7.1
Laki ympäristövahinkorahastosta
1 luku. Yleiset säännökset
1 §. Ympäristövahinkorahaston tarkoitus. Ehdotettavassa laissa säädettäisiin uudesta perustettavasta valtion talousarvion ulkopuolisesta ympäristövahinkorahastosta. Rahastosta maksettaisiin korvaus ympäristön pilaantumisen torjunnasta ja pilaantuneen ympäristön ennallistamisesta aiheutuneista kustannuksista sekä aiheutuneesta vahingosta toissijaisissa vastuutilanteissa. Toissijaisissa vastuutilanteissa korvausta vahingosta taikka torjunta- ja ennallistamiskustannuksista ei saataisi perittyä varsinaiselta vastuutaholta esimerkiksi maksukyvyttömyyden vuoksi tai siksi, että tätä ei saataisi selvitettyä. Ympäristövahinkorahasto olisi viimesijainen korvausten maksaja. Ehdotettavalla lailla ei perustettaisi toiminnanharjoittajille tai viranomaisille uusia toimimisvelvollisuuksia. Rahaston toiminta osaltaan turvaisi ympäristön hyvää tilaa ja ympäristöperusoikeuden toteutumista. Korvausten maksamisen lisäksi rahastosta voitaisiin myöntää harkinnanvaraisia avustuksia tämän lain 21 §:ssä tarkoitetun torjuntakaluston hankkimiseen.
Rahaston soveltamisala kattaisi pääosin nykyisten öljysuojarahaston ja pakollisen ympäristövahinkovakuutuksen soveltamisalaan kuuluvat tilanteet. Lisäksi rahastosta, toisin kuin nykyisestä ympäristövahinkovakuutuksesta, maksettaisiin korvauksia eräistä kuljetuksissa aiheutuvista öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuvista vahingoista. Kuljetuksissa aiheutuvat öljyvahingot korvataan nykyisestä öljysuojarahastosta.
Rahastosta korvattaisiin myös nykyistä ympäristövahinkovakuutusta laajemmin viranomaiselle aiheutuvia torjunta- ja ennallistamiskustannuksia. Korvauksia maksettaisiin ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi tehtävistä välttämättömistä toimista, kun ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta aiheutuisi tai uhkaisi aiheutua vakavaa vaaraa tai vakavaa haittaa terveydelle tai ympäristölle. Viranomaisen toimivallasta ryhtyä näihin toimiin säädetään ympäristönsuojelulain 182a §:ssä.
Öljyvahinkojen torjuntakustannusten lisäksi rahastosta korvattaisiin myös aluskemikaalivahinkojen torjuntakustannuksia viranomaisille.
Ympäristövahinkorahasto olisi aiempia erillisiä järjestelmiä yhtenäisempi ja soveltamisalaltaan kattavampi.
Ympäristövahinkorahastoon perustuva korvausjärjestelmä ei vaikuttaisi ympäristövahingon aiheuttajan, ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan harjoittajan tai muun laissa säädetyn vastuutahon ensisijaiseen velvollisuuteen vastata aiheuttamansa vahingon kustannuksista ja toiminnasta johtuvista haitallisista vaikutuksista ympäristölainsäädännön lähtökohtana olevan aiheuttamisperiaatteen mukaisesti. Aiheuttamisperiaatteeseen perustuu sekä toimintavelvoite että kustannusvastuu. Ensisijainen vastuu ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta ja sen seurauksista määräytyy voimassa olevien, erityisesti ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan harjoittamiseen liittyvän julkisoikeudellisen vastuun ja yksityisoikeudellisen vahingonkorvausvastuun perustavien säännösten sekä niiden tulkintaa täsmentävän oikeuskäytännön mukaan.
2 §.Soveltamisala ja sen rajaus. Ehdotettavassa laissa säädettäisiin ympäristövahinkorahastosta ja rahaston toiminnasta, ympäristövahinkomaksusta ja rahaston muista varoista sekä rahastosta maksettavista korvauksista ja avustuksista.
Korvausten maksamiseen tarkoitetut rahaston varat kerättäisiin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan harjoittajilta vuosittaisilla tai kertaluonteisilla ympäristövahinkomaksuilla. Avustuksiin käytettäisiin erillistä valtion talousarviosta tähän tarkoitukseen siirrettävää määrärahaa.
Pykälän 2 momentin mukaan lakia ei sovellettaisi öljyn aiheuttamien pilaantumisvahinkojen kansainvälisen korvausrahaston perustamista koskevan vuoden 1971 kansainvälisen yleissopimuksen muuttamisesta tehdyn vuoden 1992 pöytäkirjan (SopS 41 ja 42/1996) sekä siihen liittyvän vuoden 2003 pöytäkirjan (SopS 20 ja 21/2005) mukaan korvattavaksi kuuluviin vahinkoihin. Niissä on kyse merkittävän suurista vahingoista poikkeuksellisissa tilanteissa, joihin ei ole perusteltua varautua kansainvälisiä rahastojärjestelmiä täydentävästi kansallisella ympäristövahinkorahastolla. Vastaava rajaus tehdään, kun HNS-sopimus tulee Suomen osalta voimaan. Suomen on tarkoitus liittyä yleissopimukseen pian sen jälkeen, kun suuria ja Suomen kilpailutilanteen kannalta keskeisiä vaarallisten aineiden vastaanottajia on ratifioinut yleissopimuksen.
3 §. Ympäristövahinkorahaston hallinto. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ympäristöministeriön ja ympäristövahinkorahaston välisestä suhteesta. Rahasto toimisi ministeriön alaisuudessa. Ministeriö voisi antaa yleisiä määräyksiä rahaston hallinnon järjestämisestä ja talouden hoidosta. Rahastolla ei esimerkiksi tarvitsisi olla omaa taloussääntöä taikka sisäisen tarkastuksen toimintaa, vaan ne voitaisiin hoitaa osana ympäristöministeriön toimintoja. Jotta ministeriöllä olisi oikea kuva rahaston tilanteesta ja toiminnasta, olisi sillä oikeus saada rahastolta kaikki tarvitsemansa tiedot ja selvitykset.
Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan valtion talousarvion ulkopuolisille rahastoille tai niitä hoitaville organisaatioille olisi asetettava selkeät ja mitattavissa olevat tulostavoitteet (184/2009 Valtion talousarvion ulkopuolisten rahastojen ohjaus ja hallinto). Ohjaavan ministeriön olisi solmittava tulossopimus rahastojen tai niitä hoitavien organisaatioiden kanssa. Tästä säädettäisiin pykälän 2 momentissa. Ympäristövahinkorahaston hallitus tekisi ympäristöministeriölle esityksen rahaston tulostavoitteiksi, jotka ministeriö vahvistaisi. Tulostavoitteet kirjattaisiin rahaston ja ympäristöministeriön välisen tulossopimuksen muotoon. Tavoitteet voisivat koskea esimerkiksi hakemusten käsittelyaikoja, rahastosta myönnettävien avustusten kohdentamista ja hallintomenojen suhteellista osuutta.
Valtiontalouden tarkastusvirasto katsoi tuloksellisuustarkastuskertomuksessaan, että rahastojen organisointia ja hallintoa pitäisi yhtenäistää. Kertomuksessa kiinnitettiin myös huomiota siihen, että rahastoille ei yleensä ollut asetettu tulostavoitteita. Rahastojen ohjaamattomuutta pidettiin riskinä sikäli, että rahastoissa olevat varat saattavat jäädä talousarviovaroja vähemmälle huomiolle eikä rahastojen varojen käyttöä välttämättä valvota tuloksellisuuden kannalta yhtä tehokkaasti kuin talousarviovaroja. Samat painotukset tulevat esille myös valtiovarainministeriön suosituksessa 15.3.2019, Valtionhallinnon organisaatiomuodon valinta, ulkopuoliset rahastot, itsenäiset julkisoikeudelliset laitokset ja säätiöt (VM/2174/00.00.01/2018). Ympäristövahinkorahaston organisointia ja hallintoa suunniteltaessa on otettu huomioon VTV:n kertomuksessa ja valtiovarainministeriön suosituksessa esiin nostetut huolet ja pyritty säännösehdotuksissa tasapainoon hallinnon lisäämisen ja toisaalta tehokkaan toiminnan välillä.
Öljysuojarahastosta annetussa laissa ei säädetä rahaston ja ympäristöministeriön välisistä suhteista tarkemmin. Rahastolla ei ole ollut ministeriön kanssa tulossopimusta eikä toisaalta ministeriön ohjaustoimivallan rajoja ole erikseen määritelty. Viimeaikaisessa lainsäädännössä (palosuojelurahastolaki 306/2003, muutettu 1355/2018; ydinenergialaki 990/1987, muutettu 269/2021) säädetään Valtiontalouden tarkastusviraston ohjeita seuraten tarkemmin valtion talousarvion ulkopuolisen rahaston ja sitä hoitavan ja valvovan ministeriön välisestä suhteesta. Ministeriöllä katsotaan olevan oikeus rahaston talouden ja toiminnan yleiseen ohjaamiseen ja tarvitsemiensa tietojen ja selvitysten saamiseen. Valtion rahastojen hallinnon yhdenmukaisuuden toive puoltaa myös vastaavia ratkaisuja ympäristövahinkorahastossa.
Pykälän 3 momentin mukaan ympäristövahinkorahastossa ylintä päätösvaltaa käyttäisi rahaston hallitus. Rahaston hallituksesta ja sihteeristöstä säädettäisiin tarkemmin ehdotetun lain 24 §:ssä.
4 §.Ympäristövahinkorahaston varat. Ympäristövahinkorahaston varat muodostuisivat rahastoon tuloutettavista ympäristövahinkomaksuista. Ympäristövahinkomaksu olisi valtiosääntöoikeudellisesti vero. Verovelvollisuudesta ja veron suuruuden perusteista sekä verovelvollisen oikeusturvasta on säädettävä laintasoisin säännöksin. Ympäristövahinkomaksua koskevasta maksuvelvollisuudesta ja maksun suuruuden perusteista säädettäisiin lain 2 luvussa. Maksuvelvollisen oikeusturvasta säädettäisiin 5 luvussa. Ympäristövahinkorahaston varat muodostuisivat lisäksi edellisiltä tilikausilta kertyneistä ylijäämistä sekä rahastosta maksettujen korvausten palautuksista niihin liittyvine korko- ja muine erineen.
Ehdotettavan lain 21 §:n mukaisiin torjuntakaluston hankkimiseen myönnettäviin avustuksiin tarvittavat varat siirrettäisiin ympäristövahinkorahastoon valtion talousarviosta. Näitä varoja ei käytettäisi rahastosta maksettaviin korvauksiin. Toisaalta ympäristövahinkomaksuina kerättäviä varoja ei käytettäisi ehdotettavan lain 21 §:n mukaisiin avustuksiin.
Valtion talousarvion ulkopuoliset rahastot ovat poikkeus talousarvion täydellisyysperiaatteesta sekä kaventavat eduskunnan budjettivaltaa. Rahaston perustamisesta tai käyttötarkoituksen laajentamisesta syntyvää eduskunnan budjettivallan rajoitusta voidaan vähentää erilaisilla eduskunnan päätösvaltaa rahaston toiminnassa turvaavilla järjestelyillä (HE 1/1998 vp, s. 140). Eduskunnan päätösvaltaa voidaan turvata muun muassa kieltämällä rahastolta itsenäinen lainanotto, jolloin eduskunta päättää talousarviokäsittelyssä tai muussa yhteydessä rahaston lainanottovaltuuksien myöntämisestä. Ympäristövahinkorahastolla ei olisi itsenäistä lainanotto-oikeutta. Lisäksi budjettivallan rajoitusta voidaan yllä mainittujen esitöiden mukaan vähentää rajoittamalla rahaston varojen sijoittamista. Ympäristövahinkorahastolla ei tästä syystä olisi oikeutta sijoittaa rahaston varoja.
5 §.Varojen siirto valtion talousarviosta eräissä tilanteissa. Pykälässä säädettäisiin mahdollisuudesta siirtää varoja valtion talousarviosta ympäristövahinkorahastoon tilanteissa, joissa rahaston ympäristövahinkomaksuna kerätyt varat eivät riittäisi korvausten suorittamiseen. Valtion talousarviosta tehtävällä siirrolla voitaisiin varmistaa, että korvauksen maksaminen ei riippuisi siitä, mikä rahaston maksukyky kullakin hetkellä olisi. Rahaston maksukyky voisi vaihdella voimakkaastikin menojen ennakoimattomuuden vuoksi.
Varojen siirto valtion talousarviosta olisi poikkeuksellinen ja väliaikainen, rahaston maksukyvyn turvaava toimi. Yleisenä lähtökohtana kaikissa tilanteissa olisi se, että valtion taloudellinen väliintulo ympäristövahinkotilanteissa pyrittäisiin välttämään, eikä valtion talousarviosta katettaisi menoja, jotka olisi tarkoitus kattaa rahaston varoilla. Valtiolta saadut varat tuloutettaisiin ympäristövahinkorahastosta takaisin valtion talousarvioon, kun ympäristövahinkomaksuista rahastoon olisi kertynyt riittävästi varoja. Varojen tulouttaminen voisi tapahtua myös erissä useamman vuoden aikana rahaston toiminta- ja maksukyvyn turvaamiseksi. Pykälä ei estäisi suurten, esimerkiksi rahaston maksaman enimmäiskorvauksen ylittävien ympäristövahinkojen torjuntakustannustenrahoittamista valtion talousarviosta.
Varojen siirto valtion talousarviosta edellyttäisi sitä, että ympäristövahinkorahastosta maksettavasta korvauksesta tehtävä päätös olisi lopullinen. Siirtoa valtion talousarviosta ei näin ollen voitaisi tehdä esimerkiksi silloin, kun kyse olisi ehdotettavan lain 19 §:ssä tarkoitetusta viranomaiselle myönnetyn ennakkokorvauksen maksamisesta.
Päätös varojen siirrosta valtion talousarviosta ympäristövahinkorahastoon tehtäisiin talousarviomenettelyssä. Ympäristövahinkorahaston hallitus tekisi esityksen varojen siirrosta ympäristöministeriölle, kun se olisi tarpeellista rahaston maksuvalmiuden perusteella. Varojen siirrosta ympäristövahinkorahastoon päättäisi eduskunta.
Valtion talousarviosta tehtävän siirron tarpeellisuuden arvioinnissa otettaisiin huomioon esimerkiksi korvausten saajien lukumäärä ja korvausten kokonaissumma. Siirron tarpeellisuutta arvioitaisiin kokonaisuutena ottaen huomioon, miten rahaston maksukyvyn odotetaan kehittyvän. Esimerkiksi jos rahastoon olisi lähitulevaisuudessa tuloutumassa ympäristövahinkomaksuina kertyviä varoja, joista korvaukset voitaisiin maksaa, perusteita siirron esittämiselle ei olisi, jos korvauksensaajan tai –saajien kannalta viivästys korvauksen suorittamisessa ei olisi kohtuuton.
Pykälän 3 momentin mukaan ympäristövahinkorahaston hallituksen olisi viipymättä ilmoitettava ympäristöministeriölle, kun rahastoon olisi kertynyt riittävästi varoja siirrettyjen varojen tulouttamiseksi takaisin valtion talousarvioon. Ympäristöministeriö huolehtisi varojen tulouttamisesta valtion talousarvioon.
2 luku. Ympäristövahinkomaksu
Ympäristövahinkomaksuvelvollisen toiminnan määrittelyn lähtökohdat
Velvollisuus maksaa ympäristövahinkomaksua perustuisi ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan harjoittamiseen. Maksuvelvolliset toiminnot täsmennettäisiin lain liitteissä 1 ja 2. Liitteissä 1 ja 2 tarkoitetun toiminnan harjoittaminen olisi ympäristönsuojelulain mukaan luvan-, tai ilmoituksenvaraista- taikka rekisteröintivelvollista toimintaa.
Ympäristövahinkomaksuvelvollisuus olisi joko vuosittainen ehdotettavan lain 6 §:n mukaisesti tai kertaluonteinen ehdotettavan lain 7 §:n mukaisesti.
Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan määritelmä ehdotettavassa laissa vastaisi tämän käsitteen määritelmää ympäristönsuojelulain 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa.
Ympäristönsuojelulain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavalla toiminnalla tarkoitetaan laitoksen perustamista tai käyttämistä sekä siihen teknisesti ja toiminnallisesti kiinteästi liittyvää toimintaa taikka alueen käyttämistä tai toiminnan järjestämistä siten, että siitä saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista. Maininta laitokseen teknisesti ja toiminnallisesti kiinteästi liittyvästä toiminnasta lisättiin säännökseen vuonna 2005 voimaantulleen lainsäädäntöuudistuksen yhteydessä (252/2005, HE 227/2004). Tavoitteena oli selventää tulkintaa siitä, mitä niin sanotulla laitosmaisella toiminnalla käsitetään ja mistä toiminnan eri osista luvassa voidaan antaa määräyksiä.
Laitosmaisen toiminnan määritelmän täsmentäminen oli tarpeen myös, jotta säännös vastaisi ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annetun niin sanotun IPPC-direktiivin (96/61/EY, nyttemmin IED-direktiivi 2010/75/EU, teollisuuspäästödirektiivi) mukaista laitoksen määritelmää. Teollisuuspäästödirektiivin 3 artiklan 3 kohdan mukaan laitoksella tarkoitetaan kiinteää teknistä kokonaisuutta, jossa suoritetaan yhtä tai useampaa liitteessä I (laitosluettelo) tai liitteessä VII olevassa osassa 1 (orgaanisia liuottimia käyttävät laitokset ja toiminnot) mainittua toimintaa sekä mitä tahansa niihin suoranaisesti liittyvää samassa paikassa tapahtuvaa toimintaa, joka on teknisesti sidoksissa mainituissa liitteissä lueteltuun toimintaan ja joka mahdollisesti vaikuttaa päästöihin ja pilaantumiseen.
Ympäristönsuojelulakia koskevan hallituksen esityksen (HE 227/2004) perusteluiden mukaan laitosmainen toiminta voi käsittää luvanvaraisen toiminnan lisäksi siihen kuuluvia osia, jotka liittyvät suoraan luvanvaraiseen toimintaan myös olematta itsenäisesti luvanvaraisia. Ympäristönsuojelulain mukaan laitokseen luetaan kuuluvaksi siihen kiinteästi liittyvät toiminnot. Jos samalla laitosalueella on useampia saman toiminnan yksiköitä, niiden kapasiteetit lasketaan yhteen määrittäessä luvanvaraisuuden perustetta. Laitokseen teknillisesti ja toiminnallisesti kiinteästi liittyviä toimintoja ovat lain perusteluiden mukaan esimerkiksi energiantuotantoyksiköt, polttoaineiden jakelupisteet, varastot ja lastaustoiminnat. Toiminnan tarkastelu ei siis rajoitu pelkästään luvanvaraisen toiminnan määritelmän mukaiseen päätoimintaan, vaan myös erilaisiin osa- ja aputoimintoihin. Osa- ja aputoiminnoilta edellytetään kuitenkin kohtuullista läheisyyttä päätoiminnan kanssa. Esimerkiksi useiden kilometrien päässä oleva tukkien lastausalue ei ole osa sahan toimintaa eikä etäällä oleva viljankuivaamo ole osa eläinsuojan toimintaa. Määritelmän mukaisesta laitosmaisesta toiminnasta maksettaisiin vain yhtä ympäristövahinkomaksua.
Laitosmaisen toiminnan määritelmää on tulkittu myös hallinto- ja oikeuskäytännössä. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä on todettu, että teknistä ja toiminnallista yhteyttä ei ole, jos kumpikaan toiminnoista ei ole toiseen toimintaan kiinteästi liittyvä osatoiminto, vaan kumpaakin toimintaa voitaisiin harjoittaa kiinteistöllä myös itsenäisesti ja toiminnoista aiheutuvat päästöt eivät ole riippuvaisia toisesta toiminnasta siten, että toinen toiminta vaikuttaisi toisen toiminnan päästöihin tai toisesta toiminnasta aiheutuvaan ympäristön pilaantumiseen. Säännöstä ei ole tarkoitettu lähtökohtaisesti sovellettavaksi siten, että sen perusteella yhdeksi luvanvaraiseksi toiminnaksi määriteltäisiin useita erikseen luvanvaraisia toimintoja. Tällaisesta tilanteesta, luvan hakemisesta samalla toiminta-alueella sijaitseville toiminnoille, säädetään ympäristönsuojelulain 41 §:ssä (KHO 2021:58). Edellä kuvattua laitosmaisen toiminnan määrittelyä ja siihen liittyvää tulkintakäytäntöä on tarkoitettu sovellettavaksi myös esitettävän lain yhteydessä.
Maksuvelvollisuuden laajuus suhteessa nykyiseen ympäristövahinkovakuutusjärjestelmään
Ympäristövahinkovakuutuslain voimaantullessa vakuuttamisvelvollisuus perustui pääosin vain ympäristölupavelvollisuuteen, sillä muihin toimijoihin liittyi hallinnollisia vaikeuksia rekisterin puuttumisen vuoksi. Eduskunta on kuitenkin vastauksessaan hallituksen esitykseen laiksi ympäristövahinkovakuutuksesta ja laiksi vakuutussopimuslain 1 §:n muuttamisesta (EV 155/1997 vp - HE 82/1997 vp) edellyttänyt hallituksen huolehtivan siitä, että ympäristövahinkovakuutuslakia koskevassa asetuksessa vakuuttamisvelvollisuus kytketään ympäristölupajärjestelmään vaiheittain niin, että vakuuttamisvelvollisuus on voimassa tarkoitetussa laajuudessaan ympäristönsuojelulain voimaantullessa. Ympäristövaliokunnan mietinnössä (YmV 11/1997 vp - HE 82/1997) koskien kyseistä hallituksen esitystä on todettu, että ympäristösuojelulain voimaan tultua ja luparekisterin täydennyttyä vakuuttamisvelvollisuus voidaan säätää lain tarkoituksen kannalta järkevään laajuuteen. Tuolloin voidaan täsmentää myös ympäristövahinkovakuutuslain 2 §:ä, jotta lupavelvollisuudesta ja vakuuttamisvelvollisuudesta säädettäisiin lakitasolla yhtenäisesti.
Ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden laajentamisen vakuutusvelvollisuuden ulkopuolella oleviin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttaviin toimintoihin, jotka nykyään ovat osittain kunnan toimivallassa olevia luvanvaraisia toimintoja kuten myös rekisteröintivelvollisia tai yleiseen ilmoitusmenettelyyn kuuluvia toimintoja ympäristönsuojelulain mukaan, voidaan katsoa heijastavan ympäristövaliokunnan ja eduskunnan tahtotilaa, sillä myös näistä toiminnoista voi aiheutua vahinkoa ympäristölle.
6 §. Vuosittainen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus ja maksun suuruus. Pykälässä säädettäisiin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan liittyvästä toiminnanharjoittajan velvollisuudesta suorittaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua. Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan määritelmää, joka on joissain tapauksissa keskeinen tekijä maksuvelvollisuuden määrittämiseksi, on selostettu edellä jaksossa ympäristövahinkomaksuvelvollisen toiminnan määrittelyn lähtökohdat. Maksuvelvollisuuden perustavat toiminnot lueteltaisiin lain liitteessä 1. Toiminnot jaettaisiin toimialoittain viiteen liitteessä määriteltyyn maksuluokkaan.
Ympäristövahinkorahastosta korvattavien vastuutilanteiden kustannuksia aiheuttavia toimialoja ja toimintoja on vaikea ennakoida tarkkaan etukäteen. Tiettyjen toimintojen korostunut ympäristövahinkojen ilmenemisen vaara toissijaisissa vastuutilanteissa voidaan kuitenkin tunnistaa. Kaivostoiminta ja vaarallista jätettä tai vaarallista kemikaalia käsittävät toiminnat sisältävät toissijaisen vastuun kannalta erityisen oleellisia riskitekijöitä, mikä huomioitaisiin maksuluokkien määrittelyssä. Muutoin maksuluokkiin jako on tehty sisällyttämällä liitteisiin ympäristönsuojelulain mukaisesti luvanvarainen, 10 a luvun mukaisesti ilmoituksenvarainen ja rekisteröitävä toiminta siten, että korkeammissa maksuluokissa on luvanvaraisista toiminnoista direktiivilaitokset ja aluehallintovirastojen toimivaltaan kuuluvat toiminnat ja pääsääntöisesti alemmissa maksuluokissa muu toiminta.
Toimintaa koskeva maksuluokka määrittäisi vuosittaisen ympäristövahinkomaksun suuruuden. Maksun suuruus olisi lain voimaantullessa 30 000 euroa maksuluokassa 1, 20 000 euroa maksuluokassa 2, 10 000 euroa maksuluokassa 3, 2 700 euroa maksuluokassa 4 ja 200 euroa maksuluokassa 5.
Kaivostoiminta
Kaivostoiminnan maksuluokka määräytyisi sen perusteella, kuuluuko kaivokseen kaivannaisjätteen jätealue ja millainen se on. Kaivannaisjätteen ja kaivannaisjätteen jätealueiden luokitteluperusteista säädetään kaivannaisjätteistä annetussa valtioneuvoston asetuksessa (190/2013). Luokittelu pysyväksi jätteeksi tehdään kaivannaisjäteasetuksen liitteen 1 ja luokittelu suuronnettomuuden vaaraa aiheuttavaksi kaivannaisjätteen jätealueeksi asetuksen liitteen 2 mukaisesti.
Kaivannaisjätteen jätealue määrittäisi toiminnan maksuluokan myös silloin, kun kyseessä olisi kaivoksesta erillään sijaitseva rikastamo tai muu toiminta, jonka yhteydessä olisi kaivannaisjätteen jätealue. Ratkaisun tarkoituksena on kohdella kaivostoimintaa yhdenmukaisesti suhteessa muihin toimintoihin, joissa muodostuu vaarallisia jätteitä.
Riskiltään erilaiset kaivannaisjätteen jätealueet olisi liitteessä 1 jaettu neljään eri maksuluokkaan (maksuluokkiin 1—4). Jos kaivoksella olisi useita erilaisia kaivannaisjätteen jätealueita, kaivostoiminnan maksuluokka määräytyisi sen kaivannaisjätteen jätealueen perusteella, joka sijoittuisi korkeimpaan maksuluokkaan. Jos kaivoksella ei ole lainkaan kaivannaisjätteen jätealuetta, se kuuluisi maksuluokkaan 5.
Jätteiden ammattimainen tai laitosmainen käsittely
Jätteen ammattimainen tai laitosmainen käsittely olisi vuosittaista ympäristövahinkomaksuvelvollista toimintaa liitteessä 1 täsmennetyn maksuluokkajaottelun mukaisesti.
Maksuluokkaan 1 sijoittuisi sellainen kaivostoimintaan tai rikastamoon kuuluva kaatopaikka, jonka toiminnassa käsitellään tai varastoidaan ammattimaisesti tai laitosmaisesti vaarallisia jätteitä ja johon tuodaan enemmän kuin 10 tonnia jätettä vuorokaudessa tai jonka kokonaiskapasiteetti on enemmän kuin 25 000 tonnia lukuun ottamatta pysyvän jätteen kaatopaikkaa. Muu liitteessä 1 täsmennetty merkittävän kokoluokan kaatopaikkatoiminta kuuluisi maksuluokkaan 2, kun toiminnassa käsitellään tai varastoidaan vaarallisia jätteitä. Maksuluokkaan 3 sijoittuisi liitteessä 1 luetellun mukaisesti esimerkiksi biologista tai fysikaalis-kemiallista käsittelyä sisältävä vaarallisten jätteiden käsittely, kun sen kapasiteetti ylittää 10 tonnia vuorokaudessa. Muu vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluva jätteen ammattimainen tai laitosmainen käsittely kuuluisi maksuluokkiin 4 ja 5 liitteessä 1 tarkemmin eritellyllä tavalla.
Toimialakohtaisessa tarkastelussa jätteen käsittely olisi toinen suurista vuosittaisen ympäristövahinkomaksun maksajista. Yksi tähän johtava tekijä olisi se, että maksua maksettaisiin erikseen jokaisesta ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta eli maksua kertyisi maksettavaksi toiminnanharjoittajan jokaisesta selvästi erillisestä toimipisteestä. Toiminnan harjoittaminen hajautetusti eri toimipisteissä on jätteenkäsittelytoiminnalle ominaista. Jätteenkäsittelyn järjestämistä lähellä jätteen syntypaikkaa voidaan pitää muun muassa kiertotalouden edistämisen kannalta perusteltuna, mutta toiminnan sijoittuminen hajautetusti eri toimipisteisiin voi myös lisätä ympäristövahinkojen ilmenemisen riskiä. Toimialaan kohdistuvaa maksutaakkaa nostaisi myös toiminnanharjoittajien suuri lukumäärä.
Nykyinen ympäristövahinkovakuutuslain mukainen vakuuttamisvelvollisuus ei koske toimintaa, jonka tarkoituksena on ainoastaan jätteen hyödyntäminen ja toiminta ei muusta syystä ole vakuuttamisvelvollista. Ehdotettavassa laissa ei säädettäisi vastaavaa poikkeusta, vaan liitteessä 1 täsmennetty jätteen hyödyntäminen olisi ympäristövahinkomaksuvelvollista toimintaa yhdenvertaisesti muun ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan tapaan.
Jätteen käsittelyyn kohdistuvaa maksutaakkaa ei voida pitää kokonaisuutena arvioituna kohtuuttomana toimialalla harjoitettavaan toimintaan liittyvät ympäristöriskit huomioon ottaen. Tämä ja vaatimus yhdenvertaisuudesta ympäristövahinkomaksun perusteiden määrittämisessä edellyttävät, että jätteen käsittelytoimintaan kohdistuisi velvollisuus maksaa ympäristövahinkomaksua samoin perustein kuin muihinkin maksun piirissä oleviin toimintoihin liitteen 1 maksuluokkajaottelun mukaisesti. Verona kannettavan ympäristövahinkomaksun määrittelyn on myös oltava riittävän yksiselitteinen, eikä siinä voitaisi huomioida vaihtelevia yritys- tai toimialakohtaisia tekijöitä, kuten yksittäisen yrityksen maksukyvyttömyysriskiä tai toiminnan järjestämistavasta johtuvaa maksujen kertautumista.
Jätevakuuden asettamisvelvollisuudella ei voitaisi korvata velvollisuutta maksaa ympäristövahinkomaksua, koska vakuusjärjestelmällä ja toissijaisella vastuujärjestelmällä on eri tarkoitus ja käyttökohde. Ympäristövahinkomaksun luonne verona sulkee myös pois tällaisen mahdollisuuden.
Teollisuuspäästödirektiivin (2010/75/EU) soveltamisalaan kuuluvat laitokset
Teollisuuspäästödirektiivin (2010/75/EU) soveltamisalaan kuuluvat laitokset kuuluisivat pääsääntöisesti maksuluokkaan 4, jos kyse ei olisi maksuluokkiin 2 tai 3 kuuluvasta jätteiden ammattimaisesta tai laitosmaisesta käsittelystä. Maksuluokkaan kuuluisi esimerkiksi metsäteollisuuden, metalliteollisuuden, energiatuotannon ja kemianteollisuuden toimintoja.
Eläinsuojatoimintaan kohdistuvaa maksutaakkaa on pyritty rajoittamaan sijoittamalla direktiivikokoluokan eläinsuojat muista direktiivilaitoksista poiketen maksuluokkaan 5. Vuosimaksun piirissä olisi liitteessä 1 täsmennetyt suuret nautatilat taikka eläinyksikkökertoimilla laskettuna muut kokonaiseläinyksikkömäärältään vastaavan suuruiset eläinsuojat, joiden ympäristövaikutukset ovat samaa suuruusluokkaa kuin direktiivilaitostason siipikarjakasvattamoissa ja sikaloissa. Maatalouden rakennemuutoksen myötä pieniä tiloja lopettaa toimintaansa ja toiminta keskittyy aiempaa isompiin yksiköihin. Yksiköiden kasvaessa myös polttonesteiden ja muiden kemikaalien käyttö tiloilla kasvaa, mikä voi lisätä toimintaan liittyvää ympäristön pilaantumisen vaaraa.
Maksuluokkaan 5 kuuluvia eläinsuojia olisi yhteensä arviolta noin 450. Näiden eläinsuojien sijoittaminen ylempään maksuluokkaan nostaisi toimialaan toissijaisesta vastuujärjestelmästä johtuvia kustannuksia, mikä ei olisi pääministeri Marinin hallitusohjelman kirjauksen ”lainsäädännöllisin toimin ei aiheuteta lisäkustannuksia ilman kompensaatiota maatalousyrittäjille” mukaista.
Osa vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluvista eläinsuojista ei ole vakuuttamisvelvollista toimintaa nykyisessä ympäristövahinkovakuutusjärjestelmässä, koska vakuuttamisvelvollisuus koskee vain yksityisoikeudellisia yhteisöjä. Vuonna 2020 ympäristöministeriössä tehdyn karkean arvion mukaan noin 70 prosenttia ympäristönsuojelulain nojalla valtion ympäristölupaviranomaisen eli aluehallintoviraston toimivaltaan kuuluvista eläinsuojista harjoittaa toimintaa osakeyhtiönä, kommandiittiyhtiönä tai avoimena yhtiönä. Ympäristön pilaantumisen aiheutumisen riski ei kuitenkaan ole sidoksissa siihen, missä yhtiö- tai muussa muodossa toimintaa harjoitetaan. Ympäristövahinkorahastossa ei tästä syystä ole omaksuttu vastaavaa rajausperustetta kuin vakuutuksessa.
Muu vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluva toiminta
Muu kuin edellä kuvattu, liitteessä 1 täsmennetty vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluva toiminta sijoittuisi alimpaan maksuluokkaan 5. Maksuluokkaan 5 kuuluisi esimerkiksi pääsääntöisesti toiminta, joka ei kuuluisi teollisuuspäästödirektiivin soveltamisalaan, mutta jota koskevan lupahakemuksen ratkaisisi ympäristönsuojelulain nojalla valtion ympäristölupaviranomainen. Vuosittainen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus koskisi myös esimerkiksi liitteessä 1 tarkoitettua metallien tai muovien pintakäsittelytoimintaa, koska toimintaan liittyy vaarallisista kemikaaleista johtuvaa ympäristön pilaantumisen vaaraa. Pilaantumisen vaaraa aiheuttavat erityisesti metallien ja muovien pintakäsittelyssä käytettävät vaarallisia nestemäisiä kemikaaleja, kuten rikkihappoa, sisältävät käsittelyaltaat.
Öljysuojarahaston tehtävien yhdistäminen ympäristövahinkorahastoon edellyttää öljytuotteiden varastointia tai jakelua taikka voiteluaineiden valmistusta harjoittavien toimijoiden ympäristövahinkovakuutuslain mukaisen maksuvelvollisuutta koskevan rajoituksen poistamista. Öljypäästöistä aiheutuviin toissijaisiin vastuisiin varautumiseksi vuosittaista ympäristövahinkomaksua maksaisivat näin ollen myös nestemäisen polttoaineen jakeluasemat, joiden polttoainesäiliöiden kokonaistilavuus on vähintään 10 m3 ja tätä vähäisemmätkin, jos ne täyttäisivät säännöksessä mainitut riskiedellytykset. Vuosittaista ympäristövahinkomaksua olisi maksettava myös esimerkiksi liitteessä 1 tarkoitetusta polttonesteiden tai terveydelle tai ympäristölle vaarallisen nestemäisen kemikaalin varastoinnista.
Kuljetustoimialaan ei ehdotuksen mukaan kohdistuisi ympäristövahinkomaksua. Vahingon vaaraa ja pilaantumisen vaaraa aiheuttavat öljyn ja muiden kemikaalien kuljetukset ja ammattiliikenne liittyvät kuitenkin yleensä ympäristövahinkomaksuvelvolliseen yritystoimintaan. Vuosittaisen ympäristövahinkomaksun piirissä ovat myös liitteessä 1 täsmennetyt satamat ja lentoasemat sekä kemikaaliratapihat ja terminaalit, joissa siirretään terveydelle tai ympäristölle vaarallisia kemikaaleja kuljetusvälineestä toiseen tai varastoon taikka varastosta kuljetusvälineeseen, kun kyse ei ole kappaletavaran siirtämisestä.
Pykälän 3 momentin mukaan velvollisuus maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua ei koskisi valtion virastojen tai laitosten taikka valtion liikelaitosten harjoittamaa toimintaa eikä kuntien tai kuntayhtymien taikka kunnallisten liikelaitosten harjoittamaa toimintaa. Valtion ja kunnan toimijoiden aiheuttamasta vahingosta sekä torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaava taho on aina maksukykyinen, eikä jää tuntemattomaksi. Tarvetta säätää ympäristövahinkomaksuvelvollisuudesta ei tästä syystä ole.
Valtion ja kunnan toimijat eivät ole velvollisia maksamaan myöskään nykyisen ympäristövahinkovakuutuslain mukaisia vakuutusmaksuja. Vakuuttamisvelvollisuus koskee yksityisoikeudellisia yhteisöjä.
Julkisen ja yksityisen elinkeinotoiminnan tasapuolisten toimintaedellytysten varmistamiseksi poikkeus velvollisuuteen maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua ei koskisi valtion ja kuntien omistamia yhtiöitä. Kilpailuneutraliteettiperiaatteen mukaisesti nämä yhtiöt olisivat velvollisia maksamaan vuosittaista maksua samoin perustein kuin yksityisten omistamat yhtiöt. Maksuvelvollisuuden piiriin kuuluisivat näin ollen esimerkiksi kunnan omistuksessa olevat osakeyhtiömuotoiset vesi- ja jätelaitokset. Nämä laitokset olisivat maksuvelvollisuuden piirissä myös silloin, kun ne hoitaisivat kunnalle lailla säädettyjä tehtäviä ja kun niiden toimintaa kilpailluilla markkinoilla olisi rajoitettu lainsäädännöllä. Kunta voi yhtiöittää vapaaehtoisesti myös muilla kuin kilpailuilla markkinoilla toimivia palvelujaan. Ympäristövahinkomaksu olisi vero, jota koskevaa maksuvelvollisuutta ei voida rajata riittävän yksiselitteisesti ja toimijoiden yhdenvertaisen kohtelun turvaavalla tavalla yhtiöitetyn toiminnan luonteen ja tarkoituksen perusteella. Samoin velvollisuus maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua koskisi esimerkiksi riistanhoitoyhdistyksiä, jotka ovat yleishyödyllisiä yhteisöjä, joille on riistahallintolaissa (158/2011) annettu tiettyjä julkisia hallintotehtäviä.
Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ja Suomen ortodoksisella kirkkokunnalla ja niiden seurakunnilla saattaa olla joitain ympäristöluvanvaraisia toimintoja, kuten krematorioita tai leirikeskusten jätevedenpuhdistamoita. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkkokunta ja niiden seurakunnat ovat julkisyhteisöjä, joiden tehtävien rahoittamiseen ja tulojen hankkimiseen seurakunnan jäsenet ovat velvollisia maksamalla kirkollisveroa kirkkolain (1054/1993) 15 luvun 2 §:n ja ortodoksisesta kirkosta annetun lain (985/2006) 7 luvun 77 §:n mukaan. Seurakuntien mahdollisesti harjoittamat ympäristöluvanvaraiset toiminnot eivät kilpaile markkinoilla eivätkä lähtökohtaisesti voi johtaa kilpailun vääristymiseen. Myös näissä tapauksissa vahingosta sekä torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaava taho on aina maksukykyinen, eikä jää tuntemattomaksi. Velvollisuus maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua ei näistä syistä myöskään koskisi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkkokunnan taikka niiden seurakuntien harjoittamaa toimintaa.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tilanteesta, jossa yhdeksi ja samaksi toiminnaksi tulkittu, kuten jätteiden käsittelyalue tai tuotantoprosessi, osa- tai aputoiminnot mukaan lukien sijoittuisi useampaan kuin yhteen liitteessä 1 tarkoitettuun maksuluokkaan. Vuosittainen ympäristövahinkomaksu olisi suoritettava suurinta maksua vastaavan maksuluokan mukaisesti. Lähtökohtana maksuluokan määräytymisessä olisi siten se, että kullekin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavalle toiminnalle määräytyisi yksi maksuluokka. Pykälässä täsmennettäisiin myös toisenlaista tilannetta, jossa samalla toiminnanharjoittajalla on usea sellainen toiminta, joka olisi yksittäin luvanvaraista tai jonka ei voitaisi katsoa täyttävän ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan määritelmää muiden vakiintuneiden kriteerien, kuten teknisen tai toiminnallisen yhteyden perusteella. Maksuvelvollisuus vuosittaiseen tai kertaluonteiseen ympäristövahinkomaksuun seuraisi näissä tapauksissa kullekin toiminnalle erikseen. Näissä jälkimmäisissä tapauksissa toiminta saattaisi luonnollisesti olla useammalla toiminta-alueella, tai joissain tapauksissa samalla toiminta-alueella.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin selkeyden vuoksi, että Ahvenanmaalla harjoitettavan toiminnan vuosittaisen ympäristövahinkomaksun maksuvelvollisuudesta ei säädettäisi tässä laissa. Ympäristövahinkomaksun on Ahvenanmaalla katsottu kuuluvan luonnon- ja ympäristönsuojelun oikeudenalaan ja siten kuuluvan maakunnan toimivaltaan itsehallintolain mukaisesti.
7 §.Kertaluonteinen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus ja maksun suuruus. Pykälässä säädettäisiin edellisessä pykälässä tarkoitettuun ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan liittyvästä toiminnanharjoittajan velvollisuudesta suorittaa kertaluonteinen ympäristövahinkomaksu. Maksuvelvollisuuden perustavat toiminnot täsmennettäisiin lain liitteessä 2.
Vastaavasti kuin vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden kohdalla, kertaluonteinen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus ei koskisi valtion virastojen tai laitosten taikka valtion liikelaitosten harjoittamaa toimintaa eikä kuntien tai kuntayhtymien taikka kunnallisten liikelaitosten harjoittamaa toimintaa, kuten ei myöskään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkkokunnan taikka niiden seurakuntien harjoittamaa toimintaa.
Kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun maksuvelvollisuus olisi sellaisella toiminnanharjoittajalla, jonka harjoittamaan toimintaan liittyisi ympäristön pilaantumisen vaaraa, mutta vähemmässä määrin kuin vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluvien toiminnanharjoittajien toiminnassa. Kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun myötä järjestelmän maksuvelvollisten piiri laajenisi nykyiseen ympäristövahinkovakuutukseen verrattuna. Kertaluonteista ympäristövahinkomaksua on tarkoitus maksaa kuitenkin vain kerran, riippumatta mahdollisista toiminnanharjoittajan vaihdostilanteista.
Ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden yleisenä lähtökohtana olisi se, että lupa- tai muiden hyväksymismenettelyjen piiriin kuuluvaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan liittyisi aina joko vuosittainen tai kertaluonteinen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus. Ympäristövahinkomaksuvelvollisia eläinsuojia olisivat kuitenkin vain liitteessä 1 tarkoitetut vuosittaisen maksun piiriin kuuluvat eläinsuojat. Muille edellä tarkoitetuissa lupa- tai muissa hyväksymismenettelyissä oleville eläinsuojille ei olisi säädetty velvollisuutta maksaa kertaluonteista ympäristövahinkomaksua. Eläinsuojatoimintaa koskeva maksuvelvollisuuden ulosrajaus koskisi arviolta noin 3800 eläinsuojaa, jotka eivät myöskään ole nykyisen ympäristövahinkovakuutuksen piirissä. Jos toimintaan liittyisi kertaluonteinen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus, toimialalta kannettavien kertamaksujen yhteenlaskettu summa nousisi noin 1 520 000 euroon toiminnanharjoittajien suuren lukumäärän johdosta. Toimialakohtaisessa vertailussa toimiala olisi suurin kertamaksujen maksaja. Tämä ei olisi pääministeri Marinin hallitusohjelman kirjauksen ”lainsäädännöllisin toimin ei aiheuteta lisäkustannuksia ilman kompensaatiota maatalousyrittäjille” mukaista.
Huomattava määrä liitteessä 2 täsmennetystä kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun piiriin kuuluvasta toiminnasta olisi toimintaa, jota koskevan ympäristönsuojelulain mukaisen lupahakemuksen ratkaisee kunta. Lisäksi maksuvelvollisiin lukeutuisi ympäristönsuojelulain nojalla rekisteröitävää ja ympäristönsuojelulain 10 a luvun mukaisesti ilmoituksenvaraista toimintaa.
Kertaluonteinen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus koskisi myös kalankasvatus- tai kalanviljelylaitoksia sekä turvetuotantoa ja siihen liittyvää ojitusta, vaikka niitä koskevan ympäristönsuojelulain mukaisen lupahakemuksen ratkaisee valtion ympäristölupaviranomainen. Kalankasvatus- ja kalanviljelylaitosten toiminnasta sekä turvetuotannosta ja siihen liittyvästä ojituksesta aiheutuu jatkuvaa vesistön pilaantumista, mutta näiden toimintojen päättyessä myös pilaantumishaittojen aiheutuminen olennaisesti vähenee. Toimintoihin ei myöskään liity samanlaista äkillisten satunnaispäästöjen riskiä kuin kemikaalien käyttöön perustuvassa toiminnassa.
Ravinnepäästöt ovat kalankasvatuksen merkittävin ympäristövaikutus Suomessa. Kalankasvatuksen ravinnepäästöt kuormittavat vesistöjä ja voivat aiheuttaa paikallisia rehevöitymisongelmia. Ravinnepäästöt ovat lähes kokonaisuudessaan peräisin kalan rehusta. Luonnonravintolammikkokasvatuksessa mahdollinen lammikoiden lannoitus ja lammikoiden tyhjentäminen voivat aiheuttaa lisäkuormitusta. Muita ympäristövaikutuksia aiheutuu tuotannon eri vaiheissa esimerkiksi kasvihuonekaasuista, verkkoaltaiden eliöiden kiinnittymisenestoaineista ja kylvetyskemikaaleista, kuten formaliinista. (Kalankasvatuksen ympäristönsuojeluohje. Ympäristöministeriön julkaisuja 2020:22, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162452/YM_2020_22.pdf?sequence=1&isAllowed=y.) Kalankasvatus- ja kalanviljelylaitosten toiminta on ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa, mutta koska toiminnan merkittävimmät ympäristövaikutukset liittyvät sellaiseen vesistökuormitukseen, josta ei arvioida aiheutuvan ympäristövahinkorahastosta korvattavia vahinkoja ja kustannuksia, toiminta olisi kertaluonteisen maksuvelvollisuuden piirissä.
Turvetuotanto ja siihen liittyvä ojitus kuuluisi kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun piiriin myös toimialan voimakkaan ja ennakoitua nopeamman rakennemuutoksen takia. Turvealan rakennemuutoksen taustalla on energiaturpeen kysynnän voimakas vähentyminen erityisesti päästöoikeuden hinnan aiempia ennusteita huomattavasti nopeamman nousun vaikutuksesta. Vuosittaista ympäristövahinkomaksuvelvollisuutta ei katsota tarkoituksenmukaiseksi kohdentaa yrittäjiin, joiden liiketoimintaedellytykset ovat merkittävästi heikentyneet ja joiden hallittua siirtymää uuteen yritystoimintaan sekä yrittäjien ja työntekijöiden uudelleentyöllistymistä ja -kouluttautumista pyritään tukemaan yhteiskunnallisin toimin. Turvetuotanto ja siihen liittyvä ojitus olisi kuitenkin kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun piirissä, koska kyse on ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta. Poikkeussäännös tästä liittyen toiminnan lopettamisen tilanteisiin olisi 41 pykälässä.
Kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun suuruudesta säädettäisiin 2 momentissa. Kertaluonteisen maksun suuruus olisi 400 euroa.
Pykälän 3 momentin mukaan, jos toiminnasta olisi maksettava vuosittainen ympäristövahinkomaksu, samaa toimintaa koskevaa kertaluonteista ympäristövahinkomaksua ei päällekkäisenä maksuna kannettaisi. Momentti soveltuisi tilanteissa, joissa toiminta olisi esimerkiksi useammalla kuin yhdellä perusteella ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai 10 a luvun mukaan ilmoituksenvaraista taikka rekisteröintivelvollista toimintaa ja se pitäisi sisällään sekä vuosittaisen että kertaluonteisen maksun piiriin kuuluvaa toimintaa.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin selkeyden vuoksi, että Ahvenanmaalla harjoitettavan toiminnan kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun maksuvelvollisuudesta ei säädettäisi tässä laissa. Ympäristövahinkomaksun on Ahvenanmaalla katsottu kuuluvan luonnon- ja ympäristönsuojelun oikeudenalaan ja siten kuuluvan maakunnan toimivaltaan itsehallintolain mukaisesti.
8 §.Ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden alkaminen. Uusien toimintojen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus alkaisi sen kalenterivuoden alusta, jona toiminta aloitettaisiin. Ympäristövahinkomaksuvelvollisuus voisi alkaa myös tilanteissa, joissa olemassa oleva toiminta muuttuu niin että olemassa olevaa lupaa tai päätöstä on muutettava. Toiminnan laajentaminen voisi siten käytännössä tarkoittaa ylempään maksuluokkaan siirtymistä tai vastaavasti toiminnan supistaminen alempaan maksuluokkaan putoamista. Maksuvelvollisuus muuttuneessa maksuluokassa tulisi tällöin voimaan sen vuoden alusta, jolloin muuttunut toiminta aloitettaisiin.
Tämän lain voimaantullessa olemassa olevasta liitteiden 1 ja 2 mukaisesta toiminnasta ei tarvitse tehdä tässä pykälässä säädettävää aloittamisilmoitusta maksunkantoviranomaiselle, koska nämä toiminnot ovat jo maksunkannon hallinnoinnissa käytettävässä ympäristönsuojelun tietojärjestelmässä ja siten maksuunpantavissa.
Käytännössä toiminnan aloittamisen ajankohta määräytyisi voimassaolevan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan luvanvaraisuutta tai muuta hyväksymismenettelyä koskevan lainsäädännön ja sen tulkinnan mukaan ja maksuvelvollisuus toiminnan aloittamisesta.
Ympäristönsuojelulain soveltamisalaan kuuluvien uusien luvanvaraisten tai 10 a luvun mukaisesti ilmoituksenvaraisten toimintojen ympäristövahinkomaksuvelvollisuus perustuisi lainvoimaiseen päätökseen tai mahdolliseen ympäristönsuojelulain 199 §:n mukaiseen niin sanottuun aloittamislupaan. Yleiseen ilmoitusmenettelyyn kuuluvilla toiminnoilla maksuvelvollisuus pohjautuisi viranomaisen tekemään ilmoituspäätökseen (YSL 115 d §). Jos viranomainen ei olisi antanut ilmoituspäätöstä 120 vuorokauden kuluessa toiminnanharjoittajan tekemästä ilmoituksesta, maksuvelvollisuus alkaisi kyseisen ajanjakson päättymisen jälkeen toiminnan alkamisesta. Rekisteröitävien toimintojen maksuvelvollisuus pohjautuisi rekisteröintiä koskevaan viranomaisilmoitukseen (YSL 117 §) ja maksuvelvollisuus alkaisi toiminnan aloittamisesta.
Suurissa investointihankkeissa lupapäätöksen lainvoimaiseksi tulon ja toiminnan aloitusajankohdan väliin voi jäädä huomattavan pitkä aika. Lähtökohtaisesti toiminnanharjoittajan on ympäristönsuojelulaissa tarkoitetussa ympäristölupahakemuksessa sekä lain 115 a §:n mukaisessa ilmoituksessa esitettävä uuden toiminnan suunniteltu aloittamisajankohta. Jos aloitusajankohta ei kuitenkaan käy ilmi lupahakemuksesta tai lupapäätöksestä taikka aloittamisajankohta muuttuu etukäteen ilmoitetusta, toiminnanharjoittajan on ympäristönsuojelulain 170 §:n velvoittamalla tavalla huolehdittava aloittamisajankohdan ilmoittamisesta valvontaviranomaiselle. Tällöin ympäristövahinkomaksuvelvollisuus määrittyisi ilmoitetun aloittamisajankohdan perusteella, ja maksuunpano mahdollistuisi, kun toiminnan aloittaminen olisi rekisteröity ympäristönsuojelun tietojärjestelmään maksunkantoviranomaiselle tehdyn ilmoituksen perusteella. Myös ilmoituspäätöksen nojalla toimivan toiminnanharjoittajan on ympäristönsuojelulain 170 §:n mukaan ilmoitettava lupaviranomaiselle, jos ilmoituksessa tarkoitetun toiminnan aloittaminen siirtyy tai peruuntuu, jolloin ympäristövahinkomaksuvelvollisuus määrittyisi ilmoitetun aloittamisajankohdan perusteella, joka on rekisteröity tietojärjestelmään.
Koska ympäristövahinkomaksu on veronluonteinen, maksuvelvollisuuden määräytymisen on oltava mahdollisimman selkeä. Maksuvelvollisuuden alkaminen ja päättyminen olisi tästä syystä sidottu toiminnanharjoittajan ilmoitukseen ja tätä koskevan tiedon merkitsemiseen ympäristönsuojelun tietojärjestelmään. Niissä tilanteissa, joissa toimintaa koskeva lupa tai päätös siirrettäisiin toiselle toiminnanharjoittajalle kesken vuotta, uuden toiminnanharjoittajan maksuvelvollisuus alkaisi vasta seuraavan kalenterivuoden alusta, edellyttäen, että siirtoa koskeva rekisterimerkintä olisi tehty edeltävän vuoden aikana. Toiminnanharjoittajien välillä maksun määrä olisi mahdollista huomioida luvan siirrosta aiheutuvissa kustannuksissa sopimuksen perusteella.
9 §.Vuosittaisen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden päättyminen. Velvollisuus maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua päättyisi sen vuoden lopussa, kun toiminta on päättynyt ja tätä koskeva rekisterimerkintä on tehty ympäristönsuojelun tietojärjestelmään. Maksuvelvollisuus ei siis päättyisi, jos toiminta olisi esimerkiksi väliaikaisesta maksukyvyttömyydestä tai muusta syystä johtuen keskeytynyt, mutta lupa tai muu päätös olisi edelleen voimassa.
Pykälän 2 momentin mukaan velvollisuus maksaa vuosittaista ympäristövahinkomaksua kaivostoiminnasta ja kaatopaikasta päättyisi sen vuoden lopussa, jona kaivannaisjätteen jätealueiden tai kaatopaikan sulkeminen ja muut jätteen käsittelytoiminnalle määrätyt sulkemista koskevat toimet olisi kokonaisuudessaan toteutettu lakien ja asetusten mukaan asianmukaisesti. Ympäristönsuojelulain ja jätelain nojalla on annettu valtioneuvoston asetus kaivannaisjätteistä (190/2013), jonka 14 §:n mukaan jätealuetta pidetään käytöstä poistettuna, kun valvontaviranomainen on tarkastanut jätealueen ja hyväksynyt käytöstä poistamisen todettuaan, että jätealue ja sen vaikutusalueella oleva maa-alue on palautettu tyydyttävään tilaan ja että annettuja lupamääräyksiä on noudatettu.
Kaatopaikkojen sulkemistoimista on säädetty valtioneuvoston asetus kaatopaikoista (331/2013), jonka 52 §:ssä muun muassa edellytetään valvontaviranomaisen tarkastusta ennen kuin kaatopaikka poistetaan käytöstä. Jätealueen ja kaatopaikan käytöstä poistamisen jälkeen seuraavassa alueen jälkihoitovaiheessa toiminnanharjoittajalla on edelleen lakien mukaisia vastuita ja mahdollisia tarkkailu- ja seurantavelvoitteita. Säädettävä ympäristövahinkomaksu ei kuitenkaan ulotu jälkihoitovaiheen ajalle.
10 §.Maksunkantoviranomainen. Pykälässä säädettäisiin vuosittaisen ja kertaluonteisen ympäristövahinkomaksun määräävästä viranomaisesta. Maksun kantamisesta säädettäisiin tarkemmin ehdotettavan lain 11 §:ssä. Maksunkantoviranomaisena toimisi Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.
11 §.Ympäristövahinkomaksun kantaminen ja korko. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ympäristövahinkomaksun kantamisesta ja erääntymisestä. Maksu erääntyisi maksettavaksi maksunkantoviranomaisen määräämänä ajankohtana, kuitenkin aikaisintaan toiminnan aloittamista tai muuttamista seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä ja viimeistään kyseisen vuoden joulukuun viimeisenä päivänä. Maksunkantoviranomainen lähettäisi maksuvelvolliselle maksupäätöksen viimeistään 30 päivää ennen eräpäivää. Ympäristövahinkomaksun kantaminen perustuu maksunalaiseen toimintaan ja toiminnanharjoittajalle 8 §:ssä säädettävään velvoitteeseen ilmoittaa maksunkantoviranomaiselle tämän toiminnan aloittamisesta. Toiminnan tosiasiallinen aloittaminen perustaa ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden. Maksunkantoviranomainen merkitsee ympäristönsuojelun tietojärjestelmään saamansa tiedot toiminnan aloittamisvuoden loppuun mennessä ja maksunkanto tehdään seuraavan vuoden aikana näiden rekisteritietojen perusteella. Seuraavinakin vuosina maksunkanto kohdistuu edellisen vuoden aikana harjoitettuun ympäristövahinkomaksuvelvolliseen toimintaan.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin eräpäivän jälkeen suoritetulle ympäristövahinkomaksulle maksettavasta viivästyskorosta. Viivästyskoron laskemisesta säädetään veronlisäyksestä ja viivekorosta annetussa laissa (1556/1995), jota sovelletaan myös muuhun valtiolle tai kunnalle suoritettavaan veroon rinnastettavaan suoritukseen.
3 luku. Korvaukset ja avustukset
12 §.Korvauksen maksamisen edellytykset. Ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin kahdenlaisia korvauksia: korvauksia vahingonkärsijöille sekä korvauksia torjunta- ja ennallistamiskustannuksista viranomaisille ja muille ympäristön pilaantumisen torjuntatoimiin ja pilaantuneen ympäristön ennallistamiseen osallistuneille. Vahinkoa kärsineelle maksettava korvaus täsmennettäisiin lain 13 §:ssä. Siitä, mitä kustannuksia pidettäisiin korvauksen saantiin oikeuttavina torjunta- ja ennallistamiskustannuksina, säädettäisiin lain 15 §:ssä.
Korvauksen maksaminen ympäristövahinkorahastosta edellyttäisi kärsityn vahingon tai torjunta- ja ennallistamiskustannusten toteennäyttämistä ja pykälässä säädettyjen korvauksen maksamisen edellytysten täyttymistä. Rahastoon perustuva hallinnollinen korvausjärjestelmä ei vaikuttaisi ensisijaisen vastuujärjestelmän toimintaan, kuten aiheuttajan velvollisuuteen vastata ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta ja sen seurauksista eikä tällaiseen toimintaan kohdistuvien ennakko- ja jälkivalvonnallisten keinojen toimeenpanoon. Arvioitaessa korvauksen hakijan oikeutta ympäristövahinkorahastosta maksettaviin korvauksiin otettaisiin huomioon kaikki lainsäädäntöön sisältyvät vastuun kohdentumista koskevat säännökset ja niiden tulkintaa ohjaava oikeuskäytäntö.
Ensisijaisen korvaus- tai kustannusvastuun perustavat säännökset määrittäisivät sen, mitä korvauksia rahastosta voitaisiin maksaa korvauksen hakijalle. Siltä osin kuin kyse olisi vahinkojen korvaamisesta, ensisijaisen korvausvastuun perustavat säännökset sisältyisivät esimerkiksi ympäristövahinkolakiin (737/1994), vahingonkorvauslakiin (412/1974) ja merilakiin (674/1994). Torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaavan tahon julkisoikeudellinen toimimisvelvollisuus ja siihen sisältyvä kustannusvastuu voisi perustua esimerkiksi ympäristönsuojelulakiin tai jätelakiin.
Esimerkiksi viranomaisen ryhtyessä ympäristönsuojelulain 182 a §:ssä tarkoitettuihin toimiin vaarallisen jätteen jätehuollon laiminlyönnin aiheuttaessa vakavaa vaaraa tai vakavaa haittaa terveydelle tai ympäristölle, säännöksessä tarkoitettu toiminnasta vastaava taho on jätteen haltija, jollei jätelain 4 luvussa (vastuu jätehuollon järjestämisestä), 5 luvussa (kunnan järjestämä jätehuolto) tai 6 luvussa (tuottajavastuu) toisin säädetä (jätelain 28 § 1 mom.). Näillä tahoilla on ensisijainen vastuu jätehuollon järjestämisestä ja siihen liittyvistä kustannuksista. Jätteen haltijalla tarkoitetaan jätteen tuottajaa, kiinteistön haltijaa tai muuta, jonka hallussa jäte on (jätelain 6 § 1 mom. 5 kohta). Jätteen haltija on yleensä se, jonka hallussa jäte fyysisesti on (HE 199/2010 vp, s. 81). EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä myös määräysvaltaa jätteeseen tai tuotteeseen käyttävä toimija on voitu katsoa jätteen haltijaksi, vaikka tällä ei olisi ollut jätettä fyysisesti hallussaan. Jätteen haltijan käsite ja siitä johtuva vastuu jätehuollosta kytkeytyy jätelain 20 §:ssä säädettyyn aiheuttamisperiaatteeseen (C-1/03 van de Valle ja C-188/07 Commune de Mesquer). Konkurssipesän asemaa jätteen haltijana on arvioitu jätelain tulkintaa koskevassa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä (KHO 2003:51, KHO 2017:53). Ratkaisussa KHO 2003:51 konkurssipesän todettiin olevan jätelain säännösten mukaisesti ongelmajätteen haltijana vastuussa jätteen toimittamisesta asianmukaiseen käsittelyyn. Vastaavasti ratkaisussa KHO 2017:53 konkurssipesän katsottiin olevan jätteen haltijana jätelain säännösten mukaisesti vastuussa jätekemikaalien ja muun vaaralliseksi luokiteltavan jätteen toimittamisesta asianmukaiseen käsittelylaitokseen.
Ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvaus vasta viimesijaisesti eli silloin, kun korvausta ei saataisi täysimääräisesti perittyä yhdeltäkään laissa säädetyltä vastuutaholta. Rahastosta maksettavien korvausten viimesijaisuus tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi ympäristövahinkolain soveltamistilanteissa aiheutunut vahinko korvattaisiin rahastosta vain, jos korvausta ei saataisi perittyä siltä, 1) jonka harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko johtuu; 2) joka on rinnastettavissa 1 kohdassa tarkoitettuun toiminnan harjoittajaan; sekä 3) jolle ympäristövahingon aiheuttanut toiminta on luovutettu, jos luovutuksensaaja toiminnan saadessaan tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta tai ympäristövahinkolain 1 §:ssä tarkoitetusta häiriöstä taikka sellaisen uhasta (ympäristövahinkolain 7 §). Huomioon otettaisiin myös ympäristövahinkolain yhteisvastuuta määrittävät säännökset (8 §).
Torjunta- ja ennallistamistoimiin liittyvään julkisoikeudelliseen toimimisvelvollisuuteen ja siihen sisältyvään kustannusvastuuseen liittyen otettaisiin huomioon se, että laissa eräiltä osin säädetään aiheuttajan vastuuta täydentävästi toissijaisesta vastuutahosta niiden tilanteiden varalta, joissa vastuuta ei ole mahdollista kohdentaa aiheuttajaan esimerkiksi maksukyvyttömyyden vuoksi tai siksi, että ympäristön pilaantumisen alkuperää ei tiedetä. Tältä kannalta huomioon otettavia julkisoikeudellisia vastuusäännöksiä sisältyy esimerkiksi ympäristönsuojelulain 133 §:än, jossa säädetään maaperän ja pohjaveden puhdistamisvelvollisuudesta ja sen kohdentumisesta joko aiheuttajaan, alueen haltijaan tai kuntaan. Jätelain 28 §:n mukaan jätehuollon järjestämisestä vastaa puolestaan kiinteistön haltija, jos jätteen haltija ei huolehdi velvollisuudestaan tai tätä ei tavoiteta ja jos kiinteistön haltija on sallinut jätettä tuottavan toiminnan kiinteistöllä tai jätteen tuomisen kiinteistölle.
Pykälän 1 momentin mukaan rahastosta maksettaisiin korvaus vahingosta sekä torjunta- ja ennallistamiskustannuksista, jos korvausta ei saataisi täysimääräisesti perityksi siltä, joka on muun lain nojalla velvollinen korvaamaan vahingon tai siltä, joka vastaa torjunta- ja ennallistamiskustannuksista.
Korvauksen myöntäminen rahastosta edellyttäisi sitä, että korvauksenhakijalla ei olisi muita oikeussuojakeinoja käytettävissään. Ympäristövastuun eri muodot voivat joissain tilanteissa olla siinä määrin keskinäisessä vuorovaikutuksessa, ettei ennakolta voida esittää täsmällisiä yhteensovittamista koskevia edellytyksiä. Esimerkiksi jos päästön vaikutuksissa on vahinkoseurausten ohella kyse myös ympäristönsuojelulain alaan kuuluvasta maaperän pilaantumistilanteesta, aiheuttajan, alueen haltijan tai kunnan julkisoikeudellisen toimimisvastuun ja siihen sisältyvän kustannusvastuun toteuttaminen voi tapauksesta riippuen käytännössä poistaa osan korvattavasta siviilioikeudellisesta vahingosta.
Momentin 2 kohdan mukaan rahastosta maksettaisiin korvaus vahingosta ja kustannuksista myös niissä tilanteissa, joissa muun lain nojalla korvausvelvollista tai kustannuksista vastaavaa tahoa ei saataisi selvitetyksi. Silloin, kun korvausvelvollista tai kustannuksista vastaavaa tahoa ei olisi saatu selvitetyksi, tulisi kuitenkin olla riittävä käsitys vahingon taikka ympäristön pilaantumisen tai muun häiriön aiheutumistavasta sen toteamiseksi, että kysymyksessä todella on ehdotetun lain soveltamisalaan kuuluvasta vahingosta tai pilaantumistapahtumasta. Ympäristövahinkorahastosta ei korvattaisi esimerkiksi sellaista yleistä ympäristön pilaantumista tai hyvän tilan muutosta ja tällaisen seurauksena aiheutuvia vahinkoja tai torjuntakustannuksia, jotka johtuisivat esimerkiksi hajakuormituksesta tai liikennemäärien kasvusta tietyllä alueella. Myös nykyisistä öljysuojarahastosta ja ympäristövahinkovakuutuksesta korvataan tuntemattomien aiheuttamia vahinkoja sekä torjunta- ja ennallistamiskustannuksia.
Korvauksen maksamisen edellytysten täyttymistä arvioitaisiin tapauskohtaisesti. Arvioinnissa otettaisiin huomioon, mikä korvauksen hakijan tosiasiallinen mahdollisuus korvausten perintään sekä korvausvelvollisen tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaavan tahon selvittämiseen olisi ollut. Esimerkiksi viranomaiselta edellytettäisiin yleensä pidemmälle ulottuvia perintätoimia kuin vahinkoa kärsineeltä luonnolliselta henkilöltä. Rahastolla olisi ehdotetun lain 20 §:n mukainen takautumisoikeus niitä tilanteita varten, joissa myöhemmin kävisi ilmi, että vahingosta tai kustannuksista vastaava taho olisi maksukykyinen tai tämä saataisiin selvitetyksi.
Se, että korvausta ei olisi saatu perityksi, tarkoittaisi yleensä korvausvelvollisen tai kustannuksista vastaavan tahon maksukyvyttömyyttä. Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan tässä korvausvelvollisen tai kustannuksista vastaavan tahon muuta kuin tilapäisestä varojen puutteesta johtuvaa häiriötä, joka vaikeuttaa tai estää tätä tosiasiassa huolehtimasta ympäristövastuidensa ja -velvoitteidensa täyttämisestä lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Täysimääräisen korvauksen saaminen estyy, jos vain osa korvauksesta saadaan perittyä. Rahasto korvaisi näissä tilanteissa puuttuvan osan korvauksesta.
Yksityinen vahingonkärsijä voisi osoittaa korvausvelvollisen maksukyvyttömyyden esimerkiksi konkurssin alkamisella. Konkurssilaissa maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Maksukyvytön velallinen voidaan asettaa konkurssiin (konkurssilain 2:1). Maksukyvyttömyys ei poista velallisen tai konkurssipesän ympäristölainsäädännön mukaista ympäristövastuuta. Käytännössä ympäristövastuut jäävät kuitenkin usein hoitamatta sen vuoksi, ettei konkurssipesässä ole varoja siihen. Aloitetuista konkursseista noin kaksi kolmasosaa raukeaa varojen puutteen takia. Viranomainen voisi osoittaa perintätoimien tuloksettomuuden esimerkiksi konkurssipesän vähävaraisuudella tai konkurssin raukeamisella.
Voimassa olevaa ympäristövahinkovakuutuslakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 82/1997 vp) korvausvelvollisen maksukyvyttömyyteen rinnastettiin tilanteet, joissa vahingonkorvausta on vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden nojalla soviteltu korvausvelvollisen taloudellisen aseman perusteella. Vakuutuksesta voitaisiin saada korvaus siltä osin kuin vahingonkorvausta on alennettu. Ympäristövahinkovakuutusjärjestelmä takaisi siten vahinkoa kärsineelle täysimääräisen korvauksen näissäkin tapauksissa. Jos korvauksen sovittelu on perustunut muuhun seikkaan kuin korvausvelvollisen varallisuusoloihin, ei korvausta suoritettaisi ympäristövahinkovakuutuslain nojalla. Jos sovitteluun olisivat vaikuttaneet sekä korvausvelvollisen taloudellinen asema, että muut seikat, jouduttaisiin korvausta määrättäessä arvioimaan, miltä osin sovittelu on perustunut korvausvelvollisen taloudelliseen asemaan. Tarkoituksena ei ollut, että ympäristövahinkovakuutuslain mukainen toissijainen korvaussuoja otettaisiin huomioon sovittelua puoltavana seikkana ympäristövahinkolain mukaisessa sovitteluharkinnassa.
Ehdotetussa laissa maksukyvyttömyyttä korvauksen maksamisen edellytyksenä on tarkoitettu arvioida samoin perustein kuin edellä on kuvattu ympäristövahinkovakuutuslain yhteydessä niissä tilanteissa, joissa vahingonkorvausta on vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden nojalla soviteltu korvausvelvollisen taloudellisen aseman perusteella.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ympäristövahinkorahastosta maksettavan korvauksen edellytykseksi myös se, että korvausta ei saataisi täysimääräisesti korvausvelvollisen tai kustannuksista vastaavan tahon asettamasta vakuudesta. Vakuus vaikuttaisi rahastosta maksettavien korvausten määrään. Vakuuksien käyttö olisi ympäristövahinkorahastosta maksettaviin korvauksiin nähden ensisijaista. Käytännössä osa toiminnan lopettamis- ja jälkihoitotoimista johtuvista kustannuksista voisi tulla katettavaksi vakuuksilla ja osa ympäristövahinkorahastosta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa luvassa määrätty vakuus osoittautuisi riittämättömäksi, korotetun vakuuden asettaminen olisi viipynyt muutoksenhaun vuoksi taikka se, että toiminnanharjoittaja olisi alun alkaen laiminlyönyt vakuuksien asettamisen, voitaisiin rahastosta maksaa vahingoista ja kustannuksista täydentävä korvaus.
Momentissa tarkoitettuja vakuuksia olisivat esimerkiksi kaivoslain mukainen vakuus kaivostoiminnan lopettamista varten ja ympäristönsuojelulain mukainen jätteen käsittelytoiminnan vakuus, jotka ovat osa aiheuttajan vastuun toteutumista turvaavaa keinovalikoimaa toiminnan lopettamisvaiheessa ja jotka ovat viranomaisen käytettävissä esimerkiksi maksukyvyttömyystilanteissa. Vakuuksilla varaudutaan kattamaan tietyt laissa säädetyt ja lupaharkinnassa ennakoitavissa olevat, luvanmukaisen toiminnan lopettamisesta seuraavat lopetus- ja jälkitoimet tilanteissa, joissa toiminnanharjoittaja ei itse niitä syystä tai toisesta hoida. Momentissa tarkoitettu vakuus olisi myös esimerkiksi merilain mukainen vakuus.
Pykälän 2 momentin mukaan myös vastuutahon vakuutukset, mukaan lukien tiettyyn toimintaan liittyvät pakolliset vakuutusjärjestelmät, kuten liikennevakuutuslaissa tarkoitettu liikennevakuutus, otettaisiin huomioon arvioitaessa korvauksen hakijan oikeutta saada korvauksia ympäristövahinkorahastosta. Esimerkiksi vakuutussopimuslain (543/1994) 67 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan vahinkoa kärsineellä on vastuuvakuutuksen nojalla oikeus vaatia vakuutussopimuksen mukainen korvaus suoraan vakuutuksenantajalta, jos vakuutettu on asetettu konkurssiin tai on muutoin maksukyvytön. Vakuutuskorvaus vähentäisi rahastosta maksettavan korvauksen määrää.
Ehdotetulla lailla ei muutettaisi muissa laeissa säädettyjä korvausvastuita. Rahastosta ei esimerkiksi maksettaisi korvausta pelastuslain 103 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa, joita koskevat korvausasiat käsittelee Valtiokonttori.
13 §.Vahinkoa kärsineelle maksettava korvaus. Ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvausta nykyisen öljysuojarahaston ja pakollisen ympäristövahinkovakuutuksen korvauspiiriin kuuluvista vahingoista. Pykälä koskisi vahingosta kärsimään joutuneille aiheutuneita vahinkoja eli perinteisiä vahingonkorvauksia. Myös vahingon torjumisesta tai vahingoittuneen ympäristön ennallistamisesta yksityiselle aiheutuneet tarpeelliset kustannukset voisivat tulla korvattaviksi rahastosta.
Toisin kuin nykyisestä ympäristövahinkovakuutuksesta, ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvauksia myös eräistä kuljetuksista ja liikenteestä johtuvista öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuvista vahingoista. Ehdotetussa laissa säilytettäisiin ympäristövahinkovakuutuslaissa omaksuttu alueellinen rajaus, jonka mukaan vakuutuksesta korvataan tiettyjä Suomessa harjoitetusta toiminnasta Suomessa aiheutuneita vahinkoja. Soveltamisalarajauksesta luopumiselle ei ole perusteita ottaen huomioon rahaston maksuvelvollisuuden kohdentuminen ja rahaston tarkoitus. Soveltamisalan rajauksella varmistettaisiin, ettei toiminnanharjoittajiin kohdistuva maksurasite muodostuisi kohtuuttomaksi. Vastaava rajaus ei kuitenkaan koskisi aluksesta tai sen käyttämisestä johtuneen öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aluksen ulkopuolella Suomessa aiheutuvia vahinkoja. Vahingon tulisi ilmetä Suomen alue- tai sisävesillä taikka maa-alueella, mutta päästö voisi olla lähtöisin esimerkiksi kansainvälisiltä vesialueilta. Merellisissä olosuhteissa on muita pykälässä tarkoitettuja tilanteita todennäköisempää, että Suomen alueen ulkopuolella, mutta esimerkiksi sen välittömässä läheisyydessä tapahtuvan öljy- tai kemikaalipäästön seurauksena aiheutuu vahinko Suomessa. Päästön alkuperää voi myös olla vaikea selvittää. Alueellisen soveltamisalan rajaaminen ei tältä osin olisi perusteltu, kun otetaan huomioon myös nykyisen öljysuojarahaston kattavuus.
Se, mitä korvauksia rahastosta maksettaisiin vahinkoa kärsineelle, määräytyisi ensisijaista korvausvastuuta koskevan lainsäädännön, esimerkiksi ympäristövahinkolain, merilain tai vahingonkorvauslain perusteella. Myös se, mikä taho on vahingosta ensisijaisessa vastuussa, määräytyisi vahingon aiheuttanutta toimintaa koskevan lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella. Ehdotetulla ympäristövahinkorahastolla olisi oikeus saada maksamansa korvaukset takaisin ensisijaiselta korvausvelvolliselta, jos se osoittautuisi mahdolliseksi.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan rahastosta maksettaisiin vahinkoa kärsineelle korvausta ympäristövahinkolaissa tarkoitetusta ympäristövahingosta.
Ympäristövahinkolaissa ympäristövahingolla tarkoitetaan tietyllä alueella harjoitetusta toiminnasta johtuvaa vahinkoa, joka on ympäristössä aiheutunut 1) veden, ilman tai maaperän pilaantumisesta; 2) melusta, tärinästä, säteilystä, valosta, lämmöstä tai hajusta; taikka 3) muusta vastaavasta häiriöstä. Toiminnan harjoittamista on myös tien, rautatien, sataman, lentoaseman tai muun näihin verrattavan liikennealueen pitäminen. Ympäristövahinkolain 5 §:n mukaan korvaus henkilö- ja esinevahingosta määrätään vahingonkorvauslain 5 luvun säännösten mukaisesti. Vahingonkorvauslakia sovelletaan muutenkin ympäristövahinkojen korvaamiseen, jollei ympäristövahinkolaista muuta johdu (ympäristövahinkolain 2 §:n 5 momentti).
Rahastosta maksettaisiin vahinkoa kärsineelle korvausta myös ympäristövahinkolain 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuista vahingontorjunta- ja ennallistamiskustannuksista eli kustannuksista niistä tarpeellisista toimista, joihin joku olisi ryhtynyt itseään koskevan ympäristövahingon uhan torjumiseksi tai vahingoittuneen ympäristön palauttamiseksi ennalleen. Korvausta maksettaisiin myös momentin 3 kohdassa tarkoitetuista selvityksistä, jotka ovat olleet välttämättömiä torjuntatoimenpiteen tai ennalleen palauttamisen suorittamiseksi.
Ympäristövahinkolakia sovellettaisiin kokonaisuudessaan arvioitaessa perusteita korvauksen maksamiselle rahastosta. Sovellettavaksi tulisivat edellä mainittujen säännösten lisäksi esimerkiksi lain syy-yhteyttä (3 §), sietämisvelvollisuutta (4 §), korvausvelvollisia (7 §) ja yhteisvastuuta (8 §) määrittävät säännökset. Rahastosta maksettaisiin vahinkoa kärsineelle korvausta viimesijaisesti, kun korvauksen maksamisen edellytykset ehdotetun lain 12 §:ssä täyttyisivät.
Liikenneonnettomuuksien ja muiden liikenteen yhteydessä tapahtuvien vahinkotilanteiden myötä ympäristöön voi päätyä polttoainetta tai lastina olleita kemikaaleja. Tällaisten tilanteiden seurauksena voi aiheutua esimerkiksi henkilövahinkoja tai omaisuusvahinkoja. Pykälän 1 momentin 2 ja 3 kohdissa säädettäisiin vahingonkärsijöiden oikeudesta ympäristövahinkorahastosta maksettavaan korvaukseen tietyistä tie- tai rautatieliikenteessä ilmenevistä öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuneista vahingoista ja 4 kohdassa tietyistä meri- ja sisävesiliikenteessä ilmenevistä öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuneista vahingoista.
Kuljetusten yhteydessä aiheutuvat öljyvahingot korvataan tällä hetkellä viimesijaisesti öljysuojarahastosta, liikennevälineestä tai kuljetusmuodosta riippumatta. Korvausoikeuden rajaaminen ympäristövahinkorahastossa heikentäisi vahinkoa kärsineen asemaa nykytilaan nähden. Vaatimus tietyllä alueella harjoitetusta toiminnasta rajaa ympäristövahinkolain soveltamisalasta yksittäisten liikennevälineiden käytöstä kuljetusten aikana aiheutuneet vahinkotapaukset, joita ei näin ollen korvata nykyisestä ympäristövahinkovakuutuksesta (laki ympäristövahinkovakuutuksesta, 1 §). Kuljetuksista aiheutuvien ympäristövahinkojen jättämistä ympäristövahinkolain soveltamisalan ulkopuolelle perusteltiin alan kansainvälisillä sopimusjärjestelyillä (HE 165/1992 vp). Tässä suhteessa keskeinen CRTD-sopimus (Convention on Civil Liability for Damage Caused during Carriage of Dangerous Goods by Road, Rail and Inland Navigation Vessels) eli yleissopimus maanteitse, rautateitse ja sisävesialuksin kuljetettavien vaarallisten aineiden kuljetuksen aikana sattuvien vahinkojen korvausvastuusta ei ole kuitenkaan tullut voimaan (ks. TOVARAMA-selvitys s. 263).
Korvausoikeus ympäristövahinkorahastosta ulottuisi kuitenkin kuljetusten yhteydessä myös muun kemikaalin kuin öljyn päästön seurauksena aiheutuviin vahinkoihin, koska perinteisten öljytuotteiden rinnalla ja niitä korvaamaan käytetään enenevissä määrin niin sanottuja uusia polttoaineita ja muita tuotteita. Vahinkotilanteiden erilainen kohtelu ympäristövahinkorahastossa ei tästä syystä ole perusteltua.
Liikenteen ympäristöriskien näkökulmasta keskeisiä ovat vaarallisten aineiden kuljetukset (VAK), joita säännellään ihmisille, ympäristölle tai omaisuudelle aiheutuvan vahingon ja vaaran ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. VAK-laissa ei ole korvaus- tai vakuutusvaatimuksia ympäristövahinkojen varalta. Vaarallisten aineiden kuljetuksiin sovelletaan yleisiä, kyseiseen kuljetusmuotoon sovellettavia vastuusäännöksiä, joista useat pohjautuvat kansainvälisiin määräyksiin tai EU:n lainsäädäntöön. Korvausasioissa tärkeä merkitys on myös liikennemuotokohtaisella vakuutusjärjestelmällä (HE 220/2021 vp).
Lakisääteiset ja toimijoiden vapaaehtoiset vakuutukset kattavat pääsääntöisesti hyvin liikenteestä aiheutuvat pykälässä tarkoitetut vahingot sekä niiden torjunta- ja ennallistamiskustannukset, joista säädettäisiin erikseen ehdotetun lain 15 §:ssä. Kuljetustoiminta on yleensä aina vapaaehtoisen tai pakollisen vakuutuksen piirissä, ja kyse on pitkälti siitä, soveltuuko yksi tai useampi vakuutus vahinkotilanteeseen, onko tämä vakuutus voimassa ja onko vahinko korvattavissa kyseisessä tilanteessa sovellettavien vakuutusehtojen perusteella. Toisaalta vakuutusehtojen monimuotoisuus on kuitenkin suurta, ja ehdot sekä vakuutusturvan kattavuus vaihtelevat kuljetusmuodosta ja käyttöyhteydestä riippuen. Erityisesti merikuljetusten ja -liikenteen osalta on aiheuttajan vastuuta ja vakuutuksia täydentäviä toissijaisia rahastojärjestelmiä, jotka kattavat osittain säiliöalusten lastin (CLC, IOPC-rahasto) sekä kemikaalikuljetusten vahingot (HNS-sopimus) (TOVARAMA-selvitys).
Ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvausta kansainvälisiin sopimusjärjestelyihin, vakuuksiin sekä pakollisiin ja vapaaehtoisiin vakuutusjärjestelyihin nähden viimesijaisesti. Ehdotetulla lailla ei muutettaisi ensisijaista korvausvastuuta määrittäviä säännöksiä. Ehdotetulla lailla ei myöskään muutettaisi muissa laeissa säädettyjä viimesijaisia korvausvastuita. Rahastosta ei esimerkiksi maksettaisi korvausta pelastuslain 103 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa, joita koskevat korvausasiat käsittelee Valtiokonttori.
TOVARAMA- ja ONSE-selvitysten havaintojen perusteella ehdotetun pykälän nojalla yksityisille vahingonkärsijöille maksettavien korvausten arvioidaan jäävän vähäisiksi. Öljysuojarahastosta ei ole korvattu vahinkoa kärsineille ajoneuvojen aiheuttamia vahinkoja. Viranomaisten torjuntatoimista aiheutuvia kustannuksia sen sijaan korvataan noin 200 000—400 000 euroa vuodessa. Rautateillä tapahtuvan liikenteen aiheuttamien ympäristövahinkotapausten lukumäärä on TOVARAMA-selvityksessä kuvatulla tavalla vähäinen, mutta käytännössä on todettu, että yksittäinen vahinkotapaus voi olla ympäristönäkökulmasta ja taloudellisestikin merkittävä. Rahaston korvauspiiriin mahdollisesti tulevia raideliikenteestä johtuvia öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuvia vahinkoja arvioidaan tapahtuvan hyvin harvoin. Arvio perustuu öljysuojarahaston toiminnasta saatuun kokemukseen. Öljysuojarahastosta ei ole korvattu öljyn rautatiekuljetuksista aiheutuneita vahinkoja tai torjuntakustannuksia. Koska raideliikennettä Suomessa harjoittavat vain harvat ja tunnistettavissa olevat toimijat, on todennäköistä, ettei näiden korvausten määrä ole suuri myöskään ehdotettavassa ympäristövahinkorahastossa.
Suuren yksittäisen öljy- tai muun kemikaalipäästön ja siitä seuraavan vahingon riski liittyy lähinnä meriliikenteeseen. Erityisesti öljypäästön sattuessa voivat rannat pahimmillaan likaantua useiden kymmenien kilometrien matkalta ja johtaa viikkoja kestäviin torjunta- ja ennallistamistoimiin. Tällaisen vahingon yhteydessä aiheutuu myös keskeytyksiä pilaantuneen alueen elinkeinotoimintaan ja virkistyskäyttöön. Meriliikenteen turvallisuuskehityksen, kansainvälisten vastuuyleissopimusten ja vakuutusjärjestelmien ansiosta voidaan kuitenkin arvioida, että ympäristövahinkorahastosta korvattavia vahinkoja sattuu harvoin ja taloudellisilta kustannuksiltaan merkittäviä vahinkoja vain poikkeuksellisesti.
Pykälän 1 momentin 2 kohdassa säädettäisiin korvauksen maksamisesta ajoneuvosta tai ajoneuvon käyttämisestä Suomessa johtuneen öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena ajoneuvon ulkopuolella Suomessa aiheutuneesta vahingosta.
Ehdotetussa säännöksessä olisi kyse ajoneuvosta tai ajoneuvon käyttämisestä aiheutuvasta ympäristön pilaantumistilanteesta, jossa öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuisi esimerkiksi kiinteistöön kohdistuva vahinko, kuten maaperän pilaantuminen.
Koska ehdotettu säännös on rajattu koskemaan ajoneuvosta tai sen käyttämisestä johtuneita öljy- ja kemikaalipäästöistä syntyneitä vahinkoja, rahastosta ei korvattaisi esimerkiksi ajoneuvon törmäyksestä autohallin oville syntyneitä vahinkoja.
Kuten muidenkin rahaston korvauspiiriin tulevien vahinkojen kohdalla, pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa ehdotetun lain 12 §:n mukaisten korvauksen maksamisen edellytysten tulisi täyttyä. Tämä tarkoittaisi muun muassa sitä, että korvausta vahingosta ei maksettaisi lakisääteisestä tai vapaaehtoisesta vakuutuksesta. Tieliikenteessä ilmenevissä vahinkotilanteissa ensisijainen korvausjärjestelmä on pakollinen liikennevakuutusjärjestelmä, josta säädetään liikennevakuutuslaissa. Liikennevakuutuslain nojalla korvattavia vahinkoja koskee vaatimus vahingon aiheutumisesta moottoriajoneuvoa liikenteeseen käytettäessä. Ympäristörahastosta ei maksettaisi korvausta sellaisista öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuvista vahingoista, jotka korvattaisiin liikennevakuutuksesta. Liikennevakuutuslain nojalla korvataan myös tuntemattoman ajoneuvon aiheuttamia vahinkoja, kuitenkin muulle kuin kavio- tai sorkkaeläimelle aiheutuneita esinevahinkoja vain merkittävän henkilövahingon yhteydessä. Liikennevakuutuskeskus korvaa lisäksi vakuuttamattomien ja ulkomaalaisten ajoneuvojen aiheuttamia vahinkoja. Valtaosan ehdotetussa säännöksessä tarkoitetuista vahingoista arvioidaan tulevan katetuiksi liikennevakuutuksesta ja vain yksittäisten korvaustilanteiden päätyvän korvattavaksi ympäristövahinkorahastosta.
Pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuissa korvaustilanteissa sovellettaisiin vahingon korvaamista koskevana yleislakina pääsääntöisesti vahingonkorvauslakia. Vahingonkorvauslaissa vastuuperuste on tuottamus eli tahallisuus tai huolimattomuus, toisin kuin esimerkiksi ympäristövahinkolaissa. Myös liikennevakuutuslain nojalla korvataan vahinkoja pääsääntöisesti tuottamuksesta riippumatta. Vahingonkorvauslain nojalla korvataan pääasiassa henkilö- ja esinevahinkoja. Niin sanotut puhtaat varallisuusvahingot eli taloudelliset vahingot, jotka eivät ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon, korvataan vain, jos laissa säädetyt erityiset edellytykset täyttyvät.
Yksittäistapauksissa ympäristövahinkorahastosta korvattavan vahingon voisi TOVARAMA-selvityksessä kuvatulla tavalla aiheuttaa esimerkiksi pitkäaikaisesti pysäköity tai tiealueen ulkopuolella säilytettävä ajoneuvo, joka ei ole liikennevakuutuksen piirissä. Korvausta voitaisiin maksaa esimerkiksi vahingosta, jonka tuntematon henkilö olisi aiheuttanut ilkivaltaisesti tai varastaessaan moottoriajoneuvosta polttoainetta tilanteessa, jossa omistaja olisi toiminut huolellisesti.
Öljysuojarahastosta on korvattu TOVARAMA-selvityksessä kuvatun kaltaisessa tapauksessa torjunta- ja ennallistamiskustannuksia viranomaiselle. Omistajansa pihalle pysäköityyn raskaaseen ajoneuvoon oli murtauduttu, sillä seurauksella, että ajoneuvon polttoainetta oli valunut maahan. Tämän kaltaiset korvaukset öljysuojarahastosta ovat kuitenkin olleet harvinaisia.
Pykälän 1 momentin 3 kohdassa olisi kyse raidekulkuneuvosta tai raidekulkuneuvon käyttämisestä aiheutuvasta ympäristön pilaantumistilanteesta, jossa öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aiheutuisi esimerkiksi henkilövahinko tai kiinteistöön kohdistuva vahinko. Myös raidekulkuneuvoihin tai niiden käyttöön liittyvissä korvaustilanteissa ehdotetun lain 12 §:n mukaisten korvauksen maksamisen edellytysten tulisi täyttyä, mikä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että täysimääräistä korvausta ei saataisi perittyä siltä, joka muun lain nojalla olisi velvollinen maksamaan korvauksen vahingosta. Lisäksi muun muassa eri vakuutusjärjestelyt olisivat ensisijaisia suhteessa rahastosta maksettaviin korvauksiin.
Rautatieliikenteen harjoittajien ensisijainen korvausvastuu perustuu raideliikennelakiin (1302/2018). Raideliikennelain 182 §:n mukaan toimijalla on oltava riittävä vastuuvakuutus sellaisen vahingon varalle, josta se on lain tai sopimuksen perusteella vastuussa. Raideliikennejärjestelmässä aiheutuneiden henkilö- ja esinevahinkojen korvaamisesta säädetään raideliikennevastuulaissa (113/1999). Raideliikennevastuulain soveltamisalan piiriin kuuluu kaiken tyyppinen raideliikenne (HE 234/1997 vp). Tämän vuoksi raideliikenteen osalta ei aiheudu samalaisia tulkinnanvaraisia tilanteita korvattavuuden osalta kuin liikennevakuutuslain yhteydessä, jolloin tulee arvioitavaksi se, onko vahinko aiheutunut ajoneuvoa liikenteeseen käyttämisestä (liikennevakuutuslain 1 §). Raideliikennevastuulakiin perustuvasta korvausvelvollisuudesta säädetään lain 3 §:ssä.
Raideliikennevastuulaki perustuu lähtökohtaisesti tuottamuksesta riippumattomalle eli ankaralle vastuulle, mutta sen mukainen korvausvastuu ei ole yhtä kattava kuin ympäristövahinkolain mukainen vastuu. Lakia sovelletaan raideliikenteessä aiheutuneiden henkilövahinkojen ja esinevahinkojen korvaamiseen, siltä osin kuin Suomea sitovasta kansainvälisestä velvoitteesta ei muuta johdu. Raideliikennevastuulain nojalla ei korvata taloudellisia vahinkoja, jotka eivät ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.
Raideliikennevastuulakiin perustuva korvaussääntely ei rajoita vahinkoa kärsineen oikeutta korvaukseen esimerkiksi vahingonkorvauslain nojalla. Rautatien pitäjälle voi syntyä vastuu rautatien pitämisestä johtuvasta ympäristövahingosta sekä vahingontorjunta- ja ennallistamiskustannuksista myös ympäristövahinkolain 1 §:n 2 momentin mukaisesti.
Pykälän 1 momentin 4 kohdassa säädettäisiin korvauksen maksamisesta aluksesta tai sen käyttämisestä johtuneen öljy- tai muun kemikaalipäästön seurauksena aluksen ulkopuolella Suomessa aiheutuneesta vahingosta. Korvausta voitaisiin maksaa esimerkiksi vahinkoa kärsineelle veneilijälle tai ammattikalastajalle. Käytännössä vahinko voisi ilmetä myös esimerkiksi rantaan rajautuvalla kiinteistöllä. Öljy- ja aluskemikaalivahinkojen torjuntaa koskevat viranomaiskustannukset korvattaisiin ympäristövahinkorahastosta ehdotettavan lain torjunta- ja ennallistamiskustannuksia koskevan 15 §:n nojalla.
Toissijaisiin vastuujärjestelmiin liittyen merikuljetusten vastuujärjestelmän kehitystarpeiden on TOVARAMA-selvityksessä todettu liittyvän siihen, että vastuutilanteita jää myös vakuutusten ja rahastojärjestelmien soveltamisalan ulkopuolelle tai ne ylittävät vastuun ylärajat. Jäljempänä selostettavia IOPC-rahaston soveltamisalaan kuuluvia tilanteita lukuun ottamatta ympäristövahinkorahasto mahdollistaisi vahinkoa kärsineelle täysimääräisen korvauksen tämänkaltaisissa tilanteissa vahinkoa kärsineen aseman turvaamiseksi.
Kuten muidenkin ympäristövahinkorahaston korvauspiiriin tulevissa vahingoissa, pykälän 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa ehdotetun lain 12 §:n mukaisten korvauksen maksamisen edellytysten tulisi täyttyä. Ensisijaista korvausvastuuta määrittävät säännökset sisältyisivät pääasiassa merilakiin.
Yleiset säännökset merilain mukaisesta vastuusta sisältyvät lain 7 lukuun. Luvussa täsmennetään laivanisännän vastuun sisältö ja tietyn suuruisten alusten vakuuttamisvelvollisuus. Merilain yleiset säännökset vastuun rajoittamisesta ovat lain 9 luvussa. Merilain 10 luvussa on säännökset vastuusta öljyvahingosta sekä 10 a luvussa vastuusta polttoaineen aiheuttamasta pilaantumisvahingosta.
Merilain 10 luku perustuu pysyvien öljyjen kuljettamisesta aiheutuneiden vahinkojen korvausvastuun osalta kansainväliseen korvausrahastojärjestelmään (CLC, IOPC-rahasto), mutta luvussa ovat myös kansalliset erityissäännökset muiden alusten kuin öljytankkereiden ja muun kuin pysyvän öljyn aiheuttamista öljyvahingoista.
Ehdotetun lain soveltamisalasta rajattaisiin kokonaan pois IOPC-rahastosta korvattaviksi kuuluvat vahingot (ehdotetun lain 2 §:n 2 momentti), joihin viitataan merilain 10 luvun soveltamisalaa täsmentävässä 2 §:n 1 momentissa. Öljyn merikuljetuksiin liittyy mahdollisuus yksittäiseen suureen öljypäästön seurauksena aiheutuvaan vahinkoon, jossa öljyntorjunta- ja vahingonkorvauskustannukset ylittävät kansainvälisen korvausrahaston korvauskaton. Kyse on merkittävän suurista vahingoista poikkeuksellisissa tilanteissa, joihin ei ole perusteltua varautua kansainvälisiä rahastojärjestelmiä täydentävästi kansallisella ympäristövahinkorahastolla. Ympäristövahinkorahasto ei täydennä miltään osin kansainvälisen korvausrahaston korvausjärjestelmää. Vastaava rajaus lakiin on tarkoitettu tehdä, kun HNS-sopimus tulee Suomea sitovasti voimaan. Kuten IOPC-rahastossa, myös HNS-sopimuksen mukaan perustettavan rahaston korvauksille asetetaan yläraja, jonka ylittyessä osa kustannuksista jää kattamatta. Ankara vastuu vesitse kuljetettavien vaarallisten ja haitallisten aineiden aiheuttamasta vahingosta tulee HNS-sopimuksen voimaantullessa perustumaan merilain 11 lukuun. Toistaiseksi vaarallisista ja haitallisista aineista aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen määräytyy merilain 7 luvun säännösten nojalla. Merilain 7 luvun yleisten vastuusäännösten alaan tulevat 10, 10 a ja 11 luvun ulkopuolelle jäävät tilanteet.
Aluksen omistajan vastuu merilaissa tarkoitetusta öljyvahingosta perustuu merilain 10 luvun 3 §:ään. Vastuu on lähtökohtaisesti tuottamuksesta riippumatonta. Aluksen omistaja on kuitenkin vastuusta vapaa, jos hän osoittaa, että vahinko on aiheutunut; 1) sotatoimista, vihollisuuksista, sisällissodasta tai kapinasta taikka poikkeuksellisesta, väistämättömästä ja ylivoimaisesta luonnonilmiöstä; 2) kokonaan kolmannen henkilön vahingontekotarkoituksin suorittamasta teosta tai laiminlyönnistä; taikka 3) kokonaan majakoiden tai muiden navigoinnin apuvälineiden ylläpitoon velvollisen viranomaisen tätä tehtävää suorittaessaan tekemästä virheestä tai laiminlyönnistä (3 § 2 mom.). Merilain 10 luku sisältää tarkempia säännöksiä muun muassa vastuun rajoittamisesta ja vastuumääristä (5 §) sekä vakuuttamis- ja vakuuden asettamisvelvollisuudesta (10 § ja 11 §).
Merilain 10 a luvulla on saatettu voimaan vuoden 2001 kansainvälinen bunkkeriyleissopimus. Sopimukseen ei liity kansainvälistä rahastojärjestelmää. Koska sopimukseen liittyvä pakollinen vakuutus määräytyy aluksen koon mukaan, voi pienen aluksen aiheuttama iso vahinko jäädä osittain korvaamatta. Esimerkiksi tällaisissa tilanteissa vahinkoa kärsineellä voisi olla mahdollisuus saada viimesijassa korvaus ympäristövahinkorahastosta, jos 12 §:ssä säädetyt korvauksen maksamisen edellytykset täyttyvät.
Ympäristövahinkorahastosta ei maksettaisi korvauksia ilmaliikenteeseen liittyvistä yksittäisen ilma-aluksen ympäristövahingoista. TOVARAMA-selvityksessä todettiin, että todennäköisimmin tällaiset vahingot aiheutuisivat aluksen polttoaineen päätymisestä maaperään tai pohjaveteen. Selvityksen mukaan lento-onnettomuuksia on tapahtunut esimerkiksi harrasteilmailussa sekä puolustusvoimien koneille, mutta niistä ei ole aiheutunut merkittäviä ympäristöseurauksia. Vahingonkorvausvastuu ilmailusta ulkopuoliselle aiheutuvasta vahingosta on ankaraa (ilmailulaki (864/2014), 136 §). Ilmailutoimintaan liittyy pakollinen vakuutus, josta säädetään lentoliikenteen harjoittajia ja ilma-alusten käyttäjiä koskevista vakuutusvaatimuksista annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 785/2004 (ilmailun vakuutusasetus). Ympäristövahinkoa ei ole suljettu pois asetuksen mukaisen vastuun piiristä. TOVARAMA-selvityksessä kuvatulla tavalla toissijainen vastuutilanne voisi syntyä lento-onnettomuuden aiheuttaessa ympäristövahinkoa, jos lentoyhtiö olisi lyönyt laimin vakuutusvelvollisuutensa ja olisi sen lisäksi muuten maksukyvytön. Tämä on epätodennäköistä ottaen huomioon lentoyhtiöiden vakavaraisuuteen ja vakuutuksiin kohdistuvan valvonnan.
Ympäristövahinkolain soveltamista rahastosta maksettavien korvausten määräämisessä rajattaisiin pykälän 2 momentissa siten, että rahastosta ei maksettaisi ympäristövahinkolain 9 §:ssä tarkoitettua etukäteiskorvausta eikä rahastolla olisi lain 10 §:ssä tarkoitettua lunastamisvelvollisuutta. Sama rajaus on nykyisessä öljysuojarahastolaissa ja ympäristövahinkovakuutuslaissa.
Pykälän 3 momentti mukailisi öljysuojarahastosta annetun lain 14 §:ää, jonka todettiin ilmaisevan ensinnäkin sen vahingonkorvausoikeuden perusperiaatteen, ettei korvausta suoriteta vahingonaiheuttajalle itselleen (HE 119/2004 vp). Korvausta ei suoritettaisi myöskään sille, jonka hallussa tai hallinnassa vahingon tai sen vaaran aiheuttanut öljy, muu kemikaali tai häiriön lähde on vahinkohetkellä ollut taikka jonka toimeksiannosta sitä on vahingon sattuessa kuljetettu. Hallussapidosta ja kuljetuksesta aiheutuu aina tietyn suuruinen vahingon vaara, minkä vuoksi on perusteltua, että riskin aiheuttaja itse vastaa itselleen aiheutuneista vahingoista.
Pykälän 4 momentin mukaan vahinkoa kärsineellä olisi vastaava oikeus ympäristövahinkorahastosta maksettavaan korvaukseen Ahvenanmaan maakunnassa aiheutuneesta vahingosta. Säännös merkitsisi sitä, että korvausta Ahvenanmaan maakunnassa aiheutuneesta vahingosta maksettaisiin samoin ja yhdenvertaisin perustein pykälän 1 momentissa säädetyn mukaisesti, kuin jos vahinko olisi aiheutunut muualla maassa. Oikeus rahastosta maksettavaan korvaukseen ja korvattavien vahinkojen sisältö ei olisi riippuvainen siitä, missä valtakunnan osassa vahinko olisi aiheutunut.
14 §.Vahinkoa kärsineen myötävaikutus. Pykälässä säädettäisiin vahinkoa kärsineen myötävaikutuksesta vahingon syntymiseen ja sen merkityksestä korvauksen maksamiseen. Korvausta maksettaisiin ainoastaan siltä osin kuin muut syyt ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen. Jos vahinkoa kärsinyt on luonnollinen henkilö, hänen myötävaikutuksensa voitaisiin ottaa korvausta alentavana tekijänä huomioon kuitenkin vain, jos myötävaikutus on ollut tahallista tai törkeän huolimatonta.
Ehdotettu säännös poikkeaa vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n säännöksestä, jonka mukaan vahingonkärsijän tuottamus voidaan tuottamuksen asteesta riippumatta ottaa huomioon korvausta alentavana tekijänä.
Vahinkoa kärsineen myötävaikutuksesta vahingon syntymiseen ja sen merkityksestä korvauksen maksamiseen säädetään samalla tapaa nykyisessä ympäristövahinkovakuutuslaissa (14 §).
Lakiehdotuksen 13 §:n mukaan rahastosta voitaisiin maksaa vahinkoa kärsineelle korvausta kustannuksista niistä tarpeellisista toimenpiteistä, joihin tämä olisi ryhtynyt itseään koskevan, ympäristövahinkolain 1 §:ssä tarkoitetun ympäristövahingon uhan torjumiseksi tai vahingoittuneen ympäristön palauttamiseksi ennalleen. Toimet saattavat nopeuttaa vaaratilanteiden hallintaa ja rajata mahdollisia haitallisia ympäristö- ja terveysvaikutuksia sekä aiheutuvia vahinkoja. Vahingonkärsijänä olevalla luonnollisella henkilöllä ei kuitenkaan välttämättä ole tosiasiallista mahdollisuutta näiden toimien toteuttamiseen, kuten toimien toteuttamisen vaatimaa osaamista ja tietotaitoa tai varoja. Näissä tilanteissa olisi kohtuutonta, että vahinkoa kärsineen katsottaisiin myötävaikuttaneen vahingon syntymiseen. Arvioitaessa edellytyksiä maksaa luonnolliselle henkilölle korvausta ympäristövahinkorahastosta, tämän ei katsottaisi myötävaikuttaneen vahingon syntymiseen, jos tällä ei olisi ollut tosiasiallista mahdollisuutta vahingontorjunta- tai ennallistamistoimien toteuttamiseen.
15 §.Viranomaiselle aiheutuneista torjunta- ja ennallistamiskustannuksista maksettava korvaus. Pykälässä säädettäisiin ympäristövahinkorahastosta viranomaiselle torjunta- ja ennallistamiskustannuksista maksettavasta korvauksesta. Toisin kuin nykyisestä öljysuojarahastosta ja pakollisesta ympäristövahinkovakuutuksesta, ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvausta myös aluskemikaalivahingon torjuntatoimista aiheutuneista kustannuksista. Lisäksi pykälässä todettaisiin viranomaisen oikeus korvaukseen ympäristönsuojelulaissa tarkoitetuista ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi välttämättömistä toimista. Korvauksen maksaminen viranomaiselle edellyttäisi sitä, että ehdotetun lain 12 §:ssä tarkoitetut korvauksen maksamisen edellytykset täyttyisivät.
Pykälän 1 momentin 1 kohdassa todettaisiin viranomaisen oikeus ympäristövahinkorahastosta maksettavaan korvaukseen pelastuslain 99 a §:n 1 momentissa tarkoitetuista öljy- ja aluskemikaalivahingon torjuntakustannuksista. Momentin 2 kohdan mukaan korvausta maksettaisiin myös pelastuslain 111 a §:n 6 momentissa tarkoitetuista öljyvahingon jälkitorjunnasta aiheutuneista kustannuksista.
Pelastuslaissa öljyvahingolla tarkoitetaan maa-alueen öljyvahinkoa ja alusöljyvahinkoa (pelastuslaki 2 a § 2 mom. 6 kohta). Maa-alueen öljyvahingolla tarkoitetaan sellaista maa-alueella tapahtuvaa vahinkoa tai haittaa, jonka maahan tai veteen joutunut öljy aiheuttaa ihmiselle tai ympäristölle likaamalla, turmelemalla tai pilaamalla maaperää, vesiä, kasvillisuutta, eläimistöä, laitteita tai rakenteita (pelastuslaki 2 a § 2 mom. 4 kohta). Alusöljyvahingolla tarkoitetaan aluksesta aiheutuvaa tapahtumaa tai samaa alkuperää olevaa tapahtumasarjaa, joka johtaa tai saattaa johtaa öljypäästöön ja joka vaarantaa tai saattaa vaarantaa vesistön tai meriympäristön taikka rannikon tilan tai niihin liittyviä etuja, ja joka vaatii kiireellisesti suoritettavia toimia (pelastuslaki 2 a § 2 mom. 5 kohta). Jälkitorjunta on öljyvahingon torjuntaa, jota tehdään öljyn pilaaman maaperän, pohjaveden ja rannikon puhdistamiseksi ja kunnostamiseksi sen jälkeen, kun välttämättömät torjuntatoimet vahingon rajoittamiseksi ja öljyn keräämiseksi on tehty (pelastuslaki 2 a § 2 mom. 8 kohta). Pelastuslaissa aluskemikaalivahingolla tarkoitetaan aluksesta merialueella aiheutuvaa tapahtumaa tai samaa alkuperää olevaa tapahtumasarjaa, joka johtaa tai saattaa johtaa muun haitallisen aineen kuin öljyn päästöön ja joka vaarantaa tai saattaa vaarantaa meriympäristön taikka rannikon tilan tai niihin liittyviä etuja, ja joka vaatii kiireellisesti suoritettavia toimia (pelastuslain 2 a § 2 mom. 7 kohta).
Hyvinvointialue vastaa vuoden 2023 alusta lukien alueellaan pelastustoimintaan kuuluvista tehtävästä, joita ovat myös kiireellinen öljy- ja muiden kemikaalivahinkojen torjuminen ja niiden seurausten rajoittaminen. Rajavartiolaitos ja hyvinvointialueet sopivat vastuidensa rajoista aluevesillä. Rajavartiolaitos huolehtii pelastustoiminnasta Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tapahtuneissa öljy- ja aluskemikaalivahingoissa ja pelastuslain 46 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan Puolustusvoimat osallistuu pelastustoimintaan antamalla käytettäväksi pelastustoimintaan tarvittavaa kalustoa, henkilöstöä ja asiantuntijapalveluja siten kuin siitä puolustusvoimista annetussa laissa (551/2007) säädetään. Kunta vastaa öljyvahinkojen jälkitorjunnasta alueellaan. Kunta voi myös huolehtia tehtävän hoitamisesta yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Hyvinvointialueen ja kuntien välisestä yhteistyöstä sopimisesta säädetään hyvinvointialueista annetun lain (611/2021) 14 §:ssä. Pykälän mukaan hyvinvointialueen ja sen alueen kuntien on neuvoteltava vähintään valtuustokausittain tehtäviensä hoitamiseen liittyvästä yhteistyöstä, tavoitteista ja työnjaosta. Neuvottelussa voidaan sopia ainakin yhteistyön edellyttämistä yhteistoimintarakenteista, toimintamalleista sekä yhteistyön edellyttämästä tiedonkulusta. Hyvinvointialue voi sopimuksen perusteella hoitaa sellaisia kuntien tehtäviä, joita ei ole laissa erikseen säädetty kunnan tehtäväksi (8 § 1 momentti). Jos öljyvahinkojen jälkitorjunta ulottuu usean kunnan alueelle, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ohjaa ja sovittaa yhteen jälkitorjuntatöitä (111 a §). Helsingin kaupunki vastaa pelastustoimen järjestämisestä alueellaan myös jatkossa.
Pelastustoiminta on viranomaisjohtoista. Pelastustoiminnan johtamisesta säädetään pelastuslain 34 §:ssä ja pelastustoiminnan johtajan toimivaltuudet määritellään lain 36 ja 36 a §:ssä. Pelastustoiminnan sisällöstä säädetään lain 32 §:ssä. Pykälän 3 momentin mukaan pelastustoimintaa öljy- ja aluskemikaalivahingoissa johtavan viranomaisen tulee kiireellisesti ryhtyä vahinkojen torjumiseksi tai rajoittamiseksi kaikkiin sellaisiin tarpeellisiin toimenpiteisiin, joista aiheutuvat kustannukset tai vahingot eivät ole ilmeisessä epäsuhteessa uhattuina oleviin taloudellisiin ja muihin arvoihin. Torjuntatoimenpiteet on suoritettava niin, ettei luonnon ja ympäristön saattamista samaan tilaan, jossa se oli ennen vahinkotapahtumaa, tarpeettomasti vaikeuteta. Jokaisen yleisestä toimimisvelvollisuudesta säädetään pelastuslain 3 §:ssä, pelastustoiminnan johtajan oikeudesta määrätä henkilö avustamaan pelastustoiminnassa 37 §:ssä ja pelastustehtävistä maksettavista korvauksista ja palkkioista 102 §:ssä. Myös näistä viimeksi mainituista toimista aiheutuvat kustannukset voivat olla ympäristölle aiheutuneen vahingon torjuntakustannuksia ja siten ne voitaisiin korvata ympäristövahinkorahastosta ehdotetun lain 12 §:n edellytysten täyttyessä. Viimesijainen vastuu pelastustoiminnassa sattuneen tapaturman ja ammattitaudin korvaamisesta on sen sijaan Valtiokonttorilla pelastuslain 103 §:n mukaan.
Pelastuslain 99 a §:ssä säädetään öljyvahinkojen ja aluskemikaalivahinkojen torjunnan kustannusvastuusta. Vahinkojen torjunnasta aiheutuvista kustannuksista on vastuussa vahingon aiheuttaja tai muu lainsäädännön perusteella ensisijaisesti korvausvelvollinen taikka tämän vakuutuksenantaja. Öljyvahinkojen torjunnasta aiheutuvat kustannukset maksaa ensivaiheessa asianomainen viranomainen, joka vastaa pelastustoiminnasta alueellaan. Rajavartiolaitos vastaa kustannuksista silloin, kun alusöljyvahinko on sattunut aavalla selällä. Aluskemikaalivahinkojen torjunnasta aiheutuvat kustannukset maksaa ensivaiheessa sisäministeriö (HE 18/2018 vp). Öljyvahingon ja aluskemikaalivahingon torjumisesta vastaavalla viranomaisella sekä siihen osallistuneella tai siihen virka-apua antaneella viranomaisella on oikeus saada vahingon torjunnasta aiheutuneista kustannuksista korvaus vahingosta vastuulliselta tai hänen vakuutuksenantajaltaan sen mukaisesti kuin ympäristövahinkolaissa, merilaissa, liikennevakuutuslaissa, raideliikennevastuulaissa tai muussa laissa säädetään. Pykälän 2 momentissa viitataan torjuntatoimiin osallistuneiden viranomaisten mahdollisuuksiin saada öljyvahinkojen torjuntakustannuksista korvaus öljysuojarahastosta ja öljyn aiheuttamien pilaantumisvahinkojen kansainvälisestä korvausrahastosta (IOPC-rahasto). Mitä pelastuslain 99 a §:n 1 momentissa säädetään viranomaisten oikeudesta saada korvaus öljyvahingon ja aluskemikaalivahingon torjunnasta aiheutuneista kustannuksista, sovelletaan myös kunnan oikeuteen saada korvaus jälkitorjunnasta aiheutuneista kustannuksista (pelastuslain 111 a § 6 mom.). Kunnan oikeudesta saada korvaus jälkitorjunnan kustannuksista öljysuojarahastosta säädetään öljysuojarahastosta annetussa laissa.
Ehdotettavan lain voimaantullessa ja öljysuojarahaston toiminnan päättyessä ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin korvaus edellä tarkoitetuista kustannuksista silloin, kun ehdotetun lain 12 §:n mukaiset korvauksen maksamisen edellytykset täyttyisivät. Pelastuslaissa todettaisiin ehdotuksen mukaan, että öljyvahingon ja aluskemikaalivahingon torjumisesta vastaavan viranomaisen sekä siihen osallistuneen tai siihen virka-apua antaneen viranomaisen oikeudesta saada korvaus ympäristövahinkorahastosta säädettäisiin ehdotetussa ympäristövahinkorahastoa koskevassa laissa.
Jos öljy- ja aluskemikaalivahingon torjuntakustannukset olisi jo katettu torjuntatöihin osallistuneille tahoille sisäministeriön talousarviomomentilta 26.01.25 (Öljy- ja kemikaalivahinkojen torjunta), sisäministeriöllä olisi mahdollisuus hakea korvausta ympäristövahinkorahastolta, jos vahingon aiheuttaja osoittautuisi maksukyvyttömäksi, jäisi tuntemattomaksi tai tätä ei tavoitettaisi. Vahingonaiheuttajasta ei aina myöskään saada riittävää näyttöä. Sisäministeriön talousarviomomentin 26.01.25 käyttö mahdollistaa nopean korvausmenettelyn, millä voi olla merkitystä torjuntatoimet toteuttaneen tahon kannalta.
Öljysuojarahaston varoista korvataan pelastustoimelle vuosittain noin 0,2—0,4 miljoonaa euroa torjuntakustannuksista, jotka ovat aiheutuneet tuntemattomien henkilöiden aiheuttamista öljyvahingoista. Päätöksiä annetaan vuodessa 20—30. Kukin päätös voi sisältää korvauksen yhdestä tai useammasta vahingosta, koska pelastuslaitokset hakevat korvaukset yleensä vuosihakemuksissaan. Neljältä vuodelta tehty otanta osoittaa, että öljyntorjuntatehtävät jakautuvat päästöhavainnon perusteella seuraavasti: öljyä tiellä 55 %, öljyä järvessä tai meressä 21 %, öljyä ojassa 8 %, öljyä parkkihallissa 8 %. Otannan tulos vastaa kokemusta korvatuista vahingoista laajastikin. Suurin osa öljysuojarahastosta korvatuista torjuntakustannuksista aiheutuu siis tuntemattomiksi jääneistä moottoriajoneuvoista.
Aluskemikaalivahingon torjuntatoimista aiheutuneita kustannuksia ei korvata nykyisestä öljysuojarahastosta, kuten ei myöskään nykyisestä pakollisesta ympäristövahinkovakuutuksesta. Kemikaalisäiliöalusten vakuutukset pääsääntöisesti kuitenkin riittävät kattamaan aluksista aiheutuvat vahingot. HNS-sopimuksen ja merilain 11 luvun tullessa voimaan on nykyistäkin epätodennäköisempää, että ympäristövahinkorahasto joutuisi korvaamaan kemikaalisäiliöaluksen aiheuttamia vahinkoja.
Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan korvauksen saantiin oikeuttavia torjunta- ja ennallistamiskustannuksia olisivat ympäristönsuojelulain 182 a §:ssä tarkoitetut ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi ja rajoittamiseksi välttämättömistä toimista aiheutuneet kustannukset. Ympäristönsuojelulain 182 a §:n tarkoitus on varmistaa, että vakavissa terveyteen tai ympäristöön kohdistuvissa vaaratilanteissa esimerkiksi toiminnasta vastaavan tahon maksukyvyttömyys tai vastuukysymyksiin liittyvät epäselvyydet eivät estä tai hidasta välttämättömien pilaantumisen ehkäisemis- tai rajoittamistoimien toteuttamista. Ympäristönsuojelulain 182 a §:ssä tarkoitettu toiminnasta vastaava taho on toiminnanharjoittaja tai muu toimien toteuttamisesta vastaava taho, kuten alueen haltija. Myös muusta kuin ympäristönsuojelulaista saattaa seurata eri toimijoille velvollisuuksia ryhtyä lain 182 a §:ssä tarkoitettuihin toimiin (ks. esim. jätelaissa säädetty jätteen haltijan vastuu jätehuollon järjestämisestä) (HE 116/2018 vp).
Ympäristönsuojelulain 182 a §:n soveltamistilanteet ovat poikkeusluonteisia. Vaaratilanteen on oltava todellinen ja jos viranomaistoimiin ei ryhdytä, haitallisia vaikutuksia on pidettävä todennäköisinä. Viranomaisilla ei ole toimivaltaa toimia, jos kyse on vain omaisuuden tai sen käytön kannalta merkittävästä vahingon tai haitan vaarasta. Toimien mitoittamisessa on huomioitava suhteellisuusperiaate. Toimia arvioidaan kokonaisuutena ottaen huomioon se, mitä vaaran torjunta ja laillisen tilan palauttaminen tilanteessa edellyttää. (HE 116/2018 vp). Toimista aiheutuneet kustannukset peritään mahdollisuuksien mukaan jälkikäteen takaisin siltä, jonka velvollisuus toimiin ryhtyminen olisi ollut.
Ympäristönsuojelulain pääsääntö lainvastaisen menettelyn korjaamiseksi on, että valvontaviranomainen kehottaa tai velvoittaa toiminnanharjoittajan tai muun vastuutahon täyttämään laissa säädetyn velvollisuutensa ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi. Määräystä voidaan tehostaa uhkasakolla taikka teettämis- tai keskeyttämisuhalla. Jos toiminnasta vastaava taho on maksukyvytön tai vastuukysymyksiin liittyy epäselvyyksiä, toimien toteuttamista ei voida varmistaa tässä tavanomaisessa hallintopakkomenettelyssä. Tämänkaltaisten tilanteiden varalta ympäristönsuojelulain 182 a §:ssä säädetään valtion valvontaviranomaisen toimivallasta ryhtyä sellaisiin ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi välttämättömiin toimiin, jotka eivät pelastuslain 32 §:n mukaan kuulu pelastustoimintaan. Toimiin voidaan ryhtyä, jos ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta aiheutuu tai uhkaa aiheutua vakavaa vaaraa tai vakavaa haittaa terveydelle tai ympäristölle.
Pykälän 2 momentin mukaan torjunta- ja ennallistamiskustannuksia olisivat myös kustannukset niistä selvityksistä, jotka olisivat olleet välttämättömiä 1 momentissa tarkoitettujen toimien suorittamiseksi.
Pykälän 3 momentin mukaan viranomaiselle korvattavia torjunta- ja ennallistamiskustannuksia olisivat myös muissa kuin 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa viranomaiselle koituvat ympäristövahinkolain 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetut vahingontorjunta- ja ennallistamiskustannukset. Kyseessä olisivat kustannukset, joiden syynä olisi ympäristövahinkolain 1 §:ssä tarkoitetun häiriön uhan tai sen vaikutusten torjumiseksi tai pilaantuneen ympäristön ennalleen palauttamiseksi suoritettu toimenpide. Valtion tai kunnan tehtäväksi on eri säännöksissä asetettu ympäristön pilaantumisen torjunta tai turmeltuneen ympäristön ennallistaminen (HE 165/1992 vp). Jos näistä toimista johtuvat kustannukset olisivat korvattavia ympäristövahinkolain 6 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla, kustannuksista voitaisiin maksaa korvausta ehdotettavan 12 §:n mukaisten edellytysten täyttyessä. Myös nykyisistä järjestelmistä eli öljysuojarahastosta ja ympäristövahinkovakuutuksesta voidaan maksaa korvausta tämän ympäristövahinkolain säännöksen nojalla ilman tarkentavaa määritelmää sille, millä viranomaisella on toimivalta toteuttaa kyseessä olevia toimia.
Edellytys viranomaisille aiheutuneiden torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiselle pykälän 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa olisi ympäristövahinkolaissa säädetyn mukaisesti se, että kustannukset olisivat kohtuullisia häiriöön tai sen uhkaan ja toimenpiteellä saatuun hyötyyn nähden. Ympäristövahinkolain 6 §:n 1 momentin 2 kohdan soveltamistilanteissa ei välttämättä edellytetä kehenkään yksityiseen kohdistunutta ympäristövahinkoa tai sellaisen uhkaa, vaan kysymys voi olla myös yleistä etua loukkaavasta häiriöstä, kuten pohjaveden pilaantumisesta aiheuttajan omalla alueella. Viranomaisen oikeus korvaukseen ei koske teettämiskustannuksia, joiden perimisestä säädetään uhkasakkolain (1113/90) 17 §:ssä. Tällä on haluttu varmistaa, ettei kaksi päätöksenteko- ja perimisjärjestelmää sekoittuisi aiheettomasti (HE 165/1992 vp). Korvausta ympäristövahinkorahastosta maksettaisiin myös ympäristövahinkolain 6 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetut kustannukset selvityksistä, jotka ovat olleet välttämättömiä torjuntatoimenpiteen tai ennalleen palauttamisen suorittamiseksi.
Pykälän 4 momentin mukaan viranomaisella olisi vastaava oikeus ympäristövahinkorahastosta maksettavaan korvaukseen Ahvenanmaan maakunnassa aiheutuneista torjunta- ja ennallistamiskustannuksista. Säännös merkitsisi sitä, että korvausta Ahvenanmaan maakunnassa aiheutuneista torjunta- ja ennallistamiskustannuksista maksettaisiin toimivaltaiselle viranomaiselle samoin ja yhdenvertaisin perustein pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, kuin jos kustannukset olisivat aiheutuneet muualla maassa. Pelastustointa sekä ympäristöä koskevat asiat kuuluvat Ahvenanmaan maakunnan lainsäädäntövaltaan Ahvenanmaan itsehallintolain 18 §:ssä säädetyllä tavalla. Jotta viranomaisen oikeus rahastosta maksettavaan korvaukseen ja korvattavien kustannusten sisältö ei olisi riippuvainen siitä, missä valtakunnan osassa kustannukset olisivat aiheutuneet, oikeus korvaukseen määriteltäisiin valtakunnan lainsäädännön pohjalta.
Ahvenanmaan kunnat vastaavat pelastustoimen järjestämisestä maakunnassa pelastustoimesta annetun maakuntalain (2006:106) nojalla. Maakunnan hallituksen tehtävänä on Ahvenanmaan pelastuslain 5 §:n mukaan huolehtia pelastustoiminnan tuloksellisuudesta ja järjestämisestä maakunnassa, johtaa ja valvoa pelastustoimintaa maakunnassa sekä asettaa erityinen pelastusneuvottelukunta.
Kunta on Ahvenanmaan pelastuslain 7 §:n mukaan velvollinen vastaamaan alueellaan pelastustoimen varautumisesta, joka mahdollistaa operatiivisen pelastustoiminnan tehokkaan harjoittamisen kunnassa, vastaamaan ehkäisevän pelastustoiminnan vaikuttavuudesta ja eri turvallisuusnäkökohtien huomioon ottamisesta yhdyskuntasuunnittelussa onnettomuuksien ja vaaraa aiheuttavien tilanteiden riskin minimoimiseksi, sekä neuvomaan ja tiedottamaan onnettomuuksien ehkäisemisestä ja torjunnasta. Kunnan pelastustoimen eri tehtäviä voi hoitaa kunta yksin tai useampi kunta yhdessä. Väestönsuojelua, öljy- ja ympäristövahinkojen torjuntaa sekä lento- ja meripelastusta koskevassa lainsäädännössä on säännökset pelastustoimen toiminnasta maakunnassa.
Maakunnan hallitus ja pelastustoimi ovat öljyvahinkojen torjunnasta (1977:16) annetun Ahvenanmaan maakuntalain 4 §:n 3 momentin ja pelastustoimesta annetun Ahvenanmaan maakuntalain 10 luvun 57 §:n 8-10 kohtien nojalla sopineet maakunnan hallituksen ja pelastustoimen tehtävistä ja vastuista öljyvahinkojen torjunnassa sekä maalla että merellä.
16 §.Korvauksen enimmäismäärä. Yhdestä pilaantumistapahtumasta tai muusta vastaavasta häiriöstä aiheutuneiden vahinkojen ja torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiselle säädettäisiin 30 miljoonan euron yläraja, jonka arvioidaan riittävän useimpiin ennakoitavissa oleviin korvaustilanteisiin varautumiseksi. Ylärajasta säädettäisiin, jotta rahastojärjestelmän toiminta- ja riskinkantokyky säilyisi. Korvauskatto on omaksuttu myös siksi, että järjestelyn kustannukset ja ympäristövahinkomaksut toiminnanharjoittajille voitaisiin pitää kohtuullisina. Viranomaisen torjuntakustannuksille tai muillekaan korvaustyypeille ei rahastosta maksettaville korvauksille säädettäisi vuotuista ylärajaa.
Korvauksen enimmäismäärä sisältäisi kaikkien yhdestä pilaantumistapahtumasta tai muusta vastaavasta häiriöstä aiheutuneiden vahinkojen ja torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamisen riippumatta siitä, millä ajanjaksolla vahingot ja kustannukset olisivat aiheutuneet tai ilmenneet, tai siitä, milloin niitä koskevat korvausvaatimukset olisi esitetty. Samaksi pilaantumistapahtumaksi tai häiriöksi katsotaan yhden tai useamman vuoden aikana jatkunut tai toistunut tapahtuma- tai häiriösarja, jolla on sama peruste (ks. myös HE 82/1997 vp, s. 14—15). Rahastosta maksettavien korvausten enimmäismäärä olisi siten 30 miljoonaa euroa, vaikka vahinkoa tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksia aiheutuisi usean vuoden ajan.
Jos maksettavien korvausten määrä ylittäisi rahastossa korvaushetkellä olevat varat, korvausten maksamiseen tarvittavat varat voitaisiin siirtää 5 §:n mukaisesti rahastoon valtion talousarviosta. Rahasto ei kuitenkaan suorittaisi korvausta 30 miljoonaa euroa ylittäviltä osin. Ympäristövahinkorahaston ulkopuolelle jäisivät suuronnettomuudet ja kaikkein suurimmat ympäristön pilaantumisen vaara- ja vahinkotilanteet. Tällaisten erittäin laajamittaisten vahinkojen aiheutumista voidaan öljysuojarahastosta ja ympäristövahinkovakuutuksesta korvattujen tapausten perusteella pitää epätodennäköisinä. Näissä poikkeuksellisissa tilanteissa syntyviin kustannuksiin varautuminen lisäisi suhteettomasti järjestelmän ylläpitokustannuksia.
17 §. Omavastuu. Pykälässä säädettäisiin euromääräisistä rajoista, joiden alittavia korvauksia ei korvattaisi ympäristövahinkorahastosta.
Luonnolliselle henkilölle maksettaisiin korvaus, jos hänelle maksettavan korvauksen määrä ylittää 300 euroa. Yksityisoikeudelliselle oikeushenkilölle maksettaisiin korvaus, jos korvauksen määrä ylittää 3 000 euroa. Julkisoikeudellisilla oikeushenkilöillä vastaavaa alarajaa korvaukselle ei olisi. Tarkoituksena on varmistaa, että torjunta- ja ennallistamistoimista lain mukaan vastuullisille torjuntaviranomaisille koituneet kustannukset eivät rajautuisi pois korvattavuuden piiristä. Suuri osa torjuntatöistä kohdistuu pieniin ympäristövahinkoihin. Siten alarajan soveltaminen myös torjunnasta vastaaviin viranomaisiin johtaisi siihen, että huomattava osa torjuntakustannuksista rajautuisi korvattavuuden ulkopuolelle. Tätä ei voida pitää lain tarkoituksen mukaisena. Mainitut omavastuut vähennettäisiin jokaisen vakuutustapahtuman ja kunkin vahingonkärsijän osalta erikseen. Jos vahinko ylittää omavastuun, suoritettaisiin korvausta vain omavastuun ylittävältä osalta (ks. samoin HE 82/1997 vp, s. 14).
Korvausten alarajojen määrät perustuisivat ympäristövahinkovakuutuslain 13 §:ään. Ympäristövahinkovakuutuslain esitöiden mukaan ehdotetun tyyppinen omavastuu on yleisesti käytössä myös muissa vakuutuksissa ja se kohtelee kaikkia vahingonkärsijäitä samalla tavalla. Jättämällä vähäiset vahingot korvaamatta voidaan merkittävästi vähentää niistä aiheutuvia käsittelykustannuksia, jotka usein ylittävät vahingon määrän (HE 82/1997 vp, s. 14). Korvausmäärät muutettiin vuonna 2002 euroihin siirtymisen yhteydessä 2 000 ja 20 000 markasta 300 ja 3 000 euroon. Summia pyöristettiin alaspäin, jottei vahinkoa kärsineiden etuuksia heikennettäisi (HE 102/2001 vp, s. 2). Ottaen lisäksi huomioon, että inflaatio on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut maltillista, korvausten alarajojen nostamiselle ympäristövahinkorahaston perustamisen yhteydessä ei ole aihetta.
18 §.Korvauksen hakeminen ja hakemuksen sisältö. Korvausta ympäristövahinkorahastosta haettaisiin kirjallisella hakemuksella kolmen vuoden kuluessa siitä, kun vahinkoa kärsinyt tai torjunta- ja ennallistamistoimet toteuttanut olisi saanut tietää siitä, että korvausta tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksia ei saada perityksi korvausvelvolliselta tai kustannuksista vastaavalta taholta taikka että korvausvelvollista tai kustannuksista vastaavaa tahoa ei ole saatu selvitetyksi. Erityisestä syystä voitaisiin määräajan jälkeenkin tehty hakemus ottaa käsiteltäväksi. Tällainen erityinen syy voisi olla esimerkiksi se, että mahdollisia korvausvelvollisia tai kustannuksista vastaavia tahoja olisi useita ja ensisijaisen vastuun kohdentamisen ja vastuunjaon ratkaisu sekä sen selvittäminen, että korvausta tai kustannuksia ei saataisi perittyä, veisi aikaa. Harkinta hakemuksen ottamiseksi käsittelyyn 1 momentissa asetetun määräajan jälkeen tehtäisiin tapauskohtaisesti. Hakemus olisi kuitenkin aina tehtävä viimeistään kymmenen vuoden kuluessa vahingon taikka ympäristön pilaantumisen tai muun häiriön ilmenemisestä. Jos vahinkoa tai kustannuksia koskeva korvausasia olisi vireillä tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa, pykälän 2 momentin mukaan korvausta ympäristövahinkorahastosta voitaisiin 1 momentissa säädetyn estämättä hakea vuoden kuluessa siitä, kun asiassa annettu tuomio tai muu ratkaisu, kuten toimituspäätös, olisi saanut lainvoiman.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin rahastosta maksettavaa korvausta koskevasta hakemuksesta. Hakemuksessa olisi esitettävä selvitys korvattavasta vahingosta tai korvattavista torjunta- ja ennallistamiskustannuksista kustannuserittelyineen. Lisäksi edellytettäisiin selvitystä siitä, että korvausta ei olisi täysimääräisesti saatu perityksi korvausvelvolliselta tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaavalta taholta ja että korvausta ei olisi saatu korvausvelvollisen tai kustannuksista vastaavan tahon asettamasta vakuudesta tai vakuutuksesta. Jos korvausvelvollista tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaavaa tahoa ei olisi saatu selvitetyksi, selvityksessä tulisi selostaa, miten korvausvelvollista tai kustannuksista vastaavaa tahoa olisi pyritty selvittämään tai tavoittamaan.
Pykälässä tarkoitetun selvityksen riittävyyttä arvioitaisiin tapauskohtaisesti korvauksenhakijoiden tasapuolisen ja yhdenvertaisen kohtelun turvaavalla tavalla. Arvioinnissa otettaisiin huomioon, mikä korvauksen hakijan tosiasiallinen mahdollisuus korvausten perintään sekä korvausvelvollisen tai torjunta- ja ennallistamiskustannuksista vastaavan tahon selvittämiseen olisi ollut. Esimerkiksi vahingonkärsijän oikeus 13 §:ssä tarkoitetun vahingon korvaukseen voi tulla vahvistettavaksi erilaisissa menettelyissä. Korvaushakemukseen voitaisiin liittää käräjäoikeuden, ympäristölupaviranomaisen tai toimitusinsinöörin päätös korvausvelvollisuudesta, jos tällainen on olemassa, tai muu selvitys kärsitystä vahingosta. Korvausvelvollisen maksukyvyttömyys voitaisiin osoittaa esimerkiksi ulosottoyrityksen tuloksettomuudella taikka konkurssin, yrityksen saneerauksesta annetun lain (47/1993) mukaisen saneerausmenettelyn tai yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (57/1993) mukaisen velkajärjestelyn alkamisella. Korvauksen hakijalla voisi olla myös muita perusteltuja syitä, joiden vuoksi hän pitäisi mahdottomana korvauksen saamista korvausvelvolliselta. Esimerkiksi korvausvelvollisen verotus- ja eläketietojen ja muun selvityksen perusteella voitaisiin päätyä samaan lopputulokseen.
Kynnys korvauksen maksamiseksi viranomaiselle olisi korkeampi kuin silloin, kun korvauksen hakija olisi esimerkiksi vahinkoa kärsinyt luonnollinen henkilö. Esimerkiksi konkurssitilanteissa viranomaisen edellytettäisiin osoittavan perintätoimien tuloksettomuus konkurssipesän vähävaraisuudella tai konkurssin raukeamisella. Viranomaiselle voitaisiin maksaa rahastosta ehdotetun lain mukaista ennakkokorvausta, joka tukisi torjunta- ja ennallistamistoimien käytännön toteutusta. Lopullinen korvaus torjuntatoimista myönnettäisiin sen jälkeen, kun hakija olisi esittänyt selvityksen aiheutuneista kustannuksista ja siitä, että 12 §:ssä säädetyt edellytykset korvauksen maksamiselle ympäristövahinkorahastosta täyttyvät.
Ehdotetun lain 13 §:ssä tarkoitetuissa vahinkotilanteissa on mahdollista, että korvauksen hakijalla itsellään on esimerkiksi ympäristönsuojelulakiin tai jätelakiin perustuva julkisoikeudellinen toimimisvelvollisuus ja tähän sisältyvä kustannusvastuu alueen puhdistamiseksi tai jätehuollon järjestämiseksi. Esimerkiksi ympäristövahinkolaissa tarkoitettu vahingonkärsijä voisi kiinteistönomistajana olla itse jätelain 28 §:n 2 momentin nojalla velvollinen jätehuollon järjestämiseen, jos jätteen haltijaa ensisijaisena vastuutahona ei saada vastuuseen ja jos kiinteistön omistajan katsottaisiin sallineen jätettä tuottavan toiminnan tai jätteen tuomisen kiinteistölle. Tällainen tilanne voisi syntyä esimerkiksi silloin, kun kyse olisi jätehuollon laiminlyönnin seurauksena pilaantuneesta vuokrakiinteistöstä ja vuokranantaja olisi kärsinyt vahinkoa vuokralaisen alueella harjoitettaman toiminnan seurauksena. Korvauksen maksaminen rahastosta edellyttäisi näissä tilanteissa sitä, että pykälän 3 momentissa tarkoitetussa selvityksessä tehtäisiin selkoa vahingonkärsijän omasta mahdollisesta julkisoikeudellisesta toimimisvelvollisuudesta asiassa. Asiassa annettu selvitys otettaisiin huomioon arvioitaessa korvauksen maksamisen edellytysten täyttymistä.
Rahastolla olisi ehdotetun lain 20 §:n mukainen takautumisoikeus niitä tilanteita varten, joissa myöhemmin kävisi ilmi, että vahingosta tai kustannuksista vastaava taho olisi maksukykyinen tai tämä saataisiin selvitetyksi.
Hakemuksen sisällöstä ja sen käsittelemiseksi vaadittavista selvityksistä sekä hakemusmenettelystä annettaisiin tarkempia säännöksiä pykälän 4 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella.
19 §.Ennakkokorvaus. Pykälässä säädettäisiin ympäristövahinkorahastosta viranomaiselle myönnettävästä ennakkokorvauksesta pelastuslain mukaisista öljy- ja aluskemikaalivahingon torjuntatoimista ja öljyvahinkojen jälkitorjuntatoimista aiheutuneista kustannuksista sekä ympäristönsuojelulain 182 a §:ssä tarkoitetuista kustannuksista. Ennakkokorvausta voitaisiin myöntää vastuukysymysten epäselvyyden, kustannusten suuruuden tai toimien kiireellisyyden vuoksi. Ympäristövahinkotilanteiden ennakoimattomuus sekä vastaavasti vaikeus ennakoida vaadittavien torjuntatoimien laajuutta ja kestoa vaikuttaisi ennakkokorvauksen maksamisen edellytysten arviointiin. Pääsääntönä kaikissa tilanteissa olisi se, että ympäristövahinkorahastosta korvattaisiin viranomaisille aiheutuneet torjuntakustannukset jälkikäteen 18 §:ssä tarkoitetussa menettelyssä.
Ympäristövahinkorahastoon perustuva hallinnollinen korvausjärjestelmä ei vaikuttaisi ympäristövahingon aiheuttajan ensisijaiseen velvollisuuteen vastata aiheuttamansa vahingon kustannuksista. Tästä syystä ennakkokorvauksen myöntämisen lähtökohtana olisi perusteltu käsitys siitä, että korvausta ei saataisi perittyä kustannuksista vastaavalta taholta tai tätä tahoa ei saataisi selvitetyksi. Ennakkokorvauksen myöntämisestä huolimatta korvausta hakenut viranomainen huolehtisi itse torjuntakustannusten takaisinperinnästä kustannuksista vastaavalta taholta ja tilittäisi perimänsä kustannukset rahastolle. Ehdotettavan lain 20 §:ssä tarkoitettu ympäristövahinkorahaston takautumisoikeus ja kustannusten mahdollinen takaisinperintä ympäristövahinkorahaston toimesta koskisi vain tilanteita, joissa ympäristövahinkorahastosta myönnettävä korvaus olisi lopullinen.
Ennakkokorvauksen maksamisen perusteena olevan kustannusten suuruuden arviointi olisi tapauskohtaista. Arvioinnissa otettaisiin huomioon viranomaisen käytössä olevat voimavarat torjuntatoimien toteuttamiseksi. Pelastustoiminnan ollessa kyseessä torjuntatoimet ovat aina kiireellisiä ja niistä aiheutuvat kustannukset katetaan ensi vaiheessa osana pelastustoimen kustannuksia. Toimien kiireellisyys tai vastuukysymysten epäselvyys ei näin ollen olisi yleensä yksinään peruste ennakkokorvauksen maksamiselle pelastustoimintaan lukeutuvissa öljy- ja aluskemikaalivahinkojen torjuntatilanteissa. Sen sijaan ennakkokorvauksen maksamisen perusteena voisi olla kustannusten suuruus esimerkiksi merkittävissä öljy- tai aluskemikaalivahingoissa. Vahingon seurausten vaikuttaessa merkittävästi tai laaja-alaisesti terveyteen tai ympäristöön torjuntatoimien kustannukset voivat olla huomattavia, jolloin ennakkokorvauksen maksamisen voitaisiin katsoa olevan perusteltua torjuntatoimien kustannusten kattamiseksi. Jos torjuntakustannukset ovat suuret, kustannusten perintä pelastuslain 99 a §:n mukaisesti vahingosta vastuulliselta tai tämän vakuutusyhtiöltä voidaan jo ennakolta arvioida olevan muita tilanteita useammin tuloksetonta. Vakuutusturvan kattavuus vaikuttaa perintämahdollisuuteen.
Ympäristövahinkojen torjunnasta merialueilla vastaavalla Rajavartiolaitoksella on suurissa vahinkotilanteissa mahdollisuus saada lisärahoitusta myös valtion talousarviosta. Jos kuitenkin torjuntakustannusten periminen vastuulliselta kestäisi kohtuuttoman pitkään, esimerkiksi vuosia, voisi myös valtion torjuntaviranomaisella olla mahdollisuus saada ennakkokorvausta ympäristövahinkorahastosta.
Kustannusten suuruus olisi peruste ennakkokorvauksen maksamiselle myös pelastuslain mukaisissa jälkitorjuntatilanteissa. Kunta vastaa jälkitorjunnasta alueellaan. Kuntien vähäiset taloudelliset voimavarat voivat vaikeuttaa jälkitorjunnan toteuttamista. Voimavaroissa voi myös olla kuntakohtaisia eroja. Ennakkokorvauksen maksamista jälkitorjuntatoimien toteuttamiseksi voitaisiin tästä syystä pitää perusteltuna myös vähäisemmissä öljyvahinkotilanteissa yksistään vastuukysymysten epäselvyyden vuoksi, kun otetaan huomioon mahdollinen epävarmuus ja viive kustannusten perimisessä vahingosta vastuulliselta tai tämän vakuutusyhtiöltä. Esimerkiksi jos öljyvahingon aiheuttajasta on epäselvyyttä eli öljypäästön lähdettä ei esimerkiksi ole kyetty kiistattomasti osoittamaan tai jos vastuukysymysten ratkaisu pitkäkestoisessa oikeudenkäynnissä on kesken, pienelle kunnalle voitaisiin myöntää ennakkokorvausta vastuukysymysten ratkeamiseen asti. Torjuntatoimien kiireellisyys olisi itsenäinen peruste ennakkokorvauksen maksamiselle niissä jälkitorjuntatilanteissa, joissa toimien viivytyksetön toteuttaminen olisi ratkaisevaa tilanteen hallitsemiseksi sekä terveyteen ja ympäristöön kohdistuvien uhkien torjumiseksi, mutta joissa toimiin tarvittavan rahoituksen järjestäminen riittävän joutuisasti ei muutoin olisi käytännössä mahdollista.
Ennakkokorvauksen maksaminen on mahdollista myös nykyisestä öljysuojarahastosta (öljysuojarahastolain 11 §), jossa ennakkokorvausta ei ole rajattu vain viranomaisten oikeudeksi. Öljysuojarahasto ei kuitenkaan ole myöntänyt ennakkokorvauksia muille kuin viranomaisille. Säännöksen arvioitiin alun perin soveltuvan lähinnä suuren öljyvahingon aiheuttamaan tilanteeseen. Käytännössä pykälä on tullut sovellettavaksi muutamia kertoja ja silloin kysymys ei ole ollut niinkään kustannusten suuruudesta, vaan muista tekijöistä. Nykyisen öljysuojarahaston korvauskäytännössä lähinnä öljyvahingon jälkitorjuntaviranomaiset eli kunnat ovat hakeneet korvausta tilanteissa, joissa vahingosta vastuullisen selvittämisen esimerkiksi oikeusteitse on arvioitu vievän jopa joitakin vuosia. Kunnat ovat pitäneen kohtuuttomana, että ne joutuisivat sitomaan varojaan tällaisiin kustannuksiin pitkäksi aikaa. Myös pelastuslaitokset ovat joissakin tapauksissa hakeneet ennakkokorvausta torjuntakustannuksiinsa. Mitä suuremmista kustannuksista on kyse suhteessa viranomaisen taloudellisiin mahdollisuuksiin, sitä perustellumpaa ennakkokorvauksen myöntäminen on ollut.
Myös ympäristönsuojelulain 182 a §:n soveltamistilanteissa kustannusten suuruus olisi peruste ennakkokorvauksen myöntämiselle ympäristövahinkorahastosta, kun viranomainen ryhtyy välttämättömiin toimiin ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi. Kustannusten suuruuden arviointiin ennakkokorvauksen maksamisen perusteena vaikuttaisi se, että pykälässä tarkoitetun viranomaisen eli elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen ei voida kohtuudella edellyttää varautuvan ennakolta pykälässä tarkoitettuihin tilanteisiin. Viranomaistoimiin ryhtyminen ympäristönsuojelulain 182 a §:n nojalla on poikkeuksellista ja säännöksen on ennakoitu tulevan sovellettavaksi vain harvoin (HE 116/2018 vp). Käytännössä kustannuksia ympäristönsuojelulain 182 a §:n soveltamistilanteissa pidettäisiin suurina, ellei kustannusten arvioitaisi olevan viranomaisen käytettävissä oleviin voimavaroihin nähden ilmeisen vähäisiä. Kuten jälkitorjuntatilanteissa, kustannusten kiireellisyys olisi peruste ennakkokorvauksen maksamiselle, kun toimien viivytyksetön toteuttaminen olisi ratkaisevaa tilanteen hallitsemiseksi sekä terveyteen ja ympäristöön kohdistuvien uhkien torjumiseksi. Tarve järjestää toimiin tarvittava rahoitus ilmenisi tällaisissa tilanteissa äkillisesti ja ennakoimattomasti. Tilanteeseen varautuminen osana tavanomaista ympäristöluvanvaraisen toiminnan valvontatyötä ei kaikissa tapauksissa ole mahdollista. Esimerkiksi vaarallisten jätteiden jätehuollon laiminlyönti tai päästörajojen ylitykset voivat käydä ilmi vasta siinä vaiheessa, kun toiminnasta aiheutuvat haitalliset vaikutukset jo ilmenevät.
Viranomaisella olisi vastaava oikeus ympäristövahinkorahastosta maksettavaan ennakkokorvaukseen Ahvenanmaan maakunnassa aiheutuneista torjunta- ja ennallistamiskustannuksista.
Pykälän 2 momentin mukaan ennakkokorvausta koskevassa hakemuksessa hakijan olisi esitettävä selvitys korvattavista kustannuksista ja 1 momentissa tarkoitetun ennakkokorvauksen maksamisen perusteesta eli vastuukysymysten epäselvyydestä, kustannusten suuruudesta tai toimien kiireellisyydestä. Ennakkokorvausta voitaisiin hakea ennen torjuntatoimiin ryhtymistä tai torjuntatoimien jo alettua. Tilannekohtaisesti voisi ilmetä myös tarve täydentää ennakkorahoitusta koskevaa hakemusta torjuntatoimista aiheutuvien kustannusten osoittautuessa alun perin arvioitua suuremmiksi. Korvattavia kustannuksia koskevalta selvitykseltä edellytettäisiin riittävää täsmällisyyttä ja kustannusten erittelyä. Selvitykselle ei asettaisi kohtuuttoman korkeita vaatimuksia, jotta korvauksen maksaminen ei tarpeettomasti hidastuisi.
Pykälän 3 momentin mukaan lopullinen korvaus torjuntatoimista myönnettäisiin sen jälkeen, kun hakija olisi esittänyt selvityksen aiheutuneista kustannuksista ja siitä, että 12 §:ssä säädetyt edellytykset korvauksen maksamiselle ympäristövahinkorahastosta täyttyvät. Selvityksen sisällöstä ja sen riittävyyden arvioinnista säädettäisiin 18 §:n 3 momentissa. Liikaa maksettu ennakkokorvaus olisi viivytyksettä palautettava ympäristövahinkorahastoon. Palautus tulisi tehdä jo ennen lopullisen korvauksen maksamista koskevaa päätöstä, jos ennakkokorvauksen havaittaisiin ylittävän torjuntatoimista johtuvat kustannukset.
20 §.Takautumisoikeus. Ympäristövahinkorahastosta korvausta saaneen oikeus saada korvausta korvausvelvolliselta tai kustannuksista vastaavalta taholta siirtyy rahastolle siltä osin kuin korvausta on maksettu. Rahastolla olisi takautumisoikeus muun muassa silloin, kun tuntemattomaksi katsottu vastuutaho saadaan selvitetyksi tai jos maksukyvyttömäksi katsottu vastuutaho osoittautuu myöhemmin maksukykyiseksi. Erityisestä syystä ympäristövahinkorahasto voi luopua korvauksen perimisestä kokonaan tai osittain. Tällaiset erityiset seikat liittyisivät korvausvelvollisen tai kustannuksista vastaavan tahon sairauteen, työttömyyteen tai muuhun näihin rinnastettavaan sosiaaliseen suoritusesteeseen.
Vastaavanlainen säännös takautumisoikeudesta on öljysuojarahastosta annetun lain 16 §:ssä ja ympäristövahinkovakuutuksesta annetun lain 20 §:n 2 momentissa.
Rahaston takautumisoikeuden käyttö voisi tarkoittaa esimerkiksi vahingonkorvaussaatavan valvontaa konkurssissa.
21 §.Avustus torjuntakaluston hankkimiseen. Pykälässä säädettäisiin mahdollisuudesta myöntää rahastoon talousarviosta siirretyn määrärahan puitteissa harkinnanvaraista avustusta tietyille tahoille tiettyyn tarkoitukseen, joka olisi ympäristövahinkojen torjuntaan pelastustoiminnassa käytettävän kaluston hankkimisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten osittainen kattaminen. Muita rahaston varoja kuin nimenomaan tähän tarkoitukseen talousarviosta siirrettyjä määrärahoja, ei voitaisi käyttää pykälässä tarkoitettuihin avustuksiin. Pykälän lähtökohta joiltain osin olisi kumottavan öljysuojarahastosta annetun lain 17 ja 19 §:t, mutta asiasisältö olisi pääosin täysin uusi. Pykälä sisältäisi erityissääntelyä suhteessa ehdotetussa 23 §:ssä tarkoitettuun valtionavustuslakiin (688/2001).
Pykälän 1 momentin säännös siitä, että harkinnanvaraista avustusta voitaisiin myöntää kyseisen kaluston hankkimisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten osittaiseen kattamiseen vastaisi valtionavustuslain 6 §:n 1 momentin sääntelyn mukaista valtionavustusten enimmäismäärää koskevaa pääsääntöä. Rahastosta ei siis maksettaisi mitään kalustohankintoja kokonaisuudessaan, vaan jokaisen hankinnan kohdalla tehtäisiin 2 momentin mukaisten harkintaperusteiden nojalla arvio siitä, rahoitetaanko osa hankinnan kokonaiskustannuksista rahaston kautta vai ei, ja toiseksi arvio siitä, mikä olisi rahaston osuus kyseisen hankinnan kokonaiskustannuksista, kun otetaan huomioon avustuksiin kunakin vuonna käytettävissä oleva määräraha ja kaikki kunakin vuonna rahaston vastaanottamat avustushakemukset.
Pykälän 1 momentin mukaan harkinnanvaraista avustusta voitaisiin myöntää pelastustoimen järjestämisestä lakisääteisessä vastuussa oleville tahoille Manner-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Pelastustoimen järjestämisestä Manner-Suomessa vastaavat vuoden 2023 alusta lähtien hyvinvointialueet ja Helsingin kaupunki. Asiaa koskeva keskeinen säädös on laki pelastustoimen järjestämisestä (613/2021). Ahvenanmaan maakunnassa kunnat vastaavat pelastustoimesta myös 31.12.2022 jälkeen. Ahvenanmaan maakunta vastaa öljyvahinkojen torjunnasta. Pelastustoiminta nojaa Ahvenanmaan laajaan vapaaehtoisten palokuntien verkostoon. Ahvenanmaan kunnat ja maakunta investoivat varusteisiin ja kalustoon.
Pykälän 2 momentti sisältäisi perusäännöksen avustuksen myöntämistä ja määrää koskevista harkintaperusteista. Säännöksen mukaan avustusta myönnettäessä otettaisiin huomioon kyseisen kalustohankinnan sisältyminen pelastustoimea koskevaan investointisuunnitelmaan, kyseisen pelastustoimen torjuntavalmiuden taso sekä sen kehittämistarpeet. Huomioon otettaisiin myös kyseisen alueen ympäristövahinkojen riskit sekä kansalliset tavoitteet ympäristövahinkojen torjunnassa. Pelastustoimea koskevalla investointisuunnitelmalla tarkoitettaisiin pelastustoimen järjestämisestä annetun lain 11 §:ssä säädettyä pelastustoimea koskevaa investointisuunnitelman osasuunnitelmaa. Se on osa laajempaa hyvinvointialueesta annetun lain (611/2021) 16 §:ssä säädettyä investointisuunnitelmaa. Alueiden ympäristövahinkojen riskiä arvioidaan esimerkiksi määriteltäessä pelastustoimen palvelutasoa pelastustoimen järjestämisestä annetun lain 3 §:n mukaisesti. Kansallisia tavoitteita ympäristövahinkojen torjuntaan esitetään esimerkiksi ympäristövahinkojen torjunnan kansallisessa strategiassa. Säännöksen sanamuoto mahdollistaisi sen, että kaikkien harkintaperusteiden ei tarvitsisi jokaisen kalustohankinnan kohdalla täyttyä, vaan päätös tehtäisiin tapauskohtaisen kokonaisharkinnan perusteella.
Pykälän 3 momentti sisältäisi säännökset avustushakemusten tekemisestä sekä avustusta koskevien hakemusten ratkaisuajankohdasta. Avustushakemukseen liitettävä selvitys samaan kalustohankintaan saadusta tai haetusta muusta avustuksesta tai julkisesta tuesta liittyisi valtionavustuslain 6 §:ssä säädettyjen valtioavustuksen määrää koskevien säännösten noudattamisen varmistamiseen.
Pykälän 3 momentti sisältäisi avustusta koskevien hakemusten ratkaisuajankohdasta vaatimuksen, jonka mukaan kaikki samaan kalenterivuoteen kohdistuvat hakemukset olisi ratkaistava samaan aikaan (toisella puolivuotiskaudella). Tämän vaatimuksen toteuttamiseksi rahaston hallitus voisi nimetä haluamansa määrän pysyviä asiantuntijoita, joiden tehtävänä olisi asettaa kaikki avustushakemukset perusteltuun etusijajärjestykseen rahaston hallituksen päätöksentekoa varten. Tähän tehtävään tarvittaisiin pysyviä asiantuntijoita ainakin ehdotetun 24 §:n perusteluissa mainituilta tahoilta eli pelastustoimen alalta ja Rajavartiolaitoksesta. Pysyvien asiantuntijoiden tulisi koostaa tieto siitä, mikä on valtakunnallinen tarve erilaiselle kalustolle, kuten esimerkiksi öljyntorjuntaveneille tai öljyntorjuntapuomeille. Tarvittaessa pysyvät asiantuntijat hankkisivat tämän tiedon koostamiseksi ja rahaston asiaa koskevan päätöksenteon tueksi lausuntoja myös muilta tarvittavilta tahoilta. Rahaston hallitus ja sihteeristö voisivat myös arvioida mahdollisten lisälausuntojen tarvetta päätöksenteon yhteydessä. Rahaston hallituksen oikeudesta pyytää lausuntoja säädettäisiin ehdotetussa 25 §:ssä.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin valtioneuvostolle osoitetusta asetuksenantovaltuudesta, joka olisi kytketty 2 ja 3 momentin sisältämiin perussäännöksiin.
22 §.Katselmuslautakunta. Pykälän asiasisältö vastaisi pitkälti kumottavassa öljysuojarahastosta annetussa lainsäädännössä olevia säännöksiä katselmuslautakunnasta, sovitettuna ehdotettavaan uuteen ympäristövahinkorahastoon. Ehdotettu 100 000 euron kustannusarvio on korkeampi kuin kumottavassa lainsäädännössä, jossa käytettyä 20 000 euron rajaa on pidetty liian pienenä.
Katselmuslautakunnan asettaminen olisi ympäristövahinkorahaston hallituksen harkinnassa eikä esimerkiksi sääntelyn mukaisen 100 000 euron rajan merkittäväkään ylittyminen tarkoittaisi ehdotonta velvollisuutta lautakunnan asettamiseen.
Katselmuslautakunta asetettaisiin yksitäisen vahinkotapahtuman selvittämistä varten ja se asetettaisiin vahingon selvittämisen edellyttämäksi määräajaksi. Lautakunta olisi perusteltua asettaa, kun ympäristövahinkorahaston käsittelyssä olevan korvausasian ratkaiseminen vaatisi sellaista lisäselvitystä, jota rahaston hallitus ei voisi muulla tavalla luotettavasti saada. Katselmuslautakunnassa toimivien henkilöiden vahingoista ja pilaantuneesta ympäristöstä tekemät havainnot ja arviot antaisivat ympäristövahinkorahaston hallitukselle pohjan korvausasioita koskevaa päätöksentekoa varten. Päätöksenteosta vastaisi rahaston hallitus, mutta lautakunnan näkemyksillä ja arvioinneilla olisi tosiasiallisesti suuri merkitys rahaston hallituksen päätöksenteossa. Näin ollen katselmuslautakunnan tehtävässä olisi kyse tosiasiallista julkisen vallan käyttöä sisältävästä julkisesta hallintotehtävästä.
Lautakunnassa olisi oltava puheenjohtaja ja vähintään kaksi muuta jäsentä, tarpeen mukaan jäseniä voisi olla myös enemmän. Puheenjohtajaksi nimitettäisiin edustaja siitä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta, jonka alueella vahinkotapahtuma on ensiksi todettu ja jossa siis todennäköisesti on ensimmäisenä ryhdytty vahingon torjumiseen ja sen seurausten selvittämiseen. Katselmuslautakunnan jäsenillä tulisi olla paitsi eri ympäristö- ja luonnontieteen alojen asiantuntemusta, myös kokemusta vahingonkorvausvaatimusten ja torjuntatoimenpiteiden arvioinnista sekä paikallisten olojen tuntemusta. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen lisäksi jäseniksi voitaisiin nimittää Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen, Metsähallituksen, pelastustoimen, kunnan ja muiden viranomaisten asiantuntijoista. Tarvittaessa jäseniksi voitaisiin ottaa myös yksityisten toimialojen edustajia.
Katselmuslautakunnasta aiheutuvat kustannukset maksettaisiin ympäristövahinkorahastosta kertyneestä ympäristövahinkomaksun tuotosta
Ehdotettavan 30 §:n mukaan katselmuslautakunnan puheenjohtajan ja muiden jäsenten on noudatettava tämän lain mukaisia julkisia hallintotehtäviä hoitaessaan hallintolakia ja muita hallinnon yleislakeja. Hallintolain 38 §:ssä säädetään katselmuksessa noudatettavista menettelyistä. Järjestämiensä katselmusten lisäksi katselmuslautakunnan jäsenet tai ainakin osa heistä voisivat tarpeen niin vaatiessa osallistua myös esimerkiksi ympäristönsuojelulain mukaisiin toimivaltaisen viranomaisen toteuttamiin vahingon tai sen vaaran selvittämiseen liittyviin tarkastuksiin avustajan roolissa. Tällaiset viranomaistarkastukset voivat joissain tilanteissa olla tarpeen esimerkiksi silloin, jos vahingonkärsijän menetysten selvittäminen edellyttää tilanteen selvittämistä naapurikiinteistöllä.
4 luku. Ympäristövahinkorahaston hallinto ja talous
23 §. Valtionavustuslain soveltaminen. Ympäristövahinkorahastosta myönnettäviin harkinnanvaraisiin avustuksiin, joita olisivat 21 §:n nojalla myönnettävät avustukset, sovellettaisiin valtionavustuslakia, jollei tästä laista muuta johdu.
Valtionavustuslaki on harkinnanvaraisia valtionavustuksia koskeva yleislaki. Valtionavustuksella tarkoitetaan valtionavustuslain 1 §:n 1 momentin mukaan tuenluonteista rahoitusta tietyn toiminnan tai hankkeen avustamiseksi. Valtionavustuslaissa säädetään valtionavustuksen myöntämisen perusteista ja yleisistä edellytyksistä, valtionavustuksen käytöstä ja sen valvonnasta, palauttamisesta ja takaisinperinnästä sekä tietojensaannista ja tietojen luovuttamisesta. Valtionavustuslakia sovelletaan valtion talousarvioon otetusta määrärahasta tai talousarvion ulkopuolella olevan valtion rahaston varoista myönnettävään valtionavustukseen.
Valtionavustuslaissa valtionapuviranomaiselle säädetyissä avustuksen takaisinperinnässä ja maksatuksen keskeyttämisessä on kyse merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävistä tehtävistä, joita perustuslain 124 §:n mukaan ei voi antaa muulle kuin viranomaiselle. Nämä tehtävät säädettäisiin siksi rahaston hallituksen sijasta ympäristöministeriön hoidettavaksi. Muut valtionavustuslaissa säädetyt avustuksiin liittyvät valtionapuviranomaisen tehtävät hoitaisi kuitenkin rahaston hallitus. Tämä on perustuslain 124 §:n mukaan mahdollista.
24 §.Ympäristövahinkorahaston hallitus ja henkilöstö. Ympäristövahinkorahaston hallituksessa olisi puheenjohtajan lisäksi varapuheenjohtaja sekä viisi muuta jäsentä, joilla jokaisella olisi henkilökohtainen varajäsen. Ympäristöministeriö nimittäisi ympäristövahinkorahaston hallituksen kolmen vuoden toimikaudeksi kerrallaan. Ympäristöministeriö myös vapauttaisi hallituksen, sen puheenjohtajan, jäsenen tai varajäsenen tehtävästään.
Ympäristövahinkorahaston hallituksen puheenjohtaja olisi ympäristöministeriöstä. Hallituksen muiden jäsenten (mukaan lukien varapuheenjohtaja) tulisi edustaa valtion ja kuntien viranomaisia, elinkeinoelämää sekä ympäristöjärjestöjä siten, että hallituksessa olisi sen tehtävien kannalta tarpeellinen oikeudellisten — ja taloudellisten asioiden asiantuntemus. Se, kuinka monta jäsentä kustakin mainitusta tahosta hallitukseen nimitettäisiin, jätettäisiin tarkoituksella määrittämättä, joten tässä ympäristöministeriö voisi käyttää tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Kokoonpanoa koskevalla sääntelyllä pyritään mahdollistamaan hallituksen tehtävien tehokas ja asiantunteva hoitaminen, mutta samalla sitouttamaan rahaston tehtävien kannalta tärkeät sidosryhmät.
Ympäristöministeriö määräisi omista virkamiehistään ympäristövahinkorahastolle pääsihteerin, tämän sijaisen ja tarvittavat esittelijät.
Ympäristövahinkorahaston hallitus voisi ottaa tarpeellisen määrän pysyviä asiantuntijoita tehtäviinsä liittyvän päätöksenteon tueksi eli täydentämään hallituksen osaamista erityisissä kysymyksissä. Pysyvät asiantuntijat otettaisiin yleensä hallituksen toimikauden ajaksi. Pysyvät asiantuntijat eivät toimisi rahaston hallituksen kokouksissa esittelijöinä. He voisivat ilmaista näkemyksensä hallituksen käsittelemiin asioihin joko hallituksen kokouksissa tai erikseen pyydetyn lausunnon kautta. Päätöksenteosta vastaisi rahaston hallitus, mutta pysyvillä asiantuntijoilla olisi useissa tapauksissa tosiasiallisesti suuri merkitys rahaston hallituksen päätöksenteossa. Näin ollen pysyvien asiantuntijoiden tehtävässä olisi kyse tosiasiallista julkisen vallan käyttöä sisältävästä julkisesta hallintotehtävästä. Pysyviä asiantuntijoita tarvittaisiin ainakin pelastustoimen alalta ja Rajavartiolaitoksesta. Pysyvien asiantuntijoiden nimeämisen lisäksi hallitus voisi tarpeen mukaan hankkia tehtäviensä kannalta tarpeellista asiantuntemusta myös erikseen tilattavilla selvityksillä ja asiantuntija-arvioilla. Kun rahaston hallituksella olisi käsiteltävänä Ahvenanmaan maakuntaa koskeva asia, olisi hallituksen kuultava asiantuntijana Ahvenanmaan maakunnan edustajaa. Kun rahaston hallituksella olisi käsiteltävänä saamelaisten kotiseutualuetta koskeva asia, olisi hallituksen kuultava asiantuntijana saamelaiskäräjiä. Kun hallituksen käsiteltävän olisi koltta-aluetta koskeva asia, olisi hallituksen kuultava saamelaiskäräjien lisäksi kolttien kyläkokousta. Velvollisuus saamelaistan ja kolttasaamelaisten asiantuntijakuulemiseen syntyisi jo sillä perusteella, että lain tarkoittamaa korvausta tai avustusta haettaisiin saamelaisalueelle tai koltta-alueelle. Saamelaisten ja kolttasaamelaisten asiantuntijakuulemisten kynnys olisi siten matalampi kuin saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) 9 §:n mukaisen neuvotteluvelvollisuuden kynnys. Asiantuntijakuulemiset mahdollistaisivat avoimen tiedonvälityksen ja -vaihdon rahaston hallituksen ja saamelaiskäräjien sekä kolttien kyläkokouksen välillä. Asiantuntijakuulemisten kautta selvitettäisiin myös sitä, tulisiko asiassa käynnistää saamelaiskäräjistä annetun lain 9 §:n mukainen neuvottelu.
Rahastolla olisi oikeus käyttää valtioneuvoston yhteisiä konsernipalveluita. Rahaston palkka- ja muut hallintomenot suoritetaan ympäristövahinkorahastosta. Ympäristöministeriö vahvistaa hallituksen puheenjohtajan, muiden jäsenten ja pysyvien asiantuntijoiden palkkiot.
Rahaston toiminnasta aiheutuvat palkka- ja muut menot suoritettaisiin kumottavan öljysuojarahastosta annetun lain tavoin ympäristövahinkorahastosta. Ympäristöministeriö ei vastaisi kustannuksista näiltä osin. Ympäristöministeriö vahvistaisi hallituksen puheenjohtajan, muiden jäsenten ja pysyvien asiantuntijoiden palkkiot. Ainakin ydinenergialaki (990/1987, 38 a §), laki huoltovarmuuden turvaamisesta (1390/1992, 7 §) ja laki julkisen hallinnon tiedonhallinnasta (906/2009, 10 §) sisältävät vastaavan säännöksen palkkioiden vahvistamisesta. Ympäristöministeriö vahvistaisi palkkiot hyödyntäen valtiovarainministeriön suositusta valtion virastojen johtokuntien palkkiosta.
25 §.Hallituksen tehtävät, päätösvaltaisuus ja asioiden ratkaiseminen. Ympäristövahinkorahaston hallituksella olisi pääasiallinen vastuu rahaston toiminnasta.
Keskeinen ympäristövahinkorahaston hallituksen tehtävä olisi päättää rahastosta maksettavista korvauksista ja avustuksista. Hallitus päättäisi myös rahaston talouden ja toiminnan kannalta merkittävistä ja laajakantoisista asioista. Rahaston hallitus huolehtisi myös rahaston hallinnosta, talouden ja toiminnan järjestämisestä sekä kirjanpidon, sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan järjestämisestä. Hallituksen tehtävänä olisi ratkaista rahaston hallituksen päätöksistä tehdyt oikaisuvaatimukset ja antaa vastine päätöksiä koskevissa valitusasioissa. Rahaston hallitus päättäisi myös rahaston toiminta- ja taloussuunnitelmasta, tekisi ympäristöministeriölle esityksen rahaston tulostavoitteiksi ja vuotuiseksi talousarvioksi ja huolehtisi rahaston maksuvalmiudesta. Hallituksen tehtävänä olisi vuosittain hyväksyä ja allekirjoittaa rahaston tilinpäätös ja toimittaa se ympäristöministeriölle.
Varsinkin rahaston toiminnan alkaessa hallituksen mahdollisuuksia suunnitella ja ennakoida ympäristövahinkorahaston taloutta todennäköisesti rajoittaa se, että korvattaviksi tulevien tilanteiden määrää ei ole mahdollista tarkasti arvioida vuodeksi tai pidemmäksikään aikaa eteenpäin. Myös ympäristövahinkomaksuista kertyvien tulojen arvioiminen aivan toiminnan alussa saattaa olla vaikeaa. Talouden suunnittelu ja maksuvalmiudesta huolehtiminen ovat kuitenkin olennaisia turvattaessa ja vakiinnutettaessa ympäristövahinkorahaston toimintaa. Lisäksi rahaston korvauskäytännön kautta tulkinta toissijaisista vastuista kehittyy.
Talousarvion ulkopuolisia rahastoja koskeva vakiintunut sääntelykäytäntö viittaa siihen, että rahastot tai niiden toimielimet eivät ole perustuslain 124 §:n tarkoittamia viranomaisia. Rahastojen hallituksien ja johtokuntien jäsenet on säädetty rahastoon liittyviä tehtäviä hoitaessaan virkavastuun piiriin ja samalla huolehdittu hallinnon yleislakien soveltamisesta. Tällä perusteella ympäristövahinkorahaston hallitukselle säädettävät tehtävät olisivat perustuslain 124 §:n tarkoittamia julkisia hallintotehtäviä. Ympäristövahinkorahaston hallituksen tehtäviin kuuluisi julkisen vallan käyttöä, kuten rahastosta maksettavia korvauksia ja avustuksia koskevien päätösten tekeminen. Näin ollen ympäristövahinkorahaston hallituksen tehtävissä olisi kyse julkista valtaa sisältävien julkisten hallintotehtävien hoitamisesta.
Rahaston hallitus voisi pyytää tehtäviinsä liittyvän päätöksenteon tueksi lausunnon tarpeellisiksi katsomiltaan viranomaisilta ja muilta tahoilta. Aloite lausunnon pyytämisestä voisi tulla joko hallitukselta itseltään tai esimerkiksi hallituksen nimeämiltä pysyviltä asiantuntijoilta tai sihteeristöltä. Yleensä tarvittavat lausunnot pyydettäisiin rahaston sihteeristön toimesta niin, että ne olisivat valmiina, kun hallitus alkaa asiaa käsittelemään.
Rahaston hallituksen päätösvaltaisuutta ja asioiden ratkaisemista koskevat säännökset vastaisivat kumottavan öljysuojarahastosta annetun valtioneuvoston asetuksen (1409/2004) sääntelyä.
26 §.Ympäristövahinkorahaston neuvottelukunta. Ympäristöministeriö voisi nimittää ympäristövahinkorahaston neuvottelukunnan edistämään vuoropuhelua viranomaisten ja rahaston tehtäviin liittyvien toimialojen kesken. Neuvottelukunnassa olisi oltava edustettuina ainakin valtion ja kuntien viranomaiset, elinkeinoelämä sekä ympäristöjärjestöt, eli samat tahot, joiden on oltava edustettuina myös rahaston hallituksessa. Vuoropuhelun edistämiseksi neuvottelukunta voisi esimerkiksi käsitellä rahaston korvaamiin onnettomuuksiin liittyviä yleisiä ja periaatteellisia kysymyksiä, muita korvausasioita sekä edistää yhteistyötä ja tiedonvaihtoa rahaston tehtäviin liittyvien tahojen välillä.
27 §.Pääomarajat. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että vuosittaisen ympäristövahinkomaksun kantaminen keskeytettäisiin sen vuoden lopussa, jona ympäristövahinkorahaston pääoma on marraskuun viimeisenä päivänä ylittänyt 30 miljoonaa euroa. Kantaminen aloitettaisiin uudelleen sen vuoden päätyttyä, jona järjestelmän pääoma on marraskuun viimeisenä päivänä alle 15 miljoonaa euroa.
Pykälän 1 momentissa säädetyt pääomarajat olisi mitoitettu aiempien yksittäisten ympäristön pilaantumisen vaara- ja vahinkotapausten sekä vahinkomääriä koskevien tilastotietojen perusteella vastaamaan ennakoitua tarvetta pidemmällä aikavälillä. Pääomarajoilla turvattaisiin rahaston maksukyky, mutta samalla varmistettaisiin se, ettei rahastoon kerrytettäisi tarpeettomasti varoja, jos korvattavia vahinkoja tai kustannuksia ei ilmenisi tai niitä ilmenisi ennakoitua vähemmän.
Pykälän 2 momentin mukaan valtion talousarviosta ympäristövahinkojen torjunnan kalustohankintojen avustamiseen myönnetty määräraha ei sisälly 1 momentissa tarkoitettuun pääomaan.
Pykälän 3 momentin mukaan vuosittainen ympäristövahinkomaksu kannettaisiin kuitenkin aina siltä kalenterivuodelta, jona ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta alkaa, vaikka vuosittaisen ympäristövahinkomaksun kantaminen olisi keskeytetty pääomarajan ylittymisen vuoksi.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että ympäristöministeriön on viipymättä ilmoitettava maksunkantoviranomaiselle, jos järjestelmän pääomassa tapahtuu 1 momentissa tarkoitettu muutos.
28 §.Kirjanpito, maksuliike ja tilinpäätös. Ympäristövahinkorahaston taloudenpitoa koskevassa säännöksessä viitattaisiin valtion talousarviosta annettuun lakiin (423/1988). Lain 21 a §:ssä säädetään, että talousarvion ulkopuolella olevan valtion rahaston maksuliikkeeseen, kirjanpitoon ja sen yhteydessä järjestettävään muuhun seurantaan, tilinpäätökseen, toimintakertomukseen ja laskentatoimeen sekä palkanlaskentaan ja matkakustannusten korvausten tarkastamiseen sovelletaan, mitä tässä laissa ja sen nojalla säädetään tai määrätään, jollei muualla laissa toisin säädetä.
29 §.Tilintarkastus. Pykälässä säädettäisiin ympäristövahinkorahaston tilintarkastuksesta ja tilintarkastuksen suorittamistavan perusteista. Tilintarkastus liittyy yleisesti ottaen tilivelvollisuuteen ja asianmukaisen taloudenhoidon vaatimukseen. Ympäristövahinkorahaston tilintarkastuksen hoitaminen ehdotetaan säädettäväksi Valtiontalouden tarkastusviraston tehtäväksi.
Pykälän 2 momentissa olisi perussäännökset tilintarkastajan tehtävistä ja velvollisuudesta antaa kultakin tilikaudelta tilintarkastuskertomus. Momentissa säädettäisiin myös, mistä seikoista tilintarkastuskertomuksessa olisi lausuttava. Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tilinpäätökseen tehtävästä merkinnästä, joka koskisi tehtyä tilinpäätöstä. Merkinnässä olisi viitattava tilintarkastuskertomukseen sekä lausuttava siitä, onko tilinpäätös laadittu hyvän kirjanpitotavan mukaisesti. Pykälän 4 momentti koskisi ongelmatilanteita tilikauden aikana ja 5 momentti rahaston hallituksen ja henkilöstön avustamisvelvollisuutta tarkastuksessa.
30 §.Virkavastuu ja hallinnon yleislakien soveltaminen. Pykälässä säädettäisiin rikos- ja vahingonkorvausoikeudellisesta virkavastuusta ja hallinnon yleislakien soveltamisesta perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön mukaisesti. Perustuslakivaliokunta on korostanut, että uskottaessa hallintotehtäviä muulle kuin viranomaiselle tulee säännösperusteisesti taata oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten noudattaminen tässä toiminnassa. Tämä edellyttää pääsääntöisesti, että asian käsittelyssä noudatetaan hallinnon yleislakeja ja että asioita käsittelevät toimivat virkavastuulla. Perustuslakivaliokunta on lausuntokäytännössään täsmentänyt, että viittausta hallinnon yleislakeihin ei enää nykyisin ole perustuslain 124 §:n takia välttämätöntä sisällyttää lakiin, koska hallinnon yleislakeja sovelletaan niiden sisältämien soveltamisalaa, viranomaisten määritelmää tai liikelaitosten kielellisiä palveluita ja yksityisen kielellistä palveluvelvollisuutta koskevien säännösten nojalla myös yksityisiin niiden hoitaessa julkisia hallintotehtäviä. Sovellettavien lakien luettelon sisällyttämiselle erilliseen pykälään ei toisaalta ole myöskään perustuslaista aiheutuvaa estettä, jos luettelo on kattava. Luettelo sisältäisi tässä tapauksessa myös tietosuojalain (1050/2018). Tietosuojalakia sovelletaan myös yksityisellä sektorilla ja sen soveltamisala määräytyy EU:n tietosuoja-asetuksen mukaisesti. Tietosuojalain 2 §:n 1 momentin mukaan lakia sovelletaan myös tietosuoja-asetuksen 2 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettuun unionin lainsäädännön soveltamisalan ulkopuoliseen jäsenvaltion toimintaan. Ehdotetussa laissa on kyse puhtaasti kansallisiin syihin pohjautuvasta rahastosta, jota EU -lainsäädäntö ei edellytä. Kyse on siis unionin lainsäädännön soveltamisalan ulkopuolisesta jäsenvaltion toiminnasta. Viittaussäännöksellä selvennettäisiin, että tietosuojalakia sovellettaisiin myös tältä osin.
5 luku. Muutoksenhaku
Muutoksenhakua koskevaan lukuun otettavat säännökset tarkoittaisivat, että rahaston hallituksen päätökset avustuksista ja korvauksista sekä maksunkantoviranomaisen päätökset ympäristövahinkomaksuista olisivat kaikki hallintolain (434/2004) 7 a luvussa säädetyn oikaisuvaatimusmenettelyn piirissä. Hallintolain mukaan oikaisua saa vaatia se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Viranomainen saa lisäksi vaatia oikaisua, jos laissa niin säädetään tai jos muutoksenhakuoikeus on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen. Hallintolain mukaan oikaisuvaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista kirjallisesti sille viranomaiselle, joka on tehnyt päätöksen. Oikaisuvaatimus on käsiteltävä kiireellisenä. Hallintolaki sisältää myös säännökset oikaisuvaatimusmenettelyn piiriin kuuluvan päätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta sekä oikaisuvaatimuksen ratkaisemisesta ja virheen korjaamisesta. Haettaessa muutosta oikaisuvaatimukseen annettuun päätökseen sovelletaan hallintolain mukaan, mitä oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa säädetään, jollei muussa laissa toisin säädetä.
31 §.Oikaisuvaatimus avustusta koskevaan päätökseen. Valtionavustuslain muutoksenhakusääntelyn mukaan valtionapuviranomaisen päätökseen voidaan hakea oikaisua siten kuin hallintolaissa säädetään. Ehdotetussa laissa tarkoitettuja avustuksia koskevat rahaston hallituksen päätökset säädettäisiin vastaavasti hallintolaissa säädetyn oikaisuvaatimusmenettelyn piiriin. Tämä olisi perusteltua, koska lain 23 §:n mukaan lain nojalla myönnettäviin avustuksiin sovellettaisiin valtionavustuslakia ja rahaston hallitus hoitaisi muut valtionavustuslaissa valtionapuviranomaiselle säädetyt tehtävät kuin avustusten takaisinperinnän ja maksatuksen keskeyttämisen.
32 §.Oikaisuvaatimus ympäristövahinkomaksua ja korvausta koskevaan päätökseen. Ehdotetussa laissa tarkoitetut ympäristövahinkomaksuja koskevat maksunkantoviranomaisen päätökset ja korvauksia koskevat hallituksen päätökset säädettäisiin hallintolaissa säädetyn oikaisuvaatimusmenettelyn piiriin. Näin sääntely olisi yhdenmukaista avustuksia koskevan vastaavan sääntelyn kanssa.
6 Luku. Erinäiset säännökset
33 §.Ympäristönsuojelun tietojärjestelmään talletettavat tiedot ja ympäristövahinkorahaston hallituksen tiedonsaantioikeus. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tiedoista, jotka maksunkantoviranomaisena toimivan Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen olisi talletettava ympäristönsuojelulain 222 §:ssä tarkoitettuun ympäristönsuojelun tietojärjestelmään. Talletettavat tiedot liittyisivät maksunkantoviranomaiselle säädettävään velvollisuuteen määrätä maksuvelvollisille toiminnanharjoittajille ympäristövahinkomaksut ja kantaa ne, sekä ympäristövahinkorahaston hallitukselle säädettäviin tehtäviin. Kyse olisi siis ehdotettavan ympäristövahinkorahastosta annettavan lain toimeenpanon edellyttämistä tiedoista ja tietotarpeista. Vastaavasti ympäristönsuojelulain 222 §:n sääntelyä muutettaisiin niin, että sen tietosisältöä koskevassa säännöksessä huomioitaisiin myös ympäristövahinkorahastosta annettavan lain nojalla tietojärjestelmään talletettavat tiedot.
Pykälän 1 momentin mukaan tiedot talletettaisiin ”kunkin maksuvelvollisen toiminnanharjoittajan osalta”. Tällä viitattaisiin ehdotettavan lain liitteessä 1 ja 2 tarkoitettuihin toiminnanharjoittajiin, jotka harjoittavat ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa.
Maksuvelvolliset toiminnanharjoittajat yksilöitäisiin niiden tietojen perusteella, joita ympäristönsuojelun tietojärjestelmään kuuluvia tietoja sisältävään valvonta- ja kuormitustietojärjestelmään (YLVA) jo on talletettu ja talletetaan ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisista, ilmoituksenvaraisista ja rekisteröitävistä toiminnoista ja niiden toiminnanharjoittajista. Mainittujen tietojen talletusvelvollisuus koskee ympäristönsuojelulain 223 §:n perusteella valtion ympäristölupaviranomaisia ja valtion valvontaviranomaisia sekä kuntien ympäristönsuojeluviranomaisia. Maksuvelvollisten toiminnanharjoittajien yksilöimiseksi ympäristönsuojelun tietojärjestelmään jo nykyisin talletetut tiedot on käytävä läpi esimerkiksi siitä näkökulmasta, kuuluuko samaan valvontakohteeseen useampia maksuvelvollisia toiminnanharjoittajia. Ehdotetun ympäristövahinkorahastolain toimeenpanon edellyttämä kyseisten tietojen hankeluonteinen päivitystarve on tunnistettu myös esityksen vaikutusarvioinnissa (luvussa 4.2.2).
Tarkoitus on, että ympäristönsuojelun tietojärjestelmään tullaan osana uuden lain toimeenpanoa luomaan toiminto, jonka kautta maksunkantoviranomainen saisi automaattisesti tiedon aina kun järjestelmään talletetaan uusia luvanvaraisia, ilmoituksenvaraisia ja rekisteröitäviä toimintoja, joille tulee määrätä ympäristövahinkomaksu. Tiedonkulun ja maksujen kertymisen varmistamiseksi ehdotetussa 8 §:ssä säädettäisiin kuitenkin nimenomaisesta toiminnanharjoittajaa koskevasta velvollisuudesta tehdä maksunkantoviranomaiselle ilmoitus uuden ja muuttuneen toiminnan aloittamisesta.
Pykälän 1 momentin1 kohdassa ympäristövahinkomaksun määräytymisen perusteilla tarkoitettaisiin lain 2 luvun 6 ja 7 §:n sääntelyä vuosittaisesta ja kertaluonteisesta ympäristövahinkomaksuvelvollisuudesta. Kyseisissä 6 ja 7 §:n säännöksissä säädettäisiin myös pykälän 1 kohdassa tarkoitetusta maksujen suuruudesta. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuista oikaisuvaatimuksesta ja muutoksenhausta säädettäisiin lain 5 luvussa.
Pykälän 1 momentin 2 kohdan tarkoittamasta ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden alkamisajankohdasta säädettäisiin lain 2 luvun 8 §:ssä ja päättymisajankohdasta säädettäisiin lain 2 luvun 9 §:ssä.
Pykälän 1 momentin 3 kohta antaisi mahdollisuuden tallettaa ympäristönsuojelun tietojärjestelmään tarpeen mukaan myös muita kuin pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohdissa nimenomaisesti lueteltuja tietoja, mikäli ne olisivat välttämättömiä ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden ja sen toteuttamisen kannalta. Välttämättömyysarvioinnin tekisi maksunkantoviranomainen. Pykälän 1 momentin 3 kohta olisi tarpeen, koska osa maksuvelvollisuuden näkökulmasta välttämättömistä tiedoista saattaa konkretisoitua ja täsmentyä vasta myöhemmin, kun uuden lain soveltamisesta ja toimeenpanosta saadaan kokemusta.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ympäristönsuojelun tietojärjestelmän tietoihin kohdistuvasta ympäristövahinkorahaston hallituksen tiedonsaantioikeudesta. Momentin mukaan ympäristövahinkorahaston hallituksella olisi maksutta oikeus saada ympäristönsuojelun tietojärjestelmästä ne tiedot ja tiedoista muodostetut tietoaineistot, jotka ovat välttämättömiä sille säädettyjen tehtävien hoitamiseksi. Momentti tarkoittaisi, että ympäristövahinkorahaston hallituksella olisi oikeus saada kyseiset tiedot ja tietoaineistot maksutta, mutta ei kuitenkaan salassapitosäännösten estämättä. Rahaston hallituksen tiedonsaantioikeus olisi siis tarkoituksella rajoitetumpi kuin ympäristönsuojelulain 222 §:n 4 momentin soveltamisalaan kuuluville viranomaisille säädetty tiedonsaantioikeus, joka kattaa oikeuden saada tietojärjestelmän tietoja maksutta ja salassapitosäännösten estämättä. Tämä olisi perusteltua, sillä rahaston hallituksen tietotarpeet eivät lähtökohtaisesti kohdistuisi ympäristönsuojelun tietojärjestelmään mahdollisesti talletettaviin salassa pidettäviin tietoihin. Ympäristövahinkorahaston hallituksen tehtäviin perustuvat hallituksen tietotarpeet liittyisivät esimerkiksi erityyppisiin ympäristövahinkomaksujen laskenta- ja tilastotietoihin, kuten esimerkiksi siihen, miten kertyneet ympäristövahinkomaksut jakautuvat eri toimialojen kesken.
Muilta osin ympäristövahinkorahaston hallituksen tiedonsaantioikeuksiin sovellettaisiin asiaa koskevaa yleislainsäädäntöä eli lakia viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) ja julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annettua lakia (906/2019).
34 §. Ympäristövahinkorahastosta annetun lain rikkominen. Pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi lain 8 §:ssä toiminnanharjoittajalle säädetyn ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta. Uuden tai muuttuneen toiminnan aloittamista koskevan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei maksunkantoviranomainen saisi ympäristövahinkomaksun maksunkantoon vaikuttavaa tietoa, josta syystä laiminlyönti olisi perusteltua säätää rangaistavaksi. Rikkomus olisi rangaistavaa tahallisena tai huolimattomuudesta tehtynä. Seuraamuksena säädettäisiin sakkorangaistus.
35 §.Viittaus rikoslakiin. Pykälä sisältäisi informatiivisen viittaussäännöksen niihin rikoslain säännöksiin, jotka voisivat yleisimmin tulla sovellettavaksi, kun ehdotetun lain säännöksiä rikotaan.
Esimerkiksi kertaluonteisen tai vuosittaisen ympäristövahinkomaksun välttäminen siten, että nimenomaan ympäristövahinkomaksun välttämistarkoituksessa laiminlyö velvollisuuden hakea toiminnalle ympäristönsuojelulain edellyttämän ympäristöluvan tai velvollisuuden tehdä ympäristönsuojelulain edellyttämän ilmoituksenvaraista tai rekisteröitävää toimintaa koskevan ilmoituksen, voisi olla rangaistavaa rikoslain 29 luvun 1-3 §:n veropetossäännösten nojalla (veropetos, törkeä veropetos, lievä veropetos) kun veropetoksen tunnusmerkistö täyttyy myös muilta osin. Rikoslain 29 luvun 9 §:n mukaan verolla tarkoitetaan myös veroon rinnastettavaa julkista maksua, joten mainitut säännökset soveltuvat myös ympäristövahinkomaksuun. Toisaalta jo pelkästään mainittujen ilmoitusten laiminlyönti on säädetty rangaistavaksi ympäristönsuojelulain 225 §:ssä (ympäristönsuojelulain rikkominen) ja ympäristölupavelvollisuuden laiminlyönti on säädetty rangaistavaksi rikoslain 48 luvussa (ympäristörikokset). Joissain tilanteissa saattaa siis nousta esiin lain konkurrenssiin liittyviä kysymyksiä, joissa on kysymys siitä, että samaan tekoon voidaan periaatteessa soveltaa useampia rangaistussäännöksiä. Lainkonkurrenssin olemassaoloa arvioitaessa tulee ottaa huomioon mm. suojataanko rangaistussäännöksillä samaa vai eri oikeushyviä (esim. ympäristöä tai verotuksen oikeellisuutta) ja ovatko tunnusmerkistöt päällekkäisiä. Rikoslaki ei sisällä yleissäännöstä lainkonkurrenssista. Usein lainkonkurrenssia koskevat kysymykset jätetään oikeuskäytännössä ratkaistavaksi, kuten tässäkin tehtäisiin.
Esimerkiksi väärän tiedon antaminen 21 §:ssä tarkoitettua avustusta haettaessa tai avustuksen käyttäminen sen myöntämispäätöksen ehtojen tai määräysten vastaisesti voisi olla rangaistavaa rikoslain 29 luvun 5—7, 7 a ja 8 §:n avustusrikoksiin liittyvien säännösten nojalla (avustuspetos, törkeä avustuspetos, avustuksen väärinkäyttö, törkeä avustuksen värinkäyttö ja avustusrikkomus), kun kyseisten rikosten tunnusmerkistöt täyttyvät myös muilta osin.
Esimerkiksi väärän tiedon antaminen 13, 15 ja 19 §:ssä tarkoitettua korvausta haettaessa voisi olla rangaistavaa rikoslain 36 luvun 1—3 §:n petossäännösten nojalla (petos, törkeä petos, lievä petos), kun petoksen tunnusmerkistö täyttyy myös muilta osin.
Kaikki viittaussäännökseen sisällytetyt rikokset ovat sellaisia, että niihin sovelletaan rikoslain 9 luvun säännöksiä oikeushenkilön rangaistusvastuusta.
7 luku. Voimaantulo
36 §. Voimaantulo. Ehdotettavan lain olisi tarkoitus tulla voimaan 1 päivänä tammikuuta 2025. Ennen lain voimaantuloa ympäristöhallinnon olisi tarkistettava ympäristönsuojelun valvonnan sähköiseen asiointijärjestelmään sisältyvät tiedot maksuvelvollisista ja tehtävä tietojärjestelmään maksujen kantamiseksi tarpeelliset muutokset.
Lailla ympäristövahinkorahastosta kumottaisiin sekä öljysuojarahastosta että ympäristövahinkovakuutuksesta annetut lait.
Öljysuojarahastosta annetusta laista kumottaisiin 1 päivä tammikuuta 2023 alkaen öljysuojamaksun kantamista koskeva luku 2 kokonaisuudessaan sekä torjuntakaluston hankkimista ja torjuntavalmiuden ylläpitoa koskevat 17 § ja 18 §. Öljysuojamaksua ei ole tarkoitus ryhtyä kantamaan enää uudelleen, sillä nykymuotoinen öljysuojamaksu ei ole yhteensopiva EU-oikeudellisten vaatimusten kanssa. Öljy- ja aluskemikaalivahinkojen torjuntavastuiden siirryttyä vuoden 2019 alusta alkaen sisäministeriön hallinnonalalle öljyntorjunta on nykyisin pelastuslain (379/2011) mukaista pelastustoimintaa. Jatkossa öljyntorjunnan täysimääräinen rahoitus, kuten myös öljyvahinkojen torjuntavalmiuden ylläpidon pääasiallinen rahoitus, tulee hyvinvointialueen talousarviosta. Tämä heijastuu osaltaan öljysuojarahaston asemaan öljyvahinkoihin varautumisessa. Edellä mainitut muutokset eivät vaikuttaisi öljysuojarahastosta maksettaviin korvauksiin, joihin on jo annettu ennakkohyväksyntä eli näitä korvauksia voitaisiin maksaa vuoden 2023 puolella. Lisäksi öljysuojarahastosta voitaisiin maksaa vuoden 2022 aikana syntyneet torjuntavalmiuden ylläpitoa koskevat korvaushakemukset, jotka tulevat öljysuojarahaston käsiteltäväksi vuoden 2023 aikana.
Lisäksi öljysuojarahastosta annetusta laista kumottaisiin 25 §:n 3 momentti, joka koskee talousarviosiirtoa öljyjätemaksun kertymisestä. Öljyjätemaksua koskeva laki on kumottu vuoden 2020 alusta lähtien, joten kyseistä maksua koskeva momentti ei ole enää tarpeen öljysuojarahastolaissa.
37 §. Siirtymäsäännös. Ehdotetulla lailla ei olisi taannehtivaa vaikutusta. Ennen lain voimaantuloa harjoitetusta toiminnasta johtuneesta pilaantumistapahtumasta tai muusta vastaavasta häiriöstä aiheutuneiden vahinkojen ja torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiseen sovellettaisiin tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä, vaikka korvausta haettaisiin taikka vahinko tai ympäristön pilaantuminen tai muu häiriö ilmenisi vasta tämän lain tultua voimaan.
Ympäristön pilaantuminen tai muu häiriö voi aiheutua hitaasti pitkän ajan kuluessa. On myös mahdollista, että vahinko tai tarve torjunta- ja ennallistamistoimille havaitaan vasta vuosien kuluttua ympäristön tilan haitallisesta muutoksesta. Ehdotettua lakia sovellettaisiin niiden vahinkojen ja torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiseen, joiden syynä on lain voimaantulon jälkeen harjoitetusta toiminnasta johtunut pilaantumistapahtuma tai muu vastaava häiriö.
38 §. Öljysuojarahastoa koskevat siirtymäsäännökset. Ehdotetun lain voimaan tullessa öljysuojarahastolla olevat varat joko siirrettäisiin ympäristövahinkorahastoon tai palautettaisiin valtion talousarvioon. Öljysuojamaksun tuotolla kerätyt varat siirrettäisiin ympäristövahinkorahastoon. Sen sijaan valtion talousarviosta öljypilaantuneiden alueiden puhdistamiseen tai pelastustoimen alueiden öljyntorjuntavalmiuden ylläpitokustannuksiin myönnetyt ja käyttämättä olevat määrärahat palautuisivat talousarvioon. Jos kuitenkin öljysuojarahastolle olisi myönnetty määräraha käytettäväksi tiettyihin korvauksiin, joita koskevien hakemusten käsitteleminen olisi vielä kesken, siirrettäisiin myös tämä määräraha ympäristövahinkorahastoon.
Öljysuojarahastosta ei tulisi siirrettäväksi merkittäviä varoja ympäristövahinkorahastoon. Öljysuojamaksun kantaminen on keskeytetty 1.3.2020 alkaen, koska öljysuojarahaston varat ylittivät öljysuojarahastosta annetun lain 8 §:n mukaisen ylimmän pääomarajan. Öljysuojarahaston varat on kuitenkin lähes kokonaan sidottu rahastolain 17 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuilla, pelastustoimen hankintoja koskevilla ennakkopäätöksillä tai valtion talousarviosta öljypilaantuneiden maa- ja pohjavesialueiden puhdistamiskustannuksiin myönnetyillä määrärahapäätöksillä. Öljysuojamaksun tuotosta on vuoden 2021 lopussa sitomattomia varoja noin 2,4 miljoonaa euroa. Summasta on katettava paitsi rahaston hallinnon noin 100 000 euron vuosittaiset kustannukset myös esimerkiksi öljyvahingoista ja niiden torjunnasta myönnettävät korvaukset. Öljysuojamaksuun liittyvien EU-oikeudellisten ongelmien vuoksi on tarkoitus, että jo ennen öljysuojarahastosta annetun lain kumoamista öljysuojamaksun kantamista koskevat säännökset kumotaan. Ison öljyvahingon korvaaminen öljysuojarahastosta olisi tästä syystä mahdollista vain valtion talousarviosta myönnettävän määrärahan turvin, jos vahinko tapahtuisi ennen ehdotettavan lain voimaantuloa. Öljypilaantuneiden kohteiden kunnostamiseen myönnetyistä yhteensä 51,7 miljoonan euron määrärahoista öljysuojarahastossa on vielä jäljellä vajaat kaksi miljoonaa euroa, jotka hyvin todennäköisesti tulevat käytetyiksi kokonaan ennen rahaston toiminnan päättymistä.
Öljysuojarahaston taloudellisen tilanteen vuoksi valtion talousarviosta on vuonna 2021 siirretty neljä miljoonaa euroa käytettäväksi pelastustoimen alueiden öljyntorjunnasta ja öljyntorjuntavalmiuden ylläpidosta (laki öljysuojarahastosta 17 § 1 mom. 2 kohta) aiheutuvien kustannusten korvaamiseen. Määrärahasiirrolla on katettu pelastuslaitosten lakisääteisiä tehtäviä valmiuden ylläpitämiseksi. Vastaava määrärahasiirto sisältyy vuoden 2022 talousarvioon. Vuoden 2023 alussa pelastustoimi siirtyy hyvinvointialueiden hoidettavaksi ja myös öljyvahinkojen torjuntavalmiuden hankinta- ja ylläpitokustannukset tulevat sisältymään hyvinvointialueiden pelastustoimen rahoitukseen. Määrärahasiirto valtion talousarviosta öljysuojarahastoon on kuitenkin tarpeellinen vielä vuonna 2023, jotta pelastustoimelle voidaan korvata öljyvahinkojen torjunnasta ja torjuntavalmiuden ylläpidosta vuonna 2022 aiheutuneet kustannukset. Pelastustoimen alueille öljyvahinkojen torjuntavalmiuden ylläpitämisestä vuonna 2020 aiheutuneiden kustannusten korvaamiseen vuoden 2021 talousarviossa myönnetty määräraha tuli käytetyksi lukuun ottamatta noin 50 000 euron osuutta. Tällä perusteella voidaan arvioida, että mahdolliset muut pelastuslaitosten öljyvahinkojen torjuntavalmiuden korvaamiseen myönnettävät määrärahat käytetään käytännössä kokonaan.
Pykälän 2 momentin mukaan öljysuojarahaston toiminnan päättyessä rahastossa kesken olevien asioiden käsittelyä jatketaan ympäristövahinkorahastossa. Siirrolla turvataan hakijoiden oikeus saada päätös asiaansa. Siirtyviä asioita ei todennäköisesti olisi paljon, koska pelastustoimelle ennakkopäätöksillä myönnetyt korvaukset ja öljyntorjuntavalmiuden ylläpidosta myönnettävät korvukset olisi jo kaikki todennäköisesti ehditty ratkaista. Keskeneräiset asiat olisivat pääasiassa viranomaisten öljyvahinkojen torjuntakustannusten ja vahinkoa kärsineiden vahingonkorvauksia ja ennallistamiskustannuksia koskevia hakemuksia. Asian siirtäminen ympäristövahinkorahaston ratkaistavaksi ei kuitenkaan tarkoittaisi muutosta sovellettavaan lakiin, vaan hakemukset ratkaistaisiin edelleen öljysuojarahastosta annetun lain nojalla.
Kaikista ennen ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantuloa tapahtuneista öljyvahingoista ei välttämättä ehdittäisi hakea korvausta öljysuojarahastosta. Öljyvahingon syy- ja vastuukysymysten selvittäminen voisivat viivyttää hakemuksen tekemistä ja käytännön syistä myös loppuvuodesta tapahtuvista vahingoista tuskin ehdittäisiin tehdä hakemusta ajoissa. Näistä tilanteista säädettäisiin pykälän 3 momentissa. Hakemus öljyvahingon ja sen torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamisesta olisi tehtävä kahden vuoden kuluessa ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantulosta. Hakemus olisi tehtävä määräaikana, vaikka öljyvahingon vastuukysymysten käsittely oikeudessa olisi vielä kesken taikka kustannusten periminen vastuulliselta olisi ulosottomenettelyssä. Korvauksista kuitenkin päätettäisiin vasta sen jälkeen, kun sekä oikeus korvaukseen, että sen määrä olisi saatu selvitetyksi. Öljyvahingon korvaamisesta päätettäisiin öljysuojarahastosta annetun lain säännösten nojalla. Ehdotettu kahden vuoden määräaika olisi siirtymäaikana kohtuullinen ottaen huomioon, että öljysuojarahastosta annetun valtioneuvoston asetuksen 1 §:n mukaan korvausta öljysuojarahastosta on haettava korvattavaksi tarkoitettua tapahtumaa seuraavan kalenterivuoden loppuun mennessä.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että ympäristövahinkorahastosta annetun lain tultua voimaan, kaikki hakemukset öljyvahinkojen ja niiden torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamisesta olisi tehtävä ympäristövahinkorahastolle. Säännöksellä olisi tarkoitus välttää epäselvyys sen suhteen, mihin ennen lain voimaantuloa tapahtuneita öljyvahinkoja koskevat hakemukset olisi toimitettava öljysuojarahaston toiminnan päätyttyä.
Momentissa 5 olisi tarkentava säännös siitä, että jos muualla lainsäädännössä viitattaisiin öljysuojarahastosta annettuun lakiin, sovellettaisiin sen asemesta tätä lakia.
39 §. Ympäristövahinkovakuutusta koskevat siirtymäsäännökset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että ennen ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantuloa aiheutuneeseen, vakuutusjärjestelmästä korvattavaan eli ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa tarkoitetun ympäristövahingon ja sen torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiseen sovellettaisiin ympäristövahinkovakuutuksesta annetun lain säännöksiä.
Ympäristövahinkovakuutuslain 5 §:n mukaan korvauksen myöntämisen edellytys on, että korvausvaatimus on tehty vakuutuskauden aikana. Vakuutuskausi on kalenterivuosi. Vakuutuskauden päättymisen jälkeen ilmoitetusta vahingosta vastaa uusi vakuutuksenantaja tai Ympäristövakuutuskeskuksen jäseninä olevat vakuutusyhtiöt. Keskuksen jäsenyhtiöt vastaavat korvattavasta ympäristövahingosta esimerkiksi silloin, kun vakuutuksen ottaminen on laiminlyöty tai kun vakuuttamisvelvollisuus on lakannut. Korvausvaatimusten esittämiselle on lain 17 §:ssä säädetty erityinen vanhentumisaika. Kun vahinkoa kärsinyt on saanut tietää siitä, että hän ei saisi perityksi korvausta korvausvelvolliselta taikka siitä, että korvausvelvollista ei ole saatu selvitetyksi, on hänen kolmen vuoden kuluessa tiedon saamisesta ilmoitettava vahingosta kirjallisesti vakuutuksenantajalle tai Ympäristövakuutuskeskukselle. Erityisestä syystä korvausvaatimus voidaan ottaa tutkittavaksi myöhemminkin. Korvausvaatimus on kuitenkin aina esitettävä viimeistään 10 vuoden kuluessa vahingon ilmenemisestä.
Ympäristövakuutuskeskuksen ja vakuutusyhtiöiden kannalta olisi tarpeen asettaa vakuutusperusteisille vastuille selkeä päättymisaika, jotta järjestelmän vakuutuskauden jälkeinen riski ja tulevat kulut pystyttäisiin arvioimaan. Vakuutukseen perustuvat vastuut päättyvät lähtökohtaisesti vakuutuskauden päättymiseen, minkä vuoksi ei ole katsottu asianmukaiseksi, että Ympäristövakuutuskeskus ja vakuutusyhtiöt joutuisivat odottamaan mahdollisesti jopa kymmenen vuotta ympäristövahinkorahastoa koskevan lainsäädännön voimaantulosta, ennen kuin ne tietäisivät varmasti kaikki vastuullaan olevat vahingot. Ottaen huomioon ympäristövahinkovakuutuksen nojalla tehdyt harvat korvaushakemukset, ei ole todennäköistä, että uusia vahinkoja ilmenisi enää viiden vuoden kuluttua ehdotettavan rahastojärjestelmän voimaantulosta.
Ympäristövahinkovakuutuslain mukaisessa vakuutuksessa on kyse vaatimisperusteisesta eli niin sanotusta claims made –vakuutuksesta, mikä tarkoittaa, että edellytyksenä vahingon korvaamiselle on se, että korvausvaatimus on tehty vakuutuskauden aikana. Tämä ilmenee ympäristövahinkovakuutuslain 5 §:n 1 momentin 2 virkkeestä. Tätä lähtökohtaa on kuitenkin ympäristövahinkovakuutuslaissa lievennetty, sillä vakuutuskauden päättymisestä ei ympäristövahinkovakuutuslain voimassa ollessa seuraa sitä, että oikeus vakuutuskauden aikana ilmoittamatta jääneeseen vahinkoon olisi menetetty riippumatta siitä, onko vahingonaiheuttaja ottanut uuden vakuutuskauden samalta vakuutuksenantajalta tai ei. Ympäristövahinkovakuutuslain 5 §:n 1 momentin esitöiden mukaan vakuutuskauden päättymisen jälkeen ilmoitetusta vahingosta vastaisi uusi vakuutuksenantaja tai Ympäristövakuutuskeskuksen jäseninä olevat vakuutusyhtiöt. Oikeus korvaukseen päättyisi ajan kulumisen perusteella vasta, jos vahingosta ei ole ilmoitettu vakuutuksenantajalle tai Ympäristövakuutuskeskukselle ympäristövahinkovakuutuslain 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa määräajassa.
Ehdotetun ympäristövahinkorahastoa koskevan lain mukaisen ympäristövahinkorahaston ajallinen soveltuvuus määräytyy puolestaan tapahtumisperiaatteen mukaan. Ehdotetun lain 37 §:n siirtymäsäännöksen mukaan ennen lain voimaantuloa harjoitetusta toiminnasta johtuneen ympäristövahingon tai sen aiheuttamasta pilaantumisesta tai muusta häiriöstä johtuneiden torjunta- ja ennallistamiskustannusten korvaamiseen sovelletaan tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä, vaikka vahinko tai ympäristön pilaantuminen tai muu häiriö ilmenisi vasta tämän lain tultua voimaan. Kun ympäristövahinkovakuutuslaki kumoutuisi ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantulon myötä, aiheutuisi käytännössä tilanne, jossa ympäristövahinkovakuutuslain 17 §:ssä tarkoitetun kolmen vuoden määräajan jälkeen vahingonkärsijällä ei olisi enää mahdollisuutta saada korvausta, sillä ympäristövahinkovakuutuslain mukaisia vakuutuskausia ei enää myönnettäisi eikä mikään vakuutusyhtiö vakuutuksenantajana eikä Ympäristövakuutuskeskus 6 §:n nojalla olisi vakuutuksen perusteella vastuussa.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vakuutuksenantajalle tai Ympäristövakuutuskeskukselle tehtävän korvausvaatimuksen esittämiselle asetettavasta lisäajasta. Korvausvaatimus olisi tehtävä kirjallisesti vakuutuksenantajalle tai Ympäristövakuutuskeskukselle viiden vuoden kuluessa siitä, kun vahinkoa kärsinyt on saanut tietää siitä, että korvausta ei saada perityksi korvausvelvolliselta tai että korvausvelvollista ei ole saatu selvitetyksi. Korvausvaatimus olisi joka tapauksessa tehtävä viimeistään viiden vuoden kuluessa ympäristövahinkorahastoa koskevan lain voimaantulosta.
Pykälässä määritellyssä lisäajassa tehty korvausvaatimus katsottaisiin tehdyksi ympäristövahinkovakuutuksen viimeisen vakuutuskauden aikana. Ympäristövahinkovakuutuslain 5 §:n mukaan vakuutuskausi on kalenterivuosi. Viimeisen vakuutuskauden ja pykälässä säädetyn lisäilmoitusajan aikana ympäristövahinkovakuutukseen ilmoitetuista yhdestä vakuutustapahtumasta maksettaisiin korvausta enintään 6 miljoonaa euroa. Kahdesta tai useammasta vakuutustapahtumasta maksetaan korvausta yhteensä enintään 10 miljoonaa euroa. Siten mikäli vahingonkärsijälle olisi maksettu jo korvauksen enimmäismäärä viimeisen vakuutuskauden aikana ennen ympäristövahinkovakuutuslain kumoamista, samalle vahingonkärsijälle ei voitaisi enää maksaa korvausta lisäilmoitusajan kuluessa.
Korvausvaatimus olisi tehtävä Ympäristövakuutuskeskukselle tai ympäristövahinkovakuutuksen myöntäneelle vakuutuksenantajalle viiden vuoden kuluessa ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantulosta. Tämän jälkeen vakuutuksenantajalta tai Ympäristövakuutuskeskukselta ei enää olisi mahdollista saada vakuutukseen perustuvaa korvausta.
Laki ympäristövahinkovakuutuksesta kattaa ympäristövahingot, jotka aiheutuvat aikaisintaan 1 päivä tammikuuta 1999 harjoitetusta toiminnasta. Ainakin teoriassa voisi siis olla olemassa ympäristövahinkoja, jotka olisivat korvattavia ympäristövahinkovakuutuksesta annetun lain perusteella, mutta jotka eivät ilmenisi ennen 1 momentissa säädetyn viiden vuoden määräajan päättymistä. Jotta ympäristövakuutusjärjestelmästä siirtymisestä ympäristövahinkojärjestelmään ei syntyisi vastuukuilua tilanteissa, joissa vahinko on aiheutunut ennen ympäristövahinkolain voimaantuloa, mutta vahingonkärsijä on saanut tietää siitä vasta siirtymäajan jälkeen, 3 momentissa säädettäisiin ympäristövahinkorahaston vastuusta viiden vuoden siirtymäajan päätyttyä. Korvausvaatimus voitaisiin 2 momentissa tarkoitetun vakuutusyhtiölle tai Ympäristövakuutuskeskukselle tehtävän pidennetyn ilmoitusajan jälkeen esittää ympäristövahinkorahastolle. Korvausvaatimus ympäristövahinkorahastolle olisi kuitenkin tehtävä viimeistään kymmenen vuoden kuluessa ympäristövahinkorahastosta annetun lain voimaantulosta. Tämän jälkeen ympäristövahinkorahastosta ei enää olisi mahdollista saada vakuutukseen perustuvaa korvausta. Tällaisen tilanteen syntymistä voidaan pitää hyvin epätodennäköisenä.
40 §. Eräitä energiantuotantolaitoksia koskeva siirtymäsäännös. Siirtymäsäännöksessä säädettäisiin polttoaineteholtaan vähintään 1 mutta alle 5 megawatin energiantuotantolaitoksen ympäristövahinkomaksuvelvollisuuden alkamisesta. Osa kyseisen kokoluokan energiantuotantolaitoksista on jo nykyisin ympäristöluvan tai rekisteröinnin piirissä. Valtaosa kyseisen kokoluokan energiantuotantolaitoksista tulee kuitenkin rekisteröinti- tai ympäristölupavelvollisiksi vasta 1.1.2029 alkaen. Tämä perustuu tiettyjen keskisuurista polttolaitoksista ilmaan joutuvien epäpuhtauspäästöjen rajoittamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2015/2193. Sääntelyn selkeyden varmistamiseksi ympäristövahinkomaksuvelvollisuus säädettäisiin kaikille kyseisen kokoluokan energiantuotantolaitoksille alkamaan vasta 1.1.2029 alkaen.
41 §. Turvetuotantoa koskeva siirtymäsäännös. Siirtymäsäännöksessä säädettäisiin turvetuotantoa koskevasta poikkeussäännöksestä, jonka mukaan kertaluonteista ympäristövahinkomaksua ei enää suoritettaisi sellaisesta turvetuotannosta ja siihen liittyvästä ojituksesta, jonka lopettamisesta on ilmoitettu ennen lain voimaantuloa toimivaltaiselle viranomaiselle, mutta toimintaa koskeva lupa ei ole vielä rauennut. Kyse on luvista, jotka ovat vielä voimassa, mutta vain siltä osin, kun kyse on esimerkiksi vesien käsittelyä koskevista määräyksistä, jälkihoitotoimien kesken olosta tai jälkihoitovaihetta koskevan hakemuksen käsittelystä viranomaisessa, useimmiten aluehallintovirastossa.