2.1.1  Oikeudenkäyntimaksujen suuruudet

Maksujen suuruudet on säädetty lain 3 §:ssä. Maksu on ylemmissä tuomioistuimissa korkeampi kuin alemmissa. Lisäksi käräjäoikeudessa käsiteltävän riita-asian oikeudenkäyntimaksu on porrastettu sen mukaan, missä vaiheessa ja minkälaisessa kokoonpanossa asian käsittely päättyy. Porrastusta perusteltiin lainkohdan esitöissä (HE 108/1995) paitsi sillä, että asian käsittelyn laskennallinen kustannus nousee vaihe vaiheelta, myös sillä, että maksuporrastuksella voidaan odottaa edistettävän asian nopeampaa ratkaisemista ja asianosaisten sovintoon pääsemistä. 

Oikeudenkäyntimaksujen suuruus on päivitetty viimeksi vuoden 2014 alusta lukien. Käräjäoikeudessa riita-asian oikeudenkäyntimaksu on 86 euroa, jos asian käsittely päättyy kirjallisessa valmistelussa; 122 euroa, jos se päättyy suullisessa valmistelussa; 159 euroa, jos asian käsittely päättyy yhden tuomarin kokoonpanossa toimitetussa pääkäsittelyssä ja 196 euroa, jos se päättyy täysilukuisessa kokoonpanossa toimitetussa pääkäsittelyssä. 

Yksipuolisella tuomiolla ratkaistavien niin sanottujen summaaristen riita-asioiden oikeudenkäyntimaksu on 65 euroa, jos asiaa koskevat tiedot on toimitettu vireillepanovaiheessa sähköisesti käräjäoikeuden tietojärjestelmään. Vireillepanotapaan perustuvalla porrastuksella oli muutoslain esitöiden (HE 143/2010) mukaan tavoitteena kannustaa tuomioistuinten asiakkaita toimittamaan haastehakemukset sähköisesti suoraan käräjäoikeuden tietojärjestelmään. Toisaalta porrastus perustui kustannusvastaavuuden periaatteeseen: suoraan tietojärjestelmään syötettävien haastehakemusten käsittely työllistää käräjäoikeuden henkilöstöä vähemmän kuin perinteisellä tavalla käräjäoikeuteen saapuvien hakemusten. 

Riita-asian oikeudenkäyntimaksu peritään myös eurooppalaisessa vähäisiin vaatimuksiin sovellettavassa menettelyssä ja eurooppalaisessa maksamismääräysmenettelyssä (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus eurooppalaisen maksamismääräysmenettelyn käyttöönotosta EY N:o 1896/2006, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus eurooppalaisesta vähäisiin vaatimuksiin sovellettavasta menettelystä EY N:o 861/2007). 

Rikosasian ja ulosottokaaren (705/2007) mukaisen muutoksenhakuasian oikeudenkäyntimaksu on käräjäoikeudessa 86 euroa. Valtaosa rikosasioista käsitellään käräjäoikeuksissa maksutta, koska tuomioistuinmaksulain 6 §:n 1 momentin 6 kohdan (452/2011) mukaan käsittelymaksua ei peritä syyttäjän ajamissa rikosasioissa ensimmäisessä tuomioistuinasteessa. Syyttäjä on vapautettu maksuvelvollisuudesta myös lain 7 §:ssä. 

Hovioikeudessa rikosasian oikeudenkäyntimaksu on 97 euroa ja muun asian 196 euroa. Korkeimmassa oikeudessa rikosasian oikeudenkäyntimaksu on 122 euroa ja muun asian 244 euroa. 

Hallinto-oikeudessa oikeudenkäyntimaksu on 97 euroa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa 244 euroa. Markkinaoikeudessa ja työtuomioistuimessa oikeudenkäyntimaksu on 244 euroa.  

Tuomioistuinmaksulain 11 §:n (974/2001) mukaan oikeudenkäyntimaksujen suuruus tarkistetaan kolmen vuoden välein valtioneuvoston asetuksella rahan arvon muutosta vastaavasti. Myös asetuksessa säädetyt maksut on tarkistettu samoin määräajoin. Maksujen tarkistamisessa on käytetty Tilastokeskuksen julkaisemaa kuluttajahintaindeksiä. Indeksin käytettävissä olevaa tuoreinta lukua on verrattu kolme vuotta aiempaan lukuun ja nostettu maksuja samalla prosentilla kuin kuluttajahinnat ovat indeksin mukaan nousseet. Maksujen suuruudet pyöristetään lähimpään täyteen euroon. Viimeksi maksuja tarkistettiin 1.1.2014 lukien (1058/2013). 

2.1.2  Maksutta käsiteltävät asiat

Maksuvelvollisuuteen on säädetty runsaasti poikkeuksia, jotka johtuvat joko asian luonteesta, vireillepanijasta tai lopputuloksesta. 

Tuomioistuinmaksulain 6 §:ssä on luettelo maksutta käsiteltävistä asiaryhmistä. Maksuttomat asiaryhmät ovat suurelta osin niin sanottuja sosiaaliasioita tai asioita, joissa vastapuolena on julkinen taho. Yleisissä tuomioistuimissa maksutta käsitellään esimerkiksi yksityishenkilön velkajärjestelyasiat, lähestymiskieltolain mukaiset asiat, sakon muuntorangaistusta koskevat asiat, pakkokeinolain mukaiset asiat, syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista maksettavaa korvausta koskevat asiat, veron tai julkisen maksun ulosmittausta koskevat asiat sekä valan vannomista ja vakuutuksen antamista koskevat asiat. 

Hallintotuomioistuimissa maksutta käsitellään esimerkiksi sosiaaliasiat, asumistukiasiat, mielenterveyslain mukaiset asiat, työllistämistukea koskevat asiat, ulkomaalaislain mukaiset asiat, julkisoikeudellista palvelussuhdetta koskevat asiat, siviilipalveluslain mukaiset asiat, vaaleja koskevat asiat, poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain mukaiset valitusasiat sekä tutkintavankeuslain mukaiset asiat. Lisäksi hallinto-oikeudessa käsitellään maksutta verotusta, kunnallisverosta vapauttamista, valtion avustusta ja julkisia maksuja koskevat asiat. 

Työtuomioistuimessa käsitellään maksutta valitukset työehtosopimuksen yleissitovuudesta ja työneuvoston oikaisuvaatimukseen antamasta päätöksestä. Markkinaoikeus käsittelee maksutta kuluttajansuojalain mukaiset asiat. 

Lisäksi maksutta käsitellään muun muassa kurinpitoasiat, vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat asiat, oikeudenkäynnin julkisuutta koskevat asiat, oikeusavun myöntämistä koskevat asiat, viranomaisen sisäiset ja sen alaista hallintoa koskevat asiat, täytäntöönpanon kieltoa tai keskeyttämistä koskevat asiat sekä vankeuslain mukaiset asiat. 

Myös tuomioistuinmaksuasetuksessa on säädetty eräistä maksuttomista asiaryhmistä. Asetuksen 3 §:n mukaan käräjäoikeudessa käsitellään maksutta lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain mukaiset asiat, pakkokeinolain mukaiset asiat sekä tuomioistuimen omasta aloitteesta tai toisen viranomaisen ilmoituksesta käsittelemät asiat. Asetuksen 6 §:n mukaan hovioikeudessa maksua ei peritä varatuomarin arvonimen myöntämistä koskevan asian käsittelystä eikä oikeudenkäyntiasiaan liittyvästä sovittelusta. 

Lain 7 §:ssä on säädetty vireillepanijaan liittyvistä maksuvapautuksista. Maksuvelvollisuudesta on vapautettu muun muassa tietyt viranomaiset. Maksuvelvollisuutta ei ole oikeusministeriön hallinnonalan viranomaisilla eikä poliisi- ja esitutkintaviranomaisilla, työsuojeluviranomaisilla asioissa, jotka koskevat työsuojelua, ympäristö- ja terveydensuojeluviranomaisilla näiden hoitaessa laissa säädettyä valvontatehtävää eikä valtion ja kunnan viranomaisilla näiden hoitaessa vesilaissa säädettyä valvontatehtävää. Lisäksi maksujen suorittamisesta ovat vapaat sosiaaliasioita hoitavat kunnalliset viranomaiset sosiaali- tai holhoustoimen asioissa ja lähestymiskieltoasioissa sekä maistraatti asioissa, jotka koskevat holhoustointa. 

Maksuista on vapautettu myös vieraan valtion viranomaiset, kansalaiset ja oikeushenkilöt sekä kansainväliset toimielimet asioissa, joita käsitellään soveltaen kansainvälistä oikeusapua tai täytäntöönpanoa koskevia sopimuksia ja säännöksiä. 

Tuomioistuinmaksua ei peritä myöskään varattomaksi asianmukaisesti todistetulta henkilöltä hänen etuaan ja oikeuttaan koskevassa asiassa. Lisäksi, jos maksun periminen olisi kohtuutonta, asian käsitellyt viranomainen tai maksun määräävä virkamies voi yksittäistapauksessa määrätä, ettei maksua peritä. Asianosaiset on vapautettu käsittelymaksusta myös niissä asioissa, joissa heidät on muualla laissa vapautettu suorittamasta maksuja viranomaisen toimenpiteistä tai toimituskirjoista. 

Oikeusapulain (257/2002) 4 §:n mukaan oikeusavun myöntäminen vapauttaa edun saajan velvollisuudesta suorittaa muun muassa käsittelymaksua ja toimituskirjamaksua asiaa käsittelevässä viranomaisessa. Käsittelymaksusta saavat täyden vapautuksen myös ne, jotka maksavat oikeusavusta omavastuuosuuden.  

Oikeusapua annetaan oikeusapulain 3 §:n (927/2008) mukaan hakemuksesta korvauksetta tai omavastuuosuutta vastaan hakijan taloudellisen aseman perusteella. Sitä ei anneta yrityksille eikä yhteisöille. Oikeusapua voi saada lähes kaikkiin asiatyyppeihin. Asiaryhmiä, joihin oikeusapua ei pääsääntöisesti voi saada, ovat yleisten tuomioistuinten hakemusasiat, yksinkertaiset rikosasiat, verotusta tai julkista maksua koskevat asiat sekä asiat, joissa valitusoikeus perustuu kunnan tai muun julkisyhteisön jäsenyyteen. 

Oikeusapulain 6 §:n mukaan hakijalle, jonka ei katsota tarvitsevan oikeusavustajaa mutta joka olisi taloudellisen asemansa perusteella oikeutettu oikeusapuun ilman omavastuuosuutta, voidaan oikeusapuna myöntää vapautus käsittelymaksusta. 

Oikeudenkäyntimaksun periminen riippuu myös asian lopputuloksesta. Rikosasian käsittely muutoksenhakutuomioistuimessa on maksutonta, jos tuomioistuin muuttaa alemman tuomioistuimen ratkaisua muutoksenhakijan eduksi. Käräjäoikeudessa muutoksenhakija saa maksuttoman käsittelyn, jos käräjäoikeus muuttaa ulosottomiehen päätöstä muutoksenhakijan eduksi. Hallinto-oikeudessa maksuvelvollisuutta ei ole, jos hallinto-oikeus muuttaa alemman viranomaisen päätöstä muutoksenhakijan eduksi, eikä korkeimmassa hallinto-oikeudessa, jos korkein hallinto-oikeus muuttaa muun alemman viranomaisen kuin keskusverolautakunnan veroa tai julkista maksua koskevaa päätöstä muutoksenhakijan eduksi. 

Kun korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus ei myönnä valituslupaa valituslupa-asiassa tai hylkää ylimääräisen muutoksenhakemuksen, säädetystä maksusta peritään vain puolet. Sama koskee tilanteita, joissa markkinaoikeus ei käsittelylupa-asiassa myönnä käsittelylupaa. Käräjäoikeudessa maksua ei peritä, jos asian käsittely päättyy haastetta antamatta, tietyin poikkeuksin. 

Jos muutoksenhakuasia jää sillensä tai raukeaa taikka jää tutkimatta, oikeudenkäyntimaksua ei asianomaisessa tuomioistuimessa peritä. Tästä ovat poikkeuksena markkinaoikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden käsittelemät julkisia hankintoja koskevat asiat, joissa täysimääräinen oikeudenkäyntimaksu peritään, vaikka muutoksenhakuasia poistettaisiin käsittelystä antamatta pääasiasta ratkaisua tai muutoksenhakuasia jäisi tutkimatta. 

Oikeudenkäyntimaksua ei peritä, jos ylimääräinen muutoksenhakemus hyväksytään tai asia aineellisia kysymyksiä osaksikaan ratkaisematta palautetaan alemman viranomaisen käsiteltäväksi tai siirretään toimivaltaiselle viranomaiselle. 

2.1.3  Maksun määrääminen ja periminen

Maksun määrää asian ratkaisija, esittelijä, pöytäkirjanpitäjä, toimituskirjan antaja tai muu tehtävään määrätty virkamies (9 §). Tuomioistuinmaksut peritään lain 8 §:n mukaan suoritteen valmistumisen jälkeen, jollei muuta ole säädetty. Asetuksella voidaan säätää muun muassa ennakkomaksujen perimisestä. Tuomioistuinmaksuasetuksen 12 §:n mukaan maksuvelvollinen voi suorittaa maksun myös etukäteen, jos viranomainen tämän hyväksyy. Säännöksellä etukäteen maksamisesta ei liene ollut käytännön merkitystä. 

Oikeudenkäyntimaksun voi käytännössä maksaa käteisellä tai laskulla. Viime vuosina käteismaksujen vastaanotto on vähentynyt huomattavasti, ja monissa tuomioistuimissa laskutus on lähes ainoa maksutapa. Maksupääte on käytössä niissä tuomioistuimissa, joissa käteismaksuja otetaan vastaan merkittävä määrä. 

Tuomioistuimet laskuttavat käsittelymaksut itse, mutta Valtion talous- ja henkilöstöhallinnon palvelukeskus hoitaa lasku- ja maksutapahtumien kirjanpidon ja laskuihin liittyvät perintätehtävät. 

Tuomioistuinmaksuasetuksen 12 §:n mukaan maksua laskulla perittäessä eräpäivää ei saa määrätä aikaisemmaksi kuin kolmen viikon eikä myöhäisemmäksi kuin kuuden viikon päähän siitä päivästä, jona lasku annetaan asiakkaalle tai postin kuljetettavaksi. Asetuksen 13 §:ssä on säädetty mahdollisuudesta periä viivästysmaksu, jos maksuvelvollinen ei suorita maksua määräajassa. Jos maksua ei maksa, se voidaan periä ulosottotoimin (TuomioistuinmaksuL 12 §). 

Lain 10 §:ssä säädetään maksua koskevasta muutoksenhausta. Maksuun voi vaatia oikaisua sen määränneeltä virkamieheltä tai viranomaiselta kuuden kuukauden kuluessa maksun määräämisestä. Oikaisuvaatimuksesta annetusta päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen 30 päivän määräajassa. Valittaminen hallinto-oikeuteen on maksutonta. Hallinto-oikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta. 

2.1.4  Tuomioistuinmaksulain tausta ja tavoitteet

Oikeudenkäynti on ollut Suomessa pitkään maksullista. Vielä 1970-luvulla suoritteista perittiin suoraan virkamiehille, esimerkiksi tuomareille, virkasivutuloa, joka muodosti pääosan tuomarien palkkauksesta. Kun tuomioistuinten ylläpito siirtyi 1980-luvulla valtiolle, virkasivutulojärjestelmästä luovuttiin ja tuomioistuinten suoritteista ryhdyttiin perimään leimaveroja ja toimituskirjamaksuja. Niitä seurasivat säädökset tuomioistuinmaksuista. 

Laki yleisen alioikeuden, maistraatin ja julkisen notaarin suoritteista perittävien maksujen perusteista (285/1987) tuli voimaan vuonna 1987 ja nyt voimassa oleva tuomioistuinmaksulaki vuonna 1993. Voimassa olevaa lakia edeltäneessä hallituksen esityksessä (241/1992) todettiin, että perusajatuksena oli, että tuomioistuinten ja muiden oikeushallintoviranomaisten toiminnasta aiheutuvat menot voitaisiin edelleenkin osittain kattaa palveluksia käyttäviltä asianosaisilta perittävin maksuin. Maksujen suuruus tuli määrittää siten, että niillä ei ole oikeusturvan hakemista estävää tai tarpeettomasti rajoittavaa vaikutusta. Tästä syystä maksujen suuruudet olisivat huomattavasti alle omakustannushinnan. Maksujen suuruus perustuisi kohtuullisuuteen ja asiatyypin keskimääräiseen kokonaiskustannukseen. Maksujen määrittämisessä otettaisiin huomioon suoritteen tuottamisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten lisäksi ne tekijät, joiden nojalla maksun suuruus on perusteltua vahvistaa kokonaiskustannuksia alemmaksi. 

Toisaalta hallituksen esityksessä todettiin, että asian käsittelylle tuomioistuimessa laskettava omakustannusarvo on korkea, eikä se noudata asioiden painoarvoa, oikeusastetta eikä yleensäkään mitään kaavaa, joka voitaisiin perustellusti ottaa hinnoittelupohjaksi. 

Maksuilla arvioitiin katettavan tuomioistuinten kokonaiskustannuksista noin yksi neljäsosa, kun aiemmin kattavuus oli ollut yksi viidesosa. Hakemusasioissa kustannusvastaavuuden nostivat varsin korkeaksi kiinteistöjen kirjaamisasiat, joita oli paljon ja joiden hakemusmaksu oli säädetty lähelle omakustannusarvoa. Kiinteistöjen kirjaamisasiat siirtyivät vuoden 2010 alussa käräjäoikeuksilta Maanmittauslaitokselle. 

Tuomioistuimissa käsiteltävien asiaryhmien omakustannusarvo lasketaan valtion maksuperusteasetuksen (211/1992) 1 §:n mukaisesti. Suoritteen tuottamisesta aiheutuneisiin kokonaiskustannuksiin luetaan suoritteen tuottamisesta aiheutuvien erilliskustannusten lisäksi sen aiheuttama osuus hallinto-, toimitila- ja pääomakustannuksista sekä muista valtion viranomaisen yhteiskustannuksista. Erilliskustannuksia ovat muun muassa työaikakirjanpidon mukaiset asian käsittelijöiden palkkakustannukset, asian käsittelyyn liittyvät mahdolliset lautamiespalkkiot ja asiantuntijapalkkiot sekä matkakulut. 

Tuomioistuinmaksujen tasoa ei ole korotettu yli elinkustannusindeksillä lasketun rahan arvon muutoksen sitten tuomioistuinmaksulain säätämisen. Voimassa olevalla laillakaan maksuja ei juuri korotettu aiemmasta, ei myöskään vuonna 1987 säädetyllä lailla. 

Asetuksessa säädettyjen hakemusmaksujen tasoa nostettiin vuoden 2014 alusta lukien lähemmäs niiden omakustannushintaa niin, että esimerkiksi avioerohakemusten käsittelyn kustannusvastaavuustaso on nyt noin 43 prosenttia. Toimitus- eli tiedoksiantomaksu kaksinkertaistettiin samassa yhteydessä 60 euroon. Muutoksella tavoiteltiin tiedoksiantojen 85 prosentin kustannusvastaavuustasoa. 

Vuonna 2014 tuomioistuinmaksulain ja -asetuksen nojalla perittävistä maksuista kertyi tuloja yhteensä 33,3 miljoonaa euroa. Suurin osa eli 24,2 miljoonaa euroa (73 %) maksutuotoista kertyi summaaristen riita-asioiden käsittelystä perittävistä maksuista. Muista oikeudenkäyntimaksuista kertyi 2,3 miljoonaa euroa (7 %), hakemusmaksuista 4,1 miljoonaa euroa (12 %), toimitusmaksuista 1,6 miljoonaa euroa (5 %) ja toimituskirjamaksuista 1,1 miljoonaa euroa (3 %). Valtion talousarviossa tuomioistuinten suoritteista perittävistä maksuista kertyvät tuotot on bruttobudjetoitu tuloarviomomentille 12.25.10 Tuomioistuintulot. 

Oikeusministeriön teettämän, lokakuussa 2014 valmistuneen selvityksen mukaan summaariset asiat tulisi siirtää käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaiselle, jossa niiden käsittelymaksun tulisi olla merkittävästi alempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksun. Uudistuksen edellyttämät lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Jos muutos toteutuu, käräjäoikeuksien oikeudenkäyntimaksutuloista valtaosa poistuu. 

2.2.1  2.2.1 Yleistä

Syyskuussa 2012 julkaistiin Euroopan Neuvoston pysyvän CEPEJ-komitean (European Commission for the Efficiency of Justice) vertailuraportti 47 jäsenvaltion oikeuslaitoksen toimivuudesta. Raportin mukaan tuomioistuinmaksuja peritään Luxemburgia lukuun ottamatta kaikissa EN:n jäsenvaltioissa. Raportista käy ilmi, että tuomioistuinmaksutulot kattoivat vuonna 2010 jäsenvaltioiden tuomioistuinlaitoksen menoista keskimäärin 28,3 % (Suomi 12,9 %). Tuomioistuinmaksuja koskevassa yhteenvedossa todetaan, että suurimmassa osassa Euroopan valtioita maksutulot ovat merkittävä rahoituslähde. 

Muissa kuin rikosoikeudellisissa asioissa maksut peritään yleensä ennen asian käsittelyn aloittamista. Useimmissa maissa asiaa ei oteta käsiteltäväksi, ellei maksua ole maksettu. Maksun maksaa asian vireillepanija. 

Maksujen suuruudet ja määräytymisperusteet vaihtelevat suuresti. Useissa Euroopan maissa oikeudenkäyntimaksu on porrastettu asian taloudellisen intressin mukaan. Monissa tuomioistuimissa on lisäksi erisuuruiset maksut oikeushenkilöille ja luonnollisille henkilöille. Vaihtelua on siinä, ovatko viranomaiset oikeutettuja ilmaiseen oikeudenkäyntiin. Useimmissa maissa oikeudenkäyntimaksusta voi saada vapautuksen taloudellisin perustein, yleensä sillä perusteella, että on oikeutettu oikeusapuun. 

2.2.2  2.2.2 Ruotsi

Ruotsissa oikeudenkäyntimaksuja peritään yleisissä tuomioistuimissa ensimmäisessä asteessa sekä maa- ja ympäristötuomioistuimissa niissä asioissa, jotka tuomioistuin käsittelee ensimmäisenä asteena. Maksun suuruus riippuu asiatyypistä. Maksu peritään etukäteen, eikä tuomioistuin aloita asian käsittelyä, ennen kuin maksu on maksettu. Hallinto-oikeuksissa ja muutoksenhakuasteessa maksuja ei ole. 

Oikeudenkäyntimaksun maksaa asian vireillepanija. Maksusta voi valittaa tuomioistuinvirastolle vuoden sisällä päätöksen tiedoksiannosta. 

Ruotsin oikeudenkäyntimaksujen taso yli kaksinkertaistui heinäkuun 2014 alussa: tavallisen riita-asian maksu nousi 450 kruunusta 2 800 kruunuun (n. 50 eurosta n. 300 euroon) ja hakemusasiatyyppisten asioiden oikeudenkäyntimaksu 375 kruunusta 900 kruunuun (n. 40 eurosta n. 100 euroon). Samalla erilaisten maksujen määrä supistettiin näihin kahteen (900 kr ja 2 800 kr). Aiemmat maksut olivat olleet muuttumattomina voimassa vuodesta 1995 lukien. 

Alempi, noin 100 euron maksu koskee esimerkiksi adoptiota, avioliittoasioita, lasten huolto-, asumis-, elatus ja tapaamisoikeusasioita, isyysasioita, nimiasioita, pesänselvittäjän ja pesänjakajan määräämistä, meriselitysasioita sekä tiettyjä maa- ja ympäristötuomioistuimen asioita. Lisäksi se koskee riita-asioita, joissa vaatimuksen arvo ei nouse yli tietyn enimmäissumman ja joita varten on tavallista yksinkertaisempi oikeudenkäyntimenettely. Summaariset velkomusasiat on Ruotsissa siirretty ulosottotoimelle. 

Korkeampi, noin 300 euron oikeudenkäyntimaksu koskee muita kuin edellä mainittuja riita-asioita, muita kuin syyttäjän ajamia rikosasioita, konkurssiasioita, yrityssaneerausasioita ja tiettyjä maa- ja ympäristötuomioistuimen käsittelemiä asioita. Joissakin maa- ja ympäristötuomioistuimien käsittelemissä asioissa (mm. vesiasiat) maksut ovat erityislainsäädännön perusteella tätäkin selvästi korkeampia. 

Lisäksi lakiin lisättiin lisämaksu (tilläggsavgift) sellaisille asioille, jotka pannaan vireille summaarisina riita-asioina ulosotossa ja jotka ulosotto siirtää riitautuneina tuomioistuimiin. Maksuvelvollinen näissä asioissa on asian alun perin vireille pannut. Sama lisämaksu koskee tiettyjen kirjaamisviranomaisten tuomioistuimiin siirtämiä asioita. 

Jos henkilölle on myönnetty oikeusapua, hänen ei tarvitse maksaa oikeudenkäyntimaksua. Jos hän on jo maksanut sen, maksu palautetaan. Lisäksi maksuista on vapautettu tietyt kansainväliset tahot. Maksuttoman käsittelyn saa myös konkurssia itse hakeva vireillepanija. Uskotun miehen määräämisissä, edunvalvoja-asioissa, velkasaneerausasioissa ja syyttäjän ajamissa rikosasioissa maksua ei peritä. 

Valtiolliset ja kunnalliset viranomaiset ovat tuomioistuimissa maksuvelvollisia. 

Vuoden 2014 uudistusten perusteluja 

Vuoden 2014 maksumuutosten taustalla oli periaate, että tuomioistuimen palveluita käyttävä taho on velvollinen osallistumaan asioiden käsittelystä aiheutuvien kustannusten kattamiseen (Domstolsverket 2012:1: Ansöknings- och kungörandeavgifter vid allmän domstol). Ruotsissa tuomioistuinmaksut olivat olleet varsin alhaisella tasolla muihin Euroopan maihin verrattuna. 

Asiaa valmistelleen tuomioistuinviraston näkemyksen mukaan maksut eivät saa olla niin korkeita, että ne ovat ristiriidassa kansalaisten oikeusturvan kanssa. Toisaalta ne eivät saa olla niin matalia, että tuomioistuimet kuormittuvat ns. tarpeettomilla jutuilla. Maksu ei saa ylittää asian käsittelyn aiheuttamia kustannuksia. 

Uudesta maksujärjestelmästä haluttiin looginen ja hallinnollisesti helposti sovellettava, niin että useimmissa tapauksissa kansliahenkilökunta pystyisi määräämään maksun. Maksujen haluttiin edelleen olevan kiinteitä, jotta ne olisivat ennalta arvattavia ja jotta niitä koskevia säännöksiä olisi helppo soveltaa. Monen erisuuruisen maksun sijaan säädettiin kaksi maksuryhmää. 

Lähtökohtana oli myös asettaa maksut ensimmäistä kertaa tiettyyn suhteeseen siihen nähden, millaiset kustannukset asioiden käsittelystä aiheutuu, sekä oikeaan suhteeseen toisiinsa nähden. Sitä varten laskettiin kaikkien maksullisten tuomioistuinasioiden keskimääräinen käsittelykustannus. Alempi käsittelymaksu (100 euroa) on noin 10 prosenttia yhden asian keskimääräisistä käsittelykustannuksista, ylempi käsittelymaksu (300 euroa) noin 30 prosenttia. 

Säännösten valmisteluaineistossa todetaan, että jonkinlainen yhteys tuomioistuinten maksujen ja kustannuskehityksen välillä tulisi säilyttää myös jatkossa, toisin kuin Ruotsissa tähän mennessä. 

Hakemusasiatyyppisten asioiden alempaa maksua perustellaan säännösten esitöissä sillä, että asiat käsitellään yksinkertaisemmassa prosessissa kuin riita-asiat, usein kirjallisessa menettelyssä. Jos osapuolet ovat tehneet avioeroon tai lapsiin liittyvän hakemuksen yhdessä, tuomioistuin tarkistaa yleensä vain, että tietyt muotovaatimukset täyttyvät. Näiden asioiden käsittely on tuomioistuimelle halvempaa kuin riita-asioiden. Myös muut perheasiat, esimerkiksi isyyden vahvistaminen, ratkaistaan yksinkertaisemmassa menettelyssä kuin riita-asiat. Kyseisten asioiden käsittelyn alempaa maksua perustellaan esitöissä myös sillä, että perheasioissa tuomioistuinratkaisun saaminen on erityisen tärkeää. 

Pienen intressin riita-asioita varten on Ruotsin oikeudessa oma, yksinkertaistettu menettelynsä. Näissä riidoissa ainakin toinen osapuoli on yleensä yksityishenkilö. Yksinkertaistetulla oikeudenkäyntimenettelyllä oli tarkoituksena pitää osapuolten oikeudenkäyntikulut kohtuullisina. Alempi tuomioistuinmaksu on esitöiden mukaan linjassa tämän tavoitteen kanssa. 

Muissa riita-asioissa noin 30 prosentin kustannusvastaavuutta vastaavaa maksua perustelee esitöiden mukaan muun muassa se, että aiempaa selvästi korkeampikaan oikeudenkäyntimaksu tuskin estää osapuolia saattamasta asiaa tuomioistuimen käsittelyyn. Korkeampi maksu voi kuitenkin vähentää kiusantekomielessä tehtyjä kanteita. 

Konkurssi- ja yrityssaneerausasiat sekä maa- ja ympäristötuomioistuinten asiat aiheuttavat esitöiden mukaan tuomioistuimissa enemmän työtä kuin perheasiat ja ovat luonteensa puolesta rinnastettavissa riita-asioihin. Siksi niissä otettiin käyttöön sama oikeudenkäyntimaksu kuin riita-asioissa. Sama koski yksityisen ajamia syytteitä. 

Valitusasioiden maksullisuuden harkinta 

Ruotsissa on useampaan kertaan selvitetty sitä, tulisiko maksut ottaa käyttöön myös valitusasioissa. Viimeisin asiassa tehty selvitys koskee suunnitelma- ja rakennuslain mukaisia valitusasioita (SOU 2014:14). Selvityksessä katsottiin, että käsittelymaksun haitat olisivat isompia kuin edut. Maksu vähentäisi todennäköisesti valitusten määrää, mutta olisi vaikea arvioida, kuinka paljon. Maksu voisi vähentää kiusantekomielessä tehtyjä valituksia, mutta samalla se saattaisi muodostua esteeksi panna vireille perusteltu valitusasia. Selvityksessä arvioitiin, että maksu voisi vähentää etenkin sellaisia valituksia, jotka toimivat tyytymättömyyden ilmaisuna viranomaisen ratkaisua kohtaan, ilman että vireillepanija itsekään uskoo, että valitus voisi menestyä. 

Jos maksu otettaisiin käyttöön, sen tulisi selvityksen mukaan olla noin 100 euroa eli sama kuin yleisten tuomioistuinten hakemusasiain maksu. Enintään toimeentulotuen verran tuloja saaville käsittelyn tulisi olla maksuton. Jos valitus menestyisi, maksu tulisi palauttaa vireillepanijalle. 

Maksun haittapuoleksi todettiin sen mukanaan tuoma hallinnollinen työ tuomioistuimissa sekä maksun maksamisvaiheessa että siinä vaiheessa, kun maksuja joudutaan palauttamaan. Maksujärjestelmän katsottiin tämän vuoksi jopa pidentävän käsittelyaikoja. Selvityksessä todettiin, että toinen vaihtoehto olisi periä Suomen mallin mukaisesti maksu jälkikäteen, mutta silloin maksun ohjausvaikutus kärsisi. Myös maksujen karhuamisesta koituisi jälkikäteislaskutuksessa kustannuksia. 

Selvityksessä todettiin, että Ruotsin oikeusperinteen mukaan viranomaisten päätöksistä tulee voida valittaa maksutta. Maksuja ei esitetty otettavaksi käyttöön. 

Myös hovioikeuksiin ja korkeimpaan oikeuteen on aiemmin ollut esillä käsittelymaksu, jonka maksaminen olisi edellytys asian käsittelyyn ottamiselle. Asioissa, joissa on vastapuoli, maksu olisi tullut korvattua vireillepanijalle osana oikeudenkäyntikustannuksia. Muissa asioissa tuomioistuin olisi maksanut maksun takaisin, jos valitus olisi menestynyt. Asiaa koskevassa selvityksessä (SOU 1995:124, s. 318) katsottiin, että jo melko matala maksu voisi vaikuttaa useassa tapauksessa niin, että valituksen perusteita mietittäisiin tarkemmin ja niiden kokonaismäärä laskisi. Lausunnonantajat eivät kuitenkaan kannattaneet maksuja, eikä niitä otettu käyttöön. Asian harkinnassa todettiin muun muassa, että maksu ei vähentäisi perusteettomia valituksia ja että se olisi hallinnollisesti monimutkainen. (Prop. 1998/99:37, s. 39) 

2.2.3  2.2.3 Norja

Norjassa asetettiin tavoitteeksi 1980-luvun alussa tuomioistuinmaksulakia valmisteltaessa, että maksut kattaisivat tuomioistuinkäsittelyn aiheuttamat kulut lähes kokonaan, lukuun ottamatta rikosasioita. Toinen tavoite oli yksinkertaistaa säännöksiä niin, että sekä maksun määrittäminen että kirjanpito helpottuisivat. Aiemmassa maksujärjestelmässä maksut nousivat asteittain tai ne laskettiin tiettynä prosenttina asian intressistä.  

Norjassa päädyttiin ottamaan käyttöön oikeudenkäynnin perusmaksu, rettsgebyret, joka kerrotaan eri kertoimilla asiatyypin ja pääkäsittelyn keston mukaan. Hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa kertoimet ovat korkeampia kuin käräjäoikeudessa. Hallinto-oikeudelliset asiat käsitellään yleisissä tuomioistuimissa. 

Uuden sääntelytavan etuna pidettiin muun muassa sitä, että maksujen suuruutta voidaan nostaa yksinkertaisesti perusmaksua korottamalla. 

Oikeudenkäyntimaksun maksaa asian vireillepanija. Maksusta ovat vapautettuja ne, jotka ovat taloudellisella perusteella oikeutettuja ilmaiseen oikeusapuun. Pääsääntö on, että käsittelymaksu on maksettava etukäteen. Kantajan, jolla ei ole avustajaa, on maksettava oikeudenkäyntimaksu etukäteen sillä uhalla, että tuomioistuin ei muuten ota asiaa käsiteltäväkseen. 

Maksutta käsitellään muun muassa isyys-, avioero-, huolto-, tapaamisoikeus-, holhous- ja elatusasiat, vuokrasopimuslain mukaiset asiat, käräjäoikeuden käsittelemät työriita-asiat, terveys- ja sosiaalisektorin hallinnollisia pakkotäytäntöönpanoja koskevat asia, vakuutetun vireille panemat eläke- ja sosiaalilainsäädäntöön asiat, työntekijän työnantajaa vastaan nostamat, työ- ja palvelusolosuhteita koskevat asiat sekä asiat, jotka koskevat varusmiespalveluksesta vapautumista vakaumussyistä. Myöskään rikosasioissa ei ole tuomioistuinmaksua. 

Oikeudenkäynnin perusmaksu on nyt 860 kruunua eli noin 95 euroa. Tavallisessa riita-asiassa vähimmäismaksu on 5 kertaa perusmaksu eli 4 300 kruunua (n. 470 €). Jos asian pääkäsittely kestää enemmän kuin päivän, maksu nousee joka päivä 3 perusmaksun verran eli 2 580 kruunua (n. 285 €), kuudennesta oikeudenkäyntipäivästä lähtien 4 perusmaksun verran (3 440 kr eli 380 €). Esimerkiksi kolmen päivän oikeuskäsittely maksaa näin ollen 9 460 kruunua (1 040 €) ja kuuden päivän käsittely 18 060 kruunua (1 980 €). Vähäiset riita-asiat käsitellään erityisessä menettelyssä (småkravsprosess). Siinä oikeudenkäyntimaksu on 3,5 kertaa perusmaksu eli 3 010 kruunua (330 €). Sovittelun hinta on yksi perusmaksu eli 860 kruunua (95 €). 

Jos asia sovitaan aiemmin kuin neljä viikkoa ennen pääkäsittelyä, oikeudenkäyntimaksu on 2 perusmaksua eli 1 720 kruunua (190 €). Jos se sovitaan myöhemmin mutta kuitenkin ennen pääkäsittelyä, maksu on 2,5 kertaa perusmaksu eli 2 150 kruunua (235 €). Jos asia sovitaan pääkäsittelyn aikana, maksu on puolet täydestä maksusta. 

Konkurssimenettelyn oikeudenkäyntimaksu on 25 kertaa perusmaksu eli 21 500 kruunua (2 360 €). 

Hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa yleinen vähimmäismaksu on 24 kertaa perusmaksu eli 20 640 kruunua (2 265 €). Maksu nousee samalla tavalla kuin käräjäoikeudessa: toisesta pääkäsittelypäivästä lähtien 2 580 kruunua (285 €) päivässä ja kuudennesta pääkäsittelypäivästä lähtien 3 440 kruunua (380 €) päivässä. Jos hovioikeus poistaa käräjäoikeuden antaman tuomion ja palauttaa asian käräjäoikeuteen, hovioikeusvaiheen oikeudenkäyntimaksu on 4 kertaa perusmaksu eli 3 440 kruunua (380 €). 

2.2.4  2.2.4 Tanska

Tanskassa peritään oikeudenkäyntimaksu niin käräjäoikeudessa kuin valitusasteessakin. Muutoksenhaussa maksut ovat korkeampia kuin ensimmäisessä asteessa. Erityistä hallintotuomioistuinta ei ole, vaan hallinto-oikeudelliset asiat käsitellään yleisissä tuomioistuimissa. Maksu maksetaan asian vireillepanovaiheessa. 

Maksutta käsitellään esimerkiksi perheoikeudelliset asiat, kuten adoptio-, avioero-, isyys-, holhous- ja huoltoasiat, sekä muut kuin asianomistajan ajamat rikosasiat. Maksuvelvollisuus ei koske niitä, jotka on vapautettu maksuista oikeusapulaissa, eikä niitä, joilla vakuutus kattaa oikeudenkäynnin kustannukset. Maksuista on vapautettu myös virkamiehet, jotka panevat asian vireille virkansa puolesta. 

Tanskassa oikeudenkäyntimaksun suuruus on vuodesta 1916 lähtien ollut sidoksissa asian intressiin. Vuonna 1989 säädettiin vireillepanovaiheen maksun lisäksi maksettava toinen maksu, joka maksetaan, kun asian käsittelyajankohdasta on sovittu. Se on yhtä suuri kuin vireillepanovaiheen maksu. Toisen vaiheen maksun tarkoituksena on kannustaa osapuolia selvittämään sovinnon mahdollisuus niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista. Menettelytapa on sama jokaisessa oikeusasteessa. Asioissa, joissa intressi on korkeintaan 50 000 kruunua (noin 6 700 euroa), maksetaan vain vireillepanovaiheen maksu. 

Käräjäoikeudessa enintään 50 000 kruunun (6 700 e) intressin asioissa tuomioistuinmaksu on 500 kruunua (70 €). Yli 50 000 kruunun intressin asioissa maksu on 750 kruunua (100 €) sekä 1,2 prosenttia intressin 50 000 kruunua (6 700 €) ylittävästä arvosta. Maksun enimmäissuuruus on kuitenkin 75 000 kruunua (n. 10 100 €). Asian arvoa määritettäessä lasketaan eri vaatimusten arvo yhteen. Jos vaatimuksia korotetaan maksun maksamisen jälkeen, myös maksua korotetaan. 

Ensimmäisessä tuomioistuinasteessa tuomioistuin palauttaa kolmanneksen (kuitenkin vähintään 500 kruunua / 70 €) siitä tuomioistuinmaksusta, joka on maksettu asian käsittelypäivämäärästä päätettäessä, jos asia päättyy sovintoon tai yksipuoliseen tuomioon tai vastaaja myöntää vaatimukset oikeiksi. 

Valitusasteessa alle 50 000 kruunun (6 700 €) asioissa tuomioistuinmaksu on 750 kruunua (100 €), ja se maksetaan, kun asia pannaan vireille. Yli 50 000 kruunun asioissa tuomioistuinmaksu on 1 000 kruunua (135 €) sekä 1,2 % riidan intressistä, kun asia pannaan vireille. Sama summa maksetaan, kun tuomioistuin määrää pääkäsittelyn ajankohdan. Tuomioistuinmaksun yläraja on 75 000 kruunua (10 100 €). 

Korkeimmassa oikeudessa alle 50 000 kruunun (6 700 €) intressin asioissa oikeudenkäyntimaksu on 1 500 kruunua (200 €), ja se maksetaan, kun asia tulee vireille. Yli 50 000 kruunun asioissa peritään oikeudenkäyntimaksu sekä vireillepanovaiheessa että pääkäsittelystä päätettäessä, ja se on 50 prosenttia korkeampi kuin ensimmäisessä valitusasteessa. 

Maksullisissa rikosasioissa oikeudenkäyntimaksut määräytyvät samalla tavalla kuin siviiliasioissa. 

Viranomaistoimintaa koskevissa asioissa (hallinto-oikeudelliset asiat; lain esitöissä mainitaan kanne oikeudesta kotiapuun ja varhaiseläkettä koskevat asiat) oikeudenkäyntimaksu määräytyy samoin perustein kuin siviiliasioissa, kuitenkin sillä erotuksella, että enimmäismaksu on 2 000 kruunua (270 €) ja korkeimmassa oikeudessa 3 000 kruunua (405 €). 

Rekisteröintityyppisten asioiden kuten rasitteiden, osittaisten käyttöoikeuksien ja asiakirjan kuoletusten oikeudenkäyntimaksu on ensimmäisessä asteessa 400 kruunua (55 €), ensimmäisessä valitusasteessa 750 kruunua (100 €) ja korkeimmassa oikeudessa 1 500 kruunua (200 €). 

Tanskan tuomioistuinmaksuja alennettiin vuonna 2004. Taustalla oli pyrkimys helpottaa oikeuden saatavuutta. Pienempien riitojen tuomioistuinmaksuja alennettiin, ja isoihin riitoihin asetettiin maksulle yläraja. Hallinto-oikeudellisten asioiden oikeudenkäyntimaksulle asetettiin aiempaa alhaisempi yläraja. Tätä perusteltiin sillä, ettei valtion pidä kerätä suuria maksuja siitä, että tuomioistuin suorittaa hallinnon ja lainsäädäntövallan valvomiseen liittyviä perustuslaillisia tehtäviään. Tuomioistuinmaksu ei saa olla esteenä oikeudenkäynnin vireille saattamiselle varsinkaan niissä tapauksissa, joissa kanne nostetaan viranomaista vastaan. 

Maksusäännösten esitöissä pohditaan perusteluja sekä käräjäoikeutta matalammille että korkeammille tuomioistuinmaksuille valitusasteessa. Jos tuomioistuinmaksu valitusasteessa olisi alempi kuin ensimmäisen asteen tuomioistuimessa (esitöissä viitataan Englantiin sekä Ruotsiin, jossa valitusasteessa ei ole lainkaan oikeudenkäyntimaksua), ensimmäisen asteen maksu kattaisi tavallaan myös käsittelyn valitusasteessa. Jos suhde olisi päinvastainen, se viestisi lainsäätäjän näkemyksestä, jonka mukaan asian käsittely yhdessä instanssissa riittää, ja sen, joka haluaa asiansa käsiteltäväksi toisessa asteessa, on maksettava lisää. 

Esitöissä todetaan edelleen, että taloudellisten tavoitteiden lisäksi tuomioistuinmaksujen tavoitteena on ehkäistä perusteettomia tuomioistuinkäsittelyjä ja kannustaa ratkaisemaan riidat oikeusistuimen ulkopuolella. 

2.2.5  2.2.5 Itävalta

Itävallassa riita-asian oikeudenkäyntimaksu riippuu riidan intressin suuruudesta. Alioikeudessa alin maksu on 21 euroa. Se maksetaan riidoissa, joissa intressi on enintään 150 euroa. Kiinteitä, intressin perusteella määräytyviä maksuja on 12 erisuuruista. Niistä korkein on 6 615 euroa, joka peritään, kun riidan arvo on 280 000—350 000 euroa. Kun riidan arvo on yli 350 000 euroa, oikeudenkäyntimaksu on 1,2 prosenttia riidan arvosta plus 2 525 euroa. 

Maksu maksetaan asian vireillepanovaiheessa. Jos vaatimuksia eli riidan arvoa korotetaan oikeudenkäynnin aikana, tuomioistuin saattaa määrätä maksettavaksi lisämaksun. Myös muutoksenhakuasteissa maksu on maksettava valituksen toimittamisen yhteydessä. Poikkeuksena ovat joissakin tapauksissa muut kuin riitaoikeudenkäynnit, joissa peritään vaademaksun sijasta päätösmaksu. 

Perustuslakituomioistuimen oikeudenkäyntimaksu on 220 euroa. Sekin maksetaan oikeudenkäynnin alussa. 

Itävallassa oikeusapuun voi kuulua vapautus oikeudenkäyntimaksuista. Päätöksen oikeusavun myöntämisestä tekee asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsittelevä tuomioistuin. Oikeusapua myönnetään, jos henkilöt tulot, taloudelliset olosuhteet ja elatusvelvollisuus ovat sellaiset, ettei hän pysty vastaamaan oikeudenkäyntikuluista vaarantamatta perustoimeentuloaan. 

Maksutta käsitellään esimerkiksi edunvalvonta-asiat sekä huoltajuuteen ja tapaamisoikeuteen liittyvät asiat. Myös laitokseen sijoittamista koskevan lain ja laitoshoitoa koskevan lain mukaiset asiat käsitellään maksutta. 

2.2.6  2.2.6 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä oikeudenkäyntimaksuja on tarkasteltu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisen oikeuteen pääsyn näkökulmasta. Artiklan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. 

EIT on todennut, että oikeus päästä tuomioistuimeen ei ole ehdoton, vaan valtio voi rajoittaa tätä oikeutta valitsemillaan keinoilla taatakseen tehokkaan pääsyn tuomioistuimeen EIS 6 artiklan mukaisesti. Tuomioistuimeen pääsylle voidaan asettaa myös taloudellisia rajoituksia. Rajoituksilla täytyy kuitenkin olla hyväksyttävä tavoite, ja käytettyjen keinojen tulee olla oikeassa suhteessa tavoitteisiin. Valitusasteissa taloudelliset rajoitukset voivat olla tiukempia, koska asia on jo tutkittu ensiasteessa. 

EIT:llä on ratkaisukäytäntöä tapauksista, joissa muutoksenhakutuomioistuin on asettanut valituksen tutkimisen edellytykseksi sen, että valittaja maksaa tietyn summan joko oikeudenkäyntimaksuna tai vakuutena. EIT ei suhtaudu kielteisesti etukäteismaksun vaatimiseen. Etukäteismaksu voidaan kuitenkin nähdä ongelmana, jos sillä rajoitetaan olennaisesti tuomioistuimeen pääsyä ja rajoitteelta puuttuu hyväksyttävä tarkoitus. Maksun suuruuden tulee olla kohtuullinen ja etukäteismaksukäytännölle tulee olla hyväksyttävät tavoitteet ja perustelut. 

EIT on katsonut EIS:n 6 artiklan tulleen rikotuksi, jos käsittelymaksu tai vastapuolen kulujen korvaamiseksi asetettu vakuus on ollut niin suuri, että sen vaatiminen ennakkoon on muodostanut tosiasiallisen esteen päästä oikeuteen. EIT on joissakin ratkaisuissaan todennut, että ennakkoon maksettavaksi vaadittu summa on ollut suuruudeltaan kohtuuton. Kohtuuttomuus on näissä tapauksissa liittynyt vaaditun summan suuruuteen suhteessa valittajan taloudelliseen asemaan. 

Esimerkiksi tapauksessa Kreuz v. Puola (2001) yksityishenkilön vahingonkorvauskanne kuntaa vastaan oli rauennut, koska kantaja oli jättänyt maksamatta häneltä prosessin alkamisen edellytyksenä vaaditun lähes 24 000 euron suuruisen oikeudenkäyntimaksun. EIT totesi, että tällaisen maksun edellyttäminen siviiliasioissa ei automaattisesti ollut vastoin 6 artiklaa. Maksu oli kuitenkin liian suuri olosuhteisiin, esimerkiksi valittajan maksukykyyn nähden. Vaadittu maksu vastasi vuoden keskipalkkaa Puolassa. 

Vastaavalla tavalla liian korkeita olivat varattomalta yhtiöltä etukäteen vaadittu noin 2 400 euron oikeudenkäyntimaksu (Podbielski & PPU Polpure v. Puola 2005) – vaikka oikeudenkäyntimaksua kanteen nostamisen tai valituksen tekemisen yhteydessä ei voitu pitää itsessään EIS 6 artiklan vastaisena – ja heikossa taloudellisessa asemassa olleelta yhtiöltä valituksen tutkimisen edellytyksenä vaadittu lähes 3,8 miljoonan euron vakuus verovalitusasiassa (Belgia v. Loncke 2007). Viimeksi mainitussa tapauksessa vakuusvaatimuksella oli ollut tarkoituksena estää viivyttelytarkoituksessa tehdyt valitukset. Vakuus oli kuitenkin EIT:n mukaan poikkeuksellisen suuri ja valituksen tutkimatta jättäminen siksi, ettei vakuutta ollut asetettu, suhteeton toimenpide. Valittajalta oli tosiasiallisesti evätty pääsy valitusasteeseen. 

Tapauksissa Manibardo v. Espanja (2000) ja di Gussola, Desbordes & Omer v. Ranska (2000) EIT katsoi, että etukäteen vaaditulla summalla oli hyväksyttävä tarkoitus, kun sillä oli pyritty välttämään asioiden ruuhkautuminen tuomioistuimessa taikka turvaamaan velkojien edut, estämään viivytystarkoituksessa tehdyt valitukset, vahvistamaan ylioikeuksien auktoriteettia ja samalla varmistamaan hyvä oikeudenhoito. Kyseisissä tapauksissa EIS 6 artiklaa katsottiin kuitenkin rikotun, koska vaaditut summat olivat olleet liian suuria valittajien taloudellisiin oloihin nähden. 

Ensin mainitussa tapauksessa vahingonkorvausta maksamaan tuomitun piti tallettaa tuomittu summa korkoineen ja kuluineen, jotta hän sai valittaa päätöksestä. EIT totesi, että rajoituksilla ei saanut loukata tuomioistuimeen pääsyn olennaisilta kohdin. Asianosaisille on taattava tehokas pääsy tuomioistuimeen varsinkin päätöksistä, jotka koskevat heidän yksityisluonteisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. 

Jälkimmäisessä tapauksessa valitus oli jätetty käsittelemättä muutoksenhakutuomioistuimessa, koska valittaja ei ollut täyttänyt valituksenalaista päätöstä. EIT totesi, että valituksen tutkimatta jättäminen oli ollut tavoiteltuihin päämääriin nähden suhteeton toimenpide ja valittajilta oli estetty tehokas pääsy ylimpään tuomioistuimeen. 

Liian suurena etukäteismaksuna EIT ei pitänyt Saksan perustuslakituomioistuimen vaatimaa 750 euron kuluennakkoa (Reuther v. Saksa 2003) eikä Iso-Britannian valitustuomioistuimen määräämää noin 157 000 euron vakuutta vastapuolen kuluista (Tolstoy Miloslavsky v. Iso-Britannia 1995). Jälkimmäisessä tapauksessa EIT totesi, että vaikka vakuuden määrä oli huomattava ja sen asettamiselle varattu aika suhteellisen lyhyt, mikään ei viitannut siihen, että vastapuolen kulujen kohdalla olisi tehty kohtuuton arvio. 

3.2.1  3.2.1 Sääntelytasoa koskevat vaihtoehdot

Esityksen valmisteluvaiheessa oli esillä mahdollisuus säätää lain tasolla jatkossa pelkästään oikeudenkäyntimaksujen suuruuden yleisistä perusteista, mikä vastaisi perustuslain mukaisia maksusääntelyn periaatteita. Maksujen tarkat määrät säädettäisiin valtioneuvoston tai oikeusministeriön asetuksella. Laissa voitaisiin säätää tietty yläraja oikeudenkäyntimaksuille. Esimerkiksi ulosottomaksuista annetun lain (34/1995) 3 §:ssä on säädetty velalliselta ja velkojalta perittävien ulosottomaksujen enimmäismäärät. Maksujen tarkat määrät on säädetty ulosottomaksuista annetussa asetuksessa (35/1995). 

Toisaalta esillä on ollut se vaihtoehto, että myös nyt asetuksessa säädetyt hakemusmaksut nostettaisiin selkeyden vuoksi lain tasolle. 

Tuomioistuinmaksuille on päädytty esittämään kuitenkin nykyisenlaista sääntelymallia, jossa varsinaisten oikeudenkäyntimaksujen suuruudet säädetään tarkasti lain tasolla. Oikeudenkäyntimaksut liittyvät kiinteästi perustuslain 21 §:n mukaiseen oikeuteen saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. 

Hakemusmaksut jätettäisiin sen sijaan edelleen säädettäviksi asetuksen tasolla, sillä hakemusasiat eivät luonteensa puolesta ole yhtä lähellä oikeusturvan ja lainkäytön ydintä kuin niin sanotut varsinaiset oikeudenkäyntiasiat. Hakemusasioissa on perusteltua periä lähempänä omakustannusarvoa oleva maksu kuin varsinaisissa oikeudenkäyntiasioissa, ja maksujen suuruutta voidaan muuttaa tarpeen mukaan joustavasti laissa olevan asetuksenantovaltuuden puitteissa. 

Hakemusmaksuja koskeva asetuksenantovaltuus osoitettaisiin oikeusministeriölle. Laissa säädettäisiin hakemusasioissa perittävien maksujen suuruuden yleisistä perusteista sekä perusteista, joilla asetuksessa voidaan säätää vapautus hakemusmaksusta. Voimassa olevan tuomioistuinmaksuasetuksen on antanut valtioneuvosto. Hakemusasioita koskevat maksut eivät kuitenkaan ole niin laajakantoinen eivätkä periaatteellisesti tärkeä asia, että niitä koskeva asetuksenantovaltuus tulisi edelleen antaa valtioneuvostolle. 

Valtion viranomaisten suoritteista perittävistä maksuista säädetään yleensä ministeriön asetuksella valtion maksuperustelain nojalla. Myös hakemusmaksuista olisi mahdollista säätää maksuperustelain nojalla. Maksuperustelain 6 §:ään sisältyy mahdollisuus määrätä maksu perittäväksi yleisesti suoritteen omakustannusarvoa alempana tai jättää maksu kokonaan perimättä, jos siihen on esimerkiksi sosiaalisiin tarkoituksiin tai oikeudenhoitoon liittyviä syitä. 

Hakemusmaksuista katsotaan kuitenkin jatkossakin olevan tarkoituksenmukaisinta säätää tuomioistuinmaksulain asetuksenantovaltuutuksen nojalla. Oikeudenkäynti- ja hakemusmaksujen tulisi määräytyä saman lain nojalla, sillä niillä on kiinteä yhteys toisiinsa: jos hakemuksesta vireille tullut asia siirretään riitaisena istuntokäsittelyyn, siitä peritään maksu kuten riita-asiassa. Tuomioistuinmaksulain maksuttomuussäännösten on lisäksi tarpeen koskea samalla tavalla hakemus- kuin oikeudenkäyntimaksujakin. 

Nyt valtioneuvoston asetuksessa säädetyistä toimitus- eli tiedoksiantomaksuista, toimituskirjamaksuista ja erillisistä kustannuksista esitetään sen sijaan säädettäväksi oikeusministeriön asetuksella maksuperustelain nojalla. Asiaa koskevaa asetuksenantovaltuutta ei siksi ehdoteta otettavaksi tuomioistuinmaksulakiin. Toimituskirjoja eli todistuksia, otteita ja jäljennöksiä koskevat tilaukset ja toimitukset eivät ole lähellä lainkäyttöä, eikä niistä ole perusteita säätää eri säädöstasolla tai erilaisella valtuutuksella kuin muiden viranomaisten maksullisista suoritteista. Ne on jo voimassa olevassa tuomioistuinmaksuasetuksessa hinnoiteltu omakustannusarvoonsa. Myös tiedoksiantomaksut on voimassa olevassa asetuksessa hinnoiteltu lähelle omakustannusarvoaan. 

Tuomioistuinmaksuasetuksessa olevia toimituskirjamaksusäännöksiä on sovellettu myös syyttäjälaitoksessa. Koska toimituskirjamaksuja koskevaa asetuksenantovaltuutusta ei otettaisi tuomioistuinmaksulakiin, syyttäjälaitos ei enää kuuluisi lain soveltamisalaan. 

Maksuperustelain nojalla annettavassa oikeusministeriön asetuksessa voitaisiin säätää myös valaa, vakuutusta ja varatuomarin arvonimeä koskevista maksuista. Valan vannomista ja vakuutuksen antamista koskevat asiat on säädetty nyt maksuttomiksi tuomioistuinmaksulain 6 §:n 1 momentin 18 kohdassa. Varatuomarin arvonimen myöntämistä koskevan asian käsittelyn maksuttomuudesta säädetään nyt tuomioistuinmaksuasetuksen 6 §:n 2 momentissa. 

3.2.2  3.2.2 Etukäteismaksun käyttöönotto

Hallituksen esityksen valmisteluvaiheessa selvitettiin mahdollisuutta periä tuomioistuinmaksut etukäteen. Maksu perittäisiin asian vireille panon yhteydessä, ja asian käsittely aloitettaisiin vasta, kun maksu olisi maksettu. Jos vireillepanija olisi tulo- ja varallisuustasonsa perusteella oikeutettu julkiseen oikeusapuun, maksua ei perittäisi. 

Etukäteismaksujärjestelmä tehostaisi maksujen ohjausvaikutusta verrattuna nyt käytössä olevaan jälkikäteislaskutukseen. Se todennäköisesti lisäisi asiakkaan harkintaa asian vireillepanovaiheessa etenkin niissä tapauksissa, joissa asian menestymismahdollisuus on hyvin vähäinen tai asian taloudellinen intressi ja oikeusturvaintressi huomattavan pieni. 

Käytännössä etukäteismaksujärjestelmän luominen tarkoittaisi nykyaikaisten sähköisten vireilletulohakemusten ja maksamismenetelmien käyttöönottoa tuomioistuimissa. Järjestelmä voisi säästää työtä tuomioistuimessa vähentämällä etenkin taloushallinnon ja laskutuksen nykyisiä manuaalityövaiheita, kun jo vireilletulovaiheessa kirjattavat asiakas- ja laskutustiedot siirtyisivät automaattisesti asianhallintajärjestelmän ja laskutusjärjestelmän välillä. Etukäteismaksun käyttöönotto myös vähentäisi viivästyneiden maksujen laskutus- ja perintätehtävistä tuomioistuimille aiheutuvia menoja sekä muiden valtion viranomaisten työmäärää. 

Jos maksun suorittaminen asetettaisiin asian käsiteltäväksi ottamisen edellytykseksi, olisi kuitenkin otettava tarkoin huomioon lähtökohta, jonka mukaan kansalaisilla tulee olla mahdollisuus saada oikeudelliset asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Etukäteismaksujärjestelmän heikkoutena voidaan pitää sitä, että tuomioistuimen päätös saatetaan saada vasta huomattavan pitkän ajan päästä maksun suorittamisesta. Lisäksi etukäteismaksujen edut jäävät vähäisemmiksi silloin, kun lopullinen maksuvelvollisuus tai maksun suuruus on riippuvainen asian vireille panon jälkeisistä seikoista kuten asian käsittelytavasta tuomioistuimessa tai lopputuloksesta. 

Edellä mainituista ongelmista huolimatta etukäteismaksuihin siirtymisen katsottiin esityksen valmisteluvaiheessa olevan lähtökohtaisesti tavoiteltava kehittämissuunta. Periaatteellisia, muun muassa oikeuteen pääsyyn liittyviä kysymyksiä ei ole pidettävä esteinä etukäteismaksuille, kun otetaan huomioon maksujen suuruusluokka ja pienituloisten maksuvapautukset sekä sosiaaliasioiden jääminen laajasti maksuttomiksi. Etukäteismaksun käyttöönotolla voisi yhdessä maksujen korottamisen kanssa olla ohjausvaikutusta, joka ei kuitenkaan heikentäisi oikeusturvaa. 

Etukäteismaksujärjestelmää ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa esitetä otettavaksi käyttöön, sillä tuomioistuinten nykyiset asiankäsittelyjärjestelmät ovat elinkaarensa loppuvaiheessa. Niihin ei ole järkevää toteuttaa etukäteismaksujärjestelmää tukevia muutoksia. Syyttäjälaitoksen ja yleisten tuomioistuinten uusi asiankäsittelyjärjestelmä (aineistopankki, AIPA) otetaan käyttöön vaiheittain vuosina 2015—2018. Yleisten tuomioistuinten maksullisissa asiaryhmissä aineistopankkia ei oteta käyttöön vielä ensimmäisessä vaiheessa. Hallintotuomioistuimissa vastaavanlainen hanke on käynnistetty vuonna 2014. Lisäksi tuomioistuimissa otetaan vuoden 2016 lopulla käyttöön valtion yhteinen talous- ja henkilöstöhallinnon järjestelmä (Kieku). 

Etukäteismaksujärjestelmään olisi käytännössä tarkoituksenmukaisinta siirtyä sitä mukaa kun uudet asiankäsittelyjärjestelmät otetaan käyttöön eri tuomioistuimissa ja asiaryhmissä. 

Lakiin ehdotetaan kuitenkin tässä vaiheessa otettavaksi säännös, joka mahdollistaisi maksun maksamisen etukäteen. Tilanteista, joissa maksuvelvollinen voisi maksaa etukäteen, voitaisiin säätää oikeusministeriön asetuksella. Maksun suorittaminen ei olisi edellytys asian vireille tulemiselle eikä sen käsiteltäväksi ottamiselle, eikä se siten rajoittaisi oikeusturvan saatavuutta. Säännös on tarpeen, jotta etukäteismaksujärjestelmää voidaan kokeilla esimerkiksi tietyissä asiaryhmissä. 

3.3.1  3.3.1 Maksujen tason nostaminen

Tuomioistuinmaksujen tasoa ehdotetaan nostettavaksi nykyisestä selvästi niin, että maksut olisivat lähempänä asioiden käsittelyn kustannuksia. Maksu ei saa kuitenkaan koskaan muodostua ehdottomaksi esteeksi tai kohtuuttomaksi rajoitukseksi perustuslain 21 §:ssä tarkoitetun tai siihen verrattavan oikeusturvakeinon käyttämiselle saatettaessa asia tuomioistuimeen. Ehdotetut uudet maksutasot jäisivät useimmissa tapauksissa siksi edelleen kauas asioiden käsittelyn omakustannusarvosta. 

Maksuja määriteltäessä ei ole noudatettu tiettyä kaavaa, esimerkiksi laskettu tiettyä prosenttiosuutta asiaryhmän keskimääräisistä kappalekohtaisista käsittelykustannuksista, vaan kukin asiatyyppi on arvioitu erikseen. Maksujen määrittämisessä on otettu huomioon esimerkiksi kohtuullisuus, asiatyypin käsittelyn aiheuttamat keskimääräiset kustannukset ja asianosaisten maksukyky. 

Ehdotetut uudet maksut vastaisivat keskimäärin asiaryhmittäin arvioituna 6—39 prosenttia asioiden käsittelyn omakustannusarvosta, kun summaarisia riita-asioita ei oteta lukuun. Vuonna 2013 muiden kuin summaaristen riita-asioiden keskimääräinen kustannusvastaavuus oli asiaryhmittäin 3—10 prosenttia. Ehdotettavia maksutasoja ei ole perusteltua pitää kohtuuttomina, kun otetaan huomioon esimerkiksi se, että monessa asiatyypissä yksittäinen ihminen asioi tuomioistuimessa hyvin harvoin. Varsinkaan yleisissä tuomioistuimissa ja markkinaoikeudessa tuomioistuinmaksu ei yleensä ole merkittävä kustannuserä verrattuna oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamiin muihin kuluihin. Oikeudenkäyntimaksu ei ainakaan riita-asioissa siten ratkaisse sitä, viekö henkilö tai yhteisö asian tuomioistuimeen vai ei. Mahdollista järjestelmän väärinkäyttöä, esimerkiksi kiusantekomielessä tehtyjä vahingonkorvauskanteita, uudelle tasolle asetettu maksu voi kuitenkin riita-asioissakin vähentää. 

Maksut olisivat kiinteitä, niin että osapuolten olisi helppo arvioida ne etukäteen. Kiinteät maksut ja mahdollisimman yksinkertaiset säännökset helpottavat myös maksuihin liittyvää hallinnollista työtä. 

Käräjäoikeuden riita-asioiden oikeudenkäyntimaksuja ehdotetaan yksinkertaistettaviksi siten, että ratkaisuvaiheen mukaisesta maksun porrastuksesta luovutaan. Porrastuksen yhtenä tarkoituksena on ollut kannustaa osapuolia ratkaisuun mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Maksuluokkien erot ovat kuitenkin niin pienet, enimmillään 110 euroa, ettei niillä ainakaan isojen oikeudenkäyntikulujen riidoissa liene merkitystä. Vireille paneva osapuoli ei myöskään aina itse voi vaikuttaa siihen, missä vaiheessa asian käsittely päättyy. 

Asian valmisteluvaiheessa oli esillä maksun porrastaminen ainakin käräjäoikeuksissa käsittelyn keston mukaan. Kaikista käräjäoikeuksien laajoista riita-asioista kuitenkin vain pieni osa etenee pääkäsittelyyn asti, eikä näille asioille olisi siksi mielekästä rakentaa erilaisia aikaan perustuvia luokituksia. 

Markkinaoikeuden käsittelemissä julkisia hankintoja koskevissa asioissa maksun suuruus olisi muista tuomioistuimista ja asiaryhmistä poiketen sidoksissa hankinnan arvoon. Myös oikeudenhoidon uudistamisohjelmaa valmistellut neuvottelukunta katsoi, että esimerkiksi markkinaoikeuden käsittelemissä asioissa oikeudenkäyntimaksu voisi olla mahdollista sitoa kysymyksessä olevan asian intressiin. 

Hankinta-asioihin asian suuruusluokkaan sidottu oikeudenkäyntimaksu sopii hyvin siksi, että hankinnan arvo on yleensä määritettävissä. Myös muissa markkinaoikeuden käsittelemissä asioissa taloudelliset intressit voivat olla suuria, esimerkiksi kymmeniä miljoonia euroja. Niihin asian euromääräiseen suuruuteen perustuva maksu ei sovellu kuitenkaan yhtä hyvin, koska esimerkiksi patenttiasiassa intressin suuruus voi olla vaikeasti määriteltävissä. Maksujärjestelmän on oltava niin yksinkertainen, ettei maksua määritettäessä tule kiistaa esimerkiksi käsillä olevan asian euromääräisestä arvosta. 

Ehdotetut maksut olisivat huomattavan korkeita verrattuna muiden, taloudellisesti ehkä suurempienkin asioiden maksuihin. Isonkin intressin asioissa voisi esiintyä myös tilanteita, joissa maksu olisi vireillepanijan olosuhteisiin nähden suuri. Toisaalta korkein ehdotettu, 6 000 euron maksu olisi enimmilläänkin alle promille hankinnan arvosta. 

Oikeudenkäyntimaksuja ehdotetaan nostettavan oheisessa taulukossa esitetyllä tavalla. 

Täysi oikeudenkäyntimaksu tulisi nykyisestä poiketen maksaa myös niissä tapauksissa, joissa korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus ei valituslupa-asiassa myönnä valituslupaa tai markkinaoikeus käsittelylupa-asiassa käsittelylupaa. Korkeimmissa oikeuksissa jo pelkän valitusluvan käsittelyn kustannukset ovat keskimäärin korkeammat kuin mitä korkeimpiin oikeuksiin nyt ehdotettava oikeudenkäyntimaksu on. Valitusluvan saaneella asialla on myös usein ennakkotapausarvoa, eikä valittajan tulisi joutua maksamaan tällaisen asian käsittelystä enempää kuin ehkä alkujaankin menestymismahdollisuuksia vailla olleesta valituksesta, joka ei ole saanut valituslupaa. Tasamaksua puoltaa myös pyrkimys mahdollisimman yksinkertaiseen järjestelmään. 

Markkinaoikeudessa käsittelyluvan vaativat asiat ovat niin pieni asiaryhmä, ettei siitäkään syystä ole perusteltua säätää vaille käsittelylupaa jääviin asioihin normaalista oikeudenkäyntimaksusta poikkeavaa maksua. 

Hovioikeudessa jatkokäsittelylupaa edellyttävissä asioissa peritään jo nykyään täysi maksu, vaikka jatkokäsittelylupaa ei myönnettäisi. Näin tehtäisiin myös vastaisuudessa. 

Täysi maksu tulisi aiemmasta poiketen maksettavaksi myös silloin, kun käräjäoikeudessa käsiteltävä muutoksenhakuasia tai asia muussa tuomioistuimessa jää sillensä tai raukeaa taikka jää tutkimatta. Asian sillensä jääminen johtuu yleensä siitä, että valitus tai kanne peruutetaan. Asia jää usein sillensä myös siitä syystä, että valittaja jättää saapumatta asian suulliseen käsittelyyn. Asia jää sillensä myös silloin, kun asianosaiset pääsevät sovintoon. 

Peruutettava asia on saattanut aiheuttaa tuomioistuimessa jo paljonkin työtä, vaikkakaan aina näin ei ole. Tuomioistuimelta säästyy aina osa työstä, jos tuomiota ei tarvitse kirjoittaa; toisaalta asian käsittely voi aiheuttaa merkittäviä kustannuksia jo ennen tuomion kirjoittamista. Esimerkiksi kun valittaja jää pois hovioikeuden pääkäsittelystä, tuomioistuimelle aiheutuvien turhien kustannusten määrä on merkittävä. 

Valituksen tai kanteen peruuttamiseen ja sovinnon tekoon tulisi kannustaa, mutta toisaalta maksu-uudistuksen tarkoituksena on kannustaa aiempaa vankempaan harkintaan jo ennen asian vireille panoa. Vaikka sillensä jäävästä asiasta perittäisiin täysi oikeudenkäyntimaksu, peruuttamiseen kannustaisi jatkossakin se, että oikeudenkäyntikuluja ei kertyisi niin paljon kuin käsiteltävästä asiasta. Käytännössä esimerkiksi sovintotilanteessa osapuolet hyvin usein vastaavat omista kuluistaan tai jakavat ainakin tuomioistuinmaksut puoliksi. 

Käräjäoikeudessa asian peruuttaminen ja sen vuoksi sillensä jääminen ei nykyiselläänkään poista maksuvelvollisuutta, ellei peruutus tapahdu ennen haasteen antamista tai ellei kyseessä ole muutoksenhakuasia. Myös sovintoon pääsevien on siten käräjäoikeudessa maksettava täysimääräinen käsittelymaksu. 

Toinen lain valmisteluvaiheessa esillä ollut vaihtoehto oli, että maksua ei peritä tai että se puolitetaan, jos asia jää sillensä tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, jolloin se ei ole vielä ehtinyt työllistää tuomioistuinta kuin vähän. Tällaista vaihetta on kuitenkin vaikea määritellä yleisesti, kaikki tuomioistuintyypit kattavasti. 

Poikkeus edellä mainitusta pääsäännöstä olisivat markkinaoikeudessa käsiteltävät julkista hankintaa koskevat asiat. Niissä vireille panijalta perittäisiin 2 000 euron oikeudenkäyntimaksun sijaan 500 euroa, jos asia jää sillensä tai poistetaan käsittelystä antamatta pääasiasta ratkaisua. Julkista hankintaa koskevissa asioissa valittajan on valitusoikeutensa säilyttääkseen tehtävä oikaisuvaatimuksen tekemisestä huolimatta valitus markkinaoikeuteen. Valituksen peruuttaminen johtuu yleensä siitä, että valittajan virheellisenä pitämä hankinta päätös on korjattu hankintaoikaisumenettelyssä. 

Myös asetuksessa säädettäviä hakemusmaksuja tulisi lain hyväksymisen jälkeen korottaa olennaisesti lähemmäs niiden käsittelyn aiheuttamia keskimääräisiä kokonaiskustannuksia. Konkurssiasioissa keskimääräinen kustannusvastaavuus on nyt noin 46 prosenttia, yrityssaneerausasioissa 22 prosenttia ja muissa hakemusasioissa noin 40 prosenttia. Hakemusasioista valtaosa on avioeroasioita. Syyt, joiden vuoksi oikeudenkäyntimaksut on perusteltua pitää asioiden käsittelykustannuksia selvästi matalampina, eivät pääsääntöisesti koske hakemusmaksuja. Sen vuoksi hakemusmaksujen tason tulisi olla maksujärjestelmän yleisten periaatteiden mukaisesti lähellä käsiteltävien asioiden omakustannusarvoa. 

3.3.2  3.3.2 Maksujen kattavuuden laajentaminen

Maksuttomia asiaryhmiä esitetään vähennettäväksi voimassa olevaan lakiin verrattuna merkittävästi niin, että oikeudenkäyntimaksu määrättäisiin jatkossa pääsääntöisesti kaikissa asiaryhmissä. Nykyisin etenkin hallinto-oikeuksissa huomattava osa asioista käsitellään maksutta. Oikeusturvan kannalta on tärkeää, että perittävän maksun suuruus ei tosiasiallisesti rajoita muutoksenhakemista vääräksi koettuun viranomaisen päätökseen. Hallintotuomioistuimissa on kuitenkin kohtalaisen runsaasti myös sellaisia asioita, joissa intressi on huomattavan pieni verrattuna asian tuomioistuinkäsittelystä aiheutuviin kustannuksiin. 

Kun maksullisuudesta tulisi pääsääntö ja siitä tehtävien poikkeusten määrä vähenisi, säännökset yksinkertaistuisivat. Maksulaki olisi soveltajalleen silloin nykyistä selkeämpi. 

Maksullisuutta puoltaa joissakin nyt maksuttomissa asiaryhmissä sekin, että maksu peritään jo viranomaisen päätöksestä, esimerkiksi oleskeluluvasta tai päätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen käsittelystä. 

Maksuttomina esitetään edelleen säilyvän keskeisimpien sosiaaliasioiden, henkilöiden itsemääräämisoikeuteen liittyvien asioiden ja eräiden muiden asiaryhmien, joiden maksuttomuudelle on riittävät perustelut. 

Kaikissa nyt maksuttomiksi säädetyissä sosiaaliasioissa valittaja ei tyypillisesti ole vähävarainen, eivätkä kaikki sosiaaliasioiksi luokiteltavat asiat koske vähävaraisten perusturvaa. Myöskään se, että julkinen taho on asiassa vireillepanijan vastapuolena, ei ole yksinään riittävä syy säätää asioita käsiteltäviksi maksutta. 

Maksullisiksi muutettavat asiaryhmät 

Voimassa olevassa tuomioistuinmaksulaissa maksutta käsiteltäviksi on säädetty useita sosiaaliasiatyyppisiä asiaryhmiä, jotka nyt esitetään muutettavan maksullisiksi. 

Tuomioistuinmaksulain 6 §:n 1 momentin 14 kohdassa on säädetty maksuttomiksi työnvälityslain 3 a §:ssä tarkoitettua avustusta ja työllisyysasetuksen mukaista työttömälle henkilölle annettua työllistämistukea koskevat asiat. Työnvälityslain 3 a § koski työttömälle tai työttömyysuhan alaiselle työnhakijalle myönnettävää matkakustannusten korvausta, kun työnhakija tekee matkan työpaikkaan tutustumista, työsopimusneuvottelua tai uuteen työpaikkaan siirtymistä varten. Vastaavanlaisesta korvauksesta on säädetty nyt julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetun lain 10 luvun 1 §:ssä. Tätä maksuttomuuskohtaa ei esitetä otettavaksi uuteen lakiin. 

Aiemmin voimassa olleen työllisyysasetuksen mukaan työttömälle työnhakijalle annettuja työllistämistukia olivat yrittäjäksi ryhtyvälle myönnetty tuki ja tuki työelämään työpaikalla harjaantuvalle. Nyt laissa julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta on säädetty starttirahasta, mutta sen saannin edellytyksenä ei ole työttömyys. Starttirahasta valittamisen ei siksi ole perusteltua olla maksutonta. Työtön työnhakija voi saman lain nojalla mennä työkokeiluun ja saada samaa etuutta kuin työttömänä; työttömyyspäivärahaa ja työmarkkinatukea koskeviin päätöksiin voi hakea viime kädessä muutosta vakuutusoikeudesta. Vakuutusoikeuden käsittelyn esitetään edelleen olevan maksutonta yksityishenkilöille, jos asia koskee henkilön oikeutta etuuteen, etuuden suuruutta tai sen takaisinperintää. 

Maksullisiksi myös hallinto-oikeudessa ehdotetaan muutettaviksi voimassa olevan lain 6 §:n 1 momentin 15 a kohdassa lueteltujen asioiden, jotka koskevat yleishyödyllisen rakentamisen ja peruskorjaamisen tukemista. Asiaryhmät eivät ole niin lähellä vähävaraisten ihmisten perusturvaa, että vastaavien tai aiemmat lait korvanneiden lakien mukaisten asioiden muutoksenhaun tulisi olla maksutonta. 

Maksullisiksi esitetään muutettaviksi voimassa olevan lain 6 §:n 1 momentin 4 kohdassa mainittujen verotusta, valtion avustusta ja julkista maksua koskevien asioiden sekä julkisoikeudellista palvelussuhdetta koskevien asioiden. Asiaryhmien maksuttomuutta on aiemmin perusteltu sillä, että niissä on vastapuolena julkinen taho. 

Verotusta koskevien muutoksenhakuasioiden maksullisuutta harkittaessa on otettava huomioon myös se, että tuloverotusta, kiinteistöverotusta sekä perintö- ja lahjaverotusta koskeviin päätöksiin haetaan ensin muutosta verotuksen oikaisulautakunnalta. Ennen tuomioistuinvaihetta viranomaisen päätökseen on siis saatu jo yksi muutoksenhakuasteen ratkaisu. Nykyisen maksulain 6 §:n 1 momentin 4 kohdassa mainittuun kunnallisverosta vapauttamista koskevaan päätökseen ei saa hakea muutosta (VeronkantoL 609/2005 38 a ja 38 b §). 

Julkisoikeudellista palvelussuhdetta koskevien asioiden käsittelyn maksullisuudesta säädettäessä tulee ottaa huomioon, että yksityisoikeudellista palvelussuhdetta koskevien asioiden käsittelykin on maksullista. Erityyppisistä palvelussuhteista aiheutuvia erimielisyyksiä ei ole perusteltua kohdella maksullisuusarvioinnissa eri tavoin. 

Myös kurinpitoasioiden käsittely (nyt 6 § 1 mom. 6 b kohta) esitetään muutettavaksi maksulliseksi, koska ei ole painavia perusteita asioiden käsittelylle maksutta. Kurinpitopäätöksistä valitetaan hallinto-oikeuteen. Niitä esiintyy ainakin virkamiesoikeudessa ja oppilaitoksissa. Tietyillä valtion sektoreilla on erityissäännöksiä kurinpitorangaistuksista: ammattisotilas, rajavartiomies tai poliisimies voidaan erottaa virantoimituksesta määräajaksi, jos hän toimii olennaisesti tai toistuvasti vastoin virkavelvollisuuksiaan tai laiminlyö niitä. Perusopetuslain 36 §:ssä kurinpitorangaistuksiksi on säädetty kirjallinen varoitus ja oppilaan määräaikainen erottaminen. Perusopetuslain mukaisissa kurinpitorangaistuksissa kurinpidon kohteet ovat alaikäisiä, joten suurin osa valittajista olisi vähävaraisuutensa vuoksi vapautettu maksuista. 

Myöskään vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa (nyt lain 6 § 1 mom. 7 kohta) koskevia asioita ei käsiteltäisi enää maksutta, ei myöskään poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 17 luvun mukaisia valitusasioita (6 § 1 mom. 22 a kohta) eikä vankeuslain 20 luvun ja tutkintavankeuslain 15 luvun mukaisia valitusasioita (6 § 1 mom. 23 kohta). Rikosseuraamuslaitos olisi silti edelleen vapautettu maksuista rangaistusten täytäntöönpanoa koskevissa asioissa. 

Vanki voi tehdä valituksen hallinto-oikeuteen vankeuslain ja tutkintavankeuslain nojalla erilaisista vankeuden täytäntöönpanoon liittyvistä päätöksistä, jotka koskevat esimerkiksi varmuusosastolle sijoittamista, siirtämistä avolaitoksesta suljettuun vankilaan, omaisuuden hallussapitoa, tapaamiskieltoa ja poistumislupaa. Asioissa on ensin tehtävä oikaisuvaatimus, jonka ratkaisee aluejohtaja tai täytäntöönpanojohtaja. Hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. 

Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain mukaiset valitusasiat ovat samantyyppisiä kuin edellä mainitut valitusasiat. Niissä oikaisuvaatimus on tehtävä ensin poliisilaitoksen poliisipäällikölle. Poliisipäällikön päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla. 

Vankeuslain, tutkintavankeuslain ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain mukaiset valitusasiat koskevat päätöksiä, jotka liittyvät vankeusrangaistuksen, tutkintavankeuden tai säilössäpidon käytännön toimeenpanoon. Niissä ei siten enää ole kyse itse vapaudenmenetystä koskevasta päätöksestä. Ne ovat suurimmaksi osaksi vapautensa menettäneen asemaan liittyviä hallinnollisia ratkaisuja, eikä asianosaisen oikeusturva näissä asioissa ehdottomasti edellytä muutoksenhaun maksuttomuutta. 

Vankeusrangaistuksista yhä suurempi osa suoritetaan avovankiloissa, jolloin vangeilla on myös ansaintamahdollisuus. Suurin osa vangeista olisi todennäköisesti kuitenkin vapautettu maksun maksamisesta vähävaraisuutensa vuoksi. Vankeuslain 20 luvun 8 §:n mukaan vangille tai tuomitulle voidaan myöntää vankeuslain mukaisissa valitusasioissa oikeusapua siten kuin oikeusapulaissa säädetään. Oikeusapulaissa tarkoitettua selvitystä taloudellisista olosuhteista ei tarvitse esittää. Oikeusavun pääsäännöstä poiketen oikeusavun myöntämisestä päättää näissä tapauksissa tuomioistuin, jos asia on sen käsiteltävänä. 

Vaikka suurin osa vangeista saisi asiansa käsiteltyä maksutta, maksujen ulottamisella vankeuteen liittyviin valitusasioihin tavoitellaan ohjausvaikutusta. Maksuilla voitaisiin yrittää vähentää etenkin tässä asiaryhmässä sellaisten henkilöiden valituksia, jotka valittavat runsaasti ja vähin perustein. Maksujen ongelmallisuutta oikeusturvan saamiseen nähden näissä asioissa vähentää osaltaan se, että päätökseen on voinut jo kerran hakea maksutta oikaisua. 

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista maksettavaa korvausta koskevat asiat esitetään muutettaviksi maksullisiksi. Korvaus on luonteeltaan vahingonkorvaus, minkä vuoksi asiaryhmä rinnastuu muihin riita-asioina käsiteltäviin vahingonkorvausasioihin. Korvausta haetaan Valtiokonttorista, jonka päätökseen tyytymätön voi nostaa kanteen valtiota vastaan käräjäoikeudessa. Asiaryhmän maksuttomuudesta on nyt säädetty tuomioistuinmaksulain 6 §:n 1 momentin 8 kohdassa. 

Maksullisiksi ehdotetaan muutettavan myös veron tai julkisen maksun ulosmittausta koskevat asiat, koska muutkin ulosmittausta koskevat asiat ovat maksullisia. Jo nykyisen lain esitöissä on katsottu, ettei ulosmittausta koskevissa muutoksenhakuasioissa ole perusteita täydelle maksuttomuudelle. 

Myös väestökirjanpitoa koskevien asioiden käsittely (nyt 6 § 1 mom. 14 kohta) olisi jatkossa maksullista, samoin kuin oikeudenkäyntimaksua koskeva muutoksenhaku (nyt 6 § 1 mom. 21 kohta). 

Oikeudenkäyntimaksu koskisi jatkossa myös viranomaisen sisäisiä ja sen alaista hallintoa koskevia asioita, jotka tuodaan tuomioistuimen käsittelyyn (nyt 6 § 1 mom. 17 kohta). 

Ulkomaalaislain mukaisista asioista maksullisiksi muutettaisiin kaikki muut kuin kansainvälistä suojelua koskevat asiat. Nekin olisivat maksuttomia vain silloin, kun vireillepanijana on yksityishenkilö. Muut kun kansainvälistä suojelua koskevat asiat ovat myös Maahanmuuttovirastossa pääsääntöisesti maksullisia. Vireillepanijat esimerkiksi kansalaisuus- ja oleskelulupa-asioissa eivät ole lähtökohtaisesti vähävaraisia. 

Myös maastapoistamistapäätöksiä koskevan muutoksenhaun maksuttomuudelle olisi ollut löydettävissä perusteita, sillä valituksen tekijöillä voidaan katsoa olevan korostunut oikeussuojan tarve. Maasta poistamista koskevissa asioissa valittaja on kuitenkin oikeutettu julkiseen oikeusapuun, jota näissä tapauksissa yleensä myös haetaan. Maksuvapautus seuraa siten jo oikeusapulaista, eikä asiaryhmää ole tarpeen säätää erikseen maksuttomaksi. 

Monessa sellaisessa asiaryhmässä, jossa yleistä maksuvapautusta perustelee vireillepanijan taloudellinen tai sosiaalinen asema, maksuttomuus rajattaisiin vain yksityishenkilöihin. Esimerkiksi kuntien vireillepanemat, sosiaalihuoltolaissa tarkoitettua palvelua tai etuutta koskevat asiat olisivat vastaisuudessa maksullisia. 

Vaikka maksua ei edelleenkään perittäisi oikeusapulaissa tarkoitetun oikeusavun myöntämistä koskevissa asioissa, oikeudenkäyntiavustajalle maksettavaa palkkiota ja kulukorvausta koskevat asiat muutettaisiin maksullisiksi. 

Myös lähestymiskiellosta annetun lain mukaiset asiat ehdotetaan muutettavan maksullisiksi. Asiaryhmän maksuttomuudesta on säädetty nyt tuomioistuinmaksulain 6 §:n 1 momentin 22 kohdassa. Lähestymiskieltoasiat ovat käräjäoikeuksissa huomattavan työllistävä asiaryhmä, koska hakijat tekevät lähestymiskieltohakemuksensa usein ilman avustajaa ja käräjäoikeus joutuu siksi täydennyttämään niitä. Asiaryhmän maksulliseksi saattaminen saattaisi vähentää kiusantekomielessä tehtyjä hakemuksia, jollaisia saattaa liittyä esimerkiksi huoltajuusriitoihin. Hakemuksia tehdään tyypillisesti hyvinkin vähäisellä harkinnalla, ja niitä peruutetaan paljon. Yleensä hakemus on ehditty antaa jo tiedoksi vastapuolelle ennen sen peruuttamista, joten se on aiheuttanut työtä käräjäoikeudelle. Maksu olisi omiaan edistämään aiempaa vakaampaa harkintaa. Käsittelymaksua ei kuitenkaan perittäisi, jos lähestymiskieltohakemus menestyy ja tuomioistuin määrää lähestymiskiellon. Vuonna 2013 lähestymiskieltohakemuksista 44 % hyväksyttiin ja 13 % hylättiin. Asioista 43 % päättyi muulla tavoin, ne esimerkiksi jätettiin sillensä. 

Myös itsenäisinä asioina tuomioistuimessa vireille tulevista täytäntöönpanon kieltoa tai keskeyttämistä koskevista asioista perittäisiin asia- ja tuomioistuintyypin mukainen maksu. Jos asia liittyisi samassa tuomioistuimessa vireillä olevaan pääasiaan, sen käsittely sisältyisi pääasian oikeudenkäyntimaksuun. Esimerkiksi markkinaoikeuden käsittelemissä IPR-asioissa eli teollis- ja tekijänoikeudellisissa riita- ja hakemusasioissa sekä teollisoikeudellisissa valitusasioissa on yleistä, että täytäntöönpanon kieltoa tai keskeyttämistä koskeva asia tulee vireille ilman, että se liittyy tuomioistuimessa jo vireillä olevaan pääasiaan. Täytäntöönpanon keskeyttämistä haetaan myös asiaryhmissä, jotka säilyisivät maksuttomina, esimerkiksi rikosasioissa. Tällaisissa tapauksissa täytäntöönpanon kieltoa ja keskeyttämistä koskeva asiakin käsiteltäisiin maksutta. 

Kuluttajansuojalain mukaiset asiat käsitellään markkinaoikeudessa nyt maksutta (TuomioistuinmaksuL 6 § 1 mom. 5 kohta). Niissä kanneoikeus on kuluttaja-asiamiehellä, lukuun ottamatta kuluttajansuojalain 2 luvun 18 §:n mukaisia asioita, joissa kanneoikeus on elinkeinonharjoittajalla. Näissä asioissa on kyse aluehallintoviraston elinkeinonharjoittajalle määräämästä kiellosta jatkaa asunnon tai muun kulutushyödykkeen hinnan ilmoittamisesta annettujen säännösten vastaista menettelyä tai kiellosta uudistaa vastaavanlaista menettelyä. Kuluttaja-asiamiehen maksuvapautuksesta markkinaoikeudessa ehdotetaan säädettävän lain 9 §:ssä, samoin kuin muista viranomaisten maksuvapautuksista. Elinkeinonharjoittajan vireille panemat kuluttajansuojalain mukaiset asiat markkinaoikeudessa muuttuisivat maksullisiksi. 

Maksullisiksi muutettaisiin myös valan vannomista ja vakuutuksen antamista koskevat asiat (nyt 6 § 1 mom. 18 kohta). Valat ja vakuutukset liittyvät yleensä elinkeinon harjoittamiseen, eikä niiden maksuttomuudelle ole perusteita. Asiat eivät ole lainkäyttöasioita, joten niiden maksuista ei ole tarpeen säätää lain tasolla. Ne voidaan hinnoitella valtion maksuperustelain mukaisesti oikeusministeriön asetuksella. 

Oikeudenkäyntimaksun käyttöönotto vakuutusoikeudessa 

Oikeudenkäyntimaksu esitetään otettavaksi käyttöön myös vakuutusoikeudessa, jossa nyt ei peritä lainkaan käsittelymaksuja. Yhden tuomioistuimen jättämiselle kokonaan maksujärjestelmän ulkopuolelle ei katsota enää olevan sosiaalisia eikä oikeudenhoidollisia syitä, etenkin kun hallinto-oikeudessakin esitetään maksullisuutta entistä kattavammaksi pääsäännöksi. Oikeudenkäyntimaksut esitetään otettaviksi käyttöön vakuutusoikeudessa siinä laajuudessa kuin se on mahdollista vaarantamatta kansalaisten perustoimeentuloturvan oikeudenmukaista toteutumista ja aiheuttamatta maksutulon ylittävässä määrin kustannuksia aiheuttavaa lisätyötä. 

Vakuutusoikeus ratkaisee vuosittain noin 6 000—7 000 asiaa. Suurimmassa osassa asioita on kyse vähävaraisten muutoksenhakijoiden oikeudesta perustoimeentulon turvaavaan etuuteen. Näiden asioiden käsittelyn maksullisuudelle ei löydy edelleenkään sosiaalisesti eikä oikeudenhoidollisesti kestäviä perusteita. 

Vakuutusoikeus ratkaisee kuitenkin myös asioita, joissa ei ole kysymys muutoksenhakijan välittömästä toimeentuloturvasta. Tällaisia asioita ovat muun muassa ne, joissa muutoksenhakijana on muu kuin yksityishenkilö sekä asiat, jotka koskevat vakuuttamisvelvollisuutta, vakuutusmaksuja taikka työnantajalle tai yhteisölle maksettavia korvauksia. Muutoksenhakijana voi olla esimerkiksi työeläkelaitos, vakuutusyhtiö, Kansaneläkelaitos, työttömyyskassa tai muu vastaava etuuslaitos, työnantaja tai ammatinharjoittaja. Oikeudenkäyntimaksu esitetään otettavaksi käyttöön näissä asioissa. Sääntely olisi yhdenmukainen hallinto-oikeuksiin esitettävän maksusääntelyn kanssa: sosiaali- ja terveysasioissa vain yksityishenkilöiden vireille panemat, heidän omaa välitöntä etuuttaan tai palveluaan koskevat asiat käsiteltäisiin maksutta. 

Etuuslaitosten ja työnantajien vireille panemia valitusasioita ratkaistaan vakuutusoikeudessa vuosittain noin 100 kappaletta. Joinakin vuosina niitä saapuu vakuutusoikeuteen huomattavan suurina erinä. Tällaisia tiettyä työnantajaa, työntekijäryhmää tai vakuutusjärjestelyä koskevia valituksia voi tulla vireille lyhyellä aikavälillä jopa sadoittain. Kyseiset asiat ovat yleensä työläitä käsitellä ja ratkaista. 

Maksullisiksi esitetään muutettavan myös päätöksen poistamista koskevien asioiden, silloinkin, kun asiat ovat yksityishenkilöiden vireille panemia. Vakuutusoikeus ratkaisee vuosittain noin 70—90 vakuutusoikeuden tai muutoksenhakulautakunnan lainvoimaisen päätöksen poistamista koskevaa asiaa. Näistä noin kolmasosa tulee vireille etuuslaitoksen ja kaksi kolmasosaa yksityishenkilön hakemuksesta. Vuosittain keskimäärin vain yksi yksityishenkilön tekemä poistohakemus hyväksytään. On tavallista, että samat henkilöt hakevat vakuutusoikeudelta päätöksen poistamista toistuvasti. Näillä hakijoilla on vain harvoin perusteltu oikeussuojan tarve. Samojen asianosaisten toistuvien hakemusten ratkaiseminen työllistää vakuutusoikeutta suhteettoman paljon myös asioiden merkitykseen nähden. 

Etuudenhakijoilla on mahdollisuus hakea uuden selvityksen perusteella asiansa uudelleen käsittelyä suoraan etuuslaitokselta, joka ratkaisee asian uudelleen valituskelpoisella päätöksellä. Tätä kautta hakijat saisivat edelleen asiansa toistamiseen maksutta myös vakuutusoikeuden tutkittavaksi. Oikeudenhoidollisesti tämä menettelytapa olisi tarkoituksenmukaisin. 

Hallituksen esityksen valmisteluvaiheessa oli esillä käsittelymaksujen ulottaminen vakuutusoikeudessa jo tässä vaiheessa myös kaikkiin sellaisiin asioihin, joissa maksu olisi sosiaalisesti tai oikeudenhoidollisesti perusteltu. Vakuutusoikeuden käsittelemistä yksityishenkilöiden tekemistä valituksista merkittävä osa koskee asioita, joilla ei ole olennaista merkitystä muutoksenhakijan toimeentuloturvan kannalta ja joissa intressi muutoksenhakijalle on muutoinkin vähäinen. Monet vakuutusoikeuden muutoksenhakijat ovat myös maksukykyisiä. Pienikin maksu voisi lisätä asianosaisten harkintaa asian vireillepanovaiheessa, jolloin sen kerääminen kannattaisi, vaikka maksutuotto jäisi pieneksi. 

Tuntuvaa hyötyä ja säästöä koituisi myös sitä kautta, että vakuutusoikeuteen päätyisi aiempaa vähemmän sellaisia asioita, joita ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä ylimmässä muutoksenhakutuomioistuimessa. Näin vakuutusoikeus voisi keskittyä kansalaisten oikeusturvan kannalta keskeisimpiin asioihin. 

Perusturvaan etäisemmin liittyvien ja toisaalta maksukykyisten henkilöiden vireille panemien asioiden erottaminen muista asioista ei ole kuitenkaan yksinkertaista, koska niitä on tasaisesti kaikissa asiaryhmissä. Tapauskohtainen maksuharkinta, etenkin muutoksenhakijan varattomuuden arviointi, työllistäisi vakuutusoikeutta runsaasti ja aiheuttaisi siten tuntuvia lisäkustannuksia. Maksujärjestelmä työllistäisi lisäksi oikeusaputoimistoja. Kun nyt valtaosa vakuutusoikeuden muutoksenhakijoista hoitaa asiansa itse, olisi vaarana, että moni hakisi oikeusapua ainoastaan saadakseen vapautuksen tuomioistuinmaksusta. 

Nyt esitettävää kattavampi oikeudenkäyntimaksu ei voisi myöskään olla kovin suuri, mistä syystä maksutuotto ei todennäköisesti riittäisi kattamaan edes aiheutuvan lisätyön kustannuksia. Kun oikeudenkäynti vielä maksettaisiin jälkikäteen eikä maksun tehokas perintäkään olisi taloudellisesti tarkoituksenmukaista, maksun ohjausvaikutus voisi jäädä pieneksi. 

Muita ehdotuksia 

Perittävät maksut eivät edelleenkään saisi muodostua tosiasialliseksi esteeksi hakea oikeussuojaa. Maksua ei perittäisi oikeusapulain (257/2002) nojalla käsittelymaksuista vapautetuilta eikä muualla laissa viranomaisen toimenpiteistä suoritettavista maksuista vapautetuilta. Oikeusapua saavat on oikeusapulain nojalla vapautettu käsittelymaksuista asiaa käsittelevässä viranomaisessa. Maksuvapautus koskee myös niitä, jotka maksavat saamastaan oikeusavusta omavastuuosuuden. Lisäksi oikeusapulain 6 §:n mukaan vapautus käsittelymaksuista voidaan antaa hakijalle, jonka ei katsota tarvitsevan oikeusavustajaa, mutta joka olisi taloudellisen asemansa perusteella oikeutettu oikeusapuun ilman omavastuuosuutta. 

Jos maksun periminen olisi ilmeisen kohtuutonta, viranomainen tai maksun määräävä virkamies voisi yksittäistapauksessa määrätä, ettei maksua peritä. Tämä vastaa voimassa olevan lain sääntelyä sillä erotuksella, että voimassa olevassa säännöksessä ei ole sanaa ”ilmeisen”. Lisäyksen on tarkoitus korostaa menettelyn poikkeuksellisuutta. 

Hallituksen esityksen valmisteluvaiheessa oli esillä, tulisiko tuomioistuimiin luoda oma, kevyt menettelytapansa vähävaraisuuden ja pienituloisuuden toteamiseen, jottei pelkkää maksuvapautusta koskevien oikeusapuhakemusten määrä oikeusaputoimistoissa kasvaisi uudistuksen vuoksi. Vireillepanija olisi voinut esimerkiksi osoittaa tuomioistuimessa selvityksen, jonka nojalla olisi ollut ilmeistä, että hän olisi taloudellisen asemansa perusteella oikeutettu oikeusapuun ilman omavastuuosuutta. Muun muassa asiasta saadun lausuntopalautteen vuoksi lakiin ei kuitenkaan esitetä tässä asiassa muutosta voimassaoleviin säännöksiin. Tuomioistuimia ei tule rasittaa uusilla hallinnollisilla menettelyillä. 

Oikeudenkäynti- ja hakemusmaksuvapautukset laajennettaisiin koskemaan kaikkia valtion ja kuntien viranomaisia niille laissa säädetyissä valvontatehtävissä. Oikeusministeriön hallinnonalalla maksuvapautus ei enää koskisi kaikkia viranomaisia, vaan maksusta vapautetut tahot olisi lueteltu erikseen. Sosiaaliasioita hoitavien kunnallisten viranomaisten maksuvapautus rajoitettaisiin koskemaan holhoustoimi- ja lähestymiskieltoasioita, kun maksuttomuus voimassa olevan lain mukaan koskee myös sosiaalitoimen asioita. Sosiaalitoimeen liittyvien tuomioistuinasioiden maksuttomuudelle ei ole riittäviä perusteita silloin, kun vireillepanijana on viranomainen. 

Asian lopputuloksesta riippuvasta maksusta säädettäisiin sisällöllisesti muuten samalla tavalla kuin voimassa olevassa laissakin, mutta korkeimmassa hallinto-oikeudessa muutoksenhakija vapautuisi velvollisuudesta maksaa käsittelymaksua nykyistä laajemmin, kun korkein hallinto-oikeus muuttaa viranomaisen päätöstä muutoksenhakijan eduksi. Tämä vastaa sääntelyä alueellisissa hallinto-oikeuksissa. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa muutoksenhakija vapautuu maksuvelvollisuudesta nyt vain verotusta ja julkisia maksuja koskevissa asioissa, kun valitus menestyy. Lopputuloksesta riippuva maksuvapautus ehdotetaan ulotettavaksi myös vakuutusoikeuteen, jossa maksut tulisivat käyttöön nyt ensimmäistä kertaa. 

Asiansa voittavan muutoksenhakijan maksuvapautusta perustelee maksujen tason nostaminen sekä se, että hallintolainkäytössä vastapuoli määrätään korvaamaan asiansa voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut vain harvoin. Hallintolainkäyttölain 74 §:n mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä. Yksityistä asianosaista ei saa velvoittaa korvaamaan julkisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluja, ellei yksityinen asianosainen ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta. 

Verohallinto ja keskusverolautakunta antavat eri verolajeja koskevia maksullisia ennakkoratkaisuja. Nykyisin korkeimmassa hallinto-oikeudessa peritään oikeudenkäyntimaksu keskusverolautakunnan antamista ratkaisuista tehdyistä valituksista muista veroasioista poiketen silloinkin, kun ennakkoratkaisua muutetaan valittajan eduksi. Samaa periaatetta ehdotetaan sovellettavaksi hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa kaikissa ennakkoratkaisuja koskevissa veroasioissa. Kun Verohallinnon ja keskusverolautakunnan ennakkoratkaisut ovat hakijalle maksullisia niiden sisällöstä riippumatta, myöskään niitä koskevien valitusten tuomioistuinkäsittelyn maksullisuutta ei ole perusteltua sitoa ratkaisun lopputulokseen. Ennakkoratkaisuja, joita on noudatettava sitovasti verotuksessa vain hakijan vaatimuksesta, koskevat valitukset poikkeavat luonteeltaan tyypillisistä hallintolainkäyttöasioista, joissa on kysymys lopullisen hallintopäätöksen laillisuuden arvioinnista. 

Yleisten tuomioistuinten käsittelemissä ulosottovalituksissa maksuttomuus ulotettaisiin kaikkiin oikeusasteisiin, kun valitus menestyy. Tämä vastaisi sääntelyä rikosasioissa. Nykylain nojalla ulosottoasian muutoksenhakija vapautuu käsittelymaksusta vain käräjäoikeudessa, kun valitus menestyy. 

Markkinaoikeudessa samanlaista tarvetta maksuvapautukselle valituksen tai kanteen menestyessä ei ole, vaikka maksut nousisivatkin ja vaikka markkinaoikeudessa sovelletaan vastapuolen kulujen korvaamiseen hallintolainkäyttölain 74 §:ää. Markkinaoikeudessa asian hävinnyt osapuoli määrätään yleensä korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli sitä vaatii. Oikeudenkäyntikulut pitävät sisällään mahdollisen oikeudenkäyntimaksun. 

Työtuomioistuinlain 33 a §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, voidaan velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi. Milloin asian epäselvyyden vuoksi asianosaisilla on ollut perusteltua aihetta oikeudenkäyntiin, voidaan määrätä, että he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.