7.1
7.1 Laki eräiden kiinteistönhankintojen luvanvaraisuudesta
1 §. Lain soveltamisala ja suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälässä säädetään lain soveltamisalasta ja suhteesta muuhun lainsäädäntöön. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa säädetään, että lakia sovelletaan kiinteistön hankintaan Suomen valtion alueelta, jos luovutuksensaajana on muualla kuin Euroopan unionin jäsenvaltion tai Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion alueella kotipaikkaansa pitävä yhteisö tai muun kuin Euroopan unionin jäsenvaltion tai Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalainen. Pykälän 1 momentin 1 kohtaan ehdotetaan lisättäväksi, että lakia sovellettaisiin myös sellaiseen henkilöön, jolla ei ole kansalaisuutta, jonka kansalaisuus olisi tuntematon tai jonka kansalaisuutta ei ole luotettavasti todennettu. Ehdotettu muutos selkeyttäisi oikeustilaa ja lupavelvollisuuden selvittämistä niin lupia käsittelevän viranomaisen kuin asiakkaankin näkökulmasta.
Kansalaisuuden luotettavalla todentamisella tarkoitettaisiin tässä yhteydessä, että henkilön kansalaisuuden osoittavaa asiakirjaa ei Suomessa tunnustettaisi viralliseksi henkilöllisyyden tunnistamisen välineeksi, josta kansalaisuus pystyttäisiin todentamaan, esimerkiksi toisen maan myöntämä muukalaispassi. Kansalaisuuden ollessa tuntematon henkilöllä voi olla kansalaisuus, mutta se ei ole Suomen viranomaisten tiedossa. Voi myös olla, että henkilöllä ei ole lainkaan kansallisuutta.
Pykälän 1 momentin 2 kohdassa säädetään, että lakia sovelletaan kiinteistön hankintaan Suomen valtion alueelta, jos luovutuksensaajana on yhteisö, jolla on kotipaikka Euroopan unionin jäsenvaltion tai Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion alueella, mutta jossa 1 kohdassa tarkoitetulla luonnollisella henkilöllä tai yhteisöllä on vähintään yksi kymmenesosa osakeyhtiön kaikkien osakkeiden yhteenlasketusta äänimäärästä tai vastaava tosiasiallinen vaikutusvalta. Kohtaan ehdotetaan lisättäväksi, että vastaava tosiasiallinen vaikutusvalta olisi muussa yhteisössä tai liikkeessä.
Hallituksen esityksessä eduskunnalle kansallisen turvallisuuden huomioon ottamista alueiden käytössä ja kiinteistönomistuksissa koskevaksi lainsäädännöksi on eräiden kiinteistönhankintojen luvanvaraisuudesta annetun lain 1 §:n 1 momentin 2 kohdan osalta todettu, että lain henkilöllinen soveltamisala vastaisi pääosin ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta annetun lain (172/2012) 2 §:n 3 kohdassa säädettyä ja luvanvaraisuuden henkilöllistä ulottuvuutta olisi tarkoitus soveltaa mainitun lain kanssa samalla tavalla. Ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta annetun lain 2 §:n 3 kohdassa on vastaavan tosiasiallisen vaikutusvallan osalta säädetty, että se koskee tosiasiallista vaikutusvaltaa muussa yhteisössä tai liikkeessä.
Muutos selkeyttäisi lain tulkintaa, sillä nykyisen sanamuodon perusteella on esiintynyt jokin verran epäselvyyttä siitä, mihin tosiasiallisella vaikutusvallalla säännöksessä viitataan. Muutoksen jälkeen laista ilmenisi selkeästi, että siinä viitataan tilanteeseen, jossa henkilöllä on tosiasiallinen vaikutusvalta muussa yhteisössä tai liikkeessä.
Tosiasiallista vaikutusvaltaa voitaisiin käyttää esimerkiksi rahoituksen tai erilaisten julkisten tai salaisten sopimusten muodossa. Tosiasiallista vaikutusvaltaa voidaan käyttää myös kiristämällä tai painostamalla. Joissain tilanteissa tosiasiallisen vaikutusvallan käyttäjä halutaan usein häivyttää taustalle eri syistä, joita voi olla henkilöomistajuuden häivyttäminen tai esimerkiksi eri maiden eri syistä asettamien pakotteiden kiertäminen.
Yhteisöllä tarkoitetaan yksityis- ja julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä, joita ovat esimerkiksi elinkeinotoimintaa harjoittava luonnollinen henkilö ja kuolinpesä, avoin yhtiö, kommandiittiyhtiö, osakeyhtiö, osuuskunta, yhdistys, säätiö ja muu yksityisoikeudellinen oikeushenkilö, valtio ja sen laitos, kunta, kuntayhtymä, seurakunta ja muu uskonnollinen yhdyskunta sekä muu julkisoikeudellinen oikeushenkilö, ulkomaisen yhteisön tai säätiön Suomessa oleva sivuliike tai muu yritys- ja yhteisötietolain (244/2001) 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeushenkilö. Tapauskohtaisesti myös trustit voivat kuulua tämän määritelmän alle. Oikeuskäytännössä esimerkiksi ratkaisussa KHO 2015:9 yhdysvaltalainen Delaware Statutory Trust -tyyppinen trusti rinnastettu kotimaiseen julkiseen osakeyhtiöön.
2 §. Luvanvarainen kiinteistönhankinta. Pykälän 1 momentissa säädetään, että edellä 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu luonnollinen henkilö tai yhteisö saa hankkia kiinteistön Suomen valtion alueelta vain, jos puolustusministeriö myöntää hankinnalle luvan. Pykälän 2 momentin 1 kohdassa säädetään puolestaan, että lupaa ei tarvita, jos kiinteistön luovuttajana on saajan avio- tai avopuoliso tai rekisteröidyn parisuhteen osapuoli.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, jossa säädettäisiin, että lupaa kiinteistön hankintaan ei tarvittaisi myöskään, jos luovuttajana olisi saajan entinen avio- tai avopuoliso taikka rekisteröidyn parisuhteen osapuoli, saaja omistaisi ennestään osuuden luovutuksen kohteena olevasta kiinteistöstä ja luovutus tapahtuisi viimeistään kahden kuukauden kuluttua avio- tai avoliiton taikka rekisteröidyn parisuhteen purkautumisesta.
Muutoksella katettaisiin tilanteet, jossa avio-, avo- tai rekisteröidyn parisuhteen eron yhteydessä toinen liiton osapuoli haluaisi ostaa itselleen toisenkin puolen kiinteistöstä. Muutoksen myötä voitaisiin välttää kohtuuttomia tilanteita, joissa henkilö joutuisi hakemaan eron yhteydessä lupaa jo entuudestaan osittain omistamansa kiinteistön hankintaan.
Avioliittolain (234/1926) 3 §:n mukaan avioliitto purkautuu, kun toinen puoliso kuolee tai julistetaan kuolleeksi taikka kun puolisot tuomitaan avioeroon. Rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 7 §:ssä säädetään, että rekisteröity parisuhde purkautuu, kun parisuhteen toinen osapuoli kuolee tai julistetaan kuolleeksi taikka parisuhde puretaan tuomioistuimen päätöksellä.
Avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (26/2011) 3 §:n mukaan avopuolisoilla tarkoitetaan tässä laissa yhteistaloudessa asuvia parisuhteen (avoliiton) osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota sellaista henkilöä, joka on avioliitossa. Lain esitöiden mukaan yhteistalouden purkamista koskeviin säännöksiin turvaudutaan todennäköisimmin avopuolisoiden erotessa tai toisen avopuolison kuollessa, jolloin kaikki avoliiton määritelmän osatekijät (parisuhde, yhteisasuminen ja yhteistalous), yleensä päättyvät samanaikaisesti. Lähtökohtaisesti yhdenkin avoliiton osatekijän puuttuminen riittää siihen, että avoliiton määritelmä ei enää täyty ja avoliitto katsotaan päättyneeksi lain tarkoittamassa mielessä. Normaalielämään kuuluu kuitenkin tilanteita, joissa avopuoliso asuu väliaikaisesti erossa muusta perheestä (esimerkiksi opiskelun, työn tai sairaalahoidon vuoksi) ilman, että avopuolisoiden tarkoituksena on katkaista parisuhdetta tai yhteistaloussuhdetta. Tällaisissa tilanteissa avoliiton katsotaan jatkuvan, kunnes myös joko yhteistaloussuhde tai parisuhde päättyy (HE 37/2010 vp, s. 21).
Lupa ei siis olisi tarpeen, jos kiinteistön omistajanvaihdos tapahtuisi eron yhteydessä. Luovutuksen tulisi kuitenkin tapahtua kahden kuukauden kuluessa erosta. Kiinteistöä ei siis voisi luvatta hankkia henkilö, joka hankkii kiinteistön itselleen entiseltä puolisoltaan tai rekisteröidyn parisuhteen osapuolelta pitkän ajan takaa.
Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan lupaa kiinteistönhankinnalle ei tarvita, jos aviopuolisot, avopuolisot tai rekisteröidyn parisuhteen osapuolet hankkivat yhdessä kiinteistön ja toinen heistä ei tarvitse tämän lain mukaista lupaa. Kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että henkilön, joka ei tarvitse lupaa kiinteistön hankintaan, tulisi lisäksi hankkia itselleen vähintään yksi kymmenesosa kaupan kohteena olevasta kiinteistöstä.
Laissa ei tällä hetkellä ole säädetty tarkemmin yksityishenkilöiden osalta yhdessä hankkimisen omistusosuuksista, mistä syystä säännös on ollut epäselvä niin luvan hakijoille kuin luvan myöntämisestä vastaaville viranomaisille. Käytännössä on esiintynyt tilanteita, jossa toisen osapuolen omistusosuus hankittavasta kiinteistöstä jäisi hyvin pieneksi. Tämä ei vastaa vapautuksen taustalla ollutta ajatusta yhteisomistuksesta. Henkilön, jonka ei lain mukaan tarvitse hakea lupaa kiinteistön hankinnalle, tulisi ehdotuksen mukaan jatkossa hankkia vähintään kymmenen prosenttia kaupan kohteena olevasta kiinteistöstä, jotta lupaa ei tarvittaisi. Yhden kymmenesosan omistusosuus vastaisi myös lain 1 §:n 2 momentin ehtoa vähintään yhdestä kymmenesosasta osakeyhtiön kaikkien osakkeiden yhteenlasketusta äänimäärästä. Sama yhden kymmenesosan raja on säädetty myös lakiin ulkomaisten yritysostojen seurannasta (172/2012). Esimerkiksi lain 2 §:ssä säädetään, että ulkomaisella ostajalla tarkoitetaan yhteisöä ja säätiötä, jolla on kotipaikka EU:n tai EFTA:n jäsenvaltioiden alueella, mutta jossa a alakohdassa tarkoitetulla ulkomaalaisella tai b alakohdassa tarkoitetulla yhteisöllä tai säätiöllä on vähintään yksi kymmenesosa osakeyhtiön kaikkien osakkeiden yhteenlasketusta äänimäärästä tai vastaava tosiasiallinen vaikutusvalta muussa yhteisössä tai liikkeessä.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jossa säädettäisiin siitä, mitä avopuolisoilla tarkoitetaan nyt ehdotetussa laissa. Momentin mukaan avopuolisoilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka eivät ole keskenään avioliitossa, mutta jotka elävät jatkuvasti yhteisessä taloudessa avioliitonomaisissa olosuhteissa. Lähes vastaavaa määritelmää käytetään avoliitosta kansaneläkelain (568/2007) 5 §:n 1 momentissa. Pykälän mukaan avoliitolla tarkoitetaan sitä, että kaksi henkilöä, jotka eivät ole keskenään avioliitossa, elävät jatkuvasti yhteisessä taloudessa avioliitonomaisissa olosuhteissa. Avoliitolta ei nyt ehdotetussa laissa siis edellytettäisi, että henkilöt ovat asuneet vähintään viisi vuotta yhdessä tai että heillä olisi yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi, kuten avopuolisoiden yhteistalouden purkautumisesta annetun lain 3 §:ssä edellytetään, jotta suhde voitaisiin määritellä avoliitoksi.
Ehdotetun lain säännöksiä sovellettaisiin siis jatkuvasti yhteisessä taloudessa eläviin henkilöihin, jotka elävät avioliitonomaisissa olosuhteissa. Esimerkiksi kaksi keskenään asuvaa ystävää eivät ehdotetun säännöksen perusteella olisi avopuolisoita. Säännöstä voitaisiin kuitenkin soveltaa esimerkiksi kahteen parisuhteessa olevaan henkilöön, jotka hankkivat itselleen ensimmäisen yhteisen asunnon vakituista asumista varten.
4 §. Luvan hakeminen. Pykälässä säädetään luovutuksensaajan velvollisuudesta hakea lupaa puolustusministeriöltä kiinteistön hankinnalle ennen kiinteistön luovutusta tai kahden kuukauden kuluessa kiinteistön luovutuksen vahvistamisesta tai siitä, kun kauppa on syntynyt maakaaren (540/1995) 9 a luvussa tarkoitetussa sähköisessä kaupankäyntijärjestelmässä. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi 2 momentin osalta, minkä lisäksi pykälään lisättäisiin uusi 3 ja 4 momentti.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että puolustusministeriö voisi pyytää hakijaa esittämään selvityksen kiinteistön hankinnan rahoituksesta ja rahoituksen alkuperästä sekä muita lupahakemuksen käsittelemiseksi tarvittavia tietoja. Rahoituksen ja sen alkuperän selvittäminen perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU 2019/452). Asetus velvoittaa jäsenmaita notifioimaan komissiolle ja muille jäsenmaille ne ulkomaiset suorat sijoitukset, joilla voi olla vaikutusta turvallisuuteen tai yleiseen järjestykseen. Kiinteistöhankintojen katsotaan kuuluvan Suomessa notifioinnin piiriin. Selkeyden vuoksi lakiin kirjattaisiin velvollisuus avata kiinteistökaupan rahoituksen lähde huolimatta siitä, että asetus jo sellaisenaan on suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä Suomessa.
Asetuksen 9 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 6 artiklan 1 kohdan nojalla tiedoksi annetut tai komission ja muiden jäsenvaltioiden 6 artiklan 6 kohdan ja 7 artiklan 5 kohdan nojalla pyytämät tiedot asetetaan komission ja pyynnön esittäneiden jäsenvaltioiden saataville ilman aiheetonta viivytystä. Artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaan edellä 1 kohdassa tarkoitettuihin tietoihin on kuuluttava sijoituksen rahoitus ja sen alkuperä parhaiden jäsenvaltion käytettävissä olevien tietojen perusteella.
Lisäksi 2 momentissa säädettäisiin, että valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä hakemuksen sisällöstä. Asetuksenantovaltuus on sama kuin voimassa olevassa laissa, mutta sen sanamuotoa on muutettu vastaamaan säädösten kirjoitusasun muotovaatimuksia. Ehdotettu 2 momentti vastaisi myös muilta osin voimassa olevaa säännöstä, sillä voimassa olevassa 2 momentissa säädetään jo nyt, että luovutuksensaajan on puolustusministeriön pyynnöstä annettava myös muita lupahakemuksen käsittelemiseksi tarpeellisia tietoja.
Pykälään ehdotetaan uutta 3 momenttia, joka olisi sama kuin voimassa olevan lain 5 §:n 2 momentti. Momentin mukaan puolustusministeriön on pyydettävä hakemuksesta lausunto siltä viranomaiselta, jonka toimialaan kuuluvien tehtävien hoitamiseen kiinteistön hankinta saattaa vaikuttaa, jollei lausunnon pyytäminen ole ilmeisen tarpeetonta. Puolustusministeriö voi hankkia myös muita asiaan liittyviä tarpeellisia lausuntoja ja selvityksiä. Säännös siirrettäisiin lain 5 §:stä lain 4 §:ään säännösten sisällöllisen johdonmukaisuuden parantamiseksi. Lain 4 §:ssä säädetään luvan hakemisesta ja sen prosessista, kun taas lain 5 §:ssä säädetään luvan myöntämisen edellytyksistä.
Viranomaisen on hallintolain 31 §:n 1 momentin mukaan huolehdittava asian riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot sekä selvitykset. Ehdotettu 3 momentti on sinänsä päällekkäistä sääntelyä hallintolain, joka on yleislaki, kanssa ja on osittain informatiivinen. Säännös kuitenkin vahvistaisi ehdotettua 8 §:ssä säädettyä puolustusministeriön tiedonsaantioikeutta ja muiden viranomaisten mahdollisuutta jakaa tietoa puolustusministeriön kanssa. Ehdotettu säännös myös vahvistaisi puolustusministeriön velvollisuuden pyytää lausuntoja muilta viranomaisilta tarpeen vaatiessa, mikä voidaan nähdä sääntelyn selkeytyksenä ja muiden viranomaisten oikeuksien turvaajana.
5 §. Luvan myöntämisen edellytykset. Pykälän 1 momentissa säädetään nykyisin, että lupa kiinteistön hankinnalle voidaan myöntää, jos hankinnan ei arvioida vaikeuttavan maanpuolustuksen järjestämistä, alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista eikä rajavalvonnan, rajaturvallisuuden tai huoltovarmuuden varmistamista. Momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että lupa kiinteistön hankinnalle voidaan myöntää, jos hankinnan ei arvioida lisäksi uhkaavan kansallista turvallisuutta.
Esimerkiksi poliisilain (872/2011) 5 a luvun 4 §:ssä säädetään, että tiedustelumenetelmän käytön yleisenä edellytyksenä siviilitiedustelussa on, että sen käyttäminen on välttämätöntä tärkeiden tietojen saamiseksi sellaisesta siviilitiedustelun kohteena olevasta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Lainkohdan perusteluissa (HE 202/2017 vp) on todettu, että ilmaisulla ”uhkaa” tarkoitettaisiin sitä, ettei säännöksessä edellytettäisi kansallisen turvallisuuden olevan välittömästi vaarantumassa.
Uhka maanpuolustuksen, rajaturvallisuuden tai huoltovarmuuden järjestämiselle voi olla vaikeaa todeta luvan myöntämisen hetkellä, sillä uhka voi konkretisoitua pitkällä aikavälillä. Sama koskee valtion etuoston käyttöä, jossa vain kolmessa kuukaudessa on kyettävä tunnistamaan ne kaupat, joihin etuostoa on tarve valtiolla käyttää. Syy haastavuudelle on usein erityisesti tiedonhankinnan hitaus samalla, kun kiinteistökauppaa ei voi aktiivisesti hidastuttaa lupaprosessin kautta tai etuoston käytössä ylittää kolmen kuukauden aikarajaa. Tiedonhankinta on erityisen hidasta, mikäli tietoa pyritään hankkimaan ulkomailta. Lunastuksen mahdollisuus kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi on kuitenkin olemassa, jos osoittautuisi, että lupaprosessin tai etuostoharkinnan yhteydessä saadut tiedot eivät ole mahdollistaneet oikeansuuntaista uhka-arvioita. Lunastuksesta säädetään laissa kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi (468/2019). Lunastuksen perustana tulee kuitenkin olla vahvat todisteet turvallisuuden vaarantumisesta kiinteistöomistuksen ja kiinteistön käytön kautta.
Perustuslain 10 §:ssä säädetään yksityiselämän suojasta. Pykälän 4 momentissa säädetään, että lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä, turvallisuustarkastuksessa ja vapaudenmenetyksen aikana sekä tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta taikka sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Pykälän muuttamisen yhteydessä tehtyjen perustuslain esitöiden (HE 198/2017 vp) mukaan ilmaisu ”kansallinen turvallisuus” tarkoittaisi sitä, ettei säännöksessä tarkoitettu uhkaava toiminta kohdistuisi ensisijaisesti kehenkään yksilönä vaan yleisemmin yhteiskuntaan ja sen ihmisyhteisöön. Kuitenkin myös esimerkiksi yksityishenkilöihin kohdistuvat väkivallanteot voisivat olla säännöksessä tarkoitettua toimintaa, jos ne laajuudeltaan tai merkitykseltään olisivat kansallisen turvallisuuden kannalta merkittäviä ja voisivat esitöiden mukaan siten muodostaa vakavan uhan sille. Esitöiden mukaan on selvää, että esimerkiksi valtiojohtoon tai yhteiskunnan perustoiminnoista huolehtiviin henkilöihin samoin kuin heidän turvallisuusjärjestelyistään vastaaviin kohdistuvat uhat voivat muodostaa vakavan uhan kansalliselle turvallisuudelle.
Perustuslain esitöiden mukaan valtioilla on varsin laaja harkintamarginaali sen suhteen, millaisen toiminnan ne katsovat vaarantavan kansallista turvallisuuttaan. Tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella ainakin sotilaallinen maanpuolustus, terrorismintorjunta ja laittoman tiedustelutoiminnan torjunta kuuluvat kansallisen turvallisuuden piiriin (mm. Weber ja Saravia v. Saksa, 29.6.2006; Klass ja muut v. Saksa, 6.9.1978). Kansalliseen turvallisuuteen saattaa kuitenkin kohdistua monenlaisia uhkia, joita on vaikea ennakoida tai määritellä etukäteen. Tuomioistuimen mukaan tästä seuraa, että käsitteen selventäminen on ensisijaisesti jätettävä kansallisen käytännön varaan (Kennedy v. Yhdistynyt Kuningaskunta, 18.5.2010).
Perustuslain esitöiden mukaan kansallinen turvallisuus mainitaan nimenomaisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 4 artiklan 2 kohdassa, ja se on vakiintuneesti hyväksytty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä oikeutetuksi tavoitteeksi rajoittaa perusoikeuksia (esim. tuomio komissio v. Suomi, C-284/05, 45, 47 ja 49 kohta).
Kansallinen turvallisuus voi vaarantua monella tavalla, eikä kaikkia tilanteita ole mahdollista etukäteen hahmottaa. Kansallinen turvallisuus voisi vaarantua esimerkiksi tilanteessa, jossa kiinteistön hankkii valtiollinen toimija nyt soveltamisalaan kuuluvien maanpuolustuksen, rajaturvallisuuden tai huoltovarmuuden näkökulmasta vaarattomasta paikasta, mutta josta voitaisiin kuitenkin harjoittaa esimerkiksi laajamittaista laitonta tiedustelua yhteiskunnan muiden keskeisten toimintojen osalta. Kiinteistö voitaisiin hankkia myös muun sellaisen toimijan toimesta, jonka toiminta kiinteistöllä voisi suoraan vaarantaa Suomen turvallisuuden tai Suomen kansainvälisen aseman. Tällaista toimintaa voisi olla esimerkiksi sabotaasin tai terrorismirikoksen valmistelu.
Lupa kiinteistön hankintaan voitaisiin kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi evätä myös esimerkiksi tilanteessa, jossa hankinnan kohteena olisi maa- tai meriliikenteen kannalta strategisesti merkityksellinen maa-alue, jonka ostajana vaikuttaisi olevan bulvaani, eikä kaupan tosiasiallista ulkomaalaista edunsaajaa tai päätösvallan käyttäjää voitaisi varmuudella tunnistaa. Lupa olisi myös syytä evätä tilanteessa, jossa epäilyttävä toimija ostaa kiinteistön, jolla sijaitsevassa rakennuksessa olisi vuokralaisena kansallisen turvallisuuden kannalta keskeinen viranomainen. Omistaja voisi näin ollen saada lakisääteisiä oikeuksia rakennuksen tarkastamiseen tai vuokrasuhteen yllättävään lopettamiseen. Myös jokin valtiollinen taho tai yksityishenkilö voisi hankkia esimerkiksi ministeriöiden ja valtion johtamiseen tarkoitettujen väestö- ja suojatilojen välittömästä läheisyydestä kiinteistön tai maa-alueen, mikä voisi vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Kansallinen turvallisuus voisi vaarantua lisäksi, mikäli Suomen kansallisen turvallisuuden vaarantava taho pyrkisi hankkimaan omistukseensa kiinteistön, jonka yhteydessä sijaitsee muita väestö- ja suojatiloja, joilla voi olla paikallisella tasolla kriittinen merkitys. Sama voi koskea tapauskohtaisesti myös energiantuotantolaitosten, sähkönjakeluverkostojen, vesihuollon, televerkkotoimintojen tai muiden yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten toimintojen välitöntä läheisyyttä.
Voimassa oleva lain 5 §:n 2 momentin sisältö ehdotetaan siirrettäväksi ehdotetun 4 §:ään uudeksi 3 momentiksi pykälien sisällöllisen johdonmukaisuuden parantamiseksi. Lain 5 §:n uudeksi 2 momentiksi ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan puolustusministeriö voisi hylätä lupahakemuksen, jos on ilmeistä, ettei hankinnan kohteena oleva kiinteistö sovellu hakemuksessa ilmoitettuun käyttötarkoitukseen. Tällä tarkoitetaan tilanteita, joissa ilmoitettu kiinteistön käyttötarkoitus olisi räikeästi epäuskottava kiinteistön käytön soveltuvuuteen, esimerkiksi alueen kaavoituksen tai infrastruktuurin perusteella, verrattuna ja siten muodostaa epäilyksen siitä, että kiinteistöä käytettäisiin täysin muuhun kuin hakemuksessa ilmoitettuun käyttötarkoitukseen. Mikäli esimerkiksi kauppakirjassa ilmoitettujen tietojen ja olosuhteiden ynnä muiden seikkojen perusteella olisi ilmeistä, että kiinteistöä tultaisiin käyttämään muuhun kuin hakemuksessa ilmoitettuun käyttötarkoitukseen, eikä asiakas suostuisi täydentämään hakemustaan tai esittämään uskottavaa suunnitelmaa toiminnan mahdollistamiseksi, puolustusministeriö voisi antaa asiassa kielteisen päätöksen. Puolustusministeriö ei kuitenkaan puuttuisi tilanteisiin, joissa käyttötarkoitus on mahdollista toteuttaa esimerkiksi perusparannusten kautta ja tästä esitetään edellämainittu uskottava suunnitelma.
Lisäksi pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että lupahakemus voitaisiin hylätä myös, jos luovutuksensaajana on henkilö, joka on ulkomaalaislain (301/2004) 149 §:n nojalla saanut lainvoimaisen karkotuspäätöksen ja joka oleskelee maassa laittomasti.
Ulkomaalaislain 149 §:n 1 momentissa säädetään, että maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut tai Suomen kansalaisuuden menettänyt ulkomaalainen: 1) joka oleskelee Suomessa ilman vaadittavaa oleskelulupaa; 2) jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta taikka jonka on todettu syyllistyneen toistuvasti rikoksiin; 3) joka on käyttäytymisellään osoittanut olevansa vaaraksi muiden turvallisuudelle; taikka 4) joka on ryhtynyt taikka jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusta syystä epäillä ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan.
Ulkomaalaislain 40 §:n mukaan lain mukaan laillista oleskelua on: 1) Suomen viranomaisen myöntämällä oleskeluluvalla tai pitkäaikaisella viisumilla tapahtuva oleskelu; 2) ilman oleskelulupaa tapahtuva enintään kolme kuukautta kestävä oleskelu, jos ulkomaalainen tulee valtiosta, jonka kansalaiselta ei edellytetä oleskelulupaa; 3) ilman viisumia tapahtuva enintään kolme kuukautta kestävä oleskelu kuuden kuukauden aikana Schengen-alueelle tulosta lukien, jos ulkomaalainen tulee valtiosta, jonka kansalaiselta ei edellytetä viisumia; 4) lyhytaikaisella viisumilla tapahtuva enintään 90 päivää kestävä oleskelu minkä hyvänsä 180 päivän jakson aikana; 5) toisen Schengen-valtion myöntämällä pitkäaikaisella viisumilla tapahtuva enintään 90 päivää kestävä oleskelu minkä tahansa 180 päivän jakson aikana; 6) Schengen-valtion myöntämällä oleskeluluvalla tapahtuva enintään kolme kuukautta kestävä oleskelu; sekä 7) ihmiskaupan uhrin ja 52 d §:ssä tarkoitetun laittomasti maassa oleskelleen ja työskennelleen kolmannen maan kansalaisen 52 b §:ssä tarkoitettuna harkinta-aikana tapahtuva oleskelu.
Ehdotettu muutos koskisi tilanteita, joissa henkilö hankkii kiinteistön vasta sen jälkeen, kun hän on saanut karkotuspäätöksen ja perusteet hänen lailliselle maassa oleskelulleen ovat lakanneet. Ehdotetulla muutoksella voitaisiin ehkäistä tyhjilleen jäävän kiinteistön käyttöä sellaisten henkilöiden toimesta, jotka esimerkiksi voisivat tarvita lupalain mukaista lupaa kiinteistön hankinnalle. Kiinteistöä voivat pyrkiä hyväksikäyttämään myös toimijat, jotka voisivat vaarantaa kiinteistöllä tapahtuvalla toiminnalla Suomen turvallisuuden.
Joissain tapauksissa kiinteistön omistaminen saattaa myötävaikuttaa oleskeluluvan myöntämiseen. Lisäksi kiinteistön omistusta voidaan pyrkiä käyttämään maahantulon perusteena, jos henkilön maahantuloa on jostain syystä rajoitettu.
Muutoksella ehkäistäisiin myös kiinteistöjen tyhjilleen jääntiä, joka voisi aiheuttaa ongelmia kaavoitukseen liittyviä kuulemismenettelyjä koskien. Samalla voitaisiin välttää kiinteistöjen ränsistymisiä ja ympäristön pilaantumisia, kun kiinteistön omistajalla olisi mahdollisuus päästä hoitamaan hankkimaansa kiinteistöä.
Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan myös 3 kohtaa, jossa säädettäisiin, että puolustusministeriö voisi antaa asiassa kielteisen päätöksen, jos luovutuksensaaja puolustusministeriön muistutuksesta huolimatta toistuvasti laiminlyö velvollisuutensa toimittaa tarvittava selvitys tai antaa tahallaan vääriä olennaisia tietoja asiaa koskien. Luvan myöntämisen edellytyksenä on, että viranomaiselle on toimitettu riittävät tiedot luvan myöntämisedellytysten käsillä olon tutkimiseksi ja asian ratkaisemiseksi. Jos hakija ei toimita sanottua tietoja viranomaiselle, on viranomaisen hylättävä hakemus.
Hakijan on toimitettava hakemuksen pakollisina liitteinä kauppakirja, kauppakirjan luonnos tai hyväksytty ostotarjous sekä ostajien passikopiot tai yritysten ja yhteisöjen osalta tieto omistusrakenteesta ja todellisista vaikutusvallan käyttäjistä. Lisäksi ministeriö voi pyytää hakijalta tarpeellisia lisäselvityksiä asian ratkaisemiseksi. Luvan hakijan tulisi luvan saamiseksi aktiivisesti myötävaikuttaa lupaprosessissa asiansa käsittelyyn. Myös hallintolain (434/2003) 31 §:n 2 momentissa säädetään, että asianosaisen on myötävaikutettava vireille panemansa asian selvittämiseen.
Väärien tietojen antaminen ei sinällään olisi automaattinen peruste kielteiselle lupapäätökselle, vaan tietojen tulisi olla olennaisesti vääriä ja ne tulisi antaa tahallisesti. Tällöin kyseessä eivät olisi vahingossa tai huolimattomuuttaan annetut väärät tiedot. Lupaviranomainen tekisi siis hylkäävän päätöksen, jos tiedot olisi sen arvion perusteella annettu selkeästi viranomaisen harhauttamistarkoituksessa.
6 §. Kiinteistön luovuttaminen edelleen. Voimassa olevan lain 6 §:n 1 momentissa säädetään, että jos lupaa kiinteistön hankintaan ei myönnetä, luovutuksensaajan on luovutettava kiinteistö vuoden kuluessa siitä, kun päätös luvan epäämisestä on saanut lainvoiman. Jos lupaa ei ole haettu puolustusministeriön 4 §:n 1 momentin nojalla määräämässä ajassa, vuoden määräaika kiinteistön luovutukselle lasketaan siitä, kun hakemus kiinteistön hankkimista koskevaksi luvaksi olisi tullut jättää puolustusministeriölle. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin siten, että nykyinen kiinteistöstä luopumisen määräaika lyhenisi vuodesta kuuteen kuukauteen tilanteissa, joissa lupaa ei myönnetä tai jos lupaa ei ole haettu määräajassa.
Lain 4 §:n 1 momentissa säädetään, että luovutuksensaajan on haettava puolustusministeriöltä lupaa kiinteistön hankinnalle ennen kiinteistön luovutusta tai kahden kuukauden kuluessa kiinteistön luovutuksen vahvistamisesta tai siitä, kun kauppa on syntynyt maakaaren (540/1995) 9 a luvussa tarkoitetussa sähköisessä kaupankäyntijärjestelmässä. Jos luovutuksensaaja ei mainitun ajan kuluessa ole hakenut lupaa saannolleen, puolustusministeriön on ilmoitettava luovutuksen saajalle luvanhakuvelvollisuudesta ja asetettava enintään kahden kuukauden pituinen määräaika, jonka kuluessa lupaa on haettava.
Sääntelyjärjestelmän tavoitteena on ollut, että ostaja selvittäisi etukäteen tarvitseeko hän kiinteistönkauppaansa tässä laissa tarkoitetun luvan ja tarvittaessa hankkii luvan ennen kaupan päättämistä. Hakiessaan lupaa vasta kiinteistönkaupan päättämisen jälkeen ostaja ottaa tietoisen riskin siitä, että lupaa ei mahdollisesti myönnetä. Tällöin hän olisi velvollinen luopumaan kiinteistöstään, joka voisi tapahtua luovuttamalla kiinteistö sellaisen hankintaan oikeutetulle. Eräissä tilanteissa saattaisi olla myös mahdollista purkaa kiinteistön kauppa, jolloin omistusoikeus palautuisi myyjälle.
Kohteesta ja markkinatilanteesta riippuen kiinteistöjen myyntiajat saattavat olla huomattavankin pitkiä. Kiinteistöjärjestelmän selkeyden ja kansallisen turvallisuuden kannalta ei voida kuitenkaan pitää hyväksyttävänä, että lainvastainen tilanne muodostuisi huomattavan pitkäkestoiseksi.
Jos ostaja hakee lupaa kiinteistönkaupalleen, nykyinen yhden vuoden määräaika alkaisi kulua siitä päivästä, kun päätös luvan epäämisestä on saanut lainvoiman. Jos ostaja pysyttelisi passiivisena, lähtisi nykyinen vuoden määräaika kulumaan neljän kuukauden kuluttua kiinteistön luovutuksen vahvistamisesta. Lainvastainen tilanne voi nykyisin muodostua selvästi yli vuoden mittaiseksi, jota muutoksenhaku voi vielä entisestään pidentää. Tämä voi johtaa kansallisen turvallisuuden kannalta tarpeettomasti kohonneeseen riskiin, jossa kiinteistön omistajan olisi mahdollista jatkaa kansallisen turvallisuuden kannalta ei toivottua toimintaa. Tämän riskin hallitsemiseksi on kansallisen turvallisuuden kannalta tarpeellista lyhentää kiinteistöstä luopumisen määräaikaa vuodesta kuuteen kuukauteen. Tämä myös antaisi vahvan kannustimen hakea lupaa kiinteistön hankinnalle ennen varsinaista kiinteistökauppaa, koska taloudellinen riski kiinteistön luopumisessa alempaan hintaan kuin kaupantekohetkellä kasvaisi lyhyemmästä luopumisajasta johtuen. Koska ostajan taloudellisia riskejä on mahdollista hallita nykyisilläsäännöksillä, ei kuuden kuukauden määräaika kiinteistöstä luopumiselle olisi ostajan kannalta kohtuuton. Lähtökohtana tulee myös pitää, että ostaja on tietoinen voimassa olevasta lupalainsäädännöstä. Riski kansalliselle turvallisuudelle pienenisi muutoksesta selvästi nykyisestä, mikä ei täysin toteutuisi esimerkiksi kahdeksan tai kymmenen kuukauden määräajalla.
7 §. Kustannusten korvaaminen. Voimassa olevan pykälän 1 momentissa säädetään, että jos lupaa kiinteistön hankintaan ei myönnetä, valtion on korvattava luovutuksensaajalle hankinnan johdosta syntyneet rahoitus- ja muut tarpeelliset kustannukset sekä kiinteistön hallinnasta, hoidosta ja kunnossapidosta syntyneet tarpeelliset kustannukset. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi, että hankinnan johdosta syntyneiden korvattavien rahoitus- ja muiden tarpeellisten kustannusten tulisi olla kohtuullisia.
Kustannusten todentamiseksi voitaisiin käyttää puolueetonta arvioijaa niiden todentamiseksi. Muutoksella ei kuitenkaan ole tarkoitus vaarantaa perustuslain 15 §:ssä taattua omaisuuden suojaa. Tarkoitus on varmistaa, että valtiolle ei muodostu oikeuskäytännöissä vakiintuneita korvausmääriä laajempaa korvausvelvollisuutta. Säännös ei estäisi korkeampien kustannusten korvaamista, jos luovutuksensaaja esittää hyväksyttävän selvityksen niiden tarpeellisuudesta. Tavoitteena on, ettei valtion tarvitsisi korvata niitä kustannuksia, jotka kiinteistön ostaja on omalla riskillään päättänyt toteuttaa tiedostaen samalla kielteisen lupapäätöksen mahdollisuuden. Tällaisina kustannuksina voitaisiin pitää esimerkiksi mittavia investointeja maa-alueeseen ennen lupapäätöksen tekemistä. Kohtuullisina kustannuksina ei voitaisi pitää myöskään tulevan käytön osalta arvioituja tuotto-odotuksia.
Pykälän 1 momenttia muutettaisiin myös lakiteknisesti. Voimassa olevan lain mukaan korvauksille on maksettava kunkin luovutuksensaajan suorituksen maksupäivästä lukien korkolain (633/1982) 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa. Säännöksen sanamuotoa muutettaisiin lakiteknisesti oikeaan muotoon siten, että korvauksille on maksettava korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettua korkoa.
8 §. Tiedonsaantioikeus. Voimassa olevassa pykälässä säädetään, että puolustusministeriöllä on oikeus saada tässä laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi välttämättömät tiedot Maanmittauslaitokselta maksutta ja salassapitosäännösten estämättä. Puolustusministeriöllä on kuitenkin tarve saada tietoa myös muilta viranomaisilta lausuntoprosessin kautta lupapäätöksen tekemisen taustaksi. Tästä syystä pykälään ehdotetaan säädettäväksi aiempaa laajempi tiedonsaantioikeus puolustusministeriölle siten, että muut viranomaiset voisivat lausuntoprosessin yhteydessä hyödyntää tietoaineistojaan.
Pykälässä säädettäisiin, että puolustusministeriöllä olisi oikeus kiinteistön hankinnan luvanvaraisuuden ja luvan myöntämisen edellytysten selvittämiseksi sekä muiden tässä laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi saada maksutta välttämättömät tiedot salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä Maanmittauslaitokselta, Maahanmuuttovirastolta, keskusrikospoliisilta rahanpesun selvittelykeskuksesta annetun lain (445/2017) 3 §:ssä tarkoitetusta rahanpesurekisteristä, Patentti- ja rekisterihallitukselta, Huoltovarmuuskeskukselta, Rajavartiolaitokselta, Puolustusvoimilta ja Verohallinnolta sekä lisäksi kunnalta tiedot kiinteistöä koskevista kaavoista ja maankäytön muista suunnitelmista.
Ehdotuksen mukaan puolustusministeriöllä olisi oikeus saada tehtäviensä hoitamiseksi välttämättömiä tietoja salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä. Säännöksellä vahvistettaisiin puolustusministeriön oikeus pyytää ja vastaanottaa muilta viranomaisilta salassa pidettäväksi luokiteltuja tietoja kiinteistön hankinnan luvanvaraisuuden ja luvan myöntämisen edellytysten selvittämiseksi eli ministeriön välttämättömien lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi. Ehdotettu säännös mahdollistaisi siis myös muille viranomaisille salassa pidettävän tiedon jakamisen tarpeellisilta osin puolustusministeriön kanssa. Käytännössä tietojen saaminen tapahtuisi nykyisen käytännön mukaisesti tietopyynnöllä lausuntomenettelyn kautta.
Puolustusministeriölle on määritelty jo voimassa olevassa laissa velvollisuus pyytää lausunto siltä viranomaiselta, jonka toimivaltaan kuuluviin asioihin kiinteistönhankinnalla voi olla vaikutusta. Tiedonsaantioikeuksien tarkentaminen tältä osin on tarpeellista lainsäädännön tarkkarajaisuuden vaatimuksen vuoksi. Tarkennuksen kautta voidaan siis varmistaa, että puolustusministeriö saa käyttöönsä sen tiedon, joka mahdollistaa lupapäätöksen kokonaisvaltaisen harkinnan ja siten oikean päätöksen tekemisen. Ehdotettu säännös jättäisi tietoja luovuttavan tahon arvioitavaksi, mistä kaikista rekistereistä tietoa kerättäisiin ja missä muodossa se luovutettaisiin lausunnon pyytäjälle. Tiedon luovuttaja voisi näin ollen itse arvioida, mitä tietoa tilanteessa on pidettävänä välttämättömänä luovuttaa kiinteistöhankinnan lupaharkintaa varten. Puolustusministeriöllä ei siis lähtökohtaisesti olisi suoraa pääsyä viranomaisten omiin rekistereihin, vaan sillä olisi oikeus saada pyydettäessä välttämättömiä tietoja lupaharkinnan tekemiseksi viranomaisten lausunnon muodossa.
Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 29 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan viranomainen voi antaa toiselle viranomaiselle tiedon salassa pidettävästä asiakirjasta, jos tiedon antamisesta tai oikeudesta tiedon saamiseen on laissa erikseen nimenomaisesti säädetty. Puolustusministeriön tiedonsaantioikeuden laajentamisen ja täsmentämisen myötä ministeriölle voitaisiin luovuttaa aiempaa tarkkarajaisemmin sen tarvitsemia tietoja lupaprosessin edistämiseksi. Säännöksellä on tarkoitus tehostaa lain 4 §:n 1 momentin mukaisen bulvaanisäännöksen tarkoituksen toteutumista. Kyseisen pykälän 1 momentissa säädetään, että puolustusministeriö voi vaatia luvan hakemista myös, jos on ilmeistä, että kiinteistö on luvanhakuvelvollisuuden välttämiseksi hankittu 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun lukuun.
Lakiin perustuvilla tiedonsaantioikeuksilla vältettäisiin tilanne, jossa viranomainen ei esimerkiksi tietosuojasääntelyn vuoksi voisi luovuttaa tietoja puolustusministeriölle, koska laillista perustetta ei ole. Tietosuojalain (1050/2018) 4 §:n 2 kohdan mukaan henkilötietoja saa käsitellä tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisesti, jos käsittely on tarpeen ja oikeasuhtaista viranomaisen toiminnassa yleisen edun mukaisen tehtävän suorittamiseksi. Tietosuoja-asetuksen (EU 2016/679) 6 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan käsittely on lainmukaista, jos käsittely on tarpeen rekisterinpitäjän lakisääteisen velvoitteen noudattamiseksi.
Rahanpesun selvittelykeskuksesta annetun lain 3 §:ssä säädetään rahanpesurekisteristä. Pykälän 1 momentin mukaan rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä, paljastamista ja selvittämistä varten on rahanpesun selvittelykeskuksen käyttöön tarkoitettu pysyvä automaattisen tietojenkäsittelyn avulla ylläpidettävä henkilörekisteri (rahanpesurekisteri), jonka rekisterinpitäjä on rahanpesun selvittelykeskus. Pykälän 6 momentin mukaan rekisteröidyllä ei ole tarkastusoikeutta rekisterin muihin kuin 2 §:n 1 momentin 7 kohdassa tarkoitettuihin jäädyttämispäätöksiin liittyviin tietoihin. Tietosuojavaltuutettu voi rekisteröidyn pyynnöstä tarkastaa rekisteröityä koskevien tietojen käsittelyn lainmukaisuuden henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annetun lain (1054/2018) 29 §:n mukaisesti. Rekisteröidyn oikeuksista säädetään lisäksi henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annetun lain 4 luvussa.
Lain 4 §:n 4 momentissa säädetään, että rahanpesurekisterin tietoja saa käyttää ja luovuttaa salassapitosäännösten estämättä vain rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen ja sen rikoksen, jolla rahanpesun tai terrorismin rahoittamisen kohteena oleva omaisuus tai rikoshyöty on saatu tai saataisiin, sekä Europol-asetuksen liitteen I mukaisten rikosten estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi sekä tutkintaan saattamiseksi ja kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi. Rahanpesurekisteristä voitaisiin siten luovuttaa tietoja myös puolustusministeriölle, kun lupamenettelyssä kartoitetaan sitä, uhkaako tietty hankinta kansallista turvallisuutta. Rahanpesurekisteristä voi käydä ilmi esimerkiksi se, onko ostajalla varaa hankkia kallis kiinteistö. Mikäli näin ei olisi, voisi herätä epäilys bulvaanista ja taustavaikuttajien motiiveista.
Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (616/2019) 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan jollei tässä laissa toisin säädetä, oikeuteen saada tieto ja muuhun henkilötietojen luovuttamiseen viranomaisen henkilörekisteristä sovelletaan, mitä viranomaisen toiminnan julkisuudesta säädetään. Lain 22 §:n 3 momentin mukaan poliisi saa perustellusta syystä luovuttaa salassapitosäännösten estämättä teknisen käyttöyhteyden avulla tai tietojoukkona viranomaiselle henkilötietoja, jotka ovat välttämättömiä viranomaisen laissa säädetyn tehtävän suorittamiseksi.
Puolustusministeriölle ei muodostuisi oikeutta käsitellä viranomaisten, esimerkiksi poliisin, luovuttamaa salassa pidettävää tai muutoin rajoitettua tietoa laajemmin kuin mitä esimerkiksi poliisilla olisi oikeus käsitellä niitä suorittaessaan samankaltaista tehtävää. Lisäksi luovutettujen salassa pidettävien tietojen, kuten keskusrikospoliisin rahanpesurekisteristä luovuttamien tietojen, asianosaisjulkisuutta voitaisiin rajata viranomaisen julkisuudesta annetun lain (621/1999) 11 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella. Lain 11 §:n 1 momentissa säädetään, että hakijalla, valittajalla sekä muulla, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee (asianosainen), on oikeus saada asiaa käsittelevältä tai käsitelleeltä viranomaiselta tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Pykälän 2 momentin 1 kohdassa säädetään, että asianosaisella, hänen edustajallaan ja avustajallaan ei ole edellä 1 momentissa tarkoitettua oikeutta asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua taikka lapsen etua tai muuta erittäin tärkeätä yksityistä etua. Rahanpesurekisteristä luovutettavien tietojen osalta kyseinen lainkohta tulee sovellettavaksi, sillä tietojen luovuttaminen asianosaiselle olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua, joka tässä tapauksessa on kansallisen turvallisuuden suojaaminen. Lain viranomaistoiminnan julkisuudesta esitöissä (HE 30/1998 vp, s. 67) on katsottu, että erittäin tärkeä yleinen etu voi liittyä esimerkiksi valtion turvallisuuden ylläpitämiseen tai ulkopoliittisten suhteiden hoitoon.
Julkisuuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jos viranomaiselta pyydetään asiakirjaa, jonka toinen viranomainen on laatinut tai joka kuuluu toisen viranomaisen käsiteltävänä olevaan asiaan, viranomainen voi siirtää tiedonsaantia koskevan asian sen viranomaisen ratkaistavaksi, joka on laatinut asiakirjan tai jonka käsiteltäväksi asia kokonaisuudessaan kuuluu. Pykälän 3 momentin mukaan jos viranomaiselta pyydetään asiakirjaa, johon julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain mukaisesti on ollut velvollisuus tehdä asiakirjaa käsiteltäessä noudettavia tietoturvallisuusvaatimuksia koskeva turvallisuusluokkamerkintä ja jonka muu viranomainen on laatinut, viranomaisen on siirrettävä asia asiakirjan laatineen viranomaisen ratkaistavaksi. Kansainvälisistä tietoturvallisuusvelvoitteista annetussa laissa (588/2004) tarkoitettua turvallisuusluokiteltua asiakirjaa koskeva asia on siirrettävä sille viranomaiselle, jolle sopimuspuoli on asiakirjan toimittanut. Puolustusministeriö ei siis voisi lähtökohtaisesti itse luovuttaa kolmansille osapuolille salassa pidettäviä tietoja, jotka se on saanut lausuntomenettelyn kautta muilta viranomaisilta, vaan tällaisten tietojen antamisesta päättäisi ne toimittanut viranomainen.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi myös uusi 2 momentti, jossa säädettäisiin puolustusministeriölle oikeus antaa maksutta välttämättömiä tietoja kiinteistöjen hankintaa koskevista lupahakemuksista ja päätöksistä pykälän 1 momentissa mainituille viranomaisille sekä 4 §:n 3 momentissa tarkoitetuille lausunnonantajille niiden tehtävien hoitamiseksi. Tietoja voitaisiin antaa ministeriön luparekisteristä salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä. Puolustusministeriöllä olisi oikeus saada tiedot maksutta mainituilta viranomaisilta voimassa olevan pykälän mukaisesti.
9 §. Muutoksenhaku. Pykälässä säädettäisiin, että muutoksenhausta säädetään laissa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019). Pykälään tehtäisiin tekninen muutos ja siinä oleva viittaus hallintolainkäyttölakiin (586/1996) muutettaisiin viittaukseksi lakiin oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (802/2019). Muutoksenhakuun sovelletaan lakia oikeudenkäynnistä hallintoasioissa, joka on tullut voimaan 1.1.2020 ja sillä on kumottu hallintolainkäyttölaki. Pykälästä ehdotetaan poistettavaksi myös maininta siitä, että hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Tästä on säädetty lain oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 107 §:ssä, joten kaksinkertaisen sääntelyn välttämiseksi mainita on tarpeen poistaa. Säännös vastaisi sisällöllisesti lain voimassa olevaa muutoksenhakupykälää, mutta pykälää muutettaisiin lakiteknisesti parempaan muotoon.
7.2
7.2 Laki valtion etuosto-oikeudesta eräillä alueilla
1 §. Valtion etuosto-oikeus. Voimassa olevassa pykälässä säädetään, että valtiolla on etuosto-oikeus kiinteistön kaupassa, jos kiinteistön hankkiminen on tarpeen maanpuolustuksen, rajavalvonnan tai rajaturvallisuuden varmistamiseksi taikka alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen takia. Pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että valtiolla olisi etuosto-oikeus sen estämättä, mitä etuostolain (608/1977) 1 §:ssä säädetään kunnan etuosto-oikeudesta.
Etuostolain 1 §:n mukaan kunnalla on etuosto-oikeus kunnassa sijaitsevan kiinteistön kaupassa. Valtiolla on kuitenkin intressi turvata maanpuolustuksen, rajavalvonnan tai –turvallisuuden ja alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvallisuuden toteutuminen, mistä syystä valtiolle on säädetty etuosto-oikeus tilanteissa, joissa edellä mainitut intressit ovat uhattuna. Laissa valtion etuosto-oikeudesta eräillä alueilla tai etuostolaissa ei ole kuitenkaan määritelty tarkasti, kummalla etuosto-oikeus on siinä tapauksessa, että valtio ja kunta olisivat kumpikin kiinnostuneita samasta kiinteistöstä. Valtion etuosto-oikeudella pyritään suojaamaan koko valtakunnan intressejä, mistä syystä valtion etuosto-oikeuden tulisi ristiriitatilanteessa olla ensisijainen. Jos valtio ei käytä etuosto-oikeuttaan, kunta voisi päättää, käyttääkö se omaa etuosto-oikeuttaan vai ei.
Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan myös lisättäväksi, että valtiolla olisi etuosto-oikeus kiinteistön kaupassa, jos se olisi tarpeen kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Pykälässä säädettäisiin ehdotuksen mukaan, että valtiolla olisi etuosto-oikeus kiinteistön kaupassa sen estämättä, mitä etuostolain (608/1977) 1 §:ssä säädetään kunnan etuosto-oikeudesta, jos kiinteistön hankkiminen on tarpeen maanpuolustuksen, rajavalvonnan tai rajaturvallisuuden varmistamiseksi, alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen takia tai kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi.
Ehdotuksen myötä kansallisen turvallisuuden varmistaminen lisättäisiin valtion etuosto-oikeuden käytön kriteereihin, minkä johdosta tietoja etuosto-oikeuden käytön tarpeellisuuden arvioimiseksi voitaisiin saada esimerkiksi keskusrikospoliisilta aiempaa paremmin. Kansalliselle turvallisuudelle ei voida yksiselitteisesti määrittää etuostovyöhykettä. vaan tässä yhteydessä kansallista turvallisuutta suojataan käytännössä maanpuolustuksen, rajavalvonnan ja rajaturvallisuuden sekä alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen kautta. Tämän lisäksi kansallisen turvallisuuden lisääminen yhtenäistäisi soveltamisalaa lupalain kanssa.
Puolustusministeriö ja sisäministeriö olisivat edelleen etuosto-oikeuden käyttöä esittävät ministeriöt, vaikka kansallinen turvallisuus nostettaisiin mukaan lain soveltamisalaan. Kansallisen turvallisuuden kautta ei määriteltäisi etuostovyöhykkeitä, vaan vyöhykkeet määrittyvät yhä puolustusministeriön ja sisäministeriön hallinnonalojen kohteiden kautta.
2 §. Etuosto-oikeuden alueellinen soveltamisala. Pykälässä säädetään valtion etuosto-oikeuden alueellisesta soveltamisalasta, joka on 500-1000 metriä riippuen Puolustusvoimien tai Rajavartiolaitoksen kohteesta. Käytännössä ei ole aina yksiselitteistä määritellä, mihin lain 2 §:n 1 momentin kohtaan kukin kohde sijoittuu, koska kiinteistöön voi liittyä sekä 500 että 1 000 metrin puoltavia kohteita ja ominaisuuksia, joista alueellinen soveltamisala tulisi määrittää. Olisi yksiselitteisempää niin viranomaisten kuin kiinteistön omistajien ja ostajien näkökulmasta, että aluerajaus olisi kaikkien kyseisen pykälän momenttien osalta 1000 metriä. Tästä syystä pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että aluerajaus olisi kohteesta riippumatta 1000 metriä. Puolustusvoimien kiinteistö on useimmiten laissa määrätyllä kyseisen viranomaisen käyttöön varatulla alueella, jossa vyöhykerajaus on 500 metriä. Kiinteistöllä voi sijaita lisäksi viesti- tai tutka-asema, jolloin vyöhyke onkin 1 000 metriä. Tällöin voi syntyä haaste etuostovyöhykkeen määrittelyssä. Esimerkiksi pykälän 1 momentin 2 kohdassa säädetään, että valtiolla on etuosto-oikeus kiinteistöihin, jotka sijaitsevat tai joiden osa sijaitsee enintään 1 000 metrin etäisyydellä viestiasemista, tutka-asemista, lentopaikoista tai satamista tai näitä vähäisemmistä kohteista, jotka palvelevat Puolustusvoimien tai Rajavartiolaitoksen vesiliikennettä tai ilmailua normaalioloissa, normaaliolojen häiriötilanteissa tai poikkeusoloissa.
4 §. Ennakkotieto etuosto-oikeuden käyttämisestä. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi, että jos hakemuksessa mainittu aiottu luovutuksen kohde liittyy sisäministeriön hallinnonalan tehtävien hoitamiseen, puolustusministeriön olisi pyydettävä sisäministeriöltä lausunto hakemuksesta.
Kiinteistön omistaja voi tiedustella kiinteistönsä sijaintia etuostovyöhykkeellä. Tästä tiedustelusta ei kuitenkaan selviä, määrittyykö etuostovyöhyke Puolustusvoimien vai Rajavartiolaitoksen kohteesta. Kiinteistön omistajan kannalta on selkeää, että hän voi pyytää ennakkotietoa yhdestä paikasta, riippumatta siitä, onko kyseessä puolustushallinnon vai sisäasiainhallinnon kohde. Muutoksen myötä asiointi ennakkotiedusteluissa selkeytyy, ja samalla varmistetaan Rajavartiolaitoksen kohteiden huomioiminen entistä paremmin.
Ehdotetulla muutoksella myös täsmennettäisiin valtion etuosto-oikeuden käytön harkintaprosessin vaiheita, minkä lisäksi muutoksella sisäministeriön rooli prosessissa myös täsmentyisi. Samalla sisäministeriön oikeus tiedonsaantiin vahvistuisi, kun sen tehtävistä olisi säädetty lailla entistä tarkemmin.
5 §. Päätös etuosto-oikeuden käyttämisestä. Pykälän 3 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että päätös etuosto-oikeuden käyttämisestä olisi tehtävä ja siitä ilmoitettava Maanmittauslaitokselle neljän kuukauden kuluessa luovutuksen vahvistamisesta tai siitä, kun kauppa on syntynyt maakaaren (540/1995) 9 a luvussa tarkoitetussa sähköisessä kaupankäyntijärjestelmässä. Voimassa olevan säännöksen mukaan etuosto-oikeuden käyttämisestä on ilmoitettava kolmen kuukauden kuluessa luovutuksen vahvistamisesta tai kaupan syntymisestä sähköisessä kaupankäyntijärjestelmässä. Nykyinen kolmen kuukauden määräaika on kuitenkin todettu riittämättömäksi viranomaisten toiminnan kannalta etuosto-oikeuden käytön tarpeellisuutta selvitettäessä.
Tiedonhankinta ja tarpeellisten selvitysten tekeminen ovat usein hidasta ja päätös perusteluineen syntyy usein vain joitakin viikkoja tai jopa päiviä ennen kolmen kuukauden määräaikaa. Kunnan etuoston käytön harkinta-aika on kolme kuukautta, mutta valtion tapauksessa tietoa hankitaan eri viranomaisilta, jotta päätös ja sen perustelut täyttävät vaaditut velvoitteet sekä mahdollistavat oikean päätöksen tekemisen. Neljä kuukautta antaisi nykyiseen sääntelyyn verrattuna enemmän aikaan päätöksen valmisteluun ja toisaalta nykyistä enemmän aikaa myös päätöksestä ilmoittamiseen kaupan osapuolille tilanteissa, jossa etuostoa vakavasti harkitaan. Lisäksi vapaaehtoiseen kauppaan pyrkimiselle olisi enemmän aikaa.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi myös uusi 4 momentti, jossa säädettäisiin, että puolustusministeriöllä ja sisäministeriöllä olisi velvollisuus pyytää ennen etuosto-oikeuden käytön esittämistä lausunto etuosto-oikeuden käyttämisen tarpeellisuudesta siltä viranomaiselta, jonka toimialaan kuuluvien tehtävien hoitamiseen kiinteistön kauppa saattaa vaikuttaa, jollei lausunnon pyytäminen ole ilmeisen tarpeetonta. Puolustusministeriö ja sisäministeriö voisivat hankkia myös muita asiaan liittyviä tarpeellisia lausuntoja ja selvityksiä.
Laissa ei ole vastaavaa säännöstä puolustusministeriön lausuntopyyntövelvollisuutta koskien kuin lupalain 5 §:ssä. Puolustusministeriön ja sisäministeriön on tarve saada lausuntoja muun muassa Puolustusvoimilta ja Rajavartiolaitokselta, mistä syystä velvollisuus pyytää lausuntoja olisi tarpeen säätää lakiin. Tarve lausuntojen pyytämiselle koskee myös muita viranomaisia, joiden lausunnot antavat perusteita puolustusministeriön ja sisäministeriön kokonaisharkinnalle etuosto-oikeuden arviointia koskien.
13 §. Tiedonsaantioikeus. Voimassa olevassa pykälässä säädetään, että puolustusministeriöllä, sisäministeriöllä ja valtiovarainministeriöllä on oikeus saada tässä laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi välttämättömät tiedot Maanmittauslaitokselta maksutta ja salassapitosäännösten estämättä. Ministeriöillä on kuitenkin tarve saada tietoa myös muilta viranomaisilta etuostopäätöksen tekemisen taustaksi. Tästä syystä pykälään ehdotetaan säädettäväksi aiempaa laajempi tiedonsaantioikeus puolustusministeriölle, sisäministeriölle ja valtiovarainministeriölle.
Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että puolustusministeriöllä, sisäministeriöllä ja valtiovarainministeriöllä olisi oikeus etuosto-oikeuden ja sen käytön tarpeellisuuden ja rajoitusten selvittämiseksi sekä muiden tässä laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi saada maksutta välttämättömät tiedot salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä Maanmittauslaitokselta, Maahanmuuttovirastolta, Patentti- ja rekisterihallitukselta, keskusrikospoliisilta rahanpesun selvittelykeskuksesta annetun lain (445/2017) 3 §:ssä tarkoitetusta rahanpesurekisteristä, Huoltovarmuuskeskukselta, Rajavartiolaitokselta, Puolustusvoimilta ja Verohallinnolta sekä lisäksi kunnalta tiedot kiinteistöä koskevista kaavoista ja maankäytön muista suunnitelmista.
Puolustusministeriöllä ja sisäministeriöllä on määritelty jo voimassa olevassa laissa velvollisuus tehdä etuostoharkinta laissa määritellyssä kolmen kuukauden määräajassa, jonka sisällä myös valtiovarainministeriön tulee tehdä päätös etuosto-oikeuden käyttämisestä. Tämän tehtävän täyttämiseksi on tärkeää, että ministeriöt voivat pyytää lausuntoja ja sitä kautta tietoja ei ainoastaan Puolustusvoimilta ja Rajavartiolaitokselta, joiden kohteita laki koskee. Etuoston käytön harkinta sisältää sijainnin lisäksi aina harkinnan myös ostajan taustoista ja yhteyksistä esimerkiksi valtiollisiin toimijoihin ja muihin toimijoihin, jotka voivat hyödyntää ostettua kiinteistöä omiin Suomen turvallisuutta vaarantaviin tarkoituksiin. Tätä tietoa ei ole mahdollista saada, mikäli puolustusministeriöllä, sisäministeriöllä ja valtiovarainministeriöllä ei ole tarkennettuja tiedonsaantioikeuksia. Tiedonsaantioikeuksien tarkentaminen tältä osin on tarpeellista myös lainsäädännön tarkkarajaisuuden vaatimuksen vuoksi. Tarkennuksen kautta voidaan siis varmistaa, että ministeriöt saavat käyttöönsä sen tiedon, joka mahdollistaa etuostopäätöksen kokonaisvaltaisen harkinnan ja siten oikean päätöksen tekemisen. Valtionvarainministeriö tarvitsee tietoa lopullisen päätöksen valmistelemiseksi siltä osin kuin tietoa ei saada puolustusministeriöltä tai sisäministeriöltä.
Lupalain tiedonsaantioikeutta koskevaa 8 §:ää vastaavasti ehdotettu säännös jättäisi tietoja luovuttavan tahon arvioitavaksi, mistä kaikista rekistereistä tietoa kerättäisiin ja missä muodossa se luovutettaisiin lausunnon pyytäjälle. Tiedon luovuttaja voisi näin ollen itse arvioida, mitä tietoa tilanteessa on pidettävänä välttämättömänä luovuttaa kiinteistöhankinnan lupaharkintaa varten. Puolustusministeriöllä, sisäministeriöllä ja valtiovarainministeriöllä ei siis lähtökohtaisesti olisi suoraa pääsyä viranomaisten omiin rekistereihin, vaan niillä olisi oikeus saada pyydettäessä välttämättömiä tietoja lupaharkinnan tekemiseksi viranomaisten lausunnon muodossa.
Vastaavasti keskusrikospoliisi voisi luovuttaa tietoja rahanpesurekisteristä lausuntomenettelyn kautta ministeriöille kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi valtion etuosto-oikeuden käyttämisen harkintaprosessissa. Ministeriöille ei muodostuisi oikeutta käsitellä viranomaisten, esimerkiksi poliisin, luovuttamaa salassa pidettävää tai muutoin rajoitettua tietoa laajemmin kuin mitä esimerkiksi poliisilla olisi oikeus käsitellä niitä suorittaessaan samankaltaista tehtävää. Lisäksi luovutettujen salassa pidettävien tietojen, kuten keskusrikospoliisin rahanpesurekisteristä luovuttamien tietojen, asianosaisjulkisuutta voitaisiin rajata viranomaisen julkisuudesta annetun lain (621/1999) 11 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella.
Ministeriöt eivät myöskään voisi lähtökohtaisesti itse luovuttaa kolmansille osapuolille salassa pidettäviä tietoja, jotka se on saanut lausuntomenettelyn kautta muilta viranomaisilta, vaan tällaisten tietojen antamisesta päättäisi ne toimittanut viranomainen julkisuuslain 15 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
Puolustusministeriöllä, sisäministeriöllä ja valtionvarainministeriöllä olisi oikeus saada tiedot maksutta mainituilta viranomaisilta voimassa olevan pykälän mukaisesti.
14 §. Muutoksenhaku. Pykälässä säädettäisiin, että muutoksenhausta säädetään laissa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019). Pykälään tehtäisiin tekninen muutos ja siinä oleva viittaus hallintolainkäyttölakiin (586/1996) muutettaisiin viittaukseksi lakiin oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (802/2019). Muutoksenhakuun sovelletaan lakia oikeudenkäynnistä hallintoasioissa, joka on tullut voimaan 1.1.2020 ja sillä on kumottu hallintolainkäyttölaki. Pykälästä ehdotetaan poistettavaksi myös maininta siitä, että hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Tästä on säädetty lain oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 107 §:ssä, joten kaksinkertaisen sääntelyn välttämiseksi mainita on tarpeen poistaa. Säännös vastaisi sisällöllisesti lain voimassa olevaa muutoksenhakupykälää, mutta pykälää muutettaisiin lakiteknisesti parempaan muotoon.