 momentissa säädetyt suojatoimenpiteet, kun käsitellään erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja, 29 §:ssä ehdotettu säilytysaikasääntely ja 32 §:ssä ehdotettu salassapitovelvollisuutta koskeva sääntely.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin rekisterinpitäjälle mahdollisuus rajoittaa tietosuoja-asetuksen 15 artiklassa tarkoitettua rekisteröidyn oikeutta saada pääsy omiin henkilötietoihin, jotka on ilmoitettu ehdotetun lain nojalla siltä osin kuin se olisi välttämätöntä ja oikeasuhtaista tutkinta- ja jatkotoimien turvaamiseksi tai ilmoittajan henkilöllisyyden suojaamiseksi.
Rekisteröidyn oikeutta voitaisiin rajoittaa edellä selostetun tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan e alakohtaan perustuen kansallisella lainsäädäntötoimenpiteellä. Rekisteröidyn oikeutta saada pääsy omiin henkilötietoihin olisi perusteltua rajoittaa, jos niiden luovuttaminen rekisteröidylle voisi vaarantaa sisäisen ilmoituskanavan kautta saapuneen ilmoituksen käsittelyä. Jo pelkkä tieto siitä, että rekisteröidystä on tehty sisäisen tai keskitetyn ulkoisen ilmoituskanavan kautta ilmoitus, voisi joissakin tilanteessa vaarantaa tutkinta- ja jatkotoimia siten, että rekisteröity voisi tiedon saatuaan vaikeuttaa tutkintaa muuttamalla tai hävittämällä tutkinnan kannalta merkityksellisiä asiakirjoja.
Lisäksi tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan i alakohta mahdollistaa rekisteröidyn oikeuksien rajoittamisen kansallisella lainsäädäntötoimenpiteellä, jos kyseisessä rajoituksessa noudatetaan keskeisiltä osin perusoikeuksia ja -vapauksia ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön ja oikeasuhteinen toimenpide, jotta voidaan taata rekisteröidyn suojelu tai muille kuuluvat oikeudet ja vapaudet. Lainsäädäntötoimenpiteissä on huomioitava 23 artiklan 2 kohdan mukaiset erityiset säännökset, joita ovat sekä e että i alakohdan osalta muun muassa suojatoimet, joilla estetään väärinkäyttö tai lainvastainen pääsy tietoihin tai niiden siirtäminen ja tietojen säilytysajat. Tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja erityisiä säännöksiä olisivat tietosuojalain 6 §:n 2 momentissa säädetyt suojatoimenpiteet, kun käsitellään erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja, 29 §:ssä ehdotettu säilytysaikasääntely ja 32 §:ssä ehdotettu salassapitovelvollisuutta koskeva sääntely.
Rekisteröidyn oikeutta voitaisiin siten rajoittaa kansallisella lainsäädäntötoimenpiteellä, jos se olisi perusteltua ilmoittajan henkilöllisyyden suojaamiseksi. Direktiivin yhtenä tarkoituksena on suojella rikkomuksista ilmoituksen tehnyttä henkilöä. Rekisteröidyn oikeutta saada pääsy omiin henkilötietoihin voitaisiin rekisterinpitäjän toimesta rajoittaa niin laajasti kuin se on välttämätöntä, ettei ilmoittajan henkilöllisyys paljastu.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin rekisteröidyn oikeudesta saada käyttöönsä muut henkilötiedot, joiden luovuttamista rekisterinpitäjä ei voisi 2 momentin nojalla kieltäytyä. Rekisteröidyllä olisi tiedonsaantioikeus sellaisiin tietoihin, jotka jäisivät 2 momentin ulkopuolelle.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin rekisteröidyn oikeudesta saada rekisterinpitäjältä tietoonsa rajoituksen syyt ja oikeudesta pyytää tietojen antamista tietosuojavaltuutetulle siten kuin tietosuojalain 34 §:n 3 ja 4 momentissa säädetään. Momentissa viitattaisiin tietosuojalain 34 §:n 3 ja 4 momenttiin, jonka menettelysäännöksiä sovellettaisiin rajoitusten syiden ilmoittamiseen ja oikeuteen pyytää tietojen antamista tietosuojavaltuutetulle.
32 §.Salassapitovelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin salassapitovelvollisuudesta ja sillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 a) -kohta, 12 artiklan 1 a) –kohta, 16 artiklan 1-4 kohdat ja 22 artiklan 2 -kohta.
Direktiivin 16 artiklan 1 kohdan mukaan ilmoittavan henkilön henkilöllisyyttä ei saa ilmaista ilman kyseisen henkilön nimenomaista suostumusta kenellekään muulle kuin ilmoitusten vastaanottamisen tai ilmoitusten perusteella toteutettavien jatkotoimien toteuttamisen osalta toimivaltaisille valtuutetuille henkilöstön jäsenille. Tämä koskee myös kaikkea muuta tietoa, josta ilmoittavan henkilön henkilöllisyys voidaan päätellä suoraan tai epäsuorasti.
Direktiivin 16 artiklan 2 kohdan mukaan edellä olevasta poiketen ilmoittavan henkilön henkilöllisyys ja kaikki muut edellä tarkoitetut tiedot voidaan ilmaista vain, jos tietojen ilmaiseminen on tarpeellinen ja oikeasuhteinen velvoite, joka on asetettu unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä silloin, kun on kyse kansallisten viranomaisten toteuttamista tutkimuksista tai oikeusmenettelyistä, mukaan lukien tarve suojata ilmoituksen kohteena olevan henkilön oikeutta puolustukseen.
Direktiivin 16 artiklan 3 kohdan mukaan tietojen ilmaisemiseen edellä säädetyn poikkeuksen mukaisesti on sovellettava sovellettavien unionin sääntöjen ja kansallisten sääntöjen mukaisia asianmukaisia takeita. Ilmoittavalle henkilölle on erityisesti ilmoitettava etukäteen hänen henkilöllisyytensä ilmaisemisesta, ellei tällainen tieto vaaranna asiaan liittyviä tutkimuksia tai oikeusmenettelyä. Tiedottaessaan asiasta ilmoittavalle henkilölle toimivaltaisen viranomaisen on lähetettävä heille kirjallinen selitys luottamuksellisten tietojen ilmaisemisen syistä.
Direktiivin 16 artiklan 4 kohdan mukaan toimivaltaiset viranomaiset, jotka vastaanottavat rikkomista koskevia tietoja, jotka sisältävät liikesalaisuuksia, eivät käytä tai ilmaise näitä liikesalaisuuksia muissa kuin asianmukaisten jatkotoimien kannalta välttämättömissä tarkoituksissa.
Pykälällä pantaisiin lisäksi täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 a kohta. Mainitun kohdan mukaan sisäistä ilmoittamista ja jatkotoimia koskevien menettelyjen on sisällettävä ilmoitusten vastaanottamiseen tarkoitetut kanavat, jotka on otettu käyttöön ja turvallisesti ja jotka toimivat turvallisesti siten, että ilmoittavan henkilön ja ilmoituksessa mainittujen kolmansien osapuolten henkilöllisyyden luottamuksellisuus suojataan ja muiden kuin valtuutettujen henkilöstön jäsenten pääsy tietoihin estetään.
Direktiivin 22 artiklan 2 -kohdan mukaan toimivaltaisten viranomaisten on varmistettava, että ilmoituksen kohteena olevan henkilöllisyys suojataan niin kauan kuin ilmoituksen tai tietojen julkistamisen perusteella aloitetut tutkinnat ovat kesken.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta pitää ilmoittajan, ilmoituksen kohteen ja muiden ilmoituksessa mainittujen henkilöiden henkilöllisyys salassa. Momentissa säädettäisiin, että joka tämän lain mukaisia ilmoituksia käsitellessään, ilmoittajaa ilmoittamismenettelyssä avustaessaan tai ilmoittajalle oikeudellista neuvontaa antaessaan on saanut tiedon ilmoittajan ja muiden ilmoituksessa mainittujen henkilöiden henkilöllisyydestä tai muusta sellaisesta tiedosta, josta henkilöllisyys voidaan päätellä suoraan tai epäsuorasti, on velvollinen pitämään tiedon salassa. Salassapidettävää tietoa ei saa oikeudettomasti ilmaista ilman sen henkilön nimenomaista suostumusta, jonka suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty.
Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi ilmoitusta käsittelevän henkilön lisäksi myös ilmoittajaa avustavan tai ilmoittajalle oikeudellista neuvontaa antavan henkilön salassapitovelvollisuudesta. Avustavan tai oikeudellista neuvontaa antavan henkilön salassapitovelvollisuus on tarpeen ilmoituksen kohteen oikeuksien turvaamiseksi. Heidän olisi pidettävä salassa kaikki avustamisen yhteydessä saamansa ilmoitukseen liittyvät tiedot, kuten tiedot ilmoittajan tai ilmoituksen kohteen henkilöllisyydestä sekä ilmoitettavasta rikkomisesta.
Salassapitovelvollisuus koskee direktiivin 16 artiklan 1 kohdan mukaisesti paitsi henkilöllisyyden suoraan ilmaisevia tietoja, kuten nimeä, niin myös sellaisia tietoja, joista henkilöllisyys voidaan päätellä joko suoraan tai epäsuorasti. Yleisen tietosuoja-asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaan tunnistettavissa olevana pidetään luonnollista henkilöä, joka voidaan suoraan tai epäsuorasti tunnistaa erityisesti tunnistetietojen. kuten nimen, henkilötunnuksen, sijaintitiedon, verkkotunnistetietojen taikka yhden tai useamman hänelle tunnusomaisen fyysisen, fysiologisen, geneettisen, psyykkisen, taloudellisen, kulttuurillisen tai sosiaalisen tekijän perusteella. Salassapito tarkoittaa lainkohdassa mainitun tiedon ilmaisukieltoa, joka kattaa sekä suullisen että kirjallisen ilmaisemisen. Tiedon ilmaiseminen on kuitenkin mahdollista sen nimenomaisella suostumuksella, jonka suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Nimenomaisella suostumuksella tarkoitetaan suostumusta, joka on tehty siten, että voidaan osoittaa jälkeenpäin, että henkilö on antanut tällaisen suostumuksen. Se voi tarkoittaa suostumuksen antamista esimerkiksi kirjallisesti, todistajien läsnä ollessa tai suullisesti niin, että se on voitu tallentaa jossakin uudelleen esitettävässä muodossa.
Direktiivin johdanto-osan 76 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että toimivaltaisilla viranomaisilla on käytössään menettelyt, joilla ilmoitusten ja niissä mainittujen henkilöiden henkilötietojen käsittely suojataan riittävällä tavalla. Tällaisilla menettelyillä olisi varmistettava, että kaikkien ilmoittavien henkilöiden, ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden ja ilmoituksessa mainittujen kolmansien henkilöiden, kuten todistajien tai työtovereiden, henkilöllisyys suojataan menettelyn kaikissa vaiheissa.
Direktiivin johdanto-osan 77 kohdan mukaan ilmoitusten käsittelystä vastaavien toimivaltaisen viranomaisen henkilöstön jäsenten ja niiden sen henkilöstön jäsenten, joilla on oikeus tutustua ilmoittavan henkilön antamiin tietoihin, on noudatettava salassapitovelvollisuutta ja luottamuksellisuutta siirtäessään tietoja toimivaltaisen viranomaisen sisällä ja sen ulkopuolelle, myös tilanteissa, joissa toimivaltainen viranomainen aloittaa ilmoitukseen liittyvän sisäisen tutkinnan tai siihen liittyvät selvittämistoimet tai osallistuu täytäntöönpanon valvontatoimiin.
Direktiivin johdanto-osan 100 kohdan mukaan ilmoituksen kohteena olevan henkilön oikeuksia olisi suojattava maineelle aiheutuvien vahinkojen tai muiden kielteisten seurausten ehkäisemiseksi. Lisäksi ilmoituksen perusteella aloitetun menettelyn kaikissa vaiheissa olisi noudatettava täysimääräisesti ilmoituksen kohteena olevan henkilön oikeutta puolustukseen ja oikeussuojakeinoihin perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan mukaisesti. Jäsenvaltioiden olisi suojeltava ilmoituksen kohteena olevan henkilön henkilöllisyyden luottamuksellisuutta ja varmistettava, että hänellä on tutkinnan ja sitä seuraavan oikeudenkäynnin yhteydessä oikeus puolustukseen, mukaan lukien oikeus tutustua asiakirjoihin, oikeus tulla kuulluksi ja oikeus hakea muutosta itseään koskevaan päätökseen kansallisen lainsäädännön mukaisia menettelyjä noudattaen.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että jos ilmoitus vastaanotetaan muussa kuin 18 §:ssä tarkoitetussa keskitetyssä oikeuskanslerinviraston ilmoituskanavassa muiden kuin 10 ja 13 §:ssä tarkoitettujen ilmoituskanavien kautta tai jos sen vastaanottaa muu kuin ilmoitusten käsittelystä vastaava henkilö, ilmoituksen vastaanottaja tulee pitää salassa tiedot, jotka voivat paljastaa ilmoittajan tai ilmoituksen kohteena olevan henkilön henkilöllisyyden. Ilmoituksen vastaanottajan tulee toimittaa ilmoitus alkuperäisessä muodossaan viipymättä ilmoitusten käsittelystä vastaavalle henkilölle.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinvirasto ja toimivaltaisten viranomainen, ilmoittajaa ilmoittamismenettelyssä avustava tai ilmoittajalle oikeudellista neuvontaa antava henkilö, joka on saanut tiedon ilmoituksen kohteen henkilöllisyydestä tai muusta sellaisesta tiedosta, josta henkilöllisyys voidaan päätellä suoraan tai epäsuorasti, on velvollinen pitämään tiedon salassa niin kauan kuin asian käsittely toimivaltaisessa viranomaisessa päättyy.
Direktiivin johdanto-osan 65 kohdan mukaan toimivaltaisiksi nimetyillä viranomaisilla olisi ilmoitusten vastaanottajina oltava tarvittavat valmiudet ja valtuudet varmistaa asianmukaisten jatkotoimien toteuttaminen, mukaan lukien ilmoituksessa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyden arviointi ja puuttuminen ilmoitettuihin rikkomisiin käynnistämällä sisäinen tutkinta, tutkinta- tai syytetoimet tai varojen takaisinperintä tai muut asianmukaiset korjaavat toimet toimivaltuuksiensa mukaisesti. Vaihtoehtoisesti kyseisillä viranomaisilla olisi oltava tarvittavat valtuudet siirtää ilmoituksen käsittely toiselle viranomaiselle, jonka olisi tutkittava ilmoitettu rikkominen, varmistaen samalla, että tämä viranomainen toteuttaa asianmukaiset jatkotoimet.
Direktiivin johdanto-osan 66 kohdan mukaan toimivaltaisten viranomaisten olisi myös annettava ilmoittaville henkilöille palautetta toimista, joita ilmoituksen perusteella on toteutettu tai aiotaan toteuttaa, kuten esimerkiksi ilmoituksen siirtäminen toiselle viranomaiselle, menettelyn lopettaminen siksi, ettei asiasta ole saatu riittäviä todisteita tai muista syistä, sisäisen tutkinnan käynnistäminen ja mahdollisesti sen tulokset ja mahdolliset toimenpiteet, joilla esiin tuotuun ongelmaan on puututtu, sekä kyseisten jatkotoimien valinnan perusteista.
Edellä direktiivin johdanto-osassa mainitut jatkotoimet sisältävät mm. toimivaltaisten viranomaisten puuttumisen ilmoitettuihin rikkomisiin ja asianmukaiset korjaavat toimet toimivaltuuksiensa mukaisesti. Ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämisen päättyminen tarkoittaisi joko sitä, että asiassa on tehty päätös ilmoituksen käsittelyn lopettamisesta tai siirtämisestä esitutkintaviranomaiselle, toimivaltainen viranomainen on valvontaviranomaisena tehnyt asiassa tarkastuksen ja antanut siitä tarkastuspöytäkirjan tai asiassa on annettu päätös hallinnollisista sanktioista. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (1999/621) 6 §:n mukaan tällainen päätös tai pöytäkirja tulee julkiseksi, kun se on allekirjoitettu tai sitä vastaavalla tavalla varmistettu.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että tässä laissa tarkoitettuja tehtäviä hoidettaessa saatuihin ja laadittuihin viranomaisten asiakirjoihin ja tietojen salassapitoon sovelletaan, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999) säädetään, ellei tässä laissa toisin säädetä. Ilmoituksen tiedot voivat erityisesti viranomaisen asiakirjassa olla salassa pidettäviä myös muiden lainkohtien kuin 1 momentissa säädetyn perusteella. Jos ilmoituksen tiedot ovat salassa pidettäviä muiden lainkohtien perustella, määräytyy salassapitoaika näiden tietojen osalta sen mukaan kuin siitä muualla laissa säädetään. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 31 §:ssä säädetään viranomaisen asiakirjojen salassapidon päättymisestä sekä myös viranomaisen asiakirjan salassapitoajasta, jollei siitä toisin ole muualla laissa säädetty.
Salassapitovelvollisuuden kestoa ei olisi ajallisesti rajattu. Tästä huolimatta olisi kuitenkin mahdollista, että ilmoittajan henkilöllisyys tulisi julkiseksi rikosprosessissa, jossa syntyvien ja kertyneiden asiakirjojen julkisuudesta säädetään erikseen. Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että ilmoitusta ja ilmoittajan henkilöllisyyttä koskevien tietojen julkiseksi tulemisesta rikosprosessissa säädetään esitutkintalaissa (805/2011), viranomaisten toiminnan julkisuudesta säädetyssä laissa (621/1999) sekä laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007). Esitutkinta-asiakirjat tulevat viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:n 3-kohdan mukaan julkisiksi pääsääntöisesti viimeistään tuomioistuimen pääkäsittelyssä tai kun syyttäjä on tehnyt päätöksen syyttämättä jättämisestä. Ilmoittajan ollessa rikosprosessissa asianomistajan asemassa hänen henkilöllisyytensä tulee lähtökohtaisesti julkiseksi asian siirryttyä poliisilta syyttäjälle. Mikäli ilmoituksen kohde on epäillyn asemassa esitutkinnassa, hänen henkilöllisyytensä ei mukaan tule julkiseksi vielä esitutkinnan päättyessä, jos asia siirtyy syyttäjälle syyteharkintaan. Julkisuuslain 6 §:n 1 kohdan mukaan syyttäjän diaarin tiedot epäillyistä tulevat julkisiksi vasta, kun epäiltyä koskeva haastehakemus tai syyttäjän haaste on allekirjoitettu tai sitä vastaavalla tavalla varmennettu taikka kun syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai kun asia on jätetty sikseen.
33 §.Salassa pidettävien tietojen antaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö saa 32 §:n 1 momentissa säädetyn salassapidon estämättä antaa tiedon ilmoittajan ja muiden ilmoituksessa mainittujen henkilöiden henkilöllisyydestä ja henkilöllisyyden suoraan tai suoraan tai epäsuorasti ilmaisevat muut tiedot, jos tiedon antaminen on välttämätöntä ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi nimetylle henkilölle.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että lisäksi ilmoituksen käsittelystä vastaava henkilö saa antaa tiedon ilmoittajan, ilmoituksen kohteen ja muiden ilmoituksessa mainittujen henkilöiden henkilöllisyydestä ja henkilöllisyyden suoraan tai suoraan tai epäsuorasti ilmaisevat muut tiedot ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämiseksi nimetylle henkilölle salassapitosäännösten estämättä, jos tiedon antaminen on tarpeen:
1) toimivaltaiselle viranomaiselle ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämistä varten;
2) esitutkintaviranomaisille rikosten ennalta estämistä, paljastamista, selvittämistä ja syyteharkintaan saattamista varten;
3) syyttäjälle Syyttäjälaitoksesta annetun lain (32/2019) 9 §:ssä säädettyjen tehtävien suorittamista varten;
4) oikeudellisen vaateen laatimiseksi, esittämiseksi tai puolustamiseksi tuomioistuimessa tapahtuvassa käsittelyssä tai muussa tuomioistuimen ulkopuolisessa oikeudellisessa tai hallinnollisessa menettelyssä.
Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että asianosaisen oikeudesta saada salassa pidettävä tieto säädetään muualla laissa erikseen. Viranomaisten asiakirjojen osalta asianosaisen tiedonsaantioikeudesta ja siihen kohdistuvista rajoituksista säädetään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:ssä. Julkisuuslain 11 §:n mukaan hakijalla, valittajalla sekä muulla, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee (asianosainen), on oikeus saada asiaa käsittelevältä tai käsitelleeltä viranomaiselta tieto myös salassa pidettävän asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Tästä ns. asianosaisjulkisuudesta voidaan poiketa julkisuuslain 11 §:n 2 momentissa säädetyin perustein. Julkisuuslain 11 § :n 2 momentin 1 kohdan mukaan oikeutta tiedonsaantiin ei ole muun muassa silloin, jos tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua tai vastaavasti vastoin erittäin tärkeää yksityistä etua.
Sen selvittäminen, onko tiedon antaminen asiakirjasta vastoin erityisen tärkeää yleistä tai yksityistä etua, edellyttää aina tapauskohtaista arviointia. Viranomaisen tapauskohtaisessa kokonaisharkinnassa on pyrittävä sovittamaan yhteen yksilön oikeusturvan kannalta keskeinen vaatimus oikeudesta saada tietää itseään koskevan ratkaisun perusteet ja toista koskevat tärkeät edut samoin kuin keskeisten yhteiskunnallisten tavoitteiden ja sääntelyiden tarkoituksen toteutuminen (HE 30/1998 vp). Mainitussa julkisuuslakia koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että tiedon antaminen esimerkiksi siitä, kuka on tehnyt valvontaviranomaiselle selvityspyynnön, saattaa yksittäistapauksessa olla vastoin yleistä etua, jos tiedon antaminen voi vaarantaa valvontaviranomaiselle tärkeän tiedonsaannin. Erittäin tärkeä yksityinen etu taas voi liittyä esimerkiksi yksityiselämän suojaamiseen tai yksilön turvallisuuden varmistamiseen.
Ehdotetun lain 4 §:n 5 kohdan mukaan lakia ei sovelleta rikosasian esitutkinta-, syyteharkinta- ja tuomioistuinprosessia koskeviin sääntöihin. Esitutkinnan asianosaisen oikeudesta saada tieto esitutkinnassa esitetystä tai laaditusta asiakirjasta säädetään esitutkintalaissa (805/2011). Jos asiakirja kuuluu oikeudenkäyntiaineistoon, asianosaisen oikeudesta tiedonsaantiin säädetään oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa (370/2007) ja oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa (381/2007).
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että ilmoituksen kohteella on oikeus ilmaista ilmoittajan henkilöllisyys ja saada viranomaiselta tieto ilmoittajan henkilöllisyydestä, jos se on tarpeen oikeudellisen vaatimuksen laatimiseksi, esittämiseksi tai puolustamiseksi oikeudellisessa menettelyssä.
Direktiivin johdanto-osan 82 kohdan mukaan ilmoittavan henkilön henkilöllisyyden luottamuksellisuuden suojelu ilmoittamisprosessissa sekä ilmoituksen perusteella aloitettavien tutkimusten aikana on olennainen ennakkotoimenpide vastatoimien ehkäisemiseksi. Ilmoittavan henkilön henkilöllisyyden julkistamisen olisi oltava mahdollista vain, jos tietojen julkistaminen on tarpeellinen ja oikeasuhteinen velvollisuus, joka on asetettu unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä silloin, kun on kyse viranomaisten toteuttamista tutkimuksista tai oikeusmenettelyistä, erityisesti jotta voidaan taata ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden oikeus puolustukseen. Tällainen velvollisuus voi perustua erityisesti Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2012/13/EU. Luottamuksellisuuden suojaa ei olisi sovellettava silloin, kun ilmoittava henkilö on tarkoituksellisesti paljastanut henkilöllisyytensä tietojen julkistamisen yhteydessä.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että ilmoituksen käsittelystä vastaavan henkilön on ilmoitettava ilmoittajalle etukäteen hänen henkilöllisyytensä ilmaisemisesta, ellei tällainen tieto vaaranna asiaan liittyvää ilmoituksen paikkansa pitävyyden selvittämistä, esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä. Toimivaltaisen viranomaisen on lisäksi annettava ilmoittajalle kirjallinen selvitys salassa pidettävien tietojen ilmaisemisen syistä.
7 luku Seuraamukset
Lain 7 luvussa säädettäisiin vastatoimien kohteeksi joutuneen oikeudesta hyvitykseen vastatoimen aiheuttamasta loukkauksesta, hyvitystä koskevasta vaatimuksesta ja lain rikkomisesta koskevista rangaistussäännöksistä.
34 §.Hyvitys. Pykälässä säädettäisiin hyvityksestä ja sen määrästä. Ehdotetulla pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 23 artiklan 1 kohdan a ja b alakohta.
Pykälän 1 momentin mukaan vastatoimien kohteeksi joutuneella luonnollisella henkilöllä olisi oikeus saada hyvitystä siltä, joka on ehdotettavan lain vastaisesti kohdistanut häneen vastatoimia tai pyrkinyt estämään ilmoittamisen. Ehdotetun pykälän 1 momentin mukaisesti hyvitykseen olisi oikeus luonnollisella henkilöllä, vaikka hän toimisi esimerkiksi yksityisenä elinkeinonharjoittajana. Lisäksi hyvitykseen olisi oikeus luonnollisella henkilöllä, jonka ilmoittaminen olisi estetty tai yritetty estää. Hyvitykseen ei olisi oikeutta ehdotetun 5 §:n 4 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla oikeushenkilöllä.
Hyvitysvaatimus tulisi kohdistaa siihen, joka on toteuttanut kiellettyjä vastatoimia tai menettelyn, jonka tarkoituksena on ollut estää ilmoittaminen. Hyvitysvastuuseen voisivat joutua ehdotetun 34 §:n mukaisesti ilmoittajan työnantaja tai muu organisaatio, jossa ilmoittaja tekee työtä tai johon ilmoittaja on työnsä vuoksi muutoin yhteydessä. Mahdollisia vastatoimien toteuttajia eritellään tarkemmin vastatoimen kieltoa koskevan 23 §:n perusteluissa.
Oikeus saada hyvitystä ei riippuisi siitä, onko vastatoimista menettelystä, jonka tarkoituksena on ollut estää ilmoittaminen, aiheutunut vahinkoa ilmoittajalle tai muulle henkilölle. Hyvityksessä ei ole kysymys vahingonkorvauksesta, vaan sen tarkoituksena on hyvittää ilmoittajaan suoraan tai välillisesti kohdistettujen 1 momentissa tarkoitettujen tekojen aiheuttama henkilöön kohdistuva loukkaus. Ehdotettavan lain mukainen hyvitys ei olisi veronalaista tuloa. Kyse on tuloverolain (1535/1992) 78 §:ssä tarkoitetusta korvauksesta, jota ei saada veronalaisen tulon sijaan tai korvaukseksi elatuksen vähentymisestä.
Työnantaja tai muu organisaatio olisi hyvitysvastuussa, jos sen toiminnassa rikotaan ehdotetussa laissa tarkoitettua vastatoimien ja ilmoittamisen estämisen kieltoa. Siten työnantaja olisi hyvitysvastuussa edustajansa tai muun henkilöstönsä toteuttamista vastatoimista tai menettelyistä, joilla on pyritty estämään ilmoittaminen. Hyvitystä koskevat säännökset vastaisivat pitkälti yhdenvertaisuuslain hyvitystä koskevia säännöksiä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin hyvityksen määrää arvioitaessa huomioon otettavista seikoista. Hyvityksen tulisi olla oikeasuhtainen eli oikeudenmukaisessa suhteessa kielletyn menettelyn vakavuuteen ja siitä vastatoimien kohteelle aiheutuneeseen haittaan tai seurauksiin. Menettelyn vakavuutta arvioitaisiin ottamalla huomioon menettelyn laatu, laajuus ja kesto. Teon vakavuutta arvioitaisiin objektiivisten kriteerien perusteella eikä pelkästään kohteeksi joutuneen subjektiivisen kokemuksen perusteella. Teon laatua ja laajuutta arvioitaessa voitaisiin kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, mitä ja kuinka vakavia seurauksia kohteeksi joutuneelle henkilölle olisi aiheutunut kielletystä menettelystä. Hyvityksen määrässä voitaisiin huomioida esimerkiksi ilmoittajalle aiheutunut mainehaitta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että hyvitystä voitaisiin kohtuullistaa tai se voitaisiin jättää määräämättä, jos hyvitys muodostuisi kohtuuttomaksi ottaen erityisesti huomioon kieltoa rikkoneen pyrkimykset estää tai poistaa menettelyn vaikutukset ja kiellon rikkojan taloudellinen asema. Ehdotus vastaisi yhdenvertaisuuslakia, jonka esitöiden (HE 19/2014 vp) mukaan kohtuullistamisharkinnassa erityisesti huomioon otettavia seikkoja ovat rikkojan pyrkimykset estää tai poistaa menettelynsä vaikutukset sekä hänen taloudellinen asemansa. Lisäksi harkinnassa voidaan ottaa huomioon myös muut kohtuullisuusarvioinnin kannalta merkitykselliset seikat ja olosuhteet. Hyvityksen määrää voitaisiin alentaa esimerkiksi silloin, kun kielletyn vastatoimen aiheuttama seuraus on estetty tai poistettu, esimerkiksi palauttamalla uuteen tehtävään siirretty työntekijä vanhaan tehtäväänsä. Hyvityksen kohtuullistamisen ja määräämättä jättämisen tulisi perustua kokonaisvaltaiseen harkintaan. Hyvitys saattaisi joissakin tapauksissa olla kohtuuton seuraamus esimerkiksi palveluja tarjoavalle pienelle yhdistykselle taikka sellaiselle yksityis- tai pienyrittäjälle, jonka liikevaihto on hyvin vähäinen.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että hyvityksen saaminen ei estäisi saamasta vahingonkorvausta tämän lain, vahingonkorvauslain (412/1974) tai muun lain mukaan taikka sopimussuhteen perusteella. Hyvityksen saaminen ei siten estäisi vaatimasta esimerkiksi työsopimuslain 12 luvun 2 §:ssä säädettyä korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. Hyvitys tulisi kuitenkin ehdotuksen mukaan ottaa huomioon esimerkiksi työsopimuslain mukaista korvausta määrättäessä.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että hyvitystä määrättäessä olisi otettava huomioon mahdollinen samasta teosta ehdotetun lain tai muun lain nojalla henkilöön kohdistuvan loukkauksen vuoksi tuomittu tai maksettavaksi määrätty korvaus tai hyvitys. Tällä tarkoitettaisiin esimerkiksi ehdotettavan 26 §:n mukaista vahingonkorvausta sekä työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla tuomittua korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, joka voi pitää sisällään korvauksen sekä aineellisesta että aineettomasta vahingosta. Huomioon voitaisiin ottaa myös mahdollinen saman teon nojalla tuomittu yhdenvertaisuuslain tai tasa-arvolain nojalla tuomittu hyvitys.
Hyvitysseuraamuksen säätämistä puoltavat ilmoittajan suojelu, työoikeudellinen työntekijän suojelun periaate sekä direktiivin vaatimukset korjaavista toimenpiteistä vastatoimien kiellon kohteeksi joutuneille. Lisäksi hyvitysseuraamuksesta säätämistä puoltaa keskeisesti se, että kielletyn vastatoimen aiheuttamaa vahingon määrää ei aina pystytä konkreettisesti määrittelemään. Sen vuoksi on myös perusteltua, että kielletyn vastatoimen kohteeksi joutuneella olisi mahdollisuus saada hyvitystä häneen kohdistetusta loukkauksesta. Ehdotettavassa laissa pyritään yhtäältä suojelemaan ilmoittajaa vastatoimilta, madaltamaan ilmoittamiskynnystä ja ehkäisemään vahingoittamistarkoituksessa tehtäviä ilmoituksia. Hyvitys on erityinen seuraamus ja kompensaatio heikommalle osapuolelle. Sen määrääminen ei kuitenkaan olisi aina automaattinen seuraamus.
35 §.Hyvitystä koskeva vaatimus. Pykälässä säädettäisiin hyvityksen vaatimisesta ja sitä koskevasta kanneajasta. Kanne hyvityksen suorittamisesta olisi nostettava kolmenvuoden kuluessa vastatoimen tai ilmoittamisen estämisen kiellon rikkomisesta. Kanneaika alkaisi kulua vastatoimien tai ilmoittamisen estämisen kiellon rikkomishetkestä. Jos vastatoimessa olisi kyse esimerkiksi työsopimuksen irtisanomisesta, kanneaika alkaisi kulua, kun työntekijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää työsopimuksen irtisanomisesta. Jos vastatoimen kiellon vastainen menettely olisi luonteeltaan muuta epäsuotuisaa kohtelua, alkaisi kanneaika kulua siitä hetkestä, jolloin ilmoittajaa on kohdeltu epäsuotuisasti. Jos vastatoimien kiellon vastainen menettely on luonteeltaan jatkuvaa, olisi vaatimus esittävä kahden vuoden kuluessa lain vastaisen menettelyn päättymisestä. Jos kyse olisi ilmoittamisen estämisestä, kanneaika alkaisi kulua siitä ajankohdasta, jolloin ilmoittajaan on kohdistettu menettely, jonka tarkoituksena on ilmoittamisen estäminen.
Hyvityskanteen käsittelevän tuomioistuimen toimivaltaisuus määräytyisi oikeudenkäymiskaaren 10 luvun mukaisesti.
36 §.Rangaistussäännökset. Pykälässä säädettäisiin rangaistussäännöksistä. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 23 artiklan 1 kohdan d alakohta ja 2 kohta.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin sakkorangaistuksesta tahallaan vääriä tietoja ilmoittaneelle tai julkistaneelle henkilölle. Direktiivin 23 artiklan 2 kohdassa edellytetään säädettäväksi tehokkaista oikeasuhteisista ja varoittavista seuraamuksista, joita sovelletaan henkilöihin, joiden osoitetaan tietoisesti ilmoittaneen tai julkistaneen vääriä tietoja. Ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan 5 §:ssä tarkoitettu ilmoittaja, joka 2 §:n mukaisessa ilmoituksessa tahallaan ilmoittaa tai julkistaa vääriä tietoja, olisi tuomittava, jollei teko ole vähäinen tai teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, ilmoittajansuojelusta annetun lain rikkomisesta sakkoon. Pykälässä huomioitaisiin lainkonkurrenssi eli tilanne, jossa rikkominen täyttäisi useamman kuin yhden rikoksen tunnusmerkistön. Tällöin sovellettaisiin ehdotetun pykälän sijaan muualla laissa olevaa säännöstä, jos siitä säädetään ankarammin.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että syyttäjä ei saa nostaa syytettä ilmoittajan suojelusta annetun lain rikkomisesta, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi. Kysymyksessä olisi asianomistajarikos, koska vääriä tietoja ilmoittamalla tai julkistamalla loukattaisiin lähinnä yksityisiä etuja kuten esimerkiksi ilmoituksen kohteena olevan kunniaa.
Pykälän 3-5 momenteissa viitattaisiin olemassa olevaan lainsäädäntöön, joka tulisi soveltumaan tämän lain mukaisten seuraamusten osalta. Nämä olisivat informatiivisia säännöksiä, jotka liittyisivät rikoslain sisältämään sääntelyyn.
Pykälän 3 momentissa viitattaisiin 32 §:ssä säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomiseen siten, että siitä tuomitaan rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan tai siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.
Pykälän 4 momentin viittaussäännöksen mukaan rangaistus väärästä ilmiannosta säädetään rikoslain 15 luvun 6 §:ssä, rangaistus yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä rikoslain 24 luvun 8 §:ssä, rangaistus törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä rikoslain 24 luvun 8 a §:ssä, rangaistus kunnianloukkauksesta rikoslain 24 luvun 9 §:ssä ja rangaistus törkeästä kunnianloukkauksesta rikoslain 24 luvun 10 §:ssä.
Pykälän 5 momentin viittaussäännöksen mukaan rangaistus viestintäsalaisuuden loukkauksesta ja törkeästä viestintäsalaisuuden loukkauksesta säädetään rikoslain 38 luvun 3 ja 4 §:ssä. Rangaistus tietosuojarikoksesta säädetään rikoslain 38 luvun 9 §:ssä.
8 luku Erinäiset säännökset
Lain 8 luvussa säädettäisiin vastaanotetun ilmoituksen kirjaamisesta ja suullisen ilmoituksen dokumentoinnista, toimivaltaisten viranomaisten raportointivelvollisuudesta oikeuskanslerinvirastolle, menettelyjen säännöllisestä tarkastelusta ja toimivuudesta ja lain voimaantulosta.
37 §. Vastaanotetun ilmoituksen kirjaaminen ja suullisen ilmoituksen dokumentointi. Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 12 artiklan 1 b-kohta ja 18 artikla. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että vastaanotetut ilmoitukset on merkittävä asianhallintarekisteriin tai muulla tavalla rekisteröitävä.
Direktiivin johdanto-osan 86. kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että kaikki rikkomisia koskevat ilmoitukset kirjataan asianmukaisesti, että jokainen ilmoitus on noudettavissa järjestelmistä ja että ilmoitettuja tietoja voidaan tarvittaessa käyttää todisteina täytäntöönpanon valvontatoimien yhteydessä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että jos ilmoitus tehdään henkilökohtaisessa tapaamisessa, siitä on laadittava pöytäkirja. Ilmoittajalle on varattava mahdollisuus tarkistaa ja hyväksyä keskustelusta laadittu pöytäkirja.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että suullinen ilmoitus voidaan tallentaa ilmoittajan suostumuksella.
38 §.Raportointi. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että toimivaltaisten viranomaisten on ilmoitettava vuosittain oikeuskanslerinvirastolle ilmoitusten perusteella tehdyt ratkaisut ja rikkomisten perusteella takaisin perittyjen varojen määrä sekä arvio rikkomisten aiheuttamasta taloudellisen vahingon määrästä. Raportointi koskee ulkoisen ilmoituskanavan kautta toimivaltaiselle viranomaiselle osoitettuja ilmoituksia. Raportointi on tilastollista raportointia ja se sisältäisi lain soveltamisalaan kuuluvien ilmoitusten lukumäärät, toimivaltaisten viranomaisten tekemät päätösten lukumäärät, poliisille tai syyttäjälle ilmoitusten perusteella siirrettyjen asioiden lukumäärät, tuomioistuimille lähetettyjen asioiden lukumäärät ja tuomioistuinten tekemien päätösten lukumäärät sekä arviot rikkomisten yhteensä aiheuttamista taloudellisista vahingoista.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että mitä 1 momentissa säädetään raportointivelvoitteesta oikeuskanslerinvirastolle, sovelletaan myös viranomaisiin, joille on tehty ilmoitus suoraan tämän lain 2 §:n soveltamisalaan kuuluvasta rikkomisesta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston on pidettävä kirjaa vuosittain vastaanotettujen ilmoitusten lukumäärästä ja raportoiva ilmoitusten lukumäärä sekä 1 momentissa tarkoitetut tiedot Euroopan komissiolle.
Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 27 artiklan 1 ja 2 kohdat.
39 §.Menettelyjen tarkastelu keskitetyssä ilmoituskanavassa ja toimivaltaisessa viranomaisessa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että oikeuskanslerinviraston on arvioitava vähintään kolmen vuoden välein 18 §:ssä tarkoitettujen ilmoitusten vastaanottamista ja siirtämistä koskevien menettelyjen toimivuutta keskitetyssä oikeuskanslerinviraston ilmoituskanavassa.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että toimivaltaisten viranomaisten on arvioitava vähintään kolmen vuoden välein keskitetystä oikeuskanslerinviraston ilmoituskanavasta siirrettävien ilmoitusten vastaanottamista, 18 §:ssä tarkoitettujen ilmoitusten paikkansa pitävyyden selvittämistä ja ilmoitusten perusteella toteutettavien toimenpiteidensä toimivuutta.
Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 14 artikla. Direktiivin johdanto-osan 78. kohdan mukaan toimivaltaisten viranomaisten menettelyistä säännöllisesti tehtävän uudelleentarkastelun ja niiden keskinäisen hyvien käytäntöjen vaihdon avulla olisi taattava, että kyseiset menettelyt ovat riittäviä ja näin myös tarkoitukseensa soveltuvia. Arvioinnin tarkoituksena on seurata sitä miten ehdotettavassa laissa tarkoitetut menettelyt toimivat käytännössä ja tarvitaanko mahdollisesti muutoksia menettelyihin tai lainsäädäntöön.
40 §.Voimaantulo. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lain voimaantulosta. Laki tulisi voimaan niin pian kuin mahdollista.
Direktiivin 26 artiklan 1 -kohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 17 päivänä joulukuuta 2021.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että sisäinen ilmoituskanava on otettava käyttöön kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Siirtymäkausi on tarpeen sen vuoksi, että sisäisen ilmoituskanavan perustamisvelvolliset organisaatiot ehtisivät valmistautua ilmoituskanavan käyttöönottoon lain voimaantulon jälkeen.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että niissä 10 §:n 1 momentin 6 ja 7 kohdissa tarkoitetuissa organisaatioissa, joissa on säännöllisesti enintään 249 työntekijää, sisäinen ilmoituskanava on otettava käyttöön kuitenkin viimeistään 17.12.2023 mennessä. Momentilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 26 artiklan 2 kohdassa mainittu siirtymäkausi niille yksityisen sektorin oikeushenkilöille, joissa on säännöllisesti 50-249 työntekijää.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että jos 13 §:ssä tarkoitetulla organisaatiolla, jonka palveluksessa on säännöllisesti alle 50 työntekijää, on käytössä ennen lain voimaantuloa vapaaehtoinen sisäinen ilmoituskanava, jossa on tarkoitus vastaanottaa tässä laissa tarkoitettuja ilmoituksia, tulee ilmoituskanavan täyttää tässä laissa säädetyt vaatimukset viimeistään 17.12.2023. Vapaaehtoisten sisäisten ilmoituskanavien osalta siirtymäkausi olisi sama kuin 3 momentissa tarkoitetuilla organisaatioilla.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että hyvinvointialueista annetussa laissa (611/2021) tarkoitettujen hyvinvointialueiden ja hyvinvointiyhtymien on otettava käyttöön sisäinen ilmoituskanava kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Hyvinvointialueista annettu laki tulee hyvinvointialueiden ja hyvinvointiyhtymien osalta voimaan 1.1.2023.