2.1.1  Yleistä

Rahoitus- ja vakuutuspalvelut jäävät yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY, jäljempänä arvonlisäverodirektiivi, ja arvonlisäverolain mukaan arvonlisäverotuksen ulkopuolelle. Arvonlisäverotuksen yleisten periaatteiden mukaan rahoitus- ja vakuutustoimintaa harjoittavat yritykset joutuisivat ostamaan verottomassa toiminnassa tarvittavat palvelut ja tavarat verolliseen hintaan ilman vähennysoikeutta. Tällaisten yritysten itse tuottamista erilaisista sinänsä verollisista rahoitus- tai vakuutustoiminnan tukipalveluista ei sitä vastoin ole suoritettava veroa, ellei vastaavia palveluja tuoteta myös myyntiin. 

Arvonlisäverolain 13 a §:ssä säädetään verovelvollisuusryhmistä. Pykälän 1 momentin mukaan Verohallinto voi kahden tai useamman elinkeinonharjoittajan hakemuksesta määrätä, että niitä on arvonlisäverolakia sovellettaessa kohdeltava yhtenä elinkeinonharjoittajana (verovelvollisuusryhmä). Elinkeinonharjoittajilla tulee olla liiketoiminnan kotipaikka tai kiinteä toimipaikka Suomessa. Hakemuksen hyväksymisen edellytyksenä on pykälän 3 momentin mukaan, että elinkeinonharjoittajilla on keskenään läheiset rahoitukselliset, taloudelliset ja hallinnolliset suhteet. 

Koska verovelvollisuusryhmää pidetään arvonlisäverotuksessa yhtenä elinkeinonharjoittajana, verovelvollisuusryhmän sisällä tapahtuvat, ryhmään kuuluvien elinkeinonharjoittajien väliset myynnit eivät ole arvonlisäveron alaisia. 

Mahdollisuus säätää verovelvollisuusryhmistä perustuu arvonlisäverodirektiivin 11 artiklaan. Kyseisen 11 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltio voi neuvoa-antavaa arvonlisäverokomiteaa kuultuaan käsitellä yhtenä verovelvollisena sellaisia kyseisen jäsenvaltion alueelle sijoittautuneita henkilöitä, jotka ovat oikeudellisesti itsenäisiä, mutta joilla on läheiset rahoitukselliset, taloudelliset ja hallinnolliset suhteet toisiinsa. Jäsenvaltio, joka käyttää tätä mahdollisuutta, voi artiklan 2 kohdan mukaan toteuttaa kaikki tarpeelliset toimenpiteet estääkseen sen, että veropetoksia voidaan tehdä tai veroa kiertää tätä säännöstä soveltamalla. 

Suomessa verovelvollisuusryhmän perustamismahdollisuus on rajattu rahoitus- ja vakuutusalalle. Säännökset lisättiin arvonlisäverolain 13 a §:ään arvonlisäverolain muuttamisesta annetulla lailla (377/1994). Lain esitöiden (hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi arvonlisäverolain muuttamisesta, HE 76/1994 vp) mukaan aikaisempien rahoitus- ja vakuutuspalveluja koskevien erityissäännösten päätarkoituksena on, että pankit ja vakuutusyhtiöt eivät arvonlisäverotuksen vuoksi joutuisi järjestämään toimintojaan uudelleen. Itse tuotettujen ja ostettujen palvelujen epäneutraalin verokohtelun on arvonlisäverolakia säädettäessä oletettu eräissä tapauksissa johtavan toimintojen epätarkoituksenmukaiseen uudelleenorganisointiin. Tavoitellut tehokkuushyödyt jäisivät toteutumatta, jos pankkien ja vakuutuslaitosten jo toteuttamat tukipalvelujen yhtiöittämis- ja muut yhteistyömallit purettaisiin ja toiminnot siirrettäisiin kunkin pankin ja vakuutuslaitoksen sisäiseksi toiminnaksi. Lisäksi epäneutraalisuus vaikuttaisi kielteisesti eri pankkiryhmien sekä eri vakuutusmuotojen kilpailutilanteeseen, koska kaikilla alan yrityksillä ei ole mahdollisuutta siirtää toimintoja yhden yrityksen sisällä tapahtuviksi. Esityksen perustelujen mukaan myös mahdollisen EU-jäsenyyden toteutuessa on tärkeää, että arvonlisäveron rahoitus- ja vakuutusalan toimintamuotoja vääristävät vaikutukset minimoidaan ja että alan sisäinen kilpailuneutraalisuus varmistetaan mahdollisimman laajasti. Ryhmärekisteröinnin avulla pankki- tai vakuutusryhmään kuuluvien yritysten ryhmälle tuottamat tukipalvelut voitaisiin vapauttaa verosta myös mahdollisen EU-jäsenyyden toteutuessa. Ryhmässä tuotettujen palvelujen verottomuus voitaisiin perustelujen mukaan toteuttaa myös varsin kattavasti ja eri pankkiryhmien kannalta tasapuolisesti. Esitöiden mukaan ryhmärekisteröinti koskisi vain verotonta rahoitus- ja vakuutustoimintaa harjoittavia yrityksiä sekä niiden määräysvaltaan kuuluvia yrityksiä. Esitöiden mukaan verollisilla toimialoilla, joilla panoshankinnat ovat vähennyskelpoisia, ryhmärekisteröinnin käyttöönottoon ei ole vastaavia perusteita. 

Arvonlisäverolain 13 a §:n 2 momentissa säädetään elinkeinonharjoittajista, jotka voivat kuulua verovelvollisuusryhmään. Tällaisia ovat momentin 1 kohdan mukaan pääasiassa arvonlisäverolain 41 §:ssä tarkoitettuja rahoituspalveluja tai 44 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vakuutuspalveluja myyvä elinkeinonharjoittaja sekä momentin 2 kohdan mukaan luottolaitostoiminnasta annetun lain (610/2014), jäljempänä luottolaitoslaki, 1 luvun 15 §:ssä tarkoitettu omistusyhteisö tai kirjanpitoasetuksen 3 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitettu vakuutuskonsernin emoyhteisö. Lisäksi ryhmään voi kuulua momentin 3 kohdan mukaan elinkeinonharjoittaja, jossa 1 tai 2 kohdassa tarkoitetulla elinkeinonharjoittajalla on kirjanpitolain 1 luvun 5 §:ssä tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräysvalta, sekä momentin 4 kohdan mukaan elinkeinonharjoittaja, jossa 1–3 kohdassa tarkoitetut elinkeinonharjoittajat voivat yhdessä käyttää kirjanpitolain 1 luvun 5 §:ssä tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitettua määräysvaltaa vastaavaa valtaa, ja sen määräysvallassa 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla oleva elinkeinonharjoittaja. 

2.1.2  Kirjanpitoasetuksessa tarkoitettu vakuutuskonsernin emoyhteisö

Viittaus kirjanpitoasetuksessa määriteltyyn vakuutuskonsernin emoyhteisöön lisättiin arvonlisäverolain 13 a §:n 2 momentin 2 kohtaan arvonlisäverolain muuttamisesta annetulla lailla (1265/1997). Lain esitöiden (hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi arvonlisäverolain muuttamisesta, HE 111/1997 vp) mukaan, kun ryhmärekisteröintiä koskevat säännökset lisättiin arvonlisäverolakiin, Suomessa ei ollut vakuutusyhtiöiden omistusyhteisöjä. Esitöissä todetaan, että asiallisia perusteita vakuutusyhtiöiden omistusyhteisön poissulkemiseksi ryhmärekisteröinnin piiristä ei ole, ja lisäksi vakuutusyhtiöiden omistusyhteisön puuttuminen ryhmärekisteröintiin oikeutettujen vakuutuslaitosten määritelmästä voi vaikeuttaa vakuutuskonsernien rakenteiden uudelleenjärjestelyjä. 

Kirjanpitoasetuksen vakuutuskonsernin emoyhteisöä koskeva säännös, johon arvonlisäverolain 13 a §:n 2 momentin 2 kohdassa viitataan, on kumottu valtioneuvoston asetuksella kirjanpitoasetuksen muuttamisesta (1752/2015). Kumotun säännöksen mukaan konsernitilinpäätös on laadittava sosiaali- ja terveysministeriön päättämien kaavojen mukaisesti, jos konsernin emoyrityksenä on yhteisö, jonka pääasiallisena tarkoituksena on omistaa muiden yhteisöjen osakkeita ja osuuksia sekä konsernin tytäryrityksinä on yksinomaan tai osaksi vakuutusyhtiöitä siten, että konserni harjoittaa pääosin vakuutustoimintaa. 

Kirjanpitolainsäädännössä ei ole nykyisin vakuutuskonsernin emoyhteisön määritelmää. 

2.1.3  Luottolaitoslaissa tarkoitettu omistusyhteisö

Yleistä

Alun perin otettaessa verovelvollisuusryhmiä koskevat säännökset arvonlisäverolain 13 a §:än 2 momentin 2 kohtaan säädettiin, että verovelvollisuusryhmään voi kuulua luottolaitostoiminnasta annetun lain (1607/1993) 4 §:ssä tarkoitettu omistusyhteisö. Mainitussa lainkohdassa tarkoitettu omistusyhteisö oli rahoituslaitos, jonka tytäryritykset olivat pääasiassa luotto- tai rahoituslaitoksia ja jonka tytäryrityksistä ainakin yksi on luottolaitos. Rahoituslaitoksella tarkoitettiin tuolloin luottolaitostoiminnasta annetun lain 1 luvun 3 §:n mukaan yhteisöä, joka ei ole luottolaitos, mutta joka pääasiallisena liiketoimintanaan tarjoaa tiettyjä luottolaitosten liiketoiminnan alaan kuuluvia palveluja tai hankkii niistä omistusosuuksia. Luottolaitostoiminnasta annetun lain esitöiden (hallituksen esitys Eduskunnalle luotto- ja rahoituslaitoksia ja niiden toimintaa koskevaksi lainsäädännöksi, HE 295/1992 vp) mukaan määritelmä vastasi Euroopan yhteisöjen toisessa pankkidirektiivissä ollutta määritelmää. Nykyään arvonlisäverolain 13 a §:n 2 momentin 2 kohdassa viitataan luottolaitoslain 1 luvun 15 §:ään. Kyseisen pykälän mukaan luottolaitoslaissa omistusyhteisöillä tarkoitetaan luottolaitosten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013, jäljempänä EU:n vakavaraisuusasetus, 4 artiklan 1 kohdan 20 alakohdassa tarkoitettuja rahoitusalan holdingyhtiöitä ja 21 alakohdassa tarkoitettuja rahoitusalan sekaholdingyhtiöitä. Finanssivalvonta pitää luetteloa omistusyhteisöistä, jotka ovat sellaisen konsolidointiryhmän emoyrityksiä, jota Finanssivalvonta luottolaitoslain mukaan valvoo. 

Rahoitusalan holdingyhtiö

Luottolaitoslain 1 luvun 15 §:ssä viitatulla rahoitusalan holdingyhtiöllä tarkoitetaan EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 20 alakohdan mukaan rahoituslaitosta, jonka tytäryritykset ovat yksinomaan tai pääasiallisesti laitoksia tai rahoituslaitoksia ja joka ei ole rahoitusalan sekaholdingyhtiö; rahoituslaitoksen tytäryritykset ovat pääasiallisesti laitoksia tai rahoituslaitoksia, joista vähintään yksi on laitos ja joissa yli 50 prosenttia rahoituslaitoksen pääomasta, konsolidoidusta taseesta, tuloista, henkilöstöstä tai muusta toimivaltaisen viranomaisen merkityksellisenä pitämästä indikaattorista liittyy tytäryrityksiin, jotka ovat laitoksia tai rahoituslaitoksia. 

Rahoituslaitoksella tarkoitetaan vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 26 alakohdan mukaan yritystä, joka ei ole luottolaitos eikä pelkkä teollinen holdingyhtiö ja jonka pääasiallisena toimintana on hankkia omistusosuuksia tai harjoittaa yhtä tai useampaa oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU, jäljempänä luottolaitosdirektiivi, liitteessä I olevissa 2–12 ja 15 kohdassa lueteltua toimintaa, mukaan luettuina sijoituspalveluyritykset, rahoitusalan holdingyhtiöt, rahoitusalan sekaholdingyhtiöt, sijoitusalan holdingyhtiöt, maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä (EU) 2015/2366 tarkoitetut maksulaitokset sekä omaisuudenhoitoyhtiöt mutta pois lukien vakuutushallintayhtiöt ja vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta (Solvenssi II) annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY 212 artiklan 1 kohdan f ja g alakohdassa määritellyt sekavakuutushallintayhtiöt. 

Laitoksella tarkoitetaan 3 alakohdan mukaan luottolaitosdirektiivin 8 artiklan nojalla toimiluvan saanutta luottolaitosta tai kyseisen direktiivin 8 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettua yritystä. Edellä mainitun 8 a artiklan 3 kohdan mukaan poiketen siitä, mitä artiklan 1 kohdassa säädetään, EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitetut yritykset, jotka 24 päivänä joulukuuta 2019 harjoittavat toimintaa rahoitusvälineiden markkinoista sekä direktiivin 2002/92/EY ja direktiivin 2011/61/EU muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/65/EU, jäljempänä rahoitusvälineiden markkinat -direktiivi, nojalla toimiluvan saaneina sijoituspalveluyrityksinä, on haettava toimilupaa luottolaitosdirektiivin 8 artiklan mukaisesti viimeistään 27 päivänä joulukuuta 2020. 

EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitetuilla yrityksillä tarkoitetaan yritystä, joka liiketoimintanaan harjoittaa jotakin rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin liitteessä I olevan A osan 3 ja 6 kohdassa tarkoitettua toimintaa, jos jompikumpi seuraavista edellytyksistä täyttyy, mutta yritys ei ole hyödykemarkkinoilla eikä päästöoikeusmarkkinoilla toimiva välittäjä, yhteistä sijoitustoimintaa harjoittava yritys tai vakuutusyritys: i) yrityksen konsolidoitujen varojen kokonaisarvo on 30 miljardia euroa tai enemmän; ii) yrityksen varojen kokonaisarvo on alle 30 miljardia euroa ja yhtiö kuuluu ryhmään, jonka kaikkien sellaisten yritysten konsolidoitujen varojen kokonaisarvo on 30 miljardia euroa tai enemmän, jotka harjoittavat jotakin rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin liitteessä I olevan A osan 3 ja 6 kohdassa tarkoitettua toimintaa ja joiden kokonaisvarat ovat alle 30 miljardia euroa, tai iii) yrityksen varojen kokonaisarvo on alle 30 miljardia euroa ja yhtiö kuuluu ryhmään, jonka kaikkien sellaisten yritysten konsolidoitujen varojen kokonaisarvo on yli 30 miljardia euroa, jotka harjoittavat jotakin rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin liitteessä I olevan A osan 3 ja 6 kohdassa tarkoitettua toimintaa ja joiden kokonaisvarat ovat 30 miljardia euroa tai enemmän, kun konsolidointiryhmän valvoja valvontakollegiota kuultuaan tekee vastaavan päätöksen puuttuakseen mahdollisiin kiertämisriskeihin ja unionin rahoitusvakauteen mahdollisesti kohdistuviin riskeihin. Sovellettaessa b alakohdan ii ja iii alakohtaa yritykseen, joka kuuluu kolmannen maan ryhmään, kolmannen maan ryhmään kuuluvan kunkin sellaisen sivuliikkeen kokonaisvarat, jolle on myönnetty toimilupa unionissa, on sisällytettävä kaikkien ryhmään kuuluvien yritysten varojen yhteenlaskettuun kokonaisarvoon. 

Rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin liitteessä I olevan A osan 3 ja 6 kohdassa tarkoitettua toimintaa ovat kaupankäynti omaan lukuun sekä rahoitusvälineiden merkinnän ja/tai rahoitusvälineiden liikkeeseenlaskun järjestäminen merkintätakauksen perusteella. 

Laitoksen määritelmää muutettiin sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista sekä asetusten (EU) N:o 1093/2010, (EU) N:o 575/2013, (EU) N:o 600/2014 ja (EU) N:o 806/2014 muuttamisesta annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2019/2033, jäljempänä EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusasetus. Tätä ennen laitoksella tarkoitettiin EU:n vakavaraisuusasetuksen mukaan luottolaitosta tai sijoituspalveluyritystä. EU:n vakavaraisuusasetuksessa olevassa rahoitusalan holdingyhtiön määritelmässä edellytetään, että vähintään yhden tytäryrityksen on oltava laitos. Koska EU:n vakavaraisuusasetuksessa olevaa laitoksen määritelmää kavennettiin, rahoitusalan holdingyhtiöitä voivat olla nykyään ainoastaan sellaiset omistusyhteisöt, joiden tytäryrityksiin kuuluu ainakin yksi luottolaitos tai sellainen luottolaitosdirektiivin 8 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettu sijoituspalveluyritys, joka tarvitsee luottolaitoksen toimiluvan. 

Aiemmin EU:n vakavaraisuusasetuksessa sijoituspalveluyrityksenä pidettiin 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan mukaan direktiivin 2004/39/EY 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa määriteltyä sijoituspalveluyritystä, lukuun ottamatta kuitenkaan yrityksiä, joilla ei ole toimilupaa tarjota direktiivin 2004/39/EY liitteessä I olevan B osan 1 alakohdassa tarkoitettua oheispalvelua ja jotka tarjoavat ainoastaan yhtä tai useampaa mainitun direktiivin liitteessä I olevan A osan 1, 2, 4 ja 5 alakohdassa lueteltua sijoituspalvelua tai -toimintaa ja joilla ei ole lupaa pitää hallussaan asiakkaidensa varoja tai arvopapereita ja joilla ei sen vuoksi voi koskaan olla velkaa kyseisille asiakkailleen. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/39/EY rahoitusvälineiden markkinoista sekä neuvoston direktiivien 85/611/ETY ja 93/6/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/12/EY muuttamisesta ja neuvoston direktiivin 93/22/ETY kumoamisesta on kumottu rahoitusvälineiden markkinat -direktiivillä, joka sisältää vastaavanlaiset säännökset. EU:n vakavaraisuusasetusta ei siten aiemmin sovellettu sellaisiin sijoituspalveluyrityksiin, jotka tarjosivat ainoastaan rahoitusvälineitä koskevien toimeksiantojen vastaanottamista ja välittämistä, toimeksiantojen toteuttamista asiakkaan lukuun, salkunhoitoa tai sijoitusneuvontaa ja jotka eivät tarjonneet rahoitusvälineen säilyttämistä tai hoitoa asiakkaan lukuun ja joilla ei ollut lupaa pitää hallussaan asiakkaidensa varoja tai arvopapereita. 

Rahoitusalan sekaholdingyhtiö

Luottolaitoslain 1 luvun 15 §:ssä viitatulla rahoitusalan sekaholdingyhtiöllä tarkoitetaan EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 21 alakohdan mukaan finanssiryhmittymään kuuluvien luottolaitosten, vakuutusyritysten ja sijoituspalveluyritysten lisävalvonnasta sekä neuvoston direktiivien 73/239/ETY, 79/267/ETY, 92/49/ETY, 92/96/ETY, 93/6/ETY ja 93/22/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 98/78/EY ja 2000/12/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/87/EY, jäljempänä finanssiryhmittymään kuuluvien yritysten lisävalvonnasta annettu direktiivi, 2 artiklan 15 kohdassa määriteltyä rahoitusalan sekaholdingyhtiötä. 

Finanssiryhmittymään kuuluvien yritysten lisävalvonnasta annetun direktiivin 2 artiklan 15 kohdan mukaan rahoitusalan sekaholdingyhtiöllä tarkoitetaan emoyritystä, joka on muu kuin säännelty yritys ja joka yhdessä tytäryritystensä, joista vähintään yksi on sellainen säännelty yritys, jonka sääntömääräinen kotipaikka on unionissa, ja muiden yritysten kanssa muodostaa finanssiryhmittymän. 

Säännellyllä yrityksellä tarkoitetaan 4 kohdan mukaan luottolaitosta, vakuutusyritystä, jälleenvakuutusyritystä, sijoituspalveluyritystä, omaisuudenhoitoyhtiötä tai vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajaa. 

Finanssiryhmittymällä tarkoitetaan 14 kohdan mukaan ryhmää tai alaryhmää, jota johtaa säännelty yritys, tai ryhmää tai alaryhmää, jonka tytäryrityksistä vähintään yksi on säännelty yritys, ja joka täyttää seuraavat ehdot: a) jos ryhmän tai alaryhmän johdossa on säännelty yritys i) se on rahoitusalalla toimivan yrityksen emoyritys, yritys, jolla on omistusyhteys rahoitusalan yritykseen, tai yritys, jota sitoo direktiivin 83/349/ETY 12 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu suhde rahoitusalan yritykseen; ii) vähintään yksi ryhmän tai alaryhmän yrityksistä toimii vakuutusalalla ja vähintään yksi pankki- tai sijoituspalvelujen alalla, ja iii) ryhmän tai alaryhmän yritysten konsolidoitu tai yhteenlaskettu toiminta vakuutusalalla ja yritysten konsolidoitu tai yhteenlaskettu toiminta pankki- ja sijoituspalvelujen alalla on merkittävää finanssiryhmittymään kuuluvien yritysten lisävalvonnasta annetun direktiivin 3 artiklan 2 tai 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla; tai b) jos ryhmän tai alaryhmän johdossa ei ole säänneltyä yritystä i) ryhmä tai alaryhmä toimii pääasiassa rahoitusalalla finanssiryhmittymään kuuluvien yritysten lisävalvonnasta annetun direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla; ii) vähintään yksi ryhmän tai alaryhmän yrityksistä toimii vakuutusalalla ja vähintään yksi pankki- tai sijoituspalvelujen alalla, ja iii) ryhmän tai alaryhmän yritysten konsolidoitu tai yhteenlaskettu toiminta vakuutusalalla ja yritysten konsolidoitu tai yhteenlaskettu toiminta pankki- ja sijoituspalvelujen alalla on merkittävää finanssiryhmittymään kuuluvien yritysten lisävalvonnasta annetun direktiivin 3 artiklan 2 tai 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. 

2.1.4  Sijoituspalvelulaissa tarkoitettu omistusyhteisö

Sijoituspalvelulain (747/2012) 1 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan sijoituspalvelulaissa omistusyhteisöllä tarkoitetaan EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 23 alakohdassa tarkoitettua sijoitusalan holdingyhtiötä ja EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 21 alakohdassa tarkoitettua rahoitusalan sekaholdingyhtiötä, jonka tytäryrityksistä ainakin yksi on sijoituspalveluyritys. 

EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 23 alakohdan mukaan sijoitusalan holdingyhtiöllä tarkoitetaan rahoituslaitosta, jonka tytäryritykset ovat yksinomaan tai pääasiallisesti sijoituspalveluyrityksiä tai rahoituslaitoksia, jolloin vähintään yhden tällaisista tytäryrityksistä on oltava sijoituspalveluyritys, ja joka ei ole EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 20 alakohdassa määritelty rahoitusalan holdingyhtiö. 

Sijoituspalvelulain omistusyhteisön määritelmä sai edellä selostetun sisällön sijoituspalvelulain muuttamisesta annetulla lailla (523/2021). Ennen muutosta omistusyhteisöllä tarkoitettiin sijoituspalvelulaissa EU:n vakavaraisuusasetuksen 4 artiklan 1 kohdan 20 ja 21 alakohdassa tarkoitettuja yhteisöjä, joiden tytäryritykset ovat pääasiassa sijoituspalveluyrityksiä tai muita rahoituslaitoksia ja jonka tytäryrityksistä ainakin yksi on sijoituspalveluyritys. Omistusyhteisön määritelmässä viitattiin siis samoihin EU:n vakavaraisuusasetuksessa tarkoitettuihin rahoitusalan holdingyhtiöihin ja rahoitusalan sekaholdingyhtiöihin kuin luottolaitoslain omistusyhteisön määritelmässä. 

2.3.1  Laskujen säilytyspaikka

Arvonlisäverodirektiivi

Arvonlisäverodirektiivin 245 artiklan 1 kohdan mukaan verovelvollinen voi direktiiviä sovellettaessa määrätä kaikkien laskujen tallennuspaikan, jos verovelvollinen asettaa 244 artiklan mukaisesti tallennetut laskut tai tiedot viipymättä toimivaltaisten viranomaisten saataville näiden sitä vaatiessa. Jäsenvaltiot voivat artiklan 2 kohdan mukaan vaatia alueelleen sijoittautuneita verovelvollisia ilmoittamaan niille tietojen tallennuspaikan, jos tämä sijaitsee niiden alueen ulkopuolella. Jäsenvaltiot voivat lisäksi vaatia alueelleen sijoittautuneita verovelvollisia tallentamaan sinne verovelvollisen itse toimittamat laskut taikka hankkijan tai kolmannen tahon verovelvollisen nimissä ja puolesta toimittamat laskut sekä kaikki verovelvollisen vastaanottamat laskut, jos sähköistä tallennusta ei ole suoritettu siten, että se takaa täydellisen online-yhteyden kyseisiin tietoihin. Arvonlisäverodirektiivin 247 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltio voi vahvistaa erityisvaatimuksia laskujen tallettamisen kieltämisestä tai rajoittamisesta sellaisessa maassa, jonka kanssa ei ole sopimusta, joka koskee keskinäistä avunantoa ja jonka soveltamisala vastaa direktiivissä 2010/24/EU ja asetuksessa (EY) N:o 1798/2003 säädettyä soveltamisalaa tai johon liittyy 249 artiklassa tarkoitettu, sähköisessä muodossa oleviin laskuihin tutustumista, niiden kopiointia ja käyttöä koskeva oikeus. 

Komissio antoi helmikuussa 2020 kertomuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle arvonlisäverodirektiivin laskutussäännösten arvioinnista (KOM (2020) 47) arvonlisäverodirektiivin 237 artiklan perusteella. Arvioinnin tukena oli Economisti Associati -konsulttiryhmän johtama riippumaton selvitys, jonka tuloksena helmikuussa 2019 julkaistiin loppuraportti ”Report on the evaluation of Invoicing Rules of Directive 2006/112/EC”. 

Raportin mukaan kaikki EU:n jäsenvaltiot sallivat mahdollisuuden säilyttää laskut ulkomailla sähköisessä muodossa ja 16 jäsenvaltiota sallii ulkomailla säilyttämisen myös paperilaskujen osalta. Raportin mukaan muutamissa jäsenvaltioissa sovelletaan tältä osin kuitenkin rajoituksia. Esimerkiksi Tanska sallii paperilaskujen säilyttämisen ulkomailla, mutta ainoastaan Pohjoismaissa tai maissa, joissa toimintaa harjoitetaan ja vain väliaikaisesti. Raportissa todetaan, että Ruotsi ja Suomi sallivat laskujen säilyttämisen ulkomailla kirjanpidollisia tarpeita varten, mutta vain väliaikaisesti. 

Raportin mukaan 26 jäsenvaltiota edellyttää, että ulkomailla säilytettäviin sähköisiin laskuihin on oltava täydellinen online-yhteys, ja näistä jäsenvaltioista 7 edellyttää, että tällainen online-yhteys on myönnettävä pyynnöstä. Puolet jäsenvaltioista vaatii ilmoituksen laskujen säilyttämisestä ulkomailla, tosin osa näistä jäsenvaltioista vaatii ilmoituksen vain tietyissä tapauksissa. Yhteensä 10 jäsenvaltiota kieltää nimenomaisesti laskujen säilytyksen maissa, joita kahdenvälinen verotusta koskeva avunantosopimus ei sido. 

Arvonlisäverolaki

Arvonlisäverolain 209 o §:ssä säädetään arvonlisäverotusta varten säilytettäväksi edellytettävien laskujen säilytyspaikasta. Lain 209 p §:n johdosta pykälää sovelletaan myös muihin tositteisiin, joihin suoritettavan ja vähennettävän veron määrään vaikuttavien liiketapahtumien kirjaukset perustuvat, tositteisiin ja tietoihin, joiden avulla elinkeinonharjoittaja täyttää lain 209 g §:n 1 momentissa säädetyn laskun alkuperän aitouden ja sisällön muuttumattomuuden varmistamista koskevan velvollisuutensa, sekä sellaisen verovelvollisen, joka ei ole kirjanpitolain mukaan kirjanpitovelvollinen, muuhun muistiinpanoaineistoon. 

Pääsääntö on 209 o §:n 1 momentin mukaan se, että arvonlisäverolain 209 n §:ssä tarkoitetut laskut on säilytettävä Suomessa. Laskut voidaan kuitenkin pykälän 2 momentin mukaan säilyttää toisessa jäsenvaltiossa, jos tallennus on suoritettu sähköisesti siten, että se takaa täydellisen tosiaikaisen tietokoneyhteyden näihin tietoihin, tai jos elinkeinonharjoittaja on ulkomaalainen, jolla ei ole Suomessa kiinteää toimipaikkaa. Pykälän 3 momentin mukaan laskut voidaan kuitenkin kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 1 ja 2 momentissa säädetyillä edellytyksillä säilyttää muualla kuin mitä arvonlisäverolain 209 o §:n 1 ja 2 momentissa säädetään. Tätä sovelletaan 3 momentin mukaan myös muihin kuin kirjanpitolaissa tarkoitettuihin kirjanpitovelvollisiin. 

Arvonlisäverodirektiivin 245 artikla on pantu täytäntöön arvonlisäverolain muuttamisesta annetulla lailla (325/2003) ja kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n muuttamisesta annetulla lailla (326/2003). Lakien esitöissä (hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi arvonlisäverolain ja kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n muuttamisesta, HE 266/2002 vp) todettiin, että kirjanpitolainsäädännössä edellytetään kirjanpitoaineiston säilyttämistä pääsääntöisesti Suomessa ja, että tositteiden pysyvä säilyttäminen ulkomailla voisi aiheuttaa jossain määrin käytännön hankaluuksia verovalvonnalle. Esityksen perustelujen mukaan näiden syiden vuoksi arvonlisäverolakiin otettavissa säännöksissä käytettäisiin hyväksi mahdollisuutta edellyttää laskujen säilyttämistä pääsääntöisesti Suomessa. 

Arvonlisäverolain 209 o §:n 3 momentin viittaus kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 1 ja 2 momenttiin on vanhentunut. Kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 1 momentti on muutettu ja 2 ja 3 momentti on kumottu kirjanpitolain muuttamisesta annetulla lailla (1620/2015). 

Aiemmin voimassa olleen kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 1 momentin sisältämän pääsäännön mukaan kirjanpitoaineisto saadaan kirjanpidon hoitamiseksi tai tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen laatimiseksi säilyttää tilapäisesti muualla kuin Suomessa. Momentti sisälsi myös kauppa- ja teollisuusministeriölle annetun valtuutuksen säätää tarkemmin asetuksella ulkomailla säilyttämisen edellytyksistä. Kirjanpitoaineiston tilapäisestä säilyttämisestä ulkomailla annetussa kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksessä (49/1998) säilyttäminen oli rajattu tietyin edellytyksin ETA- ja OECD-valtioihin ja vain kirjapitolautakunnan luvalla muihin valtioihin. Voimassa olleen 2 momentin mukaan kirjanpitovelvollisen Suomessa laadittu tosite saadaan viedä Suomesta, jos se on edellytyksenä ulkomaisen viranomaisen toimintaan perustuvan edun saamiselle. Momentin mukaan kirjanpitovelvollisen on laadittava tositteesta oikeaksi todistettu jäljennös ennen tositteen viemistä Suomesta ja jäljennöksessä tai sen liitteessä on esitettävä tieto siitä, milloin, minne ja mitä tarkoitusta varten tosite on viety. Lisäksi momentin mukaan jäljennös ja sen liite tulee sisällyttää Suomessa säilytettävään kirjanpitoaineistoon, ja niihin sovelletaan, mitä tositteesta säädetään. Voimassa olleen 3 momentin mukaan tilikauden tositteet ja muu kirjanpitoaineisto voidaan 1 momentin estämättä säilyttää pysyvästi toisessa Euroopan yhteisön jäsenvaltiossa sähköisenä tallenteena edellyttäen, että niihin voidaan taata tosiaikainen tietokoneyhteys ja että tiedot on saatettavissa selväkieliseen kirjalliseen muotoon. 

Voimassa olevan kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n mukaan tilinpäätös, kirjanpidot, tositteet ja muu kirjanpitoaineisto on säilytettävä huolellisesti kirjanpitolain 7 §:n vaatimukset täyttävällä tavalla siten, että niiden tarkastelu Suomesta käsin on mahdollista viranomaiselle ja tilintarkastajalle ilman aiheetonta viivettä. 

Kirjanpitolain muutosta koskevissa esitöissä (hallituksen esitys eduskunnalle laiksi kirjanpitolain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta sekä puunkorjuuta aarniometsissä harjoittavien yritysten viranomaisille suorittamien maksujen julkistamista koskevaksi laiksi, HE 89/2015 vp) todetaan, että kirjanpitolain säännökset muun muassa kirjapidon säilytyksestä ovat pysyneet pääosin muuttumattomina kirjanpitolain voimaantulosta vuonna 1997 ja, että tietotekniikka on tänä aikana kehittynyt niin paljon, että säädösten muutostarve on ilmeinen. Esitöissä todetaan, että on selvä tarve päivittää kirjanpitolakia siten, että se yhtäältä sallii nykyaikaisen tietotekniikan täysimittaisen hyödyntämisen ja kirjanpidon automatisoinnin sekä sähköisen tiedonsiirron kirjanpitovelvollisten ja viranomaisten välillä ja toisaalta varmistaa aineistojen tarkastettavuuden ja tarkasteltavuuden kaikissa olosuhteissa siten, että tilintarkastuksen tehokkaan toteutuksen ja harmaan talouden torjunnan edellytykset tehostuvat. Perustelujen mukaan ministeriöpäätöksessä 49/1998 tehty tilapäisen säilyttämisen osittainen rajaus OECD-jäsenvaltioihin ei enää pilvipalveluiden ja muun tietoteknisen kehityksen myötä ole käytännöllinen. Momentissa korostetaan sen sijaan kirjanpitovelvollisen velvollisuutta huolehtia aineistojen huolellisesta säilyttämisestä, mutta siinä ei aseteta maantieteellisiä rajoitteita. 

Perustelujen mukaan vaatimus siitä, että kirjanpitoaineiston asianmukaisen tarkastelun on oltava mahdollista ilman aiheetonta viivettä, koskee sekä kauden aikana että sen jälkeen käsiteltäviä ja säilytettäviä aineistoja. Viipeen arviointi on perustelujen mukaan tapauskohtaista. Meneillään olevan tilikauden aineistoihin on usein tosiaikainen tai lähes tosiaikainen pääsy, kun taas pääsy pitkäksi ajaksi paperimuotoisina asiakirjoina arkistoituun aineistoon saattaa viedä joitakin päiviä. Jollei tarkastelu ole tosiaikaisesti mahdollista, kirjanpitovelvollisen tulee esittää viranomaiselle tai tilintarkastajalle perusteltu selvitys siitä, mistä viive aiheutuu, samoin kuin tieto ajankohdasta, jolloin aineisto saadaan nähtäville. 

Arvonlisäverolain 209 o §:n 3 momenttia tulisi muuttaa sen sisältämän vanhentuneen viittauksen takia, ja samalla arvonlisäverolain laskujen säilyttämistä koskevaa sääntelyä tulisi päivittää. 

2.3.2  Kirjanpidon ja muun aineiston esittämisvelvollisuus

Oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain 24 §:n 1 momentin mukaan verovelvollisen on Verohallinnon kehotuksesta esitettävä Suomessa tarkastettavaksi kirjanpitonsa, muistiinpanonsa sekä kaikki se toimintaan liittyvä ja muu aineisto ja omaisuus, joka saattaa olla tarpeen hänen verotuksessaan tai hänen verotustaan koskevaa muutoksenhakua käsiteltäessä. Pykälän 2 momentin mukaan sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, arvonlisäverolain 209 n–209 q §:n mukaisesti ulkomailla sähköisesti säilytettävien arvonlisäveroa koskevien tositteiden ja muun aineiston osalta riittää, että tietoihin saadaan täydellinen tosiaikainen tietokoneyhteys ja että tiedot ovat saatettavissa selväkieliseen kirjalliseen muotoon. Viranomaisen kehotuksesta teknisestä tallenteesta on lisäksi valmistettava jäljennös tarkastusta suorittavan henkilön käyttöön, jos se on tarkastuksen suorittamista varten tarpeen. 

Laskujen esittämistä koskevia velvoitteita koskevan sääntelyn johdonmukaisuuden varmistamiseksi oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain 24 §:n 2 momenttia tulisi päivittää yhtäaikaisesti arvonlisäverolain 209 o §:n kanssa. 

4.1.1  Verovelvollisuusryhmät

Esityksessä ehdotetaan arvonlisäverolain verovelvollisuusryhmiä koskevaa pykälää muutettavaksi siten, että viittaus kumotun kirjanpitoasetuksen säännöksen mukaiseen vakuutuskonsernin emoyhteisöön korvattaisiin uudella viittauksella. Verovelvollisuusryhmään voisi uuden viittauksen mukaan kuulua vakuutusyhtiölaissa (521/2008) tai vakuutusyhdistyslaissa (1250/1987) tarkoitettu vakuutusomistusyhteisö. Vakuutusyhtiölain ja vakuutusyhdistyslain vakuutusomistusyhteisöjen määritelmät vastaavat yhdessä pitkälti kirjanpitoasetuksen säännöksen mukaista vakuutuskonsernin emoyhteisön määritelmää. 

Lisäksi verovelvollisuusryhmiä koskevaan pykälään lisättäisiin viittaus sijoituspalvelulaissa tarkoitettuun omistusyhteisöön, jotta säännöksen soveltamisala ei supistuisi nykyisestä. Sääntely kattaisi siis jatkossa kaikki sijoituspalvelulaissa tarkoitetut omistusyhteisöt. Muutoksen tarve johtuu kotimaisessa ja EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuussääntelyssä tapahtuneista muutoksista. Arvonlisäverolain verovelvollisuusryhmiä koskevassa säännöksessä viitataan luottolaitoslain omistusyhtiön määritelmään, jossa puolestaan viitataan EU:n vakavaraisuusasetuksen rahoitusalan holdingyhtiön ja sekaholdingyhtiön määritelmään. Sijoituspalveluyrityksen emoyritys voi kuulua verovelvollisuusryhmään vain, jos sitä pidetään joko EU:n vakavaraisuusasetuksessa tarkoitettuna rahoitusalan holdingyhtiönä, mikä edellyttäisi sitä, että vähintään yhdellä sen tytäryrityksistä on luottolaitoksen toimilupa, tai vaihtoehtoisesti rahoitusalan sekaholdingyhtiönä, mikä edellyttäisi puolestaan sitä, että vähintään yksi ryhmän tai alaryhmän jäsenistä on vakuutusalan yritys. Aiemmin ensin mainittua edellytystä ei ollut, vaan rahoitusalan holdingyhtiöitä saattoivat olla myös sellaiset emoyritykset, joiden tytäryrityksiin kuului esimerkiksi pelkästään sijoituspalveluyrityksiä. Ilman esitettyä muutosta nämä toimijat, joita nykyään pidetään sijoituspalvelulain omistusyhteisöinä ja EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusasetuksen sijoitusalan holdingyhtiöinä, eivät voisi enää kuulua verovelvollisuusryhmään. 

Sijoituspalvelulain omistusyhteisön ja sijoitusalan holdingyhtiön käsite kattaa kylläkin aiempaa laajemmin sijoituspalveluyritysten emoyrityksiä kuin aiempi sijoituspalvelulain omistusyhteisön ja rahoitusalan holdingyhtiön määritelmä. Verovelvollisuusryhmiä koskevan sääntelyn soveltamisala laajenisi kuitenkin lähinnä vain sellaisten sijoituspalveluyritysten emoyritysten osalta, joiden tytäryritykset tarjoavat vain rajattua valikoimaa sijoituspalveluja siten, että ne eivät pidä hallussaan asiakkaan varoja, ja jotka eivät siksi olleet EU:n vakavaraisuussetuksen soveltamisalan piirissä. Verovelvollisuusryhmiä koskevan sääntelyn soveltamisala laajenisi siis vain rajoitetusti. Muutosta puoltaa myös neutraalisuus, sillä sijoituspalveluyritysten emoyhtiöt voivat ilman puheena olevaa muutostakin kuulua verovelvollisuusryhmään mainituissa tilanteissa, joissa vähintään yhdellä tytäryrityksistä on luottolaitoksen toimilupa tai vähintään yksi ryhmän tai alaryhmän jäsenistä on vakuutusalan yritys, jos muut edellytykset täyttyvät. 

4.1.2  Arvonlisäveron erityisjärjestelmien veroilmoituksen korjaaminen

Esityksessä ehdotetaan, että arvonlisäverolain erityisjärjestelmissä annettavien veroilmoitusten korjausmenettelyä muutetaan sallimalla korjaus myöhemmin annettavassa veroilmoituksessa eikä vain seuraavilta verokausilta annettavassa veroilmoituksessa. 

4.1.3  Laskujen säilytyspaikka ja kirjanpidon ja muun aineiston esittämisvelvollisuus

Esityksessä ehdotetaan, että arvonlisäverolain laskujen säilytyspaikkaa koskevia säännöksiä muutetaan kirjanpitolain muutosta vastaavasti siten, että elinkeinonharjoittaja voi itse määrätä säilytyspaikan. Laskut olisi säilytettävä huolellisesti siten, että niiden tarkastelu Suomessa on mahdollista veroviranomaiselle ilman aiheetonta viivettä. Ulkomailla sähköisesti säilytettäviin laskuihin olisi lisäksi saatava täydellinen tosiaikainen tietokoneyhteys. 

Arvonlisäverodirektiivin 245 artiklan 2 kohta mahdollistaa sen, että jäsenvaltiot voivat vaatia alueelleen sijoittautuneita verovelvollisia ilmoittamaan niille tietojen tallennuspaikan, jos tämä sijaitsee niiden alueen ulkopuolella. Direktiivin 247 artiklan 3 kohta mahdollistaa sen, että jäsenvaltio voi vahvistaa erityisvaatimuksia laskujen tallettamisen kieltämisestä tai rajoittamisesta sellaisessa maassa, jonka kanssa ei ole sopimusta, joka koskee keskinäistä avunantoa ja jonka soveltamisala vastaa keskinäisestä avunannosta veroihin, maksuihin ja muihin toimenpiteisiin liittyvien saatavien perinnässä annetussa neuvoston direktiivissä 2010/24/EU ja hallinnollisesta yhteistyöstä arvonlisäverotuksen alalla ja asetuksen (ETY) N:o 218/92 kumoamisesta annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1798/2003 säädettyä soveltamisalaa tai johon liittyy 249 artiklassa tarkoitettu, sähköisessä muodossa oleviin laskuihin tutustumista, niiden kopiointia ja käyttöä koskeva oikeus. 

Ehdotettu laskujen säilytyspaikkaa koskevan sääntelyn keventäminen on linjassa kirjanpitolain säilytyspaikkasäännösten sekä esityksessä tavoiteltavan hallinnollisen menettelyn keventämisen kanssa. Edellä mainituille lisärajoituksille ei katsota olevan tarvetta. 

Oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain kirjanpidon ja muun aineiston esittämisvelvollisuutta koskevaa säännös muutettaisiin yhdenmukaiseksi ehdotetun arvonlisäverolain säilytyspaikkasääntelyn kanssa. 

4.1.4  Laiminlyöntimaksut

Laiminlyöntimaksusääntelyä muutettaisiin sääntelyn täsmentämiseksi siten, että niiden arvonlisäverolain, oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain ja ennakkoperintälain säännöksissä, joiden noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä laiminlyöntimaksu, ilmaistaisiin, että säännöksen noudattamatta jättäminen voi johtaa laiminlyöntimaksun määräämiseen. Siltä osin kuin sanktioidun käyttäytymisen alaa voidaan määritellä tarkemmin säännöksen nojalla annetussa asetuksessa tai päätöksessä, laiminlyöntimaksusäännöksessä oleva viittaus tarkennettaisiin koskemaan myös tällaisessa asetuksessa tai päätöksessä säädettyjä velvoitteita. 

4.2.1  Taloudelliset vaikutukset

Verovelvollisuusryhmiä koskevan muutosehdotuksen vaikutukset kohdistuisivat vakuutusalan ja sijoituspalvelualan yrityksiin. Muutosehdotuksen johdosta verovelvollisuusryhmäsääntely selkeytyisi kyseisten toimialojen toimijoiden osalta. 

Muutosehdotuksen tavoitteena on vakuutuskonsernien emoyhtiöiden osalta niiden pitäminen verovelvollisuusryhmään hyväksyttävien omistusyhteisöjen piirissä, eli nykyisen asiantilan säilyttäminen. Tämän vuoksi kyseisen toimialan yrityksiin ei arvioida kohdistuvan muutosehdotuksesta johtuen taloudellisia kustannuksia tai säästöjä. 

Sijoituspalvelulaissa tarkoitettujen omistusyhteisöjen osalta tavoitteena on niiden palauttaminen takaisin verovelvollisuusryhmään hyväksyttävien omistusyhteisöjen piiriin. Tietyt sijoituspalveluyritysten emoyhtiöt ovat vakavaraisuussääntelyssä tapahtuneista muutoksista johtuen nykyään EU:n sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusasetuksessa tarkoitettuja sijoitusalan holdingyhtiöitä, kun niitä aiemmin pidettiin EU:n vakavaraisuusasetuksessa tarkoitettuina rahoitusalan holdingyhtiöinä. Tältä osin palautettaisiin aiempi asiantila sisällyttämällä sijoitusalan holdingyhtiö verovelvollisuusryhmään hyväksyttäviin omistusyhteisöihin. Sijoitusalan holdingyhtiöitä voivat olla tietyiltä osin myös sellaiset sijoituspalveluyritysten emoyhtiöt, jotka eivät ole aiemmin olleet EU:n vakavaraisuusasetuksessa tarkoitettuja rahoitusalan holdingyhtiöitä, eivätkä siten ole voineet kuulua verovelvollisuusryhmään. Tältä osin verovelvollisuusryhmiä koskevan sääntelyn soveltamisala laajenisi. Sijoitusalan holdingyhtiöitä on tunnistettu olevan tällä hetkellä 13 kappaletta, joista 4 on sääntelyssä tapahtuneiden muutosten johdosta tunnistettuja uusia sijoituspalvelulain omistusyhteisöjä. Taloudellisia vaikutuksia syntyisi, jos sellaiset toimijat, joilla ei nykyisin ole oikeutta muodostaa verovelvollisuusryhmää, päättävät muodostaa verovelvollisuusryhmän. Verovelvollisuusryhmän muodostaminen voisi tuoda kustannussäästöjä näille sijoituspalvelualan yrityksille siltä osin kuin esimerkiksi samaan konserniin kuuluvilla yhtiöillä on keskenään arvonlisäverollista myyntiä siten, että ostajalla ei ole täyttä vähennysoikeutta. Verovelvollisuusryhmän perustaminen tarkoittaisi, että verovelvollisuusryhmän sisäisiin veloituksiin ei sisältyisi arvonlisäveroa, jolloin näiden toimijoiden verokustannukset alenisivat vastaavasti. 

Ehdotettujen muutosten vaikutukset julkiseen talouteen riippuvat siitä, hyödyntävätkö sijoituspalvelualan yritykset mahdollisuutta muodostaa verovelvollisuusryhmä nykyistä laajemmin. Valtion verokertymä alenisi sijoituspalvelualan yrityksille aiheutuvaa kustannussäästöä vastaavan määrän. Ehdotettujen muutosten ei arvioida vähentävän valtion verotuottoa merkittävissä määrin. 

Laskujen säilytyspaikkaa koskevien muutosehdotusten vaikutukset kohdistuisivat kaikkiin elinkeinonharjoittajiin, jotka ovat arvonlisäverolain nojalla velvollisia säilyttämään kyseisessä laissa tarkoitetut laskut ja muut tositeaineistot. Muutosehdotuksen ei arvioida aiheuttavan taloudellisia kustannuksia verovelvollisille, koska sääntely ei aseta nykyistä tiukempia velvoitteita laskujen säilyttämiseen. Päinvastoin laskujen säilytyspaikkaa koskevan sääntelyn keventyessä verovelvolliset voisivat jatkossa järjestää säilytyksen itselleen kustannustehokkaimmalla lainsäädännön mahdollistamalla tavalla. Mahdolliset säästövaikutukset eivät todennäköisesti syntyisi heti lain voimaantulon yhteydessä, vaan pidemmän ajan kuluessa, kun verovelvolliset siirtyvät toiminnalleen tarkoituksenmukaisimpiin ratkaisuihin. 

4.2.2  Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Arvonlisäverolain erityisjärjestelmissä annettavien veroilmoitusten korjausmenettelyä koskeva muutos edellyttää Verohallinnolta tietojärjestelmien muutos- ja ylläpitotöitä sekä järjestelmien testaamista. Verohallinto on käynnistänyt projektin useiden arvonlisäverolain erityisjärjestelmiä koskevien muutosten läpiviemiseksi tuotantoon 1.7.2023 mennessä. Tässä esityksessä ehdotettu muutos veroilmoitusten korjausmenettelyyn toteutettaisiin osana tätä projektia. Verohallinto on arvioinut, että kaikkien 1.7.2023 tuotantoon tulevien muutosten läpiviemisen kertaluontoinen henkilöstön resurssitarve on 1 henkilötyövuotta. Tässä esityksessä ehdotetun muutoksen osuutta henkilöstön resurssitarpeesta ei ole arvioitu. Verohallinto on arvioinut tässä esityksessä ehdotetusta muutoksesta aiheutuvien kertaluontoisten tietojärjestelmäkustannusten olevan noin 60 000 euroa. Kustannukset aiheutuvat Gentax- ja OmaVero -järjestelmiin tehtävistä muutoksista. Ehdotettu erityisjärjestelmien korjausmenettelyä koskeva muutos voi myös joissain määrin vähentää Verohallinnon henkilöstö- ja järjestelmäkustannuksia. Useat muut jäsenvaltiot tulkitsevat jo nyt veroilmoitusten korjausmenettelyä tässä esityksessä ehdotetun mukaisesti, ja Verohallintoon on saapunut veroilmoituksia, joissa on ollut korjaustietoja myöhemmälle verokaudelle. Verohallinnon on näissäkin tapauksissa jo nyt varmistettava tietojärjestelmien toimiminen ilmoitusten ja niihin liittyvien maksujen osalta, mikä aiheuttaa kustannuksia. Ehdotetun muutoksen ei arvioida aiheuttavan pysyviä kuluja Verohallinnolle. 

Laskujen säilytyspaikkaa ja esittämisvelvollisuutta koskevilla muutoksilla on vaikutuksia viranomaisten mahdollisuuksiin toteuttaa verovalvontaa. Verovelvolliselle asetettava velvoite säilyttää laskut huolellisesti siten, että niiden tarkastelu on mahdollista veroviranomaiselle ilman aiheetonta viivettä ja ulkomailla säilytettävien laskujen osalta asetettu velvoite täydellisestä tosiaikaisesta tietokoneyhteydestä edesauttaisi Verohallinnon verovalvonnan toteuttamista. 

Esityksessä ehdotetut muutokset aiheuttaisivat lisäksi Verohallinnolle enintään vähäisiä hallinnollisia kustannuksia, jotka liittyvät lähinnä asiakasohjaukseen ja tiedottamiseen. 

Ehdotetut muutokset eivät aiheuta Verohallinnolle lisärahoitustarvetta. 

4.2.3  Muut vaikutukset

Laiminlyöntimaksuun liittyvillä ehdotuksilla parannettaisiin sääntelyn täsmällisyyttä ja tarkkuutta ja parannettaisiin siten verovelvollisten oikeusturvaa.