1.1  Potilasvakuutuslaki

1 luku Yleiset säännökset

1 §. Lain soveltamisala. Pykälän 1 momentin mukaan laissa säädettäisiin terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä potilaalle aiheutuvien henkilövahinkojen korvaamisesta ja niiden varalta otettavasta potilasvakuutuksesta. Voimassaolevassa laissa soveltamisalan määritelmässä käytettyjä käsitteitä ei ole määritelty. Lain informatiivisuuden ja oikeusvarmuuden lisäämiseksi ehdotetaan, että käsitteet terveyden- ja sairaanhoito sekä potilas määriteltäisiin lain 2 §:ssä. Uudet määritelmät eivät muuta lain soveltamisalan pääsääntöä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin potilasvakuutuslain alueellisesta soveltamisalasta. Nykytilan mukaisesti laki koskisi pääsääntöisesti vain Suomessa annettua terveyden- ja sairaanhoitoa. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin myös poikkeuksesta tähän pääsääntöön. Hoito olisi annettu Suomessa silloin, kun hoitotoimenpide tehdään Suomen valtion maa-, ilma- tai merialueella tai hoidon laiminlyönti liittyy Suomen maa- ja merialueella annettuun hoitokokonaisuuteen. Niin sanotun etälääketieteen piiriin kuuluvan hoidon on katsottu olevan potilasvahinkolain soveltamisalan piirissä vain silloin, kun sekä hoidonantaja että potilas ovat Suomessa. 

Lain soveltamisalaa laajennettaisiin pykälän 2 momenttiin otettavalla säännöksellä myös terveyden- ja sairaanhoitoon, jota palvelun tuottaja järjestää ja hankkii ulkomailta maakunnan järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvan hoidon osalta silloin, kun jäljempänä mainitut ja laissa määritellyt edellytykset täyttyvät. 

Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta annetun lain mukaan maakunta voi tuottaa järjestämisvastuulleen kuuluvat terveyspalvelut itse, yhteistoiminnassa muiden maakuntien kanssa tai hankkia ne sopimukseen perustuen muilta palvelujen tuottajilta. Sosiaali- ja terveyspalveluja saa tuottaa vain palvelun tuottaja, joka on rekisteröity ja jonka palveluyksikkö on rekisteröity 18 §:n mukaisesti 10 §:ssä tarkoitettuun palvelun tuottajien rekisteriin. Palveluntuottajat voivat eräissä erityistilanteissa hankkia sairaanhoitopalveluja myös ulkomailta, hoidon järjestämisvastuun ollessa kuitenkin suomalaisella terveydenhuollon toimintayksiköllä. Näissä tilanteissa palvelun tuottaja päättää lähettää potilaan hoidettavaksi ulkomaille ostamalla hoitopalvelun ulkomailta, tai EU-asetuksen 883/2004 mukaisella ennakkolupamenettelyllä. Ennakkolupamenettelyn mukaisen ennakkoluvan myöntämisen edellytyksenä on se, että sairaanhoito kuuluu julkisen sektorin vastuulla kuuluvaan hoitoon eikä julkinen terveydenhuolto pysty antamaan tätä hoitoa potilaalle Suomessa tai sitä ei pystytä antamaan lääketieteellisesti perustellun ajan kuluessa. 

Potilaalle ulkomailla annettavaan terveyden- ja sairaanhoitoon liittyisi potilasvakuutuslain mukainen vakuutusturva ainoastaan niissä tilanteissa, joissa potilaan hoito kuuluisi maakunnan järjestämisvastuulle ja palveluyksikkö päättäisi järjestää hoidon ulkomailla, koska hoito ei ole saatavissa tai järjestettävissä Suomessa. Lisäksi terveyden- ja sairaanhoidon olisi oltava lääketieteellisin indikaatioin ja kriteerein perusteltua antaa ulkomailla. Toisin sanoen lähettämisen tulisi olla potilaan terveydentilan kannalta välttämätöntä. Tällä tarkoitetaan sitä, että hoitoviive tai hoidon saatavuuden puuttuminen aiheuttaisi välittömän vaaran sille. että potilaan terveydentila todennäköisesti huononisi merkittävästi tai johtaisi kuolemaan. 

Lisäksi edellytetään, että potilas lähetettäisiin hoitoon palvelun tuottajan nimenomaisella päätöksellä. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi se, että hoitoa ei olisi Suomessa saatavilla jonkin erittäin harvinaisen sairauden hoitoon. Välttämättömyyden vaatimus tarkoittaisi myös sitä, että vamman tai sairauden tulee olla luonteeltaan sellainen, että se vaatii sellaista erityisen vaativaa hoitoa, jota ei ole Suomessa saatavilla. Tällaisia olisivat myös tilanteet, joissa vamman tai sairauden hoitoon tarvitaan sellaista lääketieteellistä laitetta, jota ei ole Suomessa taikka, että laitteita on vähän ja ne ovat käytössä. Tällöinkin luonnollisesti edellytettäisiin, ettei potilaan terveydentila mahdollista viiveen muodostumista. Säännöksessä tarkoitettuja harvinaisten tautien hoitoja voisivat olla esimerkiksi vaativa immuunipuutoksen kantasolusiirto sekä protonisädehoito harvinaisiin kasvaimiin. Sen sijaan säännös ei sovellu silloin, kun henkilö lähetään niin sanottuun kokeellisen hoitoon ja hoito ei ole vakiintuneeseen lääketieteelliseen tietämykseen perustuvaa ja sitä soveltavaa toimintaa. Lakia sovellettaisiin myös tilanteisiin, joissa vahinko tapahtuu sairaankuljetuksen yhteydessä siirrettäessä potilas edellä mainituin tavoin hoidettavaksi ulkomaille tai ulkomailta takaisin Suomeen hoidettavaksi. Näissä tilanteissa voi olla vaikeuksia saada ulkomaisesta hoitoyksiköstä hoidon asianmukaisuuden arviointia varten sairauskertomustietoja tai terveydenhuollon selvitystä hoidossa tapahtuneista yksityiskohdista. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että ulkomaille hoitoon lähettävä julkisen terveydenhuollon yksikkö varmistaa jo hoitosopimuksia neuvotellessaan tietojen saatavuuden. 

Potilas voi hakeutua itse hoitoon ennakkolupamenettelyllä EU/ETA-alueella, esimerkiksi tilanteessa jossa Suomessa vakituisesti asuva ulkomaalainen potilas haluaa tulla hoidetuksi kotimaassaan. Lain soveltamisalan ulkopuolelle jäisivät edelleen henkilöt, jotka hakeutuisivat hoitoon ulkomaille omaehtoisesti, vaikka kysymyksessä olisikin EU-asetuksen 883/2004 mukainen ennakkolupamenettelyä edellyttävä hoito. 

Lakiin ei ehdoteta muita poikkeuksia Suomen alueeseen rajoittuvasta pääsäännöstä. Potilasvahinkoa ei siten korvattaisi esimerkiksi silloin kun se on sattunut lentokuljetuksen aikana muun valtion kuin Suomen ilmatilassa silloinkaan, kun on kysymys potilaan kuljettamista hoidettavaksi Suomeen siihen erityisesti varustetulla ilma-aluksella. Potilasvakuutuslakia ei nykytilan mukaisesti sovellettaisi myöskään esimerkiksi silloin, kun hoito annetaan ulkomailla, kuten Suomen suurlähetystöissä ja YK-joukoissa sekä muissa rauhanturvaamistehtävissä ulkomailla, vaikka kaikki hoitosuhteen osapuolet olisivatkin suomalaisia. 

2 §. Määritelmiä. Pykälän 1 kohdan mukaan vakuutuksenottajalla tarkoitettaisiin sitä, joka on tehnyt vakuutuksenantajan kanssa vakuutussopimuksen. Määritelmä vastaa vakuutussopimuslain 2 §:n 1 momentin 4 kohdan määritelmää. 

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan vakuutetulla tarkoitettaisiin, sitä jonka hyväksi vakuutuksenottajan ottama potilasvakuutus on voimassa. Vakuutuksenottaja ja vakuutettu voivat olla eri oikeus- tai luonnollisia henkilöitä. Vastuuvakuutuksessa vakuutettu on henkilö, jonka vahingonkorvausvelvollisuuden varalta vakuutus on otettu. Potilasvakuutus ei kuitenkaan ole vastuuvakuutus, mutta se kattaa vastuuvakuutuksen tavoin lähes poikkeuksetta terveyden- ja sairaanhoitotoiminnan harjoittamisesta ilman potilasvakuutusta aiheutuvan vahingonkorvausvastuun. Siten myös potilasvakuutuksessa vakuutettu on henkilö, jonka vahingonkorvausvelvollisuuden varalta vakuutus on otettu. Potilasvakuutus on kuitenkin monilta osin laajempi ja kattaa edellä mainitun tavoin muun muassa vahinkoja, joista terveyden- tai sairaanhoitotoiminnan harjoittaja ei ole vahingonkorvausvastuussa. Määritelmä on tarpeen muun muassa säädettäessä lain pakottavuudesta. 

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan ryhmävakuutuksella tarkoitettaisiin vakuutusta, jossa vakuutettuina ovat tai voivat olla vakuutussopimuksessa mainitun henkilöryhmän jäsenet. Ryhmävakuutuksen vakuutetut voivat olla määrältään ja henkilöllisyydeltään ennalta tunnettuja tai tuntemattomia. Vakuutetut voivat myös vaihdella vakuutuksen voimassaoloaikana. Sen osapuolina ovat vakuutuksenantaja ja ryhmän puolesta toimiva taho. Kuten yritysten vastuuvakuutuksessakin potilasvakuutusta koskevassa sopimuksessa ei yleensä ole erikseen määritelty vakuutettuja. Tällöin ei ole muita vakuutettuja kuin vakuutuksenottaja. Se, että yrityksen tai julkisyhteisön ottama potilasvakuutus kattaa myös työntekijöiden aiheuttamat vahingot, ei tee työntekijöistä vakuutettuja, koska työntekijöitä ei ole vakuutussopimuksessa määritelty vakuutetuiksi. Toisin on esimerkiksi silloin, kun jokin ammattiliitto ottaa vakuutuksen liiton jäsenten puolesta, vakuutetut on määritelty vakuutussopimuksessa ja kysymyksessä on säännöksen tarkoittama ryhmävakuutus. Määritelmä on tarpeen, koska potilasvakuutuksia on markkinoilla vakiintuneesti tarjolla myös ryhmävakuutuksina. 

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöllä tarkoitettaisiin terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994) tarkoitettua terveydenhuollon ammattihenkilöä. Terveydenhuollon ammattihenkilöllä tarkoitetaan henkilöä, joka on mainitun lain nojalla saanut ammatinharjoittamisoikeuden (laillistettu ammattihenkilö) tai ammatinharjoittamisluvan (luvan saanut ammattihenkilö); sekä henkilöä, jolla on oikeus käyttää valtioneuvoston asetuksella säädettyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä (nimikesuojattu ammattihenkilö). Lisäksi esimerkiksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 9 §:n mukaan toiseen EU- tai ETA-valtioon laillisesti sijoittautunut ammatinharjoittaja, jolla on laillinen oikeus harjoittaa itsenäisesti lain 6—8 §:ssä tarkoitettua ammattia, voi tarjota kyseiseen ammattiin liittyviä palveluja Suomessa väliaikaisesti tai satunnaisesti. Määritelmä on tarpeen säädettäessä lain soveltamisalasta sekä siitä, kenen tulee ottaa potilasvakuutus. 

Ammatinharjoittamisoikeuden saaneita laillistettuja terveydenhuollon ammattihenkilöitä ovat muun muassa lääkärit, hammaslääkärit, fysioterapeutit, optikot, proviisorit, farmaseutit, hammasteknikot, psykologit, puheterapeutit, sairaanhoitajat ja toimintaterapeutit. Nimikesuojattuja ammattihenkilöitä ovat muun muassa, koulutetut hierojat, lähihoitajat, psykoterapeutit, sairaalakemistit ja kiropraktikot. 

Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan terveydenhuollon toimintayksiköllä tarkoitettaisiin potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaista terveydenhuollon toimintayksikköä. Määritelmä on tarpeen säädettäessä lain soveltamisalasta sekä siitä, kenen tulee ottaa potilasvakuutus. 

Säännöksessä tarkoitettuja terveydenhuollon toimintayksiköitä ovat eduskunnan käsiteltävänä olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetussa lakiesityksessä ja sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisesta annetussa lakiesityksessä tarkoitetut palveluntuottajat, joita ovat maakunnan liikelaitoksen omistama sairaala ja yhtiö sekä muu hoitovastuussa oleva toimintayksikkö. Palvelutuottajia ovat lisäksi yksityinen terveydenhuollon palveluntuottaja, työterveyslaitos siltä osin kuin se tuottaa työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta annetussa laissa (159/1978) tarkoitettuja terveyden- ja sairaanhoidon palveluita, valtion mielisairaaloista annetussa laissa (1292/1987) tarkoitetut valtion mielisairaalat, terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa annetussa laissa (322/1987) tarkoitetut sairaanhoitolaitokset ja Rikosseuraamuslaitoksesta annetussa laissa (953/2009) tarkoitettu terveydenhuoltoyksikkö. 

Pykälän 1 momentin 6 kohta koskisi terveyden- ja sairaanhoidon määritelmää. Määritelmä on tarpeen, koska lain ehdotettu soveltamisala rajautuu tähän määritelmään. Voimassaolevassa potilasvahinkolaissa ei ole yksityiskohtaisesti määritelty terveyden- ja sairaanhoitoa, vaan yleisen käsitteen tulkinta on perustunut vakiintuneeseen käytäntöön. Määritelmä vastaa nykyisen lain soveltamiskäytäntöä. 

Terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitettaisiin 6 kohdan a alakohdan mukaan potilaan terveydentilan määrittämiseksi, hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä taikka muuta käsittelyä, jossa käytetään lääketieteellisiä menetelmiä tai joka perustuu lääketieteeseen, joita suorittavat terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksikössä. 

Terveyden- ja sairaanhoidon määritelmään sisältyvällä muulla käsittelyllä tarkoitettaisiin esimerkiksi puhtaasti esteettiseen lääketieteeseen tai muuhun sellaiseen menettelyyn viittaava käsittelyä, joka ei ole lääketieteellisesti arvioiden välttämätön potilaan terveydentilan määrittämiseksi, hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi. Siten myös tällainen menettely olisi lain soveltamisalan piirissä. Säännös vastaisi nykyistä soveltamiskäytäntöä. 

Ehdotettu määritelmä koskisi kaikkea terveydenhuollon toimintayksikköjen antamaa terveyden- ja sairaanhoitoa. Muiden kuin terveydenhuollon toimintayksiköiden osalta se koskisi vain terveydenhuollon ammattihenkilöstön toimintaa. Määritelmän mukaista hoitoa olisi siis myös muissa kuin varsinaisissa terveydenhuollon toimintayksiköissä harjoitettava terveyden- ja sairaanhoito, jos sitä antaa terveydenhuollon ammattihenkilö, kuten apteekkien farmaseuttisten ammattihenkilöiden palvelut. Terveydenhuollon ammattihenkilön esimerkiksi sosiaalihuollon toimintayksiköissä antama terveyden- tai sairaanhoito kuuluisi lain soveltamisalaan silloin, kun kyse olisi puhtaasti sairaanhoidollisesta toimenpiteestä eikä esimerkiksi vanhainkodin päivittäisissä hoivapalveluissa avustamisesta. 

Terveydenhuollon ammattihenkilöihin kuuluvien harjoittamaa toimintaa olisi muun muassa lääkärin suorittama tutkimus, lääkärin antama tai valvoma hoito, lääkinnällinen kuntoutus sekä terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluvan antama ensiapu. Edelleen esityksen mukaan laissa tarkoitettua toimintaa olisivat hammashoito, ennaltaehkäisevä hoito, rokottaminen, veren luovuttaminen, lääkintävoimistelu ja muu fysikaalinen hoito, silmälasien määrääminen ja muu vastaava toiminta. 

Pykälän 1 momentin 6 kohdan b alakohdan mukaan terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitettaisiin lisäksi terveydenhuoltolain (1326/2010) 40 §:ssä tarkoitettua ensihoitopalvelua Ensihoitojärjestelmään kuuluu myös ensivaste. Ensivasteella tarkoitetaan hätätilapotilaan luokse lähetettävää lähintä mahdollista pelastustoimen yksikköä, joka pystyy aloittamaan välittömät toimenpiteet potilaan peruselintoimintojen turvaamiseksi, kykenee tehostettuun ensiapuun sekä arvioimaan potilaan tilan ja raportoimaan tilanteesta eteenpäin. Ensivasteyksikkönä voi toimia esimerkiksi pelastusauto, poliisiauto tai meripelastusalus, jonka henkilöstö on saanut ensivastetoimintaan vaadittavan koulutuksen. 

Pykälän 1 momentin 6 kohdan c alakohdan mukaan terveyden ja sairaanhoidolla tarkoitettaisiin myös lääkemääräystä edellyttävän lääkkeen toimittamista apteekista. Säännös vastaa, mitä asiasta on säädetty voimassaolevan lain 1 §:ssä. 

Pykälän 1 momentin 6 kohdan d alakohdan ehdotettu terveyden- ja sairaanhoidon määritelmä pitäisi sisällään myös terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 15 §:n 3 momentin mukaisen kiireellisen avun antamisen. Säännöksen mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava kiireellisen hoidon tarpeessa olevalle apua. Säännöstä sovelletaan, kun terveydenhuollon ammattihenkilö on varsinaisen ammattitoimensa ulkopuolella tilanteessa, jossa loukkaantunut tai sairastunut tarvitsee välitöntä apua hengen tai terveyden suojelemiseksi. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun joku tarvitsee kiireellistä apua esimerkiksi julkisessa tilaisuudessa sairauskohtauksen takia. Ehdotuksen mukaan näissä tilanteissa aiheutuneet henkilövahingot tulisivat jatkossa potilasvakuutuslain soveltamisalan piiriin. 

Pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaan potilaalla tarkoitettaisiin terveyden- ja sairaanhoitopalveluja käyttävää tai muuten niiden kohteena olevaa henkilöä, veripalvelulain (197/2005) tarkoittamaa veren tai sen osan luovuttajaa, ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain (101/2001) 2 luvussa tarkoitettua elävää luovuttajaa, sekä lääketieteellisestä tutkimuksesta annetun lain (488/1999) 2 §:ssä tarkoitetun tutkimuksen tervettä tutkittavaa. 

Pykälän 1 momentin 8 kohdan mukaan potilasvahingolla tarkoitettaisiin potilaalle annetun terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä aiheutunutta potilasvakuutuslain mukaan korvattavaa henkilövahinkoa. Potilasvahingolla ei tarkoitettaisi pelkästään itse vahinkotapahtumaa, vaan myös siitä johtuvaa vahinkoseuraamusta. Määritelmä vastaa sisällöltään nykyistä potilasvahinkolain 1 §:n 1 momenttia ja se on tarpeen säädettäessä potilasvahingon korvaamisesta ja vakuuttamisvelvollisuudesta. 

Pykälän 2 momentti koskisi ryhmälle tarjottavia vakuutuksia eli ryhmäetuvakuutuksia. Säännöksen mukaan vakuutusta, jossa vakuutetun on osittain tai kokonaan suoritettava vakuutusmaksu, pidettäisiin laissa yksilöllisenä vakuutuksena eikä siten kysymyksessä olisi ryhmävakuutus. Säännös on uusi ja se on tarpeen selkiyttämään ryhmävakuutuksiin sovellettavia säännöksiä. Ryhmäetuvakuutuksen määritelmä vastaa vakuutussopimuslain 2 §:n 3 momentissa olevaa ryhmäetuvakuutuksen määritelmää. Säännöksen mukaan ryhmävakuutuksena ei pidetä ryhmälle tarjottavaa vakuutusta, jossa vakuutetun on maksettava vakuutusmaksu tai sen osa. Tällaista vakuutusta kutsutaan yleensä ryhmäetuvakuutukseksi. Ryhmäetuvakuutus rinnastetaan yksilölliseen vakuutukseen ja ryhmäetuvakuutuksen vakuutettu yksilöllisen vakuutuksen vakuutuksenottajaan. Yhteisöä, joka on vakuutuksenantajan kanssa sopinut vakuutuksen tarjoamisesta ryhmän jäsenille, ei pidetä vakuutuksenottajana. Säännöksen soveltamisen kannalta ei ole merkitystä sillä, maksaako vakuutettu vakuutusmaksun vakuutuksenantajalle suoraan vai yhteisön välityksellä. Jälkimmäisessä tapauksessa saattaa kuitenkin käytännössä syntyä epätietoisuutta siitä, onko yhteisölle maksettu maksu vakuutusmaksu vai osa jäsenmaksua ja onko vakuutus vastaavasti ryhmäetuvakuutus vai ryhmävakuutus. Vakuutus katsotaan momentissa tarkoitetuksi ryhmäetuvakuutukseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että kysymyksessä on selkeästi vakuutusmaksun tai sen osan suorittaminen. 

3 §. Säännösten pakottavuus. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan selvyyden vuoksi lisättäväksi nimenomainen säännös siitä, että sopimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä vakuutuksenottajan, vakuutetun, vahinkoa kärsineen tai muun korvaukseen oikeutetun vahingoksi, on mitätön. Säännös vastaa sisällöltään vakiintunutta tulkintaa lakisääteisen vakuutusturvan sisällöstä ja luonteesta. Muulla korvaukseen oikeutetulla tarkoitetaan muita kuin välitöntä vahinkoa kärsinyttä. Näitä ovat muun muassa potilasvahingossa menehtyneen henkilön omaiset. Pykälän mukaan edellä mainittujen henkilöiden vahingoksi potilasvakuutuslain säännöksistä poikkeavat sopimusehdot olisivat mitättömiä. 

Eräiltä osin laissa on kuitenkin annettu mahdollisuus sopimuksella poiketa lain muutoin pakottavista säännöksistä. Näin on tehty muun muassa vakuutuksen voimassaoloaikaa koskevan säännöksen osalta. Poikkeukset koskevat oikeushenkilöä ja elinkeinonharjoittajaa, jotka eivät ole rinnastettavissa kuluttajaan. 

Vaikka lain mukaan vain vakuutuksenottajan, vahinkoa kärsineen tai muun korvaukseen oikeutetun vahingoiksi tarkoitetut sopimukset olisivat mitättömiä, Potilasvakuutuskeskus tai vakuutusyhtiö ei voi potilasvakuutuslakiin perustuen laajentaa potilasvakuutuksen soveltamisalaa tai maksaa vahingon jälkeen korvauksia laajemmin kuin laki edellyttää. Jos Potilasvakuutuskeskus tai vakuutusyhtiö tarjoaa lakia laajempaa vakuutusturvaa, kysymyksessä on vapaaehtoinen vakuutus, josta tulee tehdä erillinen sopimus, johon sovelletaan kaikilta osin vakuutussopimuslain säännöksiä. Potilasvakuutuskeskus tai vakuutusyhtiö ei voisi myöskään vakuuttaa sellaista toimintaa tai toimijoita, joita tässä laissa säädetty vakuuttamisvelvollisuus ei koske. Tällainen toiminta tai toimijat voitaisiin vakuuttaa vapaaehtoisilla vakuutuksilla. Vakuuttamisvelvollista terveydenhuollon ammattihenkilöä ei voitaisi myöskään Potilasvakuutuskeskuksen tai vakuutusyhtiön ja vakuutuksenottajan sopimuksella vapauttaa vakuuttamisvelvollisuudesta tai muista lain hänelle säätämistä velvoitteista. 

4 §. Vakuutussopimuslain soveltaminen. Pykälässä lueteltaisiin kaikki ne vakuutussopimuslain säännökset, joita sovelletaan potilasvakuutukseen. Potilasvakuutukseen sovellettaisiin vakuutussopimuslain 1 luvun 3 §:ää (säännösten pakottavuus). Tämä tarkoittaa että, potilasvakuutukseen sovellettavat vakuutussopimuslain pykälät olisivat vakuutussopimuslain 3 §:n tarkoittamalla tavalla pakottavia. Niistä voitaisiin siten poiketa muita kuin luonnollista henkilöä tai sellaista oikeushenkilöä kohtaan, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa tai muun toimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin ovat vakuutuksenottajan sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan. Lisäksi potilasvakuutukseen sovellettaisiin 1 luvun 4 b §:ää (vakuutustarpeen selvittäminen). 

Potilasvakuutukseen sovellettaisiin useita vakuutussopimuslain 2 luvun säännöksiä, joissa säädetään vakuutuksesta annettavista tiedoista. Näitä olisivat vakuutussopimuslain 5 §:n 1, 3 ja 4 momentit, jotka koskevat tietojen antamista ennen sopimuksen tekemistä. Lisäksi sovellettaisiin 5 a §:ää ja 5 b §:ää (tietojen toimittaminen paperilla tai muulla pysyvällä tavalla taikka verkkosivustolla ja vakuutusta koskevan henkilökohtaisen suosituksen antaminen) sekä 7-9 §:iä ja 9 a §:n 1 momenttia. 

Potilasvakuutukseen sovellettaisiin myös vakuutussopimuslain 3 luvun useita säännöksiä vakuutuksen voimassaolosta ja sopimuksen muuttamisesta. Näitä olisivat vakuutussopimuslain 11 § (vastuun alkaminen) sen 1 momenttia lukuun ottamatta, 12 § (vakuutuksenottajan oikeus irtisanoa vakuutus), 17 b § (ryhmävakuutuksen päättyminen), 18 § (vahinkovakuutuksen sopimusehtojen muuttaminen vakuutuskauden aikana), 19 § (jatkuvan vahinkovakuutuksen sopimusehtojen muuttaminen vakuutuskauden vaihtuessa). 

Vakuutussopimuslain 4 luvun osalta vakuutuksenottajan ja vakuutetun velvollisuuksista potilasvakuutukseen sovellettaisiin 22 §:ää (vakuutuksenottajan ja vakuutetun tiedonantovelvollisuus), 26 §:n 1—2 momenttia (vaaran lisääntyminen vahinkovakuutuksessa) sekä 35 §:n 1, 2 ja 4 momenttia (virheellisten tietojen tai vaaran lisääntymisen merkityksettömyys). Lisäksi potilasvakuutukseen sovellettaisiin vakuutusmaksua koskien vakuutussopimuslain 5 luvun 38 §:ää (vakuutusmaksun suorittaminen), 41 §:ää (ryhmäetuvakuutuksen jatkuminen) ja 45 §:ää (vakuutusmaksu vakuutuksen päätyttyä). Vakuutussopimuslain ryhmävakuutuksia koskevan 11 luvun osalta sovellettaviksi tulivat 76 § (ryhmävakuutuksesta annettavat tiedot), 77 § (tiedon antaminen ryhmävakuutuksen päättymisestä) ja 78 § (vakuutetut ilmoitukset). 

Vakuutussopimuslain 4 §:ssä luetellaan ryhmävakuutukseen sovellettavat vakuutussopimuslain säännökset. Kun potilasvakuutukseen sovellettavat säännökset ehdotetaan lueteltavaksi potilasvakuutuslaissa, potilasvakuutuslaissa on selvyyden vuoksi tarpeen määritellä ne säännökset joita ei kuitenkaan sovelleta ryhmävakuutuksena annettuun potilasvakuutukseen. Tämän vuoksi pykälässä todettaisiin, että ryhmävakuutukseen ei kuitenkaan sovelleta vakuutussopimuslain 7 §:ää, 11 §:n 2—5 momenttia, 17 b, 19, 38, 41 ja 45 §:ää. 

5 §. Potilasvakuutuskeskus. Koska Potilasvakuutuskeskuksella on keskeinen asema potilasvakuutuksen toimeenpanossa, potilasvakuutuslakiin otettaisiin lainsäädännön informatiivisuuden lisäämiseksi säännös, jossa viitattaisiin Potilasvakuutuskeskusta koskevaan erillislakiin. Potilasvakuutuskeskus ei ole vakuutusyhtiö eikä esimerkiksi yhdistyslain (503/1989) tarkoittama yhdistys. Potilasvakuutuskeskukseen ei voida siten soveltaa esimerkiksi vakuutusyhtiölain vakavaraisuussäännöksiä eikä yhdistyslakia. Pykälässä viitattaisiin Potilasvakuutuskeskuksesta annettavaan lakiin, jossa säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksesta, vakuutusyhtiöiden velvollisuudesta kuulua Potilasvakuutuskeskukseen, keskuksen jäsenten vastuusta keskuksen kustannuksista sekä keskuksen hallinnosta. Potilasvakuutuskeskus on lakiin perustuva, pääosin julkisia hallintotehtäviä hoitava toimielin. 

2 luku Vakuuttaminen ja vakuutusmaksu

6 §. Vakuuttamisvelvollisuus. Vakuuttamisvelvollisuus koskisi terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavia tahoja, joita ovat terveydenhuollon toimintaa harjoittavat yhteisöt, säätiöt. Yhteisöllä tarkoitetaan kaikkia eri yhteisömuotoja, kuten esimerkiksi valtiota, maakuntia ja muita julkisyhteisöjä sekä niiden perustamia liikelaitoksia sekä osakeyhtiöitä, yhdistyksiä, osuuskuntia ja henkilöyhtiöitä. Terveyden ja sairaanhoito on määritelty 2 §:n 1 momentin 5 kohdassa. Tämä lain 2 § määrittelisi siten myös sen, kuka harjoittaa laissa tarkoitettua terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa. Vakuuttamisvelvollisia yhteisöjä olisivat siten muun muassa ne yhteisöt, joiden omistamissa tai hallinnassa olevissa toimintayksikössä harjoitetaan terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa tai joiden palveluksessa muutoin on terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Myös yhden henkilön omistuksessa olevia yhtiöitä, pidettäisiin yhteisöinä. Vakuuttamisvelvollisuus koskee juridisia oikeushenkilöitä, joten yhteisön omistamat tai hallinnoimat terveydenhuollon toimintayksiköt tai muut toiminnalliset kokonaisuudet eivät siten ole velvollisia ottamaan itselleen erillisiä vakuutuksia. Vakuutusyhtiön kanssa sopien tämä on kuitenkin mahdollista. Vakuuttamisvelvollisia olivat myös terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavat itsenäiset ammatinharjoittajat. Vakuuttamisvelvollinen olisi myös sellainen työnantaja, joka ei ole yhteisö tai säätiö, mutta, jonka palveluksessa on terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Siten myös sellainen luonnollinen henkilö, joka palkkaa terveydenhuollon ammattihenkilön, olisi vakuuttamisvelvollinen. Tällöinkin vakuuttamisvelvollisuuden edellytyksenä luonnollisesti olisi, että terveydenhuollon ammattihenkilö antaa terveyden- tai sairaanhoitoa. Hoidon yhteydessä potilaalle aiheutunut henkilövahinko korvattaisiin potilasvahinkona, jos laissa määritellyt vahingon korvattavuuden edellytykset muutoin täyttyvät. 

Se, että yhteisön palveluksessa on terveydenhuollon ammattihenkilöitä, ei yksinomaan muodosta yhteisölle vakuuttamisvelvollisuutta, vaan terveydenhuollon ammattihenkilöiden pitää myös tosiasiallisesti harjoittaa terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa. Käytännössä vakuuttamisvelvollisuus olisi luonnollisesti yksittäisten työntekijöiden sijaan tämän työnantajalla silloin, kun työntekijä työskentelee työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Vakuuttamisvelvollisia olisivat siten myös terveydenhuollon ammattihenkilöiden työvoiman vuokraamista harjoittavat yritykset, joiden palveluksessa on terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Vakuuttamisvelvollisuus ei siten koskaan kohdistuisi työntekijään itseensä. Se terveydenhuoltotoimintaa harjoittava yhteisö, jonka tiloissa vuokrattu henkilö työskentelee, on lähes poikkeuksetta myös vakuuttamisvelvollinen harjoittaessaan terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa. 

Vakuuttamisvelvollisia olisivat myös oppilaitokset, joissa koulutetaan terveydenhuollon ammattihenkilöitä silloin, kun ne harjoittavat terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa. Käytännössä tällainen tilanne voi syntyä silloin, kun oppilaitoksessa otetaan vastaan potilaita. 

Nykytilan mukaisesti vakuuttamisvelvollisia olisivat myös apteekit siellä myytävien reseptilääkkeiden osalta ja sairaankuljetuspalveluita sairaankuljetusilmoituksen nojalla tarjoavat yritykset. Vakuuttamisvelvollinen olisi myös terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittava itsenäinen ammatinharjoittaja, jolla tarkoitetaan elinkeinotoimintaa harjoittavaa luonnollista henkilöä (erotukseksi elinkeinotoimintaa harjoittavasta yhtiöstä). Itsenäistä ammatinharjoittajaa kutsutaankin yleiskielessä usein toiminimeksi. Terveydenhuollon ammattihenkilö ei siten muissa tilanteissa olisi vakuuttamisvelvollinen, vaan hänen työnantajansa tai yrittäjän osalta se yritys, jonka lukuun toimintaan harjoitetaan. Terveydenhuollon ammattihenkilö on määritelty 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vakuuttamisvelvollisuudesta tilanteista, joissa terveyden- ja sairaanhoitotoimintaan harjoitetaan vastikkeetta. Vakuuttamisvelvollisuus olisi terveydenhuollon ammattihenkilöllä, ellei toimintaan harjoiteta jonkin yhteisön lukuun, jolloin vakuuttamisvelvollisuus on tällä yhteisöllä. Säännös koskisi tilanteita, joissa terveydenhuollon ammattihenkilö harjoittaa terveydenhuollon tehtäviä, joissa hän on sitoutunut toimimaan koulutuksensa mukaisesti, vaikka tehtävästä ei saisi korvausta tai muuta vastiketta. Näitä tilanteita ovat esimerkiksi jonkin konsertin, festivaalin, urheilukilpailun tai muun sellaisen tapahtuman yhteydessä järjestettävä vapaaehtoistoiminta, jossa terveydenhuollon ammattihenkilö antaa järjestäjän lukuun esimerkiksi ensiapua, saamatta siitä korvausta. Näissä tilanteissa tapahtuman järjestävä yhteisö voi vakuuttaa tältä osin vapaaehtoistoiminnan, tai terveydenhuollon ammattihenkilö voi itse vakuuttaa toimintansa. Usein näissä tilanteissa terveydenhuollon ammattihenkilöillä on ammattiliittonsa ryhmävakuutus. Viimekätinen vastuu potilasvakuutuksesta olisi näissä tilanteissa kuitenkin sillä, jonka lukuun toimintaa harjoitetaan. 

Vakuuttamisvelvollisuus ei kuitenkaan koskisi terveydenhuollon ammattihenkilöä silloin, kun hän 2 §:n 6 kohdan d alakohdan tarkoittamalla tavalla antaa apua siitä ennakolta sopimatta kiireellisen hoidon tarpeessa olevalle muualla kuin terveydenhuollon toimintayksikössä. 

Terveydenhuollon ammattihenkilö ei siten olisi vakuuttamisvelvollinen pelkästään sillä perusteella, että hän antaa tai saattaa joutua antamaan yllättäen välitöntä apua hengen tai terveyden suojelemiseksi. Näissä tilanteissa ei olisi siten olemassa vakuutusta, josta potilasvahingot voitaisiin korvata. Nämä vahingot korvattaisiin 22 §:n mukaisesti Potilasvakuutuskeskuksen toimesta, minkä jälkeen korvaukset kohdistettaisiin jakojärjestelmän kautta koko vakuutuksenottajakollektiivin maksettavaksi. 

7 §. Vastuunjako vakuutusten välillä. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi vallitsevaa käytäntöä vastaava säännös niistä periaatteista, joilla potilasvahingot kohdistetaan eri vakuutuksiin. Pykälän 1 momentin mukaan potilasvahinko kohdistettaisiin pääsääntöisesti sen terveydenhuollon toiminnanharjoittajan vakuutukseen, joka on ollut voimassa silloin, kun terveyden- ja sairaanhoito annettiin tai laiminlyönti tapahtui. Käytännössä yleisin tilanne on se, että potilasvahinko voidaan kohdistaa yksittäisen toiminnanharjoittajan vakuutukseen, potilasvahingon aiheutuessa yksittäisen teon tai laiminlyönnin seurauksena jonkin hoito- tai tutkimustoimenpiteen yhteydessä. Jos potilasvahingon ilmetessä toiminnanharjoittajan vakuutuksenantaja on vaihtunut, potilasvahinko kohdistetaan siihen vakuutukseen, jolla toiminnanharjoittaja oli vakuutettu sen toimenpiteen tai laiminlyönnin aikana, jonka yhteydessä potilasvahinko sattui. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa potilasvahingon aiheuttaneet vahinkotapahtumat tulisivat korvattaviksi useamman vakuutuksen perusteella. Potilasvahinko voisi aiheutua myös useamman toiminnanharjoittajan osalta esimerkiksi yksittäisessä toimenpiteessä, jossa toimenpiteen suorittajat on vakuutettu eri vakuutuksilla, tai pidemmän ajanjakson kuluessa kuten esimerkiksi syövän diagnoosiviiveen osalta, jolloin asianmukaisen diagnoosin ja sen seurauksena hoidon aloittamisen viive tapahtuu hoitoketjun eri vaiheissa. 

Potilasvahingon aiheutuessa terveydenhuollon laitteen tai tarvikkeen viasta tai puutteellisuudesta potilasvahinko korvataan siitä vakuutuksesta, joka oli voimassa silloin, kun laitetta tai tarviketta käytettiin terveyden- ja sairaanhoidossa tai kun laite asennettiin potilaaseen. 

8 §. Vakuutuskirja ja vakuutusehdot. Pykälässä säädettäisiin vakuutussopimuslain 6 §:n 1 momentin 1 virkettä vastaavasti niistä asiakirjoista, jotka vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksenottajalle vakuutussopimuksen päättämisen jälkeen. Kyseisessä vakuutussopimuslain pykälässä viitataan kuluttajansuojalakiin, jota ei sovelleta elinkeinotoimintaa harjoittaviin. Tämän vuoksi vakuutussopimuslain 6 §:ää ei voida sellaisenaan soveltaa potilasvakuutukseen, vaan vastaava säännös on otettava potilasvakuutuslakiin. 

Vakuutuksenottajalle annettavat asiakirjat ovat vakuutuskirja ja vakuutusehdot. Vakuutuskirjalla tarkoitetaan asiakirjaa, johon on merkitty sopimuksen keskeinen sisältö. Potilasvakuutuksessa vakuutuksen keskeinen sisältö on pääosin määritelty potilasvakuutuslaissa. Vakuutuskirjaan on otettava sopimuksen yksilöimiseksi tarpeelliset tiedot kuten tiedot sopimuksen osapuolista, vakuutuksen voimassaolosta ja vakuutusmaksusta tai sen määräytymisperusteista. Vakuutuskirjan toimittamisen yhteydessä vakuutuksenottajalle on annettava myös potilasvakuutuksen vakuutusehdot, jotka sisältävät eräitä yksityiskohtaisia tietoja vakuutuksen sisällöstä, vakuutussopimuksen ehtojen vakuutussopimuslain 19 §:ään perustuvasta muutosoikeudesta sekä eräistä sopimuksen osapuolten oikeuksista ja velvollisuuksista. Vakuutusyhtiö voi ehdoissa yksilöidyillä perusteilla varata itselleen oikeuden muuttaa vakuutuskauden vaihtuessa vakuutusmaksua tai muita sopimusehtoja siltä osin kuin ne eivät ole vastoin potilasvakuutuslain pakottavaa sääntelyä. Tästä sopimuksen muuttamisoikeudesta on oltava merkintä myös vakuutuskirjassa. 

Asiakirjat on momentin mukaan annettava ilman aiheetonta viivytystä vakuutussopimuksen tekemisen jälkeen. Ei ole myöskään estettä antaa asiakirjoja jo ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Vakuutussopimuksen päättämisen ajankohta määräytyy oikeustoimilain sopimuksen tekemistä koskevien säännösten nojalla. Käytännössä asiakirjat voidaan usein toimittaa samassa yhteydessä, kun vakuutusyhtiö ilmoittaa vakuutushakemuksen hyväksymisestä. 

Vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2009/138/EY eli niin sanottu Solvenssi II -direktiivi) 181 artiklan mukaan jäsenvaltiot eivät saa vaatia vakuutussopimusten yleisten ja erityisten vakuutusehtojen ennalta hyväksymistä tai järjestelmällistä tiedoksi antamista. Artikla sallii kuitenkin sen, että jäsenvaltio, joka määrää velvoitteesta ottaa vakuutus, voi vaatia, että vakuutusyritysten on ilmoitettava oman maansa valvontaviranomaiselle tällaisten vakuutusten yleiset ja erityiset ehdot ennen niiden käyttöönottoa. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että vakuutusyhtiön olisi voimassa olevan lain 6 §:n 1 momenttia vastaavasti annettava potilasvakuutuksen vakuutusehdot tiedoksi Finanssivalvonnalle kuukautta ennen niiden käyttöönottoa. Finanssivalvonta valvoo, että vakuutusehdot täyttävät lainsäädännön asettamat vaatimukset, eivätkä esimerkiksi sisällä potilasvakuutuslain antamaa vakuutusturvaa kaventavia tai laajentavia ehtoja. 

9 §. Vakuutuksen voimassaoloaika. Vakuutussopimuslain 11 §:n 1 momentin mukaan vakuutusyhtiön vastuu alkaa, jollei muusta ajankohdasta ole yksilöllisesti sovittu vakuutuksenottajan kanssa, kun vakuutuksenantaja tai vakuutuksenottaja antaa tai lähettää hyväksyvän vastauksen toisen sopijapuolen tarjoukseen. Vakuutussopimuslaista poiketen 1 momentissa säädettäisiin, että vastuun alkamishetkeä ei voitaisi kuitenkaan sopimuksella siirtää tätä aikaisemmaksi. Tämä vakuutuksen voimaantulon taannehtivuuden estävä säännös on tarpeen, koska potilasvakuutus on pakollinen vakuutus, jonka ottamisen laiminlyönnistä seuraa velvollisuus maksaa 19 § ja 20 §:issä tarkoitettu vakuutusmaksua vastaava maksu ja laiminlyöntimaksu. Koska ainoastaan vakuutuksen taannehtiva voimaansaattaminen olisi kielletty, vastuun myöhemmästä alkamisesta olisi 1 momentin mukaan mahdollista sopia vakuutussopimuslain 11 §:n 1 momentin säännöstä vastaavasti yksilöllisesti vakuutuksenottajan ja vakuutusyhtiön välillä. 

Vakuutussopimuslain 16 §:n mukaan vahinkovakuutuksen ehdoissa voidaan määrätä, että vakuutuksenantajan vastuu jatkuu vakuutuskauden kerrallaan, jollei jompikumpi sopimuspuoli irtisano sopimusta. Tällaista vakuutusta kutsutaan jatkuvaksi vahinkovakuutukseksi. Potilasvakuutuksia on vakiintuneesti annettu potilasvakuutusehtojen mukaisesti jatkuvina vahinkovakuutuksia. Potilasvakuutuslain lakisääteinen luonne huomioiden ei ole kuitenkaan perusteltua, että asia jäisi vain vakuutusehtojen varaan. Tämän vuoksi pykälän 2 momenttiin ehdotetaan otettavaksi pääsääntö, jonka mukaan potilasvakuutus jatkuu vakuutuskauden kerrallaan, jollei vakuutuksenottaja irtisano vakuutusta. Lisäksi potilasvakuutuslaissa säädettäisiin vakuutuskaudesta siten, että ensimmäinen vakuutuskausi olisi enintään 13 kuukautta ja seuraavat vuoden pituisia. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lisäksi, että 2 momentin pakottavuuden estämättä vastuun jatkumisesta voidaan sopia toisin. Säännös mahdollistaisi siten sen, että vastuun jatkumisesta ja vakuutuskaudesta voitaisiin sopia, jos sopijapuolena olisi kysymyksessä oikeushenkilö. Lisäksi edellytyksenä olisi, että oikeushenkilön elinkeinotoiminnan tai muun toiminnan laadun ja laajuuden tulee olla muut olosuhteet huomioiden sellaista, ettei oikeushenkilö ole vakuutusyhtiön sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan. Mahdollisuus poiketa 2 momentin säännöksestä koskisi siten vakuutussopimuslakia vastaavasti muita kuin kuluttajiin rinnastettavia yrityksiä ja yhteisöjä. 

10 §. Tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti. Vakuutussopimuslain 23 §:ssä säädetään tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä. Säännöstä ei voida kuitenkaan soveltaa potilasvakuutukseen, koska sen mukaan vakuutusyhtiöllä on oikeus purkaa vakuutussopimus, jos vakuutuksenottaja on menetellyt vilpillisesti täyttäessään tiedonantovelvollisuuttaan. Lisäksi vakuutusyhtiö voi vakuutussopimuslain mukaan evätä tai alentaa korvauksen, jos vakuutuksenottaja tai vakuutettu on tahallisesti tai huolimattomuudesta, jota ei voida pitää vähäisenä, laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa. Vakuutusyhtiöllä ei potilasvakuutuksessa ole oikeutta kieltäytyä vakuutuksen antamisesta eikä korvauksen alentaminen tai epääminen potilasvahinkoa kärsineeltä ole mahdollista, koska vakuutuksenottajana ei ole potilas vaan terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittava yhteisö tai yksityinen elinkeinonharjoittaja. 

Vaikka vakuutusyhtiö tietäisikin seikasta, jonka vakuutuksenottaja on laiminlyönyt ilmoittaa, vakuutusyhtiö on joka tapauksessa velvollinen vakuuttamaan kyseisen yhteisön tai yksityisen elinkeinoharjoittajan. Tämän vuoksi vakuutuksenottajan laiminlyönti ei voi johtaa siihen, että potilasvakuutussopimus purettaisiin. 

Pykälässä todettaisiin, että jos vakuutuksenottaja on tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt vakuutussopimuslain 22 §:ssä säädetyn tiedonantovelvollisuuden ja vakuutusyhtiö olisi oikean tiedon saatuaan antanut vakuutuksen korkeampaa maksua vastaan, vakuutusyhtiöllä on siitä tiedon saatuaan oikeus periä korkeampi vakuutusmaksu takautuvasti. Vakuutusmaksun voisi luonnollisesti periä vain laiminlyönnin ajalta. Pykälässä todettaisiin lisäksi, että maksua ei kuitenkaan voitaisi periä pitemmältä ajalta kuin kuluvalta kalenterivuodelta ja viideltä viimeksi kuluneelta kalenterivuodelta. Tämä on yhdenmukaista ja linjassa vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevan seuraamuksen kanssa. 

Jos vakuutusyhtiö olisi antanut vakuutuksen alempaa maksua vastaan kuin oli sovittu, liikaa perittyä maksua ei tarvitse kuitenkaan palauttaa. Säännös voisi tulla sovellettavaksi esimerkiksi silloin, kun vakuutuksenottaja ilmoittaa virheellisesti vakuutettavan toiminnan laajuuden ja sisällön. Säännös voi tulla sovellettavaksi vain niissä tilanteissa, joissa vakuutuksenottaja on laiminlyönyt vakuutussopimuslain 22 §:ssä tarkoitetun tiedonantovelvollisuutensa. Pykälää ja sen maksunpalautusrajoitusta ei sen sijaan sovelleta esimerkiksi silloin, kun vakuutusyhtiö oman tuottamuksellisen menettelynsä johdosta on perinyt vakuutuksenottajalta ylimaksua. Tällaisia tilanteita voidaan arvioida perusteettoman edun palauttamista koskevien oppien nojalla. Vastaavasti pykälä ei tule sovellettavaksi niissä tilanteissa, joissa vakuutusyhtiö on tietojärjestelmävirheen tai sen kaltaisen syyn johdosta jättänyt perimättä vakuutusmaksun tai perinyt ilmeistä alimaksua. Näissä tilanteissa vakuutusmaksu tai laskuttamatta jäänyt osuus maksusta voidaan hakea vakuutuksenottajalta, jollei 18 §:stä muuta johdu. 

Ehdotetussa 21§:ssä säädetään vahingon korvaamisesta silloin, kun vakuuttamisvelvollisella ei vahingon sattuessa ollut voimassaolevaa vakuutusta. Koska tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntitilanteessa vakuuttamisvelvollisella on ollut vakuutus, lain 24 §:ää ei näissä tilanteissa kuitenkaan sovellettaisi. 

Vakuutussopimuslain 35 §:n 1 ja 2 momenteissa säädetään tilanteista, joissa vakuutusyhtiö ei voi vedota tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin. Säännöksiä sovelletaan myös potilasvakuutukseen ja siten myös tässä pykälässä mainittuun tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin. 

11 §. Vaaran lisääntymisestä ilmoittamisen laiminlyönti. Vakuutussopimuslain 26 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään vakuutuksenottajan velvollisuudesta ilmoittaa vaaran lisääntymisestä. Säännökset soveltuvat myös potilasvakuutukseen. Vaaran lisääntyminen voi liittyä esimerkiksi siihen, että annettu terveyden- ja sairaanhoito muuttuu olennaisesti aiemmin harjoitetusta toiminnasta. Vakuutusyhtiöllä ei potilasvakuutuksessa ole, toisin kuin vapaaehtoisissa vakuutuksissa, oikeutta kieltäytyä vakuutuksen antamisesta. Vaikka vakuutusyhtiö olisikin potilasvakuutuksessa tiennyt seikasta, jonka vakuutuksenottaja on laiminlyönyt ilmoittaa, vakuutusyhtiö olisi ollut joka tapauksessa velvollinen vakuuttamaan kyseisen toiminnan. Potilasvakuutuksessa vakuutuksenottajan laiminlyönti ei voi johtaa siihen, että vakuutussopimus purettaisiin. Potilasvakuutuksen lakisääteinen luonne huomioiden ei ole myöskään mahdollista, että vahinkoa kärsineelle kuuluvaa korvausta voitaisiin alentaa tai evätä vakuutuksenottajan laiminlyönnin johdosta. Tämän vuoksi edellä mainittu vapaaehtoisten vakuutusten näkökulmasta laadittu vakuutussopimuslain 26 §:n 3 momentti ei sovellu potilasvakuutukseen. Vakuutuksenottajan laiminlyönnillä voi kuitenkin olla merkitystä potilasvakuutusmaksun määrään. Pykälässä todettaisiin, että vakuutusyhtiö voisi oikean tiedon saatuaan periä korkeampaa vakuutusmaksua takautuvasti vaaran lisääntymisen ajalta. Vakuutusmaksua ei voisi kuitenkaan periä takautuvasti pidemmältä ajalta kuin kuluvalta vuodelta ja viideltä viimeksi kuluneelta vuodelta. Vakuutusyhtiöllä ei siten olisi mahdollisuutta purkaa tai irtisanoa tehtyä vakuutussopimusta. 

Vakuutussopimuslain 35 §:n 4 momentissa säädetään tilanteista, joissa vakuutusyhtiö ei voi vedota vaaran lisääntymiseen. Säännöstä sovelletaan myös potilasvakuutukseen ja siten myös tässä pykälässä tarkoitettuun vaaran lisääntymisestä ilmoittamisen laiminlyöntiin. 

12 §. Vakuutuksenottajan oikeus irtisanoa vakuutus. Potilasvakuutukseen jatkossakin sovellettavan vakuutussopimuslain 12 §:n mukaan vakuutuksenottajalla on oikeus milloin tahansa irtisanoa vakuutus päättymään vakuutuskauden aikana. Irtisanominen on tehtävä kirjallisesti. Irtisanomisoikeutta ei kuitenkaan ole, jos vakuutussopimuksen sovittu voimassaoloaika on lyhyempi kuin 30 päivää. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun vakuutus on otettu lyhytaikaista urheilukilpailua varten. 

Koska vakuuttamisvelvollisen on pidettävä potilasvakuutus voimassa niin kauan kuin terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoitetaan, vakuutuksenottajan irtisanomisoikeutta on perusteltua rajata. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuksenottajalla, jonka vakuuttamisvelvollisuus ei ole päättynyt, olisi oikeus irtisanoa milloin tahansa vakuutuskauden aikana potilasvakuutus vain ottamalla uusi vakuutus toisesta vakuutusyhtiöstä. Toisin sanoen vakuutuksenottajalla, jonka vakuuttamisvelvollisuus on päättynyt, on oikeus irtisanoa vakuutussopimuslain 12 §:n nojalla potilasvakuutus, ilman, että hän osoittaa ottaneensa vakuutuksen toisesta vakuutusyhtiöstä. Koska potilasvakuutus on lakisääteinen vakuutus, joka jokaisella vakuuttamisvelvollisella terveyden- ja sairaanhoitotoiminnan harjoittajalla tulee olla, on vakuuttamisvelvollisuuden täyttämisen kannalta perusteltua säilyttää voimassaolevan lain 7 a §:ää vastaava säännös. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että sellaisen vakuutuksenottajan, joka on velvollinen rekisteröitymään sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta annetun lain tarkoittamaan palvelun tuottajien rekisteriin, on liitettävä irtisanomisilmoitukseen todistus uuden vakuutuksen ottamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että niin kauan, kun palveluntuottaja on mainitussa rekisterissä, sen tulee ottaa potilasvakuutus. Jos rekisteröitynyt palveluntarjoaja lopettaa toimintansa, vakuutuksen irtisanomisilmoitukseen on liitettävä sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta annetun lain tarkoittama kirjallinen ilmoitus toiminnan lopettamisesta. 

13 §. Vakuutusyhtiön oikeus ja velvollisuus antaa vakuutus. Pykälän mukaan potilasvakuutuslain mukaisen vakuutuksen voi antaa sellainen vakuutusyhtiö, jolla on oikeus harjoittaa vakuutusyhtiölain tai ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain mukaan vakuutusluokista annetun lain 6 §:ssä tarkoitetun vahinkovakuutusluokan 13 mukaista vakuutustoimintaa Suomessa. Potilasvakuutustoimintaa voi siten harjoittaa kotimaisen vakuutusyhtiön lisäksi myös sellainen ulkomainen vakuutusyhtiö, jolla on Suomessa sivuliike tai joka harjoittaa Suomessa vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan perusteella. Momentti vastaa asiasisällöltään voimassaolevan lain 5 §:n 1 ja 2 momentteja. 

Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusyhtiö, joka harjoittaa tämän lain mukaista vakuutustoimintaa ei voisi kieltäytyä antamasta siltä haettua potilasvakuutusta, jos yhtiöllä toimilupansa sekä vahvistetun yhtiöjärjestyksensä mukaan on oikeus antaa vakuutus. Potilasvakuutuksen harjoittamisella tarkoitetaan tässä potilasvakuutustoiminnan tosiasiallista harjoittamista. Vakuutusyhtiöllä, jolla on oikeus harjoittaa vahinkovakuutusluokan 13 mukaista vakuutustoimintaa Suomessa, ei pelkästään sitä koskevan toimiluvan perusteella ole velvollisuutta potilasvakuutusten myöntämiseen, koska vahinkovakuutusluokkaan 13 kuuluu myös muuta vastuuvakuutusta kuin potilasvakuutusta. Vaikka vahinkovakuutusyhtiöllä on oikeus harjoittaa vahinkovakuutusluokan 13 mukaista toimintaa Suomessa, ei yhtiöllä siten välttämättä ole tarkoitus harjoittaa potilasvakuutusta. 

Vakuutuksen antamisvelvollisuus koskee vain terveyden- ja sairaanhoidon harjoittajaa. Jos on ilmeistä, ettei näin ole, vakuutusyhtiöllä saattaa kuitenkin olla oikeus vakuutuksen antamiseen. Näin on esimerkiksi silloin, kun vakuutus halutaan ottaa toisen puolesta, kuten toimitaan ryhmävakuutuksissa taikka ostettaessa alihankintana terveyden- ja sairaanhoidon palveluja ja osapuolet sopivat, että jokin heistä ottaa vakuutuksen toisen vakuuttamisvelvollisen terveydenhuollon toimijan puolesta. 

Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että 2 momentissa säädetty velvollisuus antaa potilasvakuutus, ei koske ryhmä- ja ryhmäetuvakuutuksia, koska näiden osalta vakuutus otetaan toisen puolesta ja kysymys on siten sopimusasiasta. Jos vakuutusyhtiö irtisanoo ryhmä- tai ryhmäetuvakuutuksen, vakuuttamisvelvollisen on itse huolehdittava vakuutuksen ottamisesta. Vakuuttamisvelvollisuus ei siten pääty eikä vakuutusyhtiöllä ole oikeutta kieltäytyä antamasta yksilöllistä vakuutusta. 

14 §. Vakuutusmaksujen laskuperusteet. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiöllä on oltava vakuutusmaksujen laskuperusteet, joista käytetään jäljempänä lyhyempää termiä maksuperusteet. Maksuperusteiden tehtävänä on erityisesti vakuutusmaksujen määräytymisen vakuutusmatemaattinen kuvaaminen. Vakuutusmaksun määräämisessä käytettyjen riskitekijöiden tulee olla objektiivisia ja niiden todellisesta vaikutuksesta riskiin on oltava tilastollista tai muuten perusteltua tietoa tai kokemusta. Maksuperusteissa on yksiselitteisesti ilmettävä vakuutusmaksujen määräytyminen. Pakollisessa lakisääteisessä vakuutuksessa vakuutuksenottajia on kohdeltava samalla tavoin. Tämän vuoksi laissa todettaisiin, että maksuperusteita on sovellettava yhdenmukaisesti kaikkiin vakuutuksenottajiin. Tällä tarkoitetaan sitä, että vakuutusyhtiön on kohdeltava samalla tavalla vakuutuksenottajia, jotka ovat riskitason kannalta samassa tilanteessa esimerkiksi tariffitekijöiden kautta arvioituna. Vakuutusmaksuun vaikuttavia tietoja ei voi ottaa huomioon kuin ainoastaan maksuperusteiden mukaisessa laajuudessa ja niitä on sovellettava kaikkiin samat maksuperusteissa määritellyt ominaisuudet täyttäviin vakuutuksenottajiin samoin perustein. Vaatimus maksuperusteiden yhdenmukaisesta soveltamisesta ei kuitenkaan estä esimerkiksi erityyppistä terveyden- ja sairaanhoitotyötä harjoittavien vakuutuksenottajien vakuutusten erilaista hinnoittelua. 

Pykälän 2 momentin mukaan maksuperusteet on laadittava siten, että vakuutusmaksut ovat kohtuullisessa suhteessa vakuutuksista aiheutuvien, odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvoon. Potilasvakuutuksen pakollisuudesta seuraa toisaalta se, että vakuutuksenottajan maksaman vakuutusmaksun täytyy olla kohtuullisessa suhteessa riskiin sekä toisaalta se, että esimerkiksi riskiltään erilaisten vakuutuksenottajaryhmien vakuutuksia ei saa systemaattisesti ali- tai ylihinnoitella. Säännöksen sanamuoto muuttuu nykyisen lain 6 §:n 3 momentin säännökseen verrattuna, mutta sillä ei ole tarkoitus muuttaa nykyistä tulkintaa, vaan selkeyttää voimassa olevaa säännöstä. Voimassa olevaa säännöstä on täydennetty käsitteellä ”odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvo”. Tällöin vakuutusmatemaattisin perustein määrättävien odotettujen kustannusten ohella korostuu myös pitkäaikaisista vastuista johtuvan rahastointitarpeen ja sitä kautta sijoitustoiminnan tuotto-odotuksen huomioon ottaminen. 

Voimassaolevaa potilasvahinkolakia vastaavasti pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi myös turvaavuusperiaatteesta. Ehdotuksen mukaan vakuutusmaksun määräämisessä on otettava huomioon vahinkoa kärsineiden ja vakuutettujen etujen turvaaminen. Tämä turvaavuusperiaate on tärkeä vakuutuksen pakollisuuden sekä vakuutusyhtiöiden keskinäisen yhteisvastuun näkökulmasta. 

Vakuutusmaksun määräämisessä on edellä mainittujen periaatteiden lisäksi otettava huomioon potilasvahinkoriski. Potilasvahinkoriski voidaan ymmärtää laajasti siten, että myös vakuutuksen myynnistä ja vakuutusten hoidosta aiheutuvat kustannukset voidaan ottaa maksuperusteissa huomioon vakuutuksen hintaan vaikuttavina tekijöitä. Vakuutusmaksun määrittäminen tapahtuu vakuutusmatemaattisten perusteiden mukaisesti pääosin tilastollisen aineiston pohjalta. Vakuutuksen hintaan vaikuttavia ns. tariffitekijöiden pitää olla sellaisia, että tariffitekijän arvon muutoksella on todellista vaikutusta varsinaiseen potilasvakuutusriskiin tai kustannuksiin. Jos tariffitekijän arvon muuttumisella ei ole vaikutusta riskiin, ei tariffitekijää tule käyttää. Edellä esitetystä 2 momentista seuraa se, että vakuutuksen hintaan vaikuttavien tekijöiden tulee vaikuttaa hintaan oikeasuuntaisesti, eli kun riski kasvaa tariffitekijän arvon muuttuessa, ei vakuutusmaksun tule alentua. 

Vakuutusmaksujen määräämisen perustana voidaan käyttää esimerkiksi 62 §:ssä tarkoitettua riskiluokitusta ja riskitutkimusta. Lähtökohtaisesti samalla terveyden- ja sairaanhoidon alalla työskentelevät samankaltaiset toimijat olisivat hinnoittelun suhteen samassa tilanteessa, ellei vakuutusyhtiöllä ole käytössään riittävän luotettavasti mitattavissa olevia tariffitekijöitä, joiden perusteella potilasvahinkoriski voidaan arvioida erilaiseksi eri toimijoiden kohdalla. Ei ole mitään estettä sille, että hinnoittelussa käytettäisiin esimerkiksi mallia, jonka mukaan vakuutuksenottaja maksaisi itse vakuutusmaksussaan tietyntyyppiset omasta vakuutuksestaan korvatut vahingot kokonaan tai vahingot sovittuun rajaan asti, edellyttäen, että vakuutuksenottajan toiminta on riittävän laajaa, jotta potilasvahinkoriski voidaan tarpeeksi luotettavasti arvioida. Vakuutusyhtiö ja vakuutuksenottaja voivat myös sopia, että vakuutuksenottaja maksaa vakuutuskauden alussa ja kuluessa vakuutusmaksua vakuutuskauden alussa tiedossa olleisiin tietoihin perustuvan hinnoittelun mukaisesti ja maksu tasoitetaan vakuutuskauden jälkeen vastaamaan vakuutuskauden toteutuman mukaista hinnoittelua maksunpalautuksen tai lisämaksun kautta. 

Pykälän 3 momentissa säädetään maksuperusteiden muuttamisesta kesken vakuutuskauden. Ehdotetun momentin mukaan maksuperusteita voitaisiin muuttaa kesken vakuutuskauden maksuperusteissa olevan teknisen virheen tai vakuutusyhtiöstä riippumattoman, ennakoimattoman ja maksutasoon olennaisesti vaikuttavan seikan vuoksi. Laskuperusteiden laadinnassa on voinut syntyä tekninen virhe, joka voi johtaa tilanteeseen, jossa riskivastaavuus oleellisesti vaarantuisi ja vakuutusmaksut eivät olisikaan oikeassa suhteessa odotettavissa oleviin kustannuksiin. Esimerkkinä maksutason vaikuttavasta vakuutusyhtiöstä riippumattomasta seikasta on sellainen lainmuutos, jolla on vaikutusta maksutasoon. Olennaista on myös se, että muutos on ollut ennakoimaton, eli vakuutuksenantajalla ei ole tietoa muutoksesta vakuutusta myönnettäessä. Lainmuutoksen vuoksi tehtävä maksuperusteiden muutos koskisi uuden lain voimaantulosta alkaen niitä vakuutuksia, joihin maksuperusteiden muutoksella olisi vaikutusta. 

Pykälän 4 momentin mukaan vakuutusyhtiön on sovellettava maksuperusteitaan siten, että vakuutuksenottajan on mahdollista saada oikea ja riittävä kuva vakuutusmaksuunsa vaikuttavista tekijöistä. Erityisen tärkeää tämä on sellaisen vakuutuksenottajan kohdalla, joka maksaa suoraan itse osan omasta vakuutuksestaan korvatuista vahingoista vakuutusmaksussaan. Tällöin vakuutuksenottajan pitäisi saada riittävä käsitys vakuutusmaksunsa pitkän ajan kehityksestä ja mahdollisen epäsuotuisan vahinkokehityksen vaikutuksesta vakuutusmaksuun. 

15 §. Vahinkohistoriatieto. Pykälässä säädettäisiin vakuutukseen liittyvistä vahinkohistoriatiedoista. Potilasvakuutusta koskevan tarjouspyynnön tekemisen jälkeen vakuutusyhtiöllä olisi oikeus saada Potilasvakuutuskeskukselta vahinkohistoriatiedot. Vahinkohistoriatiedolla tarkoitettaisiin tietoja, jotka koskevat potilasvakuutuksesta korvattuja vahinkotapahtumia ja korvauksia. Vahinkohistoriatiedot olisi oikeus saada kymmeneltä viimeiseltä sekä kuluvalta vakuutuskaudelta, mikä vastaa potilasvakuutuksessa vakiintunutta käytäntöä. Ehdotetun menettelyn tarkoituksena on tukea kilpailua varmistamalla, että kaikilla potilasvakuutusta harjoittavilla vakuutusyhtiöillä olisi tarvittavat tiedot vakuutustarjouksen tekemiseksi. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun vakuutus olisi sellainen, että vakuutuksenottajan oma vahinkohistoria vaikuttaa vakuutuksen hintaan ja erityisesti silloin, kun vakuutuksen hinta määräytyy vakuutuksenottajan useamman vuoden vahinkojen perusteella. Potilasvakuutuskeskuksen olisi toimitettava tiedot 14 päivän kuluessa pyynnön esittämisestä. 

Terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavalla sekä vakuutuksenottajalla olisi yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden nojalla oikeus saada Potilasvakuutuskeskukselta salassapitosäännösten ja muiden tiedon saantia koskevien rajoitusten estämättä tietoja omasta vakuutuksestaan. Tällaisia tietoja olisivat esimerkiksi vakuutusmaksun tarkastamista varten välttämättömät tiedot vakuutuksen perusteella korvattujen vahinkojen lukumääristä ja maksettujen korvausetuuksien määristä. 

16 §. Viivästyskorko. Korkolain (633/1982) 1 §:n mukaan lakia ei sovelleta potilasvakuutukseen. Tämän vuoksi ehdotetaan, että potilasvakuutuslaissa säädettäisiin erikseen viivästyskoron suorittamisesta vakuutusmaksulle ja vakuutusmaksun palautukselle. Myöskään voimassaolevassa potilasvahinkolaissa ei ole vakuutusmaksun viivästyskorkoa koskevaa säännöstä. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmaksulle, jota ei ole suoritettu määräaikana, peritään viivästysajalta korkolain 4 a §:n tarkoitetun korkokannan mukainen vuotuinen viivästyskorko. Säännös koskee myös 19 §:ssä tarkoitettua vakuutusmaksua vastaavaa maksua. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vakuutusmaksun palautuksen viivästyneelle määrälle suoritettavasta korosta. Vakuutusyhtiö olisi velvollinen maksamaan viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut maksunpalautukseen oikeuttavan selvityksen saapumisesta yhtiölle. 

17 §. Vastuun jatkuminen ja maksun ulosottokelpoisuus. Voimassaolevassa laissa ei ole nimenomaista säännöstä vakuutusyhtiön vastuusta silloin kun vakuutusmaksun suorittaminen laiminlyödään. Asiasta on säädetty tällä hetkellä osittain potilasvakuutukseen sovellettavassa vakuutussopimuslain 40 §:n 1 momentissa. Lain selkeyttämiseksi asia kirjattaisiin nimenomaisesti potilasvakuutuslakiin. 

Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiön vastuu ei lakkaa, vaikka vakuutusmaksua ei olisikaan määräaikana suoritettu. Vakuutusyhtiöllä ei olisi siten mahdollisuutta vakuutusmaksun laiminlyönnin johdosta irtisanoa vakuutusta kesken vakuutuskauden eikä myöskään vakuutuskauden vaihtuessa. 

Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusmaksu voidaan periä viivästyskorkoineen ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä, siten kuin verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetussa laissa (706/2007) säädetään. Mainittua lakia ei kuitenkaan sovellettaisi siltä osin kuin potilasvakuutuslaissa toisin säädetään. Näin on tehty ehdotetussa potilasvakuutuslain 18 §:ssä, jossa säädettäisiin erikseen potilasvakuutusmaksun vanhentumisesta. 

Jäljempänä 19 §:n 2 momentissa, 20 §:n 2 momentissa ja 67 §:n 3 momentissa todetaan, että pykälässä tarkoitettu suora ulosottokelpoisuus koskisi myös vakuutusmaksua vastaavaa maksua, laiminlyöntimaksua ja lisävakuutusmaksua. 

Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että 1 momentissa säädetty vakuutusyhtiön vastuun jatkuminen vakuutusmaksun maksamisen laiminlyönnistä huolimatta ei koskisi ryhmävakuutuksia. 

18 §. Vakuutusmaksusaatavan vanhentuminen. Voimassaolevassa laissa ei ole nimenomaista säännöstä potilasvakuutusmaksusaatavan vanhentumisesta. Lakisääteisen vakuutuksen maksusaatava vanhenee verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 20 §:n perusteella viiden vuoden kuluessa sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu ja muussa tapauksessa sitä seuraavan vuoden alusta, jona se on erääntynyt. Toisaalta potilasvakuutukseen sovelletaan vakuutussopimuslakia, jonka 46 §:n mukaan vakuutuksenantaja menettää oikeutensa vakuutusmaksuun, jos se ei ole laillisesti hakenut sitä kolmen vuoden kuluessa vakuutusmaksun erääntymisestä. Edellä mainituissa laeissa säädetään eri tavalla myös saatavan vanhentumisen katkeamisesta. 

Tämän vuoksi on tarpeen lisätä potilasvakuutuslakiin nimenomainen säännös vakuutusmaksusaatavan vanhentumisesta. Säännös vastaisi sisällöllisesti sitä, mitä liikennevakuutuslaissa (460/2016) ja työtapaturma- ja ammattitautilaissa (459/2015) vakuutusmaksusaatavan vanhentumisesta on säädetty. Ehdotetun pykälän mukaan vakuutusmaksusaatava vanhentuu lopullisesti viiden vuoden kuluttua sitä seuraavan kalenterivuoden päättymisestä, jona se on määrätty tai maksuunpantu. Määräaika olisi siten absoluuttinen, kuten verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain mukainen vanhentumisaika, eikä sitä voisi siten katkaista. Käytännössä voi myös ilmetä tilanteita, joissa lasku on jäänyt epähuomiossa lähettämättä. Tämän vuoksi pykälään ehdotetaan lisättäväksi säännös myös näitä tilanteita varten. Tällöin vakuutusyhtiö menettäisi oikeutensa vakuutusmaksuun viiden vuoden kuluttua sen vakuutuskauden päättymisestä, miltä vakuutusmaksu on jäänyt laskuttamatta. 

19 §. Vakuutusmaksua vastaava maksu. Pykälässä säädettäisiin vakuutusmaksua vastaavasta maksusta, jonka vakuuttamisvelvollisuutensa laiminlyönyt vakuuttamisvelvollinen joutuisi maksamaan siltä ajalta, jota laiminlyönti koskee. Maksu määrättäisiin aina, kun vakuutuksen ottaminen olisi laiminlyöty eikä sen määräämiseen siten liittyisi tapauskohtaista harkintaa. 

Vakuutusmaksua vastaavaa maksua ei voitaisi määrätä pidemmältä ajalta takautuvasti kuin kuluvalta ja viideltä viimeksi kuluneelta kalenterivuodelta. Tätä määräaikaa pidennettäisiin nykyisestä kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, jotta määräaika vastaisi 18 §:n mukaista vakuutusmaksun vanhentumisaikaa. Kyseessä ei olisi sanktioluonteinen seuraamusmaksu vaan maksu, joka vastaa mahdollisimman tarkasti saamatta jäänyttä vakuutusmaksua. Maksua ei siten olisi korotettu suhteessa maksamatta jääneeseen vakuutusmaksuun. Vakuutusmaksua vastaavan maksun määrääminen ei tarkoita sitä, että sen määrääminen ja maksamisen synnyttäisi vakuutussopimussuhteen eikä vakuutus tule siten voimaan myöskään takautuvasti maksuvelvollisuuden laiminlyönnin ajalle. Potilasvakuutuskeskuksen 22 §:ään perustuva velvollisuus korvata vahinko, silloin kun vakuuttamisvelvollisuus on laiminlyöty, ei siten perustuisi vakuutussopimukseen, vaan se syntyisi suoraan lain nojalla. 

Koska vakuutusyhtiöillä on oman maksuperusteensa mukaan määräytyvät erisuuruiset vakuutusmaksut, maksun suuruus vastaisi kohtuulliseksi katsottavaa vakuutusmaksua laiminlyöntiajalta. Kohtuullinen maksu määräytyisi Potilasvakuutuskeskuksen oman maksuperusteen mukaisesti. Maksuperuste perustuisi Potilasvakuutuskeskuksen tekemään riskimaksututkimukseen, jolloin maksu vastaisi mahdollisimman hyvin keskimääräistä vakuutusmaksua. 

Maksuun sovellettaisiin 2 momentin mukaan myös, mitä edellä säädetään 14 §:n 1—2 momenteissa vakuutusmaksun laskuperusteista, 16 §:ssä viivästyskorosta, 17 §:n 2 momentissa vakuutusmaksun ulosottokelpoisuudesta ja 18 §:ssä vakuutusmaksusaatavan vanhentumisesta. 

20 §. Laiminlyöntimaksu. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi uuden nimisestä ja osin uudella tavalla määräytyvästä vakuutusmaksuvelvollisuuden laiminlyönnin perusteella määrättävästä sanktioluonteisesta seuraamusmaksusta. Pykälässä ehdotettu laiminlyöntimaksu ja 19 §:n vakuutusmaksua vastaava maksu yhdessä korvaisivat voimassa olevan lain 4 §:n 2 momentin mukaisen korotetun vakuutusmaksun. 

Pykälän 1 momentin mukaan vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönyt vakuuttamisvelvollinen olisi velvollinen maksamaan Potilasvakuutuskeskukselle laiminlyöntimaksun. Maksu olisi enintään kolme kertaa sen suuruinen kuin 19 §:ssä ehdotettua vakuutusmaksua vastaava maksu. Sanktion suuruus sidottaisiin siis tältä osin vakuutusmaksua vastaavan maksun tasoon. Voimassaolevassa laissa maksu on voinut olla enintään kymmenkertainen, joten vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena maksettavaksi tulevien maksujen enimmäismäärä alenisi. Käytännössä voimassaolevan lain sallimaa korotuksen enimmäismäärää ei ole käytetty, vaan maksu on ollut kolminkertainen koko laiminlyöntiajalta, jos vahinkoa ei ole sattunut. Kun vahinko on sattunut vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönnin aikana, peritään sattumisvuodelta kuusinkertaista vakuutusmaksua vastaava maksu. Tämä maksu on vakuutusmaksun tavoin suoraan ulosottokelpoinen ilman tuomiota ja päätöstä. Laiminlyöntimaksulle ei ehdoteta säädettäväksi vähimmäismäärää. Laiminlyöntimaksun korotuskertoimeen vaikuttavia seikkoja olisivat laiminlyöntiajan pituus sekä laiminlyönnin tahallisuus ja toistuvuus sekä se, missä laajuudessa terveyden- ja sairaanhoitoa on annettu. Terveyden- ja sairaanhoitotoiminnan laajuutta arvioitaessa huomioon otettaisiin esimerkiksi se, onko kysymyksessä ollut jatkuva toiminta vai ainoastaan satunnainen palvelun tarjonta. 

Pykälän 2 momentin mukaan laiminlyöntimaksuun sovellettaisiin vakuutusmaksua koskevia 16 §:n, 17 §:n 2 momentin ja 18 §:n säännöksiä, joissa säädetään viivästyskorosta, vakuutusmaksun ulosottokelpoisuudesta ja vakuutusmaksusaatavan vanhentumisesta. 

21 §. Vakuutusmaksua vastaavan maksun ja laiminlyöntimaksun määrääminen. Pykälän 1 momentin mukaan aloite vakuutusmaksua vastaavan maksun ja laiminlyöntimaksun määräämisestä tulisi Potilasvakuutuskeskukselta. Kun Potilasvakuutuskeskus on havainnut epäillyn laiminlyönnin, se tekee tarvittavan jatkoselvityksen. Jos jatkoselvittelyn aikana osoittautuu, että vakuuttamisvelvollinen on laiminlyönyt vakuuttamisvelvollisuuden, Potilasvakuutuskeskuksen tulee tehdä Valtiokonttorille esitys 19 §:ssä tarkoitetun vakuutusmaksua vastaavan maksun sekä 20 §:ssä tarkoitetun laiminlyöntimaksun määräämisestä. Potilasvakuutuskeskus esittäisi Valtiokonttorille kaikki ne seikat, joihin se perustaa laiminlyöntiä koskevan epäilynsä. Vakuutusmaksua vastaavan maksun suuruus laskettaisiin 19 §:n mukaisesti Potilasvakuutuskeskuksessa. Potilasvakuutuskeskus voisi myös tehdä ehdotuksen laiminlyöntimaksun suuruudesta. Valtiokonttori tutkisi Potilasvakuutuskeskukselta saamansa tiedon perusteella asian ja tekisi pykälän 2 momentin nojalla päätöksen asiassa. Laiminlyönnistä epäiltyä vakuuttamisvelvollista tulisi kuulla ennen päätöksen antamista. Jos Valtiokonttori katsoisi, että kysymyksessä on vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönti, se velvoittaisi vakuuttamisvelvollisen maksamaan vakuutusmaksua vastaavan maksun ja laiminlyöntimaksun Potilasvakuutuskeskukselle. Jos Valtiokonttori katsoisi esitetyn selvityksen perusteella, ettei vakuuttamisvelvollinen ole laiminlyönyt vakuuttamisvelvollisuuttaan, se antaisi asiasta sen sisältöisen päätöksen. 

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että maksut voitaisiin jättää määräämättä vain erityisestä syystä. Määräämättä jättäminen voisi koskea myös osaa maksuista. Erityinen syy voisi olla esimerkiksi se, vakuuttamisvelvollisuudesta on objektiivisesti arvioiden huomattavaa tulkinnanvaraisuutta ja epäselvyyttä, ja vakuuttamisvelvollinen on osaltaan pyrkinyt selvittämään sitä, kuuluisiko sen harjoittama toiminta vakuuttaa. 

Valtiokonttorin päätös olisi valtion maksuperustelain (150/1992) 4 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu hakemuksesta tehty päätös. Valtiokonttori perisi mainitun lain 6 §:n mukaisesti Potilasvakuutuskeskukselta valtion maksuperustelain mukaisen omakustannusarvon suuruisen maksun. Valtiolle perittävän maksun suuruuden tulee vastata suoritteen tuottamisesta valtiolle aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää. 

Vakuuttamisvelvollisella olisi hallintolain mukaan mahdollisuus hakea muutosta tehtyyn päätökseen. Vakuuttamisvelvollisella olisi myös muutoksenhakuoikeus Valtiokonttorin päätökseen kummankin maksun osalta. Valitus tehtäisiin hallinto-oikeudelle. Pykälän 3 momentin mukaan hallinto-oikeuden päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntäisi valitusluvan. Maksuista ei voitaisi tehdä erillistä perustevalitusta kuten vakuutusmaksuista. Laiminlyöntimaksu ja vakuutusmaksua vastaava maksu maksettaisiin Potilasvakuutuskeskukselle, joka siten toimeenpanisi Valtiokonttorin päätöksen asiassa ja huolehtisi 4 momentin mukaan maksujen perinnästä sen jälkeen, kun valtiokonttorin päätös maksujen perimisestä on tullut lainvoimaiseksi. Potilasvakuutuskeskus olisi laiminlyönnistä huolimatta velvollinen korvaamaan 22 §:n perusteella vahingon, jonka on aiheuttanut vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönyt vakuuttamisvelvollinen, mikä velvollisuus on siten riippumaton laiminlyönnin johdosta määrättävistä maksuista. 

3 luku Potilasvahingon korvaaminen

22 §. Potilasvakuutuskeskuksen vastuu korvaustoiminnasta. Pykälään ehdotetaan otettavaksi yleissäännökset vakuutusyhtiöiden vastuulla olevien potilasvahinkojen korvaamisesta Potilasvakuutuskeskuksen toimesta. Pykälässä säädettäisiin myös Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuudesta korvata vahingot tilanteissa, joissa potilasvakuutusta ei lain mukaan ole velvollisuutta ottaa tai vakuuttamisvelvollisuus on laiminlyöty. 

Pykälän 1 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus hoitaa potilasvakuutuslain mukaisen korvaustoiminnan. Täten potilasvakuutuskeskuksen velvollisuutena on huolehtia kaikkien vakuutusyhtiöiden myöntämien potilasvakuutusten perusteella suoritettavien korvausten maksamisesta vahinkoa kärsineille. Tämä koskee myös niitä osia korvauksista, jotka rahoitetaan 5 luvussa tarkoitetun jakojärjestelmän kautta. Tällaiseen poikkeavaan menettelyyn on päädytty sen takia, että potilasvakuutuksen korvauskäsittely edellyttää sellaista lääketieteellistä erityisosaamista, että sen keskittämistä yhteen paikaan voidaan pitää hajautettua korvauskäsittelyä parempana. Yksittäisen potilaan hoitoon osallistuneet tahot on voitu vakuuttaa useammalla eri potilasvakuutuksella, joten hajautetussa mallissa olisi hyvin vaikeaa arvioida toimintaa kokonaisuutena. Ehdotus vastaa nykytilaa. Koska potilasvakuutuksen vahinkokäsittely on keskitetty Potilasvakuutuskeskukseen, on tärkeää, että keskus huolehtii siitä, että kaikkia samanlaisia vahinkotapahtumia käsitellään yhdenmukaisesti. Tämän vuoksi säännöksessä todettaisiin, että Potilasvakuutuskeskuksen on myös huolehdittava noudattamansa korvauskäytännön yhdenmukaisuudesta. 

Pykälän 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus korvaa vakuutusyhtiön puolesta potilasvahingon, joka on sattunut vakuutusyhtiön antaman potilasvakuutuksen voimassaoloaikana. Vakuutusyhtiön velvollisuudesta maksaa Potilasvakuutuskeskukselle osuutensa korvatuista potilasvahingoista säädetään laissa Potilasvakuutuskeskuksesta. Potilasvahingon sattumisella tarkoitetaan ajankohtaa, jolloin vahinkoseuraamus on aiheutunut tai saanut alkunsa. Potilasvahinkoon liittyvästä vastuunjaosta ja kohdentamisesta säädettäisiin tarkemmin 7 pykälässä. 

Lain 5 §:n mukaan vakuuttamisvelvollisuus ei koske terveydenhuollon ammattihenkilön antamaa kiireellistä apua. Pykälän 3 momentin 1 kohdan mukaan Potilasvakuutuskeskus suorittaisi korvauksen potilasvahingosta myös edellä mainituissa tapauksissa, joissa ammattihenkilöllä ei ole vakuuttamisvelvollisuutta. Vahinkoa ei potilasvakuutuksen puuttumisen vuoksi voitaisi kohdistaa mihinkään tiettyyn vakuutukseen, vaan se tulisi vakuutuksenottajien kollektiivisesti korvattavaksi jakojärjestelmän kautta 5 luvun mukaisesti. 

Pykälän 3 momentin 2 kohdan mukaan säädettäisiin lisäksi, että Potilasvakuutuskeskus vastaisi vahingosta, jos vahingon aiheuttaneen vakuuttamisvelvollisuus on vahingon sattumishetkellä laiminlyöty. Korvausmeno kohdentuisi keskuksen ja mahdollisen myöhemmin otettavan vakuutuksen välillä vahingon sattumisajankohdan mukaisesti. 

23 §. Oikeus korvaukseen. Pykälässä säädettäisiin potilasvahingon kärsineen oikeudesta korvaukseen. Korvauksen suorittaminen edellyttää todennäköistä syy-yhteyttä annetun terveyden- ja sairaanhoidon ja henkilövahingon välillä. Korvausvastuun edellytyksenä olisi vakiintuneen käytännön mukaisesti, että vahinkoa ei olisi syntynyt, ellei vastuun perustavaa toimintaa olisi ollut. 

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan korvausta suorittaisiin vahingoista, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tutkimuksesta, hoidosta tai muusta vastaavasta käsittelystä taikka sellaisen laiminlyönnistä. Koska säännös ei sisällöllisesti muutu, sitä on tulkittava vakiintuneen soveltamiskäytännön mukaisesti. Tutkimuksella ja hoidolla tarkoitettaisiin potilaan terveydentilan määrittämiseksi taikka hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi suoritettavia toimenpiteitä ja toimenpiteitä, joihin ryhdytään potilaan tilan johdosta. Muulla vastaavalla käsittelyllä tarkoitettaisiin potilaaseen kohdistettuja, tutkimusta ja hoitoa vastaavia toimenpiteitä kuten rokottamista ja muita toimenpiteitä, joita ei voida pitää hoitona tai tutkimuksena. Lisäksi muu vastaava käsittely pitäisi sisällään lain 1 luvun terveyden- ja sairaanhoidon määritelmän mukaisesti esimerkiksi puhtaasti esteettisen kirurgian tai muuhun sellaiseen menettelyyn viittaavan käsittelyn. Korvausvastuun edellytyksenä olisi, että kokenut terveydenhuollon ammattihenkilö olisi tutkinut, hoitanut tai muutoin käsitellyt potilasta toisin ja siten todennäköisesti välttänyt vahingon. Säännös vastaa, mitä asiasta on säädetty voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa. Arviointi tehtäisiin siten nykyiseen tapaan tutkimus-, hoito- tai käsittelyhetkellä käytettävissä olleiden tietojen ja vallinneiden olosuhteiden pohjalta. 

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 15 § 3 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava kiireellisen hoidon tarpeessa olevalle apua. Säännöstä sovelletaan, kun terveydenhuollon ammattihenkilö on varsinaisen ammattitoimensa ulkopuolella tilanteessa, jossa loukkaantunut tai sairastunut tarvitsee välitöntä apua hengen tai terveyden suojelemiseksi. Edellä mainitun lain 15 § 1 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on huomioitava sekä toiminnastaan potilaalle koituva hyöty, että mahdolliset haitat. Yksittäiseltä ammattihenkilöltä, joka ei ole voinut varautua tilanteeseen, ei voida edellyttää enempää kuin mitä konkreettiset olosuhteet sallivat. Esimerkiksi lentomatkalle lähtiessään lääkäri ei varustaudu hoitamaan potilaita eikä lentokoneen matkustamossa ole edes mahdollisuuksia monimutkaisiin toimenpiteisiin. Vastaavasti esimerkiksi onnettomuuspaikalle sattumalta osuneelta ensihoidon ammattihenkilöltä voidaan vaatia enemmän kuin akuuttihoitoon perehtymättömältä ammattihenkilöltä. 

Pykälän 1 momentin 2 kohdassa säädettäisiin potilasvahingon korvaamisesta, kun vahinko todennäköisesti on aiheutunut tutkimuksessa, hoidossa tai muussa vastaavassa käsittelyssä käytetyn terveydenhuollon laitteen, välineen tai tarvikkeen viasta. Säännös vastaa voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 1 kohtaa ja sillä tarkoitettaisiin potilasvahingon korvaamista tilanteissa, joissa vahinko on aiheutunut hoidossa käytetyn välineen viasta esimerkiksi leikkauspöydän hajoamisesta, jonka seurauksena potilas putoaa lattialle. Säännös ei koske potilaaseen kiinteästi asennettujen laitteiden aiheuttamia vahinkoja, vaan niistä säädettäisiin 3 kohdassa. 

Pykälän 1 momentin 3 kohdaksi ehdotetaan lisättäväksi uusi säännös potilaaseen kiinteästi asennettujen terveydenhuollon laitteiden aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Potilasvahinko korvattaisiin, kun se on todennäköisesti aiheutunut sellaisesta terveydenhuollon laitteesta, joka on asennettu pysyvästi kokonaan tai osittain potilaan kehoon, mikäli laite ei ole niin turvallinen kuin on ollut aihetta olettaa. Turvallisuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon ajankohta, jona laite laskettiin liikkeelle, laitteen ennakoitavissa oleva käyttö ja muut seikat. 

Terveydenhuollon laitteista ja tarvikkeista annetun lain (629/2010) 5 §:n 1 momentin 1 kohta sisältää terveydenhuollon laitteen määritelmän. Määritelmä on hyvin laaja ja sen on tarkoitus kattaa kaikki terveydenhuollossa käytettävät laitteet. Ehdotettavan 3 kohdan soveltamisala olisi huomattavasti suppeampi ja kattaisi ainoastaan potilaan kehoon kiinteästi asennettavat terveydenhuollon laitteet. Tällaisia laitteita olisivat terveydenhuollossa kirurgisesti tai muulla lääketieteellisellä menetelmällä asennettavat laitteet, jotka on tarkoitettu jätettäväksi pitkäaikaisesti paikoilleen toimenpiteen ja potilaan kotiutumisen jälkeen. Niitä olisivat esimerkiksi nivelproteesit ja niiden kiinnityksessä käytettävät materiaalit, hammasimplantit ja niihin kiinteästi kiinnitetyt hammaskruunut tai -sillat, sydämen tahdistimet ja murtuman kiinnitysmateriaalit. 

Laite kuuluisi 3 kohdan soveltamisalaan silloinkin, kun osa siitä sijaitsee kehon ulkopuolella tai kun osa laitteesta voidaan tarvittaessa uudessa toimenpiteessä vaihtaa. Tällaisia laitteita olisivat esimerkiksi lääkettä suoraan elimistöön annostelevat pumput. 

Sen sijaan kohta ei koskisi esimerkiksi poistettavia tai itsestään sulavia haavansulkumateriaaleja, ulkoisia kuulolaitteita, hampaiden oikomisessa käytettäviä laitteita, irrotettavia hammasproteeseja, raajaproteeseja, ortopedisiä tukia tai muita vastaavia laitteita, jotka on tarkoitettu lyhytaikaiseen käyttöön tai jotka voidaan helposti irrottaa. 

Terveydenhuollon laitteen ja tarvikkeen määritelmään sisältyy hyvin erityyppisiä ja eri tavoin käytettäviä tuotteita. Osaa niistä myös markkinoidaan ja myydään suoraan kuluttajille, jolloin sovelletaan kuluttajansuojalakia. Terveydenhuollon yhteydessä käytettävien laitteiden ja tarvikkeiden vioista aiheutuvat vahingot voivat tulla korvattavaksi 2 kohdan perusteella. Soveltamisalan kytkeminen potilaan kehoon kiinteästi asennettuihin laitteisiin on perusteltua siksi, että niiden turvallisuuspuutteesta voi aiheutua vakavia vahinkoja ja uusintaleikkausten tai vastaavien toimenpiteiden tarvetta. Terveydenhuollossa tehdyistä laitteiden asennuksesta potilaan kehoon tehdään merkinnät potilasasiakirjoihin, joten korvauskäsittelyä ja laitteiden jäljitystä varten on saatavissa riittävä selvitys. Rajaus olisi myös yhdenmukainen kohdan 7 kanssa, jonka mukaan ainoastaan reseptilääkkeen toimittaminen apteekista on potilasvakuutuksen piirissä, mutta käsikauppalääkkeiden myynti ei. 

Potilaaseen kiinteästi asennettavista terveydenhuollon laitteista johtuvat vahingot olisivat ehdotuksen mukaan korvattavia silloin, kun vahinko on aiheutunut laitteen turvallisuuspuutteesta. Puutteellisella turvallisuudella tarkoitettaisiin tilanteita, joissa laite ei ole ollut niin turvallinen, kun olisi ollut aihetta olettaa, eikä se esimerkiksi ole täyttänyt sille asetettuja laatuvaatimuksia. Turvallisuudeltaan puutteellisena laitetta voitaisiin pitää erityisesti silloin, jos se ei täytä terveydenhuollon laitteista ja tarvikkeista annetun lain 6 §:ssä säädettyjä olennaisia vaatimuksia. Säännös viittaa aktiivisten implantoitavien terveydenhuollon laitteiden osalta Euroopan unionin AIMD-direktiivin liitteen I vaatimuksiin, in vitro -diagnostiikkaan tarkoitettujen laitteiden osalta IVD-direktiivin liitteen I vaatimuksiin ja muiden laitteiden osalta MD-direktiivin liitteen I vaatimuksiin. Mainitun lain 6 §:n mukaan laitteen tulee olla käyttötarkoitukseensa sopiva ja sen tulee käyttötarkoituksensa mukaisesti käytettynä saavuttaa sille suunniteltu toimivuus ja suorituskyky. Laitteen asianmukainen käyttö ei säännöksen mukaan myöskään saa tarpeettomasti vaarantaa potilaan, käyttäjän tai muun henkilön terveyttä tai turvallisuutta. 

Turvallisuutta arvioitaessa lähtökohtana pidettäisiin lääketieteellistä tietämystä laitteen liikkeellelaskuajankohtana. Laitteen ei voitaisi katsoa olevan turvallisuudeltaan puutteellinen pelkästään sillä perusteella, että lääketieteen kehittyessä markkinoille on liikkeellelaskun jälkeen tullut vastaavia, ominaisuuksiltaan parempia laitteita. Laitteen turvallisuuden puutteellisuutta arvioitaessa myös laitteen oletettu käyttöikä huomioitaisiin pykälässä tarkoitettuna muuna seikkana. Oikeus korvaukseen potilaaseen kiinteästi asennetun laitteen puutteellisen turvallisuuden aiheuttamasta henkilövahingosta voisi käytännössä syntyä muun muassa silloin, kun vahinko aiheutuu siitä, että laite (esimerkiksi tekonivel) selvästi alittaa sille suunnitellun käyttöiän laitteen toimivuuden ja suorituskyvyn puutteiden vuoksi. Potilaaseen kiinteästi asennettava laite ei olisi turvallisuudeltaan puutteellinen, mikäli laitteen turvallisuuspuute johtuisi laitteen ennakoitavissa olevan käyttöiän ylittymisestä. 

Muuna seikkana huomioitaisiin lisäksi potilaan terveydentila ja laitteeseen kohdistunut käytön aste. Tällä tarkoitettaisiin sitä, että esimerkiksi ylipainoisella tai paljon liikkuvalla henkilöllä tekonivelen käyttöikä jää monesti lyhyemmäksi kuin vastaavan nivelen käyttöikä henkilöllä, jolla niveleen kohdistuu pienempi rasitus. 

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan korvausta suoritetaan henkilövahingosta, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tutkimuksen, hoidon tai muun vastaavan käsittelyn yhteydessä alkaneesta infektiosta. Henkilövahinko voi siten tulla korvattavaksi, vaikka infektio olisi saanut alkunsa potilaan omista mikrobeista. Infektiovahinkona korvaaminen ei vaadi, että infektio olisi voitu välttää toisin toimimalla. Ratkaisevaa infektion korvattavuuden osalta olisi aiheutuneen vahingon siedettävyys objektiivisesti arvioiden. Vahingon siedettävyyttä arvioitaessa olisi otettava huomioon infektion ennakoitavuus, aiheutuneen vahingon vakavuus, käsiteltävänä olleen sairauden tai vamman laatu ja vaikeusaste sekä potilaan muu terveydentila. Säännös vastaa, mitä asiasta on säädetty voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa. 

Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan korvausta suoritetaan vahingosta, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tapaturmasta tutkimus- tai hoitotoimenpiteen taikka muun vastaavan käsittelyn yhteydessä sairaalassa tai muualla, missä terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoitetaan tai tapaturmasta sairaankuljetuksen aikana. Tapaturmana pidettäisiin äkillistä tai odottamatonta ulkoista tapahtumaa. Koska potilasvakuutus on pääsääntöisesti ensisijainen korvausjärjestelmä, esimerkiksi sairaankuljetuksen aikana tapahtuneesta lento-onnettomuudesta tai vesiliikenteessä aluksen haverista potilaalle aiheutunut tapaturma korvattaisiin yleensä potilasvakuutuksesta. Sairaankuljetuksen aikana aiheutuneesta liikennevahingosta seurannut henkilövahinko taas korvataan käytännössä kokonaisuudessaan liikennevakuutuksesta. Säännös vastaa voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 4 kohtaa. 

Pykälän 1 momentin 6 kohdan mukaan korvausta suoritetaan vahingosta, jos on todennäköisestä, että se on aiheutunut hoitohuoneiston tai -laitteiston palosta taikka muusta vastaavasta hoitohuoneiston tai laitteiston vahingosta. Muuna vastaavana vahinkona pidettäisiin esimerkiksi rakennuksen kantavan rakenteen romahtamista. Korvattavuuden edellytykseksi riittäisi pelkän syy-yhteyden toteaminen. Säännös vastaa voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 5 kohtaa. 

Pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaan korvausta suoritetaan vahingosta, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut lääkkeen toimittamisesta lain tai asetuksen tai niiden perusteella annettujen määräysten vastaisesti. Lääkkeen toimittamisesta lääkemääräyksen perusteella aiheutunut vahinko korvattaisiin silloin, kun menettely on ollut lain tai asetuksen tai niiden nojalla annettujen määräysten vastausta. Vahinkoon johtavia virheitä voi tässä yhteydessä aiheutua esimerkiksi lääkkeen vähittäismyyntierän pakkaamisessa apteekissa, lääkevalmisteen luovuttamisessa tai sen käytön ohjeistamisessa. Säännös vastaa voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 6 kohtaa. 

Pykälän 1 momentin 8 kohdan mukaan vahinko voitaisiin korvata kohtuuttomuusperusteella. Ehdotetun säännöksen mukaan kohtuuttomuusarviointi tulisi kysymykseen silloin, kun potilaalle on asianmukaisesti toteutetun tutkimuksen, hoidon tai muun vastaavan käsittelyn seurauksena aiheutunut pysyvä vaikea sairaus tai vamma tai hän on kuollut. Kohtuuttomuudelle asetettaisiin siis ensi sijassa absoluuttinen kriteeri ja vasta sen täytyttyä ryhdyttäisiin arvioimaan, onko vahinko kohtuuton. Varsinainen kohtuuttomuusarvio tapahtuisi soveltamalla kahta eri perustetta, joita olisivat vahingon suhteellinen vakavuus sekä vahingon ennakoitavuus. Säännös vastaa voimassaolevan lain 2 §:n 1 momentin 7 kohtaa. 

Voimassa olevan potilasvahinkolain esitöissä sekä vakiintuneessa korvaus- ja oikeuskäytännössä on katsottu, että vahingon kohtuuttomuuteen ei viittaisi vahingosta ja muista sairauksista aiheutuva potilaan kokonaistilanteen epäedullisuus, vaan päinvastoin huomattava epäsuhta toisaalta aiheutuneen vahingon ja toisaalta hoidettavana olleen sairauden sekä potilaan muun terveydentilan välillä. Mitä suurempi tämä epäsuhta olisi ja mitä suurempaa romahdusta aiheutunut vahinko merkitsisi suhteessa potilaan terveydentilaan muutoin, sitä selvemmin kyseessä olisi kohtuuton vahinko. Vammautumista ei yleensä ole oikeuskäytännössä pidetty vakavana, ennen kuin se sijoittuisi vähintään haittaluokkiin 7—8 sosiaali- ja terveysministeriön haittaluokituspäätöksen mukaisesti määritettynä. Vahingon suhteellinen vakavuus olisi kohtuuttomuuden keskeinen kriteeri. 

Vahingon ennakoitavuus arvosteltaisiin erikseen. Vakaviakaan komplikaatioita ei korvattaisi kohtuuttomina silloin, kun ne ovat olleet ennakoitavissa. Toisaalta harvinainenkaan komplikaatio ei olisi kohtuuton, jos potilaalla olisi yksittäistapauksessa ollut tavanomaista korkeampi riski sen toteutumisesta. Kaiken kaikkiaan ratkaisevaa olisi, onko asiantuntija voinut ennakoida vahingon aiheutumista vai onko se tullut kaikille osapuolille yllättävänä. 

Kaikki edellä selostetut kohtuuttomuuden kriteerit olisi arvioitava objektiivisesti, eli potilaan omasta kokemuksesta riippumattomasti. Oikeudellisesti merkitseviä olisivat ainoastaan laissa nimenomaisesti mainitut ja edellä selostetut lääketieteellisesti analysoitavat potilaan terveydentilaa ja aiheutunutta vahinkoa koskevat kriteerit. Esimerkiksi potilaan taloudellinen tilanne ei vaikuttaisi korvattavuuteen. 

Pykälän 2 momentissa todettaisiin selvyyden vuoksi, kuten voimassaolevassa laissakin, että korvausta ei suoriteta lääkkeen aiheuttamasta vahingosta muissa kuin 1 momentin 8 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. 

24 §. Korvauksen määrääminen. Pykälän 1 momentin mukaan korvaus henkilövahingosta määrättäisiin soveltaen vahingonkorvauslain 5 luvun 2, 2 a—2 d, 3, 4, 7 ja 8 §:n, 6 luvun 1 §:n sekä 7 luvun 3 §:n perusteella. Viittaussäännös vahingonkorvauslakiin vastaisi voimassaolevan lain 3 §:ää. Säännöstä kuitenkin tarkennettaisiin siten, että sitä sovellettaisiin, ellei potilasvakuutuslaissa toisin säädetä. 

Viittaus edellä mainittuihin vahingonkorvauslain säännöksiin merkitsee sitä, että potilasvakuutuksesta korvattaisiin henkilövahinkoina vahinkoa kärsineelle sairaanhoitokustannukset ja muut tarpeelliset kustannukset, ansionmenetys, kipu, särky ja muu tilapäinen haitta sekä pysyvä haitta. Niin sanottu lääkinnällinen kuntoutus tulisi korvattavaksi vahingonkorvauslaissa tarkoitettuina sairaanhoitokustannuksina ja muina tarpeellisina kustannuksina. Henkilövahingosta maksettavilla korvauksilla ei olisi nykytilan mukaisesti euromääräistä enimmäisrajaa vahingonkorvauslaissa noudatetun niin sanotun täyden korvauksen periaatteen mukaisesti. 

Potilasvahinkokorvaus tulee käytännössä usein määritettäväksi sellaiselle henkilölle, joka on jo ennestään sairastanut jotakin sairautta. Toisinaan tällainen annetun hoidon syynä ollut sairaus tai potilaan muu sairaus voi vaikuttaa vahinkoon niin ratkaisevasti, että korvausvastuun perustava seikka jää selvästi epäolennaiseksi tekijäksi kokonaisuutta tarkasteltaessa. Tällainen vastuuperusteesta riippumaton mutta vahinkoon vaikuttava syy voi olla esimerkiksi poikkeuksellinen alttius komplikaation pahenemiseen, kuten vähäksi aikaa hoitamatta jääneen säärihaavauman paheneminen ja johtaminen koko raajan amputaatioon. Tämän kaltaisissa tilanteissa on usein hyvin todennäköistä, että sama toimenpide olisi jossakin vaiheessa ollut edessä joka tapauksessa, mutta koska kyseessä ei varsinaisesti ole etenevä sairaus, on hankalaa määritellä, mihin asti korvausvastuu ulottuu. Silloin kun tällainen vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä, voitaisiin korvausvastuuta vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n mukaisesti sovitella kohtuuden mukaan. 

Potilasvakuutukseen sovellettaisiin vahingonkorvauslain 6 §:n 1 momentin säännösten myös vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen osalta. Tältä osin potilasvakuutuslaissa olisi kuitenkin voimassaolevaa lakia vastaavasti poikkeus, jonka mukaan korvausta ei voitaisi sovitella vahingon kärsineen oman myötävaikutuksen perusteella, ellei vahingon kärsineen menettely ole ollut tahallista tai törkeän tuottamuksellista. 

Lisäksi potilasvakuutuksesta korvattavasta ammatillisesta kuntoutuksesta säädettäisiin potilasvakuutuslain 25 ja 27 §:ssä, mikä tarkoittaa osin vahingonkorvauslakia laajempaa korvausvastuuta. Myös lain 29 §:ssä säädetty ensisijaisuus suhteessa työeläkelakien mukaisiin eläkkeisiin ja muihin etuuksiin tarkoittaa poikkeusta vahingonkorvauslaista ja sen soveltamisessa noudatetuista vakiintuneista vahingonkorvausoikeudellista periaatteista. 

Pykälän 2 momentin mukaan korvausta ei suoritettaisi vähäisestä vahingosta. Potilasvahingon vähäisyyttä arvioitaessa olisi kiinnitettävä huomiota toisaalta potilaalle aiheutuneen sairauden tai vamman vakavuuteen ja siitä potilaalle aiheutuneeseen taloudelliseen menetykseen. Vähäisenä vahinkona olisi pidettävä lääketieteellisesti arvioiden vähäistä vahinkoa. Vahinko ei olisi vähäinen, mikäli siitä olisi aiheutunut pysyvä lääketieteellisesti todennettava toiminnallinen tai kosmeettinen haitta. Vähäisinä vammoina pidettäisiin ihonaarmuja, mustelmia, nyrjähdyksiä ja pieniä haavoja, jotka paranevat muutamassa viikossa mitään haittaa aiheuttamatta ja jotka aiheuttavat enintään kahden viikon työkyvyttömyyden. Vähäisenä pidetään vahinkoa, josta aiheutunut menetys ei ylitä 200 euroa. Mikäli potilasvahingosta jää kuitenkin pysyvä haitta, ei kysymyksessä ole vähäinen vahinko. 

Toisinaan saattaa syntyä tilanteita, joissa kertakaikkisen korvauksen maksaminen jatkuvan korvauksen sijaan on perusteltua. Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että henkilövahingon johdosta maksettavan jatkuvan ansionmenetyskorvauksen asemasta voidaan maksaa kertakaikkista pääoma-arvoa vastaava korvaus vain erityisen painavasta syystä. Erityisen painavana syynä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että jatkuvan korvauksen kuukausittainen erä olisi määrältään hyvin pieni tai sen maksaminen ulkomaille olisi epätarkoituksenmukaista. Erityisen painava syy voi olla myös silloin, kun vahinkoa kärsinyt tulee työkyvyttömäksi ansiotyöhön, jota hän on tehnyt vanhuuseläkkeen rinnalla. Tällaisessa tilanteessa vahinkoa kärsineen toimeentulo ei yleensä vaarannu korvauksen pääomittamisen seurauksena. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin kertakaikkisena maksettavan korvauksen määrän laskemisesta. Jos korvaus maksetaan vain kertakaikkisena, kertakaikkinen korvaus laskettaisiin korvauksen pääoma-arvoa vastaavaksi määräksi ottaen huomion vahinkoa kärsineen tilastollisin perustein arvioitu odotettavissa oleva elinaika potilasvahingon sattumisajankohtana. Jos jatkuvana maksettava korvaus vaihdetaan myöhemmin kertasuoritukseksi, otettaisiin vahinkoa kärsineen arvioitu keskimääräinen jäljellä oleva elinikä huomioon ajankohtana, jolloin jatkuvana maksettu korvaus vaihdetaan kertakaikkisena maksettavaksi. Pääoma-arvon laskentaperusteena käytettäisiin julkisten tilastojen perusteella tehtyä arviota Suomessa asuvien henkilöiden odotettavissa olevasta elinajasta kussakin ikä- ja syntymävuosiluokassa. Täten ihmisten eliniässä mahdollisesti tapahtuva kehitys voidaan ottaa huomioon jäljellä olevaa elinaikaa arvioitaessa. Korkokantana pääoma-arvojen laskennassa käytettäisiin arviota tulevasta pidemmän aikavälin riskittömästä korosta. 

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella annetaan henkilövahingon johdosta suoritettavan jatkuvan korvauksen asemasta maksettavan kertakaikkisen korvauksen laskemisperusteet. Asetuksessa esitettäisiin ne kaavat, joiden perusteella kertakorvauksena maksettava euromäärä voidaan laskea. Asetusta annettaessa otettaisiin huomioon se, mitä 4 momentissa on säädetty. Asetuksella ei siten annettaisi määräyksiä siitä, milloin korvaus voitaisiin maksaa kertakaikkisena, vaan nämä edellytykset määräytyisivät ansionmenetyskorvauksen osalta nyt ehdotettavan 3 momentin ja muutoin vahingonkorvauslain 5 luvun 7 §:n perusteella. 

25 §. Ammatillinen kuntoutus. Pykälässä säädettäisiin ammatillisen kuntoutuksen korvaamisesta ja sisällöstä silloin, kun kuntoutustarve johtuu potilasvahingosta. Sääntely vastaa sisällöltään pääosin sitä, mitä asiasta on liikennevakuutuksen osalta säädetty liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetussa laissa (626/1991). Ennen kuin Potilasvakuutuskeskus tekee päätöksen pysyvästä ansionmenetyskorvauksesta, sen on selvitettävä, onko vahinkoa kärsineellä oikeus tämän pykälän mukaiseen kuntoutukseen ja varmistettava, että vahinkoa kärsineen mahdollisuudet muun lainsäädännön mukaiseen kuntoutukseen on selvitetty. Kuntoutuksen onnistuminen edellyttää lisäksi käytännössä, että ennen ammatillisen kuntoutuksen käynnistämistä vahinkoa kärsineellä on oltava suunnitelma ammatillisesta kuntoutuksesta, jonka laatimista Potilasvakuutuskeskus voi tukea. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä kenellä olisi oikeus korvaukseen ammatillisesta kuntoutuksesta aiheutuvista kustannuksia. Kustannukset korvattaisiin vahinkoa kärsineelle, jonka työkyky tai ansiomahdollisuudet ovat vahingon vuoksi heikentyneet tai, jos on todennäköistä, että vahinkoa kärsineen työkyky tai ansiomahdollisuudet voivat vahingon vuoksi myöhemmin olennaisesti heikentyä. Ammatillinen kuntoutus onkin selvitettävä ennen pysyvän ansionmenetyskorvauksen myöntämistä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin niistä seikoista, jotka otettaisiin huomioon kuntoutustarvetta arvioitaessa. Kuntoutustarvetta arvioitaessa otettaisiin huomioon vahinkoa kärsineen ikä, ammatti, aikaisempi toiminta, koulutus, asumisolosuhteet, potilasvahingosta aiheutuvat rajoitukset sekä hänen mahdollisuutensa sijoittua kuntoutuksen päätyttyä työhön tai ammattiin työmarkkinoilla yleisesti noudatettavin ehdoin. 

26 §. Ammatillisen kuntoutuksen kustannusten korvaaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin yleisesti niistä periaatteista, joiden mukaan ammatillisen kuntoutuksen kustannukset korvattaisiin. Sääntelyn tavoitteet ja sisältö ovat eräitä vähäisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta samat kuin liikennevakuutuksessa sekä työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksessa. Tarkoituksena siten on, että uusia säännöksiä sovellettaisiin ottaen huomioon myös mainituissa vakuutuksissa vakiintunut oikeus- ja korvauskäytäntö. Kustannukset korvattaisiin sellaisista potilasvahingon vuoksi tarpeellisista toimenpiteistä, joiden avulla vahinkoa kärsinyt kykenee jatkamaan omassa entisessä työssään tai ammatissaan taikka siirtymään sellaiseen työhön tai ammattiin, josta hän voi saada pääasiallisen toimeentulonsa. Kustannusten korvaamisen edellytyksenä olisi, että kustannukset ovat kohtuullisia. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin 1 momentissa tarkoitettujen vakuutuksesta kustannettavien toimenpiteiden tarkemmasta sisällöstä. Kohdan 1 mukaan korvattaisiin kuntoutustarvetta ja -mahdollisuuksia selvittävät tutkimukset. Tällaisia tutkimuksia ovat kaikki ne tarpeelliset toimenpiteet, joilla vahingonkärsineen työ- ja toimintakykyä selvitetään joko terveydenhuollossa tai esimerkiksi Vakuutuskuntoutus VKK ry:n toimesta. 

Kohdan 2 mukaan korvattaisiin työ- ja koulutuskokeilut, joilla selvitetään kuntoutujan mahdollisuuksia selviytyä tietynlaisesta työstä tai koulutuksesta. Työkokeiluja tehdään esimerkiksi entisessä tai uudessa työpaikassa tai kuntoutuksen palveluntuottajan toimesta muuallakin. Työkokeiluista aiheutuu yleensä ansionmenetys kuntoutusajalta sekä työkokeilussa käynnistä 3 momentin mukaan korvattavia matkakuluja sekä joskus ylimääräisiä asumiskustannuksia tai muita kustannuksia. 

Kohdan 3 mukaan korvattaisiin työhönvalmennus entisessä tai uudessa työssä. Työpaikan kanssa voidaan sopia määräaikaisesta valmennusjaksosta, jolla pyritään työllistymiseen. Tällöin voidaan korvata myös yritystoiminnan alkuvaiheessa henkilölle, jolle on myönnetty yritystoiminnan tukemiseksi avustusta. Työhönvalmennuksen kustannukset ovat yleensä vastaavat kuin 2 kohdassa mainitun työkokeilunkin. 

Kohdan 4 mukaan korvattaisiin tarpeellinen ja riittävä koulutus kuntoutujalle soveltuvaan työhön tai ammattiin mukaan lukien tämän koulutuksen edellyttämä välttämätön peruskoulutus. Riittävällä koulutuksella tarkoitetaan koulutusta, joka johtaa sellaiseen työhön tai ammattiin, josta kuntoutuja voi saada pääasiallisen toimeentulonsa. Kuntoutuja on potilasvahingosta seuranneen vamman tai sairauden vuoksi saattanut menettää ammattinsa kokonaan, soveltuvuuden koulutuksensa pohjalta tiettyihin töihin tai hän on menettänyt työpaikan, mutta ammattikoulutusta tai työkokemusta voidaan edelleen käyttää muuhun työhön. Korvattavan koulutuksen tarpeellisuutta, kestoa ja tasoa määrättäessä nämä seikat vaikuttavat kuntoutustarpeen arviointiin. Koulutusta voidaan siten antaa joko kokonaan uuteen ammattiin tai täydentää aikaisempaa koulutusta ja laajentaa sitä. 

Koulutuksen kesto ei ole suoraan sidottu esimerkiksi aiemman menetetyn ammatin vuoksi hankitun koulutuksen kestoon. Ammattikoulutus voidaan korvata myös sellaiselle henkilölle, jolla aikaisemmin ei ole ollut koulutusta, mikäli se on tarpeellista työhön palaamisen ja ansiomahdollisuuksien turvaamiseksi vastaavan tasoisina kuin mitä vahinkoa kärsinyt on menettänyt potilasvahingon vuoksi. Siltä osin kuin tällaisen koulutuksen mahdollisesti aiheuttamat lisäkustannukset tulisivat vahinkoa kärsineen kustannettaviksi, korvataan ne kuntoutuksena. 

Kohdan 5 mukaan korvattaisiin elinkeinon tai ammatin harjoittamisen tukemiseksi avustus työvälineiden ja työkoneiden hankkimista tai oman yrityksen perustamista tai muuttamista varten. Avustus voisi olla myös luottolaitoksesta saadun elinkeinon tai ammatin harjoittamiseksi varten tarkoitetun lainan korkojen maksamista. Elinkeinosta riippuen tukea voidaan antaa myös kiinteisiin rakennuksiin, jotka eivät ole työvälineitä tai -koneita. Samoin tukea voidaan antaa oman yrityksen kehittämiseen tai esimerkiksi tuotantosuunnan muuttamiseen. 

Kohdan 6 mukaan korvattaisiin vahinkoa kärsineen käyttöön tarkoitetut apuvälineet ja laitteet sekä niihin rinnastettavat rakenteet, jotka ovat tarpeellisia työtehtävistä suoriutumisessa potilasvahingosta johtuvan vamman tai sairauden aiheuttamat toimintarajoitukset huomioiden. 

Kohdan 7 mukaan korvattaisiin avustus ajoneuvon hankkimiseksi asunnon ja työpaikan välisiä matkoja varten, jos ajoneuvon tarve johtuu potilasvahingon aiheuttamista rajoituksista käyttää yleisiä kulkuneuvoja. 

Potilasvahingosta johtuvina kuntoutuskustannuksina korvataan myös ajoneuvon lisävarusteet, kuten käsihallintalaitteet, joiden tarve johtuu korvatusta vammasta tai sairaudesta. Avustusta voidaan myöntää myös ajoneuvoa vaihdettaessa. 

Pykälän 3 momentin mukaan korvattaisiin kuntoutuksesta aiheutuvat tarpeelliset ja kohtuulliset matkakustannukset, jotka aiheutuvat 2 momentin 1—4 kohdissa tarkoitetuista kuntoutustoimenpiteistä tai opiskelusta sekä opintovälineistä aiheutuvat kustannukset 4 kohdan mukaisessa koulutuksessa. 

Matkoilla tarkoitetaan muun muassa kuntoutujan matkoja kotoa kuntoutuslaitokseen tai oppilaitokseen tai vastaavaan ja takaisin. Kohtuullisuus tarkoittaa edullisimman sellaisen kulkuneuvon käyttämistä, joka on vamman tai sairauden puolesta mahdollinen. Lisäksi korvattavia olisivat kustannukset, jotka aiheutuvat työtapaturma- ja ammattitautiturvan järjestämisestä työ- ja koulutuskokeilussa työhön valmennuksessa ja työharjoittelussa sattuvan vahinkotapahtuman varalta. Korvattavia olisivat myös kustannukset, jotka aiheutuvat tavanomaista tasoa paremmasta apuvälineestä edellyttäen, että apuvälineen käyttäminen parantaa vahinkoa kärsineen työkykyä tai ehkäisee työkyvyn heikentymistä. 

Korvattavia opiskelukustannuksia voivat olla myös esimerkiksi tarpeellisten opintovälineiden hankkiminen, opiskelumaksu ja muut opetuksesta tai valmennuksesta aiheutuneet menot sekä 3 momentin mukaan korvattava matkakustannukset. Korvattavia olisivat myös korvauksensaajan lisääntyneet ruoka- ja asumiskustannukset, jotka johtuvat siitä, että hän joutuu kuntoutuksen vuoksi siirtymään pois kotipaikkakunnaltaan. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin kuntoutustarpeen ja -mahdollisuuksien selvittelyajasta ja kuntoutuksen alkamisen odotusajasta. Niitä pidettäisiin ammatilliseen kuntoutukseen kuuluvana silloin, kun ne johtuvat edellä 2 momentissa luetelluista toimenpiteistä. Jotta ansionmenetyskorvausta voitaisiin maksaa myös selvittely- ja odotusajalta, on tarpeen säätää, että nämä ajat ovat osa ammatillista kuntoutusta. 

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin vahinkoa kärsineen velvollisuudesta myötävaikuttaa kuntoutumiseensa. Säännöksen mukaan vahinkoa kärsinyt olisi velvollinen myötävaikuttamaan ammatillista kuntoutusta koskevan selvittelyn ja kuntoutustoimenpiteiden toteutumiseen. 

27 §. Ammatillisen kuntoutuksen ajalta maksettava ansionmenetyskorvaus kuntoutuksessa olevan työtapaturma- ja ammattitautiturva. Pykälässä säädettäisiin kuntoutuksen ajalta maksettavasta ansionmenetyskorvauksesta. Silloin, kun potilasvakuutus on pääsääntöisesi ensisijainen korvausjärjestelmä, ansionmenetyskorvausta tulojen tai elatuksen vähentymisestä suoritettaisiin täysimääräisenä kuntoutustarpeen ja -mahdollisuuksien selvittelyajalta, kuntoutuksen alkamisen odotusajalta ja kuntoutuksen toimenpiteiden ajalta. Täysimääräistä korvausta ei kuitenkaan maksettaisi silloin, kun kuntoutus on järjestetty siten, ettei se estä kuntoutujaa tekemästä hänelle sopivaa ansiotyötä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että Potilasvakuutuskeskuksen, joka korvaa ammatillisen kuntoutuksen kustannuksia, olisi otettava työtapaturma- ja ammattitautilain 3 §:n 1 momentin mukainen vakuutus vahinkoa kärsineelle kuntoutukseen sisältyvässä työ- ja koulutuskokeilussa, työhön valmennuksessa ja työharjoittelussa sattuvan vahinkotapahtuman varalta. Säännös vastaa työtapaturma- ja ammattitautilain 278 §:n 1 momenttia, jossa säädetään työeläkelaitoksen velvollisuudesta vakuuttaa ammatillisessa kuntoutuksessa oleva henkilö. Vastaavasti vahinkoa kärsineen vuosityöansioon ja hänellä maksettavaan päivärahaan sovellettaisiin tällöin työtapaturma- ja ammattitautilain 278 §:n 2 ja 3 momenttien poikkeussäännöksiä. 

28 §. Jatkuvien korvausten indeksitarkistus. Pykälän 1 momentin mukaan ansionmenetystä ja elatuksen menetyksestä sekä muista jatkuvista korvauksista maksettava korvaus tarkistettaisiin kalenterivuosittain työntekijän eläkelain 98 §:ssä säädetyn indeksikäytännön mukaisesti työeläkeindeksillä. Jatkuvia korvauksia maksetaan silloin, kun työkyvyttömyys on pysyvää. Pysyvällä työkyvyttömyydellä tarkoitetaan tilaa, jossa vahinkoa kärsinyt potilasvahingossa aiheutuneen vamman tai sairauden johdosta on pitkäkestoisesti tai pysyvästi työkyvytön. Jatkuva korvaus tarkistettaisiin indeksillä sekä silloin, kun sitä maksetaan, että silloin, kun se tulee maksettavaksi myöhemmin. 

Ansionmenetyksen ja elatuksen menetyksestä maksettavat korvauksen määrät perustuvat vahinkoa kärsineen ansiotasoon. Pykälän 2 momentin mukaan ansionmenetyksen ja elatuksen menetyksen määrittämistä varten vahinkoa kärsineen eri vuosien ansiotulot tarkistetaan kalenterivuosittain vahinkovuoden tasoon työntekijäin eläkelain 96 §:ssä tarkoitetulla palkkakertoimella. 

29 §. Muiden etuus- ja korvausjärjestelmien vaikutus vahinkoa kärsineen oikeuteen saada korvausta. Pykälässä säädettäisiin vahinkoa kärsineen oikeudesta korvaukseen niissä tilanteissa, joissa hänellä on oikeus saada korvausta henkilövahingostaan muun lain perusteella. Säännös vastaa aineelliselta sisällöltään, mitä asiasta on säädetty voimassaolevan lain 8 §:ssä. 

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin pääsäännöstä, jonka mukaan vahinkoa kärsineen oikeus saada korvausta potilasvakuutuksesta olisi riippumaton siitä, onko hänellä oikeus saada korvausta jonkun muun lain perusteella. Säännös tarkoittaa sitä, että potilasvakuutus on pääsääntöisesti ensisijainen muihin korvausjärjestelmiin nähden. Pykälän 1 momentissa ei ole voimassaolevan lain tavoin tarpeen luetella tiettyjä korvausetuuksia, koska tämä periaate koskee kaikkia korvausetuuksia pykälässä jäljempänä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Vahinkoa kärsineellä on siten pääsäännön mukaan oikeus saada korvaus potilasvahingon aiheuttamasta henkilövahingosta Potilasvakuutuskeskuksesta. Jos vahinkoa kärsineelle on jo ehditty aiemmin suorittaa vastaavaa korvausta, hänellä ei olisi oikeutta saada korvausta kahteen kertaan. Potilasvakuutuskeskuksella olisi tällöin oikeus vähentää muun lain perusteella suoritettu korvaus 30 §:n mukaisesti. Säännös ei myöskään tarkoita sitä, että potilasvakuutusjärjestelmä olisi kustannusten lopullisessa kohdistamisessa aina ensisijainen suhteessa muihin korvausjärjestelmiin. Käytännössä vahinko kärsinyt hakee harvoin ensisijaisesti korvausta potilasvakuutuksesta, koska useimmiten hän on jo saanut korvausta muusta järjestelmästä ja usein hänen myös kannattaa hakea korvausta muusta järjestelmästä niiden potilasvahinkoasiaa nopeamman korvauskäsittelyajan johdosta. 

Vahinkotapahtuman käsite ei ole tarkkarajainen varsinkaan silloin, kun potilasvahinko johtuu aktiivisen teon sijaan laiminlyönnistä. On tyypillistä, että potilaan vammat tai sairaudet ovat seurausta useista eri vahinkotapahtumista. Näiden syiden vuoksi säännökseen ei ehdota nykylaista poiketen mainintaa siitä, että säännöksen soveltaminen edellyttää, seurausten johtuvan samasta vahinkotapahtumasta. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin poikkeuksista 1 momentissa todettuun pääsääntöön. Potilasvakuutuskeskus olisi velvollinen suorittamaan vahinkoa kärsineelle korvausta ansionmenetyksestä tai elatuksen menetyksestä vain siltä osin kuin potilasvakuutuslain mukainen korvaus ylittäisi muun lain perusteella suoritettavan vastaavan korvauksen tai etuuden. Tämä ansion- ja elatuksen menetyksen perusteella suoritettava korvauksia koskeva toissijaisuus ei kuitenkaan koskisi työeläkelainsäädännön perusteella maksettavia eläkkeitä, mistä säädettäisiin pykälän 3 momentissa. 

Vahinkoa kärsineen tulisi ensisijaisesti hakea korvausta ansion- ja elatuksen menetyksistään muista lakiin perustuvista korvausjärjestelmistä. Pykälän 2 momentti koskee siten vain lakiin perustuvia korvausjärjestelmiä. 

Joissain harvinaisissa tilanteissa muun lain perusteella suoritettava korvaus saattaa viivästyä niin paljon, että korvauksen maksaminen ansion- ja elatuksen menetyksestä on potilasvakuutuksesta perusteltua, vaikka potilasvakuutus olisikin viimekädessä toissijainen korvausjärjestelmä. Tämän vuoksi ehdotetaan, että Potilasvakuutuskeskus voisi edellä mainitusta huolimatta suorittaa muun lain perusteella suoritettavan osan korvauksesta tai etuudesta vahinkoa kärsineelle edellyttäen, että hänen toimeentulonsa muutoin ilmeisesti vaarantuisi. Säännös vastaa voimassaolevaa lakia. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin potilasvakuutuksen ensisijaisuudesta suhteessa lakisääteiseen työeläkejärjestelmään. Vahinkoa kärsineen oikeus saada korvausta ansionmenetyksestä ja elatuksen menetyksestä olisi momentin mukaan riippumaton siitä, onko vahinkoa kärsineellä oikeus vastaaviin etuuksiin työntekijän eläkelain (395/2006) 3 §:ssä mainittujen lakien perusteella. Potilasvahingon kärsineen tulee siten hakea korvausta ensisijaisesti potilasvakuutuksesta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että potilasvakuutuksen korvausvastuu on laajempi siihen verrattuna, mikä se olisi vahingonkorvauslain mukaan.” Vahingonkorvauslain säännöksiä noudattamalla korvattaisiin vanhuuseläkeiän täyttymisen jälkeen ansionmenetyksenä vain ns. vanhuuseläkkeen alenema eli se määrä, minkä vanhuuseläke on potilasvahingon vuoksi jäänyt pienemmäksi, kun taas ensisijaisuuden myötä korvattavaa on koko se määrä, mitä vanhuuseläke ilman vahinkoa olisi ollut mahdollisilla muilla ensisijaisilla etuuksilla vähennettynä. Muun muassa tämän vuoksi korvauksen määräämistä koskevaan 24 §:ään lisättäisiin selvyyden vuoksi maininta siitä, että korvaus määrättäisiin vahingonkorvauslain säännösten mukaan, jollei tästä laista muuta johdu. Koska korvaus ansion- ja elatuksen menetyksestä olisi riippumaton työeläkkeestä, potilasvakuutuksen tulee maksaa korvaus täyden korvauksen periaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuutta korvata ansionmenetys myös eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Jos työeläkevakuutusyhtiö olisi kuitenkin jo ehtinyt maksaa eläke-etuutta, ei korvausta suoriteta kuitenkaan kahteen kertaan, vaan saatu etuus vähennettäisiin 30 §:n mukaisesti. 

30 §. Muun lain nojalla suoritetun korvauksen vähentäminen. Pykälässä säädettäisiin niistä tilanteista, joissa vahinkoa kärsineelle on jo aiemmin ehditty suorittaa korvausta muun lain perusteella. Pykälässä ei säädetä vahinkoa kärsineen oikeudesta korvaukseen, vaan sen tarkoituksena on estää kaksinkertaisten korvaussuoritusten maksaminen. Toisin sanoen muun lain perusteella maksetun korvaussuorituksen vähentäminen on niissäkin tilanteissa mahdollista, joissa vahinkoa kärsineellä on oikeus saada ensisijaisesti korvaus potilasvakuutuksesta. Edellytyksenä on, että vahinkoa kärsinyt on ennen 29 §:ssä säädetyn oikeuden käyttämistä ehtinyt jo saada korvausta muusta järjestelmästä. 

Edellä mainitun johdosta pykälässä todettaisiin, että jos vahinkoa kärsineelle on jo suoritettu korvausta muun lain perusteella, suoritettu korvaus vähennetään potilasvakuutuslain perusteella suoritettavasta korvauksesta. Säännös on oikeusvarmuuden vuoksi tärkeä, vaikka säännöksessä tarkoitettu jo maksetun vastaavan korvauksen vähentäminen on mahdollista myös yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden perusteella ja vaikka ansion- ja elatuksenmenetyksen johdosta suoritettavia etuuksien vähentäminen olisi usein mahdollista näiden etuuksien toissijaisuutta säätelevän 29 §:n 2 momentin perusteella. Säännös vastaa aineelliselta sisällöltään voimassaolevan lain 8 §:n 4 momenttia. 

Lisäksi pykälässä todettaisiin, että tehdyn korvauspäätöksen perusteella suoritettava, mutta vasta tulevaisuudessa erääntyvä potilasvakuutuskorvausta vastaava korvauserä voidaan vähentää potilasvakuutuslain perusteella suoritettavasta korvauksesta. Tämä on tarpeen ansionmenetyskorvausten ollessa lähes poikkeuksetta toistaiseksi maksettavia ja kuukausittain erääntyviä suorituksia, joita koskevat korvauspäätökset koskevat myös tulevaa aikaa. 

Säännös koskisi vain lakiin perustuvia etuuksia. Muihin kuin lakisääteisiin vakuutuksiin perustuvien etuuksien mahdollinen vähentäminen voisi kuitenkin olla mahdollista yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden, kuten rikastumiskiellon kautta. Erityisesti tämä on mahdollista sairaanhoitokustannusten korvaamisen osalta. Sen sijaan vapaaehtoisten henkilövakuutusten perusteella suoritettavien immateriaalikorvausten tai ansionmenetyskorvausten vähentäminen ei ole mahdollista, koska niiden osalta kysymys on vahinkoa kärsineen hankkimasta tai saamasta lakisääteisiä etuuksia paremmasta lisäturvasta. 

4 luku Korvausmenettely ja takautumisoikeus

31 §. Korvausvaatimuksen esittäminen ja vanhentuminen. Korvausvaatimus olisi esitettävä vakuutusyhtiön sijaan aina Potilasvakuutuskeskukselle. Vahinkoa kärsinyt tai muu korvaukseen oikeutettu ei siten voi kohdistaa potilasvahinkokorvauksen saadakseen vaatimusta vahingon aiheuttajalle, mikä on pääsääntö vastuuvakuutuksissa tai vakuutuksen antaneelle vakuutusyhtiölle, mikä on pääsääntö muissa vakuutuksissa. Henkilövahingon seuraukset voivat ilmetä toisinaan vasta melko pitkän ajan kuluttua vahinkotapahtumasta. Korvausvaatimus olisi pykälän mukaan esitettävä kolmen vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahinkotapahtumasta ja siitä aiheutuvasta vahinkoseuraamuksesta. Määräaika alkaisi kulua siitä, kun vahinkoa kärsinyt on saanut tiedon vahinkotapahtuman lisäksi myös vahinkoseuraamuksesta ja sen syy-yhteydestä potilasvahingon aiheuttaneeseen vahinkotapahtumaan eli potilaalle annettuun tutkimukseen, hoitoon tai muuhun vastaavaan käsittelyyn. Korvausvaatimus tulisi kuitenkin voimassaolevan lain 10 §:n säännöstä vastaavasti esittää viimeistään 10 vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta eli vahinkoon johtaneesta teosta tai laiminlyönnistä. 

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että korvausvaatimuksen tulisi sisältää vahinkoa kärsineen nimi ja osoite. Lisäksi vaatimuksen tulisi sisältää riittävästi yksilöidyt tiedot epäillystä vahinkotapahtumasta. Useimmiten tämä tarkoittaa tietoja potilasvahingon sattumisajasta ja -paikasta. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten riittävänä voidaan pitää myös sitä, että vaatimuksessa mainitaan tietty hoitokokonaisuus, jonka yhteydessä vahinkoa kärsinyt katsoo vahinkoseuraamukseen saaneen alkunsa. Pykälän 2 momentissa todettaisiin lisäksi selvyyden vuoksi, että korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastettaisiin ilmoituksen tekeminen vahinkotapahtumasta. Hallintolain 42 §:n mukaisesti tiedot suullisesti esitetyistä vaatimuksista ja selvityksistä, jotka voivat vaikuttaa asian ratkaisuun, on kirjattava tai muutoin rekisteröitävä. Ilmoituksen vastaanottamisessa on tarvittavalla tavalla lisäksi varmistettava ilmoittajan henkilöllisyys. Ilmoituksen voisi tehdä muukin kuin vahinkoa kärsinyt edellyttäen, että ilmoitus on yksilöity siten, että Potilasvakuutuskeskus voi sen perusteella ottaa yhteyttä vahinkoa kärsineeseen ja häneltä suostumuksen saatuaan aloittaa vahinkoasian käsittelyn. 

Jos korvausvaatimusta ei esitettäisi 1 momentissa säädetyssä ajassa, korvauksen hakija menettäisi 3 momentin mukaan oikeutensa korvaukseen. Määräajan ylittyessä korvauksen hakija menettäisi oikeutensa korvaukseen lopullisesti. Säännös koskisi ainoastaan vaatimuksen 1 momentissa todettua esittämisaikaa eikä se siten edellyttäisi sitä, että korvausvaatimuksen olisi tullut sisältää säädöksen 2 momentissa mainitut tiedot. Korvausvaatimus voitaisiin tutkia myös 1 momentissa säädettyjen määräaikojen jälkeen, jos siihen on erityinen syy. Erityinen syy olisi sellainen muu kuin lääketieteellinen seikka, joka on estänyt korvausvaatimuksen esittämisen. Erityisen syyn voitaisiin katsoa olevan 1 momentissa mainitun kolmen vuoden määräajan osalta olevan esimerkiksi tilanne, jossa potilaalla on lääkärin antaman informaation, hoidon jatkumisen tai muuten ollut perusteltu syy uskoa, että vahinko ei tule jättämään pysyvää haittaa tai että sen seuraukset tulevat kokonaan hoidetuiksi. Kymmenen vuoden määräajan osalta erityinen syy voisi olla esimerkiksi silloin, kun lapsena potilasvahingossa saatu vamma tai sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä tai sairaanhoitokuluja aikuisiällä ja vamman tai sairauden laatu estää vahinkoa kärsinyttä hoitamasta asiaa, eivätkä lapsen huoltajat ole tehneet korvausvaatimusta potilasvahingosta 1 momentissa säädetyssä ajassa. Erityisenä syynä ei sen sijaan voida pitää potilaalle aiheutuneen vahinkoseuraamuksen vakavuutta. 

32 §. Korvauksen hakijan velvollisuus antaa selvityksiä. Pykälän mukaan korvauksenhakijan olisi annettava Potilasvakuutukselle sellaiset asiakirjat ja tiedot, jotka ovat tarpeen korvausvastuun selvittämiseksi ja joita häneltä kohtuudella voidaan vaatia. Kohtuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon Potilasvakuutuskeskuksen mahdollisuudet hankkia selvitys. Koska Potilasvakuutuskeskuksella on ehdotettavan 55 §:n mukaan oikeus saada salassapitovelvollisuuden estämättä potilasvahinkoilmoituksen käsittelemiseksi tarvittavat tiedot terveydenhuollon yksiköstä, ei vahinkoa kärsineen pääsääntöisesti tarvitse toimittaa terveydentilaansa tai annettua hoitoa koskevia tietoja itse. Jos hoitoa on annettu ulkomailla, tietojen saanti ei kuitenkaan yleensä ole mahdollista suoraan hoitolaitoksesta. 

33 §. Korvausasian selvittäminen ja korvauksen suorittamisen määräaika. Pykälä täydentäisi eräitä Potilasvakuutuskeskuksen korvauskäsittelyyn sovellettavia hallintolain ja vakuutussopimuslain säännöksiä. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin määräajasta, jolloin Potilasvakuutuskeskuksen olisi viimeistään aloitettava asian selvittäminen. Potilasvakuutuskeskuksen olisi aloitettava asian selvittäminen viipymättä ja viimeistään seitsemän arkipäivän kuluessa korvausasian vireille tulosta. Säännös koskisi uuden vahinkoasian lisäksi myös asian uudelleen käsittelypyyntöjä. Tälläkin pyritään nopeuttamaan päätöksen antamista korvausasiassa ja estämään se, että pykälän tarkoittama määräaika siirtyisi sen vuoksi, ettei Potilasvakuutuskeskus ryhdy selvittämään asiaa. Siihen, että selvitys tulee tehdä viivytyksettä, kuuluu muun muassa se, että kaikki tarvittavat selvitykset pyritään hankkiman mahdollisuuksien mukaan samalla kertaa. Lisäksi Potilasvakuutuskeskuksen on huolehdittava asian riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot ja selvitykset. Tämä tarkoittaa sitä, että Potilasvakuutuskeskuksen olisi selvitettävä, onko sille ilmoitetussa vahinkotapahtumassa kysymys korvaukseen oikeuttavasta potilasvahingosta ja mihin korvauksiin se oikeuttaa. Selvittely voi kuitenkin viivästyä hyväksyttävän esteen takia, kuten siksi, että vahinkotapahtuman korvattavuuden tai vahingon määrän selvittämiseksi joudutaan keräämään sairauskertomustietoja useista eri terveydenhuollon toimintayksiköistä pitkältä ajanjaksolta. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin päätöksen antamista koskevasta määräajasta. Pykälän mukaan Potilasvakuutuskeskuksen on suoritettava korvaus tai ilmoitettava, ettei korvausta suoriteta, joutuisasti ja viimeistään kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun se on saanut 32 §:ssä tarkoitetut asiakirjat ja tiedot ja muun riittävän selvityksen. Muulla riittävällä selvityksellä tarkoitetaan muun muassa Potilasvakuutuskeskuksen 1 momentissa tarkoitetun selvitysvelvollisuuden perusteella oma-aloitteisesti hankkimaa selvitystä, kuten ulkopuolisen asiantuntijalausunnon hankkimista. Myös ratkaisusuosituksenpyytäminen Potilasvahinkolautakunnalta 40 §:n perusteella olisi osa riittävän selvityksen hankkimista ja määräaika alkaisi vasta näihin toimenpiteisiin kuluneen ajan päätyttyä. 

Edellä mainittu kolmen kuukauden määräaika ilmenee välillisesti voimassaolevan lain 10 a § momentista, jossa säädetään viivästyneelle korvaukselle maksettavasta korvauksen korotuksesta. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin korvauksen suorittamisesta siinä tapauksessa, että korvauksen suuruus on epäselvä. Potilasvakuutuskeskus olisi tällöin velvollinen suorittamaan korvauksen riidattoman osan kolmen kuukauden määräajassa. Ehdotettu säännös vastaa vakuutussopimuslain 70 §:n 4 momenttia. 

34 §. Korvauksen suorittaminen vajaavaltaiselle. Pykälän mukaan Potilasvakuutuskeskuksen olisi tietyissä tilanteissa ilmoitettava holhousviranomaiselle vajaavaltaiselle suoritettavasta vakuutuskorvauksesta. Ilmoitusvelvollisuus koskisi tilanteita, joissa suoritettavan korvauksen kokonaismäärä olisi suurempi kuin 1000 euroa ja korvaus käsittäisi vakuutustapahtuman aiheuttamien muiden suoritusten kuin kustannusten tai varallisuuden menetysten korvaamisen. Ilmoitus tulisi tehdä vajaavaltaisen kotikunnan holhousviranomaiselle. Säännös on uusi ja vastaa jo nykyisin potilasvakuutukseen sovellettavaa vakuutussopimuslain 70 §:n 2 momenttia. 

Ilmoitusvelvollisuus ei koskisi korvauksia, joissa on kysymys vakuutustapahtuman aiheuttamien kustannusten tai varallisuuden menetysten korvaamisesta. Ilmoitusta ei tarvitsisi tehdä esimerkiksi sairaalamaksuista, lääkärinpalkkioista tai lääkekuluista. Holhouslautakunnalle on ilmoitettava sellaisista korvauksista, jotka lisäävät vajaavaltaisen varallisuutta. 

35 §. Päätöksen perusteleminen ja tiedoksi antaminen. Pykälässä säädettäisiin päätöksen perustelemisesta ja tiedoksi antamisesta. Hallintolain 45 §:ää, jossa säädetään muun muassa velvollisuudesta perustella päätös sekä siitä milloin päätöksen perustelut voidaan jättää esittämättä, sovelletaan myös Potilasvakuutuskeskuksen potilasvakuutuslain nojalla antamiin päätöksiin. Perusteluilla on merkitystä erityisesti silloin, kun potilasvahinkoa koskevassa asiassa annetaan osittain tai kokonaan kielteinen päätös. Potilasvakuutuskeskuksen perusteluvelvollisuus vielä korostuu, jos kielteinen päätös poikkeaa esimerkiksi vahinkoa kärsinyttä hoitaneen lääkärin syy-yhteyteen tai työkykyyn liittyvistä arvioista. Tällöin päätöksessä tulisi tuoda esille erityisesti ne lääketieteelliset ja tapahtumaolosuhteita koskevat perustelut, joilla korvaus evätään kokonaan tai osittain. Jos korvaus evätään niukoin perusteluin, vahinkoa kärsineelle voi syntyä käsitys siitä, ettei kaikkea hänen ja hoitavan lääkärin toimittamaa terveydentila- tai tapahtuma- ja olosuhdetietoa ole otettu riittävällä tavalla huomioon korvausasiaa ratkaistaessa. Tämän vuoksi pykälään ehdotetaan lisättäväksi muiden lakisääteisiä vakuutuksia koskevien lakien tavoin erityissäännös potilasvahinkoja koskevien korvauspäätösten perustelemisesta. 

Pykälän mukaan potilasvahinkoja koskevan korvauksen osittain tai kokonaan epäävän päätöksen perusteluihin olisi erityisesti merkittävä ne seikat, joihin päätös keskeisiltä osin perustuu, kuten korvausoikeuden lääketieteelliseen arviointiin keskeisesti vaikuttaneet tapahtuma- ja olosuhdetiedot, tutkimuslöydökset ja niiden perusteella tehdyt johtopäätökset. Säännöksellä pyritään siihen, että Potilasvakuutuskeskus kirjaisi nykyistä selkeämmin päätöksen perusteena olevat tapahtuma- ja olosuhdetiedot, lääketieteelliset seikat ja niiden pohjalta tehdyn arvioinnin ja johtopäätökset. Perustelujen avulla vahinkoa kärsinyt voisi arvioida, kannattaako päätöksestä pyytää ratkaisusuositusta potilasvahinkolautakunnalta tai kannattaako päätökseen hakea muutosta tuomioistuimisessa. Vahinkoa kärsinyt voi helpommin hyväksyä kielteisen päätöksen, jos epäyksen syyt ilmenevät selkeästi päätöksen perusteluista. Hyvin perustellut päätökset voivat siten vähentää potilasvahinkolautakunnassa ja tuomioistuimissa käsiteltävien asioiden määrää. Potilasvakuutuskeskuksen olisi annettava päätöksensä tiedoksi lähettämällä se asianosaisille, joita ovat vahinkoa kärsineen lisäksi usein myös vakuutuksenottajat niiden ilmoittamaan osoitteeseen. Sen sijaan hoidon antanut terveydenhuollon ammattihenkilö, terveydenhuollon toimintayksikkö tai asiantuntijalausunnon antanut lääkäri eivät ole asianosaisia. Todisteellista tiedoksi antamista ei siten edellytettäisi. Päätöksen sähköiseen tiedoksiantoon sovellettaisiin lakia sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa. 

Pykälän 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksella olisi salassapitosäännösten estämättä oikeus lähettää päätös tiedoksi hoidon antaneelle terveydenhuollon ammattihenkilölle, hoidon antaneelle terveydenhuollon toimintayksikölle ja asiatuntijalausunnon antaneelle lääkärille. Jos terveydenhuollon toimintayksikössä työskentelee itsenäisiä ammatinharjoittajia, päätös voidaan lähettää sekä toimintayksikölle että ammatinharjoittajalle. Säännös on uusi ja tarpeen, koska edellä mainitut tahot eivät ole korvausasian asianosaisia ja siten oikeutettuja päätöksen tiedoksisaantiin. Potilasturvallisuuden ja ammatillisen kehittymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että esimerkiksi potilasvahinkoasiassa lausunnon antanut asiantuntijalääkäri, terveydenhuollon ammattihenkilö tai toimintayksikkö saavat tietää, onko kyseessä todettu olevan potilasvahinko. 

36 §. Väärät tiedot vakuutustapahtuman jälkeen. Pykälän mukaan potilasvahingosta suoritettavaa korvausta voitaisiin alentaa tai evätä, mikäli korvauksenhakija on vakuutustapahtuman jälkeen antanut vilpillisesti Potilasvakuutuskeskukselle vääriä tai puutteellisia tietoja. Väärän tai puutteellisen tiedon tulee koskea seikkaa, jolla on Potilasvakuutuskeskuksen vastuun selvittämisen kannalta merkitystä. Vilpillisyys edellyttää tietoisuutta tiedon virheellisyydestä ja sen merkityksestä korvauksenhakijalle sekä hyötymistarkoitusta. Potilasvakuutuksessa hakija voi menetellä vilpillisesti, jos hän esimerkiksi selostaa henkilövahingon aiheuttaneen tapahtuman totuudenvastaisesti potilasvahinkona saadakseen suuremman korvauksen kuin jonkun muun vakuutuksen perusteella. Pykälän mukaan korvausta voidaan alentaa tai se voidaan evätä sen mukaan kuin olosuhteet huomioon ottaen on kohtuullista. Harkinnassa voidaan muun muassa ottaa huomioon, kuinka huomattavaa hyötyä vilpillä tavoiteltiin, menettelyn törkeysaste muutoin sekä vilpin käyttöön johtaneet syyt. Säännös on uusi ja se vastaa asiasisällöltään sitä vastaavaa vakuutussopimuslain 72 §:ää. 

37 §. Liikenne- ja potilasvahinkolautakunta. Pykälässä todettaisiin lainsäädännön informatiivisuuden lisäämiseksi, että lautakunnan asettamista, jäseniä, hallintoa ja toiminnan rahoittamista koskevat säännökset sisältyisivät liikenne- ja potilasvahinkolautakunnasta annettuun lakiin. 

38 §. Oikeus pyytää ratkaisusuositusta liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalta. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuksenottaja, terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittava, vahinkoa kärsinyt, ja muu korvaukseen oikeutettu kuten esimerkiksi vahinkoa kärsineen leski, voivat pyytää ratkaisusuositusta liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalta. Ratkaisusuositusta voi pyytää vasta sen jälkeen, kun Potilasvakuutuskeskus on antanut päätöksen ja suositus on pyydettävä yhden vuoden kuluessa korvauspäätöksen antamisesta. Säännös määräajasta on uusi ja tarpeen, koska voimassaolevassa laissa ei ole säännelty sitä, missä ajassa korvauspäätöksen antamisen jälkeen ratkaisusuositusta olisi pyydettävä. Lisäksi vakuutusyhtiö voisi pyytää ratkaisusuositusta takautumisoikeutta sekä vastuunjakoa vakuutusten välillä koskevassa asiassa. 

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että silloin, kun korvausasian tiedetään olevan vireillä tuomioistuimessa tai asia on jo ratkaistu tuomioistuimessa. Asiaa ei saisi ratkaistulta osin käsitellä lautakunnassa. 

Pykälän 3 momentin mukaan myös Potilasvakuutuskeskus voisi pyytää lautakunnalta ratkaisusuositusta ennen korvausasian ratkaisemista. Niistä korvausasioista, joista Potilasvakuutuskeskuksella olisi velvollisuus pyytää lautakunnalta ratkaisusuositusta, säädettäisiin 40 §:ssä. 

Vakuutuslaitos voisi pykälän 3 momentin mukaan pyytää lautakunnalta ratkaisusuositusta korvauksen takautumisoikeutta koskevassa asiassa. Säännös koskisi vakuutusyhtiöiden lisäksi muitakin vakuutuslaitoksia, kuten sellaisia eläkelaitoksia, jotka eivät ole vakuutusyhtiöitä. Lausunnon pyytäminen tulisi kysymykseen silloin, kun vakuutusyhtiö katsoo maksettuaan korvauksen muun vakuutuksen perusteella, että kysymyksessä on potilasvahingoksi katsottava vahinkotapahtuma ja esittää Potilasvakuutuskeskukselle takaisinsaantivaatimuksen ja keskus kieltäytyy maksamasta sille korvausta. 

39 §. Oikeus pyytää lausunto liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalta. Asianosainen ja tuomioistuin voisivat pyytää potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa korvausasian ollessa vireillä tuomioistuimessa. Lautakunnan päätöstä kutsuttaisiin siten nykytilan mukaisesti lausunnoksi silloin, kun sitä pyydetään tuomioistuimessa vireillä olevasta korvausasiasta. 

40 §. Velvollisuus pyytää ratkaisuositusta liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalta. Pykälässä säädettäisiin niistä korvausetuuksista, joiden osalta Potilasvakuutuskeskus on velvollinen pyytämään lautakunnalta ratkaisusuosituksen ennen korvausasian ratkaisua. Menettelyn tarkoituksena on turvata vahinkoa kärsineen oikeusturva ja osin myös korvauskäytännön yhdenmukaisuus henkilövahinkoa kärsineelle maksettavissa merkittävimmissä korvausetuuksissa. Jos korvausasiassa on annettu tuomioistuimen lainvoimainen tuomio, ei Potilasvakuutuskeskus pyytäisi ratkaisusuositusta. 

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan Potilasvakuutuskeskuksen on pyydettävä potilasvahinkolautakunnalta ratkaisusuositus, kun asia koskee pysyvän työkyvyttömyyden taikka kuoleman perusteella suoritettavaa jatkuvaa korvausta tai sen sijasta suoritettavaa jatkuvan korvauksen kertakaikkista pääoma-arvoa. Lausuntoa olisi pyydettävä momentin 2 kohdan mukaan myös, kun asia koskee jatkuvan korvauksen korottamista tai alentamista vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:n perusteella. 

Potilasvakuutuskeskuksen tulisi lisäksi momentin 3 kohdan mukaan pyytää ratkaisusuositus silloin, kun kyseessä on virheellinen korvauspäätös ja keskus katsoo, että päätöstä tulisi korjata asiainosaisen vahingoksi eikä asianosainen anna suostumusta virheen korjaamiseen. Suositusta ei kuitenkaan tarvitse pyytää, jos virhe on ilmeinen ja se on aiheutunut asianosaisen omasta menettelystä tai jos kysymyksessä on ilmeinen kirjoitus- tai laskuvirhe. Ehdotettu kohta olisi uusi ja siinä säädettäisiin vain velvollisuudesta pyytää suositus. Asia- ja kirjoitusvirheen korjaamisen edellytyksen määräytyisivät hallintolain säännösten perusteella. 

Pykälän 2 momentin mukaan, jos Potilasvakuutuskeskuksen päätös poikkeaa lautakunnan 1 momentin perusteella antamasta ratkaisusuosituksesta korvauksensaajan vahingoksi, suositus on liitettävä Potilasvakuutuskeskuksen päätökseen. Tämä tieto on tärkeä korvauksensaajalle, koska se voi vaikuttaa hänen arvioonsa siitä, hakeeko hän muutosta saamaansa päätökseen. Päätös olisi tällöin annettava tiedoksi myös lautakunnalle. 

41 §. Asian käsittely liikenne- ja potilasvahinkolautakunnassa. Pykälän mukaan liikenne- ja potilasvahinkolautakunta saisi nykytilan mukaisesti käsitellä korvausasian myös korvausperusteen osalta, vaikka ratkaisusuositusta pyydetään vain korvausmäärän osalta. Säännös on poikkeus siitä yleisestä oikeusperiaatteesta, jonka mukaan muutoksenhaku tai muun oikeussuojan hakeminen päätökseen ei saisi johtaa asianosaisen kannalta epäedullisempaan ratkaisuun. Toisaalta potilasvahinkoasiaa ratkaistaessa otetaan kantaa myös siihen, onko terveydenhuollon ammattihenkilö toiminut vakiintuneen ammattistandardin mukaan, mihin lautakunnan tulisi voida ottaa kantaa kaikissa sen käsittelyyn tulevissa tapauksissa kantaa. 

Pykälään otettaisiin lisäksi virke koskien tilanteita, joissa lautakunta on todennut, ettei korvausperustetta ole. Potilasvakuutuskeskus ei saisi näissä tilanteissa periä takaisin vahinkoa kärsineelle jo maksettua korvausta. Lautakunnan oikeus käsitellä oma-aloitteisesti korvausasia pyydettyä laajemmin on poikkeus muissa lautakunnissa ja tuomioistuimissa yleisesti noudatetusta säännöstä. Säännös on siksi tarpeen vahinkoa kärsineen oikeusvarmuuden turvaamiseksi. 

42 §. Korvauksen viivästyminen. Pykälän 1 momentin mukaan potilasvahingosta suoritettavan korvauksen viivästyessä Potilasvakuutuskeskuksen on maksettava viivästynyt korvaus viivästysajalta korotettuna. Viivästyskorotus määräytyy korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan. Velvollisuus maksaa korvaus korotettuna ei kuitenkaan koske lakisääteistä vakuutusta harjoittavien vakuutus- ja eläkelaitosten välisiä yhteensovitukseen eikä takautumisoikeuteen perustuvia suorituksia. Potilasvakuutuskeskuksen tulee maksaa viivästyskorvaus omatoimisesti. 

Pykälän 2 momentin mukaan viivästyskorotusta on maksettava siitä lähtien, kun yli kolme kuukautta on kulunut päivästä, jona Potilasvakuutuskeskuksen olisi tullut maksaa korvaus 33 §:n perusteella. Jos selvitystä on pidettävä riittämättömänä ainoastaan velan määrän osalta, viivästyskorotusta on kuitenkin maksettava sille velan määrälle, jota kohtuudella voidaan pitää selvitettynä. Saman päätöksen perusteella myöhemmin suoritettavalle korvauserälle viivästyskorotus lasketaan kuitenkin eräpäivästä. 

Pykälän 3 momentin mukaan, milloin korvausta ei ole voitu vahinkoa kärsineestä johtuvasta syystä maksaa oikeassa ajassa, Potilasvakuutuskeskus ei ole velvollinen maksamaan viivästyskorotusta pidemmältä ajalta kuin siitä seuraavasta päivästä, jona este Potilasvakuutuskeskuksen tieten on lakannut. Jos korvauksen suorittaminen viivästyy lain säännöksen johdosta taikka yleisen liikenteen tai maksuliikenteen keskeytymisen taikka muun senkaltaisen ylivoimaisen esteen vuoksi, Potilasvakuutuskeskus ei ole velvollinen maksamaan viivästyskorotusta tällaisen esteen aiheuttamalta viivästysajalta. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että viivästyskorotusta, jonka määrä on pienempi kuin 8 euroa, ei makseta. Rahamäärä tarkistetaan kalenterivuosittain työntekijän eläkelain 96 §:ssä tarkoitetulla palkkakertoimella. 

43 §. Korvauksensaajan ilmoitusvelvollisuus. Pykälän mukaan korvauksensaaja olisi velvollinen viipymättä ja oma-aloitteisesti ilmoittamaan Potilasvakuutuskeskukselle henkilövahingoista maksettavan korvauksen määräämisen perusteena olleiden olosuhteiden muutoksista. Säännös on tarpeen, jotta voidaan varmistaa korvausetuuden lainmukaisuus korvauksensaajan elämäntilanteen tai terveydentilan muuttuessa. Ilmoitusvelvollisuus olisi olemassa vain, jos ilmoitusvelvollisuudesta on mainittu Potilasvakuutuskeskuksen antamassa korvauspäätöksessä. Tieto ilmoitusvelvollisuudesta voidaan antaa korvauspäätöksen sisältöosassa tai vaihtoehtoisesti se voidaan antaa myös päätökseen kuuluvassa erillisessä liitedokumentissa, jossa muutoinkin korvauksensaajalle annetaan ohjeita esimerkiksi ansionmenetyskorvaukseen liittyvistä menettelyistä. 

Ilmoitusvelvollisuus liittyisi pääsääntöisesti toistuvasti suoritettaviin korvauksiin. Näitä korvauksia ovat muun muassa määräaikaisesti ja pysyvästi eli toistaiseksi jatkuvan työkyvyttömyyden johdosta vahinkoa kärsineelle maksettava ansionmenetyskorvaus. Ilmoitusvelvollisuus koskisi myös muille korvaukseen oikeutetuille kuin vahinkoa kärsineelle maksettavia jatkuvia korvauksia. Näitä ovat muun muassa perhe-eläke eli elatuksen menetyksen korvaus, sekä vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d §:n johdosta maksettavat ansionmenetyskorvaukset. Ilmoitusvelvollisuus koskisi myös ehdotetun lain 25—27 §:ien mukaisia ammatillisen kuntoutuksen korvauksia. 

Olosuhteita, jotka vaikuttavat korvauksen määräämiseen, ovat esimerkiksi korvauksensaajan terveydentilan ja työkyvyn muutokset, mahdolliset muut ansiotulot ja niiden muutokset, sekä asuinpaikan, asumisolosuhteiden ja perhesuhteiden muutokset. Potilasvakuutuskeskus ei voi kuitenkaan edellyttää korvauksensaajaa ilmoittamaan sellaisista seikoista, jotka ovat Potilasvakuutuskeskuksen tiedossa korvauspäätöstä tehtäessä, kuten esimerkiksi se, että edunsaajien lukumäärä muuttuu ajan kuluessa. 

Kun korvauksensaaja ilmoittaa Potilasvakuutuskeskukselle korvauksen määräämisen perusteen olosuhdemuutoksesta, Potilasvakuutuskeskus selvittää ja arvioi vahingonkorvauslain 5 luvun 8 § huomioiden olosuhdemuutoksen merkityksen korvaukseen. Jos olosuhdemuutoksen merkitys vaikuttaa korvauksen määrään siten, että sen korottaminen tai alentaminen on aiheellista, on Potilasvakuutuskeskus velvollinen tekemään tästä esityksen liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalle 40 § 1 momentin 2 kohdan perusteella. Jos korvauksen alentaminen takautuvasti on aiheellista, Potilasvakuutuskeskus voisi vaatia korvauksensaajalle liikaa maksettuja korvauksia takaisin perusteettoman edun palautuksena. 

44 §. Ammatillisen kuntoutuksen keskeytyminen. Pykälässä säädettäisiin ammatillisen kuntoutuksen keskeytymisen vaikutuksesta ansionmenetyskorvauksen maksamiseen. Jos kuntoutus keskeytyisi, kuntoutustarpeen ja -mahdollisuuksien selvittäminen keskeytyisi tai kuntoutuksen alkaminen viivästyisi vahingoittuneesta riippuvasta syystä, joka ei ole korvattavan vamman tai sairauden seurausta, keskeytymisen tai viivästymisen ajalta ei pykälän mukaan maksettaisi ansionmenetyskorvausta. Säännöksen tarkoituksena on edistää vahingoittuneen kuntoutumista ja paluuta työelämään. Säännös tarkoittaisi eräissä tilanteissa sitä, että vahingoittuneelle ei maksettaisi keskeytymisen tai viivästymisen ajalta täysimääräistä ansionmenetyskorvausta, vaan ansionmenetyskorvausta maksettaisiin tältä ajalta yksinomaan työkyvyn heikentymisen perusteella. Kysymyksessä olisi korvauksen tarkistaminen olosuhdemuutoksen johdosta. Tieto kuntoutuksen keskeytymisestä voisi tulla vakuutuslaitokselle esimerkiksi kuntoutuslaitoksesta. Kuntoutuskorvausta saavan vahingoittuneen on myös itse ilmoitettava kuntoutuksen keskeytymisestä tai olennaisesta viivästymisestä. 

45 §. Potilasvakuutuskeskuksen takautumisoikeus vahingonaiheuttajaa kohtaan. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa Potilasvakuutuskeskukselle siirtyisi vahinkoa kärsineen oikeus saada niin sanotulta kolmannelta henkilöltä eli henkilöltä, joka on vahingonkorvausvastuussa vahingosta, korvausta Potilasvakuutuskeskuksen maksamaan määrään asti. Säännös vastaa tältä osin voimassaolevan lain 9 §:n 2 momenttia. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa vahingon aiheuttanut kolmas henkilö on yksityishenkilö taikka työntekijä, virkamies tai näihin vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n mukaan rinnastettava muu henkilö, Potilasvakuutuskeskuksen takautumisoikeus edellyttäisi tällöin vahingon aiheuttamista tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimassaolevasta laista poiketen muilta vahingonaiheuttajilta korvausta voitaisiin vaatia myös törkeää lievemmän huolimattomuuden tilanteissa. 

Takautumisoikeuteen ehdotetaan säädettäväksi lisäksi toinen rajoitus. Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös siitä, että takautumisoikeutta ei olisi sitä kohtaan, jonka potilasvakuutuksesta vahinko on korvattu. Säännös ei koskisi vain sitä, joka on vakuutuskirjassa merkitty vakuutuksenottajaksi, vaan myös niitä terveyden- tai sairaanhoidon harjoittajia, joiden toiminta on vakuutettu jonkun muun toiminnan harjoittajan ottamasta potilasvakuutuksesta. Takautumisoikeus olisi tällöinkin olemassa, jos vahinko on aiheutettu tahallisesti tai törkeällä tuottamuksella. 

Työnantaja voi olla korvausvastuussa vahinkoa kärsinyttä kohtaan joko oman tuottamuksen tai isännänvastuun perusteella. Tilanteissa, joissa potilasvahinko olisi korvattu vahingonaiheuttaneen työnantajan ottamasta potilasvakuutuksesta, takautumisoikeus kohdistuisi vahingon aiheuttaneen työntekijän tai virkamiehen työnantajaan siten vain tapauksissa, joissa työntekijä tai virkamies on työssään aiheuttanut vahingon törkeällä tuottamuksella tai tahallisesti. 

46 §. Potilasvakuutuskeskuksen takautumisoikeus muuta etuuden maksajaa kohtaan. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen takautumisoikeudesta tilanteissa, joissa potilasvakuutus on toissijainen, mutta jostain muusta korvausjärjestelmästä on jo ehditty maksaa tästä huolimatta korvausta tai etuutta. Näissä tapauksissa vahinkoa kärsineen oikeus saada korvausta siirtyisi Potilasvakuutuskeskukselle siihen määrään saakka kuin korvauksen tai etuuden maksaja on korvausta suorittanut. Säännöstä sovellettaisiin myös niissä tilanteissa, jossa Potilasvakuutuskeskus on maksanut korvausta 1 §:n 2 momentin perusteella ulkomailla sattuneen potilasvahingon johdosta ja vahinkoa kärsineellä olisi oikeus saada korvausta jonkin muun maan lain potilasvakuutus- tai muusta korvausjärjestelmästä. Takautumisoikeuden käyttäminen on tärkeää, jotta lopullinen korvausmeno voidaan kohdistaa vahingon aiheuttaneeseen tahoon. Erityisen tärkeää takautumisoikeuden käyttäminen on niissä tilanteissa, jossa Potilasvakuutuskeskus on maksanut korvausta 23 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan potilaaseen kiinteästi asennetun laiteen turvallisuuspuutteen johdosta, koska muutoin laitteen valmistajat ja maahantuojat vapautuvat lakiin perustuvasta tuotevastuustaan. 

Koska potilasvakuutus on ensisijainen lakisääteiseen eläkejärjestelmään nähden, Potilasvakuutuskeskukselle ei kuitenkaan siirry korvauksen hakijan oikeus vaatia korvausta tai etuutta työntekijän eläkelain 3 §:ssä tarkoitettujen lakien perusteella. 

Korvausoikeus ei siirtyisi myöskään siltä osin kuin kysymys on vahinkoa kärsineen oikeudesta saada korvausta eduskunnan käsiteltävänä olevan vammaispalvelulain nojalla. Säännös vastaa voimassaolevaa lakia. Koska jatkossa vammaispalvelulain mukaista takautumisoikeutta ei olisi Potilasvakuutuskeskusta kohtaan, kustannukset jäisivät aina siihen järjestelmään, josta vahinkoa kärsinyt on saanut korvausta. 

47 §. Vakuutuslaitoksen takautumisoikeus Potilasvakuutuskeskusta kohtaan. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuslaitoksen takautumisoikeus koskisi liikennevakuutuslain (460/2016), tapaturma- ja ammattitautilain (459/2015), maatalousyrittäjien tapaturma- ja ammattitautilain (873/2015), urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain (276/2009) sotilastapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta annetun lain (1521/2016), tapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta kriisinhallintatehtävissä ja sotilaallisesta kriisinhallinasta annetun lain (1522/2016) perusteella maksettuja korvauksia. Tällaisia korvauksia olivat esimerkiksi tarpeelliset sairaanhoitokustannukset ja muut vahingosta aiheutuneet tarpeelliset kulut, hautauskulut, kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta ja pysyvästä haitasta maksettavat korvaukset sekä ammatilliseen kuntoutukseen liittyvät korvaukset, joihin korvauksen saajalla olisi potilasvakuutuslain oikeus riippumatta siitä, että sama oikeus syntyy muun lain nojalla. Vahinkoa kärsineen oikeus edellä mainittuihin korvauksiin siirtyisi korvauksen suorittaneelle vakuutusyhtiölle siltä osin kuin vahinkoa kärsineellä olisi niihin oikeus potilasvakuutuslain mukaan. 

Voimassaolevan lain 9 §:n 1 momentin säännöksestä poiketen vakuutusyhtiöllä, joka on maksanut korvausta vapaaehtoisen vastuuvakuutuksen perusteella, olisi oikeus saada takaisin maksamiensa sairaanhoitokustannusten lisäksi myös muut edellä mainitut korvaukset. Tämä on perusteltua, koska vastuuvakuutusta ei voida rinnastaa lisäturvaa antaviin vapaaehtoisiin henkilövakuutuksiin, vaan se antaa useimmiten vahingon aiheuttajalle vastaavaa turvaa vahingonkorvausvastuun varalta, jota varten myös potilasvakuutus on olemassa. Mikäli vakuutusyhtiö olisi sen sijaan suorittanut korvausta tuotevastuuvakuutuksen perusteella esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jossa vakuutuksenottajana on ollut potilasvahingon aiheuttaneen terveydenhuollon laitteen tai tarvikkeen valmistaja taikka maahantuoja, ei tuotevastuuvakuutuksen antaneella vakuutusyhtiöllä olisi takautumisoikeutta. Takautumisoikeuden antaminen olisi vastoin tavoitetta kanavoida lopullinen korvausvastuu vahingonkorvausvelvolliselle silloin, kun terveyden- ja sairaanhoidon harjoittajan ei voida osoittaa toimineen ammattistandardin vastaisesti. Vakuutuksenottajan takautumisoikeus Potilasvakuutuskeskusta kohtaan ei koskisi myöskään lääkevahinkovakuutusta, joka kattaa lääkkeen valmistajan tuotevastuun. 

Eläkelaitoksella, joka on työntekijän eläkelain 3 §:ssä tarkoitettujen lakien perusteella maksanut vahinkoa kärsineelle työeläke-etuutta, on oikeus saada takaisin se osa ansionmenetyksen tai elatuksen menetyksen perusteella suoritettavasta korvauksesta, johon vahinkoa kärsineellä olisi tämän lain nojalla ollut oikeus. Potilasvakuutus olisi siten työeläkelakien mukaisiin ansion- ja elatuksen menetysetuuksiin nähden ensisijainen korvausjärjestelmä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että vakuutuslaitoksella, joka on vapaaehtoisen henkilövakuutuksen nojalla maksanut korvausta sairauskustannuksista, olisi oikeus saada takaisin se osuus korvauksista, johon vahingonkärsineellä olisi tämän lain nojalla ollut oikeus. Vastuuvakuutuksesta säädettäisiin pykälän 1 momentissa. 

5 luku Jakojärjestelmä

48 §. Jakojärjestelmä ja siitä katettavat kustannukset. Pykälässä säädettäisiin vakuutusyhtiöiden osallistumisesta pykälässä tarkoitettujen kustannusten rahoitukseen niin sanotun jakojärjestelmän kautta. Pykälä vastaisi asiasisällöltään osittain voimassa olevan lain 10 b §:ää. Jakojärjestelmän käyttöalaa ehdotetaan kuitenkin laajennettavaksi, minkä jälkeen potilasvakuutuksen jakojärjestelmä vastaisi vakuutusjärjestelmien erityispiirteistä johtuvia eroja lukuun ottamatta liikennevakuutuslain ja työtapaturma- ja ammattitautilain jakojärjestelmää koskevaa sääntelyä. 

Pykälän 1 momentin mukaan potilasvakuutusta harjoittavien vakuutusyhtiöiden on osallistuttava vuosittain Potilasvakuutuskeskuksen kunakin vuonna maksamien, 2 momentin mukaisten jakojärjestelmäkustannusten kattamiseen vakuutusmaksutulon mukaisessa suhteessa. Asiasisällöltään tämä vastaa samaa mitä voimassa olevan lain 10 b §:n 1 momentissa säädetään potilasvakuutusta harjoittavien yhtiöiden velvollisuudesta osallistua jakojärjestelmäkustannusten kattamiseen. 

Pykälän 2 momentin kohdissa 1—5 säädettäisiin jakojärjestelmäkustannuksista. Momentin 2 kohta vastaa asiasisällöltään, mitä voimassa olevan lain 10 b §:n 1 momentissa säädetään jakojärjestelmällä rahoitettavista kustannuksista. Kohdat 1, 3, 4 ja 5 ovat uusia, joten jakojärjestelmän käyttöalaa ehdotetaan laajennettavaksi. 

Momentin 1 kohdan mukaan jakojärjestelmällä rahoitettaviin kustannuksiin kuuluisivat myös Potilasvakuutuskeskuksen 22 §:n 3 momentin mukaisesti maksamat vakuuttamattoman terveyden- tai sairaanhoidon yhteydessä sattuneista vahinkotapahtumista aiheutuneet kustannukset ilman tämän momentin 2—5 kohtien korvauksia, joista määrästä on vähennetty 19 ja 20 §:n nojalla vakuuttamattomuuden perusteella saadut maksut. Potilasvakuutuskeskus vastaa vahingosta lain 22 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan silloin, kun terveydenhuollon ammattihenkilö antaa apua auttamisvelvollisuuden perusteella. Lain 22 §:n 3 momentin 2 kohdan mukaan Potilasvakuutuskeskus vastaa vahingosta sellaisessa tapauksessa, että vakuutuksen ottaminen on laiminlyöty. Laiminlyöntitapauksessa joutuu vakuuttamisvelvollisuutensa laiminlyönyt suorittamaan Potilasvakuutuskeskukselle korotetun vakuutusmaksun 19 ja 20 §:n mukaisesti. Potilasvakuutuskeskuksen maksamat korvaukset rahoitetaan nykyisin jakojärjestelmään kuuluvia korvauksia lukuun ottamatta vakuutusyhtiöiden keskukselle kustannusten kattamiseksi vuosittain maksamalla maksulla siltä osin, kun Potilasvakuutuksen vakuuttamattomuuden perusteella perimät maksut eivät riitä. Vakuutusyhtiöiden rahoitusvastuu Potilasvakuutuskeskuksen vastuulla olevista vahingoista vastaa luonteeltaan jakojärjestelmää, minkä vuoksi nämä korvaukset olisi perusteltua siirtää kaikilta osin jakojärjestelmärahoitteisiksi. Keskuksen vastuulla olevien vahinkojen kustannusten siirtäminen jakojärjestelmään yksinkertaistaisi kustannusten rahoitusta ja sen huomioon ottamista vakuutusyhtiöiden tilinpäätöksessä. 

Momentin 2 kohdan mukaan jakojärjestelmän kautta kustannettaisiin edelleen 28 §:ssä tarkoitetut jatkuviin korvauksiin liittyvät indeksitarkistukset. 

Momentin 3 kohdassa säädetään eräiden yli yhdeksän vuotta sitten sattuneiden vahinkojen johdosta maksettavien korvausten sisällyttämisestä jakojärjestelmäkustannuksiin. Kohdan mukaan jakojärjestelmällä katetaan sellaiset tämän lain mukaan korvattavat vahingonkorvauslain (412/1974) 5 luvun 2 §:ssä tarkoitetut tarpeellisen sairaanhoidon kustannukset ja muut tarpeelliset kulut, jotka maksetaan, kun vahinkotapahtuman sattumispäivää seuraavan kalenterivuoden alusta on kulunut yli yhdeksän vuotta. 

Momentin 4 kohdan mukaan jakojärjestelmän kautta kustannettaisiin sellaiset 25 ja 26 §:issä tarkoitetun kuntoutuksen korvaukset, jotka maksetaan, kun vahinkotapahtuman sattumispäivää seuraavan kalenterivuoden alusta on kulunut yli yhdeksän vuotta. 

Momentin 5 kohdassa säädettäisiin, että jakojärjestelmäkustannuksiin kuuluisivat jatkossa myös korvaukset 3 momentissa tarkoitetusta suurvahingosta 4 momentin mukaisesti. 

Voimassa olevassa potilasvakuutuslaissa maksettaville henkilövahinkokorvauksille ei ole asetettu euromääräistä ylärajaa eli niin sanottua korvauskattoa. Yksittäisessä vahinkotapahtumassa voi kuitenkin vahingoittua suuri määrä henkilöitä. Esimerkiksi vakava sairaalapalo voisi olla yksittäinen merkittäviä henkilövahinkoja aiheuttava vahinkotapahtuma. Mahdollista on myös, että yhdelle poikkeuksellisen suurituloiselle vahinkoa kärsineelle henkilölle voi tulla maksettavaksi vastaisuudessa ansionmenetyskorvauksia jopa kymmeniä miljoonia euroja. Korvauskaton puuttuminen on ongelmallista vakuutusyhtiöiden vastuunkantokyvylle olennaisen jälleenvakuutussuojan kannalta, koska rajoittamatonta jälleenvakuutussuojaa ei kansainvälisillä jälleenvakuutusmarkkinoilla ole välttämättä tarjolla. Tämän vuoksi 3 momentissa ehdotetaan 20 miljoonan euron vahinkotapahtumakohtaista rajaa, jonka ylittävät korvaukset ilman muita jakojärjestelmäkorvauksia ja korvausten hoitokuluja rahoitettaisiin jakojärjestelmästä. Näin menetellen ei heikennettäisi korvauksensaajien asemaa, mutta saataisiin kiinteä vahinkokohtainen yläraja, joka vähentäisi jälleenvakuutussuojan hankkimisen kustannuksia. 

Pykälän 4 momentin mukaan suurvahinkorajaa laskettaessa ei kuitenkaan otettaisi huomioon jakojärjestelmällä 2 momentin 1—4 kohtien perusteella rahoitettavia korvauksia. Lisäksi vähennettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen 45 ja 46 §:ssä säädetyn takautumisoikeuden perusteella saamat suoritukset. Momentin mukaan suurvahingon korvaukset otetaan huomioon vain siltä osin kuin nämä korvaukset ylittävät suurvahinkorajan. Jos samassa suurvahingossa on syntynyt usean vakuutusyhtiön myöntämien potilasvakuutusten perusteella korvattavia potilasvahinkoja, suurvahingon korvaukset otetaan huomioon sitten, kun kaikkien vakuutusyhtiöiden myöntämien vakuutusten perusteella samasta suurvahingosta maksetut korvaukset yhteensä ovat ylittäneet suurvahinkorajan. Tämä sen vuoksi, että korvausten ennustamiseen liittyy epävarmuutta ja etukäteen ei voida olla varmoja, ylittääkö korvausten kokonaismäärä suurvahinkorajan, ja jos, niin millä määrällä. Vakuutusyhtiön osuuden suurvahingosta muodostavat ne korvaukset, jotka Potilasvakuutuskeskus maksaa vakuutusyhtiön myöntämän vakuutuksen perusteella sen jälkeen, kun kaikkien vakuutusyhtiöiden myöntämien vakuutusten perusteella samasta suurvahingosta maksetut korvaukset yhteensä ovat ylittäneet suurvahinkorajan. Koska 22 §:n mukaan Potilasvakuutuskeskus huolehtii kaikkien potilasvakuutuskorvausten maksamisesta, Potilasvakuutuskeskus huolehtii siitä, että suurvahingon kohdalla suurvahinkorajan ylittymisen jälkeen maksetut korvaukset kohdistetaan jakojärjestelmään. 

49 §. Jakojärjestelmämaksun suuruus. Pykälässä säädetään jakojärjestelmämaksun suuruudesta. Pykälä vastaa pääosin voimassa olevan lain 10 b §:n 2—5 momentteja. 

Pykälän 1 momentissa säädetään Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuudeksi tehdä jakojärjestelmävuotta edeltävän vuoden toukokuun loppuun mennessä arvio jakojärjestelmävuoden jakojärjestelmäkustannusten ja yhtiöiden vakuutusmaksutulojen määristä. Lisäksi Potilasvakuutuskeskuksen on tehtävä arvio jakojärjestelmäsaldosta jakojärjestelmävuotta edeltävän vuoden lopussa. Näiden tietojen perusteella saadaan arvioitua suhdeluku, jonka avulla saadaan tietää arvio jakojärjestelmävuoden vakuutusyhtiökohtaisesta jakojärjestelmämaksusta jakojärjestelmävuotta edeltävänä vuonna. Pykälän mukaan sosiaali- ja terveysministeriön tulee säätää jakojärjestelmäsaldon huomioon ottamisesta suhdelukua määrättäessä tarkemmin asetuksella. 

Pykälän 2 momentin mukaan arvio jakojärjestelmävuoden vakuutusyhtiökohtaisesta jakojärjestelmämaksusta jakojärjestelmävuotta edeltävänä vuonna saadaan kertomalla arvioitu vakuutusyhtiön jakojärjestelmävuoden vakuutusmaksutulo edellä mainitulla suhdeluvulla. Täten arvio jakojärjestelmäkustannusten rahoittamiseen tarvittavasta yhtiökohtaisesta määrästä on yhtiön tiedossa jo jakojärjestelmävuotta edeltävän vuoden toukokuussa ja voidaan ottaa huomioon jakojärjestelmävuoden vakuutusten hinnoittelussa. Tätä samaa suhdelukua käytetään, kun arvioidaan jakojärjestelmävuoden vakuutusyhtiökohtainen jakojärjestelmämaksu 3 momentin mukaisesti jakojärjestelmävuonna silloin tiedossa olevien vakuutusmaksutuloarvioiden pohjalta. Edelleen mainittua suhdelukua käytetään, kun 4 momentin mukaisesti vahvistetaan jakojärjestelmävuoden vakuutusyhtiökohtaiset jakojärjestelmämaksut tiedossa olevien vakuutusmaksutulojen pohjalta jakojärjestelmävuotta seuraavan vuoden toukokuussa. 

Momentin toisen virkkeen mukaan vakuutusyhtiökohtainen jakojärjestelmäsaldo jakojärjestelmävuoden lopussa määräytyy vakuutusyhtiöiden jakojärjestelmävuoden vakuutusmaksutulojen suhteessa. Vakuutusyhtiön osuus jakojärjestelmävuoden lopun jakojärjestelmäsaldosta saadaan kertomalla jakojärjestelmävuoden lopun jakojärjestelmäsaldo vakuutusyhtiön jakojärjestelmävuoden vakuutusmaksutulon ja kaikkien vakuutusyhtiöiden jakojärjestelmävuoden vakuutusmaksutulojen suhteella. Momentin viimeisessä virkkeessä todetaan, että vakuutusyhtiökohtainen jakojärjestelmäsaldo on vakuutusyhtiön velkaa jakojärjestelmälle, jos saldo on ylijäämäinen. Vakuutusyhtiöllä on saaminen jakojärjestelmältä, jos saldo on alijäämäinen. Virke on selventävä, koska sama seuraa jo 1 momentin mukaisesta jakojärjestelmäsaldon määritelmästä. 

Pykälän 3 momentti koskee jakojärjestelmään liittyvien erien arviointia jakojärjestelmävuonna. Momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus tekee jakojärjestelmävuoden toukokuun loppuun mennessä uuden ennakkoarvion jakojärjestelmäkustannusten määrästä sekä vakuutusyhtiökohtaisten jakojärjestelmämaksujen ja jakojärjestelmävuoden lopun jakojärjestelmäsaldojen määristä. Pykälän mukaan sosiaali- ja terveysministeriön tulee säätää asetuksella tarkemmista säännöksistä ennakkoarvion perusteisiin liittyen. 

Pykälän 4 momentti koskee jakojärjestelmään liittyvien erien lopullista vahvistamista jakojärjestelmävuoden jälkeen. Momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus vahvistaa jakojärjestelmävuotta seuraavan toukokuun loppuun mennessä jakojärjestelmävuoden jakojärjestelmäkustannusten määrän sekä vakuutusyhtiökohtaiset jakojärjestelmämaksut jakojärjestelmävuonna ja jakojärjestelmävuoden lopun jakojärjestelmäsaldot. Ehdotetun 22 §:n mukaan Potilasvakuutuskeskus huolehtii kaikkien potilasvakuutuskorvausten maksamisesta. Täten Potilasvakuutuskeskuksen on järjestettävä korvaustoimintansa niin, että se pystyy erottamaan kaikki jakojärjestelmäkustannukset muista potilasvakuutuskorvauksista aiheutuvista kustannuksista. 

50 §. Jakojärjestelmämaksun suorittaminen. Pykälässä säädetään jakojärjestelmään liittyvien maksujen suorittamisesta. Pykälän vastaa voimassa olevan lain 10 b §:n 6 ja 7 momentteja. 

Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiön on maksettava Potilasvakuutuskeskukselle tai Potilasvakuutuskeskuksen on maksettava vakuutusyhtiölle 49 §:n 3 momentissa tarkoitetun ennakkoarvion mukainen ja 49 §:n 4 momentissa tarkoitetun lopullisesti vahvistetun ja vastaavan ennakkoarvion erotuksesta johtuva suoritus. Jos näiden suoritusten summa on positiivinen, maksaa yhtiö summan Potilasvakuutuskeskukselle. Jos summa on negatiivinen, maksaa Potilasvakuutuskeskus sen yhtiölle. Tarkemmat säännökset maksusta annettaisiin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. 

Pykälän 2 momentissa säädetään korosta, jota hyvitetään 49 §:n 4 momentin mukaisten lopullisesti vahvistettujen ja ennakkoarvioihin perustuvien suoritusten erotukselle. 

51 §. Vakuutuskannan siirron tai luovutuksen vaikutus jakojärjestelmämaksuun. Pykälässä säädetään vakuutuskannan siirron tai luovutuksen vaikutuksesta jakojärjestelmämaksuun. Pykälä on uusi. Sillä selkeytetään vakuutusyhtiön jakautumista ja vakuutuskannan siirtoa koskevissa tilanteissa 49 §:ssä säädettyjen jakojärjestelmän perustana käytettävien vakuutusmaksutulojen ja toiseen vakuutusyhtiöön siirtyneitä vakuutuksia vastaavan jakojärjestelmäsaldon osuuden kohdentumista §:ssä tarkoitettua ennakkoarvioita tehtäessä ja lopullisia jakojärjestelmäeriä vahvistettaessa. Mainitut erät kohdennetaan sille vakuutusyhtiölle, jolle vakuutuskanta on siirtynyt. 

6 luku Erinäiset säännökset

52 §. Muutoksenhaku ammatillista kuntoutusta koskevaan päätökseen. Pykälässä säädettäisiin oikeudesta hakea muutosta ammatillista kuntoutusta koskevaan päätökseen. Muutosta voisi hakea vakuutusoikeudelta kirjallisella valituksella. Valitus tulisi tehdä viimeistään kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun asianosainen on saanut tiedon päätöksestä. Jollei muuta näytetä, valittajan katsotaan saaneen päätöksestä tiedon seitsemäntenä päivänä sen jälkeen, jona päätös on postitettu valittajan ilmoittamaan osoitteeseen. Ammatillista kuntoutusta koskevasta asiasta tulisi siten valittaa käräjäoikeuden sijaan vakuutusoikeuteen vastaavasti kuin on tehtyliikennevakuutuksesta korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/1991) mukaisissa korvausasioissa. Potilasvahingoissa on usein taustalla jonkin muu vahinko esimerkiksi liikennevahinko tai vahinkoa kärsineellä on jokin vakava sairaus tai vaikea vamma, jonka takia hän on ollut hoidettavana ja jonka perusteella työeläkeyhtiö on jo käynnistänyt ammatillisen kuntoutuksen toimenpiteet. Tämän vuoksi ei olisi perusteltua, että vahinkoa kärsineen oikeudesta ammatilliseen kuntoutukseen voisi olla muutoksenhaku vireillä sekä vakuutusoikeudessa ja käräjäoikeudessa. Säännös on perusteltu myös ammatillisen kuntoutuksen sosiaalivakuutuksellisen luonteen vuoksi. 

Säännöksessä todettaisiin lisäksi, että muutoin muutoksenhakuun sovellettaisiin, mitä oikeudenkäymiskaaressa (4/1734) on säädetty. 

53 §. Kanneaika. Pykälän 1 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen korvauspäätökseen tyytymättömän asianosaisen olisi nostettava kanne Potilasvakuutuskeskusta vastaan käräjäoikeudessa kolmen vuoden kuluessa siitä, kun hän on saanut kirjallisen tiedon korvauspäätöksestä ja tästä määräajasta. Säännös koskisi korvausoikeutta ja korvausetuuksia koskevien päätösten lisäksi myös muita Potilasvakuutuskeskuksen päätöksiä, jotka vaikuttavat vahinkoa kärsineen tai muun korvaukseen oikeutetun asianosaisen, kuten omaisten asemaan. Asianosaisella tarkoitetaan hallintolain 11 §:n mukaista asianosaista. Tällaisia päätöksiä voisivat olla esimerkiksi päätös aiheettomasti maksetun korvauksen takaisinperinnästä ja päätös kuittaamisesta myöhemmin maksettavista korvauksista. Momentti vastaa asiasisällöltään vakuutussopimuslain 74 §:ää. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kanneajan kulumisen keskeytymisestä sen johdosta, että potilasvakuutuskeskuksen päätös saatetaan potilasvahinkolautakunnan ratkaistavaksi. 

Kanneajan kuluminen katsotaan 3 momentin mukaan katkenneeksi sinä päivänä, kun asian käsittely päättyy potilasvahinkolautakunnassa. Kanneajan katkeamisesta alkaisi kulua uusi, entisen pituinen kanneaika. Säännös vastaa asiasisällöltään velan vanhentumisesta annetun lain 11 § 1 momentin 1 kohtaa ja 13 § 1 momenttia. Koska velan vanhentumisesta annettua lakia ei sovelleta lakisääteisen vakuutuksen korvausetuuksiin, asiasta säädetään lakiteknisistä syistä johtuen tässä laissa. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tuomioistuin- tai lautakuntakäsittelyn keskeytymisen tai peruuntumisen vaikutuksista kanneaikaan. Jos käsittely keskeytyy tai peruuntuu ennen kuin asia on ratkaistu, kanneajan ei katsota katkenneen. Kanneaika umpeutuu tällöin kuitenkin aikaisintaan vuoden kuluessa käsittelyn päättymisestä, vaikka alkuperäistä kolmen vuoden kanneaikaa olisi tätä vähemmän jäljellä. Kanneaikaa voi pidentää tällä tavoin vain kerran. Momentti vastaisi asiallisesti velan vanhentumisesta annetun lain 11 §:n 3 momenttia. 

54 §. Korvausasian käsittely tuomioistuimessa. Jos vahingon aiheuttaneelta vaaditaan tuomioistuimessa korvausta muulla perusteella kuin tämän lain nojalla potilasvakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta, korvausvaatimusta ei voitaisi pykälän mukaan tutkia siltä osin kuin se koskee tällaista vahinkoa, ellei näytetä, että Potilasvakuutuskeskus on kieltäytynyt suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta. Muulla perusteella tarkoitettaisiin esimerkiksi vahingonkorvauslakia. Potilasvakuutuskeskuksen kieltäytyminen voitaisiin osoittaa asiassa annetulla kielteisellä korvauspäätöksellä. Säännös ei luonnollisesti koske niitä tilanteita, joissa Potilasvakuutuskeskus vaatii korvausta vahingon aiheuttajalta keskukselle siirtyneen takautumisoikeuden perusteella. 

Säännös on uusi ja se on tarpeen potilasvakuutuksen ensisijaisuuden varmistamiseksi suhteessa vahingon aiheuttajan vahingonkorvausvastuuseen. Terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavan on lain mukaan otettava potilasvakuutus potilasvahinkojen varalta ja vakuutuksen tarkoitus on toimia ensisijaisena korvauslähteenä suhteessa vahingonkorvauslakiin ja antaa suojaa myös vahingon aiheuttajalle hänelle muutoin syntyvän vahingonkorvausvastuun varalta. Siksi on perusteltua, että potilasvahingon johdosta esitettävä korvausvaatimus tulee ensisijaisesti kohdistaa potilasvakuutukseen ja vasta toissijaisesti suoraan vahingonaiheuttajaan. 

55 §. Potilasvakuutuskeskuksen tiedonsaantioikeus. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta saada salassapitosäännösten estämättä tietoja, joita se tarvitsee korvauksen perusteen ja korvausvelvollisuuden laajuuden määrittämiseksi. Potilasvakuutuskeskuksen oikeus käsitellä tietoja perustuu tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan c ja e alakohtiin 9 artiklan 2 kohdan g alakohtaan ja tietosuojalakiin. 

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa säädettäisiin lisäksi Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta saada tietoja vakuutus- ja eläkelaitokselta ja viranomaiselta. Tiedonsaantioikeus ei rajautuisi lakisääteistä vakuutusta toimeenpaneviin vakuutus- ja eläkelaitoksiin, vaan koskisi nykytilan mukaisesti myös vapaaehtoista vakuutustoimintaa harjoittavia yhtiöitä. Säännös vastaa muutoinkin pääosin voimassaolevaa lakia. Potilasvahinkojen korvaustoiminnassa tarvitaan toisinaan tietoja viranomaisilta; esimerkiksi verottajalta. Lisäksi Potilasvakuutuskeskuksella olisi oikeus saada tietoja muulta taholta, johon viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia (621/1999; jäljempänä julkisuuslaki) sovelletaan. Tietojensaantioikeus koskisi julkisuuslain 4 §:n 2 momentin nojalla viranomaisten lisäksi kaikkia julkista tehtävää hoitavia tahoja, kuten esimerkiksi Eläketurvakeskusta. Tiedonsaantioikeus koskisi julkisuuslain 5 §:n nojalla myös edellä mainittujen tahojen toimeksiannosta tehtäviä suorittavia tahoja, kuten Vakuutuskuntoutus VKK ry:tä. Tietoja muiden vakuutuslaitosten maksamista korvauksista tarvitaan esimerkiksi yhteensovitustilanteissa lakisääteisen tapaturmavakuutuksen kanssa. 

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan Potilasvakuutuskeskuksella olisi oikeus saada myös vahinkoa kärsineen työnantajalta tiedot muun muassa vakuutuskorvaukseen oikeutetun työsuhteista, ansioista, sekä muista seikoista, jotka ovat välttämättömiä tässä laissa säädettyjen tehtävien toimeenpanossa. Työsuhde- ja ansiotietoja tarvitaan muun muassa ansionmenetyskorvauksen määräämistä varten. 

Pykälän 1 momentin 3 kohdassa olisi voimassa olevaa lakia tarkemmin lueteltu ne terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavat tahot, joilta Potilasvakuutuskeskus voisi saada korvauskäsittelyä varten välttämättömiä vahinkoa kärsineen terveydentilaan liittyviä tietoja. Tiedonsaantioikeus koskisi lääkäriä tai muuta terveydenhuollon ammattihenkilöstä annetussa laissa tarkoitettu ammattihenkilöä, potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 2 §:n 4 kohdassa tarkoitettu terveydenhuollon toimintayksikköä, vahinkoa kärsineen kuntoutusta toimeenpanevaa tahoa, muuta terveydenhuollon toimintayksikköä sekä sosiaalipalveluiden tuottajaa tai hoitolaitosta. Vaikka säännös mahdollistaa tietojen saannin ilman vahinkoa kärsineen suostumusta, potilasta on syytä informoida esimerkiksi potilasvahinkoilmoituslomakkeessa mainitusta oikeudesta, mikä onkin vakiintunut käytäntö. 

Pykälän 2 momentin säännös olisi uusi. Sen mukaan Potilasvakuutuskeskuksella olisi oikeus saada Verohallinnolta 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetut tiedot, vaikka verotusta ei olisi vielä vahvistettu. Ehdotetulla työtapaturma- ja ammattitautilain 252 §:n 3 momenttia vastaavalla säännöksellä varmistettaisiin Potilasvakuutuskeskuksen mahdollisuus saada lain toimeenpanon vuoksi välttämättömät työntekijää koskevat tiedot työansioista Verohallinnolta ennen kuin työntekijän ansioita koskeva verotus on vahvistettu. Verotuksen vahvistamisen odottaminen johtaisi kohtuuttomaan viivytykseen vahinkoa kärsineen toimeentulon kannalta tärkeissä ansionmenetyskorvausasioissa. 

Pykälän 3 momentin mukaan tiedonsaantioikeus edellyttäisi sitä, että tiedot olisivat välttämättömiä käsillä olevan korvausasian ratkaisemiseksi. Tiedonsaantioikeus kohdistuisi voimassa olevasta laista poiketen välttämättömiin tietoihin, sillä Potilasvakuutuskeskuksen tarvitsemia tietoja ei voida täsmentää tyhjentävästi, kuten tarpeellisten tietojen kohdalla olisi perustuslakivaliokunnan lausuntojen (PeVL 14/2002 vp, PeVL 30/2005) edellyttämällä tavalla voitava tehdä. Potilasvakuutuskeskuksen olisi pyrittävä mahdollisuuksien mukaan yksilöimään tarvitsemansa tiedot. Korvattavuuden ratkaisemista ja korvauksen suuruuden määrittämistä varten tarvitaan tarkat tiedot esimerkiksi vahinkoa kärsineelle aiheutuneista vammoista, niiden aiheuttamista hoitotoimenpiteistä ja työkyvyn rajoituksista. Vahinkoa kärsineen muuta terveydentilaa kuin potilasvahingon välittömiä seuraamuksia koskevat tiedot ovat välttämättömiä arvioitaessa muun vamman tai sairauden osuutta henkilövahingon syntyyn taikka henkilövahingon vaikutusta työkyvyn alenemaan. Näitä muita terveydentilaa koskevia ja korvausasian ratkaisemiseksi välttämättömiä tietoja voidaan joskus tarvita pitkältä ajalta ennen potilasvahinkoa, jossain tapauksissa jopa vahinkoa kärsineen koko elinajalta. 

Pykälän 4 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksella olisi velvollisuus maksaa 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettujen tietojen toimittamisesta kuluja vastaava kohtuullinen korvaus. Säännös ei kuitenkaan koskisi tietoja, jotka saataisiin siltä terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavalta, jonka antamaa hoitoa vahinkoasia koskisi. Lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön antamista lausunnoista olisi maksettava kuitenkin kohtuullinen palkkio myös näissä tilanteissa. 

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin pykälässä tarkoitettujen tietojen hakemisesta teknisen käyttöyhteyden avulla. Ennen teknisen käyttöyhteyden avaamista olisi varmistuttava tietojen asianmukaisesta suojaamisesta. 

56 §. Potilasvakuutuskeskuksen oikeus saada virka-apua. Pykälässä säädettäisiin uutena Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta saada virka-apua Valtion lupa- ja valvontavirastolta. Oikeus saada virka-apua koskisi vain virka-apua Potilasvakuutuskeskuksen 55 §:ssä tarkoitetun tiedonsaantioikeuden turvaamiseksi, koska muunlaiseen virka-apuun ei ole tarvetta. Virka-avulla tarkoitettaisiin siten apua selvitysten saamiseen eri hoitopaikoista. Säännös on tarpeen, koska joistakin hoitopaikoista Potilasvakuutuskeskus ei aina saa terveydentilaa koskevia tietoja lainkaan esimerkiksi ammatinharjoittajan välinpitämättömyyden vuoksi. Kun käytettävissä ei ole sairauskertomustietoja, joita ammatinharjoittaja on velvollinen laatimaan ja säilyttämään, ei potilasvahinkoasian ratkaiseminen kirjallisessa menettelyssä onnistu. Lääketieteen ammattihenkilöitä valvova viranomainen voi viime kädessä käydä hakemassa tarvittavat asiakirjat, jotta potilaan korvausasia voidaan tutkia. Voimassaolevan potilasvahinkolain 11 a §:n 4 momentin mukaan liikenne- ja potilasvahinkolautakunnalla on oikeus saada virka-apu valvontaviranomaisilta lautakunnan tehtävien suorittamiseksi. 

57 §. Julkisuuslain soveltaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain soveltamisesta Potilasvakuutuskeskuksen ja vakuutusyhtiöiden toimintaan. Julkisuuslakia sovellettaisiin Potilasvakuutuskeskukseen ja vakuutusyhtiöihin siltä osin, kun ne käyttävät julkisuuslain 4 §:n 2 momentissa tarkoitettua julkista valtaa, jollei potilasvakuutuslaista muuta johdu. Säännös on uusi ja tarpeen selkiyttämään julkisuuslain soveltumista Potilasvakuutuskeskuksen toimintaan. Potilasvakuutuskeskuksella on siten muun muassa oikeus julkisuuslain 28 §:n nojalla myöntää salassapitosäännösten estämättä lupa historiallista tai tieteellistä tutkimusta tai tilastointia varten, jos on ilmeistä, ettei tietojen antaminen loukkaa niitä etuja, joiden suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Lupa voidaan antaa määräajaksi ja siihen on liitettävä yleisen ja yksityisen edun suojaamiseksi tarpeelliset määräykset. Lupa voidaan peruuttaa, milloin siihen harkitaan olevan syytä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lisäksi julkisuuslain asiakirjasalaisuutta koskevaa 22 §:n, vaitiolovelvollisuutta ja hyväksikäyttökieltoa koskevan 23 §:n, salassa pidettäviä viranomaisten asiakirjoja koskevaa 24 §:n salassapidosta poikkeamista ja sen lakkaamista koskevaa 7 lukua sekä rangaistussäännökset sisältävää 35 §:n soveltumisesta tietyissä tilanteissa, joissa Potilasvakuutuskeskukseen ja vakuutusyhtiöihin sovellettaisiin julkisuuslakia myös silloin, kun kysymyksessä ei ole julkisuuslain 4 §:n 2 momentissa tarkoitettu julkista valtaa sisältävä tehtävä. Säännöksiä sovellettaisiin Potilasvakuutuskeskukseen ja vakuutusyhtiöihin potilasvakuutuslain toimeenpanoon liittyvissä asioissa. 

58 §. Potilasvakuutuskeskuksen ilmoitusoikeus. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa sen tietoon tulleesta potilasturvallisuutta vaarantavasta seikasta Valtion lupa- ja valvontavirastolle. Valtion lupa- ja valvontavirastosta annetun lakiesityksen 16 §:ssä on vastaavantyyppinen säännös, jonka mukaan virastolla on oikeus saada salassapitosäännösten estämättä tiedot muun muassa Potilasvakuutuskeskukselta. Säännös on kuitenkin tarpeen lisätä myös potilasvakuutuslakiin, koska säännöksellä annetaan Potilasvakuutuskeskukselle oikeus oma-aloitteisesti ilman valvontaviranomaisen pyyntöä ilmoittaa sen tietoon tulleesta seikasta. Potilasturvallisuutta vaarantavina voitaisiin pitää esimerkiksi seikkoja, jotka osoittavat toiminnan järjestämisessä merkittäviä potilasturvallisuutta vaarantavia puutteita. Puutteet voivat liittyvä myös lääketieteellisiin laitteisiin. Myös merkittävät puutteet henkilökunnan ammattitaidossa vaarantavat potilasturvallisuutta. Potilasvahinkojen määrää ja vakavuutta arvioitaessa olisi huomioon otettava vakuutuksenottajan harjoittaman terveyden- ja sairaanhoitotoiminnan laajuus ja luonne. Tämän vuoksi pelkästään esimerkiksi se, että ilmenneet potilasvahingot ovat usein toistuvia tai vakavia, eivät välttämättä yksin tarkoita potilasturvallisuuden vaarantumista. 

59 §. Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuus tietojen antamiseen. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuudesta antaa työeläkelaitokselle oma-aloitteisesti välttämättömät tiedot työeläkelaitoksen takautumisoikeuden toteuttamiseksi. Tiedot potilasvakuutuslain mukaisesta ansionmenetyskorvauksesta ovat eläkelaitokselle välttämättömiä takautumissaatavan määrän laskemiseksi. Työeläkelaitoksen olisi tärkeä saada tiedot jo ennen potilasvakuutuskorvauksen maksamista asiakkaalle, jotta vältyttäisiin tarpeettomilta takaisinperinnöiltä. 

60 §. Automaattiset päätökset. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta tehdä tietosuoja-asetuksessa tarkoitettuja automaattisia päätöksiä potilasvakuutuslaintoimeenpanossa. Automaattisten päätösten antaminen olisi sallittua, jos automaattisen päätöksen antaminen on käsiteltävänä olevan asian laatu ja laajuus ja hyvän hallinnon vaatimukset huomioon ottaen mahdollista. Pykälä vastaa, mitä asiasta on säädetty potilasvahinkolain 10 c §:ssä. 

61 §. Rekisteröidyn oikeuden rajaaminen. Pykälässä säädettäisiin rekisteröidyn oikeuden rajaamisesta. Rekisteröidyllä ei olisi tietosuoja-asetuksen mukaista oikeutta siihen, että Potilasvakuutuskeskuksen tulee rajoittaa henkilötietojen käsittelyä, jos rekisteröidyn vaatimus on ilmeisen perusteeton. Rekisteröidyn oikeuden rajaamista sovellettaisiin silloin, kun Potilasvakuutuskeskus hoitaa tämän lain mukaista tehtävää. Rekisteröidyn oikeuden rajaamisen tarkoituksena olisi estää se, että rekisteröity voisi perusteettomasti pyrkiä keskeyttämään potilasvakuutuslain toimeenpanon vetoamalla oikeuteen rajoittaa käsittelyä. 

Käsittelyn rajoittaminen voisi johtaa siihen, että potilasvahinkoasiaa ei voitaisi käsitellä ja esimerkiksi sen johdosta maksettavia lakisääteisiä etuuksia ei voida myöntää tai maksaa. Jos etuudenhakija kiistäisi päätöksen perusteena olevien terveys- tai ansiotietojen paikkansapitävyyden ja vaatisi käsittelyn rajoittamista, ei hänelle voitaisi antaa lainkaan päätöstä ennen kuin tietojen paikkansapitävyys on varmistettu. Rekisteröidyn kannalta tällainen vaatimus voisi johtaa hänen etujensa vastaiseen lopputulokseen. Jos Potilasvakuutuskeskus ei saisi käsitellä hänen tietojaan eikä antaa minkäänlaista päätöstä korvausasiassa ennen tietojen oikeellisuuden varmistamista, voisi rekisteröity jäädä esimerkiksi ilman toimeentuloa. Pykälä vastaa, mitä asiasta on säädetty potilasvahinkolain 14 §:ssä. 

62 §. Vakuutusten ja vahinkojen tilastointi. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuudesta pitää potilasvakuutustilastoa. Potilasvakuutustilastoon kerättäisiin tietoja vahinkotapahtumista, vakuutuksista, vakuutuksenottajista, potilasvahingoista ja korvauksista. Vahinkotapahtumalla tarkoitetaan tässä myös epäiltyä potilasvahinkoa, vaikka tapahtumaa ei lopulta katsottaisi potilasvahingoksi. Tilaston tietoja käytettäisiin potilasvahinkojen ehkäisyyn sekä potilasvakuutuslain toimeenpanoon ja kehittämiseen. Potilasvakuutuskeskuksen olisi myös ylläpidettävä potilasvahinkotilastoon perustuvaa potilasvahinkoriskiä kuvaavaa riskiluokitusta. 

Pykälän 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen tehtävänä olisi laatia tilasto korvatuista potilasvahingoista (potilasvahinkotilasto). Lisäksi Potilasvakuutuskeskuksen tehtävänä olisi laatia selvitys vakuutuksista, korvatuista potilasvahingoista ja maksetuista korvauksista (riskitutkimus) riskiluokitukseen perustuvan ryhmittelyn mukaisesti. Potilasvakuutuskeskus laatii nykyisinkin potilasvakuutustilaston ja potilasvahinkotilaston ja tekee riskitutkimuksen, joten ehdotus ei lisää Potilasvakuutuskeskuksen tehtäviä. Potilasvakuutusta harjoittavat vakuutusyhtiöt voivat käyttää edellä tarkoitettuja tietoja esimerkiksi apuna potilasvakuutusten hinnoittelussa. 

Pykälän 3 momentin mukaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voitaisiin tarvittaessa antaa tarkempia säännöksiä potilasvahinkotilaston sisällöstä sekä riskiluokituksesta ja riskitutkimuksen sisällöstä sekä siitä, miten ja milloin vakuutusyhtiön on toimitettava tiedot Potilasvakuutuskeskukselle. Potilasvakuutusta harjoittavan vakuutusyhtiön olisi järjestettävä tietojärjestelmänsä siten, että se voi toimittaa Potilasvakuutuskeskukselle 1 ja 2 momenteissa tarkoitetut tiedot. Käytännössä vakuutusyhtiöt toimittaisivat Potilasvakuutuskeskukselle vain vakuutuksiin liittyviä tietoja, sillä Potilasvakuutuskeskus hoitaa vahinkokäsittelyn ja korvaustoiminnan, joten sillä on hallussaan vahinkoihin ja korvauksiin liittyvät tiedot. 

Pykälässä tarkoitetut potilasvakuutustilasto, riskiluokitus, potilasvahinkotilasto ja riskitutkimus eivät pidä sisällään sellaisia salassa pidettäviä tietoja, joista yksittäinen vakuutuksenottaja, vakuutettu, vahinkoa kärsinyt tai korvauksensaaja olisi tunnistettavissa. 

63 §. Finanssivalvonnan tilastotutkimus. Ehdotetun pykälän mukaan Finanssivalvonnan tulisi julkaista vähintään kolmen vuoden välein tutkimus, josta ilmenee kunkin vakuutusyhtiön potilasvakuutuksen toteutunut tulos vähintään viideltä edeltävältä kalenterivuodelta. Ehdotetussa 14 §:ssä säädetään vakuutusmaksujen kohtuullisuudesta ja turvaavuudesta. Ehdotettua tilastotutkimusta voidaan pitää tärkeänä näiden periaatteiden toteutumisen seuraamisen kannalta. Nykyisessä potilasvahinkolaissa ei tällaista vaatimusta ole, mutta sen sijaan liikennevakuutuslain sekä työtapaturma- ja ammattitautilain mukaan Finanssivalvonnan on tehtävä näissä lajeissa tilastotutkimus vuosittain. Potilasvakuutus ei ole oma vakuutusluokkansa, vaan kuuluu vahinkovakuutusluokkaan 13, mihin kuuluu myös muuta vastuuvakuutusta. Tästä johtuen potilasvakuutusta ei voida seurata julkisista lajikohtaisista tilastoista, kuten esimerkiksi liikennevakuutusta ja työtapaturma- ja ammattitautivakuutusta. Kuitenkin voidaan pitää riittävänä, että Finanssivalvonta tekisi tutkimuksen vähintään kolmen vuoden välein. Finanssivalvonta voisi tietenkin tehdä tutkimuksen vuosittain, jos katsoo sen tarpeelliseksi. 

64 §. Potilasvakuutuskeskuksen muut tehtävät. Pykälän mukaan Potilasvakuutuskeskus voisi hoitaa aiemmin laissa säädettyjen tehtävien lisäksi muitakin tehtäviä, jos ne edistävät potilasvakuutuslainsäädännön toimeenpanoa ja kehittämistä taikka potilasturvallisuutta tekemällä esimerkiksi asiaan liittyvää tutkimusta. Lisäksi Potilasvakuutuskeskuksen tulisi hoitaa sen hallituksen määrittelemät palvelutehtävät. Potilasvakuutuskeskus voisi myös esimerkiksi järjestää potilasvakuutusta koskevia koulutustilaisuuksia tai antaa jäsenilleen suosituksia hyvän vakuutustavan vastaisen menettelyn välttämiseksi. Koska Potilasvakuutuskeskuksen tehtävät on laissa määritelty ja se hoitaa koko korvaustoiminnan, keskus ei voi toimia vakuutusyhtiöiden edunvalvontaelimenä. Laki ei kuitenkaan estä sitä, että keskus osallistuu lainvalmisteluun asiantuntijan roolissa tarjoten tietoa esimerkiksi lainsäädännön soveltamisessa havaituista ongelmista, potilasvahinkojen määristä, korvauskäytännöstä ja korvauskäsittelyn toimivuudesta. 

65 §. Vakuutusyhtiön selvitystila ja konkurssi. Lain 65—67 pykäliin otettaisiin vakuutusyhtiöiden yhteistakuuta koskevat säännökset, joiden tarkoituksena on turvata vahinkoa kärsineiden asema vakuutusyhtiön mahdollisessa konkurssissa. 

Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutuksenottajan velvollisuudesta ottaa uusi vakuutus, jos vakuutusyhtiö on mennyt selvitystilaan tai konkurssiin, ja selvitysmiesten, konkurssipesän ja ulkomaisen vakuutusyhtiön osalta Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuudesta informoida vakuutuksenottajia tästä vakuutuksenottovelvollisuudesta. 

Kuten nykyisinkin, pidetään tarkoituksenmukaisena, että vakuutukset lakkaavat olemasta voimassa melko lyhyen määräajan sisällä siitä, kun vakuutuksenottaja sai tietää vakuutusyhtiön selvitystilasta tai konkurssista. Tämän vuoksi 1 momentissa ehdotetaan, että potilasvakuutuslain mukaiset vakuutukset lakkaisivat lain säännöksen mukaan olemasta voimassa kuukauden kuluessa siitä, kun vakuutuksenottaja sai tiedon selvitystilan tai konkurssin alkamisesta ja velvollisuudestaan ottaa uusi vakuutus tässä määräajassa. Jollei vakuutuksenottaja tässä ajassa ole ottanut vakuutusta jostakin toisesta yhtiöstä, hänen katsotaan laiminlyöneen potilasvakuutuslain mukaisen vakuuttamisvelvollisuutensa. Selvitysmiesten ja konkurssipesän tulisi ilmoittaa tästä velvollisuudesta kirjallisesti kaikille vakuutuksenottajille. Koska Suomen laissa ei voida säätää ulkomaisen vakuutusyhtiön selvitystila- tai konkurssimenettelystä, ulkomaisen vakuutusyhtiön mentyä konkurssiin tämä velvollisuus olisi Potilasvakuutuskeskuksella. Ilmoitus olisi tehtävä viipymättä. Momentti vastaa sisällöltään potilasvahinkolain 5 a §:ää. 

Pykälän 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus vastaa suomalaisen vakuutusyhtiön selvitystilan ja konkurssin yhteydessä korvausten maksamisesta sen jälkeen, kun vakuutuskanta ja sitä vastaava omaisuus on siirretty sille, sekä muista vakuutusyhtiölain 23 luvun 21 §:ssä ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 49 §:ssä säädetyistä tehtävistä. Tämän lain 22 §:n mukaan Potilasvakuutuskeskus vastaa kaikesta potilasvakuutuksen korvaustoiminnasta ja täten myös maksaa kaikki korvaukset vahinkoa kärsineille. Potilasvakuutuskeskusta koskevan lain 3 §:n mukaan Potilasvakuutuskeskus saa varat korvausten maksamista varten siltä vakuutusyhtiöltä, jonka antaman potilasvakuutuksen aikana potilasvahinko on sattunut. Vakuutusyhtiölain 23 luvun 20 §:n mukaan selvitystilassa olevan suomalaisen vakuutusyhtiön tai ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 49 §:n mukaan selvitystilassa olevan kolmannen maan vakuutusyhtiön varoista täytyy suorittaa potilasvakuutuslakiin perustuvat korvaukset. Täten Potilasvakuutuskeskus saa korvausten suorittamista varten tarvittavat varat tällaisilta selvitystilassa olevilta vakuutusyhtiöiltä. Jos vakuutusyhtiölain 23 luvun 21 §:n mukaisesti suomalaisen vakuutusyhtiön potilasvakuutuskanta ja sitä vastaava osuus yhtiön omaisuudesta tai ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 49 §:n mukaisesti kolmannen maan vakuutusyhtiön potilasvakuutuskanta ja sitä vastaava osuus yhtiön omaisuudesta siirretään Potilasvakuutuskeskuksen hallinnoitavaksi, vastaa Potilasvakuutuskeskus näistä korvauksista myös muuten kuin korvausten suorittamisesta siitä hetkestä lukien, kun kannansiirto on tehty. 

Ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetussa laissa ei ole säännöstä potilasvakuutuskannan siirtämisestä Potilasvakuutuskeskuksen hallinnoitavaksi, jos selvitystilaan tai konkurssiin päätyneen vakuutusyhtiön kotipaikka on muussa Euroopan talousalueeseen (ETA) kuuluvassa maassa kuin Suomessa. Tällaisen vakuutusyhtiön selvitystilan tai konkurssin osalta Potilasvakuutuskeskuksen velvollisuus vastata korvauksista alkaa Finanssivalvonnan määräämästä ajankohdasta, jos kanta siirretään Potilasvakuutuskeskuksen hallinnoitavaksi. Finanssivalvonta voisi ajankohtaa määrätessään ottaa huomioon sen, mitä kyseisen ETA-maan lainsäädännössä säädetään esimerkiksi vakuutuskannan hoitamisesta ja luovuttamisesta sekä korvausten maksamisesta. Jos kyseisen ETA-maan lainsäädäntö estää selvitystilaan tai konkurssiin ajautuneen yhtiön potilasvakuutuslain mukaisten korvausten suorittamisen, Potilasvakuutuskeskus saa varat näiden korvausten maksamiseen muilta potilasvakuutusta harjoittavilta yhtiöiltä Potilasvakuutuskeskusta koskevan lain 4 §:n mukaisesti. Momentti vastaa sitä, mitä asiasta säädetään potilasvahinkolain 5 §:n 3 momentissa. 

Pykälän 3 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksella olisi oikeus saada selvitysmiehiltä tarvittavat tiedot tässä pykälässä ja 66 §:ssä tarkoitettujen tehtävien hoitamista varten. Tieto siitä, ketkä ovat vakuutusyhtiössä vakuutuksenottajia, kuuluu vakuutussalaisuuden piiriin, josta poikkeaminen edellyttää nimenomaista lain säännöstä. Momentti vastaa potilasvahinkolain 5 d §:n 2 momenttia. Lain 66 ja 67 pykälissä tarkoitettu yhteistakuu kattaa täysimääräisesti potilasvakuutukseen perustuvat korvaukset. Sen sijaan vakuutusmaksuja ei kateta takuujärjestelmästä, joten vakuutuksenottajan siirtäessä vakuutuksen toiseen yhtiöön, joutuu vakuutuksenottaja maksamaan vakuutusmaksun myös siltä ajalta, jolta sitä on jo maksettu selvitystilaan tai konkurssiin ajautuneen vakuutusyhtiöön. Vakuutuksenottajan mahdollisesti menettämän vakuutusmaksun suuruus riippuisi siitä, milloin vakuutusyhtiön selvitystilaan tai konkurssiin asettaminen sattuisi suhteessa vakuutuskauteen ja vakuutusmaksuerien jaksotukseen. 

66 §. Vakuutuksenottajan lisämaksuvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin yhteistakuujärjestelmään liittyvästä lisävakuutusmaksusta. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 5 b §:ää lukuun ottamatta eräitä kielellisiä täsmennyksiä ja 4 momentissa olevaa viittausta korkolakiin, jota tarkennettaisiin vastaamaan korkolain muuttuneita säännöksiä. 

Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuksenottaja voitaisiin velvoittaa maksamaan lisävakuutusmaksu vakuutusyhtiön selvitystilassa tai konkurssissa turvaamatta jääneen osuuden kattamiseksi. Ehdotettu lisävakuutusmaksuvelvollisuus olisi toissijainen siihen vakuutuksenottajan lisämaksuvelvollisuuteen nähden, joka perustuu vakuutusyhtiölain 14 luvun 5 §:n mukaiseen keskinäisen yhtiön mahdollisesti yhtiöjärjestykseensä ottamaan tätä koskevaan määräykseen. 

Vakuutuksenottajalle säädetty lisämaksuvelvollisuus ei kuitenkaan koskisi sellaista elinkeinonharjoittajaa, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on vakuutuksenantajan sopijapuolena rinnastettava kuluttajaan. Lisämaksuvelvollisuus ei siten pääsääntöisesti koskisi pienyrittäjiä. Tarkoituksena on, että lisämaksuvelvollisuus ei koskisi sellaista elinkeinonharjoittajaa, jonka voidaan katsoa olevan tiedoiltaan, taidoiltaan ja taloudellisilta edellytyksiltään kuluttajaan rinnastettava. Velvollisuus maksaa lisämaksua ratkaistaisiin yksittäistapauksittain sen mukaan, kuka on vakuutuskirjassa merkitty vakuutuksenottajaksi. Momentti vastaa voimassa olevan potilasvahinkolain 5 b §:ää. 

Lisävakuutusmaksu voitaisiin määrätä 2 momentin mukaan sellaiselle vakuutuksenottajalle, joka on omistuksen perusteella tai muutoin käyttänyt merkittävää vaikutusvaltaa vakuutusyhtiön hallinnossa. Lisäksi vaadittaisiin, että potilasvakuutusta harjoitettaessa on olennaisesti jätetty noudattamatta vakuutusliikkeen harjoittamista koskevia säännöksiä tai määräyksiä tai että liiketoiminnassa on syyllistytty rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä. Tällaisten vakuutuksenottajien vaikutusvalta yhtiön vakuutusmaksuja ja sijoitustoimintaa koskevaan päätöksentekoon on ollut keskeinen, joten vakuutuksenottaja on tiennyt tai vakuutuksenottajan olisi pitänyt tietää asemansa perusteella mainittujen säännösten ja määräysten rikkomisesta. Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun vakuutusyhtiö on perustettu pelkästään tietyn yrityksen tai yritysryhmän omaa vakuutustarvetta varten ja sen omistaa kokonaan tai pääosin sama yritys tai yritysryhmä. 

Säännöksen soveltamisen edellytyksiä tulisi harkita objektiivisen harkinnan perusteella. Säännösten ja määräysten rikkomisen olennaisuutta harkittaessa olisi otettava huomioon erityisesti laiminlyöntien suunnitelmallisuus, kesto ja toistuvuus sekä se, kuinka paljon vakuutuksenottajan voidaan katsoa hyötyneen säännösten noudattamatta jättämisestä. Ehdotetun 2 momentin mukaisen lisävakuutusmaksun suuruus olisi kunkin vakuutuksenottajan osalta hänen saamansa taloudellisen hyödyn suuruinen. Vakuutuksenottajan saaman hyödyn arvioinnissa tulee ottaa huomioon lisäksi myös se hyöty, joka on tullut samaan konserniin tai yritysryhmään kuuluvalle muulle yritykselle. 

Pykälän 3 momentin mukaan vakuutusyhtiön kaikilta muiltakin potilasvakuutuksenottajilta voitaisiin periä lisävakuutusmaksu, jos 2 momentin mukainen lisävakuutusmaksu ei riitä turvaamatta jääneen osuuden kattamiseen. Tämän momentin soveltamisen edellytyksenä olisi ensinnäkin se, että vakuutusyhtiö on hinnoitellut potilasvakuutuksen vakuutusmaksut keskimäärin kohtuuttoman alhaisiksi verrattuna vakuutuksista aiheutuneisiin kustannuksiin ja että kohtuuttoman alhaisen hinnoittelun voidaan arvioida olennaisesti vaikuttaneen vakuutusyhtiön joutumiseen selvitystilaan tai konkurssiin. 

Toiseksi kohtuuttoman alhaisella vakuutusmaksutasolla olisi oltava olennainen syy-yhteys vakuutusyhtiön joutumiseen selvitystilaan tai konkurssiin. Vakuutusyhtiö voi joutua lopettamaan toimintansa monista muistakin syistä. Esimerkiksi vakuutusyhtiön sijoitustoiminta voi epäonnistua ja johtaa yhtiön konkurssiin tai korvauskulujen ennalta arvaamattoman suuri kasvu saattaa yhtiön maksukyvyttömäksi. Vaikka näiden esimerkkitapausten yhteydessä todettaisiin, että yhtiön potilasvakuutuksen vakuutusmaksutaso on ollut alhainen verrattuna potilasvakuutuksesta aiheutuneisiin kustannuksiin, ei se vielä oikeuta määräämään tämän momentin mukaista lisävakuutusmaksua. Alhaisten vakuutusmaksujen on voitava arvioida olennaisesti vaikuttaneen vakuutusyhtiön joutumiseen selvitystilaan tai konkurssiin. 

Kolmantena vaatimuksena momentin soveltamiselle olisi se, että vakuutuksenottajat ovat saaneet olennaista taloudellista hyötyä liian alhaisista vakuutusmaksuista. Momentissa ei tarkoiteta sitä, että vakuutuksenottajan olisi tullut saada vakuutusyhtiöltä perusteettomia korvauksia vaan sitä, että vakuutuksenottaja on välttynyt maksamasta oikean hintatason mukaista vakuutusmaksua. Tämän momentin mukaan määrättävä lisävakuutusmaksu voisi olla enintään yhtä suuri kuin se taloudellinen hyöty, jonka vakuutuksenottaja on liian alhaisten vakuutusmaksujen johdosta saanut kolmen vuoden aikana ennen vakuutusyhtiön joutumista selvitystilaan tai konkurssiin. 

Päätöksen lisävakuutusmaksusta, sen suuruudesta ja tilittämisestä tekisi 4 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskus, jonka päätökseen voisi hakea muutosta alioikeudelta. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella annettaisiin tämän momentin soveltamisesta tarvittaessa tarkempia määräyksiä. Lisävakuutusmaksusta kertyneet varat tilitettäisiin joko erityiselle selvityspesälle tai potilasvakuutuskeskukselle käytettäväksi potilasvakuutuksen korvauksensaajien hyväksi. Maksuunpannulle ja maksettavaksi erääntyneelle lisävakuutusmaksulle, jota ei ole suoritettu eräpäivään mennessä, perittäisiin korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaista viivästyskorkoa. Mitä 17 ja 18 §:ssä säädetään vakuutusmaksusta, sovelletaan myös lisävakuutusmaksuun. Täten lisävakuutusmaksu viivästyskorkoineen olisi täytäntöönpanokelpoinen ilman tuomiota ja päätöstä. 

67 §. Vakuutusyhtiöille määrättävä yhteistakuumaksu. Pykälässä säädettäisiin yhteistakuujärjestelmään liittyvästä vakuutusyhtiölle määrättävästä yhteistakuumaksusta. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 5 c §:ää lukuun ottamatta eräitä kielellisiä ja terminologisia tarkennuksia sekä 3 momentissa olevaa viittausta korkolakiin ja vakuutusyhtiölakiin, jotka tarkennettaisiin vastaamaan näiden lakien muuttuneita säännöksiä. 

Mikäli vakuutusyhtiön selvitystilan tai konkurssin johdosta potilasvakuutuslain mukainen korvaus jäisi kokonaan tai osittain turvaamatta, siitä tai sen osasta vastaisivat pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiöt yhdessä. Turvaamatta jäävä osuus rahoitettaisiin perimällä vuosittain yhteistakuumaksu niiltä vakuutusyhtiöiltä, jotka harjoittavat potilasvakuutusta maksun maksuunpanovuonna. Maksuunpano tapahtuisi vuosittain, jolloin maksuvelvollisuus koskisi myös niitä vakuutusyhtiöitä, jotka vasta maksuunpanovuonna ryhtyvät harjoittamaan potilasvakuutusta. Vakuutusyhtiöt voivat sisällyttää yhteistakuumaksusta aiheutuvan menojen lisäyksen erääntyviin vakuutusmaksuihin. Edellä säädetty vakuutuksenottajan lisämaksuvelvollisuus olisi kuitenkin ensisijainen vakuutusyhtiöiden keskinäiseen yhteisvastuuseen nähden. 

Pykälän 2 momentin mukaan maksun suuruus määräytyisi lähtökohtaisesti vakuutusyhtiön potilasvakuutuksesta saaman vakuutusmaksutulon mukaisessa suhteessa. Maksun suuruus voisi tarvittaessa määräytyä myös vakuutusyhtiöiden vakuuttamien riskien perusteella arvioidun vakuutusmaksutulon mukaisessa suhteessa. Maksun suuruus olisi vuodessa enintään kaksi prosenttia vakuutusyhtiön maksuunpanovuoden maksutulosta tai vakuutettujen riskien perusteella arvioidusta vakuutusmaksutulosta. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voitaisiin antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä momentin soveltamisesta. Asetuksella voitaisiin säätää muun muassa siitä, minkä vuoden maksutulon perusteella yhteistakuumaksu määrättäisiin ja maksun mahdollisesta keräämisestä ennakkoerinä. 

Pykälän 3 momentin mukaan maksuunpannulle ja maksettavaksi erääntyneelle maksulle ja sen ennakolle, jota ei ole suoritettu eräpäivään mennessä, perittäisiin korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaista viivästyskorkoa. Maksu viivästyskorkoineen olisi täytäntöönpanokelpoinen ilman tuomiota tai päätöstä. 

68 §. Virkavastuu. Perustuslain 118 §:ssä säädetään vastuusta virkatoimista. Virkavastuu sisältää sekä vahingonkorvausoikeudellisen että rikosoikeudellisen vastuun. Kun julkinen hallintotehtävä annetaan hoidettavaksi muulle kuin viranomaiselle, tulee perustuslakivaliokunnan kannanottojen mukaan säädösperusteisesti huolehtia siitä, että tehtävää hoitavaan sovelletaan tässä tehtävässä samoja säännöksiä kuin viranomaisvastuulla vastaavaa tehtävää hoitavaan (PeVL 5/2010 vp, PeVL 3/2009 vp, PeVL 1/2008 vp). Tämän johdosta pykälässä säädettäisiin, että Potilasvakuutuskeskuksen ja vakuutusyhtiön palveluksessa olevaan henkilöön ja hallituksen jäseneen sovelletaan rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä silloin kun he suorittavat tämän lain mukaisia tehtäviä. Rikosoikeudellisesta virkavastuusta säädetään rikoslain 40 luvussa, jonka 12 §:n 1 momentin mukaan virkamiestä koskevia säännöksiä sovelletaan myös julkista valtaa käyttävään henkilöön. 

Lisäksi pykälään otettaisiin informatiivinen viittaus vahingonkorvauslakiin. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n säännöstä julkisen vallan käyttäjän tuottamuksesta sovelletaan paitsi julkisyhteisöihin myös muihin yhteisöihin, kun ne lain, asetuksen tai lakiin sisältyvän valtuutuksen perusteella hoitavat julkista tehtävää ja tässä tehtävässä käyttävät julkista valtaa. Pykälän mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Vastuu syntyy kuitenkin vain silloin, kun toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Julkisen hallintotehtävän hoitamiseen liittyvä työntekijän vahingonkorvausvastuu määräytyy vahingonkorvauslain 4 luvun säännösten mukaisesti. 

69 §. Voimaantulo. Lain voimaantulolle on varattava riittävästi aikaa lainmuutoksista tiedottamiseen, vakuutusehtojen, menettelytapojen ja markkinointiaineiston muuttamiseen ja henkilöstön koulutukseen. Vuodenvaihteen voimaantulohetkeä puoltavat kirjanpitoon ja jakojärjestelmään liittyvät käytännöt. Tämän vuoksi laki ehdotetaan tulevaksi voimaan kalenterivuoden alussa ja noin vuoden kuluttua lain vahvistamisesta. 

70 §. Kumottavat lait. Uudella lailla kumottaisiin voimassa oleva potilasvahinkolaki ja laki eräiden potilasvahinkokorvausten sitomisesta palkkatasoon. Samalla kumoutuisivat myös vanhan potilasvakuutuslain nojalla annetut asetukset ja määräykset. 

71 §. Viittaukset aikaisempaan lakiin. Pykälän mukaan muissa laeissa ja niiden nojalla annetuissa säännöksissä oleva viittaus kumottavaan potilasvahinkolakiin koskisi uuden potilasvakuutuslain voimaantulon jälkeen tätä lakia. 

72 §. Siirtymäsäännökset. Uutta potilasvakuutuslakia sovellettaisiin vakuutukseen, jota koskeva sopimus on tehty lain voimaantulon jälkeen. Pykälän 1 momentissa säädetään lain soveltamisesta jatkuvaan vakuutukseen. Jos sopimus on tehty ennen lain voimaantuloa, sovelletaan uutta lakia lain voimaantuloa lähinnä seuraavan vakuutuskauden alusta lukien. 

Vahingonkorvaus- ja vakuutusoikeudessa noudatetun perusperiaatteen mukaan korvausvastuu määräytyy vahinkotapahtuman sattumisajankohtana voimassaolevan lainsäädännön mukaisesti, joten lain muutoksia ei voida saattaa voimaan taannehtivasti. Tämän vuoksi 2 momentissa todettaisiin, että ennen lain voimaantuloa annetun terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä sattuneeseen vahinkotapahtumaan sovellettaisiin vahinkohetkellä voimassa olleita säännöksiä. Tämä pääsääntö koskee ensisijaisesti vahinkojen korvaamista koskevia säännöksiä, mutta myös korvausten rahoitusta ja korvausmenettelyä koskevia säännöksiä, jollei jäljempänä toisin säädetä. Jos potilasvahinko on sattunut ennen lain voimaantuloa, siitä aiheutuneen henkilövahingon korvaamista olisi arvioitava aikaisemman lain nojalla, vaikka vahinkoseuraamus ilmenisi vasta ehdotetun lain voimaantulon jälkeen. 

Eräiden korvausmenettelyä koskevien säännösten on tarkoituksenmukaista koskea myös ennen lain voimaantuloa sattuneita vahinkotapahtumia. Tämän vuoksi pykälän 3 momentissa todettaisiin, että 2 momentin pääsäännösten poiketen 32—43 §:n ja 52—57 §:n säännöksiä sovellettaisiin myös ennen tämän lain voimaantuloa sattuneisiin potilasvahinkoihin. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että lain voimaan tullessa vireillä oleviin laiminlyöntimaksua koskeviin asioihin, joista Potilasvakuutuskeskus ei vielä ole antanut päätöstä, sovellettaisiin 19—21 §:ää. Näissä vireillä olevissa tapauksissa noudatettaisiin siten uutta menettelytapaa, jossa Valtiokonttori ratkaisee laiminlyöntimaksua koskevan asian päätöksellään. Potilasvakuutuskeskus ei lain tultua voimaan antaisi laiminlyöntiä koskevaa päätöstä eikä määräisi laiminlyöntimaksua, vaikka asia olisi ollut vireillä jo ennen lain voimaantuloa. 

Potilasvakuutuskeskus korvaa myös sellaisen potilasvahingon, joka on aiheutunut vakuuttamisvelvollisuutensa laiminlyöneen antaman terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä. Potilasvakuutuskeskuksen sääntöjen mukaan vastuu tällaisesta vahingosta jaetaan potilasvakuutusta harjoittavien vakuutusyhtiöiden kesken maksutulojen suhteessa. Täten yhtiöt varaavat tällaisetkin vahingot osaksi potilasvakuutuksen korvausvastuuta. Käytännössä tällaisiin vahinkoihin liittyvä korvausvastuu on tähän asti ollut varsin pieni, vuoden 2017 lopussa tällaisiin vahinkoihin liittyvän korvausvastuun suuruus oli 700 000 euroa. Tämän vuoksi ehdotetaankin, että jakojärjestelmällä rahoitettaviin kustannuksiin luettaisiin myös kustannukset ennen tämän lain voimaantuloa sattuneista vahingoista, jotka ovat aiheutuneet vakuuttamisvelvollisuutensa laiminlyöneen antaman terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä. Näiden vahinkojen osalta korvausvastuu purkautuu, mutta menettelyllä vältetään näiden vahinkojen käsittely erikseen. Lakiteknisesti edellä mainittu toteutetaan sitten, että pykälän 5 momentissa todettaisiin, että edellä 2 momentista poiketen 48 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuihin kustannuksiin luettaisiin myös kustannukset 22 §:n 3 momentin 2 kohdassa tarkoitetuista ennen tämän lain voimaantuloa sattuneista potilasvahingoista. 

1.2  Laki potilasvakuutuskeskuksesta

1 §. Potilasvakuutuskeskus. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että Potilasvakuutuskeskus on potilasvakuutuksen toimeenpanon ja kehittämisen yhteiselin. Potilasvakuutuskeskus ei ole vakuutusyhtiö eikä esimerkiksi yhdistyslain tarkoittama yhdistys. Potilasvakuutuskeskukseen ei voida siten soveltaa vakuutusyhtiölakia eikä yhdistyslakia, vaan ehdotetun pykälän 2 momentin mukaisesti keskuksen jäsenistä sekä rahoituksesta ja hallinnosta ehdotetaan säädettäväksi erikseen nyt annettavassa laissa. Finanssivalvonnasta annetun lain mukaan Finanssivalvonta valvoo Potilasvakuutuskeskuksen toimintaa. 

2 §. Potilasvakuutuskeskuksen jäsenet. Pykälän mukaan kaikkien potilasvakuutuslain mukaista vakuutustoimintaan harjoittavien vakuutusyhtiöiden on, kuten nykyisinkin, kuuluttava jäsenenä Potilasvakuutuskeskukseen. Säännös vastaa sisällöltään voimassaolevan potilasvahinkolain 5 §:n 3 momenttia. Velvollisuus koskee niitä vakuutusyhtiöitä, joilla on vakuutusyhtiölain mukaisesti oikeus vahinkovakuutusluokkaan 13 kuuluvan vakuutusliikkeen harjoittamiseen Suomessa ja jotka harjoittavat potilasvakuutusta. Velvollisuus kuulua Potilasvakuutuskeskukseen koskee siten myös ulkomaista vakuutusyhtiötä, jolla on Suomessa edustusto tai joka harjoittaa Suomessa olevan sivuliikkeen tai ulkomaisesta toimipaikasta käsin niin sanotun vapaan tarjonnan perusteella Suomessa potilasvakuuttamista. Vain vakuutusyhtiöt voivat olla Potilasvakuutuskeskuksen jäseniä. 

3 §. Potilasvakuutuskeskuksen kustannuksista vastaaminen. Pykälän 1 momentin mukaan jäsenenä olevat vakuutusyhtiöt olisivat vastuussa Potilasvakuutuskeskuksen toiminnasta aiheutuvista kustannuksista. 

Pykälän 2 momentin mukaan kukin Potilasvakuutuskeskuksen jäsen on velvollinen maksamaan Potilasvakuutuskeskukselle osuutensa niistä Potilasvakuutuskeskuksen korvaamista vahingoista, joista se on tekemänsä vakuutussopimuksen perusteella vastuussa. Tämä koskee kaikkia yhtiöitä, jotka myöntävät potilasvakuutuksia tai hoitavat aiemmin annettuihin vakuutuksiin perustuvaa potilasvakuutuskantaa eli ovat tai voivat olla vastuussa potilasvahingoista vakuutussopimusten perusteella. 

Lisäksi 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen jäsenet olisivat velvollisia suorittamaan vuosittain keskukselle maksun sen toiminnasta aiheutuvien muiden kustannusten kattamiseksi. Nämä Potilasvakuutuskeskuksen kustannukset jaettaisiin Potilasvakuutuskeskuksen jäsenyhtiöiden maksettaviksi yhtiöiden tuloslaskelman mukaisen potilasvakuutuksen maksutulon mukaisessa suhteessa. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kustannuksista tilanteissa, joissa vakuutusyhtiö lopettaa potilasvakuutustoimintansa ja eroaa Potilasvakuutuskeskuksesta. Koska vakuutusyhtiön on kuuluttava Potilasvakuutuskeskukseen silloin, kun se harjoittaa potilasvakuutusta, keskuksesta ei voi tänä aikana erota. Jos vakuutusyhtiö lopettaa potilasvakuutustoiminnan harjoittamisen, yhtiö voi omasta ilmoituksestaan erota keskuksesta. Potilasvakuutuskeskuksesta eronnut vakuutusyhtiö olisi velvollinen suorittamaan keskukselle 2 momentissa tarkoitetut maksut eroamispäivään asti. Jos vakuutusyhtiö olisi suorittanut ennakkona enemmän kuin lopullisen maksunsa, Potilasvakuutuskeskuksen olisi viipymättä palautettava eronneelle yhtiölle liikaa maksettu osuus. 

4 §. Kustannusosuuksia vastaavien maksujen määrääminen ja periminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että Potilasvakuutuskeskus määräisi sille maksettavat jäsenten kustannusosuuksia vastaavat maksut ja sillä olisi oikeus periä jäseniltä ennakkomaksua. 

Pykälän 2 momentin mukaan sellaisessa tilanteessa, että Potilasvakuutuskeskuksen jäsenyhtiö ei kykene suorittamaan maksuaan tai sen ennakkoa, jaetaan suorittamatta jäänyt määrä muiden jäsenyhtiöiden maksettavaksi 3 §:n 2 momentissa säädetyllä tavalla. Koska 3 §:n mukaan vakuutusyhtiö on velvollinen suorittamaan Potilasvakuutuskeskukselle osuutensa myös niistä Potilasvakuutuskeskuksen korvaamista vahingoista, joista vakuutusyhtiö on tekemänsä vakuutussopimuksen perusteella vastuussa, koskee tämä velvollisuus myös korvauksia. Tämä poikkeaa siitä, mitä vastaavassa tilanteessa tapaturmavakuutuskeskuksen jäsenet ovat velvollisia korvaamaan tapaturmavakuutuskeskuksen kustannuksista ja liikennevakuutuskeskuksen jäsenet ovat velvollisia korvaamaan liikennevakuutuskeskuksen kustannuksista. 

Pykälän 3 momentin mukaan maksamattoman pääoman osalta olisi mahdollista periä viivästyskorkoa. Lisäksi jäsenen kustannusosuus saataisiin periä ilman tuomiota ja päätöstä siten kuin verojen ja maksujen täytäntöönpanosta laissa säädetään. 

5 §. Palvelumaksut. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen oikeudesta periä potilasvakuutuslain 64 pykälässä tarkoitettujen palvelutehtävien tuottamisesta aiheutuneista kustannuksista palvelumaksu. Palvelusta perittävän maksun tulisi kattaa tehtävästä aiheutuvat kustannukset. Jos Potilasvakuutuskeskus tarjoaa pykälässä tarkoitettuja palveluita jäsenilleen, tehtävästä aiheutuva kustannus ei jäisi sellaisen jäsenyhtiön rahoitettavaksi, joka palvelua ei ole pyytänyt. Säännöksen perusteella Potilasvakuutuskeskus voi tarjota palveluja myös muille vakuutusalan yhteisöille, kuten esimerkiksi Liikennevakuutuskeskukselle. 

6 §. Toimielimet. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen toimielimistä, joita olisivat nykytilaa vastaavasti yleiskokous, hallitus ja toimitusjohtaja. 

7 §. Yleiskokous ja sen tehtävät. Pykälän 1 momentin mukaan yleiskokous olisi Potilasvakuutuskeskuksen ylin päättävä elin, joten sen asema vastaisi esimerkiksi osakeyhtiön yhtiökokouksen asemaa. Jokaisella Potilasvakuutuskeskuksen jäsenellä olisi oikeus osallistua ja käyttää puhevaltaa yleiskokouksessa. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa, että myös ne jäsenet, joiden äänivalta on pieni ja joilla ei ole mahdollisuutta saada edustajaansa hallitukseen, saavat mahdollisuuden tulla kuulluksi. Yleiskokouksia voidaan toimikauden aikana järjestää tarpeen mukaan. Kokousten määristä ja niiden ajankohdista voidaan ottaa myös sääntöihin määräys. 

Pykälän 2 momentissa lueteltaisiin yleiskokouksen tehtävät, joiksi ehdotettaisiin sosiaali- ja terveysministeriölle annettavan keskuksen sääntöjä koskevan esityksen hyväksyminen, edellisvuoden tilinpäätöksen vahvistaminen ja päättäminen toimenpiteistä, joihin tilit antavat aihetta, hallituksen jäsenille ja toimitusjohtajalle vastuunvapauden myöntäminen, seuraavan vuoden toimintasuunnitelmasta ja talousarviosta päättäminen, hallituksen jäsenten ja heidän varajäsentensä sekä tilintarkastajien valitseminen. Näiden laissa mainittujen pakollisten tehtävien lisäksi yleiskokouksessa käsiteltäisiin muut asiat, jotka ovat keskuksen sääntöjen mukaan yleiskokouksessa käsiteltäviä asioita. 

8 §. Yleiskokouksen päätösvaltaisuus, äänimäärät ja päätöksenteko. Pykälän 1 momentin mukaan yleiskokous olisi päätösvaltainen, jos vähintään puolet äänimäärästä on edustettuina kokouksessa. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin jäsenten äänimääristä yleiskokouksessa. Kokouksessa jokaisella jäsenellä olisi yksi ääni. Säännös vastaa nykytilaa. 

Pykälän 3 momentin mukaan yleiskokouksen päätökseksi tulee ehdotus, jota on kannattanut yli puolet annetuista äänistä. Vaaleissa valituksi katsotaan se, joka saa eniten ääniä. Äänten mennessä tasan vaali ratkaistaan arvalla ja muu äänestys puheenjohtajan äänellä. 

9 §. Hallituksen kokoonpano ja sen tehtävät. Pykälän 1 momentin mukaan hallitus huolehtisi Potilasvakuutuskeskuksen hallinnosta ja toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä, sekä käyttäisi ylintä päätösvaltaa asioissa, jotka eivät kuulu yleiskokouksen päätäntävaltaan. Hallituksen tehtävän määrittely jätettäisiin yleisluontoisen toimivaltasäännöksen varaan. Kuten muissakaan yhtiöoikeudellisilla laeissa hallituksen tehtäviä ei ole tarkoituksenmukaista luetella tyhjentävästi laissa, koska ne muuttuvat ajan kuluessa. Hallitus voisi myös tarvittaessa siirtää toimivaltaansa toimitusjohtajalle sekä johtajille ja muille toimihenkilöille. 

Pykälän 2 momentissa hallitukseen ehdotetaan kuuluvaksi vähintään viisi jäsentä. Hallitus myös valitsisi edelleen itse puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. 

10 §. Hallituksen jäsenen kelpoisuusvaatimukset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä henkilöistä, joilla ei ole kelpoisuutta toimia Potilasvakuutuskeskuksen hallituksen jäsenenä. Hallituksen jäsen ei voi olla vajaavaltainen tai konkurssissa eikä myöskään henkilö, joka on määrätty liiketoimintakieltoon. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin erikseen ensiksi yksittäisen hallituksen jäsenen kelpoisuudesta ja toiseksi kokonaisuutena arvioiden koko hallituksen kelpoisuudesta. Pykälän mukaan hallituksen jäsenen olisi oltava hyvämaineinen. Henkilöä ei pidettäisi hyvämaineisena, jos hänet esimerkiksi olisi tuomittu rangaistukseen rikoksesta. Lisäksi hallituksen jäsenellä tulisi olla tehtävän hoitamiseen tarvittava ammatillinen pätevyys ja kokemus. Yksittäiseltä jäseneltä ei vaadittaisi vakuutustoiminnan yleistä tuntemusta, vaan vaatimuksen tulee täyttyä koko hallitusta kokonaisuutena arvioidessa. Ehdotuksen tarkoituksena on se, että hallitukseen voidaan valita sellaiset jäsenet, joilla on Potilasvakuutuskeskuksen toiminnassa tarvittavaa erityisasiantuntemusta. Pykälä vastaa sitä, mitä vakuutusyhtiölain 6 luvun 4 §:n 1 ja 3 momenteissa on säädetty vakuutusyhtiöiden hallituksen jäsenten kelpoisuudesta. 

11 §. Hallituksen päätösvaltaisuus ja esteellisyys. Pykälän 1 momentin mukaan hallitus olisi päätösvaltainen, kun kokouksen puheenjohtaja ja vähintään puolet muista jäsenistä on saapuvilla. Päätökseksi tulee hallituksen enemmistön mielipide. Äänten mennessä kokouksen puheenjohtajavaalissa tasan vaali ratkaistaan arvalla ja muu äänestys puheenjohtajan äänellä. 

Pykälän 2 momentin mukaan hallituksen jäsen olisi esteellinen asiassa, joka koskee hänen yksityistä etuaan tai sellaisen yhteisön yksityistä etua, jonka hallituksen jäsen, toimitusjohtaja tai toimihenkilö hän on. Yhteisön yksityisellä edulla tarkoitettaisiin yksinomaan yhteisön ja Potilasvakuutuskeskuksen keskinäiseen suhteeseen liittyvää asiaa erotuksena kaikkia Potilasvakuutuskeskuksen jäseniä koskevista asioista. 

12 §. Toimitusjohtaja. Pykälän 1 momentin mukaan toimitusjohtajan tehtäviin kuuluisi Potilasvakuutuskeskuksen juoksevan hallinnon hoitaminen hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Toimitusjohtajan tehtävät on määritelty yleisluontoisesti ja perusteet yleissäännökselle ovat samoja kuin mitä hallituksen tehtävien määrittelyn osalta 9 §:n kohdalla on esitetty. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toimitusjohtajan kelpoisuusvaatimuksista, jotka vastaavat mitä tämän lain 10 §:ssä ja 11 §:ssä on säädetty hallituksen jäsenen kelpoisuudesta ja esteellisyydestä. Toimitusjohtajalta vaaditaan siten muun muassa vakuutustoiminnan yleistä tuntemusta. 

13 §. Oikeus saada asia käsiteltäväksi yleiskokouksessa. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen jäsenen oikeudesta saattaa hallituksen päätös yleiskokouksen ratkaistavaksi 14 päivän kuluessa päätöksen antopäivästä. Mahdollisuudella saattaa päätös yleiskokouksen ratkaistavaksi on tärkeä merkitys erityisesti pienempien vakuutusyhtiöiden oikeusturvan kannalta. Päätöksen alistaminen yleiskokoukselle ei koskisi kuitenkaan potilasvahingon korvaamista koskevia kysymyksiä. 

14 §. Kirjanpito, tilinpäätös ja toimintakertomus. Pykälässä säädettäisiin selvyyden vuoksi, että kirjanpito ja tilinpäätös on laadittava kirjanpitolain (1336/1997) mukaisesti. Myös kirjanpitolain nojalla annettua kirjanpitoasetusta (1339/1997) tulee noudattaa. Koska kirjanpitolain mukaan toimintakertomus ei ole osa tilinpäätöstä, säännöksessä on erikseen mainittava myös toimintakertomuksen laatimisesta kirjanpitolain ja sen nojalla annetun kirjanpitoasetuksen mukaan. 

15 §. Tilintarkastus. Pykälän 1 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen yleiskokous valitsee tilikaudeksi kaksi tilintarkastajaa ja kaksi varatilintarkastajaa. Koska Potilasvakuutuskeskuksen korvaustoiminta vastaa sisällöltään vakuutusyhtiöiden korvaustoimintaa, ehdotetaan, että vähintään yhden tilintarkastajan ja hänen varatilintarkastajansa tulee täyttää kelpoisuusvaatimukset, joista säädetään vakuutusyhtiölain 7 luvussa. 

Pykälän 2 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen tilintarkastukseen sovelletaan muutoin tilintarkastuslain (1141/2015) säännöksiä. 

16 §. Aktuaaritoiminto. Ehdotetun pykälän mukaan Potilasvakuutuskeskuksella tulee olla aktuaaritoiminto, jonka tulee erityisesti huolehtia potilasvakuutuslain 49 ja 57 §:ssä tarkoitettujen toimintojen suorittamista sekä seurata potilasvakuutuksen korvausvastuun kehitystä ja riittävyyttä. Tämä säännös on uusi, nykyisessä potilasvahinkolaissa ei tällaista vaatimusta ole. Vakuutusyhtiölain 6 luvun 18 §:ssä säädetään, että vakuutusyhtiössä on oltava aktuaaritoiminto. Kyseisessä pykälässä säädetään aktuaaritoiminnon tehtävistä ja aktuaaritoiminnosta huolehtivien henkilöiden pätevyysvaatimuksista. Vakuutusyhtiölakia ei kuitenkaan sovelleta Potilasvakuutuskeskukseen. Potilasvakuutuskeskuksen tehtäviin kuuluu paljon sellaista, mikä vaatii aktuaarillista osaamista: Potilasvakuutuskeskus huolehtii muun muassa jakojärjestelmään liittyvien laskelmien tekemisestä potilasvakuutuslain 62 §:n mukaisesti, vakuutusten ja vahinkojen tilastoinnista 62 §:n mukaisesti ja vakuutuksenottajille mahdollisesti määrättävän lisämaksun määrittämisestä 66 §:n mukaisesti tilanteessa, jossa jokin yhtiö on joutunut selvitystilaan tai konkurssiin. Koska Potilasvakuutuskeskus hoitaa koko korvaustoiminnan potilasvakuutuksessa, täytyy Potilasvakuutuskeskuksen seurata korvausvastuuta ja tehdä arvioita sen kehittymisestä. Näiden syiden takia katsotaan tarpeelliseksi säätää Potilasvakuutuskeskuksen aktuaaritoimesta, mutta suppeammin, kuin vakuutusyhtiölaissa. 

17 §. Sisäinen valvonta. Ehdotetun pykälän mukaan Potilasvakuutuskeskuksella on oltava sisäinen valvonta, joka kattaa kirjanpidon, hallinnon, korvaustoiminnan ja muut keskeiset toiminnot. Vakuutusyhtiölain 6 luvun 14 §:n mukaan vakuutusyhtiössä on oltava sisäinen valvonta. Vakuutusyhtiölakia ei sovelleta Potilasvakuutuskeskukseen. Potilasvakuutuskeskuksen toiminta on monelta osin hyvin samankaltaista kuin vakuutusyhtiön toiminta, joten ehdotetaan säädettäväksi, että Potilasvakuutuskeskuksella olisi oltava sisäinen valvonta, joka kattaa Potilasvakuutuskeskuksen keskeiset toiminnot, kuten korvaustoiminnan, hallinnon ja kirjanpidon. Sisäiseen valvontaan kuuluisi myös muun muassa asianmukaisen raportoinnin varmistaminen kaikilla organisaatiotasoilla. 

18 §. Poikkeusoloihin varautuminen. Potilasvakuutuskeskus vastaa useista lakisääteisistä tehtävistä, joilla on keskeinen merkitys potilasvakuutusjärjestelmän toimeenpanolle ja vakaudelle. Keskus vastaa esimerkiksi tietorekisterien ylläpitämisestä ja yksittäisille vahinkoa kärsineille maksettavista korvauksista. Toimintansa luonteen mukaisesti Potilasvakuutuskeskuksen varautuminen poikkeusoloihin tapahtuu suurelta osin yhteistyössä keskuksen jäsenten kanssa. Pykälässä Potilasvakuutuskeskukselle asetettaisiin vastaava varautumisvelvollisuus poikkeusoloissa kuin vakuutusyhtiöille on säädetty vakuutusyhtiölain 31 luvun 13 §:ssä. 

Pykälän 1 momentin mukaan Potilasvakuutuskeskuksen tulee varmistaa tehtäviensä mahdollisimman häiriötön hoitaminen myös poikkeusoloissa osallistumalla vakuutusalan valmiussuunnitteluun, valmistelemalla etukäteen poikkeusoloissa tapahtuvaa toimintaa ja muilla toimenpiteillä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että huoltovarmuuden turvaamisesta annetun lain 15 §:ssä tarkoitetun huoltovarmuusrahaston varoista voidaan korvata Potilasvakuutuskeskukselle poikkeusoloihin varautumisesta aiheutuvia lisäkustannuksia. Finanssivalvonta on 1.10.2013 antanut vakuutusyhtiölle ohjeen osana määräys- ja ohjekokoelmaa koskien varautumisvelvollisuutta, valmiussuunnitelmaa, tietojen hallintaa ja tietotekniikkaa sekä ulkoistettuja toimintoja. Pykälän 3 momentin mukaan Finanssivalvonta voisi antaa tarkempia ohjeita myös pykälän 1 momentissa tarkoitetuista Potilasvakuutuskeskuksen toimenpiteistä. 

19 §. Hallituksen jäsenen ja toimitusjohtajan vahingonkorvausvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin hallituksen jäsenen ja toimitusjohtajan vahingonkorvausvelvollisuudesta Potilasvakuutuskeskukselle, sen jäsenelle tai muulle taholle. Säännös on tarpeen, koska Potilasvakuutuskeskukseen ei sovelleta vakuutusyhtiölakia tai muutakaan yhtiöoikeudellista yleislakia, joten niissä olevat vahingonkorvaussäännökset eivät tule sovellettaviksi. 

Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen hallituksen ja toimitusjohtajan vahingonkorvausvelvollisuudesta. Pykälän mukainen korvausvastuu koskisi niitä vahinkoja, jotka on aiheutettu hoidettaessa sitä tointa tai tehtävää, joka henkilöllä on Potilasvakuutuskeskuksessa. Korvausvastuu koskisi vahinkoa, jonka asianomainen on tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut Potilasvakuutuskeskukselle. Korvausvastuu koskisi myös Potilasvakuutuskeskuksen jäsenelle tai muulle, kuten mahdolliselle velkojalle aiheutettua vahinkoa. Tältä osin vahingonkorvausvastuu syntyisi kuitenkin vain, jos vahinko on aiheutettu rikkomalla tätä lakia tai Potilasvakuutuskeskuksen sääntöjä. Pykälä antaisi vahinkoa kärsineelle mahdollisuuden hakea korvausta paitsi itse Potilasvakuutuskeskukselta, myös suoraan siltä tai niiltä henkilöiltä, joiden toiminnasta Potilasvakuutuskeskuksessa vahinko on johtunut. Tämä korostaa hallituksen jäsenen ja toimitusjohtajan vastuuta toiminnastaan. Potilasvakuutuslain 68 §:ssä säädetään Potilasvakuutuskeskuksen palveluksessa olevan henkilön virkavastuusta, ja todetaan, että heidän vahingonkorvausvastuunsa määräytyy vahingonkorvauslain mukaan. 

20 §. Salassapitovelvollisuus ja oikeus tietojen luovuttamiseen. Pykälässä säädettäisiin Potilasvakuutuskeskuksen palveluksessa toimivien henkilöiden ja toimeksiannon saaneiden asiantuntijoiden salassapitovelvollisuudesta. Salassapitovelvollisuudesta, salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvien tietojen luovuttamisesta ja salassapitovelvollisuuden rikkomisesta olisi soveltuvin osin voimassa, mitä vakuutusyhtiölain 30 luvun 1, 3 ja 4 §:ssä säädetään. Säännös on tarpeen, sillä vakuutusyhtiölaissa säädetään vain vakuutusyhtiöiden salassapitovelvollisuudesta, joten Potilasvakuutuskeskus ei kuulu sen soveltamisalaan. Pykälä vastaa voimassaolevan potilasvahinkolain 13 §:ää. 

21 §. Valvonta. Pykälässä säädettäisiin Finanssivalvonnasta annettua lakia (878/2008) täydentävästi Finanssivalvonnan velvollisuudesta valvoa Potilasvakuutuskeskusta. Säännöksen mukaan Potilasvakuutuskeskuksen korvaus- ja vakuuttamistoiminnassa noudatettavien menettelytapojen ja vakuutusmatemaattisten seikkojen noudattamisen valvonta kuuluisi Finanssivalvonnalle. Tämä vastaa, mitä asiasta on säädetty potilasvahinkolain 5 §:n 4 momentissa. Lisäksi laissa todettaisiin, että Finanssivalvonta valvoisi myös 16 §:ssä säädetyn aktuaaritoiminnan ja 17 §:ssä säädetyn sisäisen valvonnan noudattamista. 

22 §. Potilasvakuutuskeskuksen säännöt. Potilasvakuutuskeskuksen hallinnosta annettaisiin tarkempia määräyksiä Potilasvakuutuskeskuksen säännöissä, jotka sosiaali- ja terveysministeriö vahvistaisi keskuksen esityksestä. Säännöissä määrättäisiin muun muassa Potilasvakuutuskeskuksen yleiskokouksen koolle kutsumisesta ja kokouksessa käsiteltävistä asioista sekä Potilasvakuutuskeskuksen toimihenkilöiden yleisistä toimenhoidon ehdoista päättämisestä. Lisäksi säännöissä voitaisiin täsmentää hallituksen tehtäviä sekä määrätä keskuksen nimenkirjoitusoikeudesta. 

23 §. Voimaantulo. Lain ehdotetaan tulevan voimaan samanaikaisesti potilasvakuutuslain kanssa. 

24 §. Siirtymäsäännökset. Lakiin ehdotetaan otettavaksi eräitä siirtymäsäännöksiä. Vahingonkorvausta koskeva sääntely ei voi tulla voimaan taannehtivasti. Tämän vuoksi 1 momentissa todettaisiin, että tätä lakia sovelletaan vahingonkorvaukseen, joka perustuu tämän lain voimaantultua tapahtuneeseen tekoon tai laiminlyöntiin. 

Jos yleiskokouksen päätös on tehty ennen uuden lain voimaantuloa, päätettyyn asiaan sekä muihin menettelyihin sovelletaan pykälän 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa olleita säännöksiä. 

1.3  Laki vakuutussopimuslain 1 §:n muuttamisesta

1 §. Soveltamisala. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi muutoksia, joilla selkeytetään vakuutussopimuslain soveltamista lakisääteisiin vahinkovakuutuksiin. Pykälän 1 momentissa todettaisiin nykytilaa vastaavasti, että lakia sovelletaan muuhun vakuutukseen kuin lakisääteiseen vakuutukseen. Siten lakia ei sovelleta esimerkiksi työtapaturma- ja ammattitautilain mukaisiin vakuutuksiin. 

Voimassaolevan pykälän 2 momentissa säädetään vakuutussopimuslain soveltamisesta ympäristövahinkovakuutukseen ja potilasvakuutukseen. Pykälän 3 momentissa säädetään lain soveltamisesta liikennevakuutukseen luettelemalla kaikki liikennevakuutukseen sovellettavat säännökset. 

Lain selkeyden ja informatiivisuuden lisäämiseksi ehdotetaan, että potilasvakuutuslaissa lueteltaisiin kaikki ne vakuutussopimuslain säännökset, joita sovelletaan potilasvakuutukseen. Luettelemalla potilasvakuutuslaissa tyhjentävästi ne säännökset, joita sovelletaan potilasvakuutukseen, voidaan varmistaa, että potilasvakuutuslain soveltaja osaa ottaa huomioon vakuutussopimuslain potilasvakuutuslakia täydentävät säännökset. Samalla myös liikennevakuutuslakiin ehdotetaan lisättäväksi vastaava luettelo liikennevakuutukseen sovellettavista vakuutussopimuslain säännöksistä. Tämän vuoksi vakuutussopimuslain 2 momentissa ei enää lueteltaisi liikennevakuutukseen sovellettavia säännöksiä, vaan todettaisiin, että lakia sovellettaisiin liikennevakuutuslain ja potilasvahinkolain vakuutuksiin siltä osin kuin niitä koskevissa laeissa säädetään. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin edellä mainitun johdosta vain vakuutussopimuslain soveltamisesta ympäristövakuutuksiin. Näihin vakuutuksiin vakuutussopimuslakia sovellettaisiin, jollei ympäristövahinkovakuutuksesta annetussa laissa (81/1998) toisin säädetä. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin nykyisen 4 momentin mukaisesti, ettei laki koske jälleenvakuutusta. 

1.4  Laki liikennevakuutuslain muuttamisesta

4 a §. Vakuutussopimuslain soveltaminen. Edellä todetun vakuutussopimuslain 1 §:ään ehdotetun muutoksen johdosta, myös liikennevakuutuslakiin otettaisiin uusi säännös, jossa viitattaisiin niihin vakuutussopimuslain säännöksiin, joita sovellettaisiin liikennevakuutuksiin. Samalla vakuutussopimuslain 1 §:n 3 momentissa oleva vastaava viittaussäännös kumottaisiin. Muutos on lakitekninen eikä se muuta voimassaolevan lain aineellista sisältöä. 

1.5  Laki työntekijän eläkelain muuttamisesta

25 §. Oikeus työeläkekuntoutukseen. Pykälän 1 momentin 3 kohtaan ehdotetaan lisättäväksi maininta potilasvakuutuksen mukaisesta kuntoutuksesta. Potilasvakuutuslain mukainen ammatillinen kuntoutus olisi ensisijaista työeläkejärjestelmän mukaiseen kuntoutukseen nähden. 

92 §. Eläkkeestä vähennettävät etuudet. Pykälän 1 momentin 6 kohdassa oleva maininta kumottavasta potilasvahinkolaista korvattaisiin maininnalla uudesta potilasvakuutuslaista. 

94 §. Ensisijaisen etuuden tai eläkkeen muutoksen vaikutus eläkkeen määrään. Pykälän 1 momentissa olevat maininnat kumottavasta potilasvahinkolaista korvattaisiin maininnoilla uudesta potilasvakuutuslaista. 

1.6  Laki yrittäjän eläkelain muuttamisesta

22 §. Oikeus työeläkekuntoutukseen. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 25 §:ään. 

85 §. Eläkkeestä vähennettävät etuudet. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 92 §:ään. 

87 §. Ensisijaisen etuuden tai eläkkeen muutoksen vaikutus eläkkeen määrään. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 94 §:ään. 

1.7  Laki merimieseläkelain muuttamisesta

25 §. Oikeus työeläkekuntoutukseen. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 25 §:ään. 

97 §. Eläkkeestä vähennettävät etuudet. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 92 §:ään. 

99 §. Ensisijaisen etuuden tai eläkkeen muutoksen vaikutus eläkkeen määrään. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 94 §:ään.  

1.8  Laki maatalousyrittäjän eläkelain 42 §:n muuttamisesta

42 §. Oikeus työeläkekuntoutukseen. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 25 §:ään. 

1.9  Laki julkisten alojen eläkelain muuttamisesta

22 §. Oikeus työeläkekuntoutukseen. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 25 §:ään. 

96 §. Eläkkeestä vähennettävät etuudet. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 92 §:ään. 

98 §. Ensisijaisen etuuden tai eläkkeen muutoksen vaikutus eläkkeen määrään. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi vastaavat muutokset kuin työntekijän eläkelain 94 §:ään. 

1.10  Laki vakuutusyhtiölain 23 luvun 18 ja 21 §:n muuttamisesta

18 §. Liiketoiminnan jatkamista koskeva suunnitelma. Pykälän viittaus potilasvahinkolakiin ehdotetaan muutettavaksi viittaukseksi potilasvakuutuslakiin. 

21 §. Muiden kuin lakisääteisten vakuutusten lakkaaminen ja lakisääteisten vakuutusten jatkuminen. Pykälän 1 ja 2 momenteissa olevat viittaukset potilasvahinkolakiin ehdotetaan muutettavaksi viittauksiksi potilasvakuutuslakiin.