1.1  Vammaispalvelulaki

1 luku Yleiset säännökset

1 §. Lain tarkoitus. Pykälässä säädettäisiin vammaisten henkilöiden sosiaalihuollon erityispalveluja koskevan uuden vammaispalvelulain tarkoituksesta. Tarkoitussäännös ohjaa ehdotetun lain toimeenpanoa sekä palveluja koskevien säännösten tulkintaa ja soveltamista myös yksittäisten päätösten tasolla. Säännös olisi periaatteiltaan saman sisältöinen nykyisen vammaispalvelulain 1 §:n kanssa, ja siinä on myös otettu huomioon perusoikeus- ja ihmisoikeussääntelyssä tapahtunut kehitys. 

Perustuslain 19 §:n 1 momentti turvaa oikeuden välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon. Se tarkoittaa muun muassa ihmisarvoisen elämän perusedellytysten luomista kaikille. Säännöksen on katsottu luovan suoran subjektiivisen oikeuden välttämättömään huolenpitoon. Perusoikeusuudistukseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiä turvaavat erityisesti oikeus kiireelliseen sairaanhoitoon sekä eräät lasten, vanhusten, vammaisten ja kehitysvammaisten henkilöiden huoltoon kuuluvat tukitoimet. Oikeuskirjallisuudessa ja ylimpien lainvalvojien ratkaisukäytännössä (esimerkiksi OKA dnro 1052/1/06) on lähdetty siitä, että ilmaisu ”ihmisarvoisen elämän” turva on hyvin perustein tulkittavissa tarkoittavan jotain enemmän kuin pelkästään biologiselle olemassaololle välttämättömien edellytysten turvaamista. Ehdotetun lain keskeinen lähtökohta on, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus ja osallisuus toteutuvat olennaisena osana ihmisarvoista elämää. Vammaisella henkilöllä on oltava mahdollisuus päättää itse omista asioistaan ja osallistua yhdenvertaisesti muiden kanssa yhteiskunnan toimintaan. 

Pykälän 1 kohdan mukaan lain tarkoituksena on toteuttaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa. Suomi on sitoutunut YK:n ja Euroopan unionin jäsenvaltiona edistämään yhteiskuntaa, joka on avoin kaikille. YK:n vammaissopimus korostaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaista oikeutta nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista ja perusvapauksista kanssa kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Myös esteettömyys on sopimuksen läpileikkaava periaate. 

Perustuslain 6 § sisältää yhdenvertaisuussäännöksen ja kiellon asettaa ihmisiä eri asemaan ilman hyväksyttävää perustetta muun muassa vammaisuuden perusteella. Syrjinnän kielto sisältää segregaation kiellon, joka tarkoittaa sosiaalipalveluissa sitä, että vammaisten henkilöiden palvelut eivät saa johtaa vammaisten henkilöiden eristämiseen muusta yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden vaatimus on kirjattu myös yhdenvertaisuuslakiin. Yhdenvertaisuuden edistäminen on ehdotetun lain läpileikkaava periaate, joka edellyttää jokaisen vammaisen henkilön yksilöllisen elämäntilanteen ja avun tarpeen arvioimista. Yhdenvertaisuutta on edistettävä myös eri vammaryhmien välillä. 

Vammaispalveluja koskevan lainsäädännön ohella on lukuisia muitakin säännöksiä, joilla vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa toteutetaan. Viranomaisen on päätöksenteossa ja palvelutarpeen arvioinnissa otettava huomioon esimerkiksi yhdenvertaisuuslain 5 §:n vaatimukset yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuudesta sekä 15 §:n velvoite tehdä kohtuullisia mukautuksia, jotka voivat yksittäistapauksessa edellyttää myös poikkeamista vammaispalveluja koskevista pääsäännöistä asiakkaan eduksi. 

Pääperiaatteena sosiaalipalveluissa on, että vammainen henkilö saa palvelut osana yleistä palvelujärjestelmää yhdenvertaisesti muiden kanssa. Maakunnan on huolehdittava palvelujen soveltuvuudesta ja esteettömyydestä tarvittaessa kohtuullisten mukautusten avulla vammaissopimuksen, perustuslain ja yhdenvertaisuuslain velvoitteiden mukaisesti. Viittomakielilain 3 §:n mukainen viranomaisen edistämisvelvoite velvoittaa maakuntaa edistämään viittomakieltä käyttävän mahdollisuuksia käyttää omaa kieltään ja saada tietoa omalla kielellään. Yleislait ja niiden perusteella järjestettävät palvelut eivät kuitenkaan aina turvaa riittäviä ja sopivia palveluja vammaisille henkilöille. Ehdotettu laki täydentäisi yleisiä sosiaalipalveluja tilanteissa, joissa yleiset palvelut eivät ole vammaiselle henkilölle riittäviä ja sopivia ja ehdotetut erityispalvelut ovat henkilölle välttämättömiä tavanomaisessa elämässä suoriutumisessa sekä yhdenvertaisuuden ja osallisuuden toteutumisessa. 

Myös yksityisillä toimijoilla on oma roolinsa yhdenvertaisuuden turvaamisessa. Tämä velvoite sisältyy esimerkiksi yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä tarkoitettuun velvoitteiseen huolehtia kohtuullisista mukautuksista tavaroiden ja palveluiden tarjoamisessa. Vammaispalveluja koskeva erityislainsäädäntö ei yksinään toteuta vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa. 

Osallisuudella ja osallistumisella tarkoitettaisiin yhteisön jäsenenä olemista ja toimimista sekä osallistumista itseään ja lähipiiriään koskevaan päätöksentekoon. Osallistuminen sisältäisi sosiaalisen ja toiminnallisen osallistumisen. Osallisuus ja osallistuminen palveluja järjestettäessä merkitsevät oikeutta olla mukana, ilmaista itseään ja tulla kuulluksi sekä oikeutta vaikuttaa ja olla tasavertainen toimija omassa elämässään. Vammaissopimus edellyttää sopimusvaltioiden huolehtivan siitä, että vammaiset henkilöt ovat osallisia yhteisöissään. 

Pykälän 2 kohdan tavoite on sidoksissa 1 kohtaan. Ehdotuksen mukaisilla erityispalveluilla ehkäistäisiin ja poistettaisiin esteitä, jotka rajoittavat vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden, osallisuuden ja osallistumisen toteutumista yhteiskunnassa. Tarkoitus olisi etukäteen ja suunnitellusti poistaa ja ehkäistä eri tavoin vammaisten henkilöiden kohtaamia yhdenvertaisuuden esteitä. Esteet, joita vammaiset henkilöt kohtaavat toimintarajoitteestaan johtuen ovat sellaisia, joita vammattomilla henkilöillä ei ole. Eri tavoin vammaisten henkilöiden kohtaamat esteet voivat myös poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Ehdotetut erityispalvelut ovat sellaisia, joita muut eivät välttämättä tarvitse. 

Pykälän 3 kohdassa asetettaisiin lähtökohdaksi ehdotetun lain mukaisten palvelujen järjestämisessä se, että ne tukevat vammaisen henkilön itsenäistä suoriutumista ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Lain tarkoituksena olisi tukea vammaisia ihmisiä siten, että he saavat omat voimavaransa, kykynsä, taitonsa ja tietonsa parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön. Itsenäinen suoriutuminen voidaan määritellä omatoimiseksi tekemiseksi ja suoriutumiseksi, jolloin henkilö itse tekee asioita ilman ulkopuolista apua. Itsenäisellä suoriutumisella tarkoitettaisiin lisäksi henkilön toimimista jokapäiväisessä elämässään avustettuna tai tuettuna mukautusten ja palvelujen avulla. Vammaisen henkilön oman näkemyksen ja tavoitteiden tulisi mahdollisimman pitkälle ohjata toimintaa. Näkemystensä ja tavoitteidensa ilmaisemiseen vammaiselle henkilölle olisi tarvittaessa annettava apua ja tukea. 

Itsemääräämisoikeuden voidaan katsoa kuuluvan Suomen perusoikeusjärjestelmään osana oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan henkilökohtainen vapaus on luonteeltaan yleisperusoikeus, joka suojaa ihmisen fyysisen vapauden ohella myös hänen tahdonvapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan. Yksilön itsemääräämisoikeuden, oikeuden määrätä itsestään ja toimistaan, todetaan perusoikeusuudistusta koskevassa hallituksen esityksessä olevan monien muiden oikeuksien käytön perustana. Itsemääräämisoikeus liittyy kiinteästi myös perustuslain 10 §:n yksityiselämän suojaan. Myös muilla toimijoilla on velvollisuus kunnioittaa yksilön tai ryhmän itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeus on yksi vammaissopimuksen kantavista periaatteista, ja vammaisen henkilön oman tahdon ja mielipiteiden selvittämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Sosiaalihuollon asiakaslaissa on säännöksiä itsemääräämisoikeudesta ja henkilöiden kuulemisesta erityistilanteissa. 

Pykälän 4 kohdan mukaan lain tarkoituksena olisi turvata vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaiset, riittävät ja laadultaan hyvät palvelut. Palvelujen käsite sisältäisi ehdotuksessa laajasti myös nykyisessä vammaislainsäädännössä tarkoitetut taloudelliset tukitoimet sekä apuvälineiden ja teknisten ratkaisujen avulla saatavan tuen. Sosiaalihuoltolain keskeisimpiä tavoitteita on edistää sosiaalihuollon yhdenvertaista saatavuutta, siirtää sosiaalihuollon painopistettä hyvinvoinnin edistämiseen ja varhaiseen tukeen, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä ja kokonaisvaltaisuutta asiakkaan tarpeisiin vastaamisessa sekä turvata tuen saantia ihmisten omissa toimintaympäristöissä. Samat tavoitteet koskisivat myös ehdotettavaa lakia. Lisäksi olisi otettava huomioon, että vammaispalveluilla vastattaisiin pitkäaikaisesta, usein elinikäisestä tai vuosikymmeniä kestävästä, vammasta tai sairaudesta johtuvasta toimintarajoitteesta aiheutuvaan avun ja tuen tarpeeseen. Tämä edellyttäisi palveluilta pysyvyyttä, ellei niiden muuttaminen olisi asiakkaan edun mukaista. Palvelujen riittävyyden ja sopivuuden arvioinnissa olisi otettava huomioon myös se, että palvelut sisällöltään vastaavat henkilön iän ja elämänvaiheen mukaiseen tarpeeseen. 

Ehdotetun lain mukaisten palvelujen myöntämiskriteerit määriteltäisiin yleisen soveltamisalasäännöksen lisäksi kunkin palvelun kohdalla erikseen. Palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelman laatimisessa selvitettäisiin henkilön toimintarajoitteesta johtuvat yksilölliset avun ja tuen tarpeet, joiden perusteella suunniteltaisiin niihin sisällöltään ja laajuudeltaan vastaava palvelujen kokonaisuus. Palvelut toteutettaisiin asiakkaan ja tarvittaessa hänen läheistensä kanssa yhteistyössä tehdyn palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Arvioinnissa ja asiakassuunnitelman laatimisessa olisi sosiaalihuollon ammattihenkilön lisäksi tarvittaessa oltava mukana muiden hallinnonalojen asiantuntemusta siten kuin sosiaalihuoltolain monialaista yhteistyötä koskevassa 41 §:ssä säädetään. Tämä vastaisi pääosin nykyisin vammaispalvelulain 3 a §:n 1 ja 2 momentin perusteella toteutettuja toimia samoin kuin kehitysvammalain 34 §:n mukaisen erityishuolto-ohjelman laatimista. 

Palvelujen toteutumista sisällöltään ja laadultaan sellaisena kuin henkilön palvelun tarve edellyttää, on seurattava ja reagoitava, jos palvelut jostakin syystä eivät toteudu suunnitellulla tavalla tai henkilön avun tai tuen tarpeissa tapahtuu muutoksia. Erilaisiin elämän muutosvaiheisiin on mahdollisuuksien mukaan varauduttava hyvissä ajoin. Erityisesti silloin, kun vammainen henkilö on täysin riippuvainen palveluista, olisi myös varauduttava ongelmatilanteisiin ja varmistettava keskeytyksetön avun tai tuen saanti. 

Sosiaalihuollon asiakaslain 4 §:n mukaan asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa. Asiakasta on kohdeltava siten, että hänen ihmisarvoaan ei loukata, ja hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan. Palveluja annettaessa ja niitä kehitettäessä olisi kiinnitettävä erityistä huomiota asiakkaiden tarpeisiin ja toivomuksiin. Sosiaalihuollon asiakaslain säännöksiin viitataan myös hallituksen esityksessä laiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta. Palvelujen tulisi olla asiakaskeskeisiä, turvallisia ja asianmukaisesti toteutettuja. Asiakasturvallisuus ja palvelun laatu taattaisiin osaltaan myös huolehtimalla palvelun jatkuvuudesta mahdollisissa kriisi- ja häiriötilanteissa. 

Palvelujen laatuun kuuluvat myös asianmukaiset, esteettömät ja turvalliset toimitilat, ja muu toimintaympäristö. Sosiaalihuoltolain 30 §:n mukaan asiakkaiden käytössä olevien sosiaalipalvelujen toimitilojen on tuettava asiakkaiden sosiaalista vuorovaikutusta. Toimitilojen suunnittelussa ja käytössä on otettava huomioon asiakkaiden yksilölliset tarpeet ja edellytykset, esteettömyys ja yksityisyyden suoja sekä tietoturvallisuus. Jatkossa yksityisten ja julkisten palvelun tuottajien toimitilojen arvioinnissa palveluntuottajalain mukaan käytettäisiin vastaavia kriteerejä. 

Toimitilojen riittävyys ja asianmukaisuus määräytyisivät aina palveluyksikön tarjoamien palvelujen mukaan ottaen huomioon asiakkaiden tarpeet. Arviointi riittävyydestä ja asianmukaisuudesta olisi tapauskohtaista. Esimerkiksi ympärivuorokautisia sosiaalihuollon palveluja tuotettaessa vaatimukset korostuisivat: tilojen mitoituksen tulisi olla riittävä ottaen huomioon asumisen yksilöllisyys, yksityisyys, turvallisuus sekä laatu, tilojen joustava käyttö ja henkilökunnan työskentely. 

Myös henkilöstön riittävyys ja osaaminen ovat osa palvelujen laatua. Palveluntuottajalain mukaan palvelujen toteuttamisessa olisi oltava toiminnan edellyttämä henkilöstö. Henkilöstöä pitäisi olla riittävästi ottaen huomioon asiakkaiden avun, tuen ja palvelujen tarve sekä heidän lukumääränsä. Henkilöstön määrää arvioitaessa olisi otettava huomioon asiakkaiden avun, tuen ja hoidon tarve sekä siinä tapahtuvat muutokset. Palveluntuottajalain mukaan henkilöstön määrän osalta yksityiseen ja julkiseen palvelun tuottajaan sovellettaisiin samoja edellytyksiä. 

Henkilöstöä koskevat vaatimukset määräytyisivät toimintayksikön tarjoamien palvelujen, asiakkaiden tarpeiden ja yksikön toiminnan mukaan. Mitä runsaammista ja vaativammista palvelusta on kysymys, sitä suuremmat vaatimukset kohdistuvat henkilöstön määrään ja ammattitaitoon. Tämä olisi otettava huomioon esimerkiksi ympärivuorokautisia sosiaalipalveluja tarjoavan yksikön henkilöstön kohdalla. Henkilöstön määrän tarve voi luonnollisesti kasvaa, jos esimerkiksi asiakkaiden avun ja tuen tarpeessa tapahtuu muutoksia. Jos asiakas tarvitsee apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, riittävä henkilöstö on tällöin turvattava ympärivuorokautisesti. 

Vammaispalveluissa laadun kannalta oleellista olisi se, miten palvelut toteuttavat lain tarkoitusta. Laadultaan hyvä palvelu on joustava siten, että se mahdollistaa vammaisen henkilön tavanomaisen elämän ja osallistumisen eri elämänalueilla ja eri elämäntilanteissa. Lähtökohdan palvelun toteuttamisessa olisi oltava asiakkaan tarpeissa. Vammaispalvelujen järjestämisen tavoitteiden mukaisesti laadultaan hyvän palvelun on myös mahdollistettava vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus tavanomaisissa toimissaan. Vammaisen henkilön on voitava esimerkiksi valita se, missä hän käyttää vapaa-ajalleen myönnettyjä palveluja. Palvelun laatuun liittyy myös se, että palvelu ei vaaranna asiakkaan turvallisuutta. Esimerkiksi liikkumisen palvelut on järjestettävä siten, että ne eivät aiheuta asiakkaalle tapaturman vaaraa. Vammaisen henkilön yksityisyyttä ja kotirauhaa on kunnioitettava. Esimerkiksi asumisen palvelut on toteutettava siten, etteivät nämä perusoikeudet vaarannu. Palvelujen olisi oltava jatkuvia ja ennakoitavia, jotta vammaiselle henkilölle ei synny epävarmuutta suoriutumisesta eri tilanteissa. 

Vammaisten lasten ja nuorten palvelujen olisi kaikilta osin toteutettava ehdotetun lain tarkoitusta. Tämän lisäksi lasten ja nuorten palveluissa olisi otettava huomioon lapsen ja nuoren haavoittuvuudesta ja kehityksestä johtuvat erityiset tarpeet. Vammaisten lasten ja nuorten palveluissa laatu tarkoittaisi muun muassa sitä, että palveluilla turvataan myös oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä asumiseen oman perheensä kanssa tai erityistapauksessa muussa lapsen tai nuoren edun mukaisessa, turvallisessa kasvuympäristössä. Palvelujen tulisi edistää vammaisen lapsen ja nuoren ikä- ja kehityskauteen kuuluvaa osallisuutta, itsenäistä suoriutumista ja itsemääräämisoikeutta. Lapsella tarkoitettaisiin sosiaalihuoltolain 3 §:n 4 kohdan mukaisesti alle 18-vuotiasta henkilöä ja nuorella sosiaalihuoltolain 3 §:n 5 kohdan mukaisesti 18-24 -vuotiasta henkilöä. 

Lapsen palveluiden riittävyyttä ja laatua arvioitaessa tulee ottaa huomioon sekä lapsen oikeuksien sopimuksen 5 ja 6 artiklan että YK:n vammaissopimuksen 3 artiklan yleisten periaatteiden vaatimukset. Riittävän varhaisessa vaiheessa annettavat oikeanlaiset palvelut luovat lapselle hyvinvoinnin perustan ja mahdollisuuden yhdenvertaisuuteen. Lapsen oikeuksien sopimuksen 23 artiklan mukaan vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan. Vammaissopimuksen 30 artikla edellyttää muun ohella, että sopimuspuolet toteuttavat kaikki tarvittavat toimet sen varmistamiseksi, että vammaiset lapset voivat yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa osallistua leikki-, virkistys-, vapaa-ajan- ja urheilutoimintaan, mukaan lukien koulujärjestelmässä tarjottava toiminta. 

2 §.Lain soveltamisala ja suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin ehdotettu laki tulisi sovellettavaksi sekä sen suhteesta muuhun lainsäädäntöön. Vastaavasti kuin nykyisen vammaispalvelulain 4 §:ssä ja kehitysvammalain 1§:ssä säädetään, ehdotettu laki olisi erityislaki ja tulisi sovellettavaksi silloin, jos yleislaki ei turvaisi vammaiselle henkilölle riittäviä ja sopivia palveluja. 

Tarveperusteisuus on keskeinen sosiaalihuollon palveluissa noudatettava periaate. Jos palvelutarve on olemassa eikä tarpeeseen voida vastata muulla lainsäädännöllä, tulisi asiakkaalla hänen toimintarajoitteensa aiheuttaneesta seikasta riippumatta olla viimesijaisena mahdollisuutena pääsy sellaisten erityispalveluiden piiriin, joita hänen tosiasiallisesti ja välttämättä voidaan katsoa tarvitsevan. 

Yleis- ja erityislait voivat tulla sovellettaviksi myös rinnakkain. Henkilön palvelukokonaisuus voi muodostua esimerkiksi omaishoidon tuesta ja ehdotetun lain mukaisesta liikkumisen tuesta tai perhe voi saada sosiaalihuoltolain mukaista lapsiperheiden kotipalvelua ja lisäksi ehdotetun lain mukaista kommunikointitaitojen opettelun mahdollistavaa valmennusta ja tukea. 

Vaikka ehdotetussa laissa sovitettaisiin yhteen kaksi nykyistä vammaispalveluja koskevaa lakia, tarkoituksena ei olisi muuttaa sitä lähtökohtaa, että jo nykyisin erityispalvelut on tarkoitettu suhteellisen suppealle joukolle haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä. Nämä henkilöt tarvitsevat palveluja nimenomaan korvaamaan pitkäaikaisen, usein elämänmittaisen toimintarajoitteen aiheuttamaa haittaa eri elämäntilanteissa. 

Ehdotetut erityispalvelut turvaavat yhdenvertaista osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnan eri toimintoihin. Niiden tarkoitus on toteuttaa elämänvaiheen mukaista yhdenvertaisuutta. Lapsilla ja nuorilla tarpeet yhdenvertaisuuden toteutumisessa ovat erilaisia kuin työikäisellä tai ikääntyneellä väestöllä. Vertailu yhdenvertaisuuden toteutumisen edellyttämien riittävien ja sopivien palvelujen järjestämiseksi olisi näin ollen tehtävä samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vammattomaan henkilöön. 

Ehdotettuun lakiin perustuvat välttämättömät erityispalvelut olisivat maksuttomia kuten nykyisin. Tästä säädettäisiin sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksulaissa. Maksukäytäntö vastaisi nykyisen asiakasmaksulain 4 §:n 2 ja 5 kohtien säännöksiä maksuttomista kehitysvammaisten erityishuollon palveluista ja vammaispalvelulain mukaisista palveluista. Peruste maksuttomuudelle on palvelun välttämättömyys ja yhdenvertaisuus niiden ihmisten kanssa, jotka eivät vammaispalveluja tarvitse. 

Maakunnalla olisi nykysääntelyä vastaavasti velvollisuus järjestää palveluja ehdotetun lain perusteella myös, jos palvelujen saaminen muun lain nojalla viivästyisi. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tilannetta, jossa vakuutuslaitos ei olisi vielä tehnyt korvauspäätöstä, mutta vammaisella henkilöllä olisi jo tarve saada erityispalveluja. Vakuutuslaitosten korvauksista ja takaisinperinnästä säädettäisiin ehdotetun lain 25 §:ssä. 

Pykälän 1 momentin mukaan ehdotetussa laissa säädettäisiin erityispalveluista niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen toimintarajoitteen johdosta välttämättä ja toistuvasti apua tai tukea tavanomaisessa elämässä. Ehdotetun lain soveltamisen edellytyksenä olevista palvelujen riittävyydestä ja sopivuudesta säädetään 2 momentissa. 

Vammaissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaan ”vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa”. Myös ehdotetussa laissa vammaisuuden kuvaamisen lähtökohtana olisivat henkilön suhde ja mahdollisuudet osallistua ympäröivään yhteiskuntaan, ei lääketieteellinen diagnoosipohjainen määrittely. Vammaispalvelujen tarkoitus on kompensoida vammasta tai sairaudesta johtuvia pitkäaikaisia toimintarajoitteita. Tavoitteena on, että henkilö saavuttaisi mahdollisimman yhdenvertaiset mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa muiden henkilöiden tavoin. Lähtökohta olisi yhtenevä nykyisen vammaispalvelulain tarkoituksen kanssa. 

Ehdotetun lain tarkoituksena olisi turvata vammaiselle henkilölle välttämätön apu tai tuki niissä tavanomaisen elämän tilanteissa, joista hän ei ilman sitä suoriudu. Toimintarajoitteella tarkoitettaisiin sitä, että vamma tai sairaus yhdessä henkilön ympäristön ja yksilöllisen tilanteen kanssa estää tai vaikeuttaa henkilön osallistumista ja suoriutumista tavanomaisessa elämässä. Toimintarajoitteet voivat olla fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia tai kognitiivisia. 

Toimintarajoite sekä tarvittavan avun tai tuen sisältö ja määrä voivat vaihdella esimerkiksi henkilön iän, yksilöllisen elämäntilanteen, omien voimavarojen tai käytettävissä olevien apuvälineiden mukaan. Myös ympäristön esteettömyys, tiedon saavutettavuus, kohtuulliset mukautukset tai se, onko kyseessä tuttu vai vieras tilanne tai toimintaympäristö, voivat vaikuttaa henkilön tarvitseman avun ja tuen määrään ja sisältöön. Yksittäisessäkin tilanteessa tarvittava apu ja tuki voi merkittävästikin vaihdella. Avun ja tuen määrää arvioitaessa olisi otettava huomioon henkilön yksilölliset tarpeet sekä erilaiset tavanomaisen elämän tilanteet, joilla voi olla vaikutusta palvelujen määrää ja sisältöä arvioitaessa. Esimerkiksi tilanteissa, joissa vammainen henkilö tarvitsee toimintarajoitteen johdosta runsaasti ja jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua voidakseen asua itsenäisesti tai apua vammaisen lapsen kotihoidon turvaamiseksi, apua tai tukea olisi järjestettävä riittävästi ja tarvittaessa vuorokauden eri aikoina. Avun tai tuen tarve voi olla myös määrältään vähäisempää mutta henkilölle lain tarkoituksen toteutumiseksi välttämätöntä. 

Ehdotetun lain mukaisia palveluja järjestettäisiin vammaiselle henkilölle itselleen, ellei muusta olisi erikseen säädetty. Vammaisen vanhemman avun tarve lasten hoidossa tai perheen arjessa olisi otettava huomioon vammaisen vanhemman omassa palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelmassa. Vammaisen lapsen perheenjäsenillä, huoltajilla tai muilla lapsesta huolehtivilla on oikeus sosiaalihuoltolain 3 luvun mukaisiin palveluihin. Näistä tärkeimpiä perhettä ja lasta tukevia palveluja ovat muun muassa sosiaalihuoltolain 18 §:n mukainen perhetyö, 19 §:n mukainen kotipalvelu sekä 20 §:n mukainen kotihoito. Jos avun tai tuen tarve on lastensuojelullista eikä lapsen vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta johtuvaa, vammaisella lapsella ja hänen perheellään olisi sosiaalihuoltolain lisäksi oikeus saada ensi sijassa lastensuojelun tukitoimenpiteitä vanhemmuuden ja lapsen kasvun ja kehityksen edistämiseksi. Sen lisäksi olisi myönnettävä tarvittavat vammaispalvelut siten, että eri lakien perusteella myönnettävät palvelut muodostavat toimivan kokonaisuuden. 

Toimintarajoitteen pitkäaikaisuus 

Vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen pitkäaikaisuutta arvioitaisiin yksilöllisesti. Lähtökohta olisi sama kuin nykyisessä vammaispalvelulaissa. Vakiintuneen soveltamiskäytännön mukaan lain tarkoittamat erityiset suoriutumisvaikeudet tavanomaisissa elämän toiminnoissa katsotaan pitkäaikaisiksi, kun niistä aiheutuu vähintään vuoden kestävä toimintarajoite. Aikamääre ei kuitenkaan olisi ehdoton, vaan arvio erityispalvelujen tarpeesta olisi aina tehtävä yksilöllisesti henkilön tilanteen kokonaisarvion pohjalta. Nopeasti etenevien sairauksien (esimerkiksi ALS, MS-tauti) aiheuttamat toimintarajoitteet täyttävät kuitenkin pitkäaikaisuuden vaatimuksen silloin, kun ne käytettävissä olevan tiedon mukaan aiheuttavat välttämättömän avun ja tuen tarpeita tavanomaisessa elämässä. Vuoden määräaikaa ei tällaisissa tilanteissa nykyisinkään edellytetä. Vastaavasti, jos vamman tai sairauden aiheuttama toimintarajoite arvioidaan pysyväksi, palvelut olisi järjestettävä viivytyksettä tarpeen mukaisesti. 

Kuten nykyisinkin, toimintarajoite katsottaisiin pitkäaikaiseksi myös tilanteissa, joissa siitä aiheutuvat avun tai tuen tarpeet vaihtelevat. Henkilön toimintakyky voi vaihdella eri ympäristöissä ja elämäntilanteissa. 

Avun tai tuen välttämättömyys  

Avun tai tuen välttämättömyys olisi aina arvioitava toimintarajoitteesta johtuvan tarpeen kautta. Välttämättömän avun ja tuen sisällön ja määrän arviointiin vaikuttavat muun muassa henkilön ikä, elämäntilanne, perhesuhteet, asuinolosuhteet ja toimintaympäristö. Sen arvioiminen, kuuluuko jonkin toiminnan mahdollistavien palvelujen järjestäminen ehdotetun lain soveltamisalaan, ratkaistaisiin arvioimalla, onko kyseinen toiminto katsottava osaksi tavanomaista elämää. 

Välttämättömyyden arvioinnissa olisi otettava huomioon se, mitä rajoituksia, esteitä ja avun tai tuen tarpeita toimintarajoite aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluja toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Apu tai tuki olisi välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykenisi suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki olisi aina arvioitava välttämättömäksi, jos henkilö ei voisi suoriutua ilman sitä tai henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuisi. 

Korkein hallinto-oikeus on arvioinut ratkaisuissaan haetun tukitoimen tai palvelun välttämättömyyden ja henkilön saaman hyödyn välistä rajanvetoa. Ratkaisussa KHO 17.8.2016 T 3421 arvioitiin haetun tukitoimen välttämättömyyttä asunnon muutostöiden yhteydessä. Korkein hallinto-oikeus katsoi muun ohella, että keittiön kaappien muuttaminen helposti ulosvedettäviksi koreiksi olisi ollut omiaan helpottamaan henkilön suoriutumista päivittäisistä toiminnoista. Henkilön terveydentilasta ja toimintakyvystä saadun selvityksen perusteella muutostyötä ei kuitenkaan ollut pidettävä sellaisena vammaispalvelulaissa ja -asetuksessa tarkoitettuna henkilön päivittäisen selviytymisen kannalta välttämättömänä asunnon muutostyönä, joka kunnan olisi tullut korvata. 

Välttämätön avun tai tuen tarve voi ilmetä tilanteessa, jossa vammainen henkilö tarvitsee useita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja henkilön tarpeen mukaisen palvelukokonaisuuden toteuttamiseksi. Välttämätön avun tai tuen tarve voi olla runsasta, usein ympärivuorokautista, tilanteessa, jossa henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua turvallisuutensa takaamiseksi esimerkiksi hengitysvajeen tai vaarantajun puutteen vuoksi. 

Välttämätön avun tai tuen tarve ei kuitenkaan aina edellyttäisi vaativia tai monialaisia palveluja. Henkilöllä olisi oikeus saada ehdotetun lain mukaisia palveluja myös silloin, kun hän tarvitsee toimintarajoitteen vuoksi välttämättä ja toistuvasti apua tai tukea joissakin tavanomaisen elämän tilanteissa, asioissa tai toimintaympäristöissä, vaikka hän suoriutuisi jossakin toisessa tilanteessa itsenäisesti ilman apua. 

Toistuva avun tai tuen tarve ei tarkoittaisi samaa kuin jatkuva tarve. Toistuvuuden vaatimuksen täyttäisi esimerkiksi viikoittainen tarve, jos palvelu tällöin olisi vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen takia välttämätöntä eikä avun tai tuen tarpeeseen voitaisi vastata henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisesti muilla palveluilla. Palvelu voisi olla myös lyhytkestoisempaa, jos toimintarajoitteen kompensoiminen pitkäaikaisesti onnistuisi sen avulla. Esimerkkinä tämänkaltaisista tilanteista ovat asunnon muutostyöt, taloudellinen tuki jonkin välineen hankintaan sekä lyhytkestoinen valmennus ja tuki. 

Tavanomainen elämä 

Säännöksessä edellytettäisiin avun tai tuen tarvetta tavanomaisessa elämässä. Tavanomaisessa elämässä suoriutuminen ja lain 1 §:n tavoite vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden, osallistumisen ja osallisuuden toteuttamisesta muodostaisivat kokonaisuuden, joka määrittyisi yhteiskunnassa hyväksyttyjen arvojen ja toimintatapojen mukaisesti. Tavanomaisen elämän käsitettä olisi arvioitava laaja-alaisesti, jotta se kattaisi ihmisten monimuotoiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet ja jotta palvelupäätökset vastaisivat lain tarkoitusta. 

Omaa elämää koskeva päätöksenteko sekä yhdenvertainen osallisuus yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana tavanomaisen elämän toimintoihin. Tavanomaiseen elämään kuuluvia toimintoja olisivat ainakin ne asiat, joihin suomalaisten aika ajankäyttötutkimuksen mukaan kuuluu (Välttämätön apu, Nurmi-Koikkalainen, THL 2009). Näitä ovat esimerkiksi itsestä, perheestä ja kodista huolehtiminen, liikkuminen, opiskelu, työ, muu osallistuminen yhteiskuntaan, vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa sekä sosiaalinen elämä ja vapaa-ajan tai loman viettoon kuuluvat toiminnot. 

Tavanomaisen elämän toimintoja verrattaisiin vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien henkilöiden toimintoihin. Maakunnalla ei olisi velvollisuutta järjestää ehdotetun lain mukaisia palveluja, jos tilanne poikkeaisi merkittävästi vertailuryhmän tasosta eivätkä palveluista aiheutuvat kustannukset olisi toiminnan tavoite ja kokonaisuus huomioon ottaen kohtuullisia. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi taajaan toistuvat tai poikkeuksellisen pitkät ulkomaanmatkat ja niille tarvittavat palvelut tai muu vastaava tilanne, joka eroaisi merkittävästi siitä, mitä tavanomainen elämä yleisesti arvioiden sisältää. Arvioinnissa olisi kuitenkin aina otettava huomioon vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne. Esimerkiksi opiskelu, työ tai perhetilanne voitaisiin ottaa tavanomaisen elämän käsitettä arvioitaessa erityiseksi perusteeksi myöntää palvelua määrällisesti enemmän. Oikeuskäytännössä on katsottu, että ulkomaille suuntautuvan lomamatkan tavanomaisuutta arvioitaessa ei ratkaisevaa merkitystä voitu antaa yksinomaan matkan luonteelle. Arviointi tuli tehdä myös henkilön yksilöllisten tarpeiden ja olosuhteiden perusteella. Kyseisessä tapauksessa kertaluonteista interrail-matkaa voitiin henkilön tilanteesta esitetyn selvityksen perusteella pitää hänen tavanomaisena elämän toimintonaan (KHO 9.9.2016 T 3790). 

Lapset ja nuoret  

Lapsen ja nuoren oikeutta saada apua ja tukea ehdotetun lain perusteella arvioitaisiin samalla tavoin kuin muidenkin vammaisten henkilöiden ottaen kuitenkin huomioon lapsen etu. Niissä tilanteissa, joissa lapsi ei vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta johtuvista syistä asu oman perheensä kanssa, olisi arvioitava myös sitä, miten lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (361/1983, jäljempänä lapsenhuoltolaki) 1 §:n mukaiset oikeudet parhaiten toteutuvat. Silloin, kun lapsen tai nuoren välttämätön ja toistuva avun tai tuen tarve johtuu vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta, lapsella ja nuorella olisi oikeus saada palveluja ehdotetun lain perusteella. Lapsen ikätasoista toimintaa verrattaisiin vastaavan ikäisten vammattomien lasten toimintaan. Vammaisen lapsen ja nuoren oikeutta ehdotetun lain mukaisiin palveluihin olisi arvioitava siitä näkökulmasta, miten hänen toimintakykynsä poikkeaa saman ikäisten vammattomien lasten tai nuorten toimintakyvystä ja miten välttämätöntä lapsen tai nuoren tarve erityispalveluihin tämän vuoksi olisi. 

Lasten tavanomaiseen elämään kuuluu esimerkiksi leikkiä, harrastuksia, sosiaalisten suhteiden luomista ja ylläpitämistä sekä perheen arkeen tai varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen osallistumista. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen järjestämisvelvollisuuteen kuuluva niitä koskevan lainsäädännön perusteella järjestettävä tuki olisi ensisijaista ehdotetun lain perusteella järjestettäviin palveluihin nähden. Lapsen saamat vammaispalvelut mahdollistaisivat kuitenkin sen, että vammainen lapsi voisi tehdä samoja asioita kuin muut saman ikäiset vammattomat lapset tekevät. Vammaisilla lapsilla olisi oikeus ehdotetun lain mukaisiin palveluihin myös, jos palvelu olisi edellytys sille, että lapsi voi olla osallinen ja osallistua ikätasonsa mukaisesti ilman vanhempia tai muita perheenjäseniä toimintoihin, joita muut ikätoverit tekevät yleensä itsenäisesti tai muiden lasten kanssa. 

Pykälän 2 momentin mukaan ehdotettua lakia sovelletaan, jos henkilö ei saa sosiaalihuoltolain, vanhuspalvelulain tai muun lain perusteella riittäviä ja sopivia palveluja. 

Palvelutarve arvioitaisiin jokaisen henkilön kohdalla yksilöllisesti, ja päätös sovellettavasta laista tehtäisiin aina yksilöllisen harkinnan pohjalta. Palvelutarpeen arvioinnissa vertailuryhmänä käytettäisiin henkilön oman ikäryhmän tavanomaista toimintaa. Palvelujen riittävyyttä ja sopivuutta olisi arvioitava etenkin siltä kannalta, miten ja millä tavoin järjestettynä palveluilla toteutettaisiin lain 1 §:n mukaista tarkoitusta vammaisen henkilön yhdenvertaisuudesta, osallisuudesta ja osallistumisesta. Lisäksi olisi otettava huomioon perustuslain 22 §:n säännös julkisen vallan velvollisuudesta edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Mainittua säännöstä sovellettaessa tulisi lähtökohtana olla perusoikeusmyönteinen lain tulkinta. 

Sosiaalihuollon palveluissa ensisijaisesti sovellettava yleislaki on sosiaalihuoltolaki, jossa säädetään kattavasti asiakkaan erilaisiin tarpeisiin vastaamiseksi järjestettävistä palveluista. Sosiaalihuoltolakia ja muuta sosiaalihuollon lainsäädäntöä täydentävänä lakina on otettava huomioon erityisesti vanhuspalvelulaki, joka sisältää säännöksiä muun muassa iäkkään henkilön näkökulman huomioon ottamisesta palvelutarpeiden selvittämisessä, palvelujen laadussa sekä toteuttamisessa. Iäkkäällä henkilöllä tarkoitetaan vanhuspalvelulaissa henkilöä, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta. Vanhuspalvelulain 13 §:n mukaan iäkkäälle henkilölle järjestettävien sosiaalipalvelujen on oltava laadukkaita sekä iäkkään henkilön tarpeisiin nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Vanhuspalvelulaki ohjaa järjestämään iäkkäiden henkilöiden palvelut ensisijaisesti sosiaalihuoltolain perusteella. Iäkäs henkilö voi kuitenkin tulla erityislainsäädännön mukaisten palvelujen piiriin, jos hän täyttää niiden saamisen edellytykset. 

Sosiaalihuoltolain 2 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuoltolakia sovelletaan kunnalliseen sosiaalihuoltoon, jollei kyseisessä laissa tai muussa laissa toisin säädetä. Saman momentin mukaan, jos henkilöllä on muun lain nojalla oikeus sosiaalihuollon saamiseen, on sovellettava niitä säännöksiä, jotka parhaiten toteuttavat asiakkaan etua siten kuin 4 ja 5 §:ssä säädetään. 

Palvelujen riittävyyttä ja sopivuutta arvioitaessa olisi kiinnitettävä huomioita sosiaalihuoltolain 4 §:n säännökseen asiakkaan edusta. Säännöksen mukaan asiakkaan etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimintatavat ja ratkaisut parhaiten turvaavat: 1) asiakkaan ja hänen läheistensä hyvinvoinnin; 2) asiakkaan itsenäisen suoriutumisen ja omatoimisuuden vahvistumisen sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet; 3) tarpeisiin nähden oikea-aikaisen, oikeanlaisen ja riittävän tuen; 4) mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan; 5) kielellisen, kulttuurisen sekä uskonnollisen taustan huomioimisen; 6) toivomuksia, taipumuksia ja muita valmiuksia vastaavan koulutuksen, väylän työelämään sekä osallisuutta edistävään toimintaan; 7) asiakassuhteen luottamuksellisuuden ja yhteistoiminnan asiakkaan kanssa. Sosiaalihuoltolain 4 §:n 2 momentin mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden edun toteutumiseen. 

Sosiaalihuoltolain 5 §:n mukaan lasten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla on 4 §:ssä mainittujen asioiden lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut parhaiten turvaavat: 1) tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin; 2) mahdollisuuden saada ymmärtämystä sekä iän ja kehitystason mukaisen huolenpidon; 3) turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden; 4) itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen. 

Poikkeuksellisesti sosiaalihuoltolain lapsen etua ja kuulemista koskevia säännöksiä voitaisiin soveltaa vammaiseen nuoreen, jos sitä olisi pidettävä nuoren viivästyneen kehityksen vuoksi nuoren edun mukaisena. Vammaisella nuorella on erityinen riski syrjäytyä, ellei hän saa riittävää ja oikeanlaista tukea itsenäistymisensä ja osallistumisensa mahdollistamiseksi. Monet vammaiset nuoret tarvitsevat myös tukea oman identiteettinsä löytämiseen ja itsetunnon vahvistamiseen. 

Edellytyksenä kaikkien ehdotetun lain mukaisten palvelujen soveltamiselle olisi se, etteivät sosiaalihuoltolain, vanhuspalvelulain tai muun lain mukaiset palvelut olisi henkilölle riittäviä ja sopivia. Lain valinnassa kiinnitettäisiin huomiota sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain huomioon ottamiseen iäkkäiden henkilöiden hoidon ja huolenpidon tarpeisiin vastaamisessa erityisesti kotiin annettavien palvelujen ja palveluasumisen kohdalla. Tämä ei aina ole ollut selvää nykyisen vammaispalvelulain soveltamiskäytännössä. Vammaispalvelulakia on sovellettu myös tilanteisiin, joihin se ei lähtökohtaisesti ole tarkoitettu. Ikääntymisestä johtuva raihnaisuus ja vaikeudet esimerkiksi liikkumisessa eivät ole yksin olleet nykyisessä vammaispalvelulaissa tarkoitettu peruste saada kuljetuspalveluja. Huomiota olisi kiinnitettävä siihen, millaiset palvelut sisällöllisesti parhaiten vastaisivat henkilön avun tai tuen tarpeisiin. 

Etenkin henkilökohtaista apua saaneiden iäkkäiden, yli 65-vuotiaiden henkilöiden määrä on kasvanut nopeasti. Vuonna 2016 kasvu oli 15,4 prosenttia edellisvuodesta. Tämä voi osittain johtua siitä, että joissain kunnissa henkilökohtaisen avun myöntämisellä on korvattu kotihoidon saatavuudessa ja voimavaroissa olleita puutteita. Vaikeavammaisten palveluasumisessa yli 65-vuotiaiden asiakkaiden määrä on edelleen melko pieni, mutta määrä kasvoi 11,2 prosenttia vuodesta 2015 vuoteen 2016. Vammaispalvelujen kasvanut kysyntä iäkkäiden joukossa voi osittain myös liittyä vammaispalvelujen ja iäkkäiden yleisesti käyttämien sosiaalihuoltolain mukaisten palvelujen erilaisiin maksuperusteisin. Vammaispalvelut ovat pääosin maksuttomia, kun taas sosiaalihuoltolain mukaisesta kotihoidosta ja palveluasumisesta peritään tulosidonnainen maksu. Maksujen erot voivat lisätä vammaispalvelujen kysyntää sellaisissakin tilanteissa, joissa asiakkaan tarpeet liittyvät pääasiassa hoidon ja huolenpidon saamiseen ja niihin voitaisiin vastata nimenomaan iäkkäille henkilöille tarkoitetuilla palveluilla. Henkilöillä, joiden toimintakyky heikkenee ja siitä seuraava palvelutarve ilmenee vasta korkeassa iässä, taloudellinen tilanne yleensä on parempi kuin aikaisemmassa elämänvaiheessa vammautuneilla henkilöillä. 

Tarkoitus olisi säilyttää nykyisen lainsäädännön ja palvelujen järjestämisen lähtökohta, jonka mukaan iäkkäiden henkilöiden palvelut järjestetään ensisijaisesti sosiaalihuoltolain mukaisesti muun muassa kotihoidon, kotipalvelun sekä iäkkäille henkilöille suunnattujen kuntouttavien palvelujen avulla. Sosiaalihuoltolain 21 §:n 3 momentin mukaan palveluasumista järjestetään henkilöille, jotka tarvitsevat soveltuvan asunnon sekä hoitoa ja huolenpitoa. Tehostettua palveluasumista järjestetään henkilöille, joilla hoidon ja huolenpidon tarve on ympärivuorokautista. Mainitun säännöksen mukaisesti järjestetään valtaosa iäkkäiden henkilöiden tarvitsemista asumispalveluista. 

Vuosikirjaratkaisussaan KHO 2016:28 korkein hallinto-oikeus totesi muun ohella, että vammaispalvelulakiin perustuva palveluasuminen oli lakia säädettäessä ollut tarkoitus rajata suppealle piirille. Tarkoituksena ei ollut, että sitä järjestettäisiin suurelle joukolle sellaisia iäkkäitä henkilöitä, joiden hoidon ja huolenpidon tarve oli kunnissa tavanomaisesti järjestetty laitoshoitona vanhainkodeissa ja nyttemmin yleisesti myös sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena. Tapauksessa henkilö oli syntynyt vuonna 1922. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että henkilön palveluntarve ei johtunut vammasta tai sairaudesta vammaispalvelulain ja -asetuksen tarkoittamalla tavalla, vaan hänen toimintakykynsä oli vuosien mittaan vähitellen heikentynyt korkean iän myötä. 

Sosiaalipalveluilla pyritään vastaamaan yksilöllisiin avun tarpeisiin. Vammaisten henkilöiden ja iäkkäiden henkilöiden toimintarajoitteista aiheutuviin tarpeisiin parhaiten vastaavat palvelut eivät välttämättä ole sisällöltään ja tavoitteiltaan samanlaisia. Palvelutarpeen arvioinnissa ja palveluiden toteuttamisessa painottuvat eri näkökohdat. Iäkkäiden henkilöiden kohdalla on esimerkiksi erityisen tärkeää ehkäistä ennalta muuta palvelutarvetta, erityisesti pitkäaikaishoidon tarvetta sekä tarjota iän mukaisiin tarpeisiin vastaavaa hoitoa ja huolenpitoa. Iäkkäiden henkilöiden palveluissa korostuu myös turvallisuus. Nämä tarpeet painottuvat toimintakyvyn heikentyessä palvelujen sisällössä lähes kaikilla ihmisillä. Tämä on olennainen ero suhteessa vammaispalveluihin, joissa painopiste on osallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumisessa kulloisenkin elämänvaiheen mukaisesti. 

Vanhuspalvelulain tarkoituksena on tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista sekä parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja ja ohjausta muiden tarjolla olevien palvelujen käyttöön yksilöllisten tarpeittensa mukaisesti ja riittävän ajoissa silloin, kun hänen heikentynyt toimintakykynsä sitä edellyttää. Vanhuspalvelulain 13 §:n mukaan kunnan on järjestettävä laadukkaita ja tarpeisiin nähden oikea-aikaisia ja riittäviä palveluja. Palveluiden on tuettava iäkkään hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä, itsenäistä suoriutumista ja osallisuutta. Muun palvelutarpeen ehkäisemiseksi on kiinnitettävä huomiota erityisesti kuntoutumista edistäviin ja kotiin annettaviin palveluihin. 

Vanhuspalvelulain 15 §:n 3 momentin mukaan palveluntarpeiden selvittämisen yhteydessä on arvioitava iäkkään henkilön toimintakyky monipuolisesti ja luotettavia arviointivälineitä käyttäen. Toimintakykyä arvioitaessa on selvitettävä, miltä osin iäkäs henkilö pystyy suoriutumaan tavanomaisista elämän toiminnoista asuin- ja toimintaympäristössään, ja missä asioissa hän tarvitsee tukea ja apua. Arvioinnissa on otettava huomioon iäkkään henkilön fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky sekä hänen ympäristönsä esteettömyyteen, asumisensa turvallisuuteen ja lähipalvelujensa saatavuuteen liittyvät tekijät. 

Vanhuspalvelulain 16 §:n 2 momentin mukaan palvelusuunnitelmassa on määriteltävä iäkkään henkilön toimintakykyä koskevan arvion perusteella, millainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kokonaisuus tarvitaan hänen hyvinvointinsa, terveytensä, toimintakykynsä ja itsenäisen suoriutumisensa tukemiseksi sekä hänen hyvän hoitonsa turvaamiseksi. 

Muita lain valinnassa huomioon otettavia lakeja olisivat muun muassa terveydenhuoltolaki, varhaiskasvatuslaki ja perusopetuslaki. 

Pykälän 3 momentin mukaan palvelujen järjestämisvastuusta säädetään laissa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä ( / ), jäljempänä järjestämislaki). Palvelujen tuottamisesta säädetään järjestämislaissa, laissa sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta ( / ), jäljempänä palveluntuottajalaki) sekä laissa asiakkaan valinnanvapaudesta sosiaali- ja terveydenhuollossa ( / ), jäljempänä valinnanvapauslaki). 

Maakunta- ja järjestämislakia koskevan hallituksen esityksen (HE 15/2017 vp) mukaisen järjestämislain 22 §:n 1 momentin perusteella maakunnan on omassa toiminnassa erotettava sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen ja palvelujen tuottaminen. Hallituksen esityksessä laiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta (HE 52/2017) ehdotetaan säädettäväksi niistä perustoimintaedellytyksistä, jotka palvelun tuottajan on täytettävä ennen kuin se voi se aloittaa toimintansa. Palvelun tuottaja ja palveluyksikkö pitää olla hyväksytty rekisteriin ennen toiminnan aloittamista Hallituksen esityksessä valinnanvapaudesta sosiaali- ja terveydenhuollossa (HE 16/2018 vp) on säännökset niistä velvoitteista, joita maakunta voisi edellyttää valinnanvapauden piirissä olevilta palvelun tuottajilta. 

Tämän lisäksi on noudatettava, mitä muualla voimassa olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon yleis- ja erityislainsäädännössä säädetään sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen sisällöistä. Tämä tarkoittaa, että ehdotettavan lain sekä mahdollisesti jonkin toisen lain asettamat edellytykset voisivat tulla yhtä aikaa sovellettaviksi. Sosiaalihuollon- ja terveydenhuollon asiakkaan ja potilaan asemasta ja oikeuksista säädetään erikseen. 

3 §. Vammaisen henkilön osallistumisen ja osallisuuden tukeminen. Sosiaalihuoltolain 4 luvun säännöksiä palvelujen toteuttamisesta sovelletaan aina myös vammaisiin henkilöihin. Vammaisen henkilön osallistumista ja osallisuuden tukemista koskevilla säännöksillä korostettaisiin sosiaalihuoltolain kaikkia sosiaalihuollon asiakkaita koskevien säännösten lisäksi vammaisen henkilön mukana olon tärkeyttä hänen palvelutarpeensa arvioinnissa ja hänelle soveltuvien palvelujen määrittelyssä. Lisäksi säännöksessä tuotaisiin esille muita sellaisia asioita, joiden toteutumisesta olisi huolehdittava, jotta vammaisen henkilön aito kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus asiakasprosessin kaikissa vaiheissa toteutuisivat. 

Jotta palvelut voitaisiin käytännössä toteuttaa vaikuttavalla ja vammaisen henkilön omia valintoja kunnioittavalla tavalla, olisi tämän voitava osallistua myös palvelujen toteuttamisen prosessiin sekä toteutumisen seurantaan ja arviointiin. Palvelujen toteutumista on seurattava ja arvioitava, jotta palvelujen kokonaisuus voidaan tarvittaessa muuttaa vastaamaan paremmin asiakkaan tarpeisiin. Maakunnan liikelaitoksen olisi varmistettava vammaisen henkilön osallistumismahdollisuudet palvelujen toteuttamisen suunnitteluun ja toteutumisen seurantaan. Tämä olisi varmistettava myös silloin, kun liikelaitos ei itse tuota palveluja. Myös valinnanvapauslainsäädäntö sekä uusi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaan ja potilaan oikeuksia koskeva lainsäädäntö asettaa uudenlaisia vaatimuksia asiakkaiden osallistumiselle ja osallisuudelle. asettaa uudenlaisia vaatimuksia asiakkaiden osallistumiselle ja osallisuudelle. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön osallistumisesta palvelutarpeen arviointiin ja suunnitteluun sekä palvelujen toteuttamiseen ja toteutumisen seurantaan. Kaikki asiakasprosessin vaiheet olisi toteutettava yhteistyössä asiakkaan ja sosiaalihuollon asiakaslain 9 ja 10 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa hänen laillisen edustajansa taikka omaisen tai muun läheisen kanssa. Tavoitteena olisi se, että asiakas saa tarpeitaan vastaavan palvelujen kokonaisuuden. Vammaisen henkilön osallistuminen on tärkeää hänen tarpeidensa, mielipiteidensä ja toiveidensa selvittämiseksi, mikä auttaa toteuttamaan hänen omia valintojaan palveluja järjestettäessä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin viittaussäännöksin sosiaalihuollon asiakaslakiin asiakkaan oikeudesta saada selvitys toimenpidevaihtoehdoista sekä asiakkaan itsemääräämisoikeudesta ja osallistumisesta. Sosiaalihuollon asiakaslain 5 §:n mukaan sosiaalihuollon henkilöstön on selvitettävä asiakkaalle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan. Selvitys on annettava siten, että asiakas riittävästi ymmärtää sen sisällön ja merkityksen. Jos sosiaalihuollon henkilöstö ei hallitse asiakkaan käyttämää kieltä taikka asiakas ei aisti- tai puhevamman tai muun syyn vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta ja tulkin hankkimisesta. Jos on kysymys asiasta, joka voi tulla vireille viranomaisen aloitteesta, on tulkitsemisesta ja kääntämisestä huolehdittava siten kuin hallintolain 26 §:ssä säädetään. Asiakkaan oikeudesta saada selvitys toimenpidevaihtoehdoista säädetään myös sosiaalihuoltolaissa ja valinnanvapauslaissa. Eri vaihtoehtojen selvittäminen ja palvelujen kokonaisuuden hahmottaminen edellyttävät tulevaisuudessa asiakkaalta aikaisempaa enemmän tietoa ja osaamista, koska henkilön omilla valinnoilla on aikaisempaa suurempi merkitys palvelujen toteuttamisessa. Vammaisten henkilöiden kohdalla tämä tarkoittaisi myös riittävän tuen saatavilla oloa valinnanvapauden käyttämiseksi sekä tiedon saavutettavuuden varmistamista. 

Sosiaalihuollon asiakaslain 8 §:ssä säädetyt itsemääräämisoikeuden ja osallistumisen periaatteet ja näiden oikeuksien edistäminen ovat sosiaalihuoltoa toteutettaessa aina toiminnan lähtökohta. Jotta vammainen henkilö voi toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan ja osallistua palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen, hän saattaa esimerkiksi tarvita apua ja tukea oman mielipiteensä ilmaisemisessa. Sosiaalihuollon asiakaslain 9 §:ssä säädetään täysi-ikäisen asiakkaan tahdon selvittämisestä niissä tilanteissa, joissa hän ei sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi pysty osallistumaan ja vaikuttamaan palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen taikka ymmärtämään ehdotettuja ratkaisuvaihtoehtoja tai päätösten vaikutuksia. Alaikäisen asiakkaan asemasta säädetään saman lain 10 §:ssä. Alaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Ensisijaisesti on otettava huomioon alaikäisen lapsen etu. 

Sosiaalihuoltolain säännökset täsmentävät edellä mainittuja säännöksiä. Sosiaalihuoltolain 36 §:n 4 momentti sisältää velvoitteen tehdä palvelutarpeen arviointi asiakkaan elämäntilanteen edellyttämässä laajuudessa yhteistyössä asiakkaan ja tarvittaessa hänen omaisensa ja läheisensä sekä muiden toimijoiden kanssa. Asiakkaalle on selvitettävä hänen yleis- ja erityislainsäädäntöön perustuvat oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot palvelujen toteuttamisessa ja niiden vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan. Selvitys on annettava niin, että asiakas riittävästi ymmärtää sen sisällön ja merkityksen. Sosiaalihuoltolain 36 §:ään ehdotettaisiin täsmennyksiä vammaisten henkilöiden osalta. 

Sosiaalihuoltolain 39 §:ssä säädetään asiakkaan oman näkemyksen ja mielipiteen huomioimisesta ja kirjaamisesta asiakassuunnitelmaa tehtäessä. Sosiaalihuoltolain 41 § sisältää säännökset monialaisesta yhteistyöstä. Jotta asiakaslähtöisyys ja henkilön etu toteutuisivat, palvelutarpeen arvioinnin tekemisestä vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön olisi arvioitava vammaisen henkilön tarve sekä sosiaalihuoltolain palveluihin että ehdotetun lain mukaisiin erityispalveluihin yhteistyössä vammaisen henkilön kanssa. 

Pykälän 3 momentissa tarkennettaisiin sosiaalihuollon asiakaslain ja sosiaalihuoltolain sääntelyä. Momentin mukaan vammaisen henkilön osallistumista olisi tuettava henkilön toimintakyvyn, iän ja elämäntilanteen edellyttämällä tavalla. Annettava tuki turvaisi yhdenvertaisen osallistumisen asiakasprosessiin vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen estämättä. Vammaisella henkilöllä olisi oikeus vammaissopimuksen 2 artiklan viestinnän määritelmään perustuen käyttää hänelle soveltuvaa kieltä sekä erilaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja omassa asiassaan. Vammaisen henkilön aito osallistuminen edellyttää, että hänellä on käytettävissään riittävästi tietoa, välineet vastavuoroiseen viestintään sekä tarvittaessa tukea omien mielipiteidensä muodostamista ja toiveidensa ilmaisemista varten. 

Vammaisen henkilön osallistumista ja osallisuutta tulisi edistää monin eri tavoin. Palvelutarpeen arviointia ja palvelujen suunnittelua koskevat asiakastapaamiset ja selvitykset olisi järjestettävä esteettömässä ja muutenkin vammaiselle henkilölle soveltuvassa paikassa, ja osallistuminen keskusteluun olisi tehtävä mahdollisimman helpoksi. Henkilön ikä ja elämäntilanne sekä hänen käyttämänsä kieli ja kommunikointikeinot vaikuttavat henkilön tarvitsemaan tukeen. Henkilö, jolla ei ole läheisten tukiverkostoa, saattaa tarvita enemmän tukea. Myös itsenäistymässä oleva vammainen nuori voi tarvita tukea oman, itsenäisen mielipiteen muodostamiseen ja omien valintojen tekemiseen. 

Henkilön elämäntilanne käsittäisi kaikki seikat, jotka ovat keskeisessä osassa hänen jokapäiväisessä elämässään. Yksi tällainen seikka on henkilön kielellinen ja kulttuurinen tausta. Vammaisen henkilön osallistumista ja osallisuutta olisi tuettava hänen kielellisen ja kulttuurisen taustan edellyttämällä tavalla. Tällä on merkitystä muun muassa ruotsinkielisten, saamelaisten ja viittomakielisten vammaisten henkilöiden osallistumisen ja osallisuuden tukemisessa. 

Vammaisen henkilön olisi voitava käyttää hänelle soveltuvaa kieltä ja kommunikointikeinoa ja häntä olisi tarvittaessa tuettava tiedon saannissa, oman mielipiteen muodostamisessa ja ilmaisemisessa sekä oman tahdon toteuttamisessa. Näin on mahdollista saada selville henkilön oma tahto. Maakunnan liikelaitoksen olisi varmistettava vuorovaikutuksen toteutuminen siten, että asiakasprosessin osapuolet ymmärtävät toistensa esiin tuomat asiat ja pystyvät kommunikoimaan keskenään. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun kyseessä on henkilö, joka ei kykene käsitteelliseen ajatteluun eikä tekemään ilman tukea palvelujaan koskevia ratkaisuja. 

Asiakasprosessi olisi toteutettava siten, että itsemääräämisoikeus toteutuu myös niiden henkilöiden kohdalla, joiden on erityisen vaikeaa ilmaista tahtonsa ja tarpeensa. Sosiaalihuollon asiakaslain 5 §:n 3 momentissa säädetään asiakkaan osallistumisen turvaamisesta tilanteissa, joissa asiakkaalla ja henkilöstöllä ei ole yhteistä kieltä tai henkilö ei aisti- tai puhevamman tai muun syyn vuoksi voi tulla ymmärretyksi. Tällaisissa tilanteissa olisi huolehdittava siitä, että henkilö saa riittävän käsityksen asiansa sisällöstä ja merkityksestä ja voi ilmaista mielipiteensä. Jos tulkkia ei ole mahdollista saada paikalle, tulisi ymmärtämisestä huolehtia muilla tavoin. Kansaneläkelaitoksen velvollisuudesta järjestää tulkkauspalvelua kuulo- ja kuulonäkövammaisille sekä puhevammaisille henkilöille säädetään tulkkauspalvelulaissa. Tarvittaessa viranomaisen on huolehdittava tulkkauksen järjestämisestä kuten hallintolaki edellyttää. 

Pykälän 4 momentin tarkoitus olisi turvata vammaisen lapsen ja nuoren osallistumisoikeus sosiaalihuollossa hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti ja ottaen huomioon hänen käyttämänsä kieli ja kommunikointikeinonsa. Velvoite olisi vahvempi kuin hallintolain mukainen kuulemisvelvoite. Lapsen ja nuoren sosiaalihuollon tarvetta arvioitaessa, lasta ja nuorta koskevaa päätöstä tehtäessä sekä sosiaalihuoltoa toteutettaessa on sosiaalihuoltolain 32 §:n mukaan lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin kiinnitettävä erityistä huomiota. Lapselle ja nuorelle on turvattava hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla mahdollisuus saada tietoa itseään koskevassa asiassa ja esittää siitä mielipiteensä ja toivomuksensa. 

Vammaisella lapsella ja nuorella on riski jäädä ulkopuoliseksi oman elämänsä tavoitteiden ja tarpeiden selvittämisessä sekä palvelujen suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa. Riski on erityisen suuri silloin, kun lapsen tai nuoren kognitiiviset taidot kehittyvät epätasaisesti tai hitaammin kuin muilla saman ikäisillä tai jos lapsi tai nuori on ikätasoaan enemmän riippuvainen toisen henkilön antamasta avusta. Riski on suuri myös silloin, kun lapsella tai nuorella ei ole toimivaa kommunikaatiokeinoa tai palvelujen suunnittelusta tai toteuttamisesta vastaava henkilö ei hallitse lapsen tai nuoren käyttämää kieltä ja kommunikointimenetelmää. Tämän vuoksi vammaisten lasten ja nuorten osallistumisen tukeminen edellyttäisi erityistä huomiota ja aktiivisia toimia maakunnan liikelaitokselta ja heidän asiaansa hoitavilta muilta viranomaisilta ja toimijoilta. 

Perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lasten tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Säännöstä on käytännössä usein tulkittu suppeasti. Ehdotetulla säännöksellä olisi tarkoituksena muuttaa käytäntöä vastaamaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen sekä vammaissopimuksen edellyttämää tasoa. Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklan mukaan lapsella, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, on oikeus vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemyksiä ja niiden merkitystä on arvioitava tapauskohtaisesti. Kaikkien lasten näkemykset on selvitettävä ja otettava huomioon asianmukaisesti. Muun muassa tästä syystä lapsen oikeuksien komitea katsoo 12 artiklan edellyttävän muidenkin kuin kielellisten viestintätapojen tunnustamista ja kunnioittamista. Tällaisia viestintätapoja ovat esimerkiksi leikki, olemuskieli, kasvojen ilmeet sekä piirtäminen ja maalaaminen, joiden avulla hyvinkin pienet lapset voivat ilmaista käsityskykyään, valintojaan ja mieltymyksiään. 

Vammaissopimuksen 7 artiklan 3 kohdan mukaan sopimuspuolet varmistavat, että vammaisilla lapsilla on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa heihin vaikuttavissa asioissa ja että heidän näkemyksilleen annetaan asianmukainen painoarvo heidän ikänsä ja kypsyytensä mukaisesti, yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa, ja että heillä on oikeus saada vammaisuutensa ja ikänsä mukaista apua tämän oikeuden toteuttamiseksi. 

Vammaiselle lapselle ja nuorelle olisi järjestettävä mahdollisuus käyttää hänelle soveltuvaa kieltä ja tarvittavia kommunikointikeinoja- ja välineitä, jotka auttavat häntä ilmaisemaan näkemyksensä, sekä avustettava häntä niiden käyttämisessä. Ikä yksin ei ratkaisisi lapsen ja nuoren näkemysten merkitystä, vaan lapsen ja nuoren toivomuksia ja mielipiteitä olisi arvioitava heidän kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Lapsen tai nuoren kehitystaso vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka hänelle annetaan tietoa asiasta, jotta hän tosiasiassa ymmärtää, mistä on kyse, tai kuinka lasta tai nuorta kuullaan tai tuetaan vuorovaikutuksessa ja mielipiteen ilmaisussa. Merkityksellistä voi olla myös mielipiteen selvittämisen tapa ja tilanne. Lapsi saattaa ilmaista mielipiteensä tutussa ympäristössä, kun sitä selvitetään hänelle tuttujen käsitteiden ja ilmaisutapojen avulla. Vastaavasti voi olla, että vammainen lapsi ei itselleen vieraassa ympäristössä tai vieraalla tavalla kommunikoitaessa saakaan ilmaistua sitä, minkä muutoin osaisi tuoda esiin. Tämän vuoksi etenkin lapsen mielipidettä olisi selvitettävä jossain hänelle tutussa arjen ympäristössä. 

4 §. Palvelutarpeen arviointi ja asiakassuunnitelma. Pykälä sisältäisi viittaussäännökset sosiaalihuoltolain palvelutarpeen arviointia ja asiakassuunnitelmaa sekä omatyöntekijää koskeviin säännöksiin. Vammaisen henkilön palvelutarpeen arviointi tehtäisiin ja asiakassuunnitelmaa laadittaisiin sosiaalihuoltolain mukaisesti ottaen erityisesti huomioon sosiaalihuoltolain 41 §:n velvoite monialaisen yhteistyön tekemiseen. Nykyisin vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnista ja palvelusuunnitelmasta sekä erityishuolto-ohjelmasta säädetään erikseen vammaispalvelulaissa ja kehitysvammalaissa. Vammaispalvelulain 3 §:n 2 momentin mukaan kunnan on vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve. 

Pykälän 1 momentissa viitattaisiinvammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnin osalta sosiaalihuoltolain 36 ja 37 §:ään. Palvelutarpeen arviointi on keskeinen ja kiinteä osa palvelujen suunnittelua, toteutusta ja palvelujen kokonaisuuden muodostamista. Sen huolellinen toteuttaminen on edellytys asiakkaalle sopivien ja riittävien palvelujen järjestämiselle. Diagnoosi ei yksin kuvaa henkilön toimintakykyä tai palvelutarvetta, vaan siihen vaikuttavat myös henkilön elämäntilanne, elinolosuhteet ja toimintaympäristö. Palvelutarpeen arvioinnissa olisi otettava huomioon ehdotetun lain läpileikkaavat säännökset lain tarkoituksesta sekä lain soveltamisala. 

Sosiaalihuoltolaissa säädetään tarkemmin vammaisten henkilöiden palvelutarpeen arvioinnin sisällöstä ja menettelystä sekä määräajoista, jonka kuluessa palvelutarpeen arviointi on aloitettava ja saatettava loppuun. Arvioinnin tekemisestä vastaavalla henkilöllä on sosiaalihuoltolain 36 §:n 5 momentin mukaan oltava palvelutarpeen arvioimisen kannalta tarkoituksenmukainen sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetussa laissa tarkoitettu kelpoisuus, ellei muualla laissa toisin säädetä. Kelpoisuusvaatimuksista säädetään nykyisin sosiaalihuollon ammattihenkilöstä annetussa laissa (817/2015). Palvelutarpeen arvioinnissa on muutenkin käytettävä riittävää asiantuntemusta ja osaamista. Arvioinnista vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön olisi tarvittaessa hankittava tuekseen muilta viranomaisilta erityispalvelujen arvioinnissa tarvittavaa erityisosaamista. Asiakkaan osallistumisessa palvelutarpeen arviointiin olisi lisäksi otettava huomioon lakiehdotuksen 3 §:ssä säädetty. 

Lasten ja nuorten osalta olisi otettava huomioon sosiaalihuoltolain 36 §:n 5 momentin säännös siitä, että erityistä tukea tarvitsevien lasten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden palvelutarpeen arvioinnin tekemisestä vastaa virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä. Sosiaalihuoltolain 3 §:n mukaisesti vammainen lapsi tai 18-24 -vuotias nuori on erityisen tuen tarpeessa, jos hänellä on erityisiä vaikeuksia hakea ja saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja kognitiivisen tai psyykkisen vamman tai sairauden, päihteiden ongelmakäytön, usean yhtäaikaisen tuen tarpeen tai muun vastaavan syyn vuoksi taikka jos lapsen kasvuolosuhteet vaarantavat tai eivät turvaa lapsen terveyttä tai kehitystä, tai joka itse käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Erityisen tuen tarpeessa on esimerkiksi vammainen lapsi, joka tarvitsee useaa yhtäaikaista palvelua tai vaarantaa käytöksellään omaa terveyttään tai kehitystään. Tällöin lapsen tai nuoren palvelutarpeen arvioinnista vastaa virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä. 

Pykälän 2 momentin mukaan asiakassuunnitelman tekemisestä ja omatyöntekijästä säädetään sosiaalihuoltolain 39 ja 42 §:ssä. Lähtökohtana olisi, että vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi ehdotetun lain mukaisia palveluja, laadittaisiin sosiaalihuoltolain 39 §:n mukainen asiakassuunnitelma. Tämä vastaisi vammaispalvelulaissa nykyisin olevaa velvoitetta palvelusuunnitelman laatimisesta sekä kehitysvammalaissa olevaa velvoitetta erityishuolto-ohjelman laatimisesta. Yksi suunnitelma kattaisi sekä sosiaalihuoltolain että ehdotetun lain ja tarvittaessa muiden lakien perusteella toteutettavat palvelut. Poikkeustapauksessa voitaisiin tehdä päätös yksittäisestä palvelusta jo palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Näin voisi olla tilanteessa, jossa vammainen henkilö asiakasprosessin ollessa muilta osin vielä kesken hakee jotakin sellaista palvelua, jonka osalta päätöksen tekeminen on mahdollista ja asiakkaan edun mukaista. Tällainen yksittäinen palvelu voisi olla esimerkiksi kuljetuspalvelu. Jos henkilö tarvitsee useita palveluja, päätöksenteko, toimeenpano ja seuranta edellyttävät sosiaalihuoltolain 39 §:n mukaan aina asiakassuunnitelman laatimista. 

Asiakassuunnitelman laatimisessa ja palvelutarpeen arvioinnissa olisi otettava huomioon valinnanvapauslain 5, 33 ja 34 §. Asiakassuunnitelma ei luo oikeutta palveluihin. Oikeudesta palveluihin ja oikeudesta saada palvelua koskeva päätös säädetään erikseen. 

Sosiaalihuoltolain 42 §:n mukaan sosiaalihuollon asiakkaalle on nimettävä omatyöntekijä, ellei asiakkaalle ole nimettynä muuta palveluista vastaavaa työntekijää tai nimeäminen muusta syystä ole ilmeisen tarpeetonta. Omatyöntekijänä toimivan henkilön tehtävänä on asiakkaan tarpeiden ja edun mukaisesti edistää sosiaalihuoltolain 38 §:n 2 ja 3 momentin toteuttamista sekä toimia tarvittaessa muissa laissa säädetyissä tehtävissä. Myös vammaiselle lapselle tai nuorelle on nimettävä asiakkuuden ajaksi omatyöntekijä. Erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai nuoren omatyöntekijän tai hänen kanssaan asiakastyötä tekevän työntekijän on oltava sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu sosiaalityöntekijä. Lapsen tai nuoren omatyöntekijän sekä lapsen hoidosta ja kasvatuksesta kodin ulkopuolella vastaavan työntekijän on toimittava yhteistyössä vammaisen lapsen tai nuoren ja hänen vanhempansa ja huoltajansa kanssa. 

Säännöksessä olisi myös viittaus siihen, että palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman yhteydessä tehtävästä monialaisesta yhteistyöstä ja palvelujen yhteensovittamisesta säädetään sosiaalihuoltolain 41 §:ssä. Palvelutarpeen arvioimiseksi, päätösten tekemiseksi ja sosiaalihuollon toteuttamiseksi toimenpiteestä vastaavan sosiaalihuollon viranomaisen on huolehdittava siitä, että käytettävissä on henkilön yksilöllisiin tarpeisiin nähden riittävästi ja riittävän monipuolista asiantuntemusta ja osaamista. Jos henkilön tarpeiden arviointi ja niihin vastaaminen edellyttävät sosiaalitoimen tai muiden viranomaisten tai toimijoiden palveluja tai tukitoimia, on näiden tahojen osallistuttava toimenpiteestä vastaavan työntekijän pyynnöstä henkilön palvelutarpeen arvioinnin tekemiseen ja asiakassuunnitelman laatimiseen. Työntekijän on asiakkaan suostumuksen perusteella tarpeen mukaan oltava yhteydessä myös eri asiantuntijoihin ja henkilön omaisiin ja läheisiin. 

Monialaisessa yhteistyössä tehtävän palvelutarpeen arvioinnin merkitys korostuu vammaisten lasten ja nuorten sekä muiden vaativaa ja monialaista apua ja tukea tarvitsevien vammaisten henkilöiden kohdalla. Palvelutarpeen asianmukaisella arvioinnilla ja asiakassuunnitelman tekemisellä varmistettaisiin, että palvelujen kokonaisuus vastaa henkilön tarpeisiin myös esimerkiksi kuntoutuksen ja muiden terveydenhuollon palvelujen sekä varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen osalta. 

Erityisesti vammaisten lasten ja nuorten osalta on tärkeää, että monialaisessa yhteistyössä arvioidaan eri vaihtoehtoja tarvittavan avun ja tuen järjestämiseksi. Sosiaalityöntekijän olisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa oltava yhteydessä muihin viranomaisiin ja toimijoihin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa tai opetustoimessa. Tarvittaessa sosiaalityöntekijän olisi hankittava asiantuntemusta ja osaamista lastensuojelun, psykologian tai lääketieteen asiantuntijoilta. Myös lapsen tai nuoren käyttämän kielen ja kommunikointikeinon riittävästä osaamisesta olisi huolehdittava. Jos lapsen tai nuoren palvelujen tarpeen arviointi ja palvelujen järjestäminen edellyttäisi edellä mainittujen tahojen palveluja, nämä tahot olisivat velvollisia osallistumaan pyynnöstä lapsen tai nuoren palvelutarpeen arviointiin ja asiakassuunnitelman laatimiseen. Yhteistyöhön muiden tahojen kanssa vaaditaan lapsen tai nuoren huoltajan suostumus. Asiakastietojen luovuttamisesta säädetään sosiaalihuollon asiakaslaissa. 

Monialaisen yhteistyön merkitystä korostaa myös uuden varhaiskasvatuslain 7 §. Sen mukaan kunnan on varhaiskasvatusta järjestäessään toimittava yhteistyössä opetuksesta, liikunnasta ja kulttuurista, lastensuojelusta ja muusta sosiaalihuollosta, neuvolatoiminnasta ja muusta terveydenhuollosta vastaavien sekä muiden tarvittavien tahojen kanssa. Pykälän 2 momentin mukaan lapsen oikeuteen saada kehityksensä ja hyvinvointinsa tueksi sosiaali- ja terveydenhuollon tukitoimia ja palveluja sovelletaan sosiaalihuoltolakia, vammaispalvelulakia, kehitysvammalakia, terveydenhuoltolakia sekä mitä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista muualla laissa säädetään. Varhaiskasvatuksen järjestäjän ja tuottajan on tarpeen mukaan toimittava yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollosta vastaavien tahojen kanssa lapsen tarvitseman tuen ja palvelujen kokonaisuuden arvioimiseksi, suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi. 

Yhteensovitus asiakkaan muiden palvelujen kanssa olisi tehtävä aina, kun se on tarpeen asiakkaan edun mukaisen palvelujen kokonaisuuden muodostamiseksi. Asiakkaan etua arvioitaisiin sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä säädetyllä tavalla. 

5 §. Päätöksenteko ja palvelujen toteuttaminen. Pykälässä säädettäisiin päätöksenteosta, palvelujen toteuttamisessa huomioon otettavista seikoista sekä vammaisen lapsen ja nuoren palvelujen toteuttamisesta. 

Pykälän 1 momentin mukaan sosiaalihuoltolain 45 §:ssä säädetään sosiaalihuoltoa koskevasta päätöksenteosta ja toimeenpanosta. Säännöksellä on tarkennettu hallintolain ja sosiaalihuollon asiakaslain säännöksiä. Sosiaalihuoltolain 45 §:n 1 momentin mukaan asiakkaalla on oikeus saada kirjallinen päätös sosiaalipalvelujen järjestämisestä. Henkilön oikeusturvan kannalta on tärkeää saada päätös kirjallisena sekä asianmukainen muutoksenhakuohjaus tai ilmoitus valituskiellosta. Kaikki palvelun järjestämiseen liittyvät olennaiset seikat tulisi kirjata muutoksenhakukelpoiseen viranhaltijan päätökseen. Näin voidaan varmistaa vammaisen asiakkaan oikeusturvan toteutuminen myös siinä tilanteessa, että suunnitelmia ei ole laadittu tai niiden sisällöstä on epäselvyyttä. 

Saman lainkohdan mukaan kiireellisiä toimenpiteitä koskeva asia on käsiteltävä ja päätös tehtävä viipymättä siten, ettei henkilön oikeus välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon vaarannu. Sosiaalihuoltolain 45 §:n 2 momentin mukaan päätös on toimeenpantava kiireellisissä tapauksissa viipymättä ja muissa kuin kiireellisissä tapauksissa ilman aiheetonta viivytystä. Vammaisen henkilön kohdalla on usein kyse välttämättömän huolenpidon turvaamista koskevasta päätöksenteosta esimerkiksi päätettäessä asumiseen liittyvien palvelujen kokonaisuudesta tai tietyissä tilanteissa henkilökohtaisesta avusta taikka liikkumisen tuesta. Päätökset olisi tällöin tarvittaessa tehtävä viipymättä ja huolehdittava siitä, ettei asiakkaan oikeus välttämättömään huolenpitoon ja riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin vaarannu. 

Hallintovalitukset sosiaalihuollon päätöksistä ajoittuvat usein ajankohtaan, jossa maakunnan liikelaitos on hankkiessaan palveluja kilpailuttamalla jo päättänyt kokonaispalvelun hankinnasta ja tehnyt hankintasopimuksen. Asiakkaan oikeusturvan varmistamiseksi tulisi tällöin huolehtia uuden yksilöpäätöksen tekemisestä, jos palvelujen sisältö tai muu järjestämiseen liittyvä seikka merkittävästi muuttuu aikaisemmasta. Tällöin asiakas voisi tarvittaessa saattaa hankinnan tuloksena saamansa palvelun ja sen, vastaako se hänen tarpeitaan, muutoksenhaussa arvioitavaksi. Vaikka asiakkaalla ei oikeuskäytännön vahvistaman kannan mukaan ole ehdotonta oikeutta saada palvelua järjestetyksi juuri haluamallaan tavalla, voidaan muutoksenhaussa arvioida myös palvelun järjestämiseen liittyviä menettelyllisiä seikkoja kuten sitä, onko järjestämisvastuussa oleva taho huolehtinut asianmukaisesti asiakkaan kuulemisesta ja ottanut hänen toivomuksensa ja mielipiteensä huomioon sosiaalihuollon asiakaslain edellyttämällä tavalla (KHO: 2017:95; EOA 31.10. 2006, Dnro 2928/0/04). 

Hankintamenettelyssä tehdyt ratkaisut voivat vaikuttaa niin merkittävästi sopimuskaudella tehtäviin sosiaalihuollon yksilöpäätöksiin, että näihin päätöksiin kohdistetussa muutoksenhaussa voitaisiin arvioida hankintamenettelyssä tehtyjä ja asian arvioimisen kannalta merkityksellisiä ratkaisuja. Ratkaisut voisivat tulla arvioitaviksi joko siten, että niistä ilmenee sellaista olennaista tietoa, jota yksilöpäätöksessä ei ole nimenomaisesti todettu, tai siten, että on havaittavissa ristiriitaa hankinnan sisällön tai palvelutason ja sen jälkeen tehdyn yksilöpäätöksen sisällön välillä. Korkein hallinto-oikeus katsoi ratkaisussaan KHO 29.4.2014 taltio 1447, että hyvän hallinnon mukaisesti kunnan on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin mukaisia lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan kiinnitettävä erityistä huomiota palvelun jatkuvuuden turvaamiseen. Määräaikaisia päätöksiä tehtäessä palvelu on siten myönnettävä riittävän pitkäksi ajaksi ja uusi päätös on tehtävä riittävän ajoissa ennen edellisen päätöksen voimassaoloajan päättymistä. 

Sosiaalihuoltolain 45 §:n 2 momentin mukaan päätös on aina toimeenpantava kolmessa kuukaudessa asian vireille tulosta. Aika voi olla tätä pidempi, jos asian selvittäminen erityisestä syystä vaatii pidempää käsittelyaikaa tai toimeenpanon viivästymiselle on muu asiakkaan tarpeeseen liittyvä erityinen peruste. Jos palvelua ei ole mahdollista toteuttaa säädetyssä kohtuullisessa ajassa, on asiasta tehtävä kielteinen päätös, josta on mahdollisuus valittaa. Säännöksellä on merkitystä etenkin asumisen tuen kokonaisuutta toteutettaessa. Päätösten toimeenpanossa on aina huolehdittava siitä, ettei toimeenpanon viipyminen vaaranna henkilön välttämätöntä huolenpitoa. Säännös antaisi ehdotetun lain mukaisia palveluja koskevien päätösten toimeenpanolle paremman suojan kuin nykyinen vammaispalvelulain 3 a §:n 3 momentin säännös, jossa kolmen kuukauden määräaika päätöksen tekemiselle alkaa hakemuksen teosta mutta aikaa päätöksen toimeenpanolle ei ole säädetty. 

Sosiaalihuoltolain 46 §:ssä säädetään niiden päätösten tekemisestä, joiden tarkoituksena on yhdessä turvata erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai muun erityistä tukea tarvitsevan asiakkaan välttämätön huolenpito ja toimeentulo sekä terveys ja kehitys. Tehtäessä vastaavanlaisia päätöksiä ehdotetun lain mukaisista palveluista olisi otettava huomioon vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman lisäksi terveydenhuollon, varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen sekä työ- ja elinkeinohallinnon palveluja koskevat suunnitelmat. Lapsen asumisen tuen järjestämistä koskeva päätös olisi aina tehtävä mainitun pykälän mukaisesti sosiaalihuoltolain 41 §:n mukaisen monialaisena yhteistyönä selvitetyn palvelutarpeen arvioinnin perusteella. 

Vammaispalveluja koskevaa päätöstä tehtäessä olisi otettava huomioon palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelmaa laadittaessa määritellyt henkilön yksilölliset tarpeet sekä asiakassuunnitelmaan kirjatut tarvittavat palvelut. Asiakassuunnitelmaan kirjatusta palvelujen kokonaisuudesta voitaisiin poiketa vain painavin perustein ja poikkeaminen olisi aina perusteltava päätöksessä. Tästä säädettäisiin sosiaalihuoltolain 45 §:ssä. Sääntelyllä korostettaisiin palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman merkitystä ja niiden yhteyttä päätöksentekoon ja päätösten toimeenpanoon. Palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman merkitys korostuu erityisesti silloin, kun palvelut hankitaan julkisina hankintoina. 

Sosiaalihuoltolain 38 §:n 3 momentin mukaan henkilöille, joiden tuen tarve on pysyvä tai pitkäaikainen, tuki on pyrittävä järjestämään niin, että turvataan palvelujen jatkuvuus. Tämä olisi otettava huomioon ehdotetun lain mukaisia palveluja koskevassa päätöksenteossa. Vammaisten henkilöiden tarve palveluihin on pääsääntöisesti pitkäaikaista, usein myös pysyvää. Toistuvaa palvelutarpeen arviointia ja päätöksiä ei ole tarkoituksenmukaista tehdä tilanteissa, joissa asiakkaan tarpeissa ei tosiasiallisesti ole tapahtunut muutoksia ja palvelut toteutuvat asiakkaan tarpeita vastaavasti. Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisun 28.10.2014 Dnro 5061/4/43 mukaan ”kun kysymys on sellaisesta palvelusta, jonka tarve on jatkuva, tulisi viranomaisen tehdä palvelua koskevat päätökset siten, että päätös on voimassa toistaiseksi.” Päätösten tekeminen toistaiseksi voimassa oleviksi tulisikin olla lähtökohta erityisesti niissä palveluissa, jotka ovat välttämättömiä vammaisen henkilön jokapäiväisessä suoriutumisessa. 

Pykälän 2 momentin mukaan palvelut olisi toteutettava sisällöltään, laadultaan ja laajuudeltaan vammaisen henkilön tarpeen ja edun mukaisina riippumatta valitusta palvelusta tai siitä, miten palvelu tuotetaan. Vastaava kunnan vastuuta koskeva säännös on vammaispalvelulain 3 §:ssä. Sen mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Lisäksi kunnan on vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve. 

Ehdotettu säännös korostaisi maakunnan, maakunnan liikelaitoksen sekä palveluntuottajien vastuuta palvelujen sisällöstä ja laadusta sekä maakunnan liikelaitoksen tuottamissa että julkisena hankintana ostopalveluna hankituissa tai yhteistyössä toisen maakunnan kanssa toteutetuissa palveluissa taikka valinnanvapauslaissa tarkoitettua asiakasseteliä tai henkilökohtaista budjettia käytettäessä. Vammaisen henkilön etua arvioitaessa olisi otettava huomioon, mitä siitä säädetään sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä. Erityisesti olisi kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimintatavat ja ratkaisut parhaiten turvaavat asiakkaan ja hänen läheistensä hyvinvoinnin, asiakkaan itsenäisen suoriutumisen ja omatoimisuuden vahvistumisen sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, tarpeisiin nähden oikea-aikaisen, oikeanlaisen ja riittävän tuen, mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissa sekä kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan. 

Säännös korostaisi sitä, että palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman perusteella tehdyt päätökset on toimeenpantava ja toteutettava myös käytännössä siten, että palvelut vastaavat asiakasprosessissa todettuihin yksilöllisiin tarpeisiin ja että yksilön oikeuksien toteutuminen varmistetaan palvelujen toteuttamisen tavasta ja esimerkiksi palvelujen kilpailutuksesta huolimatta. Asiakkaan edun merkitys korostuu valittaessa palvelua ja sen toteuttamistapaa. Maakunnan liikelaitoksen olisi huolehdittava siitä, että asiakkaan itsemääräämisoikeus ja osallisuus toteutuvat yhdenvertaisesti palveluissa niiden tuottajasta tai toteuttamistavasta riippumatta. Eduskunnan oikeusasiamies katsoi ratkaisussaan 12.12.2013 Dnro 3984/4/12, että kunnan sosiaalihuollosta vastaavalla toimielimellä oli velvollisuus valvoa markkinoilta hankitun sosiaalipalvelun laadun toteutumista. Kunnallisen toimielimen ja sen alaisten viranhaltijoiden oli ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin, mikäli palvelun laadussa oli puutteita, tai jos palvelun järjestäminen vaaransi asiakkaana olevien henkilöiden yksilöllisen edun toteutumisen. Ratkaisussa todettiin edelleen: ”Kunnan on järjestäessään palvelutuotantoaan ostamalla palveluja yksityiseltä palveluntuottajalta varmistuttava kaikilta osin palvelujen laadusta ja niiden sopivuudesta palveluja annettaessa. Sosiaalihuollon asiakkaalla on aina oikeus myös kääntyä palvelun järjestäjänä olevan kunnan puoleen, mikäli palvelun tuottamisessa tapahtuu virheitä tai palvelua ei voida antaa häiriöttömästi. Tämän palautteen perusteella palvelunjärjestäjän ja ostajana olevan kunnan on ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin mahdollisten palvelujen järjestämisessä havaittujen virheiden korjaamiseksi.” 

Julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain (1397/2016), jäljempänä hankintalaki, 108 §:n momentin mukaan hankintayksikön on sosiaali- ja terveyspalvelu hankinnoissa otettava huomioon kyseistä palvelua koskeva lainsäädäntö. Säännöksen mukaan sosiaali- ja terveyspalvelujen hankinnassa palvelun käyttäjien yksilöllisten ja pitkäaikaisten sekä toistuvien hoito- tai sosiaalipalvelujen turvaamiseksi hankintayksikön on otettava huomioon käyttäjien erityistarpeet ja kuuleminen siten kuin muualla laissa säädetään. 

Hankintayksikön on mainitun säännöksen mukaan lisäksi sosiaali- ja terveyspalvelujen hankinnassa otettava huomioon palvelujen laatuun, jatkuvuuteen, esteettömyyteen, kohtuuhintaisuuteen, saatavuuteen ja kattavuuteen, eri käyttäjäryhmien erityistarpeisiin, käyttäjien osallistumiseen ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen sekä innovointiin liittyvät tekijät. Pitkäkestoisia hoito- ja asiakassuhteita koskevan sosiaali- ja terveyspalvelun hankinnassa hankintayksikön on määritettävä sopimusten kesto ja muut ehdot siten, että sopimuksista ei muodostu kohtuuttomia tai epätarkoituksenmukaisia seurauksia palvelun käyttäjille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että asiakkaan tarpeen niin vaatiessa hankintasopimukset on tehtävä toistaiseksi voimassa oleviksi ja niiden pysyvyyteen on muutenkin kiinnitettävä huomiota tarjouspyynnön ja sopimuksen ehtojen laatimisessa. Vastaavasti sopimusehtoihin, joilla huolehditaan asiakaskohtaisen palvelun jatkuvuudesta, on kiinnitettävä huomiota. Pitkäkestoisessa palvelussa merkityksellisiä ovat myös sopimusehdot, joilla palvelun laatu ja sisältö säilyvät asiakkaan edun mukaisina. Toisaalta asiakkaalla on oltava oikeus myös palveluntuottajan vaihtamiseen elämäntilanteen niin edellyttäessä. 

Palvelujen laadun keskeisiä määrittäjiä ovat asiakkaan yksilölliset avun ja tuen tarpeet sekä asiakkaan esittämät mielipiteet ja toiveet oman elämänsä suhteen. Myös henkilöstön osaaminen ja asiantuntemus ja asiakkaan käyttämän kielen ja kommunikointikeinojen hallitseminen asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin vastaamiseksi on tärkeää. Palvelun laatua sen suhteen, miten hyvin se toteuttaa edellä mainittuja asiakkaan omia tavoitteita ja näkemyksiä, voidaan arvioida esimerkiksi toiminnan auditoinnin, asiakaspalautteen ja -kyselyjen sekä asiakasraatien perusteella. 

Palveluja olisi tarvittaessa oltava saatavilla riittävästi kaikkina vuorokauden aikoina riippumatta esimerkiksi henkilökunnan määrästä tai työvuoroista. Palveluja toteutettaessa olisi myös huolehdittava siitä, ettei valittu toteuttamistapa haittaa vammaisen henkilön omatoimista tekemistä, ajankäyttöä tai sosiaalista kanssakäymistä. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisussaan KHO 2002:75 käsitellyt asumispalvelujen järjestämistä yksityiselämän suojan näkökulmasta. Sen mukaan tiloja arvioitaessa tulee ottaa huomioon sekä yleiset asumisen vaatimukset että asukkaiden perusoikeudet kuten yksityisyyden suoja. Ratkaisun mukaan kodinomainen asuminen edellyttää, että asukkaalla on käytettävissään oma huone. Jokaisen perusoikeutena asumismuodosta riippumatta on turvattu oikeus yksityisyyteen. 

Pykälän 3 momentin mukaan maakunnan liikelaitoksen olisi huolehdittava siitä, että vammaisen henkilön ja tarvittaessa hänen perheensä yksilöllisen tarpeen mukaiset eri lakeihin perustuvat palvelut muodostavat ehdotetun lain tarkoitusta toteuttavan yhteen sovitetun kokonaisuuden. Yleissäännös tästä velvollisuudesta sisältyy järjestämislain 13 §:än. Sen mukaan maakunnan on huolehdittava laaja-alaisesti yhteen sovitettuja palveluja tarvitsevien asiakasryhmien ja asiakkaiden tunnistamisesta, palveluketjujen ja palvelukokonaisuuksien määrittelemisestä sekä asiakasta koskevan tiedon hyödyntämisestä eri tuottajien välillä. Ehdotetun lain mukaisten palvelujen kokonaisuuksista olisi tarvittaessa tehtävä päätös sosiaalihuoltolain 46 §:n mukaisesti. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, miten vammaisen lapsen ja nuoren ikä, kehitysvaihe, perhesuhteet, muut läheiset ihmissuhteet ja osallisuus sekä toimintamahdollisuudet omassa toimintaympäristössä otettaisiin huomioon palveluista päätettäessä ja niitä toteutettaessa. Lapsen ja nuoren mielipiteen selvittämisen ja osallisuuden tukemisesta palveluprosessissa säädettäisiin 4 §:n 4 momentissa. 

Vammaisen lapsen palvelujen kokonaisuuden olisi toteutettava lapsenhuoltolain 1 §:n säännöstä, jonka mukaan lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon on turvattava myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle on turvattava hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on kasvatettava siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen on tuettava ja edistettävä. Kaikki tämä olisi otettava huomioon myös vammaisen lapsen palveluista päätettäessä sekä niitä toteutettaessa. 

Vammaisen lapsen ja nuoren tarpeet vaihtelevat iän ja kehitystason mukaan. Pienen lapsen kohdalla tärkeimpiä ovat ne palvelut, jotka turvaavat hänen oikeutensa ja mahdollisuutensa asua oman perheensä kanssa. Lapsen varttuessa tärkeään rooliin nousevat lisäksi ne palvelut, jotka mahdollistavat lapsen itsenäistymisen ja osallistumisen yhteisöön ja yhteiskuntaan. 

Vammaisen lapsen ja nuoren palveluissa olisi otettava huomioon se, miten palvelut edistävät lapsen ja nuoren kehityksen kannalta tärkeitä ja turvallisia ihmissuhteita sekä turvaavat niiden jatkuvuutta. Palvelut olisi järjestettävä siten, että ne mahdollistavat vammaisen lapsen ja nuoren asumisen oman perheensä kanssa. Jos vammainen lapsi tai nuori ei asu oman perheensä kanssa, olisi turvattava hänen oikeutensa tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä ja pitää heihin muutenkin yhteyttä. Lapsen asuinpaikan etäisyys ei saisi muodostua lapsen ja hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpidon esteeksi. 

YK:n lapsen oikeuksien komitea korostaa lapsen omaa perheympäristöä parhaana hoitopaikkana vammaiselle lapselle. Komitean mukaan tämän toteutumiseksi vammaisten lasten perheet tarvitsevat yhteiskunnalta riittävästi tukea ja apua. Komitea on tuonut esille huolensa vammaisten lasten sijoittamisesta hoitolaitoksiin. Vammaissopimus edellyttää, ettei lasta eroteta vanhemmistaan näiden tahdon vastaisesti, jolleivat toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, sovellettavien lakien ja menettelyjen mukaisesti totea erottamisen olevan tarpeen lapsen edun turvaamiseksi. Pääsääntönä on, ettei lasta saa erottaa vanhemmistaan lapsen oman tai toisen tai molempien vanhempien vammaisuuden perusteella (23 artikla). Sopimus myös velvoittaa siihen, että tilanteessa jossa vammaisen lapsen lähiomaiset eivät pysty huolehtimaan hänestä, sopimuspuolet pyrkivät kaikin keinoin järjestämään lapselle sijaishuollon hänen muun sukunsa piirissä, ja jollei tämä ole mahdollista, lähiyhteisössä perheenomaisissa olosuhteissa. 

Lapsen ja nuoren oma toimintaympäristö sekä osallisuus ja toimintamahdollisuudet siinä kattavat myös tämän kielellisen ja kulttuurisen taustan. Näin ollen kieli ja kulttuurinen tausta olisi otettava huomioon osana osallisuutta ja toimintamahdollisuuksia omassa toimintaympäristössä ja siten myös palvelujen toteuttamisessa. Ruotsinkielisten, saamelaisten ja viittomakielisten vammaisten lasten ja nuorten kohdalla palvelujen toteuttamisessa olisi otettava huomioon heidän oikeutensa kasvaa oman kulttuurinsa ja yhteisönsä jäseniksi vammaisuuden sitä estämättä. 

Lapsen aktiivisen oman toimijuuden tukeminen edellyttää sitä, että lapsi nähdään myös perheestään erillisenä yksilönä, jolla voi olla omia mielenkiinnon kohteita ja niihin liittyviä palvelutarpeita. Itsenäistyminen perheestä ja oman identiteetin rakentaminen edellyttävät, että lapsi pystyy osallistumaan myös perheen ulkopuoliseen toimintaan, kuten harrastamaan ja liikkumaan kaverien kanssa. Vammaiselle lapselle ja nuorelle on hänen itsenäistymisenä tueksi ja yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi tarvittaessa järjestettävä näihin toimintoihin myös oman perheen ulkopuolista apua silloin kun saman ikäiset vammattomat lapset ja nuoret osallistuvat eri tilanteisiin itsenäisesti ilman vanhempia. Lapsen ja nuoren omaa aktiivista osallisuutta ja toimijuutta edistäviä palveluja olisivat lähinnä ehdotetun lain mukaiset henkilökohtainen apu, valmennus ja tuki, lyhytaikainen huolenpito sekä liikkumisen tuki. 

Korkein hallinto-oikeus totesi ratkaisussa KHO:2018:64, että vammaispalvelulain mukaisia palveluja järjestettäessä vaikeavammainen lapsi on erityisen tuen tarpeessa nuoren ikänsä ja vaikeavammaisuutensa vuoksi. Tämän takia kunnan tuli kiinnittää erityinen huomio vuonna 2002 syntyneen A:n etuun ja itsenäistymisen tukemiseen vammaispalvelulain mukaisia palveluja järjestäessään. Korkein hallinto-oikeus arvioi, että A:n itsenäinen liikkuminen ilman vanhempia ja kuljetuspalvelun omatoiminen käyttö muodostui hänelle kohtuuttoman vaikeaksi matkapalvelun kautta järjestettynä hänen vaikean sairautensa ja siitä johtuvien toimintarajoitteiden takia. A tuli tämän vuoksi edelleen irrottaa matkapalvelun käytöstä. Korkein hallinto-oikeus kiinnitti päätöksessä huomiota siihen, että vammaispalvelulain mukaisia palveluja järjestettäessä vaikeavammainen lapsi on erityisen tuen tarpeessa nuoren ikänsä ja vaikeavammaisuutensa vuoksi. Tämän takia, kun kysymyksessä on vaikeavammainen lapsi, kunnan tulee lisäksi kiinnittää erityinen huomio lapsen etuun ja itsenäistymisen tukemiseen palvelua järjestäessään. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että arvioitaessa sitä, millä tavoin A:lle myönnetty kuljetuspalvelu tulee järjestää, on lääketieteellisen selvityksen lisäksi otettava huomioon hänen ikäänsä liittyvä tarve itsenäistymiseen ja itsenäiseen liikkumiseen ilman vanhempia. 

2 luku Erityispalvelut

6 §.Avun ja tuen tarpeisiin vastaavat palvelut. Pykälässä säädettäisiin ehdotettuun lakiin sisältyvistä vammaisen henkilön avun ja tuen tarpeisiin vastaavista palveluista. Pääosa palveluista kuuluisi maakunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuten nykyisessä vammaispalvelulaissa. Tämä ilmaistaisiin pykälissä muotoilulla ”vammaisella henkilöllä on oikeus”. Vammaisella henkilöllä olisi näihin palveluihin subjektiivinen oikeus ehdotetussa laissa määriteltyjen edellytysten täyttyessä. Muut palvelut olisivat maakunnan yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvia määrärahasidonnaisia palveluja tai taloudellista tukea, joita maakunta järjestäisi niitä varten varattujen määrärahojen edellyttämässä ja mahdollistamassa laajuudessa. Myös näiden palvelujen myöntämisen olisi aina perustuttava yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin. Maakunnan olisi nykyisen lainsäädännön ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina, kuin maakunnassa esiintyvä tarve edellyttää. 

Pykälässä mainitut palvelut täydentäisivät muiden lakien mukaisia palveluja. Ensisijainen sosiaalihuollon palveluissa sovellettava laki on sosiaalihuoltolaki, jonka soveltamisessa otetaan iäkkäiden henkilöiden kohdalla huomioon myös vanhuspalvelulaki. Terveydenhuoltolaissa säädetään kaikille järjestettävistä terveyspalveluista ja lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Lisäksi vammaiset henkilöt ovat oikeutettuja tarvitsemiinsa muun sosiaalihuollon lainsäädännön mukaisiin palveluihin ja tukeen kuten päihde- ja mielenterveyspalveluihin sekä lastensuojelun palveluihin. 

Kehitysvammalain kumoutuessa järjestettäisiin kehitysvammalain 2 §:n 2 kohdassa tarkoitettua terveydenhuoltoa ja mainitussa säännöksessä olevia muita terveydenhuoltoon liittyviä palveluja vastaavat palvelut terveydenhuoltolain nojalla. 

Pykälän 1 momentissa lueteltaisiin palvelut, jotka pääosin kuuluisivat maakunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin (subjektiiviset oikeudet). Näillä palveluilla toteutettaisiin ehdotetun lain 1 §:n mukaista lain tarkoitusta ja vastattaisiin 2 §:ssä tarkoitettuun vammaisen henkilön avun tai tuen tarpeeseen, joka liittyy vammasta tai sairaudesta aiheutuviin pitkäaikaisiin fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin tai kognitiivisiin toimintarajoitteisiin. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin määrärahasidonnaisista palveluista. Näitä palveluja olisivat ehdotetun lain 18 §:ssä tarkoitettu taloudellinen tuki ja 19 §:ssä tarkoitetut muut ehdotetun lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarvittavat palvelut. Myös ehdotetun lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettu vammaisen henkilön perheenjäsenen tai muun hänelle läheisen henkilön valmennus ja tuki olisi määrärahasidonnainen. 

7 §. Valmennus ja tuki. Pykälässä säädettäisiin vammaiselle henkilölle, hänen perheelleen tai muille hänelle läheisille henkilöille annettavasta valmennuksesta ja tuesta. 

Valmennusta ja tukea vastaavia palveluja järjestetään nykyisin kehitysvammalain 2 §:n perusteella ohjauksena, kuntoutuksena, toiminnallisena valmennuksena ja työhönvalmennuksena sekä vammaispalvelulain 8 §:n 1 momentin perusteella kuntoutusohjauksena ja sopeutumisvalmennuksena. Vammaiset henkilöt ja tarvittaessa heidän läheisensä voivat saada valmennusta ja tukea elämän muutostilanteissa tai erilaisissa taidoissa myös asumispalveluiden osana tai vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentissa tarkoitettuna muuna lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisena tukitoimena. Ohjausta ja toiminnallista valmennusta annetaan myös osana kehitysvammalain mukaista asumispalvelua ja vammaispalvelulain mukaista palveluasumista tai erillisenä asumisvalmennuksena tai asumisen taitojen harjoitteluna esimerkiksi vammautumisen jälkeen. Kehitysvammalain 1 §:n mukaiseen soveltamisalaan kuuluvat lapset ovat voineet saada erityishuoltona maksutonta kuntouttavaa varhaiskasvatusta. Vammaispalvelulain mukaisena sopeutumisvalmennuksena annetaan viittomakielen opetusta sekä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen ohjausta. Kummankin nykyisen lain perusteella myös vammaisen henkilön perheenjäsenet ja muut vammaiselle henkilölle läheiset henkilöt ovat voineet saada tarvitsemaansa tukea. 

Ehdotetulla säännöksellä mahdollistettaisiin edelleen nykyistä lainsäädäntöä vastaavat palvelut ja tuki vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Valmennuksen ja tuen tarkoituksena olisi tukea vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta sekä päätöksentekoa, osallisuutta ja itsenäistä suoriutumista vahvistamalla henkilön omia sekä tarvittaessa hänen perheensä ja muiden hänelle läheisten henkilöiden voimavaroja ja toimintaedellytyksiä. Tarkoituksena olisi saada vammaisen henkilön omat kyvyt ja voimavarat täysimääräisesti käyttöön sekä edistää ja ylläpitää vammaisen henkilön yksilöllistä toimintakykyä. Tarkoituksena olisi aina selvittää vammaisen henkilön oma tahto ja mahdollistaa sen toteutuminen. 

Vammaisen henkilön palvelutarvetta arvioitaessa ja asiakassuunnitelmaa laadittaessa henkilön on saatava tietoa palveluista ja niiden eri vaihtoehdoista sekä sosiaalityön ammattihenkilön antamaa tukea palvelutarpeidensa ilmaisemisessa ja palvelujen suunnittelussa. Ehdotetun lain 4 § korostaisi vammaisen henkilön osallistumisen ja osallisuuden tukemista henkilön toimintakyvyn, iän ja elämäntilanteen edellyttämällä tavalla. 

Valmennus ja tuki täydentäisi sosiaalihuoltolain 17 §:n sosiaalista kuntoutusta niissä vammaisuuteen liittyvissä tilanteissa, joissa sosiaalisen kuntoutuksen avulla ei voitaisi järjestää vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeiseen nähden riittäviä ja sopivia palveluja. Tällaisia tuen tarpeita voisivat olla esimerkiksi kognitiivisista syistä johtuva tuen tarve toiminnanohjauksessa ja arjen hallinnassa, erilaisten sopeutumisvalmennuksena annettavien erityispalvelujen tarve sekä liikkumistaidon ohjauksen, viittomakielen tai kommunikaation opetuksen ja ohjauksen tarve. Valmennus olisi yleensä määräaikainen palvelu yksittäiseen tilanteeseen tai kokonaisvaltaiseen eri elämänalueilla suoriutumiseen annettavaan valmennukseen. Sen sijaan tuki voisi olla myös pitkäaikaista tai jatkuvampaa. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada välttämättä tarvitsemaansa valmennusta ja tukea. Annettavan valmennuksen ja tuen sisältö voisi vaihdella joustavasti asiakkaan tarpeiden ja elämäntilanteen mukaan. Säännöksen 1-4 kohtiin voisi sisältyä tukea päätöksentekoon. Lisäksi tukea omaa elämää koskevaan päätöksentekoon olisi oikeus saada erillisenä palveluna momentin 5 kohdan mukaisesti. Tämä voisi sisältää myös tuen omien tunteiden ja toiveiden ilmaisemiseen ja niiden tulkitsemiseen, jolloin voitaisiin estää haastavien tilanteiden syntyminen. Vammaisen henkilön tarvetta tukeen päätöksenteossa olisi arvioitava sen mukaan, miten ja millaista tukea osana muita palveluja, esimerkiksi osana asumisen tukea, järjestetään. Ensisijaista olisi aina yleisen lainsäädännön nojalla annettava tuki. Tuesta päätöksentekoon säädettäisiin jatkossa myös sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilaslaissa. 

Momentin 1 kohdan mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada valmennusta ja tukea tiedollisissa, toiminnallisissa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tarvittavien taitojen harjoittelemisessa. Tavoitteena voisi olla joko uusien taitojen oppiminen tai olemassa olevien taitojen käytön harjoittelu. Tavanomaisessa elämässä suoriutuminen voi edellyttää valmennusta esimerkiksi teknisten laitteiden käytössä, digisovellusten käytössä, ympäristön hahmottamisessa tai liikkumisessa erilaisissa toimintaympäristöissä, rahankäytössä, ajan hahmottamisessa, kodinhoidon suunnittelussa tai toteutuksessa taikka asiointitilanteissa toimimisessa. Näissä tilanteissa toimimisen harjoittelu voisi olla joko lyhytkestoista tai pitkäaikaista, jopa vuosia kestävää. Palvelu sisältäisi myös näissä tilanteissa tarvittavan tuen päätöksentekoon. 

Valmennukseen ja tukeen voisi sisältyä sosiaalisen kanssakäymisen tukemista ja osallisuutta edistävää toimintaa. Yhtenä esimerkkinä tässä tarkoitetusta valmennuksesta ja tuesta voisi olla neuropsykiatrinen valmennus. 

Kohdassa tarkoitettuun valmennukseen ja tukeen voisi sisältyä myös palvelua, joka vastaisi pääosin nykyisin erityishuoltoon kuuluvana palveluna annettua niin sanottua psykososiaalista kuntoutusta. Tällaisen valmennuksen tavoitteena olisi vammaisen henkilön psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn tukeminen ja edistäminen. Tavoitteena olisi tukea itsenäistä suoriutumista eri elämänalueilla kokonaisvaltaisesti. 

Kohdassa tarkoitettuun valmennukseen ja tukeen sisältyisi myös mahdollisuus saada varhaiskasvatusta ehdotetun lain mukaisena valmennuksen ja tuen palveluna. Arvio vammaispalveluna annettavan varhaiskasvatuksen tarpeesta tehtäisiin monialaisessa yhteistyössä siten kuin ehdotetun lain 4 §:ssä ja uuden varhaiskasvatuslain 7 §:ssä säädetään. Palvelua järjestettäisiin niille vammaisille lapsille, joilla palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman perusteella olisi välttämätön tarve varhaiskasvatukseen nimenomaan osallisuutta tukevana toimintana. Osallistuminen varhaiskasvatukseen tarjoaisi näille lapsille malli- ja vertaisoppimista, sosiaalisten taitojen kehittymistä ryhmässä, ohjausta arjen toiminnoissa sekä vähentäisi konfliktiherkkyyttä. Varhaiskasvatukseen pääsy ja siihen osallistuminen antaisi heille paremmat lähtökohdat myös perusopetukseen ja muuhun toimintaan yhteiskunnassa. Arvio palvelun tarpeesta tehtäisiin lapsikohtaisesti. 

Momentin 2 kohta sisältäisi erilaisissa elämän muutostilanteissa annettavan valmennuksen ja tuen. Palvelun tarkoituksena olisi vastata muuttuviin ja usein tilapäisesti kasvaviin tuen tarpeisiin silloin, kun vammaisen henkilön elämässä tapahtuu merkittäviä muutoksia, kuten päiväkodin, koulun, opiskelun tai uuden työn aloittaminen tai muutto uuteen kotiin tai silloin, kun henkilön toimintakyky tai perhesuhteet muuttuvat. Palvelu sisältäisi myös näissä tilanteissa tarvittavan tuen päätöksentekoon. 

Uudet elämäntilanteet saattavat edellyttää tukea uusien taitojen harjoittelemisessa tai aiemmin opittujen taitojen siirtämisessä uuteen tilanteeseen tai toimintaympäristöön. Muutostilanteissa annettava valmennus ja tuki voisi olla valmistautumista uuteen tilanteeseen kuten muuttovalmennus tai uuden ympäristön hahmottamisen tai siellä liikkumisen harjoittelu. Henkilön tuen tarpeita voidaan arvioida esimerkiksi asumisharjoittelun tai asumiskokeilun avulla. Valmennuksena ja tukena olisi mahdollista järjestää työelämään johtavaa valmennusta silloin, kun henkilö ei saisi sitä muun lainsäädännön perusteella. Lisäksi olisi tärkeää, että henkilö saisi riittävän tuen myös muuton tai esimerkiksi uuden työn aloittamisen jälkeen. 

Valmennus ja tuki voisi liittyä myös uuden tilanteen ymmärtämiseen ja siihen sopeutumiseen vammautumisen jälkeen tai tilanteissa, joissa perheeseen on syntynyt vammainen lapsi. Muuttunut elämäntilanne saattaa edellyttää tukea uusien toimintakäytäntöjen haltuunotossa. Myös perheenjäsenten ja muiden vammaiselle henkilöille läheisten henkilöiden tuen tarve korostuu sekä suunnitelluissa että äkillisissä elämän muutostilanteissa. Näissä tilanteissa on tärkeää, että läheiset henkilöt pystyvät tukemaan vammaista henkilöä sovittujen toimintamallien harjoittelemisessa, jotta opitut taidot saadaan paremmin siirrettyä henkilön omaan toimintaympäristöön. 

Momentin 3 kohdan mukaan valmennus ja tuki sisältäisi vammaissopimuksen 2 artiklassa määriteltyyn viestintään eli kieliin ja erilaisiin kommunikointikeinoihin liittyvän valmennuksen ja tuen siltä osin kuin se ei kuuluisi terveydenhuollon lääkinnällisen kuntoutuksen vastuulle. Näin turvattaisiin vammaisen henkilön mahdollisuus vuorovaikutukseen ja tiedon saantiin. Palvelu sisältäisi myös näissä tilanteissa tarvittavan tuen päätöksentekoon. 

Kommunikaatio-opetuksen ja -ohjauksen tavoitteena on, että kuurolla, kuulovammaisella, kuulonäkövammaisella tai puhevammaisella henkilöllä ja hänen perheellään ja muilla hänelle läheisillä henkilöillä on yhteinen kieli ja kommunikointikeino. Joissain tilanteissa valmennuksen tarve voisi olla pitkäaikaista kuten annettaessa viittomakielen tai viitotun puheen opetusta. Perustuslakivaliokunta on viittomakielen säätämisen yhteydessä antamassaan mietinnössä (PeVM 10/2014 vp) korostanut, että jokaiselle lapselle ja hänen perheelleen on turvattava mahdollisuudet saada riittävästi viittomakielen opetusta niin, että lapsen oikeus omaan kieleen toteutuu ja koko perheelle luodaan mahdollisuudet toimivaan vuorovaikutukseen yhteisen kielen avulla. 

Puhevammaiselle henkilölle ja hänen perheelleen ja muille hänelle läheisille henkilöille voitaisiin myöntää kommunikaatio-ohjausta vasta, kun vammaiselle henkilölle on lääkinnällisenä kuntoutuksena määritelty soveltuva kommunikaatiokeino tai kommunikoinnin apuväline. Säännöksessä tarkoitettu kommunikaatio-opetus ja -ohjaus ei korvaisi puheterapeutin antamaa puheterapiaa tai ohjausta eikä lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvaa kommunikoinnin apuvälinearviointia tai apuvälinepalveluja. 

Silloin, kun henkilö ei kykene käsitteelliseen ajatteluun eikä kielellisin keinoin tapahtuvaan mielipiteen muodostamiseen, saattaa ainoa tapa selvittää hänen tahtoaan olla esimerkiksi henkilön olemuskielen, tunteiden ilmaisun ja toiminnan havainnointi eri tilanteissa. Varhaisten taitojen varassa esimerkiksi ilmeillä, eleillä, liikkeellä ja kosketuksella viestivä ja toimiva henkilö on hyvin riippuvainen toisten ihmisten tuesta. Siksi on välttämätöntä, että perheenjäsenet ja muut hänelle läheiset henkilöt ymmärtävät ja tulkitsevat mahdollisimman oikein hänen viestejään ja tukevat hänen vuorovaikutustaan. Kommunikoinnin tuki tarkoittaisi myös varhaisten taitojen varassa viestivän henkilön vuorovaikutuksen vahvistamista tukemalla hänen perheenjäsentensä ja muiden hänelle läheisten henkilöiden vuorovaikutustaitoja. 

Kommunikoinnin tuki tarkoittaisi myös näkövammaisten henkilöiden luku- ja kirjoitustaidon mahdollistavan pistekirjoituksen opetusta. Pistekirjoitustaito on välttämätöntä sokeille ja vaikeasti heikkonäköisille, koska vain lukemalla oppii oikeinkirjoituksen. Kirjoitus- ja lukutaito ovat tarpeellisia myös muistiinpanojen tekemiseen ja tavaroiden merkitsemiseen. Pistekirjoituksen opetus sisältää ohjaussuunnitelman, opetuksen toteuttamisen sekä tarvittavan materiaalin ja apuvälineiden hankkimisen. 

Momentin 4 kohdan mukaan vammaisen henkilöllä olisi oikeus saada tukea sellaisiin tavanomaisen elämän tilanteisiin tai asioihin, joista hän ei vamman aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi harjoittelunkaan tuloksena pystyisi suoriutumaan. Tarkoituksena olisi tukea henkilöä suoriutumaan mahdollisimman itsenäisesti hyödyntäen ne voimavarat, joita hänellä on ja näin mahdollistaa hänelle yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua yhteiskunnassa. Palvelu sisältäisi myös näissä tilanteissa tarvittavan tuen päätöksentekoon. 

Vammainen henkilö voisi saada pitkäaikaista tukea paitsi tiedollisten myös toiminnallisten tai sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvien puuttuvien taitojen kompensoimiseksi muun muassa kotona, työelämässä ja harrastuksissa. Vammainen henkilö saattaa tarvita pitkäaikaista tukea myös avoimilla työmarkkinoilla sen tuen lisäksi, mitä muun lainsäädännön nojalla on saatavissa työllistymisen edistämisen tukitoimina. Pitkäaikaista tuen tarvetta voi olla myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, vaikka henkilöllä olisi erinomaiset tiedolliset taidot. Myös aloitekyvyn puute ja muut kognitiiviset ongelmat voisivat edellyttää pitkäaikaista tukea. Valmennuksen ja tuen luonteeseen voisi kuulua esimerkiksi tavanomaisen elämän tilanteissa suoriutumisen osalta ohjausta arkielämän taidoissa. 

Valmennus ja tuki voisi joissakin tilanteissa olla toisen henkilön antamaa aktiivista, ohjaavaa ja vastuun ottavaa tukea. Tältä osin palvelu poikkeaisi henkilökohtaisesta avusta, jossa vammainen henkilö itse tai tuettuna määrittelee henkilökohtaisella avulla toteutettavaa toimintaa. Valmennuksen ja tuen tarkoituksena olisi tällöinkin vammaisen henkilön osallisuuden ja toimintakyvyn tukeminen henkilön omista tavoitteista ja toiveista lähtien. Sitä voitaisiin järjestää, jos henkilöllä ei joillakin elämänalueilla olisi edellytyksiä käyttää henkilökohtaista apua. 

Momentin 5 kohdan mukaan valmennusta ja tukea olisi oikeus saada omaa elämää koskevaan päätöksentekoon myös erillisenä palveluna. Tukea voisi saada muun muassa tiedon etsimisessä sekä asioiden merkityksen selvittämisessä ja erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen ja niiden vaikutusten arvioinnissa ja päätösten tekemisessä. Palvelua voitaisiin antaa esimerkiksi sopeutumisvalmennuskursseilla. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tarkemmin vammaisen henkilön perheen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden oikeudesta valmennukseen ja tukeen. Sen mukaan perheellä ja muilla vammaiselle henkilöille läheisillä henkilöillä olisi oikeus valmennukseen ja tukeen merkittävissä elämänmuutostilanteissa. 

Perheellä ja muilla vammaiselle henkilölle läheisillä henkilöillä tarkoitettaisiin tässä pykälässä vammaisen henkilön perheenjäsentä mukaan lukien esimerkiksi isovanhemmat tai muuta henkilöä, joka on läheisesti ja tiiviisti mukana vammaisen henkilön elämässä. Muita vammaiselle henkilölle läheisiä henkilöitä voisivat olla esimerkiksi päiväkodin, koulun tai opiskelupaikan henkilökunta, työyhteisön jäsenet, ystävät ja harrastus- tai muun vapaa-ajan toiminnan ohjaajat. Edellytys olisi, että edellä kuvatut henkilöt tosiasiallisesti olisivat läheisessä ja tiiviissä vuorovaikutussuhteessa henkilön kanssa. Vammaisen henkilön perheenjäsenet ja muut hänelle läheiset henkilöt voisivat saada valmennusta konkreettiseen vammaisen henkilön voimavarojen ja toimintaedellytyksien vahvistamisen tavoitteeseen liittyvään toimintaan. Perheenjäsenille ja muille vammaiselle henkilölle läheisille henkilöille annettavan valmennuksen tavoitteena olisi aina vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden, osallisuuden tai itsenäisen suoriutumisen tukeminen taikka vammaisen henkilön tai hänen elämäänsä vaikuttavien läheisten henkilöiden tukeminen. 

Merkittävissä elämänmuutostilanteissa vammaisen henkilön perheen ja muiden vammaiselle henkilölle läheisten henkilöiden osallistuminen valmennukseen olisi välttämätöntä palvelun tavoitteiden saavuttamiseksi. Kommunikaatio-opetus ja -ohjaus ovat tyypillinen esimerkki tällaisesta perheille ja muille vammaiselle henkilöille läheisille henkilöille annettavasta välttämättömästä palvelusta. Tällä tarkoitettaisiin perheelle ja muille vammaiselle henkilölle läheisille henkilöille annettavaa viittomakielen opetusta tai puhetta tukevien tai korjaavien kommunikointikeinojen ohjausta. Tavoitteena olisi, että vammaisella henkilöllä ja muilla hänelle läheisillä henkilöillä on yhteinen kieli ja kommunikointikeino. Silloin, kun vammaisen henkilön vuorovaikutuksen onnistuminen olisi hyvin riippuvainen läheisten henkilöiden taidoista tulkita ja ymmärtää hänen viestejään eikä valmennusta ja tukea voitaisi antaa henkilölle itselleen, perheenjäsenillä ja muilla vammaiselle henkilölle läheisillä henkilöillä olisi oikeus saada kommunikoinnin tukea subjektiivisena oikeutena. 

Merkittävissä elämänmuutostilanteissa perheelle ja muille vammaiselle henkilölle läheisille henkilöille annettava sopeutumisvalmennus olisi yksi esimerkki välttämättömästä subjektiivisena oikeutena annettavasta valmennuksesta ja tuesta. 

Pykälän 3 momentin mukaan valmennusta ja tukea voitaisiin antaa vammaisen henkilön perheelle ja muille hänelle läheisille henkilöille silloin, kun se olisi tarpeen vammaisen henkilön valmennukselle ja tuelle asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Vammaisen henkilön perheelle tai muille hänelle läheisille henkilöille järjestettävä palvelu kuuluisi pääsääntöisesti maakunnan yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin. Perhe ja muut läheiset henkilöt voisivat kuitenkin osallistua vammaiselle henkilölle itselleen annettavaan valmennukseen. 

Pykälän 4 momentin mukaan valmennuksen ja tuen tavoitteet ja sisältö sekä välttämätön määrä, kesto ja toteutustapa olisi määriteltävä vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Valmennuksen ja tuen sisällöstä, määrästä, kestosta sekä toteuttamistavasta tehtäisiin hallintopäätös, vaikka palvelu toteutettaisiin muun palvelun osana. 

Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada valmennusta ja tukea palvelutarpeen arvioinnissa todetun yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Valmennus ja tuki voisi kohdistua sekä muiden palvelujen, kuten asumisen tai liikkumisen tuen käyttämiseen että henkilön jokapäiväisessä elämässä suoriutumiseen ylipäätänsä. Valmennuksen avulla olisi esimerkiksi mahdollista harjoitella itsenäistä asumista tai julkisen liikenteen käyttöä tavoitteena itsenäinen liikkuminen. Valmennuksella voitaisiin myös lisätä valmiuksia henkilökohtaisen avun käyttämiseen tulevaisuudessa. 

Valmennusta ja tukea voitaisiin antaa henkilökohtaisena tai ryhmässä toteutettavana palveluna taikka muiden palveluiden osana. Arvioitaessa valmennuksen ja tuen toteutustapaa olisi otettava huomioon asiakassuunnitelmaan kirjatut tavoitteet palvelulle. Tarkoituksena olisi, että valmennusta ja tukea järjestettäisiin joustavasti vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. 

Valmennusta ja tukea voitaisiin toteuttaa ryhmämuotoisesti silloin, jos se katsottaisiin tarkoituksenmukaiseksi palvelulle asetettuihin tavoitteisiin nähden. Valmennusta ja tukea antaville henkilöille ei asetettaisi yleisiä pätevyysvaatimuksia. Palvelua toteuttavilla henkilöllä olisi kuitenkin oltava kulloisenkin vammaisen henkilön valmennuksen ja tuen tavoitteiden, sisällön ja toteutustavan edellyttämä osaaminen. Tarvittaessa valmennus ja tuki olisi suunniteltava ja toteutettava yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon, erityisesti kuntoutuksen sekä opetuksen ammattilaisten kanssa. Edellä 1 momentin 1 kohdan perusteella annettu neuropsykiatrinen valmennus edellyttäisi asianmukaista ammatillista osaamista. Varhaiskasvatuksen henkilöstölle asetetuista vaatimuksista säädetään varhaiskasvatuslaissa. 

Valmennus ja tuki sisältäisi palvelun toteuttamiseksi tarpeelliset kuljetukset silloin, kun vammaisella henkilöllä on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa eikä hän toimintarajoitteensa takia voi ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä. 

8 §.Henkilökohtainen apu. Pykälässä säädettäisiin henkilökohtaisen avun sisällöstä, sen saamisen edellytyksistä ja avun määrästä. Säännös vastaisi asiallisesti pitkälti nykyisen vammaispalvelulain 8 c §:ä muutoin mutta sen 3 momenttiin sisältyvää ikääntymiseen liittyviä sairauksia ja toimintarajoitteita koskevaa erillistä rajausta ei sisältyisi ehdotettuun pykälään, vaan säännöksen soveltaminen määräytyisi 2 §:n perusteella. Pykälää ehdotetaan lisäksi täydennettäväksi säätämällä tarkemmin niistä tilanteista, joissa henkilökohtainen apu ei tulisi sovellettavaksi sekä lisäämällä pykälään säännös hoitotoimenpiteistä. 

Vammaisella henkilöllä olisi palveluun subjektiivinen oikeus. Sääntelyä tarkennettaisiin ja selkeytettäisiin nykyisessä soveltamiskäytännössä olleiden puutteiden ja epäselvyyksien korjaamiseksi. 

Henkilökohtaisen avustajan työtehtävät ja avustajalta vaadittava osaaminen vaihtelevat vammaisen henkilön avun tarpeiden, elämäntilanteen ja omien näkemysten mukaan. Vuoden 2018 alusta alkaen on ollut mahdollista suorittaa henkilökohtaisen avustajan tutkintonimikkeen antava tutkinto. Henkilökohtaiselta avustajalta ei kuitenkaan edelleenkään edellytettäisi tehtävään tiettyä pätevyyttä tai koulutusta mutta hänen olisi saatava perehdytys työhönsä. Perehdytyksen antaisi pääsääntöisesti työnantaja ja tarvittaessa myös muu taho. Nykyisten hengityshalvauspotilaiden kohdalla avustaja- ja hoitoringin ammattirakennetta muutettaisiin noin puolella henkilöistä terveydenhuoltopainotteisesta mallista osin henkilökohtaisen avun työnantajamallilla toteutettavaksi. Avustajaringin kokoonpanoon kuuluisi tällöin yhden sairaanhoitajan lisäksi neljä henkilökohtaista avustajaa. 

Pykälän 1 momentin mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua silloin, kun hän välttämättä ja toistuvasti tarvitsee toisen henkilön apua pykälässä tarkoitetuissa toimissa. Henkilökohtaista apua olisi oikeus saada vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta toimintarajoitteesta seuraavan yksilöllisen tarpeen mukaan. Tarpeen määrittelyyn vaikuttaisi henkilön elämäntilanne kokonaisuudessaan eli muun muassa asumis- ja muut elinolosuhteet, perhetilanne ja osallistuminen opiskeluun, työelämään, muuhun osallistumista tukevaan toimintaan tai vapaa-ajan toimintoihin. 

Vammaisen henkilön asumisen ja siihen liittyvien palvelujen toteuttamistavalla olisi merkitystä arvioitaessa tarvetta henkilökohtaiseen apuun. Lähtökohtana olisi nykyisen lainsäädännön ja sen soveltamiskäytännön mukaisesti, että palveluyksikössä asuessaan vammainen henkilö saisi päivittäisissä toimissa kotona tarvittavan avun tai tuen pääsääntöisesti yksikön henkilökunnalta. Palveluyksikön palvelut ja henkilökohtainen apu olisivat toisiaan täydentäviä tai vaihtoehtoisia palveluja. Henkilön avun ja tuen tarvetta olisi aina arvioitava yksilöllisesti siten, että palvelut muodostavat henkilön tarpeita vastaavan kokonaisuuden. 

Jos vammainen henkilö ei vammasta tai sairaudesta johtuvan pitkäaikaisen toimintarajoitteen vuoksi suoriudu säännöksessä tarkoitetuissa toimissa ilman toisen henkilön apua eikä hänen avun tai tuen tarpeisiinsa voitaisi vastata riittävin ja sopivin palveluin muun lain nojalla, olisi maakunnan järjestettävä henkilökohtainen apu. Tavoitteena olisi turvata välttämättä tarvittava henkilökohtainen apu sekä niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat runsaasti toisen henkilön apua eri toiminnoissa, että niille, joiden avuntarve on toistuvaa mutta määrällisesti vähäisempää. Tämä vastaisi nykyistä lainsäädäntöä. 

Kuten nykyisessäkin laissa, henkilökohtaisen avun tarkoitus olisi kattaa ne tavanomaisessa elämässä suoriutumiseen kuuluvat asiat ja tehtävät, jotka vammainen henkilö tekisi itse, jos hänellä ei olisi vamman tai sairauden aiheuttamaa toimintarajoitetta tai -rajoitteita, joka estää tai jotka estävät toiminnan kulloinkin kyseessä olevassa ympäristössä. 

Henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua, vaikka vammasta tai sairaudesta johtuva toimintarajoite ei estäisi häntä toimimista tutussa, hänelle suotuisassa ympäristössä, mutta estäisi toimimisen vieraammassa ympäristössä. Avun tarvetta arvioitaessa olisi otettava huomioon ympäristötekijöiden vaikutus. Henkilökohtainen apu olisi välttämätöntä, jos kyseessä oleva, vammaisen henkilön kannalta tärkeä asia, tehtävä tai toiminta jäisi muutoin kokonaan tekemättä tai esimerkiksi päivittäisten henkilökohtaisten toimien suorittaminen olisi kohtuuttoman hidasta tai hankalaa. Henkilökohtainen apu olisi välttämätöntä myös tilanteissa, joissa henkilö tarvitsee sitä voidakseen liikkua tai muutoin toimia turvallisesti. 

Toistuva avuntarve ei merkitsisi samaa kuin jatkuva avuntarve. Toistuvuuden vaatimuksen täyttäisi esimerkiksi viikoittainen avuntarve, jos se olisi vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi edellä kuvatulla tavalla välttämätöntä. Säännöksessä mainitaan nykyisen lain tavoin tavanomaisen elämän osa-alueita, joille apua olisi järjestettävä. Nykyisen vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentissa henkilökohtainen apu on määritelty välttämättömäksi avustamiseksi kotona ja kodin ulkopuolella pykälässä tarkoitetuissa toimissa. Ehdotetussa säännöksessä palvelua ei määriteltäisi sen antamispaikan suhteen, koska vammaisen henkilön avun saamista päivittäisissä toimissa ei ole perusteltua rajata tiettyyn paikkaan. Säännöksen mukaista henkilökohtaista apua olisi järjestettävä sekä kotona että kodin ulkopuolella. 

Momentin 1 kohdan mukaisilla päivittäisillä toimilla tarkoitettaisiin toimia, joita ihmiset elämässään tekevät joka päivä tai harvemmin, mutta toistuvasti tietyin väliajoin. Päivittäisiä toimia ovat tavanomaisessa elämässä tehtävät henkilökohtaiset toimet, kuten muun muassa pukeutuminen ja henkilökohtaisen hygienian hoito, wc-toiminnoissa avustaminen sekä esimerkiksi liikkuminen, vaate- ja ruokahuolto ja muut kotityöt sekä asiointi. Asiointi voi sisältää esimerkiksi asiointia kodin ulkopuolella tai asioiden hoitamista kotona netin välityksellä. Kotityöt voivat sisältää esimerkiksi ruuan valmistamista, siivoamista tai vaatteiden ja kodin tekstiilien pesua ja huoltamista sekä muita tavanomaisia itse tehtäviä kotitöitä. Myös vammaisen henkilön mahdollisuutta turvata huollossaan tai hoidossaan olevan lapsen jokapäiväinen hoito ja huolenpito sekä osallistumista vanhempana tai huoltajana näihin toimiin voitaisiin tukea henkilökohtaisella avulla. 

Vammainen henkilö voi tarvita toisen henkilön apua päivittäisissä toimissa esimerkiksi osallistuessaan kuntoutukseen tai käyttäessään terveys-, päihde- tai mielenterveyspalveluja. Tältä osin pääsääntö olisi nykyisen lainsäädännön tavoin se, että viranomaisen olisi pyrittävä järjestämään palvelut siten, että ne ovat yhdenvertaisesti saavutettavissa ja käytettävissä. Näin ollen palvelun tuottajalla olisi ensisijainen vastuu myös vammaisen henkilön tarvitseman avustamisen järjestämisessä edellä mainittuja palveluja annettaessa. Henkilökohtaisen avun tarve esimerkiksi laitoskuntoutuksessa tai sairaalahoidon aikana tulisi kuitenkin aina arvioida henkilön toimintarajoitteesta johtuvien erityistarpeiden perusteella. Esimerkiksi hengityslaitetta käyttävien henkilöiden kohdalla olisi mahdollistettava oman avustajan mukaan ottaminen sairaala- tai kuntoutusjaksolle. 

Momentin 2 kohdan mukaan henkilökohtaisen avun piiriin kuuluisivat nykyisen lain tavoin työ ja opiskelu. 

Työllä tarkoitettaisiin työsuhteeseen perustuvan työn lisäksi nykyisen lain tavoin yritystoimintaa. 

Säännöksessä tarkoitettuna opiskeluna pidettäisiin sellaista opiskelua, joka johtaa jonkin tutkinnon tai ammatin saavuttamiseen tai parantaa valmiuksia tällaiseen opiskeluun tai vahvistaa vammaisen henkilön ammattitaitoa ja parantaa hänen mahdollisuuttaan työllistyä. Kohdassa tarkoitettuun työhön ja opiskeluun sisältyisi nykyisen lain tavoin myös niihin kuuluva matkustaminen silloin, kun sitä voidaan pitää tavanomaiseen elämään kuuluvana. 

Ammatillisen oppilaitoksen olisi ensisijaisesti huolehdittava opiskelun edellyttämistä avustajapalveluista ammatillisesta koulutuksesta annetun lain perusteella. Henkilökohtaista apua voitaisiin järjestää myös sellaisissa kansanopistojen vapaan sivistystyön pitkäkestoisissa koulutuksissa, jotka ovat verrattavissa ammatillisesta koulutuksesta annetussa laissa säädettyyn työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen. Edellytyksenä tälle olisi, että kansanopiston koulutus täyttää henkilökohtaista apua koskevassa säännöksessä tarkoitetun opiskelun kriteerit eli johtaa jonkin tutkinnon tai ammatin saavuttamiseen tai vahvistaa vammaisen henkilön ammattitaitoa sekä parantaa hänen mahdollisuuksia työllistyä. Perusopetuksen järjestäjällä on perusopetuslain nojalla velvollisuus järjestää oppilaan tarvitsema tuki mukaan lukien opetuksen edellyttämät tulkitsemis- ja avustajapalvelut. 

Muu kuin edellä tarkoitettu opiskelu katsottaisiin vapaa-ajan toiminnaksi, johon henkilökohtaista apua järjestettäisiin momentin 3 kohdan mukaisesti. 

Sosiaalihuoltolain 57 §:n perusteella sosiaalipalveluja ei järjestetä ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Ehdotetun lain 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettäisiin henkilökohtaisen avun järjestämisestä opiskelussa. 

EU-tuomioistuin on ratkaisussaan 25.7.2018, C-679/16, EU:C:2018:601 ottanut kantaa henkilökohtaisen avun myöntämiseen ulkomaille siellä tapahtuvaa opiskelua varten silloin, kun henkilön kotipaikka säilyy Suomessa. Kyseisessä asiassa henkilö haki vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua noin viisi tuntia viikossa päivittäisiin toimiin opiskellakseen päätoimisesti kolmivuotista tutkintoa Tallinnassa, Virossa. Henkilö vietti Tallinnassa kolme tai neljä päivää viikossa ja palasi viikonlopuiksi Suomeen. Henkilökohtainen apu tulisi näin ollen järjestettäväksi Suomen ulkopuolella. 

EU-tuomioistuin katsoi korkeimman hallinto-oikeuden esittämän ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen osalta, että henkilökohtainen apu ei kuulu sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta annetun asetuksen (EY) N:o 883/2004 mukaisen sairausetuuden käsitteen alaan, joten sosiaaliturva-järjestelmien yhteensovittamista koskevat säännöt eivät soveltuneet tapauksessa. Asia tuli tarkasteltavaksi toisessa ja kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä unionin kansalaisuuden ja vapaan liikkuvuuden kautta. EU-tuomioistuin arvioi, ovatko Euroopan unionin toiminnasta tehty sopimuksen, jäljempänä SEUT, 20 ja 21 artikla esteenä sille, että jäsenvaltiossa asuvan vaikeavammaisen henkilön kotikunta epää häneltä pääasiassa kyseessä olevanhenkilökohtaisen avun kaltaisen etuuden siitä syystä, että hän oleskelee toisessa jäsenvaltiossa suorittaakseen siellä korkeakouluopintojaan. 

EU-tuomioistuin totesi perusteluissaan, että SEUT 20 artiklan 1 kohdan mukaisen unionin kansalaisen aseman tarkoituksena on olla jäsenvaltioiden kansalaisten perustavanlaatuinen asema, josta johtuviin oikeuksiin voi vedota myös lähtövaltiota vastaan. SEUT 21 artiklan mukaan unionin kansalaisella on oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella. 

Tuomioistuin katsoi ratkaisussaan, että henkilökohtaisen avun epääminen pelkästään sillä perusteella, että henkilö valitsi korkeakouluopinnot muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa oli unionin kansalaisen liikkumis- ja oleskeluvapauden rajoitus. Tällainen rajoitus voi kuitenkin olla tietyissä tilanteissa oikeutettu. Perusteluissaan unionin tuomioistuin arvioi oikeuttamisperusteita, joilla liikkumisvapauden rajoittaminen voisi olla hyväksyttävää. Lähtökohtaisesti hyväksyttävinä päämäärinä kansalliselle säännöstölle, jolla voidaan rajoittaa vapaata liikkuvuutta, on pidetty sen varmistamista, että etuuden hakijan ja jäsenvaltion välillä on tosiasiallinen yhteys ja että sosiaaliturvajärjestelmän taloudellinen tasapaino säilyy. Tuomioistuin arvioi asiaa lisäksi kunnan valvontamahdollisuuksien näkökulmasta. 

Tapauksessa oli merkityksellinen ja riidaton lähtökohta, että henkilö säilytti kansallisen säännöstön nojalla kotipaikkansa Suomessa ja että hänen viikoittainen oleskelunsa Virossa oli vain tilapäistä, koska henkilön oli tarkoitus palata kotikuntaansa aina viikonloppuisin. 

Tuomioistuin kiinnitti kyseisessä tapauksessa huomiota muun muassa siihen, että henkilökohtaisen avun käyttö oli Suomen lainsäädännössä sallittua ja käytön edellytysten valvonta oli mahdollista tilanteissa, joissa Suomessa asuva henkilö käyttää Suomen ulkopuolella samanlaista henkilökohtaista apua työ- tai lomamatkalla. Tuomioistuin kiinnitti lisäksi erityistä huomiota tapauksessa opintojen suorittamiseen jäsenvaltion raja-alueella todeten, että kunnan mahdollisuudet valvoa avun käyttöä henkilön suorittaessa opintoja kaukana olevassa suomalaisessa kunnassa eivät ole paljon paremmat kuin pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa, jossa henkilö suorittaa opintojaan tosin Suomen ulkopuolella mutta sen raja-alueella ja palaa joka viikonloppu kotikuntaansa Suomessa. 

EU-tuomioistuin katsoi, että pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa SEUT 20 ja 21 olivat esteenä sille, että jäsenvaltiossa asuvan vaikeavammaisen henkilön kotikunta epää henkilökohtaista avun siitä syystä, että hän oleskelee toisessa jäsenvaltiossa suorittaakseen siellä korkeakouluopintoja. 

Kohdassa tarkoitettua henkilökohtaista apua järjestettäisiin lisäksi muun lain nojalla järjestettävään osallisuutta edistävään toimintaan. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi muuta työelämävalmiuksia tai osallisuutta edistävää sosiaalista kuntoutusta tai muuta vastaavaa toimintaa, kuten sosiaalihuoltolain 17 §:n mukaista sosiaalista kuntoutusta, vuoden 1982 sosiaalihuoltolain 27 d §:n mukaista työllistymistä tukevaa toimintaa ja 27 e §:n mukaista työtoimintaa tai laissa kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) tarkoitettua toimintaa. 

Momentin 3 kohdan mukaan henkilökohtaista apua järjestettäisiin vapaa-ajan toimintaan ja sosiaaliseen osallistumiseen. Säännöksen tarkoitus olisi edistää vammaisen henkilön yhdenvertaisia osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia. Sosiaaliseen osallistumiseen sisältyisi muun muassa tarvittava apu ystävien ja sukulaisten sekä muiden ihmisten tapaamisessa vammaisen henkilön omien valintojen mukaisesti. Sosiaalinen osallistuminen sisältäisi myös yhteiskunnallisen osallistumisen kuten järjestötoiminnan, vapaaehtoistyön ja poliittisen toiminnan. Säännös vastaisi nykyistä lakia. 

Kohdassa tarkoitettuun vapaa-ajan toimintaan ja sosiaaliseen osallistumiseen sisältyisi nykyisen lain tavoin myös matkustaminen vapaa-ajalla silloin, kun sitä voidaan pitää tavanomaiseen elämään kuuluvana. Myös näiden matkojen osalta vertailu tehtäisiin samaan ikäryhmään tai samankaltaisessa elämäntilanteessa oleviin henkilöihin. 

Pykälän 2 momentissa määriteltäisiin henkilökohtaisen avun tarkoitus. Henkilökohtaisen avun keskeinen tavoite nykyisen sääntelyn tavoin olisi vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden ja valinnanvapauden toteuttaminen. Tämä tarkoittaisi sitä, että henkilö tekisi henkilökohtaisen avun turvin toteutettavat toiminnot itse, jos toimintarajoite ei sitä estäisi. 

Henkilökohtainen apu tukisi myös vammaisten lasten ja nuorten osallistumismahdollisuuksia ikäkauden mukaiseen toimintaan sekä edistäisi lasten ja nuorten itsenäistymistä, oman identiteetin muodostumista ja osallisuutta. Tavanomaisia huoltajan velvollisuuksia ja lapsen oikeutta henkilökohtaiseen apuun arvioitaisiin sen mukaan, miten itsenäisesti saman ikäiset vammattomat lapset yleensä toimivat ja toisaalta sen mukaan, mitkä ovat henkilökohtaista apua hakevan lapsen tarpeet ja toiveet. 

Henkilökohtaisen avun lähtökohtana olisi vammaisen henkilön omien valintojen mahdollistaminen vamman tai sairauden estämättä. Vammainen henkilö määrittelisi itse lain ja hallintopäätöksen rajoissa sen, mihin, missä ja milloin hän henkilökohtaista apua käyttää. Tästä syystä edellytettäisiin, että vammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö. Tämä vastaisi sisällöllisesti nykyistä lakia, jonka mukaan henkilöllä on oltava voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Säännöstä täsmennettäisiin kohdentamalla voimavaraedellytys avun sisältöön. Käsite avun sisältö kattaisi henkilökohtaisen avun tunnusmerkit eli sen mitä tehdään, missä tehdään ja milloin tehdään. Nykyisessä laissa oleva terminologinen jako avun sisältöön ja toteutustapaan on muodostunut soveltamiskäytännössä jossain määrin epäselväksi. Termillä toteutustapa ei ole tarkoitettu viitata siihen avun toteuttamistavan valintaan, josta säädetään nykyisen vammaispalvelulain 8 d pykälässä. 

Nykyisen lain toimeenpanon ohjauksen ja oikeuskäytännön perusteella vammainen henkilö voi määritellä henkilökohtaisen avun sisällön itse tai toisen henkilön tuen tai erilaisten kommunikaation apuvälineiden avulla. Tätä ei olisi tarkoitus muuttaa ehdotetun säännöksen soveltamisessa. 

Jos vammaisella henkilöllä ei tuettunakaan arvioitaisi olevan säännöksen edellyttämiä voimavaroja määritellä avun sisältöä ja siten käyttää henkilökohtaista apua, hän olisi yleisten soveltamisalasta tulevien ja palvelukohtaisten edellytysten täyttyessä oikeutettu saamaan apua ja tukea tavanomaisessa elämässä suoriutumiseen ehdotetun lain mukaisena valmennuksena ja tukena tai osana asumisen tuen palveluja taikka muuna lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisena palveluna. 

Jos avun tarve perustuisi pääasiassa hoivaan, hoitoon tai vammaisen henkilön taikka toisen henkilön turvallisuuden varmistamiseen, olisi siihen vastattava muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla. Tämä vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 8 c §:n 2 momentin perusteluja ja soveltamiskäytäntöä. Kuten nykyäänkin, henkilökohtainen apu voisi kuitenkin sisältää edellä mainittuja elementtejä. Henkilökohtainen apu voisi myös sisältää apua esimerkiksi asioiden suorittamisessa turvallisesti tai erilaisten vaihtoehtojen ymmärtämisessä päätöksentekotilanteessa nykyisen lain oikeuskäytännössä linjatun mukaisesti. Tarkoitus ei olisi muuttaa nykyistä henkilökohtaisen avun soveltamiskäytäntöä, vaan selventää sääntelyä niissä tilanteissa, joissa on kyse pääasiassa hoidon ja huolenpidon tarpeista ja joihin olisi vastattava muilla palveluilla kuin henkilökohtaisella avulla. Tällaisia tilanteita voisi olla etenkin iäkkäiden henkilöiden kohdalla, jolloin asiakasturvallisuusnäkökohdat korostuvat iäkkään henkilön tarpeiden mukaisen ja hänelle soveltuvan palvelun valinnassa. 

Korkein hallinto-oikeus on ratkaisukäytännössään linjannut nykyisessä laissa olevan voimavaraedellytyksen tulkintaa. Henkilökohtaisen avun sisällön ja toteutustavan määrittely ei korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön mukaan edellytä avun tarvitsijalta täydellisiä kommunikaatiokykyjä eivätkä vaikeudet ilmaista itseään ole este henkilökohtaisen avun myöntämiselle. Mikäli henkilö jollain tavoin, esimerkiksi avustettuna tai erilaisten kommunikaation apuvälineiden avulla, kykenee ilmaisemaan itseään sekä esittämään mielipiteitä ja tekemään valintoja, voimavaraedellytyksen on katsottu täyttyvän. Myös ehdotetun säännöksen soveltamisessa olisi otettava huomioon nykyisen lain aikana voimavaraedellytyksen osalta syntynyt oikeuskäytäntö. 

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa 12.8.2011:69 arvioitiin vaikeasti kehitysvammaisen henkilön oikeutta henkilökohtaiseen apuun asumisyksikön ulkopuolisiin toimiin. Henkilö pystyi ymmärryskykynsä rajoissa muodostamaan mielipiteensä ja ilmaisemaan eri tavoin kantansa arjen tilanteisiin, harrastuksiin ja asiointiin liittyvissä tehtävissä, kun mielipide kosketti konkreettisia hänelle tuttuja asioita. Hakemusta ei voitu hylätä sillä perusteella, että henkilöllä ei ollut voimavaroja määritellä tarvitsemansa henkilökohtaisen avun sisältöä ja toteutustapaa. 

Niissä tilanteissa, jossa henkilö ei ole pystynyt edes tuettuna tai kommunikaation apuvälineiden avulla ilmaisemaan toiveitaan, voimavaraedellytyksen ei ole yleensä katsottu toteutuvan. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 12.8.2011 T 2121 oli kyseessä vaikeasti kehitysvammainen nuori henkilö, jolla oli lapsuusiän autismi, dysfasia ja ADHD. Henkilökohtaista apua oli haettu harrastus- ja virkistystoimintaan. Henkilön kommunikointi tapahtui pääosin ilmein ja elein ja jopa sanoiksi miellettävin äänin. Hän käytti kommunikointiin myös pictoja ja kommunikaattoria. Ratkaisun mukaan hakemus oli voitu hylätä, vaikka henkilö kykeni ilmaisemaan tunteitaan ilmein ja elein, mutta hän ei itse pystynyt ottamaan kantaa avuntarpeisiinsa ja niihin vastaamisen tapoihin siten kuin laki edellyttää. Avun tarpeen määrittelyn ei tullut perustua täysin toisen henkilön esittämiin näkemyksiin. 

Korkein hallinto-oikeus on ratkaisuissaan katsonut, että voi olla myös tilanteita, joissa voimavaraedellytyksen on voitu katsoa täyttyvän osittain. Voimavaroja on tällöin katsottu olevan riittävästi vapaa-ajan toiminnoissa järjestettävään henkilökohtaiseen apuun, mutta voimavarojen on katsottu puuttuvan niin, ettei velvollisuutta järjestää henkilökohtaista apua kaikissa päivittäisissä toimissa ole ollut. Ratkaisussa KHO:2016:7 on arvioitu, että hakija, joka tarvitsi apua kaikissa päivittäisissä toimissa, pystyi ymmärryskykynsä rajoissa muodostamaan mielipiteensä ja ilmaisemaan eri tavoin kantansa kodin ulkopuolisissa toiminnoissa. Hakija kommunikoi ja pystyi suoriutumaan osasta kodinhoitotoimista, mutta avun tarve vaikutti kuitenkin suurelta osin määräytyvän ulkopuolisen toimesta. Kommunikointi koostui suurelta osin siitä, että hakija kertoi, mistä hän pitää. 

Ratkaisussa KHO 14.7.2017 T 2911 oli kyseessä kehitysvammainen henkilö, joka oli hakenut henkilökohtaista apua 140 tuntia viikossa. Kunta myönsi A:lle 60 tuntia viikossa, ja hallinto-oikeus hylkäsi A:n valituksen päätöksestä. Korkein hallinto-oikeus hyväksyi hallinto-oikeuden perustelut siitä, että henkilökohtainen apu on tarkoitettu tukemaan vaikeavammaisen henkilön omia valintoja ja itsenäistä elämää. Tämän vuoksi henkilöllä pitää olla kykyä määritellä avun sisältö ja se, miten se toteutetaan. Määrittely ei voi perustua kokonaan toisen henkilön näkemyksiin, vaan sen tulee perustua henkilön omaan riittävään ilmaisuun ja vuorovaikutustasoon. Selvitysten mukaan henkilöllä oli kykyä ilmaista tarpeitaan päivittäisissä tilanteissa, mutta hänellä ei ollut kuitenkaan osoitettu olevan sellaista kykyä ilmaista avun sisältöä ja toteutustapaa, jota tarvitaan silloin, kun on kyse henkilökohtaisesta avusta mahdollistamaan omassa kodissa asuminen. Näin ollen kunta oli voinut katsoa, että henkilöllä ei ollut voimavaroja määritellä avun tarvettaan ja sen toteutustapaa siinä määrin, että hänelle tulisi myöntää henkilökohtaista apua hänen hakemansa määrä. Henkilölle oli tästä huolimatta voitu myöntää henkilökohtaista apua pääosin itsenäiseen toimintaan kodin ulkopuolella ja siihen valmistautumiseen, koska voimavaraedellytyksen katsottiin täyttyvän siltä osin. 

Edellä kuvatun oikeuskäytännön perusteella ei voida tehdä päätelmää siitä, että henkilökohtaista apua ei koskaan voitaisi järjestää henkilölle myös kotona asumisen mahdollistamiseksi tilanteessa, jossa henkilön toisen henkilön avun tarve on ympärivuorokautista. Kysymys on aina vammaisen henkilön yksilöllisen tilanteen ja avun tarpeen arvioinnista sekä siitä, täyttyvätkö henkilön kohdalla säännöksen edellyttämät palvelun järjestämisen edellytykset. Tarkoitus ei jatkossakaan olisi, että johonkin tiettyyn diagnoosi- tai vammaryhmään kuuluvat henkilöt rajattaisiin henkilökohtaisen avun soveltamisen ulkopuolelle. 

Korkein hallinto-oikeus on arvioinut voimavaraedellytystä myös lasten kohdalla. Ratkaisussa KHO 12.8.2011 T 2122 oli kyse 13-vuotiaasta lapsesta, jolla oli diagnosoitu autismi, dysfasia ja ADHD. Lapsi tarvitsi tukea kommunikoinnissa, oman toiminnan ohjauksessa, asioista muistuttamisesta ja keskittymisessä. Hän ilmaisi tahtoaan ohjattuna ja tuetun kommunikaation keinoin. Henkilökohtaista apua oli haettu harrastuksiin ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan myös vammaiselle lapselle oli annettava mahdollisuus itsenäistyä ikätovereittensa tavoin. Normaalisuusperiaatteen mukaan henkilökohtaista apua on myönnettävä silloin, kun lapsi ei vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi kykene ilman apua tekemään asioita, joita vastaavan ikäiset lapset yleensä tekevät. Lapsen oli selvitetty kykenevän ilmaisemaan avuntarpeensa. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että lasta oli pidettävä sellaisena vammaispalvelulain tarkoittamana vaikeavammaisena henkilönä, jolla oli voimavaroja määritellä tarvitsemansa henkilökohtaisen avun sisältö ja toteutustapa. 

Ratkaisu KHO 24.10.2013 T 3354 käsitteli nykyisen vammaispalvelulain hallituksen esityksessä tarkoitettua valvontaa osana henkilökohtaista apua. Kyseessä oli henkilökohtaisen avun myöntäminen työharjoitteluun ja erilaisille tutustumiskäynneille henkilölle, joka tarvitsi tukehtumisriskin takia valvontaa ruokailutilanteissa. Ammattiopiston rehtori on asettanut henkilön opiskelijaksi hyväksymisen ehdoksi henkilökohtaisen avustajan mukana olon ruokailutilanteissa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa ei ollut väitettykään, ettei henkilö kykenisi itse määrittämään tarvitsemansa avun sisältöä ja toteutustapaa. Henkilö tarvitsi sairautensa aiheuttamien oireiden vuoksi välttämättä ja toistuvasti apua suoriutuakseen ruokailutilanteista koulussa ja vammaispalvelulain mukainen henkilökohtainen apu turvasi sopivalla ja riittävällä tavalla hänen tarvitsemansa avun saannin. Korkein hallinto-oikeus oli samalla kannalla hallinto-oikeuden kanssa ja velvoitti kunnan järjestämään henkilölle hänen tarvitsemansa henkilökohtaisen avun. 

Pykälän 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen apuun voisi 2 momentissa säädetyn estämättä osana henkilökohtaisen avun kokonaisuutta kuulua sellaisia toimenpiteitä, joita itsenäisinä voitaisiin pitää terveydenhuollon hoitotoimenpiteinä mutta jotka kyseisessä yksittäisen vammaisen henkilön tilanteessa olisivat osa henkilökohtaista apua. Henkilökohtaiseen apuun osana palvelun kokonaisuutta voisi kuulua näitä toimenpiteitä, jos ne olisivat välttämättömiä henkilön itsenäisen asumisen ja muun suoriutumisen mahdollistamiseksi. Edellytyksenä näiden toimenpiteiden suorittamiselle olisi, että vammainen henkilö ja hänen avustajansa saisivat toimiin maakunnan liikelaitokselta perehdytyksen ja mahdollisuuden jatkuvaan ohjaukseen, myös vuorokauden eri aikoina. Tämän perehdytyksen ja ohjauksen antaisi yleensä tehtävään soveltuva terveydenhuollon ammattihenkilö. Perehdytys ja ohjaus sisältäisivät paitsi opettamisen toimenpiteen suorittamiseen, myös osaamisen seurannan ja jatkuvan konsultaatiomahdollisuuden maakunnan liikelaitokselta. 

Säännöksessä tarkoitetut toimenpiteet olisivat sellaisia, jotka vammainen henkilö tekisi itse, jos toimintarajoite ei olisi esteenä. Vastaavia toimenpiteitä tekevät myös vammaisen lapsen vanhemmat, omaishoitajat ja perhehoitajat. Niitä voitaisiin verrata niin sanottuna omahoitona tehtäviin toimiin. Henkilökohtaisella avulla ei olisi tarkoitus korvata kotihoidon tai kotisairaanhoidon palveluja tai muita terveydenhuollolle kuuluvia tehtäviä, joiden ei voitaisi katsoa olevan omahoitoa. Momentissa tarkoitettuja toimenpiteitä olisivat esimerkiksi lääkkeen antaminen, katetrointi, haavanhoito sekä muusta omahoidosta huolehtiminen, johon vammainen henkilö ja avustaja ovat saaneet vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisen perehdytyksen ja ohjauksen. Tilanteissa, jossa hengityslaitetta käyttävän henkilön avustaminen toteutettaisiin henkilökohtaisella avulla, voisi henkilökohtaiseen apuun kuulua hengityslaitteen käytöstä ja toimivuudesta huolehtiminen edellä mainituin edellytyksin. Tarkoitus olisi, että THL laatisi yhteistyössä eri toimijoiden kanssa hengityslaitetta käyttävien henkilöiden tarvitseman hoidon ja palvelujen osalta yhtenäiset valtakunnalliset ohjeet. 

Momentin tarkoittamina henkilökohtaisina avustajina voisi toimia sekä terveydenhuollon ammattihenkilöitä että muita avustajia. Työnantajamallissa vammainen henkilö päättää itse, kenet hän palkkaa avustajaksi. Uutta potilasvakuutuslakia koskevan ehdotuksen mukaan työnantajan potilasvakuutus olisi mahdollinen niille työnantajille, jotka palkkaisivat terveydenhuollon ammattihenkilön, joka antaisi terveyden- tai sairaanhoitoa. Muiden avustajien kohdalla mahdolliset korvausvastuukysymykset määrittyisivät vahingonkorvauslain mukaisesti. Maakunnan liikelaitoksen velvoitteena on ehdotuksen 9 §:n 2 momentin ja 10 §:n 2 momentin mukaisesti arvioida valittavaa henkilökohtaisen avun toteuttamistapaa sekä antaa vammaiselle henkilölle selvitys työnantajana toimimiseen liittyvistä seikoista. Vammaisen henkilön on työnantajamalliin päädyttäessä oltava tietoinen myös hoitotoimenpiteisiin liittyvistä vastuista. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin henkilökohtaisen avun määrästä. Palvelua olisi järjestettävä vammaisen henkilön välttämättömän tarpeen edellyttämässä laajuudessa pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohdassa mainittuihin toimiin. Välttämättömyyttä olisi arvioitava vammaisen henkilön osallisuuden, itsemääräämisoikeuden ja omien valintojen turvaamisen sekä hänen turvallisuutensa kannalta. 

Tarkoitus ei olisi arvioida toimintojen ja toiminnan välttämättömyyttä vaan toimintarajoitetta sekä sen edellyttämän avun välttämättömyyttä. Keskeistä olisi myös varmistaa palvelun saannin oikea-aikaisuus vammaisen henkilön tarpeiden ja palvelun tarkoituksen näkökulmasta. Vammainen henkilö voi tarvita toisen henkilön apua ja paikalla oloa jatkuvaluonteisesti myös turvallisuussyistä, esimerkiksi asennon vaihtelujen tai hengityksen turvaamiseksi taikka henkilön vaarantajun puuttumisen takia. Tavanomaisten päivittäisten toimintojen estyminen voi merkitä vammaisen henkilön osallisuuden, osallistumisen, itsemääräämisoikeuden ja omien valintojen estymisen kokonaan. Henkilökohtaisen avun välttämättömyyden arvioinnissa olisi otettava huomioon myös, että henkilö voi tarvita apua yksittäisessä henkilölle välttämättömässä asiassa. Henkilön toimintarajoite voi aiheuttaa sen, että henkilö ei ilman toisen henkilön apua esimerkiksi kykene hoitamaan asioitaan, ymmärtämään ajan kulkua tai liikkumaan asunnostaan ulos. 

Säännöksessä tarkoitettuun muun lain nojalla järjestettävään osallisuutta edistävään toimintaan olisi järjestettävä henkilökohtaista apua vammaisen henkilön välttämättömän tarpeen mukaisesti vastaavasti kuin työhön ja opiskeluun. 

Vapaa-ajan toimintaan sekä sosiaalista osallistumista varten henkilökohtaista apua olisi järjestettävä vähintään 30 tuntia kuukaudessa, jollei tätä pienempi tuntimäärä riittäisi turvaamaan henkilön välttämätöntä avuntarvetta. Säännös olisi vastaava kuin nykyisessä laissa. Tuntimäärää arvioitaessa olisi otettava huomioon henkilön palvelutarpeen arvioinnin perusteella asiakassuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avuntarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Jos vammainen henkilö ei itse haluaisi eikä tosiasiallisesti tarvitsisi henkilökohtaista apua säännöksen mukaista minimimäärää, voitaisiin hänelle myöntää tätä pienempi tuntimäärä. Tämä olisi aina perusteltava asiakassuunnitelmassa ja päätöksessä. Henkilölle olisi myönnettävä vapaa-ajan toimintaan ja sosiaaliseen osallistumiseen enemmän kuin 30 tuntia kuukaudessa, jos se olisi hänen yksilöllinen tarpeensa huomioon ottaen perusteltua. Avun vähimmäismäärää ei voitaisi käyttää korvaamaan palveluyksikön henkilöstöresursseja niissä tehtävissä, jotka kuuluvat ostopalvelusopimuksen perusteella palveluntuottajan toteutettaviksi. Vammaisella henkilöllä olisi oltava tieto omia palvelujaan koskevan ostopalvelusopimuksen sisällöstä, jotta hän voi arvioida siihen kuuluvan palvelun riittävyyttä. Palvelut olisi suunniteltava ja päätökset tehtävä ottaen huomioon se, että esimerkiksi asumisen tuen ja henkilökohtaisen avun kokonaisuus vastaa henkilön tarpeita. 

Ajankäytön vertaamisessa samaan ikäryhmään kuuluviin ja samassa elämäntilanteessa oleviin henkilöihin olisi myös huomioitava, että vammaisella henkilöllä samaan toimintaan menee pääsääntöisesti vammasta johtuen enemmän aikaa kuin vammattomalla henkilöllä. Tämä olisi otettava huomioon henkilökohtaisen avun tarpeen arvioinnissa esimerkiksi kotitöissä tai liikkumisessa. Vammaisen henkilön vapaa-ajan toimiin tai sosiaaliseen osallistumiseen myönnetty avustajatuntien määrä ei saisi kulua vain päivittäisistä toimista suoriutumiseen, vaan arvioinnissa olisi otettava huomioon sekä päivittäisissä toimissa tarvittavan avun määrä, että vapaa-ajan toimintaan tai sosiaaliseen osallistumiseen tarvittavan avun määrä. Esimerkiksi harrastukseen tai sosiaaliseen osallistumiseen vammainen henkilö voi tarvita apua myös harrastuspaikalle menemisessä eli liikkumisessa tai muussa vastaavassa pykälän 1 momentin 1 kohdan tarkoittamassa päivittäisessä toimessa. 

9 §. Henkilökohtaisen avun toteuttaminen. Pykälässä säädettäisiin henkilökohtaisen avun toteuttamistavoista ja henkilökohtaisen avun toteuttamisessa huomioitavista seikoista.Ehdotettu pykälä vastaisi asiallisesti pitkälti nykyisen vammaispalvelulain 8 d §:ää muutoin, mutta henkilökohtaisen avun toteuttamistavat määräytyisivät ehdotuksessa työnantajamallin lisäksi maakuntalain ja valinnanvapauslain tarkoittamalla tavalla. Lisäksi ehdotetun pykälään lisättäisiin uusi sijaisjärjestelyjä koskeva 3 momentti. 

Pykälän 1 momentissa todettaisiin henkilökohtaisen avun toteuttamistavat. Maakunnan käytössä olisi oltavajoko maakuntalain tai valinnanvapauslain tarkoittama toteuttamistapa sekä työnantajamalli. 

Henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa maakuntalain 8 §:n mukaisena maakunnan omana palveluna, jossa maakunta tuottaisi palvelut itse tai yhteistoiminnassa muiden maakuntien kanssa tai hankkisi ne sopimukseen perustuen muilta palvelujen tuottajilta. Valinnanvapauslain 24 §:n 4 momentin mukainen henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa valinnanvapauslaissa tarkoitetun asiakassetelin avulla. Säännös vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetun palvelusetelin antamista henkilökohtaisen avun toteuttamista varten. Henkilökohtaisen avun toteuttaminen asiakassetelin turvin edellyttäisi, että setelin arvo vahvistetaan maakunnan liikelaitoksen päätöksellä sellaiseksi, että sillä on mahdollista hankkia henkilölle asiakassuunnitelmassa määritelty riittävä henkilökohtainen apu. Henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa myös henkilökohtaisen budjetin avulla siten kuin valinnanvapauslain 27 §:ssä säädetään. 

Ehdotetun lain 10 §:n 1 momentissa määritellyssä työnantajamallissa vammainen henkilö palkkaisi henkilökohtaisen avustajan työsopimuslain (55/2001) mukaiseen työsuhteeseen ja toimisi avustajan työnantajana maakunnan liikelaitoksen korvatessa palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset työnantajan maksettavaksi kuuluvine lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen sekä muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Valittaessa henkilökohtaisen avun toteuttamistavaksi työnantajamalli, sitä ei lähtökohtaisesti sisällytettäisi henkilökohtaiseen budjettiin, vaan tällöin vaihtoehtoisena tapana toteuttaa henkilökohtaista apua olisi oltava jokin muu säännöksessä tarkoitettu tapa. 

Henkilökohtaisen avun toteuttamisen ja toteuttamistapojen osalta olisi otettava huomioon eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen antaman ratkaisu (3425/4/12), jonka mukaan kunnan on valvottava ostamiensa palvelujen laatua järjestäessään henkilökohtaista apua ostopalvelutoimintana. Ratkaisun mukaan kunta ei voi myöskään siirtää omaa järjestämisvastuutaan palveluntuottajalle tai kunnalle kuuluvaa valvontavelvollisuutta yksittäiselle asiakkaalle. Kun kysymys on lakisääteisestä tehtävästä, kunnan on huolehdittava siitä, että vaikeavammaisella henkilöllä on mahdollisuus saada palveluja siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin häntä koskevassa päätöksessä on erikseen päätetty. 

Pykälän 2 momentin mukaanmaakunnan liikelaitoksen olisi henkilökohtaisen avun toteuttamistavoista päätettäessä otettava huomioon vammaisen henkilön mielipide sekä asiakassuunnitelmassa määritelty avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Henkilökohtainen apu olisi palvelun tarkoituksen mukaisesti toteutettava siten, että se edistää vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumista. Palvelun kustannukset eivät saa olla yksin ratkaisevassa asemassa toteuttamistapaa valittaessa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on edellä mainitussa ratkaisussaan korostanut sitä, että ”valittu järjestämistapa tai sen toimeenpano ei saa estää tai kaventaa vammaiselle henkilölle kuuluvien oikeuksien toteutumista. Henkilökohtaisen avun järjestämiseen ja järjestämistavan valintaan liittyy ratkaisun mukaan olennaisesti se, että vammaisella henkilöllä tulee olla mahdollisuus päättää henkilökohtaisen avun sisällöstä itsenäisesti. Tämä edellyttää ratkaisun mukaan lähtökohtaisesti vaikeavammaisen henkilön omista valinnoista lähtevää palvelun järjestämistavan arviointia”. 

Palvelun toteuttamistavan valinnassa olisi otettava huomioon se, minkä sisältöistä henkilön tarvitsema apu on ja missä määrin henkilö pystyy osallistumaan avun toteutuksen ohjaukseen tai tarvitseeko hän siinä tukea. Työnantajamallin käyttämisen edellytyksistä säädettäisiin lisäksi 10 §:n 2 momentissa. Toteuttamistavoista päättäessään maakunnan liikelaitoksen olisi otettava huomioon, mitä 5 §:ssä säädetään palvelujen toteuttamistavoista päättämisestä sekä palvelujen toteuttamisesta. Lisäksi olisi otettava huomioon 8 §:n 2 momentissa säädetty henkilökohtaisen avun tarkoitus. Säännös vastaisi mainituilta osin nykylainsäädäntöä. 

Kaikissa toteuttamistavoissa vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus ja mielipiteiden huomioon ottaminen olisi välttämätöntä henkilökohtaisen avun tarkoituksen toteutumiseksi. Vammaisen henkilön olisi itse tai tuettuna voitava määritellä se, miten, missä ja milloin henkilökohtainen apu käytännössä toteutetaan. 

Kuten nykyäänkin, henkilökohtaisen avun toteuttamistapoja sekä muita soveltuvia sosiaali- ja terveyspalveluja voitaisiin yhdistellä niin, että palvelujen kokonaisuus vastaa parhaiten vammaisen henkilön avun tarpeeseen. Henkilökohtaisen avun toteuttamistapoja voitaisiin soveltuvin osin yhdistää toisiinsa sekä muihin ehdotetun lain ja muun sosiaalihuollon lainsäädännön mukaisiin palveluihin. Esimerkiksi asumisen tukea voitaisiin täydentää henkilökohtaisella avulla, jos asumisen tuen palvelut eivät riittävästi turvaisi vammaisen henkilön tarvitsemaa apua kodin ulkopuolella. Tämän lisäksi maakunnan liikelaitos voisi täydentää vammaiselle henkilölle myönnetyn henkilökohtaisen avun kokonaisuutta vammaisen henkilön tarvetta vastaavasti sosiaalihuoltolain mukaisilla kotipalvelulla tai kotihoidolla sekä omaishoidolla. 

Nykyisen vammaispalvelulain 8 d §:n 4 momentin mukaisen erityisen painavan syyn edellytyksen sijaan momentissa edellytettäisiin erityistä syytä omaisen toimimiselle avustajana. Edellytys olisi lievempi kuin nykyisessä laissa mutta edelleen olisi arvioitaessa omaisen toimimisesta avustajana kiinnitettävä huomiota palvelun tarkoitukseen mahdollistaa vammaisen henkilön omia valintoja ja itsenäistä elämää. Tämä tavoite ei välttämättä täysin toteudu, jos omainen tai muu läheinen henkilö toimii henkilökohtaisena avustajana.  

Henkilökohtaisena avustajana voisi erityisestä syystä toimia vammaisen henkilön omainen tai muu läheinen henkilö, jos sitä olisi pidettävä vammaisen henkilön edun mukaisena. Tämä tarkoittaisi nykykäytännön mukaisesti, että henkilökohtaisen avustajan tulisi pääsääntöisesti olla perheen ulkopuolinen henkilö. Avustajana ei pääsääntöisesti voisi toimia vammaisen henkilön puoliso, lapsi, vanhempi, isovanhempi tai muu läheinen henkilö eli avopuoliso tai samaa sukupuolta oleva elämänkumppani, ellei sitä olisi pidettävä vammaisen henkilön edun mukaisena ja hänelle sopivana ja tarkoituksenmukaisena tapana. Omaisen toimimista henkilökohtaisena avustajana olisi arvioitava edellä esitettyjen perusteiden sekä ehdotetun 9 §:n 2 momentin mukaisesti ottaen huomioon vammaisen henkilön mielipide ja toivomukset sekä avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta olisi kunnioitettava ottamalla huomioon hänen toivomuksensa ja mielipiteensä siitä, miten toteutettuna henkilökohtainen apu parhaiten edistää vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja osallistumista sekä vastaa hänen yksilölliseen avun tarpeeseensa ja elämäntilanteeseensa kokonaisuudessaan. 

Vammaisen henkilön omainen tai muu läheinen henkilö, joka säännöksen perusteella toimisi hänen avustajanaan, ei voisi hoitaa yhtäaikaisesti samaa tehtävää omaishoitosopimuksen perusteella. 

Syy palkata omainen tai muu läheinen henkilö avustajaksi voisi nykyisen lain tavoin olla esimerkiksi äkillinen avuntarve, kun vakituinen avustaja sairastuu tai hänen työsuhteensa päättyy. Perheen lomamatkat tai muu vastaava tilapäinen tarve voitaisiin myös hoitaa omaisen toimiessa avustajana. Omaisen tai muun läheisen henkilön palkkaaminen avustajaksi voisi olla perusteltua myös silloin, kun perheen ulkopuolisen avustajan löytäminen osoittautuu vaikeaksi. 

Vammaisen henkilön toimintarajoitteeseen liittyvät erityiset syyt voivat myös johtaa siihen, että vammaisen henkilön edun mukaista olisi se, että omainen tai muu läheinen henkilö toimii avustajana. Toimintarajoite voi edellyttää muun muassa vammaisen henkilön fyysisen motoriikan hallintaa tai hänen eleidensä ja tunnetilojensa tulkintaa. Erityinen syy palkata omainen tai muu läheinen henkilö avustajaksi voitaisiin myös katsoa olevan tilanteessa, jossa vammaisen henkilön avun tarve on jatkuvaluonteista tai ympärivuorokautista ja omaisen tai muun läheisen henkilön toimiminen yhtenä useista henkilökohtaisista avustajista olisi perhesyiden ja yksityisyyden suojan vuoksi perusteltua ja vammaisen henkilön edun mukaista. Omaisen tai muun läheisen henkilön toimiminen avustajana edellyttäisi täysi-ikäisen vammaisen henkilön suostumusta. 

Lapsen avustajana voisi toimia omainen tai muu läheinen henkilö, jos se arvioitaisiin lapsen avun tarve ja perheen tilanne kokonaisuudessaan huomioon ottaen lapsen edun mukaiseksi. Tilanne voi olla tällainen esimerkiksi silloin, kun lapsi tarvitsee hänet hyvin tuntevan ja hänen kommunikointiaan ymmärtävän avustajan tai jos lapsen asuminen kotona edellyttää, että perheenjäsen toimii avustajana. Lapsen edustamisesta työnantajamallissa olisi kuitenkin tällöin huolehdittava asianmukaisesti. 

Pykälän 3 momentin mukaan asiakassuunnitelmaan ja sosiaalihuoltolain 45 tai 46 §:n mukaiseen päätökseen olisi kirjattava henkilökohtaisen avun sijaisjärjestelyjen toteuttamistavat avustajan poissaolotilanteiden ja työsuhteen päättymisen varalta. Henkilökohtaisen avun toteuttamistapaa valittaessa ja apua toteutettaessa olisi arvioitava sitä, kuinka henkilökohtainen apu järjestetään avustajan äkillisissä tai ennalta suunnitelluissa poissaoloissa. Sijaisjärjestelyjen suunnittelu ja toteutus olisi huomioitava sitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, mitä tärkeämpi henkilökohtainen apu on vammaisen henkilön suoriutumiselle. Käytännössä vammainen henkilö voi jäädä liikuntakyvyttömänä kotiinsa tai hänen henkensä voi olla vaarassa, jos avustajan sijaisjärjestelyt eivät toimi myös äkillisissä avustajan poissaolotilanteissa. Asiakkaan olisi saatava tieto siitä, millaisia sijaisjärjestelyjä kiireellisissä tapauksissa on saatavilla. 

Maakunnan liikelaitoksen olisi myös ennalta varauduttava työsuhteen mahdolliseen päättymiseen. Saatuaan tiedon työsuhteen päättymisestä liikelaitoksen olisi huolehdittava siitä, ettei vammainen henkilö jää ilman tarvitsemaansa apua. 

10 § Henkilökohtaisen avun työnantajamalli. Pykälässä säädettäisiin keskeisistä työnantajamallin toteuttamiseen liittyvistä kysymyksistä. Pykälä vastaisi asiallisesti pääosin nykyisen vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 1 kohtaa ja 2 momenttia, mutta sääntelyä on täydennetty ja selkeytetty säätämällä ehdotetussa 2 momentissa työnantajamallin käyttämisen edellytyksistä ja 3 momentissa neuvontaa, ohjausta ja tukea koskevan maakunnan velvoitteen tarkemmasta sisällöstä. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin työnantajamallin sisällöstä. Työnantajana toimivan vammaisen henkilön ja hänen henkilökohtaisen avustajansa väliseen työsuhteeseen sovellettaisiin työsopimuslakia. Viittauksella selkeytettäisiin sitä, että työnantajamallilla toteutettavassa henkilökohtaisessa avussa on kysymys työsopimuslain mukaisesta työsuhteesta työnantajan ja työntekijän välillä. Tämä ei ole nykyisin aina ollut selvää vammaiselle henkilölle ja hänen palkkaamalleen avustajalle. Työsopimuslaissa säädetään muun muassa työnantajan ja työntekijän oikeuksista ja velvollisuuksista, työturvallisuudesta, sairausajan palkasta, palkan maksusta ja irtisanomisperusteista. Työsopimuslaista johtuen henkilökohtaisen avun työnantajamalliin sovelletaan myös muun muassa vuosilomalakia (162/2005), työaikalakia (605/1996), työterveyshuoltolakia (1383/2001), työturvallisuuslakia (738/2002) ja vahingonkorvauslain (412/1974) säännöksiä työnantajan ja työntekijän korvausvelvollisuudesta. 

Työnantaja-asemaa koskevan oikeudellisen arvioinnin lähtökohtana on, että työnantajana toimivan henkilön on oltava oikeustoimikelpoinen. Henkilön on pystyttävä vastaamaan työsuhteesta johtuvista velvoitteista, ja viime kädessä hänellä on oikeus kantaa ja vastata oikeudessa mahdollisissa työsopimusta koskevissa riidoissa. 

Työnantaja voisi siirtää kolmannen osapuolen hoidettavaksi työnantajalle kuuluvia tehtäviä kuten esimerkiksi palkanmaksun, työterveyshuollon järjestämisen tai työvuorojen laatimisen. Maakunnat voisivat kuntien tapaan hoitaa edellä mainittuja tehtäviä vammaisen henkilön puolesta. Maakunta ei kuitenkaan voisi velvoittaa työnantajaa siirtämään työnantajan velvollisuuksia maakunnan osoittamalle toimijalle. Työnantajan oikeuksien ja velvollisuuksien siirrot olisi aina kirjattava asiakassuunnitelmaan. Selvyyden vuoksi olisi aina kirjattava myös se, miten palkkahallinto järjestetään. On huomattava, että vaikka työnantaja siirtäisi työsopimuksesta johtuvia oikeuksia ja velvollisuuksia kolmannen hoidettavaksi, työnantajan vastuu säilyy hänellä itsellään. 

Työsuhteessa aiheutettujen vahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin työsopimuslain ja vahingonkorvauslain säännöksiä. Niissä korvausvastuu määräytyy eri tavoin sen mukaan, onko vahinko aiheutunut työnantajalle, työntekijälle vai sivulliselle. Työnantajana toimiva vastaisi säännöksissä tarkemmin mainituin edellytyksin myös työntekijän sivulliselle aiheuttamista vahingoista (ns. isännänvastuu). Vastuuta vahingoista voitaisiin kuitenkin pyrkiä pienentämään vakuutusten kautta. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin työnantajamallin toteuttamisedellytyksistä. Näitä olisivat maakunnan liikelaitoksen antama riittävä ja ymmärrettävä selvitys työnantajan velvollisuuksista ja vastuista, työnantajaksi ryhtyvän kyky vastata työnantajan velvollisuuksista sekä työnantajaksi ryhtyvän suostumus. 

Maakunnan liikelaitoksen velvollisuutena olisi antaa riittävä ja ymmärrettävä selvitys työnantajan lakisääteisistä velvollisuuksista ja vastuista työnantajaksi ryhtyvälle henkilölle. Tällä tarkoitettaisiin perustietoja työnantajana toimimiseen liittyvistä asioista kuten esimerkiksi rekrytoinnista, palkasta, palkkahallinnon järjestämisvaihtoehdoista, työturvallisuudesta, työterveyshuollon järjestämisestä, syrjintäkielloista, vakuutuksista, vuosilomista, työsuhteen päättämisestä, rikosoikeudellisesta vastuusta sekä muista lakisääteisistä työnantajavelvoitteista ja vastuista. Selvityksen antamisen tapa ja sen sisältö olisi kirjattava asiakassuunnitelmaan. Työsuhteessa työnantajan vastuu säilyy aina vammaisella henkilöllä itsellään. 

Maakunnan liikelaitokselta edellytettäisiin, että se selvityksen antamisen yhteydessä arvioi, kykeneekö henkilö suoriutumaan työnantajan velvollisuuksista ja vastuista. Työnantajana toimiminen edellyttää henkilöltä valmiuksia omaan elämänhallintaan ja päätöksentekoon. Henkilön toimintarajoitteesta johtuvan avun tarpeen luonne voi vaikuttaa muun muassa sen ratkaisemiseen, onko henkilön mahdollista vastata työnantajavelvoitteista itse vai olisiko perusteltua järjestää palvelu muilla tavoin. Työnantaja-asemaa koskevan oikeudellisen arvioinnin lähtökohtana on, että työnantajana toimiva henkilö on oikeustoimikelpoinen. 

Työnantajamallin toteuttaminen vaatisi työnantajaksi ryhtyvältä henkilöltä nimenomaisen suostumuksen. Ketään ei pitäisi asettaa työnantajan vastuulliseen asemaan ilman, että hän ymmärtää, millainen vastuu siitä seuraa. Tietämättömyys työlainsäädännöstä ja kokemattomuus työnantajana toimimisesta on johtanut nykyisen lainsäädännön aikana erilaisiin ongelmiin ja oikeusprosesseihin liittyen esimerkiksi laittomiin irtisanomisiin tai työturvallisuusrikkomuksiin. Tämän vuoksi momentissa tarkoitettuun maakunnan liikelaitoksen selvitysvelvollisuuteen sekä vammaisen henkilön tietoiseen suostumukseen olisi kiinnitettävä erityistä huomiota. Suostumus olisi kirjattava asiakassuunnitelmaan. 

Pykälän 3 momentissa velvoitettaisiin maakunnan liikelaitos vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan antamaan neuvontaa, ohjausta ja tukea työnantajamalliin liittyvissä käytännön asioissa. Maakunnan liikelaitoksella ei kuitenkaan olisi velvollisuutta arvioida työoikeudellisia kysymyksiä. 

Velvoite täydentäisi 2 momentissa tarkoitettua selvitystä työnantajan lakisääteisistä velvollisuuksista ja vastuista, joka maakunnan liikelaitoksen olisi annettava ennen työnantajamallin käyttämistä koskevaa päätöstä. Säännöksen tarkoituksena olisi turvata työnantajamallilla järjestetyn henkilökohtaisen avun toteutuminen käytännössä, ja siihen vaikuttaisi vammaisen henkilön yksilöllinen tarve. Velvoite tarkoittaisi siten jatkuvaluonteisempaa neuvontaa, ohjausta tai tukea henkilön tarpeen mukaan. Velvoite olisi rajattu täytäntöönpanoluonteisiin toimiin, joihin ei liity oikeudellista arviointia tai tulkintaa. Niitä voisivat olla esimerkiksi yleisluonteinen neuvonta avustajan rekrytoinnissa kuten avustajavälityspalvelun käyttämisessä, henkilön ohjaaminen esimerkiksi ottamaan yhteyttä vakuutusyhtiöön, työsuojelupiiriin tai oikeudellisen avun piiriin taikka tuki tuntilistojen tai työvuorolistojen täyttämisessä. Velvoitteeseen kuuluisi myös sellainen käytännön tuki asiakirjojen täyttämisessä, johon ei liity oikeudellista kannanottoa tai tulkintaa. Sosiaalityöntekijä voisi esimerkiksi tukea valmiin työsopimuspohjan täyttämisessä vammaisen henkilön antamien ohjeiden mukaisesti, mutta velvollisuuteen ei kuuluisi ottaa kantaa työsopimuksen sisältöön. Sosiaalityöntekijän tehtäviin ei kuulu antaa oikeudellista neuvontaa. 

Yleistä neuvontaa työlainsäädännöstä ja työsuhteesta on saatavissa esimerkiksi nykyisten aluehallintovirastojen työsuojelupiireistä. Yksityiskohtaisempaa työoikeudellista apua tarjoavat muun muassa oikeusapu-, lakiasiain- ja asianajotoimistot sekä useat työnantajajärjestöt. Nykyisin kunnissa ja kuntayhtymissä toimivissa henkilökohtaisen avun keskuksissa annetaan neuvontaa, ohjausta ja tukea työnantajana toimimisessa. Jotkut kunnat ovat myös ottaneet itse hoidettavakseen työnantajavelvoitteita, kuten palkkahallinnon hoitamisen. Maakunnallisten henkilökohtaisen avun keskusten toiminta helpottaisi työnantajamallin käyttämistä. 

Pykälän 4momentin mukaan maakunnan liikelaitoksen olisi nykysääntelyä vastaavasti korvattava kohtuullinen avustajan palkka, työnantajan lakisääteiset maksut ja korvaukset sekä muut työnantajana toimimisesta aiheutuvat välttämättömät ja kohtuulliset kulut mukaan lukien palkkahallinnon kulut. 

Työnantajan lakisääteisiin maksuihin kuuluisivat avustajan palkka sekä muut työnantajan lakisääteiset maksut ja kulut. Näitä ovat nykyisten säännösten voimassaoloaikana vakiintuneen käytännön mukaisesti muun muassa sosiaaliturvamaksut, eläkemaksut, pakolliset tapaturma- ja työttömyysvakuutusmaksut, työterveyshuollon maksut sekä työaikalain ja vuosilomalain mukaiset korvaukset. Myös lakisääteisestä työsuojelusta johtuvat perehdytyskulut ja muut välttämättömät kulut olisivat korvattavia samoin kuin vakituisen työntekijän tilalle palkatun sijaisen palkkaamisesta aiheutuneet vastaavat palkkakustannukset. Lakisääteisiin korvattaviin kuluihin kuuluisivat lisäksi valmisteltavana olevaan uuteen potilasvahinkolakiin ehdotetut työnantajan ottaman potilasvakuutuksen maksut. 

Ehdotettu säännös vastaisi voimassa olevaa lainsäädäntöä ja käytäntöä myös palkan suuruuden määräytymisen osalta. Avustamisen edellyttämä erityisosaaminen olisi kuitenkin otettava huomioon palkan määräytymisessä. Näin olisi muun muassa tilanteissa, joissa nykyisten hengityshalvauspotilaiden henkilökohtainen apu järjestettäisiin työnantajamallilla. 

Henkilökohtaisen avustajan tuntipalkan määräytymisperusteet vaihtelevat eri kunnissa muun muassa osittain sen mukaan, miten vaativasta avustamisesta on kyse. Joissakin kunnissa palkka on määräytynyt kotiavustajan peruspalkan alarajan ja työtuntien perusteella. Suuri osa avustajista toimii avustajina sivutoimisesti. Keskimääräinen tuntikustannus asettunee noin 20 euron tasolle. Henkilökohtaisten avustajien työehtosopimuksen mukaan henkilökohtaisten avustajien palkat määräytyvät kahden palkkaryhmän mukaisesti. Työehtosopimus ei ole kuitenkaan yleissitova, joten sen velvoitteet sitovat vain Henkilökohtaisten Avustajien Työnantajien Liitto ry:hyn liittyneitä työnantajia. 

Ehdotetun säännöksen mukaan myös muut välttämättömät ja kohtuulliset työnantajana toimimisesta aiheutuvat kulut mukaan lukien palkkahallinnon kulut olisivat korvattavia. Välttämättömiä kuluja olisivat ne kulut, joita ilman avustamiseen ei olisi voitu ryhtyä tai sitä jatkaa. Tällaisia kuluja voi syntyä jo ennen työsuhteen alkua esimerkiksi avustajan rekrytoinnista ja vammaisen henkilön omasta kouluttautumisesta työnantajana toimimiseksi sekä työsuhteen aikana vastaavanlaisesta kouluttautumisesta. 

Myös työsuhteen aikana sattuvista vahingoista voi aiheutua kuluja työnantajalle. Esimerkiksi työntekijän työsuhteessa sivulliselle aiheuttamat vahingot jäävät usein työnantajan korvattaviksi erityisesti silloin, kun työntekijän tuottamus on ollut lievä. Näitä vahinkoja ei korvata myöskään mahdollisesta työnantajan vastuuvakuutuksesta. Maakunnan liikelaitoksen tulisi korvata tällaiset kohtuulliset kulut työnantajalle. Korvaaminen olisi perusteltua myös yhdenvertaisuuden näkökulmasta suhteessa muihin henkilökohtaisen avun toteuttamistapoihin, joissa vastaavia kustannuksia ei synny palveluntuottajan kantaessa vastuun mahdollisista vahingoista. 

Muita välttämättömiä ja kohtuullisia kuluja voisivat olla myös esimerkiksi välttämättömät ja kohtuulliset matkakulut kotimaassa ja ulkomaanmatkoilla, pääsymaksut avustamisen edellyttäessä avustajan mukanaoloa esimerkiksi vammaisen henkilön liikkumisen, työn tai harrastusten yhteydessä taikka avustajalle teetettävien avaimien kustannukset. Henkilökohtaista apua voi olla tarpeen järjestää tavanomaiseen elämään kuuluvien kotimaahan tai ulkomaille suuntautuvien loma- ja työmatkojen ajaksi, jolloin avustajan matkakuluista tulisi maksaa korvausta. 

Välttämättömiin korvattaviin kuluihin eivät kuitenkaan kuuluisi kaikki työnantajan tarjoamat vapaaehtoiset työsuhde-edut tai työolosuhteet. Esimerkiksi avustajan työtilana toimivan työnantajan asunnon viihtyvyyden lisääminen ei kuuluisi korvattaviin kuluihin. 

Kun henkilökohtaisen avustajan läsnäolon tarve kattaa suuren osan vuorokaudesta, voi vammaiselle henkilölle aiheutua tästä jatkuvia kuluja. Kulujen välttämättömyys ja kohtuullisuus olisi arvioitava tapauskohtaisesti, ja kulujen korvaamisen periaatteista ja rajoituksista olisi sovittava etukäteen henkilökohtaisen avun toteuttamistapaa arvioitaessa. Esimerkiksi työnantajan mahdollinen vastuuvakuutus avustajan sivulliselle aiheuttamien vahinkojen varalta voitaisiin katsoa jatkuviksi avustajasta aiheutuviksi kuluiksi. 

Tilanteissa, joissa avustaja on palvelun tuottajan palveluksessa, palvelun tuottaja huolehtisi avustajalle tämän työssä aiheutuvista kustannuksista maakunnan liikelaitoksen ja palveluntuottajan sopimukseen perustuen. Kulujen korvaamisessa olisi otettava huomioon, että henkilökohtainen apu on säädetty asiakasmaksulaissa maksuttomaksi palveluksi eikä sen käytöstä näin ollen saa aiheutua vammaiselle henkilölle kustannuksia. Tämä on periaatteena myös voimassaolevassa lainsäädännössä. 

Asiakassuunnitelmaan ja sosiaalihuoltolain 45 §:n tai 46 §:n mukaiseen päätökseen olisi kirjattava avustajan palkka sekä työnantajana toimimisesta aiheutuvien kulujen perusteet ja korvaamistapa. Maakunnan liikelaitoksen olisi yhdessä asiakkaan kanssa mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon ja määriteltävä ne jatkuvat ja toistuvat kulut, jotka katsottaisiin välttämättömiksi ja kohtuullisiksi työnantajana toimimisesta johtuviksi kuluiksi. Asiakassuunnitelmaan ja päätökseen olisi kirjattava myös se, kuinka harvemmin toistuvien tai ennalta arvaamattomien kulujen osalta toimitaan sekä perusteet sille, millaisia työnantajana toimimisesta aiheutuvia kuluja voidaan korvata. Samoin olisi kirjattava myös kulujen korvaamisen käytännön toteuttaminen eli esimerkiksi maksetaanko aiheutuneet kulut etukäteen arvioiden, jälkikäteen laskuja vastaan vai jotenkin muutoin. Asiakassuunnitelmaan tehtävällä kirjauksella ei voida päättää kulujen korvaamisesta, vaan ne tulee ratkaista ja arvioida tapauskohtaisesti. 

11 §. Asumisen tuki. Pykälässä säädettäisiin palvelujen kokonaisuudesta, joka kattaisi vammaisen henkilön itsenäisen suoriutumisen mahdollistavan asumisessa välttämättä tarvittavan avun ja tuen. Asumisen tuen tarkoituksena olisi turvata vammaisen henkilön asumisessa tarvitsema välttämätön apu ja tuki, joka järjestettäisiin ensisijaisesti henkilön itse valitsemaan asuntoon ja asuinpaikkaan. Säännös kattaisi nykyisen vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen ja kehitysvammalain mukaisena erityishuoltona järjestetyn asumisen. 

Pykälän 1 momentin mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada ehdotetun lain mukaista asumisen tukea, jos hän välttämättä ja toistuvasti tarvitsee toisen henkilön apua tai tukea asumisessa. Asumisen tukena järjestettävien palvelujen avulla turvattaisiin vammaisen henkilön asumisessa tarvitsema apu ja tuki hänen yksilöllisen tarpeensa ja etunsa mukaisesti. 

Säännöksessä tarkoitettu välttämätön ja toistuva avun tai tuen tarve tarkoittaisi jatkuvaa tai pysyväisluonteista tarvetta, joka voisi olla määrältään runsasta tai myös vähäisempää mutta silti välttämätöntä vammaisen henkilön itsenäisen asumisen kannalta. Tarve voisi olla myös vaihtelevaa tarvetta, jota ei aina olisi mahdollista ennakoida. Avun tai tuen tarpeen ei tarvitsisi olla kaikkina vuorokauden aikoina esiintyvää. Nykyisen vammaispalvelulain soveltamiskäytännön mukaan runsas ja monialainen palvelutarve ei ole este palveluasumisen järjestämiselle (KHO 2013:6 ja 2013:7). Säännöksessä tarkoitettu apu ja tuki olisi turvattava vuorokauden eri aikoina, mutta edellytys palvelujen kokonaisuuden järjestämiselle ei välttämättä ole se, että avun tarve on ympärivuorokautinen (KHO 14.1.1998 T 33). Asumisen tuki mahdollistaisi kuitenkin myös vaativaa ja monialaista apua tai tukea runsaasti ja jatkuvasti tarvitsevien vammaisten henkilöiden asumisen mahdollisimman itsenäisesti henkilön omia valintoja kunnioittaen. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin asumisen tuen sisällöstä ja eri elämänalueista, joilla apu tai tuki olisi turvattava. Lisäksi momentissa säädettäisiin siitä, miten asumisen tuen sisältö sekä palvelujen määrä ja toteutustapa määriteltäisiin. 

Asumisen tuki sisältäisi avun päivittäisissä toimissa sekä ne palvelut, joita tarvitaan vammaisen henkilön hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi sekä ylläpitämiseksi ja osallisuuden, kommunikoinnin sekä perhe-elämän mahdollistamiseksi. Palveluja voivat olla avustaminen päivittäisissä toimissa kotona sekä ne palvelut, jotka mahdollistavat henkilön itsenäisen suoriutumisen kotona ja osallisuuden myös kodin ulkopuolella. 

Säännös asumisen tuen sisällöstä vastaisi nykyisen vammaispalveluasetuksen 12 §:ssä tarkoitettuja elämänalueita ja toimia. Päivittäisillä toimilla tarkoitettaisiin nykyisen vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentissa ja ehdotetun lain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuja toimia, joita ihmiset elämässään tekevät joka päivä tai harvemmin, mutta kuitenkin toistuvasti tietyin väliajoin tai aikavälein. Päivittäiset toimet ovat asioita, jotka kuuluvat yleisesti elämässä tapahtuviin toimintoihin ja tavanomaiseen elämään. Päivittäisiä toimia ovat muun muassa liikkuminen, pukeutuminen, henkilökohtaisen hygienian hoito, vaate- ja ruokahuolto, kodin siisteydestä huolehtiminen sekä asioiden hoitaminen kodin ulkopuolella tai sähköisten välineiden ja tietotekniikan avulla. Pelkästään avun tarve esimerkiksi viikko- tai suursiivouksessa, lumenluonnissa tai asunnon remontoinnissa eivät oikeuttaisi yksittäisinä toimintoina ehdotetun säännöksen mukaiseen asumisen tukeen. 

Nykyisen vammaispalvelulain palveluasumista koskevan sääntelyn mukaisesti asumisen tuen kokonaisuuden olisi turvattava apu ja tuki myös tilanteisiin, jotka liittyvät vammaisen henkilön hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen ja ylläpitämiseen sekä osallisuuden, kommunikoinnissa ja perhe-elämän mahdollistamiseen. Vammaisen henkilön on voitava ottaa vastaan vieraita ja hoitaa asioita myös kodin ulkopuolella. Joissakin tilanteissa vammaisen henkilön asumisen tuki voisi sisältää myös terveydenhuollon palveluja osana palvelujen kokonaisuutta. Tällöinkin olisi turvallisuuden lisäksi huolehdittava vammaisen henkilön yksilöllisen elämän ja osallisuuden toteutumisesta. Erityisen tärkeää tämä on tilanteissa, joissa henkilö tarvitsee toimintarajoitteensa vuoksi jatkuvasti toisen henkilön läsnäoloa nimenomaan turvallisuutensa näkökulmasta. Tämänkaltaisia tilanteita on esimerkiksi henkilöillä, jotka elävät elämää ylläpitävän hengityslaitehoidon varassa tai joilla on muita jatkuvaa toisen henkilön saatavilla oloa edellyttäviä sairauksia, kuten vaikea epilepsia. 

Perhe-elämään kuuluu vammaisen henkilön mahdollisuus osallistua huollossaan tai hoidossaan olevan lapsen päivittäisiin toimiin vastaavasti kuin henkilökohtaisen avun osalta säädettäisiin. Vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaiset palvelut edellyttävät riittävää tukea vuorovaikutuksessa, kommunikoinnissa ja päätöksenteossa myös asumisen tukea toteutettaessa. 

Kaikkien ehdotetun lain palvelujen olisi lain tarkoituksen mukaisesti tuettava henkilön itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumista. Asumisen tuessa tämä merkitsisi esimerkiksi sitä, että henkilö voi määritellä oman päivärytminsä ja sen, mitä päivän aikana tekee ilman palvelujen saatavilla oloon tai palveluntuottajan asettamiin ehtoihin liittyviä rajoituksia. Tämä korostuu ryhmämuotoisessa asumisessa, mutta se on tarpeen tunnistaa myös tavalliseen yksityiskotiin tuoduissa palveluissa esimerkiksi eri toimintojen aikatauluissa tai mahdollisuudessa poistua kotoaan itse valitsemaansa aikaan tai kutsua vieraita kotiinsa. 

Asumisen tuen toteuttamisesta olisi huolehdittava myös tilanteissa, joissa henkilön toimintarajoite edellyttää keskeytyksetöntä avun saatavilla oloa ja joissa avun lyhytaikainenkin viivästyminen tai puute voi aiheuttaa henkeä uhkaavan tilanteen. Asumisen tuen olisi turvattava vammaisen henkilön tarvitsema välttämätön apu elintärkeiden toimintojen ylläpitämisessä sekä viivytyksetön avunsaanti odottamattomissa ja ennakoimattomissa tilanteissa. Tällaisia tilanteita on esimerkiksi niiden henkilöiden, jotka elävät elämää ylläpitävän hengityslaitehoidon varassa, ja muiden sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja jatkuvasti ja runsaasti tarvitsevien henkilöiden kohdalla. Nämä tilanteet olisi otettava huomioon palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman laatimisessa ja tehtävä tarvittavat kokoavat päätökset palveluista. 

Ratkaisussaan KHO 1.8.2016 T 3262 arvioi hoivan ja huolenpidon tarpeen vaikutusta vammaispalvelulain soveltamiselle. Korkein hallinto-oikeus katsoi muun ohella, että se, että henkilö tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa, ei ole este vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen myöntämiselle, jos hänen hoidon tarpeensa ei edellytä pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista. Tapauksessa henkilö tarvitsi toisen henkilön apua useimmissa toimissaan erityisesti kognitiivisten toimintarajoitteiden vuoksi. Korkein hallinto-oikeus totesi, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan henkilön avun tarpeeseen voitiin vastata avohuollon palveluilla. Koska henkilöä oli pidettävä vammaispalvelulain tarkoittaman palveluasumisen suhteen vaikeavammaisena, hänen oikeuttaan erityispalveluihin ei voitu syrjäyttää järjestämällä palveluja sosiaalihuoltolain nojalla. 

Asumisen tuen olisi mahdollistettava muuttaminen sairaalasta tai muusta laitoksesta kotiin turvallisesti. Ehdotetun lain mukaista asumisen tukea ei järjestettäisi laitoksessa. Sosiaalihuoltolain 22 §:n mukaiset laitospalvelut tulisivat kyseeseen vain henkilön avun tarpeen ja edun sitä edellyttäessä ja niiden käyttämisen olisi lähtökohtaisesti aina oltava lyhytaikaista ja tavoitteellista. Sosiaalihuoltolain 22 §:n mukaan pitkäaikainen hoito ja huolenpito voidaan toteuttaa laitoksessa vain, jos se on henkilön terveyden ja turvallisuuden kannalta perusteltua, taikka siihen on olemassa muu laissa erikseen säädetty peruste. 

Asumisen tuen sisältö, määrä ja toteutustapa määriteltäisiin vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Säännöksessä tarkoitettujen palvelujen kokonaisuus voitaisiin toteuttaa eri tavoin. Palvelut voitaisiin toteuttaa esimerkiksi henkilökohtaisella avulla, asumispalvelujen työntekijöiden, sosiaalihuoltolain mukaisen kotipalvelun, kotihoidon tai omais- tai perhehoidon avulla taikka näitä yhdistelemällä. Myös ehdotetun lain mukainen valmennus ja tuki voisi olla osa asumisen tuen kokonaisuutta. Tarkoitus olisi, että asumisen tuki muodostaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa vammaisen henkilön elämisen ja osallistumisen yhdenvertaisesti muiden kanssa. 

Jos asuminen tuetusti runsaankaan avun ja tuen turvin henkilön yksityiskodissa ei olisi mahdollista, asumisen tuki voitaisiin järjestää vammaisille henkilöille tarkoitetuissa asumisryhmissä tai asumisyksiköissä. Tällöinkin olisi otettava huomioon henkilön omat toiveet asumisen järjestämisestä, vamman tai sairauden aiheuttamat toimintarajoitteet sekä henkilön oikeus osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen saman ikäisten ihmisten kanssa. Ryhmämuotoista asumista on edelleen tarpeen kehittää yksilöllisempään ja tavallisen asumisen suuntaan sekä edistää asiakaslähtöisten yhteisöllisten asumis- ja palveluratkaisujen toteuttamista. Säännös mahdollistaisi myös tulevaisuudessa kehittyvien asumisen tuen palvelujen käyttöönoton. Tämän vuoksi säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määriteltäisi niitä malleja ja toteuttamistapoja, joilla asumisen tukea voitaisiin toteuttaa. Ryhmämuotoisen asumisen olisi lähtökohtaisesti tuotettava asiakkaalle hänen palvelutarpeisiinsa nähden lisäarvoa muunlaisiin ratkaisuihin nähden. 

Asumisen tuki voisi sisältää erilaisia palveluja, jotka muodostaisivat henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaisen kokonaisuuden. Tämä vastaisi nykyisen vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen sisältyvien palvelujen järjestämistä. Apua ja tukea asumisessa voisivat antaa muun muassa henkilökohtaiset avustajat, asumisyksikön työntekijät, kotipalvelun, kotihoidon tai kotisairaanhoidon työntekijät. Apua voisivat antaa myös perheenjäsenet ja muut läheiset silloin, kun se on vammaisen henkilön edun mukaista. Myös omaishoidontuella järjestetty tuki voi olla osa kokonaisuutta. 

Kotihoito, kotisairaanhoito ja kotisairaalatoiminta sekä asumisen tueksi tarvittavat muut terveydenhuollon palvelut voisivat nykyisen vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen tavoin olla osa asumisen tuen kokonaisuutta. Tarve integroituihin palveluihin korostuu, kun avopalvelujen piiriin vammaispalvelulain ja kehitysvammalain yhdistämisen sekä laitosasumisen purkamisen seurauksena tulee henkilöitä, joilla on vaativia ja monialaisia, myös terveydenhuollon ja kuntoutuksen palveluja edellyttäviä, palvelutarpeita. 

Vastuu terveydenhuollon palvelujen sisällöstä ja niiden toteuttamisesta osana vammaisen henkilön asumisen tukea olisi aina terveydenhuollolla. Jos kyse olisi omahoitoon rinnastettavista toimista, terveydenhuollon vastuulla olisi vammaisen henkilön, omaishoitajan, henkilökohtaisen avustajan tai muun palvelua toteuttavan henkilön perehdyttäminen ja ohjaaminen tehtävässä. Ohjauksen ja opastuksen tarve ja toteutus riippuisivat kyseessä olevista toimenpiteistä, vammaisen henkilön yksilöllisistä tarpeista sekä muista tilannekohtaisista tekijöistä. Tavoitteena olisi luoda valtakunnallinen ohjeistus itsehoidon ja siihen liittyvän perehdytyksen ja ohjaamisen toimintakäytännöistä. 

Säännöksessä tarkoitetut palvelut olisivat maksuttomia kuten nykyisinkin. Vammaisella henkilöllä olisi ehdotetun lain edellytysten täyttyessä subjektiivinen oikeus säännöksessä tarkoitettuun asumisen tukeen ja siihen liittyvien palvelujen kokonaisuuteen kuten nykyisessä lainsäädännössäkin. 

Pykälän 3 momentin mukaan asumisen tuki järjestettäisiin ensisijaisesti vammaisen henkilön itse valitsemaan asuntoon ja asuinpaikkaan. Vammaisten henkilöiden asumista koskevien valtakunnallisten kehittämislinjausten mukaisesti ensisijaista olisi asuminen henkilön itse valitsemassa kodissa sinne tuotavien palvelujen avulla. Asumisen tuella tuettaisiin lain tarkoituksen mukaisesti vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden ja itsemääräämisoikeuden toteutumista asumisessa ja siihen liittyvissä valinnoissa. Vammaissopimuksen 19 artikla edellyttää, että vammaisen henkilön yhdenvertainen oikeus elää yhteisössä toteutuu ja asumisen järjestämisessä kunnioitetaan vammaisen henkilön tahtoa ja mielipidettä sen suhteen, missä ja kenen kanssa hän asuu. Vammaissopimus velvoittaa myös turvaamaan riittävät ja henkilön osallisuutta tukevat kotiin annettavat palvelut. Vammaisen henkilön olisi voitava mahdollisimman pitkälle itse valita asumismuotonsa ja asuinpaikkansa sekä muutoinkin vaikuttaa siihen, miten asumisen tuki kokonaisuudessaan toteutetaan. Päätöksenteossa olisi otettava huomioon myös asiakasturvallisuuden sekä riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen toteutumisen asettamat velvoitteet. 

12 §.Lapsen asumisen tuki. Pykälä täydentäisi vammaisten lasten palvelujen osalta asumisen tukea koskevaa 11 §:ää. Säännös olisi uusi, jolla selkeytettäisiin nykyisin osin sääntelemätöntä tilannetta. 

Pykälän 1 momentti turvaisi vammaisen lapsen oikeuden asua kotona oman perheensä kanssa. Lapsen asuminen oman perheen kanssa olisi aina ensisijaista ja se olisi mahdollistettava riittävillä ja tarpeen mukaisilla tämän ja muun lain mukaisilla, kotiin annettavilla palveluilla sekä lapsesta huolehtivien palveluilla ja tuella. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin edellytyksistä, joiden täyttyessä lapsen asuminen olisi mahdollista lapsen edun sitä edellyttäessä järjestää muualla kuin oman perheen kanssa. Vammaisen lapsen asumisen järjestäminen muualla kuin oman perheen kanssa olisi ehdotetun säännöksen mukaan huoltajien hakema vapaaehtoinen sosiaalipalvelu lapselle. Palvelua ei voitaisi siten toteuttaa kodin ulkopuolella ilman huoltajien suostumusta. Päätöstä vammaisen lapsen asumisen ja palvelujen järjestämisestä muualla kuin oman perheen kanssa olisi valmisteltava ja muutto olisi toteutettava yhteisymmärryksessä lapsen huoltajien kanssa. Lapsen huoltajalla on velvollisuus turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi siten kuin lapsenhuoltolain 1 §:ssä säädetään. Tässä tarkoituksessa huoltajalla on kyseisen lain 4 §:n mukaisesti oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista. 

Palvelu eroaisi lastensuojelun viranomaisaloitteisesta kiireellisestä sijoituksesta ja huostaanotosta. Ero lastensuojelun avohuollon sijoitukseen olisi myös siinä, että ehdotettu säännös mahdollistaisi vammaisen lapsen asumisen järjestämisen kodin ulkopuolella pitkäksi aikaa. Jos lapsen huoltajat eivät antaisi suostumustaan lapsen asumisen tuen järjestämiseen ehdotetun säännöksen mukaisesti muualla kuin oman perheen kanssa, lapsen asumisen ja palvelujen järjestäminen olisi tarvittaessa arvioitava lastensuojelulain mukaisesti. Tämän vuoksi jo moniammatillisessa arvioinnissa olisi huolehdittava lastensuojelun osaamisesta ja mukana olosta. Niissä tilanteissa, joissa tuen tarve johtuu lapsen kasvuolosuhteista tai lapsen itseä tai muita vaarantavasta käyttäytymisestä, on vammaisella lapsella aina oikeus viimesijaisiin lastensuojelun palveluihin. 

Lapsen asumisen järjestäminen muualla kuin oman perheen kanssa olisi mahdollista vain, jos ehdotetun lain ja muun lain mukaiset palvelut omassa perheessä eivät ole lapsen edun mukaisia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Muun lain mukaisia palveluja vammaiselle lapselle ja hänen perheelleen ovat esimerkiksi sosiaalihuoltolain mukainen sosiaalityö ja -ohjaus, perhetyö ja kotipalvelu sekä lapselle itselleen sosiaalihuoltolain mukainen sosiaalinen kuntoutus tai ehdotetun lain mukainen valmennus ja tuki, henkilökohtainen apu tai lyhytaikainen huolenpito taikka asumisen tuen palvelujen järjestäminen ehdotetun lain 11 §:n mukaisesti. Lisäksi perheellä ja lapsella olisi tarvittaessa oikeus myös lastensuojelun palveluihin ja esimerkiksi lastensuojelun avohuollon tukitoimiin. Säännöksellä turvattaisiin se, että vammaisen lapsen muutto oman perheen luota olisi aina viimesijainen ratkaisu, kun muut tukitoimet ovat jo olleet käytössä ja ne on yhdessä perheen kanssa todettu riittämättömiksi. 

Lisäksi edellytyksenä vammaisen lapsen asumisen järjestämiselle muualla kuin oman perheen kanssa olisi, että ratkaisun olisi ehdotetun lain 4 §:n mukaisesti sekä sosiaalihuoltolain 5 §:ssä säädetty huomioon ottaen arvioitu olevan lapsen huolenpidon, tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin toteuttamiseksi tai lapsen terveyden tai turvallisuuden kannalta lapsen edun mukaista. Arvio siitä, miten lapsen asuminen ja huolenpito voitaisiin lapsen edun mukaisesti järjestää, olisi tehtävä sosiaalihuoltolain 41 §:n mukaisessa monialaisessa yhteistyössä moniammatillisessa asiantuntijaryhmässä. Käytettävissä olisi oltava kyseessä olevan lapsen tarpeisiin nähden riittävä sosiaalityön, psykologian, lääketieteen ja tarvittaessa muidenkin alojen asiantuntemus. Asumisen tuen palvelujen ja tuen toteuttamisen eri vaihtoehtoja olisi selvitettävä yhdessä lapsen ja hänen perheensä kanssa. Erityisesti olisi arvioitava sitä, millä tavoin lapsen edun ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti parhaiten voidaan turvata lapsen hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen huolenpito ja lapsen turvallisuudesta huolehtiminen. 

Lapsen asumisen tuen järjestämistä koskevan päätöksen tekisi lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Päätöksessä olisi perusteltava, millä tavoin asuminen muualla kuin perheen kanssa vastaa lapsen avun ja tuen tarpeeseen ja tarjoaa paremman vaihtoehdon kuin asuminen oman perheen kanssa kotiin annettujen palvelujen ja tuen avulla. Lapsen asumisen tuki voitaisiin toteuttaa muualla kuin perheen kanssa vain, jos lapsen tasapainoista kehitystä ja hyvinvointia lapsen yksilöllisten tarpeiden ja edun mukaisesti ei voida toteuttaa perheen kanssa asuessa. Tällainen tilanne voi tulla kyseeseen esimerkiksi, jos lapsi tarvitsee niin erikoistunutta ja vaativaa hoitoa ja huolenpitoa, ettei sitä voida kattavien avopalvelujenkaan turvin järjestää kotiin. 

Lapsen asumisen ja palvelujen toteuttamisessa olisi aina varmistettava lapsen hyvinvoinnin ja ikäkauden mukaisen kehityksen ja muun toiminnan turvaaminen sekä huolehdittava lapsen oikeudesta osallistua varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen. 

Ennen kuin päätös lapsen asumisesta muualla kuin oman perheen kanssa tehdään, olisi selvitettävä lapsen mielipide sen mukaisesti kuin se lapsen ikään ja kehitystasoon sekä asian laatuun nähden on mahdollista. Päätöstä tehtäessä olisi kiinnitettävä huomiota lapsen mielipiteeseen ja toivomuksiin. Lapsen mielipiteen selvittämisessä on huomioitava mitä ehdotetun lain 3 §:n 4 momentissa säädetään. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vammaisen lapsen asuinpaikan valinnassa huomioon otettavista seikoista sen lisäksi, mitä ehdotetun lain 5 §:n 4 momentissa säädettäisiin lapsen ja nuoren palvelujen toteuttamisessa huomioon otettavista seikoista. Näiden lisäksi olisi kiinnitettävä erityistä huomioita lapsen tarpeisiin ja tarpeita vastaavaan henkilöstön osaamiseen. Tämä tarkoittaisi muun muassa sitä, että asuinpaikassa tulisi olla tarpeen mukaan erikoistunutta ja osaavaa henkilöstöä. Lapselle olisi turvattava turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus kuten lapsenhuoltolaki edellyttää. Lisäksi olisi otettava huomioon se, että lasta on kasvatettava siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä eikä lasta saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti tai kohdella muulla tavoin loukkaavasti, ja lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen olisi tuettava ja edistettävä. 

Lapsen asuminen olisi järjestettävä riittävän lähellä muuta perhettä, jotta lapsen yhteys omaan perheeseen tai muihin läheisiin ihmisiin säilyisi. Tällä turvattaisiin lapsen oikeus ihmissuhteisiin ja yhteydenpitoon läheisiin. Lapselle olisi turvattava oikeus tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä järjestämällä mahdollisuus vastaanottaa vieraita tai vierailla asuinpaikan ulkopuolella sekä pitää läheisiin henkilöihin muuten yhteyttä. Palvelujen toteuttamisessa olisi otettava huomioon lapsen oikeus ikäkauden mukaiseen, virikkeelliseen ja turvalliseen elämään, joka tukee lapsen kehitystä ja osallisuutta. Lisäksi olisi huolehdittava lapsen hoidon ja huolenpidon jatkuvuudesta. Silloin kun lapsi asuu muualla kuin muu perhe, on turvattava asuinpaikan pysyvyys koko lapsuus- ja nuoruusajan, jos sitä on pidettävä lapsen edun mukaisena. Esimerkiksi palvelujen kilpailutus ei saisi johtaa siihen, että lapsen asumisen palvelujen tuottaja ja samalla henkilökunta sekä toimintatavat muuttuvat. 

Lapsen asuminen muualla kuin oman perheen kanssa voitaisiin järjestää perhehoitona tai ehdotetun lain 11 §:n mukaisena asumisen tukena vammaisille lapsille tarkoitetussa ryhmäkodissa tai muussa vastaavassa palveluyksikössä. Samassa ryhmäkodissa asuvien lasten määrä samanaikaisesti voisi olla enintään seitsemän. Vammaiset lapset, jotka eivät kotiin tuotavista palveluista huolimatta voi asua oman perheensä kanssa, vaativat erityisen paljon hoitoa ja huolenpitoa. Tämän vuoksi lasten määrä samassa yksikössä ei saisi olla säädettyä suurempi. Säännös olisi lasten määrän osalta yhdenmukainen lastensuojelulain mitoitussäännösten kanssa. Perhehoidossa noudatettaisiin perhehoitolain mukaista säännöstä lasten määrästä. 

Pykälän 4 momentin mukaan lapsen asuessa ehdotetun lain nojalla muualla kuin oman perheen kanssa, vanhemmat ja huoltajat vastaisivat lapsen elatuksesta aiheutuvista kustannuksista. 

Lapsen elatuksesta annetun lain (704/1975) 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemmat vastaavat lapsen elatuksesta kykynsä mukaan. Vanhempien elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon heidän ikänsä, työkykynsä ja mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä heidän lakiin perustuva muu elatusvastuunsa. Jos vammainen lapsi on sijoitettu asumaan muualle kuin oman perheen kanssa lastensuojelulain perusteella, lapsen vanhemmilta on voitu periä asiakasmaksulain 7 §:n ja asiakasmaksuasetuksen 20 §:n mukaiset lastensuojelun maksut. Voimassa olevassa asiakasmaksulaissa ei ole erityissäännöksiä maksusta, joka peritään lapsen vanhemmilta silloin, kun lapsen asuminen muualla kuin oman perheen kanssa järjestetään kehitysvammalain perusteella. Joissain tapauksissa maksua ei ilmeisesti ole näissä tapauksissa peritty vanhemmilta lainkaan. 

Valmisteilla olevaan uuteen sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista annettavaan lakiin on tarkoitus sisällyttää säännös, jonka perusteella maakunta voisi periä vammaisen lapsen vanhemmilta maksun lapsen elatuksesta aiheutuneista kustannuksista silloin, kun lapsi asuu ehdotetun lain 12 §:n mukaisesti muualla kuin oman perheen kanssa. Lapsen vanhemmilta perittävä maksu määräytyisi samalla tavalla kuin lastensuojelulain perusteella järjestetyissä lapsen sijoituksissa. Maksu voitaisiin periä, jos se olisi perheen toimeentulon edellytykset huomioon ottaen perusteltua. Lapsen vanhemmilta perittävä maksu saisi olla enintään lapsen elatuksesta annetun lain 1 – 3 §:n nojalla määräytyvän elatusavun suuruinen. Maksu jaettaisiin vanhempien kesken kummankin elatuskyvyn mukaisesti. Lisäksi uuteen asiakasmaksulakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan maakunta voisi periä lapselle suoritettavan elatusavun tai elatustuen sekä lapselle maksettavan tulon, korvauksen tai saamisen siltä ajalta, jolloin hänen asumisensa järjestettäisiin ehdotetun lain 12 §:n mukaisesti. Lapselta perittävä maksu voisi olla yhteensä enintään 1 857,90 euroa kuukaudessa. Vastaavat säännökset sisältyvät myös nykyisen ja valmisteilla olevan uuden asiakasmaksulain lastensuojelun maksuja koskeviin säännöksiin. Maksu ei saisi ylittää maakunnalle palvelusta aiheutuvia kustannuksia. 

Lisäksi uuteen asiakasmaksulakiin on tarkoitus sisällyttää säännös, jonka mukaan maakunnan olisi maksua periessään huolehdittava siitä, että lapsen henkilökohtaiseen käyttöön jäisi käyttövara, joka olisi perhehoitoa saavalle lapselle vähintään uudessa asiakasmaksulaissa säädettävän perhehoidon käyttövaran suuruinen ja ehdotetun vammaispalveluja koskevan lain asumisen tukea saavalle lapselle vähintään uudessa asiakasmaksulaissa säädettävän tehostetun palveluasumisen käyttövaran suuruinen. 

13 §.Tuki esteettömään asumiseen. Vammaisen henkilön asuminen yhdenvertaisesti muiden kanssa edellyttää sitä, että henkilöllä on mahdollisuus saada vakituiseen asuntoonsa välttämättä tarvitsemansa muutostyöt tai muuta toimintarajoitteen takia välttämätöntä esteettömän asumisen tukea. Asunnon muutostöiden suunnittelun, toteutuksen ja kustannusten hakuajan osalta ehdotettu säännös vastaisi voimassaolevaa lainsäädäntöä. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta saada korvaus hänelle vakituisen asunnon muutostöistä, itsenäisen suoriutumisen kotona mahdollistavista välineistä sekä muista teknisistä ratkaisuista aiheutuvista kohtuullisista kustannuksista, jos hän toimintarajoitteensa vuoksi välttämättä tarvitsee tätä tukea päivittäisissä toimissa, liikkumisessa tai muussa itsenäisessä suoriutumisessa. Vakituisella asunnolla tarkoitettaisiin asuntoa, jossa henkilö suurimman osan vuotta asuu. Merkitystä ei olisi sillä, millä perusteella henkilö asuntoa hallitsee (vuokrasopimus, omistusoikeus, käyttöoikeus). 

Maakunnan olisi asumispalveluja kilpailuttaessaan selvitettävä asuntojen ja asuinympäristön esteettömyys ja yleinen toimivuus osana palveluntuottajan vastuulla olevaa palvelukokonaisuutta. Lähtökohtana olisi se, että asumispalveluja tarjoavien palveluyksiköt vastaavat asunnon ja sen lähiympäristön esteettömyydestä ja toimivuudesta, jolloin vain yksilölliset erityisratkaisut toteutettaisiin ehdotetun lain perusteella. Tarkoituksenmukaista ei kuitenkaan olisi varautua yleisesti kaikkiin yksilöllisiin tarpeisiin asunnoissa ja asuntoon liittyvissä välineissä ja muissa teknisissä ratkaisuissa. Korvausta palveluyksikössä olevan asunnon muutostöihin sekä asuntoon liittyviin välineisiin ja muihin teknisiin ratkaisuihin myönnettäisiin, jos henkilön toimintarajoite sitä erityisen painavasta syystä edellyttää eikä henkilön asuminen hänelle muutoin soveltuvassa palveluyksikössä ilman muutostyötä, välinettä tai teknistä ratkaisua olisi mahdollista. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi yksilöllisen toimintarajoitteen vuoksi tarvittavat hälytyslaitteet tai erityiset wc-istuimet, joissa on automaattinen huuhtelu, tai muut vammaisen henkilön yksilölliseen tarpeeseen perustuvat välineet ja muut tekniset ratkaisut. 

Maakunnan liikelaitos voisi myös antaa edellä mainittuja välineitä sekä muita teknisiä ratkaisuja korvauksetta vammaisen henkilön käytettäväksi. 

Käsitteet itsenäisen suoriutumisen kotona mahdollistava väline tai muu tekninen ratkaisu sisältäisivät sekä yksittäisiä päivittäisissä toimissa, liikkumisessa tai muussa itsenäisessä suoriutumisessa asunnossa tarvittavia laitteita, että laaja-alaisesti vammaisen henkilön suoriutumista mahdollistavia teknisiä ja kehittyvän teknologian mukanaan tuomia ratkaisuja. Säännös vastaisi nykyistä vammaispalvelulain 9 §:n 2 momenttia. Myönnettävä tuki kuuluisi maakunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuten nykyisinkin. 

Nykyisen vammaispalveluasetuksen 12 §:n 1 momentin soveltamiskäytännön mukaisesti korvattavia välttämättömiä muutostöitä olisivat muutostyöt vammaisen henkilön esteettömän liikkumisen ja päivittäisistä toiminnoista suoriutumisen turvaamiseksi henkilön vakituisessa asunnossa ja sen välittömässä läheisyydessä. Kyse olisi tällöin muun muassa ovien leventämisestä, tasoerojen poistamisesta asunnossa sekä asunnon eri tilojen välttämättömän rakenteellisen ja toiminnallisen esteettömyyden toteuttamisesta. Muutostyöt voivat olla myös valaistukseen, akustiikkaan ja kontrastipintoihin liittyviä korjauksia tai vamman tai sairauden vuoksi välttämättömiä materiaalimuutoksia. Lisäksi kyseeseen tulisivat asumisturvallisuutta lisäävät välttämättömät muutostyöt kuten hälytyslaitteet, paloturvallisuuden lisääminen ja piha-alueen turvallisuutta lisäävät ratkaisut. Pesutilojen yhteydessä korvattavaksi voisivat tulla myös asunnossa olevan saunan välttämättömät muutostyöt. 

Korvauksen piiriin kuuluisivat nykyisen lainsäädännön soveltamiskäytännön mukaisesti myös kohtuulliset kustannukset välttämättömien muutostöiden suunnittelusta sekä varautuminen kohtuullisiin kustannuksiin asunnon palauttamisesta alkuperäiseen muotoonsa. Asunnon palauttaminen alkuperäiseen muotoonsa voisi olla kohtuullista esimerkiksi silloin, kun vammainen henkilö on asunut vuokralla ja vuokranantaja vaatii muuton yhteydessä vammaista henkilöä saattamaan asunnon sellaiseen tilaan kuin se oli vuokrasuhteen alkaessa. Maakunnan liikelaitoksen tulisi ottaa jo ennakkoon korvattavien kohtuullisten kustannusten määrää arvioidessaan huomioon tällaisista ja myös muista, esimerkiksi taloyhtiön tai vuokranantajan ennen muutostöiden tekemistä asettamista ehdoista, aiheutuvat kustannukset. 

Tekniikan ja teknologian kehittyminen voi tuoda mukanaan uusia ehdotetun säännöksen piiriin kuuluvia välineitä sekä muita teknisiä ratkaisuja, joilla voidaan tukea vammaisen henkilön itsenäistä suoriutumista asunnossaan. Tämän vuoksi ehdotetussa säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määriteltäisi niitä välineitä ja muita teknisiä ratkaisuja, joiden hankkimiseen korvausta voitaisiin suorittaa. Korvattavia asuntoon kuuluvia välineitä ja muita teknisiä ratkaisuja olisivat nykyisen lainsäädännön soveltamiskäytännön mukaisesti muun muassa sähköiset ovipuhelin- ja ovenavausjärjestelmät, kattoon asennettavat henkilönostimet, vammaisen henkilön turvallisuuden vuoksi asennettavat hälytysjärjestelmät ja -laitteet, mukaan lukien optiset tai akustiset hälytysjärjestelmät, kiinteä induktiosilmukka sekä kiinteät merkinanto- ja hälytyslaitteet. Korvattavia olisivat myös muut sellaiset kiinteästi asuntoon asennettavat välineet ja muut tekniset ratkaisut, jotka eivät ole terveydenhuollon vastuulle kuuluvia lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineitä tai hoitovälineitä taikka ympäristönhallintajärjestelmiä. Maakunnan liikelaitos voisi myös antaa asuntoon kuuluvia välineitä tai muita teknisiä ratkaisuja korvauksetta vammaisen henkilön käytettäväksi. 

Korvattavina kohtuullisina kustannuksina pidettäisiin lähtökohtaisesti tehtävän muutostyön tai hankittavan laitteen tai teknisen ratkaisun keskimääräistä markkinahintaa. Korvattavissa muutostöissä noudatettaisiin soveltuvin osin valtion asuntolainoituksessa käytettävää laatutasoa. Kustannusten kohtuullisuutta arvioitaessa otettaisiin huomioon, mikä olisi kulloinkin vammaiselle henkilölle sopiva ja toteuttamiskelpoinen ratkaisu. 

Maakunnan liikelaitoksen korvausvelvollisuuden piiriin kuuluisivat ainoastaan välttämättömät vammasta tai sairaudesta johtuvan toimintarajoitteen vuoksi tehtävistä muutostöistä tai välineiden tai muiden teknisten ratkaisujen hankkimisesta aiheutuvat kohtuulliset kustannukset. Peruskorjausluonteiset, asumismukavuuden tai -tason nostamiseen liittyvät tai muut sellaiset kustannukset, jotka syntyisivät henkilölle joka tapauksessa, eivät olisi säännöksessä tarkoitettuja kohtuullisia kustannuksia. Esimerkiksi putkiremontti tai katon uusiminen eivät tulisi ehdotetun lain nojalla korvattaviksi. Jos lisätilan rakentaminen asuntoon on vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen takia välttämätöntä eikä muuta ratkaisua voida pitää vammaisen henkilön elämäntilanne ja perhesuhteet huomioon ottaen kohtuullisena, voisi lisätilan rakentaminen kuitenkin tulla korvattavaksi ehdotetun säännöksen mukaisena. 

Kustannusten kohtuullisuutta olisi arvioitava myös niissä tilanteissa, joissa vammainen henkilö muuttaa asunnosta toiseen. Vammaissopimuksen 19 artikla edellyttää, että vammaisilla henkilöillä on oikeus valita asuinpaikkansa yhdenvertaisesti muiden kanssa. Sama oikeus johtuu perustuslain 6 ja 9 §:stä, jotka koskevat yhdenvertaisuutta sekä liikkumisvapautta ja oikeutta valita asuinpaikka. Ehdotetun säännöksen nojalla korvattavien kustannusten kohtuullisuutta on kuitenkin arvioitava esimerkiksi silloin, jos vammainen henkilö muuttaa lyhyin väliajoin useamman kerran sellaisiin esteellisiin asuntoihin, jotka vaativat hänen toimintarajoitteensa vuoksi laajoja muutostöitä, esimerkiksi hissin rakentamista. 

Välttämättömyys merkitsisi tässä yhteydessä sitä, että vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen toimintarajoitteen johdosta vammainen henkilö ei ilman säännöksessä tarkoitettuja muutostöitä, välineitä tai teknisiä ratkaisuja selviytyisi asumiseen liittyvistä toiminnoista, kuten päivittäisistä toimista, liikkumisesta tai muusta itsenäisestä suoriutumisesta asunnossa ja sen lähiympäristössä. Välttämättömyys viittaisi siis toimintarajoitteesta johtuvaan välttämättömyyteen. Esteettömän asumisen tuen järjestäminen ei edellyttäisi, että henkilö niiden turvin selviytyisi täysin itsenäisesti, vaan itsenäinen suoriutuminen tarkoittaisi myös esimerkiksi suoriutumista henkilökohtaisen avun tai muun palvelun turvin. 

Päivittäisillä toimilla tarkoitetaan säännöksessä muiden ehdotetun lain säännösten mukaisesti kaikkia niitä toimia, joita vammainen henkilö kotonaan tavanomaisen elämänsä yhteydessä tekee. Ne voivat liittyä esimerkiksi ruuanlaittoon, hygienian hoitoon, kodinhoitoon, vammaisen henkilön huollossa olevan lapsen hoitamiseen, pukeutumiseen tai muihin tavanomaisen elämän toimintoihin. Liikkumisella tarkoitetaan sekä liikkumista asunnon sisällä esimerkiksi sängystä pyörätuoliin tai huoneesta toiseen, että liikkumista asuntoon sisään ja sieltä ulos. Muu itsenäinen suoriutuminen tarkoittaisi esimerkiksi erilaisia asunnossa tapahtuvia vapaa-ajan toimintoja. 

Pykälän 2 momentin mukaan asunnon muutostöistä aiheutuviksi korvattaviksi kustannuksiksi katsottaisiin myös muutostöiden suunnittelusta ja esteiden poistamisesta asunnon välittömästä lähiympäristöstä aiheutuvat kohtuulliset kustannukset. Esteiden poistaminen asunnon välittömästä lähiympäristöstä merkitsisi toimia, jotka ovat välttämättömiä, jotta vammainen henkilö pääsee esteettä asuntoonsa ja sieltä pois sekä voi käyttää asuntoonsa liittyvää piha-aluetta. Asunnon välittömässä läheisyydessä tehtävät muutostyöt mahdollistaisivat vammaisen henkilön esteettömän liikkumisen ulos asunnostaan ja piha-alueelta. Samoin ne turvaisivat mahdollisuuden käyttää asunnon parveketta sekä asuinrakennuksen yhteiskäytössä olevia tiloja myös piha-alueella, kuten pääsyn autokatokseen, jätekatokseen ja postilaatikolle. 

Pykälän 3 momentin mukaan itsenäisen suoriutumisen kotona mahdollistavat välineet ja muut tekniset ratkaisut olisi suunniteltava ja toteutettava vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Olennaista olisi vamman tai sairauden aiheuttama toimintarajoite, joka estäisi asumisen ilman tukitoimia edellä mainitulla tavalla. Toimintarajoitetta arvioitaessa olisi huomioitava, että samatkin vammat tai sairaudet voivat eri tilanteissa ja eri ihmisillä johtaa hyvin erilaisiin toimintarajoitteisiin ja edellyttää erilaisia ratkaisuja. Myös henkilön tilanteeseen liittyvien yksilöllisten tekijöiden, kuten perhetilanteen, työ- tai opiskelupaikan muuttumisen, muiden palvelujen saatavuuden ja ympäristön vaikutus olisi arvioitava suhteessa esteettömän asumisen tuen tarpeeseen. 

Vammaisella henkilöllä olisi oikeus teettää itse tai hankkia 1 tai 2 momentissa tarkoitetut muutostyöt tai itsenäistä suoriutumista mahdollistavat välineet sekä tekniset ratkaisut. Hänellä olisi oikeus päättää, minkälaisia välineitä tai muita teknisiä ratkaisuja hän hankkii tai minkälaisia asunnon muutostöitä hän teettää. Maakunnan liikelaitoksella ei kuitenkaan olisi velvollisuutta korvata muita kuin ehdotetussa pykälässä edellytetyt välttämättömät ja kohtuulliset kustannukset. Tämän vuoksi olisi suositeltavaa, että vammainen henkilö hyvissä ajoin muutostöitä suunnitellessaan olisi yhteydessä myös maakunnan liikelaitokseen. Vammainen henkilö voisi teettää ja hankkia samassa yhteydessä muitakin kuin välttämättömiä asunnon muutostöitä, joiden kulut eivät ole kohtuullisia mutta tällöin hän vastaisi itse tällaisista muutostöistä aiheutuvista kustannuksista. 

Maakunnan liikelaitokselle syntyisi asiakkaan pyynnöstä etukäteinen kustannusten arviointivelvollisuus tilanteissa, joissa asiakas haluaa itse teettää tai hankkia 1 tai 2 momentissa tarkoitetut muutostyöt tai muut itsenäistä suoriutumista mahdollistavat välineet sekä tekniset ratkaisut. Etukäteisellä arviointivelvollisuudella selkeytettäisiin sitä, mitä maakunnan liikelaitoksen tulisi korvata. Sen voidaan arvioida vähentävän korvauksia koskevia erimielisyyksiä etenkin silloin, kun asunnon muutostöiden tarve on akuutti. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun vammainen henkilö kotiutetaan sairaalasta tai kun perheeseen syntyy vammainen lapsi. 

Etukäteisarvioinnin voitaisiin myös arvioida lisäävän asunnon muutostöiden suunnitelmallisuutta, toteutusta ja vastuukysymysten selkeytymistä. Samalla viranomainen toteuttaisi sille kuuluvaa neuvonta- ja ohjausvelvollisuutta yksittäistilanteessa, jonka perusteella asiakas saisi tiedon siitä, minkälaisia kuluja viranomainen katsoo kuuluvan välttämättömiksi ja korvattaviksi. Arviointivelvollisuus perustuisi asiakkaan yksilöityyn pyyntöön. Etukäteisarvioinnilla on tarkoituksena mahdollistaa myös akuuteissa kotiutustilanteissa asiakkaan mahdollisuus teettää nopeasti kotiutumisen edellyttämät muutostyöt. 

Korvaus asunnon muutostöistä tai välineiden ja teknisten ratkaisujen hankkimisesta olisi haettava maakunnan liikelaitokselta viimeistään kuuden kuukauden kuluessa kustannusten syntymisestä. 

14 §. Lyhytaikainen huolenpito. Lyhytaikainen huolenpito olisi kehitysvammalain ja vammaispalvelulain perusteella järjestettyjä lyhytaikaisen hoidon ja huolenpidon palveluja yhteen kokoava palvelu, jolla täydennettäisiin sosiaalihuoltolain ja omaishoitolain säännöksiä vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan. Lyhytaikaisen huolenpidon palvelut vastaisivat kehitysvammalain perusteella muuna yksilöllisenä hoitona ja huolenpitona tai muuna palveluna sekä vammaispalvelulain perusteella muuna palveluna järjestettyä palvelua. Mainittujen säännösten nojalla on järjestetty etenkin vammaisten lasten ja nuorten lyhytaikaista hoitoa (tilapäishoitoa). Erityishuoltona on toteutettu myös koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa tai koulujen lomien aikaista hoitoa sellaisille vammaisille lapsille, jotka eivät suoriudu luokkatovereidensa tavoin yksin kotona vanhempien ollessa töissä. Silloin, kun kunta järjestää perusopetuslain nojalla kaikille ensimmäisen ja toisen vuosiluokan oppilaille mahdollisuuden osallistua aamu- ja iltapäivätoimintaan, myös vammaisen lapsen aamu- ja iltapäivätoiminta järjestettäisiin perusopetuslain mukaisesti kuten nykyisinkin. 

Pykälän 1 momentin mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada lyhytaikaista huolenpitoa tarvitsemansa välttämättömän huolenpidon ja osallisuuden turvaamiseksi sekä huolenpidosta vastaavien henkilöiden hyvinvoinnin tukemiseksi. Lyhytaikaista huolenpitoa voisivat saada kaikenikäiset vammaiset henkilöt. 

Lyhytaikaisen huolenpidon tilanteet voisivat olla säännöllisesti toistuvia tai ennakkoon tiedossa olevia yksittäisiä tilanteita taikka poikkeuksellisia ja äkillisiä tilanteita. Lyhytaikaisella huolenpidolla voitaisiin turvata vammaisen lapsen tai nuoren tarvitsemaa apua aamulla ennen koulun alkamista ja koulupäivän jälkeen tai koulujen loma-aikoina vanhempien työssäkäynnin ajan taikka huolenpidosta vastaavan henkilön säännöllisesti toistuvana lepoaikana. Äkillinen avun tarve voisi tarkoittaa esimerkiksi huolenpidosta vastaavan henkilön sairastumista, asioinnin tarvetta tai toisen perheenjäsenen hoidon järjestämistä. 

Lyhytaikaisen huolenpidon tarkoituksena olisi vammaisen henkilön välttämättömän huolenpidon ja osallisuuden turvaaminen sekä huolenpidosta vastaavien henkilöiden hyvinvoinnin tukeminen. Lyhytaikainen huolenpito täydentäisi läheisten antamaa apua ja varmistaisi sen, että välttämätöntä apua on saatavissa myös heidän ollessa estyneitä sitä antamaan. Mitä sitovampaa vammaisen henkilön avun tarve on, sitä suuremmaksi muodostuu lyhytaikaisen huolenpidon merkitys sekä vammaiselle henkilölle itselleen, että hänen huolenpidostaan vastaaville läheisille. 

Lyhytaikaisella huolenpidolla voitaisiin myös tukea vammaisen henkilön itsenäistymistä. Erityisesti silloin, kun henkilö tarvitsee paljon apua, hänelle muodostuu usein tavanomaista kiinteämpi suhde huolenpidosta vastuussa oleviin läheisiin henkilöihin. Vammaisen henkilön osallisuuden toteutuminen voi tällöin olla pitkälti läheisten henkilöiden varassa. Lyhytaikainen huolenpito antaa mahdollisuuden saada uusia kokemuksia, laajentaa sosiaalisia suhteita ja opetella selviytymistä erilaisissa tilanteissa sekä oppia luottamaan myös muiden kuin läheisten henkilöiden antamaan apuun. Etenkin lasten ja nuorten kohdalla palvelu tarjoaisi pohjan itsenäistymiselle ja helpottaisi myös läheisiä siirtämään huolenpitovastuuta vähitellen muille henkilöille. 

Lyhytaikaisen huolenpidon merkitys huolenpitovastuussa olevien läheisten riittävän levon ja virkistyksen mahdollistajana tukisi huolenpidosta vastuussa olevan henkilön hyvinvoinnin ja jaksamisen kautta myös vammaisen henkilön ja koko perheen hyvinvointia. Erityisesti silloin, kun vammainen henkilö tarvitsee apua tai valvontaa myös öisin, lyhytaikaisen huolenpidon merkitys läheisen henkilön unen mahdollistajana korostuu. Palvelun avulla vanhemmat eivät aina joudu vuorottelemaan vammaisen lapsen huolenpitovastuussa vaan he pääsevät välillä viettämään aikaa keskenään tai yhdessä sisarusten kanssa. Lyhytaikainen huolenpito antaisi myös mahdollisuuden vammaisesta henkilöstä huolta pitäville perheenjäsenille käydä töissä ja esimerkiksi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lyhytaikaisen huolenpidon sisällön, määrän, keston ja toteutustavan määrittelystä vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden perusteella. Lyhytaikaisen huolenpidon määrä ja toteutustapa vaihtelisivat yksilöllisen tilanteen mukaan. Määriteltäessä lyhytaikaisen huolenpidon määrää, ajankohtaa ja toteutustapaa olisi erityisesti kiinnitettävä huomiota vammaisen henkilön omiin tarpeisiin, toiveisiin ja elämäntilanteeseen. Etenkin itsenäistyvän nuoren tai aikuisen vammaisen henkilön omiin toiveisiin ja tarpeisiin olisi kiinnitettävä erityistä huomiota. 

Mitä pienempi lapsi ja mitä enemmän huolenpitoa ja apua tarvitseva henkilö olisi kyseessä, sitä enemmän perheen kokonaistilanne vaikuttaisi lyhytaikaisen huolenpidon toteuttamiseen. Huomioon olisi otettava myös se, miten järjestettynä palvelu parhaiten tukisi hoidosta vastaavien läheisten hyvinvointia. Jos vammainen henkilö ja läheiset niin toivovat, lyhytaikainen huolenpito olisi toteutettava ensisijaisesti vammaisen henkilön kotona esimerkiksi kotiin annettavana perhehoitona. Lyhytaikainen huolenpito voisi käsittää esimerkiksi viikonloppuvapaita tai pidempiä loma-aikoja. 

Myös vammaisen henkilön tarvitsema avun määrä ja hänen turvallisuudestaan huolehtimisen tarve olisi otettava palvelun toteuttamisessa huomioon. Vammaisen henkilön perhetilanteella, elinympäristöllä ja iällä on vaikutusta siihen, kuinka sitovaa huolenpito on ja kuinka palvelu siihen nähden tulisi toteuttaa. Vammaisen henkilön omat vahvuudet sekä kehittämisen ja kiinnostuksen kohteet olisi mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon palvelun toteuttamistavoissa. 

Lyhytaikaista huolenpitoa olisi myönnettävä muita palveluja, kuten omaishoitoa ja asumisen tukea täydentävänä palveluna siten, että palveluista muodostuu vammaisen henkilön tarpeen mukainen sekä perheen hyvinvoinnin turvaava kokonaisuus. 

Lyhytaikainen huolenpito sisältäisi palvelun toteuttamiseksi tarpeelliset kuljetukset silloin, jos vammaisella henkilöllä on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa eikä hän toimintarajoitteensa takia voi ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä. 

15 §.Päiväaikainen toiminta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta päiväaikaiseen toimintaan silloin, kun hän tarvitsee toimintarajoitteensa vuoksi erityistä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja osallisuuden turvaavaa sekä toimintakykyä ylläpitävää palvelua. Oikeus olisi toissijainen muuhun momentissa mainittuun sääntelyyn nähden. 

Toiminnan tarkoituksena olisi mahdollistaa osallisuuden toteutuminen sellaisille vammaisille henkilöille, joiden kohdalla se edellyttäisi erityistä tukea, osaamista tai erityisjärjestelyjä. Toimintarajoitteista johtuvat erityistarpeet voisivat liittyä esimerkiksi sellaisiin kommunikaation haasteisiin, joihin ei voitaisi vastata tulkkauspalvelulla tai puhetta korvaavilla kommunikaatiomenetelmillä. Silloin, kun henkilö viestii olemuskielellä, kuten ilmeillä, eleillä, toiminnalla tai kosketuksella, vuorovaikutuksen onnistuminen edellyttää erityistä osaamista ja pitkäaikaista kontaktia henkilöön. Tarve palvelulle voi johtua myös siitä, että henkilö tarvitsee erityisosaamista sosiaalisen vuorovaikutuksen tukemisessa. 

Pykälän 2 momentin mukaan maakunnalla olisi velvollisuus järjestää päiväaikaista toimintaa viitenä päivänä viikossa taikka harvemmin, jos siihen on vammaisen henkilön yksilölliseen tarpeeseen liittyvä syy. Tällainen syy voisi olla esimerkiksi henkilön rasittuminen merkittävästi toimintaan osallistumisesta, jolloin olisi hänen etunsa mukaista, että hän osallistuisi siihen jaksamisensa mukaan. Myös toiminnan päivittäinen määrä voisi vaihdella. 

Päiväaikainen toiminta rinnastuisi työssä käyntiin ja päätoimiseen opiskeluun ja työtoimintaan ja tarjoaisi toimintaan osallistuville vastaavaa säännöllistä päivittäistä toimintaa. Tämän vuoksi momentissa säädettäisiin myös päiväaikaisen toiminnan järjestämisvelvollisuus rinnasteiseksi siihen, missä iässä työelämässä olevat lopettavat vakituisen työn ja jäävät vanhuuseläkkeelle. Työtoiminnan järjestämisvelvollisuus on rajattu henkilöihin, joiden toimeentulo perustuu pääosin sairauden ja työkyvyttömyyden perusteella myönnettäviin etuuksiin. Maakunnalla ei tämän vuoksi olisi erityistä järjestämisvelvollisuutta järjestää päiväaikaista toimintaa henkilölle, jonka toimeentulo perustuu pääosin vanhuuseläkkeeseen. Sääntely vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 8 b §:n mukaisen päivätoiminnan järjestämisen soveltamiskäytäntöä. Vanhuuseläkeiän saavuttaneiden vammaisten henkilöiden sosiaalista osallisuutta tukevaa toimintaa voitaisiin henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan järjestää sosiaalihuoltolain nojalla, elleivät esimerkiksi asumisen tukeen sisältyvät osallisuutta tukevat palvelut olisi riittäviä. 

Päiväaikaiseen toimintaan osallistuvien henkilöiden itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutuminen edellyttäisi toiminnan sisällön kohdentumista asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin, voimavaroihin ja taitoihin. Toiminnan tulisi olla aktiivista ja monipuolista sekä tarjota riittävästi kognitiivisia ja toiminnallisia tavoitteita ja yhdessä olon mahdollisuuksia. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä vammaisten henkilöiden mahdollisuuteen tulla kuulluksi käyttämällään kielellä tai kommunikointikeinolla. Päiväaikainen toiminta voisi sisältää liikuntaa, retkeilyä ja luovaa toimintaa. Mahdollisuuksien mukaan voitaisiin hyödyntää maakunnan ja kunnan yleisiä tiloja, palveluja ja toimintoja kuten kulttuuri- ja liikuntapalveluja sekä erilaisia tapahtumia. Tavoitteena olisi löytää ratkaisuja vammaisen henkilön osallistumisen haasteisiin ja madaltaa kynnystä osallistua yleisiin palveluihin ja tapahtumiin. 

Päiväaikaista toimintaa voitaisiin järjestää ryhmässä silloin, kun se on osallistujien tarpeiden sekä toiminnan tavoitteiden kannalta perusteltua. Koska päiväaikaiseen toimintaan osallistujien toimintakyky ja jaksaminen voi vaihdella päivittäin, palvelua olisi tämä huomioon ottaen järjestettävä joustavasti. Myös ryhmämuotoisessa palvelussa olisi otettava huomioon yksilölliset tarpeet ja vammaisten henkilöiden toiveet ja tarpeet. Palvelua olisi järjestettävä henkilökohtaisena palveluna esimerkiksi silloin, kun sopivia toimintamuotoja ei muuten olisi tarjottavissa tai kun henkilön tai muiden henkilöiden turvallisuus sitä edellyttäisi. 

Päiväaikaista toimintaa olisi järjestettävä ensisijaisesti muualla kuin henkilön kotona tai ryhmämuotoiseen asumiseen liittyvissä tiloissa. Toimintaa olisi järjestettävä henkilön tarpeiden ja voimavarojen mukaan siten, että toiminta mahdollistaa säännöllisen päivä- tai viikkorytmin muodostumisen sekä riittävän levon. 

Päiväaikainen toiminta olisi maksuton palvelu aterioita lukuun ottamatta. Päiväaikainen toiminta sisältäisi palvelun toteuttamiseksi tarpeelliset kuljetukset silloin, kun vammaisella henkilöllä on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa eikä hän toimintarajoitteensa takia voi ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä. Kuljetukset kuuluisivat osana palveluun. Päiväaikaiseen toimintaan osallistujat ovat useimmiten henkilöitä, jotka eivät itse kykene järjestämään omaa liikkumistaan tai joiden liikkuminen vaatii erityisjärjestelyjä. Palveluntuottajan olisi toteutettava matkat turvallisesti ottaen huomioon palvelunkäyttäjien tarpeet. Päiväaikaisesta toiminnasta ei maksettaisi työosuusrahaa tai muuta vastaavaa korvausta. 

16 §. Liikkumisen tuki.Pykälässä säädettäisiin ehdotetun lain mukaisesta liikkumisen tuesta, joka käsittäisi kuljetuspalvelut sekä tuen oman auton hankintaan taikka auton antamisen henkilön käyttöön. 

Pykälän 1 momentin mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada liikkumisen tuki toteutettuna kuljetuspalveluna hänelle soveltuvalla esteettömällä ajoneuvolla silloin, kun henkilöllä on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa eikä hän toimintarajoitteensa takia voi ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä. 

Esteetön ajoneuvo on erityisesti pyörätuolia käyttävien vammaisten ja liikuntarajoitteisten henkilöiden kuljetusta varten rakennettu ja varustettu ajoneuvo. Esteettömällä ajoneuvolla tarkoitettaisiin ajoneuvolain (507/2017) 27 a §:n 2 momentin 7 kohdassa tarkoitettua esteetöntä ajoneuvoa. Liikenteen turvallisuusvirasto on antanut kyseisen kohdan nojalla määräyksen ajoneuvojen ja niiden perävaunujen teknisistä vaatimuksista (TRAFI/196251/03.04.03.00/2017), jossa annetaan tarkemmat määräykset esteettömästä ajoneuvosta. 

Julkisella liikenteellä tarkoitettaisiin Liikenneviraston oppaassa (Henkilöliikenteen palveluiden sanasto. Liikenneviraston oppaita 1/2018) määriteltyä julkista liikennettä. Julkinen liikenne on henkilöliikennettä, joka hoidetaan kaikille avoimilla liikennevälineillä. Tavallisimmin se on henkilöiden kuljettamista suurille henkilömäärille tarkoitetuilla liikennevälineillä, kuten reitti- ja aikataulusidonnaisella linja-auto- tai raideliikenteellä. 

Liikkumisen tuen järjestäminen kuljetuspalveluna tulisi kysymykseen silloin, jos vammainen henkilö ei liikkumisessa erityisiä vaikeuksia aiheuttavan toimintarajoitteen johdosta voi käyttää esteetöntä julkista liikennettä ilman kohtuuttomia vaikeuksia. Tällaisia kohtuuttomia vaikeuksia aiheuttavia tilanteita voivat olla esimerkiksi julkisen liikenteen epätasainen ajotapa sekä vaikeudet liikennevälineeseen mentäessä ja siitä poistuttaessa. Nämä tilanteet voivat aiheuttaa turvattomuutta ja tapaturma-alttiutta, erityisesti jos vammaisella henkilöllä on vaikeuksia ylläpitää tasapainoa tai hän ei pysty pitämään kiinni. Liikkumisen apuvälinettä käyttävällä vammaisella henkilön mahdollisuus käyttää julkista liikennettä voi olla rajallinen sen vuoksi, että henkilö tarvitsee asianmukaisen avun liikennevälineeseen siirtymisessä sekä siitä poistuttaessa. 

Esteetön julkinen liikenne ei tarkoita pelkästään esteettömiä liikennevälineitä, vaan myös esteettömiä ja saavutettavia pysäkkejä, asemia ja pysäkkikuulutuksia näkövammaisille henkilöille. Esteettömyyttä on tarkasteltava laajasti koko matkan osalta. Huomioon olisi otettava muun muassa aikataulujen saavutettavuus, matkalipun hankkiminen ja käyttäminen, pysäkille siirtyminen, kulkuvälineeseen nousu, siinä matkustaminen ja siitä poistuminen sekä määränpäähän pääseminen. 

Henkilön kyky ja tosiasiallinen mahdollisuus käyttää julkista liikennettä arvioitaisiin yksilöllisesti esimerkiksi koematkoja tekemällä. Arvioinnissa ei ole kyse pelkästään fyysisistä tekijöistä, vaan huomioon olisi otettava myös henkilön psyykkiset ja kognitiiviset ominaisuudet tai hahmottamisen vaikeudet sekä ympäristö ja muut olosuhteet. Julkisen liikenteen ensisijaisuutta ja toimivuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon, onko tällaista liikennettä tosiasiallisesti vammaiseen henkilön käytettävissä ja saavutettavissa. Joissain tilanteissa esteetön julkinen liikenne ei ole riittävä esimerkiksi keliolosuhteiden vuoksi. Kuljetuspalvelujen tarkoitus ei kuitenkaan olisi korvata puuttuvaa julkista liikennettä. Joissain tilanteissa vammainen henkilö voi käyttää esteetöntä julkista liikennettä vain saattajan tai henkilökohtaisen avustajan avulla. Jos saattajaa ei tällöin olisi käytettävissä, olisi huolehdittava henkilön liikkumisen tuen toteutumisesta järjestämällä kuljetuspalvelu. 

Kuljetuspalvelua olisi täydennettävä saattajapalvelulla, jos se on välttämätöntä henkilön matkasta suoriutumiselle. Säännöksen mukaisina kuljetuspalveluina ei järjestettäisi terveydenhuoltoon liittyviä tai muita matkoja, joiden kustannuksiin henkilö saa korvausta muun lain nojalla. 

Pykälän 2 momentin mukaan maakunnan liikelaitos voisi vaihtoehtona kuljetuspalveluille antaa vammaisen henkilön käyttöön auton tai myöntää taloudellista tukea auton hankintaan, jos henkilön toimintarajoitteesta aiheutuva tuen tarve liikkumisessa tavanomaisen elämän toiminnoissa on runsasta ja jatkuvaluonteista. 

Vammaisella henkilöllä ei olisi subjektiivista oikeutta saada käyttöönsä autoa tai taloudellista tukea auton hankintaan, vaan nämä liikkumisen tuen muodot olisivat maakunnan liikelaitoksen harkinnassa. Koska edellytyksenä momentissa tarkoitetun liikkumisen tuen antamiselle olisi runsas ja jatkuvaluonteinen liikkumisen tuen tarve tavanomaisen elämän toiminnoissa, tarkoittaisi tämä käytännössä auton antamista lähinnä sellaisten henkilöiden käyttöön, joille auto on tarpeellinen työssä käynnin tai opiskelun takia. Auton hankintaan voitaisiin nykyisen lain soveltamiskäytännön mukaisesti antaa tukea myös vammaisen lapsen perheelle, jos auto olisi tarpeen lapsen ja hänen tarvitsemiensa apuvälineiden kuljettamista varten. Auton myöntäminen vammaisen henkilön käyttöön tai auton hankinnan tukeminen voisi tulla pidemmällä aikavälillä huomattavasti edullisemmaksi kuin yksittäisten kuljetuspalvelujen korvaaminen. Vammaisten henkilöiden käyttöön annettavat autot voisivat olla maakunnan omia tai maakunta voisi hankkia niitä esimerkiksi leasing-sopimuksella. 

Auton tai muun liikennevälineen hankintaan myönnettävän tuen määrästä sekä vakiomalliseen autoon tai muuhun kulkuvälineeseen tehtävien välttämättömien muutostöiden korvaamisesta säädettäisiin ehdotetun lain 18 §:n 2 momentissa. 

Koska auton antaminen vammaisen henkilön käyttöön olisi vaihtoehto kuljetuspalveluille, se olisi tuloverolain 92 §:n 1 momentin 17 kohdassa tarkoitettu etu, joka ei ole saajalleen veronalaista tuloa. Tällainen auto olisi arvonlisäverolain (1501/1993) 114 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla yksinomaan vähennykseen oikeuttavassa käytössä. Auton muutostöiden kustannusten korvaamisesta säädettäisiin ehdotetun lain 19 §:ssä. 

Pykälän 3 momentin mukaan liikkumisen tuen tarkoituksena olisi mahdollistaa vammaisen henkilön liikkuminen tavanomaisen elämän eri osa-alueilla kuten työssä käymisessä, opiskelussa sekä muun lain nojalla järjestettävässä osallisuutta edistävässä toiminnassa. Liikkumisen tuella mahdollistettaisiin myös liikkuminen vapaa-aikana esimerkiksi asioimisessa, harrastuksissa, virkistyksessä, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa sekä muussa tavanomaiseen elämään kuuluvassa toiminnassa. Säännös vastaisi nykyistä lakia. 

17 §. Kuljetuspalvelujen toteuttaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä seikoista, jotka olisi otettava huomioon arvioitaessa kuljetuspalvelujen määrää ja alueellista ulottuvuutta sekä kohtuullisia kustannuksia. Arvioinnissa olisi otettava huomioon vammaisen henkilön yksilöllinen liikkumisen tarve, muut käytettävissä olevat palvelut sekä matkan tarkoitus sekä henkilön käyttöön annettu auto tai auton hankintaan myönnetty taloudellinen tuki. 

Arvioitaessa vammaisen henkilön yksilöllistä tarvetta kuljetuspalveluihin olisi selvitettävä henkilön toiminnallista eli sosiaalista ja fyysistä ympäristöä muun muassa sen suhteen, missä vammaisen henkilön käyttämät palvelut ja muut asiointimahdollisuudet sijaitsevat. Lisäksi olisi otettava huomioon vammaisen henkilön mahdollisuus käyttää erilaisissa tilanteissa ja toiminnoissa ja eri paikkoihin suuntautuvilla matkoilla julkista liikennettä. Tässä arvioinnissa olisi otettava huomioon sekä liikennevälineiden että toimintaympäristön esteettömyys, pysäkkien sijainti, vammaisen henkilön käytettävissä olevat muut palvelut sekä liikkumisen apuvälineet. 

Maakunta määrittelisi sen alueen, jossa pääsääntöisesti järjestettäisiin säännöksessä tarkoitettuja kuljetuspalveluja. Alue voisi määräytyä maantieteellisesti tai toiminnallisesti. Lähtökohtaisesti kuljetuspalveluja järjestettäisiin vammaisen henkilön asuinkunnan ja lähikunnan alueella. Toiminnallista aluetta määriteltäessä maakunnan olisi otettava huomioon ehdotetun lain tarkoitus vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden ja osallisuuden toteuttamisesta sekä yksilöllisen tarpeen mukaisten riittävien palvelujen järjestämisestä. Toiminnallisen alueen määrittely tapahtuisi nykyistä lainsäädäntöä vastaavalla tavalla, eikä säännöksellä olisi tarkoitus muuttaa nykyistä oikeuskäytäntöä. 

Kuten nykyisinkin, maakunnalla olisi velvollisuus järjestää kustannuksiltaan kohtuulliset kuljetuspalvelut. Maakunta ei voisi määritellä kuljetuspalveluille euromääräistä enimmäishintaa tai matkan enimmäispituutta, vaan arvioinnissa olisi otettava huomioon henkilön yksilöllinen liikkumisen tarve ja muut säännöksessä mainitut seikat. Vammaiselle henkilölle aiheutuvista kustannuksista säädettäisiin asiakasmaksulainsäädännössä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin työssä käymiseen, opiskeluun, tai muun lain nojalla järjestettävään osallisuutta edistävään toimintaan liittyvien matkojen määrästä. Näitä matkoja olisi järjestettävä vammaisen henkilön välttämätöntä tarvetta vastaava määrä. Matkojen lukumäärää ei olisi rajattu kuukausittaiseen tai muun aikarajan mukaiseen enimmäismäärään. 

Välttämättömillä työhön liittyvillä matkoilla tarkoitettaisiin matkaa kotoa työn suorittamispaikkaan ja takaisin, mukaan lukien kohtuullinen poikkeama matkan varrella. Tällainen poikkeama voisi olla esimerkiksi vammaisen henkilön huollossa olevan alaikäisen lapsen päivähoidosta haku tai vienti tai jääminen asioille työmatkalta. Matka kodin ja työn suorittamispaikan välillä voi alkaa tai loppua muuallakin kuin työnantajan toimipisteessä. Työllä tarkoitettaisiin työ- tai virkasuhteeseen perustuvan toiminnan lisäksi myös yritystoimintaa. 

Säännöksen soveltaminen olisi vastaavaa myös opiskelumatkojen osalta. Opiskelumatkoina voitaisiin korvata matkat, jotka liittyvät sellaiseen opiskeluun, joka johtaa jonkin tutkinnon tai ammatin saavuttamiseen tai parantaa henkilön mahdollisuuksia työllistyä tai vahvistaa henkilön ammattitaitoa ja tätä kautta lisää hänen työllistymismahdollisuuksiaan. Tällaista opiskelua on myös erityisoppilaitoksissa annettava vammaisten opiskelijoiden valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus. Harrastusluonteinen opiskelu ei oikeuttaisi opiskeluun liittyvien liikkumista tukevien palvelujen saamiseen, ellei voida näyttää, että tällainen opiskelu parantaa henkilön mahdollisuuksia työllistyä tai vahvistaa henkilön ammattitaitoa ja tätä kautta lisää hänen työllistymismahdollisuuksiaan. 

Muun lain mukaiseen osallisuutta edistävään toimintaan olisi myös järjestettävä matkoja vammaisen henkilön välttämätöntä tarvetta vastaava määrä. Tällaisia matkoja olisivat esimerkiksi matkat osallisuutta edistävään sosiaaliseen kuntoutukseen ja sitä vastaavaan toimintaan. 

Momentissa tarkoitettuja matkoja voisi tehdä alueella, joka määrittyisi julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetun lain (916/2012) 1 luvun 9 §:n mukaisesti. Henkilön työssäkäyntialue ulottuu mainitun säännöksen mukaan 80 kilometrin etäisyydelle hänen tosiasiallisesta asuinpaikastaan. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vapaa-ajan toimintaan ja sosiaaliseen osallistumiseen sekä muuhun tavanomaiseen elämään kuuluvaan toimintaan liittyvien matkojen vähimmäismäärästä. Säännös vastaisi tältä osin nykyistä lainsäädäntöä. 

Momentin mukaan vapaa-ajan toimintaan ja sosiaaliseen osallistumiseen sekä muuhun tavanomaiseen elämään kuuluvaan toimintaan kuljetuspalveluja olisi järjestettävä siten, että henkilö voi tehdä vähintään 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa asuinkunnan tai lähikunnan alueella. Vaihtoehtoisesti henkilö voisi saada mainittuja kuljetuspalveluja tätä vastaavan kilometrimäärän verran (kilometrikukkaro). 

Kilometrikukkarossa henkilö voisi saada edellä mainitut matkat kokonaan tai osittain järjestettynä siten, että lukumääräisten matkojen sijaan vammaiselle henkilölle myönnettäisiin kuljetuspalveluja maakunnan liikelaitoksen vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan määrittämään kilometrimäärään asti kunta- tai maakuntarajojen estämättä. Kilometrimäärän määrittelyssä voitaisiin ottaa huomioon muun muassa se, kuinka paljon henkilön tiettynä aikana käyttämistä vapaa-ajan matkoista on kertynyt kilometrejä. Henkilöllä voisi näin ollen olla käytössä tietty määrä matkoja, yksittäisiä matkoja ja kilometrejä tai pelkästään kilometreistä koostuva kokonaismäärä kuljetuspalveluihin. Vammaisen henkilön yksilöllisen liikkumisen tarpeen huomioon ottamisen lisäksi kilometrikukkaro mahdollistaisi kuljetuspalvelujen käytön aluerajojen estämättä vammaisen henkilön valinnan mukaan. Asiakasmaksuista säädetään asiakasmaksulaissa. 

Momentin mukaan maakunnan liikelaitos voisi päättää 16 §:ssä tarkoitettujen vapaa-ajan toimintaan, sosiaaliseen osallistumiseen ja muuhun tavanomaiseen elämään kuuluviin toimintoihin liittyvien kuljetuspalvelujen jaksottamisesta korkeintaan yhden vuoden aikana käytettäväksi. Tällöin 18 kuukausittaista yhdensuuntaista matkaa tai sitä vastaavaa kilometrimäärää ei tarvitsisi käyttää yhden kuukauden aikana, vaan jaksotus voisi tapahtua pidemmällä, maksimissaan vuoden mittaisella aikavälillä. Tällä edistettäisiin joustavampaa ja yksilöllisempää liikkumisen tukea. 

Pykälän 4 momentin mukaan kuljetuspalveluja voitaisiin yhdistellä samalla liikennevälineellä toteutettavaksi. Tämä vastaisi nykyisin monissa kunnissa olevaa käytäntöä. Matkojen yhdistelystä ei saisi aiheutua odotusajan tai matka-ajan kohtuutonta pitenemistä tai muuta kohtuutonta haittaa vammaiselle henkilölle taikka se ei saisi olla muutoin hänen etunsa vastaista. Kohtuuttoman haitan arvioinnissa otettaisiin huomioon henkilön toimintakykyyn tai terveyteen vaikuttavat seikat sekä matkan tarkoitus. Henkilön toimintarajoitteesta johtuva avun tarve sekä esimerkiksi matkan aikana tarvittava toisen henkilön antama apu voisi myös olla este yhdistelylle. Matkan pitkä kesto voi joissakin tilanteissa aiheuttaa henkilölle kohtuutonta rasitusta. Työssä käynti ja opiskelu edellyttävät täsmällisyyttä ja usein liikkumista ruuhka-aikoina eikä matkojen yhdistely saisi aiheuttaa kohtuutonta haittaa esimerkiksi matkan keston pitenemisenä. 

Vammaisen lapsen yhdenvertaisen itsenäisen liikkumisen mahdollistamiseen on viitattu ehdotetun 5 §:n 4 momentin kohdalla selostetussa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO:2018:64. 

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta saada kuljetuspalvelua vapaa-ajan toimintaan, sosiaaliseen osallistumiseen tai tavanomaiseen elämään kuuluvaan toimintaan silloin kun hän on saanut käyttöönsä auton maakunnalta. Tällöin vammaisella henkilöllä olisi oikeus vähintään kahteen yhdensuuntaiseen matkaan kuukaudessa eli 24 yhdensuuntaiseen matkaan vuodessa, jollei tätä pienempi määrä riittäisi turvaamaan henkilön välttämätöntä liikkumista. Säännöksen tarkoituksena olisi turvata vammaisen henkilön osallistumismahdollisuudet myös muun muassa silloin auto on korjattavana tai keliolosuhteet estävät auton käytön. 

18 §. Taloudellinen tuki. Pykälässä säädettäisiin taloudellisesta tuesta, jota maakunnan liikelaitos voisi pykälän 1 momentin mukaan myöntää yleisen järjestämisvelvollisuutensa puitteissa vammaisen henkilön päivittäisten toimien mahdollistamiseksi, helpottamiseksi ja tukemiseksi. Taloudellisella tuella vammaiselle henkilölle korvattaisiin kustannukset, jotka hänelle aiheutuvat muiden kuin terveydenhuollon lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvien päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, viestinnässä tai vapaa-ajan toiminnoissa tarvittavien välineiden sekä muiden teknisten ratkaisujen hankkimisesta aiheutuneista kustannuksista. Terveydenhuollon lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvat apuvälineet ja muut tekniset ratkaisut korvattaisiin terveydenhuoltolain nojalla kuten nykyisinkin. Lisäksi korvattaisiin ylimääräiset kustannukset, jotka aiheutuvat erityisvaatetuksen ja -ravinnon hankkimisesta. 

Maakunnan liikelaitos myöntäisi taloudellista tukea pykälässä mainittujen kustannusten korvaamiseen tarkoitukseen varattujen määrärahojen puitteissa. 

Säännöksen perusteella korvattaisiin vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, viestinnässä sekä vapaa-ajan toiminnoissa tarvittavien välineiden ja muiden teknisten ratkaisujen hankkimisesta aiheutuvia kustannuksia. Käsitteellä väline tarkoitettaisiin laajasti erilaisia päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, viestinnässä sekä vapaa-ajan toiminnoissa tarvittavia välineitä, koneita ja laitteita, joihin kunta on voinut myöntää taloudellista tukea kotona ja kodin ulkopuolella suoriutumisessa ja osallistumisessa vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin perusteella. Muilla teknisillä ratkaisuilla tarkoitettaisiin erilaisia kehittyvän tekniikan ja teknologian mahdollistamia ratkaisuja, joilla voidaan tukea vammaisen henkilön suoriutumista ja osallistumista. 

Maakunnan olisi nykyisen lainsäädännön ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin maakunnassa esiintyvä sekä asiakkaan yksilöllinen tarve edellyttävät ja otettava palvelujen tarve huomioon määrärahoja varatessaan. Koska säännöksessä olisi kyse määrärahasidonnaisesta taloudellisesta tuesta, maakunnan liikelaitos korvaisi vain kohtuullisia, vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta johtuvia välttämättömänä pidettäviä kustannuksia kuten nykyisessä vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin soveltamiskäytännössä. 

Säännöksen perusteella korvattavia välineitä ja teknisiä ratkaisuja olisivat esimerkiksi kommunikointimahdollisuuksia lisäävät viestintävälineet, toimintarajoitteen vuoksi perustellut kodinkoneet, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnoissa tarpeelliset välineet ja laitteet sekä erilaiset turvallisuusvälineet ja -laitteet sekä niihin liittyvät tekniset ratkaisut. Säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määriteltäisi, millaisiin laitteisiin tai muihin teknisiin ratkaisuihin tukea voitaisiin myöntää. Edellytyksenä olisi, että tuen avulla voitaisiin edistää lain tarkoituksen toteutumista sekä poistaa toimintarajoitteesta johtuvia esteitä ja haittoja päivittäisissä toiminnoissa, liikkumisessa, viestinnässä sekä vapaa-ajan toiminnoissa. Tekniikan ja teknologian kehittyessä saatavilla voi olla uudenlaisia ratkaisuja. 

Säännöksen nojalla voitaisiin myöntää nykyisen vammaispalvelulain mukaisesti tukea auton hankintaan. Tuki olisi yksi ehdotetun lain 16 §:n 2 momentissa tarkoitetun liikkumisen tuen toteuttamistavoista. Tuen myöntämisen edellytyksistä säädettäisiin 16 §:n 2 momentissa. Auton hankinnan tuen määrästä säädettäisiin ehdotetun pykälän 2 momentissa. 

Vammaiselle henkilölle korvattaisiin nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin mukaisesti määrärahojen puitteissa ylimääräiset vaatetuskustannukset, jotka johtuvat vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi vaatteiden tavanomaista suuremmasta kulumisesta tai siitä, että henkilö ei voi käyttää valmiina ostettavia vaatteita tai jalkineita. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jossa apuvälineet, kuten pyörätuoli, ortoosit, tukisidokset ja erikoiskengät, kuluttavat vaatetusta normaalia nopeammin ja saattavat edellyttää myös erityisiä muokkauksia tai kaavoja vaatteisiin tai jalkineisiin. 

Lisäksi vammaiselle henkilölle korvattaisiin nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin mukaisesti määrärahojen puitteissa ylimääräiset kustannukset, jotka aiheutuvat erityisravinnosta tai erityisravintovalmisteista, joita henkilö joutuu käyttämään pitkäaikaisesti ja säännöllisesti. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin taloudellisen tuella korvattavien kustannusten määrästä. Päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, viestinnässä sekä vapaa-ajan toiminnoissa tarvittavien välineiden ja muiden teknisten ratkaisujen hankkimisesta aiheutuvista kustannuksista korvattaisiin puolet. Auton hankinnan tuen määrää arvioitaessa otettaisiin lähtökohdaksi sellainen automalli ja varustelutaso, jollaisia henkilö vammansa tai sairautensa aiheuttaman toimintarajoitteen takia välttämättä tarvitsisi. Henkilö voi halutessaan hankkia paremmin varustellun auton, mutta auton hankinnan tuen määrässä otettaisiin huomioon vain toimintarajoitteesta aiheutuvat välttämättömät kustannukset. Auton hankinnan tukea olisi mahdollista saada uudelleen silloin, kun aiemman tuen avulla hankittu auto ei enää käyttöiän tai vammaisen henkilön muuttuneiden tarpeiden takia vastaisi tarkoitustaan. Kustannuksina huomioitaisiin vammaiselle henkilölle auton hankinnasta aiheutuvat todelliset kustannukset kuten nykyisinkin. 

Vakiomalliseen välineeseen tai muihin teknisiin ratkaisuihin tehdyt toimintarajoitteen edellyttämät välttämättömät muutostyöt korvattaisiin kokonaan ottaen huomioon säännöksen kuuluminen ehdotuksen 6 §:n 2 momentin mukaisen maakunnan yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin. Välttämättömiä muutostöitä ovat sellaiset tekniset ratkaisut, joiden avulla vammainen henkilö voi ylipäätään käyttää vakiomallista välinettä tai muuta teknistä ratkaisua. Korvaus koskisi myös autoon tai muuhun kulkuvälineeseen tehtäviä välttämättömiä muutostöitä. 

19 §. Muut palvelut. Pykälän mukaan maakunta voisi järjestää ehdotetun lain mukaisina palveluina lisäksi muita lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisia palveluja sekä antaa taloudellista tukea. Maakunnalla olisi näiden palvelujen ja tuen myöntämiseen yleinen järjestämisvelvollisuus määrärahojen puitteissa. Säännös vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 8 §:n 1 momentin säännöstä vammaiselle henkilölle annettavista muista lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista palveluista sekä 9 §:n 1 momentin säännöstä kustannusten korvaamisesta lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista tukitoimista. Vastaava säännös on myös kehitysvammalain 2 §:n 1 momentin 10 kohdassa. Sen perusteella on voitu järjestää muuta erityishuollon toteuttamiseksi tarpeellista toimintaa. Nykyisten säännösten nojalla on voitu laissa nimenomaisesti mainittujen palvelujen lisäksi järjestää muita vammaisen henkilön tarpeen mukaisia palveluja ja taloudellisia tukitoimia. 

Säännöksen mukaisilla muilla palveluilla ja taloudellisella tuella voitaisiin nykyisen lainsäädännön tavoin joustavasti täydentää vammaisen henkilön tarvitseman avua ja tuen kokonaisuutta. Sillä mahdollistettaisiin myös laissa mainitsemattomien tai uusien, ennakoimattomien mutta tulevaisuuden tilanteissa tarpeellisten palvelujen käyttöönottoa. Maakunta voisi itse päättää, millaisiin tarpeisiin ja tarkoitukseen se järjestäisi säännöksessä tarkoitettuja palveluja ja tukea, mutta lähtökohtana olisi ehdotetun lain 1 §:n mukainen lain tarkoitus. Esimerkiksi vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisen tukihenkilön tarjoaminen olisi mahdollista säännöksen perusteella. 

3 luku Muutoksenhaku

Muutoksenhakuoikeus koskisi ehdotettujen palvelujen laajuuden lisäksi myös niiden toteuttamistapaa. Toteuttamistavan valinnalla on välitön vaikutus oikeuden toteutumiseen käytännössä ja siten vaikutusta asiakkaan oikeusturvaan. 

20 §.Oikaisuvaatimus. Oikaisuvaatimus olisi varsinaiseksi lainkäytöksi katsottavan muutoksenhaun pakollinen esivaihe. Ehdotetun pykälän mukaan tässä laissa tarkoitetussa asiassa annettuun päätökseen saisi vaatia oikaisua maakuntalain 130 §:n 2 momentissa tarkoitetulta viranomaiselta siten kuin hallintolaissa säädetään. 

Oikaisua voisi vaatia maakunnan toimivaltaiselta toimielimeltä tai viranhaltijalta. Maakuntalain 130 §:n 2 momentissa säädetään, että oikaisuvaatimus maakuntahallituksen ja lautakunnan sekä niiden jaoston ja alaisen viranomaisen päätöksestä tehdään asianomaiselle toimielimelle. Oikaisuvaatimus maakunnan liikelaitoksen johtokunnan ja sen jaoston sekä alaisen viranomaisen päätöksestä tehdään liikelaitoksen johtokunnalle. Maakuntalain 79 §:n 3 momentissa tarkoitetusta viranhaltijan päätöksestä tehdyn oikaisuvaatimuksen ratkaisee laissa tai hallintosäännössä määrätty viranhaltija, jonka tulee olla toinen kuin päätöksen tehnyt viranhaltija. Oikaisuvaatimus on käsiteltävä kiireellisenä. 

Maakuntalain 79 §:n 3 momentin mukaan maakuntavaltuuston on annettava maakunnan viranomaiselle kuuluvan toimivallan käyttäminen hallintosäännössä maakunnan viranhaltijalle muun ohella yksilöön kohdistuvissa sosiaali- ja terveydenhuollon asioissa sekä muissa laissa erikseen säädetyissä tehtävissä. Tässä laissa tarkoitettujen asioiden päätöksenteko kuuluu yksilöön kohdistuviin sosiaali- ja terveydenhuollon asiaryhmään. 

Oikaisuvaatimusmenettelyssä noudatettaisiin yleisiä säännöksiä oikaisuvaatimusmenettelystä, jotka sisältyvät hallintolain 7 a lukuun. Hallintolain 49 b §:n mukaan oikaisua saa vaatia se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Hallintolain 49 c §:n mukaan oikaisuvaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Myös päätöksen tiedoksiantoon sovelletaan hallintolakia. Oikaisuvaatimusohjeesta ja valitusosoituksesta säädetään hallintolain 46 ja 47 §:ssä, joiden mukaan oikaisuvaatimusohjeet tai valitusosoitus on aina liitettävä päätökseen. Oikaisuvaatimukseen annetun päätöksen perusteleminen olisi tärkeää erityisesti silloin, kun päätöstä ei muuteta oikaisuvaatimuksen johdosta. 

21 §. Valitus hallinto-oikeuteen. Muutoksenhaussa maakunnan liikelaitoksen oikaisuvaatimuksen johdosta antamaan päätökseen noudatettaisiin hallintolainkäyttölakia (HE 586/1996), jonka mukaan valitus olisi tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Valitus olisi toimitettava hallintolainkäyttölain 26 §:n yleissäännöksen mukaisesti valitusajan kuluessa hallinto-oikeudelle. 

22 §. Muutoksenhaku hallinto-oikeuden päätökseen. Pykälän mukaan hallinto-oikeuden päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Muutoksenhakuoikeus koskisi myös palvelujen toteuttamistapaa. 

Korkein hallinto-oikeus voi myöntää valitusluvan, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, tai asian saattamiseen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen ilmeisen virheen vuoksi, taikka valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy. 

4 luku Erinäiset säännökset 

23 §. Palveluista perittävät maksut. Ehdotettu pykälä vastaisi voimassaolevan vammaispalvelulain 14 §:ää. Ehdotetun lain nojalla järjestettävistä palveluista perittävät asiakasmaksut määräytyisivät sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulain nojalla. 

24 §. Ulosmittauskielto. Lain 18 §:n nojalla suoritettavaa taloudellista tukea ei saisi ulosmitata. Ulosmittausta ei saisi kohdistaa myöskään välineeseen tai tekniseen ratkaisuun, jonka hankkimiseen on myönnetty mainitun pykälän nojalla taloudellista tukea. Pykälä vastaisi voimassa olevan vammaispalvelulain 19 a §:ää. 

25 §. Vakuutuslaitoksen korvaus. Pykälässä säädettäisiin maakunnan oikeudesta saada korvausta vakuutuslaitokselta tilanteissa, joissa maakunta on järjestänyt vammaiselle henkilölle palveluja, joiden kustannusten korvaamisesta vakuutuslaitos on vastuussa. Säännös vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 15 §:n mukaista takaisinsaantioikeutta. Sen perusteella kunnat ovat voineet periä liikenne-, potilas- ja tapaturmavahingon seurauksena muun muassa vaikeasti vammautuneiden henkilöiden palveluasumisesta ja henkilökohtaisesta avusta aiheutuvat kustannukset liikenne-, potilas- ja tapaturmavakuutuksesta. Jatkossa maakunnalla ei kuitenkaan olisi takautumisoikeutta potilasvakuutuksen osalta. Maakunnan oikeus takaisinsaantiin vakuutuslaitokselta koskisi vastaavasti niitä ehdotetun lain mukaisia palveluja, joita maakunta on järjestänyt vammaiselle henkilölle ja jotka vakuutuslainsäädäntö kattaisi. 

Liikennevakuutuksessa palveluasumisesta aiheutuneet lisäkustannukset korvataan liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/1991) 7 §:n 2 momentin 7 kohdan perusteella. Liikennevahinkolautakunnan vakiintuneen käytännön ja vakuutusoikeuden ratkaisun perusteella vain osa näistä kustannuksista maksetaan vammaispalvelulain 15 §:n mukaisesti regressinä kunnalle. Liikennevakuutuksesta korvataan palveluasumisen järjestämisestä aiheutuvina ylimääräisinä kustannuksina enintään hoitotuen korkeimman luokan mukainen kaksinkertainen määrä (21 352 euroa/vuosi, vuonna 2017). 

Tapaturmavakuutuksessa palveluasumisesta aiheutuneet lisäkustannukset korvataan työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) 93 §:n perusteella. Liikennevakuutuksen kuntoutuslaista poiketen työtapaturma- ja ammattitautilaissa palveluasumisen lisäkustannusten korvaus on määritetty, ja se on sama kuin liikennevakuutuksessa eli hoitotuen korkeimman luokan mukainen kaksinkertainen määrä (21 352 euroa/vuosi, vuonna 2017). 

Liikennevakuutuksessa henkilökohtaisen avun korvattavuus määräytyy liikennevakuutuslain (460/2016) ja vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 1 kohdan nojalla. Liikennevakuutuksen korvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvausoikeudellinen kustannusten tarpeellisuuden vaatimus. Henkilökohtaisen avun kustannuksista korvataan se osa, joka tapauskohtaisesti katsotaan liikennevahingon vuoksi tarpeellisiksi ylimääräisiksi kuluiksi. Työtä ja opiskelua varten myönnetty henkilökohtainen apu korvataan maakunnalle täysimääräisesti, jos työ tai opiskelu katsotaan ylipäänsä liikennevakuutuksesta lain mukaan korvattavaksi välttämättömäksi ja tarpeelliseksi kustannukseksi eikä palvelua järjestetä tai korvata muun erityislainsäädännön kautta, johon ei liity regressioikeutta. Jos vahinkoa kärsineelle on myönnetty palveluasumisen lisäksi henkilökohtaista apua harrastuksia, yhteiskunnallista osallistumista tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämistä varten, voidaan henkilökohtaista apua korvata enintään 30 tuntia kuukaudessa. 

Tapaturmavakuutuksesta ei korvata henkilökohtaisen avun kustannuksia, sillä tätä etuutta ei ole säädetty korvattavaksi työtapaturma- ja ammattitautilaissa. Tapaturmavakuutuksessa henkilökohtaisen avustajan tarpeesta aiheutuvat kustannukset sisältyvät palveluasumisen lisäkustannusten normitettuun korvaukseen (tapaturmavakuutuksesta korvattavat palveluasumisen lisäkustannukset). 

26 §.Voimaantulo. Pykälän 1 momentin mukaan laki ehdotettaisiin tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 2021. 

Pykälän 2 momentin mukaan ehdotetulla lailla kumottaisiin nykyiset vammaisten henkilöiden erityispalveluja koskevat lait, kehitysvammalaki ja vammaispalvelulaki. Kehitysvammalain säännökset tahdosta riippumattomasta erityishuollosta sekä erityishuollossa toteutettavista rajoitustoimenpiteistä siirrettäisiin valmisteltavana olevaan yleislakiin, jonka on tarkoitus tulla voimaan yhtä aikaa ehdotetun lain kanssa. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä ja maakuntauudistusta koskevan uudistuksen yhteydessä kehitysvammaisten erityishuoltopiirien kuntayhtymät sekä niiden omaisuus, vastuut ja velvoitteet siirtyisivät maakunnille. 

Pykälän 3 momentin mukaan jos muualla lainsäädännössä viitattaisiin 2 momentissa tarkoitettuun lakiin, viittauksen on katsottava tarkoittavan tätä lakia, jollei tässä laissa toisin säädetä. 

27 §.Siirtymäsäännökset. Ehdotetulla uudella vammaispalvelulailla on tarkoitus selkeyttää vammaisten henkilöiden palvelutarpeisiin sovellettavaa lainsäädäntöä. Tämän tavoitteen toteutumiseksi ei ole tarkoituksenmukaista, että uuden lain voimaantulon jälkeen olisi edelleen useita vuosia voimassa aikaisempaan lainsäädäntöön perustuvia päätöksiä. 

Ehdotetun lain voimaan tullessa ne palveluja koskevat päätökset, jotka on annettu nykyisen vammaispalvelulain tai kehitysvammalain perusteella olisivat voimassa päätökseen merkityn voimassaoloajan tai siihen saakka, että henkilön palvelutarve arvioidaan uudelleen ehdotetun lain tai muun lain mukaisesti mutta kuitenkin korkeintaan kaksi vuotta ehdotetun lain voimaantulon jälkeen. Palvelutarpeen uudelleen arviointi voitaisiin aloittaa aina vammaisen henkilön aloitteesta ja maakunnan liikelaitoksen aloitteesta silloin, kun se on asiakkaan muuttuneen palvelutarpeen mukaista. Palvelutarpeen uudelleen arvioinnissa olisi otettava huomioon palvelujen jatkuvuus henkilön keskeisten perusoikeuksien turvaamisen näkökulmasta esimerkiksi asumista tukevissa palveluissa ja henkilökohtaisessa avussa. Palvelujen asiakasmaksut perittäisiin ehdotetun lain voimaan tullessa olleiden säännösten mukaisesti päätösten voimassaoloajan. 

1.2  Laki sosiaalihuoltolain muuttamisesta

36 §.Palvelutarpeen arviointi. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi eräitä ehdotetun vammaispalvelulain säätämisen johdosta tarvittavia vammaisia henkilöitä koskevia tarkennuksia sekä kaikkia asiakkaita koskeva palvelutarpeen arvioinnin sisältöä määrittävä täsmennys. 

Pykälän 2 momenttiin lisättäisiin uusi 3 kohta, jossa säädettäisiin, että aikaisemmin säännöksessä määriteltyjen ryhmien lisäksi ehdotetussa, vammaisuuden perusteella järjestettävistä erityispalveluista annetussa laissa, tarkoitetun henkilön kohdalla palvelutarpeen arvioinnin tekeminen olisi aloitettava momentissa säädetyssä määräajassa. Kiireellisessä tapauksessa palvelutarpeen arviointi on aloitettava välittömästi siten kuin sosiaalihuoltolain 36 §:n 1 momentissa säädetään. Muussa tapauksessa palvelutarpeen arviointi olisi aloitettava viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä sen jälkeen, kun vammainen henkilö taikka hänen laillinen edustajansa, omaisensa, läheisensä tai muu henkilö taikka viranomainen on ottanut yhteyttä sosiaalipalveluista vastaavaan tahoon palvelutarpeen selvittämiseksi tai palvelujen saamiseksi. 

Vammaisten henkilöiden palvelutarpeen arviointia ja suunnittelua sekä yleiset palvelujen toteuttamista koskevat säännökset ehdotetaan vammaispalvelujen uudistuksen jälkeen olevan sosiaalihuoltolaissa, eikä niistä siis säädettäisi enää erikseen uudessa vammaispalvelulaissa. Vammaisten henkilöiden palvelutarpeen arviointi olisi kuitenkin perusteltua turvata riittävällä tavalla yleislainsäädännössä ja yhdenvertaisesti muun muassa iäkkäiden henkilöiden kanssa. Määräajassa tapahtuva palvelutarpeen arviointi turvattaisiin ehdotetussa laissa tarkoitetuille vammaisille henkilöille saman sisältöisenä kuin siitä säädetään nykyisen vammaispalvelulain 3 a §:n 1 momentissa. 

Pykälän 4 momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan henkilön toimintakykyä ja palvelutarvetta olisi arvioitava erilaisissa toimintaympäristöissä ottaen huomioon vammaisen henkilön terveydentila, elämäntilanne ja elinolosuhteet sekä niissä tapahtuvat muutokset. 

Ehdotettu lisäys koskisi kaikkia asiakasryhmiä, ei vain vammaisia henkilöitä, mutta erityisesti vammaisen henkilön elämäntilanteen ja elinolosuhteiden perusteellinen selvittäminen sekä niissä arvioitavissa olevien muutosten tunnistaminen auttavat palvelujen laadukkaassa toteuttamisessa sekä mahdollisten palvelutarpeen vaihtelujen ja muutosten ennakoinnissa. Elämäntilanne ja esimerkiksi perhesuhteet vaikuttavat monin tavoin palvelujen tarpeeseen. Esimerkiksi työssäkäyvän ja eläkkeellä olevan henkilön palvelutarve saattaa olla hyvin erilainen. Lisäksi elinolosuhteet, kuten asuinympäristön esteettömyys tai esteellisyys sekä sääolosuhteet, vaikuttavat esimerkiksi liikkumisessa tarvittavaan apuun. Henkilön toimintakyky olisi arvioitava henkilön omassa asuin- ja toimintaympäristössä. Esimerkiksi näkövammainen henkilö tai henkilö, jolla on tiedollisiin taitoihin tai hahmotukseen liittyvä toimintarajoite, saattaa suoriutua ilman apua tutussa ympäristössä, mutta vieraassa ympäristössä avun tarve on saattaa olla suurempi. Palvelutarpeen arvioinnissa olisi otettava huomioon myös tiedon saavutettavuuteen liittyvät näkökulmat. Palvelujen tarve vähenee, jos henkilö saa tietoa itselleen ymmärrettävässä muodossa ja voi näin hyödyntää muun muassa kaikille kunnan ja maakunnan asukkaille tarkoitettuja palveluja. 

Pykälän 5 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi, että vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen olisi kiinnitettävä erityistä huomiota lasten ja nuorten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden ohella. Lisäksi momenttiin lisättäisiin viittaus, jonka mukaan vammaisen henkilön palvelutarvetta arvioitaessa on lisäksi noudatettava, mitä vammaispalvelulaissa säädetään. Tällä tarkoitetaan muun muassa kyseisen lain 3 §:ää, jossa säädetään vammaisen henkilön osallistumisen ja osallisuuden tukemisesta. 

39 §.Asiakassuunnitelma. Pykälän 2 momenttiin lisättäisiin uusi 10 kohta. Sen mukaan asiakkaan asiakassuunnitelma sisältäisi palvelutarpeen edellyttämässä laajuudessa selvityksen henkilön elämäntilanteen ja toimintaympäristön vaikutuksesta hänen toimintakykyynsä. 

Asiakkaan todellisten tarpeiden mukainen palvelujen kokonaisuus on mahdollista suunnitella vain yhteistyössä asiakkaan kanssa. Kokonaisuuden suunnittelu käsittää sekä valinnan tekemisen eri palvelujen välillä, että myös palvelujen toteuttamistavan valinnan. Asiakassuunnitelman tulisi sisältää asiakkaan palvelutarpeen edellyttämässä laajuudessa henkilön ja työntekijän yhteisen näkemyksen henkilön toimintakyvystä erilaisissa tilanteissa ja toimintaympäristöissä. Jos henkilön ja työntekijän näkemykset poikkeavat toisistaan, molempien näkemykset olisi kirjattava suunnitelmaan. 

Myös ennalta arvioitavissa olevien muutosten merkitys ja niihin varautuminen olisi mahdollisuuksien mukaan kirjattava asiakassuunnitelmaan. Muutokset toimintakyvyssä voivat liittyvä henkilöön itseensä tai häntä koskeviin ympäristötekijöihin taikka palvelujen järjestämisessä tai toteuttamisessa tapahtuviin tekijöihin. Henkilöön itseensä liittyviä muutoksia voisivat olla esimerkiksi sairauden eteneminen tai muut muutokset vamman aiheuttamassa toimintarajoitteessa, lapsen kasvu ja kehitys, asunnon vaihto ja erilaiset muutos- ja nivelvaiheet opinnoissa, työssä tai muussa elämäntilanteessa. Palvelujen järjestämisessä ja toteuttamisessa tapahtuvia muutoksia voisivat olla esimerkiksi palvelun toteuttajan sairastuminen taikka palvelutoiminnan lopettaminen myynnin tai kilpailutuksen seurauksena. 

Pykälän 3 momentin mukaan asiakassuunnitelma on tarkistettava tarvittaessa, käytännössä silloin kun asiakkaan tuen tarpeissa tapahtuisi olennaisia muutoksia. Jos sosiaalihuollon asiakkuus kestää pidemmän aikaa, asiakassuunnitelmaa on tarvittaessa tarkistettava ja täydennettävä. Nykyisen vammaispalvelulain säännöksen mukaan palvelusuunnitelma on tarkistettava, jos vammaisen henkilön elämäntilanteessa, toimintakyvyssä, avun tarpeissa tai olosuhteissa tapahtuu muutoksia sekä muutoinkin tarpeen mukaan. Tätä periaatetta ei olisi tarkoitus muuttaa, vaikka vammaisten henkilöiden asiakassuunnitelmasta tai sen tarkastamisesta ei ole erikseen ehdotettu säädettävän tämän lain olemassa olevaa sääntelyä täsmällisemmin. 

45 §. Sosiaalihuoltoa koskeva päätöksenteko ja toimeenpano. Pykälän 3 momenttia ehdotetaan täsmennettävän päätöksen perustelemiseen liittyvällä tarkennuksella. Momenttiin lisättäisiin säännös siitä, että jos asiakassuunnitelmaan kirjatusta sosiaalipalvelujen kokonaisuudesta poiketaan, se on perusteltava päätöksessä. Tätä edellytettäisiin sen lisäksi, että päätöksessä on jo voimassa olevan sääntelyn perusteella perusteltava, jos asiakkaalle ei myönnetä jotakin hänen hakemansa tiettyä palvelua. Päätöstä tehtäessä olisi otettava huomioon palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelmaa laadittaessa määritellyt henkilön yksilölliset tarpeet ja päätöksen tulee lähtökohtaisesti perustua asiakassuunnitelmaan kirjattuihin palveluihin. Säännöksen tarkoituksena olisi turvata asiakkaan osallistumista omien palvelujensa suunnitteluun ja niistä päättämiseen sekä päätöksentekijän mahdollisuutta varmistaa asiakkaan edun toteutuminen kaikissa tilanteissa. Säännös korostaisi palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman merkitystä ja niiden keskinäistä yhteyttä päätöksentekoon ja päätösten toimeenpanoon. 

Päätöksenteossa sovelletaan tarvittavin osin hallintolain säännöksiä. Hallintolaki edellyttää päätöksen perustelemista. Perustelemisvelvollisuuteen voidaan katsoa sisältyvän erityisesti sen kirjaaminen, miksi henkilölle ei mahdollisesti myönnetä jotakin mitä henkilö on hakenut. Sosiaalihuollon palveluissa palvelutarpeen arviolle ja suunnitelman teolle annetaan sosiaalihuoltolain säännösten mukaan erityinen merkitys. Kun otetaan huomioon myös sosiaalihuollon asiakaslain säännökset muun muassa asiakkaan osallisuudesta, pykälään ehdotettu lisäys olisi tarkoituksenmukainen, jotta nämä asiakkaan asemaa turvaavat periaatteet ja edellytykset toteutuvat parhaalla mahdollisella tavalla. 

1.3  Laki varhaiskasvatuksen asiakasmaksuista annetun lain 13 §:n muuttamisesta

13 §. Maksun perimättä jättäminen ja alentaminen. Pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka mukaan varhaiskasvatuksen asiakasmaksu on jätettävä perimättä lapselta, joka saa varhaiskasvatusta osana vammaispalvelulain 7 §:ssä tarkoitettua valmennusta ja tukea. Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat niihin sovellettavan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulain mukaisesti käyttäjälleen maksuttomia, mutta tilanteessa, jossa vammaispalvelun ja varhaiskasvatuspalvelun järjestäjä on eri taho, asiasta on perusteltua säätää nimenomaisesti varhaiskasvatuksen asiakasmaksulaissa. Tavoitteena on koota kaikki varhaiskasvatusta koskevat säännökset varhaiskasvatuslakiin ja varhaiskasvatuksen asiakasmaksulakiin. Nimenomainen säätäminen varhaiskasvatuksen asiakasmaksulaissa selkeyttää menettelyä asiassa. Kunta ei voisi periä maksua vammaispalvelulaissa tarkoitetun palvelupäätöksen saaneelta lapselta. Kunta ja maakunta sopisivat korvauksesta, eikä tämä edellyttäisi asiakkaalta toimenpiteitä.