2.1  Lainsäädäntö ja käytäntö

Kuluttajille ja kuluttajaan rinnastettaville tarjottavien kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden turvallisuudesta säädetään yleisesti kuluttajaturvallisuuslaissa. Lain keskeinen säännös on sen 5 §, jossa säädetään kulutustavaroita tai kuluttajapalveluita tarjoavan tahon eli toiminnanharjoittajan huolellisuusvelvollisuudesta. Sen mukaan toiminnanharjoittajan on olosuhteiden vaatiman huolellisuuden ja ammattitaidon edellyttämällä tavalla varmistauduttava siitä, että kulutustavarasta tai kuluttajapalvelusta ei aiheudu vaaraa kenenkään terveydelle tai omaisuudelle. Toiminnanharjoittajalla on myös oltava riittävät ja oikeat tiedot kulutustavarasta ja kuluttajapalvelusta, ja hänen on arvioitava niihin liittyvät riskit. Laissa säädetään myös esimerkiksi riittävien tietojen antamisesta kuluttajille ja kuluttajaan rinnastettaville. Laki siis asettaa kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden tarjoajalle yleisen velvollisuuden huolehtia niiden turvallisuudesta, mutta ei juurikaan sisällä tarkempia vaatimuksia esimerkiksi tiettyjen kulutustavaroiden tai kuluttajapalveluiden osalta. Laki onkin muuta kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden turvallisuutta koskevaa sääntelyä täydentävää lainsäädäntöä, ja sitä sovelletaan, jos muualla lainsäädännössä ei edellytetä vähintään samaa turvallisuustasoa. Kuluttajaturvallisuuslaki on siis eräänlainen turvaverkkosäädös. Kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalaan jää kuluttajapalveluiden osalta suuri joukko erilaisia kuluttajille ja kuluttajaan rinnastettaville tarjottavia palveluita kuten leikkikentät, uimarannat, laskettelukeskukset ja erilaiset ohjelmapalvelut. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston tietojenkeruun mukaan vuonna 2012 lain soveltamisalaan kuuluvia kuluttajapalvelukohteita oli koko maassa hieman yli 50 000 kappaletta ja niin sanotuille valvonnan painopistealueille kuuluvia kohteita vajaat 19 000 kappaletta. Kulutustavaroiden osalta kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalaan kuuluvat esimerkiksi lastenhoitotarvikkeet, kynttilät ja huonekalut. 

Kuntien osalta on huomattava, että nykyisellään niillä on kuluttajaturvallisuuslainsäädännön kannalta sekä valvontaviranomaisen että lainsäädännön velvoittaman toiminnanharjoittajan rooli. Lain mukaan myös muut kuin kaupallisessa tarkoituksessa kuluttajille tarjottavat palvelut kuuluvat lain soveltamisalaan, ja näin ollen esimerkiksi kunnan leikkikentät ja uimarannat ovat kuluttajaturvallisuuslaissa tarkoitettuja palveluita. Nämä muodostavat merkittävän osan kuluttajaturvallisuusvalvonnan valvontakohteista. Käytännössä yhden kunnan toimielimen on tullut valvoa toisen toimintaa. 

Tilastotietoa kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalalla tapahtuneista onnettomuuksista tai esimerkiksi läheltä piti –tilanteista ei kattavasti ole saatavilla. On oletettavaa, että moni tällainen tilanne jää ilmoittamatta viranomaisille, vaikka laissa onkin säädetty palveluntarjoajan velvollisuudesta ilmoittaa viranomaiselle, jos hänen tietoonsa tulee tai hänen pitäisi pystyä päättelemään, että palvelusta aiheutuu vaaraa jollekulle. Näin ollen esimerkiksi lainsäädännön vaikutusta toimialan turvallisuustilanteeseen on vaikea arvioida. 

Kuluttajaturvallisuuslaki uudistettiin vuonna 2011, ja muutos tuli voimaan 1.1.2012. Jo tätä edeltävä laki, laki kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta (75/2004), sisälsi toiminnanharjoittajien kannalta vastaavan sääntelyn eli asetti niille yleisen velvollisuuden huolehtia tarjoamiensa tavaroiden ja palveluiden turvallisuudesta. Tätä lakia edeltäneeseen tuoteturvallisuuslakiin (914/1986) sisällytettiin elinkeinotoiminnassa tarjottavien kuluttajapalveluiden turvallisuutta koskeva sääntely vuonna 1993. Vuonna 2004 palveluiden turvallisuutta koskeva sääntely siis laajentui koskemaan myös muussa kuin elinkeinotoiminnassa tapahtuvaa palveluiden tarjoamista. 2000-luvun loppupuolella katsottiin tarpeelliseksi kehittää tuolloista lakia siten, että erityisesti kuntien tekemän valvonnan tueksi pyrittiin selkeyttämään esimerkiksi valvontakeinoja koskevia säännöksiä ja monipuolistamaan kuntien valvontaviranomaisten käytössä olevia keinoja. Lisäksi uuteen kuluttajaturvallisuuslakiin otettiin uutena säännökset uusien, tiettyjä palveluja tarjoavien palveluntarjoajien velvollisuudesta tehdä toiminnastaan ilmoitus kunnan valvontaviranomaiselle (6 §) sekä mainittujen palveluntarjoajien, myös jo olemassa olevien, velvollisuudesta laatia toimintaansa koskeva turvallisuusasiakirja, johon on koottu palvelun turvallisuuden kannalta keskeiset tiedot. Näillä muutoksilla toivottiin olevan myönteinen vaikutus kunnissa tehtävään kuluttajaturvallisuusvalvontaan ja sen tehokkuuteen. Merkittävää tällaista vaikutusta ei kuitenkaan ole havaittu. 

Kuluttajaturvallisuuslaki on osa ympäristöterveydenhuoltoa. Terveydenhuoltolain (1326/2010) 21 §:n mukaan ympäristöterveydenhuollosta säädetään terveydensuojelulaissa (763/1994), elintarvikelaissa (23/2006), tupakkalaissa (693/1976), kuluttajaturvallisuuslaissa (920/2011) ja eläinlääkintähuoltolaissa (765/2009). Ympäristöterveydenhuollon järjestämisestä kunnassa säädetään ympäristöterveydenhuollon yhteistoiminta-alueesta annetussa laissa (410/2009). Ympäristöterveydenhuollossa eri sektoreita ohjaavia ministeriöitä on kolme, koordinaatioroolin ollessa sosiaali- ja terveysministeriöllä: työ- ja elinkeinoministeriö kuluttajaturvallisuuslainsäädännön osalta, sosiaali- ja terveysministeriö terveydensuojelulain ja tupakkalain osalta sekä maa- ja metsätalousministeriö elintarvikelain ja eläinlääkintähuoltolain osalta. Ympäristöterveydenhuollossa on 2000-luvulla kehitetty voimakkaasti valvonnan keskittämistä suurempiin valvontayksiköihin edellyttämällä, että kunnat muodostavat yhdessä riittävän suuria valvontayksiköitä. Lisäksi valvonnan suunnitelmallisuutta on kehitetty asettamalla eri tason valvontaviranomaisille velvollisuus laatia valvontaohjelmia ja –suunnitelmia. Näistä on säädetty paitsi kussakin mainitussa sektorilaissa myös kunnan ympäristöterveydenhuollon valvontasuunnitelmasta annetussa valtioneuvoston asetuksessa (665/2006) sekä ympäristöterveydenhuollon valtakunnallisista valvontaohjelmista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (78/2011). Yhteisen lainsäädäntökehyksen lisäksi asianomaiset ministeriöt ja keskushallinnon viranomaiset tekevät tiivistä yhteistyötä monessa ympäristöterveydenhuoltoon liittyvässä asiassa. 

Valtiontalouden tarkastusvirasto teki tuoteturvallisuusvalvonnan toiminnantarkastuksen vuonna 2004 (Tarkastuskertomus 69/2004). Tarkastuskertomuksen mukaan tarkastuksen päätuloksena oli, että tuoteturvallisuuden valvontajärjestelmä ei toimi. Tarkastuskertomuksessa todettiin, että valtaosassa kuntia panostus valvontaan oli jäänyt selvästi alle tuolloin keskushallinnon viranomaisena toimineen Kuluttajaviraston määrittelemän vähimmäistason eikä kuntien omatoimisesta valvonnasta voinut juuri puhua. Joissakin kunnissa varsinaiseen valvontaan ei ollut panostettu lainkaan. Tarkastuskertomuksen mukaan tarkastusvirasto oli katsonut, että tuoteturvallisuusvalvonnan järjestämisessä tulisi pohtia kokonaan uusia, nykyisen valvontaorganisaation muuttamista koskevia ratkaisuja. 

Kuluttajaturvallisuusvalvonnan keskushallinnon valvontatehtävät siirrettiin vuoden 2010 alusta lukien Turvatekniikan keskukseen. Siirron edellytyksiä selvittäneen, työ- ja elinkeinoministeriön asettaman työryhmän mietinnössä (työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Kilpailukyky 36/2009) todettiin kuluttajapalveluiden valvonnan osalta, että olisi tarkoituksenmukaista selvittää mahdollisia keinoja tehostaa kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvontaa ja niitä hyötyjä, joita kehittämistoimilla olisi mahdollista saavuttaa. Mietinnössä todettiin, että olisi tarkoituksenmukaista selvittää ympäristöterveydenhuoltoon kuulumisesta johtuvan ministeriön ja keskushallinnon viranomaisen panostustarpeen suhde paikallistasolla suoritettavan valvonnan määrään, laatuun ja tuloksellisuuteen. Mietinnössä tuotiin myös esiin nykymuotoinen valvonnan toteutustapa eli pyrkimys yksittäisten teknisten asioiden tarkastamisesta valvontakohteiden kokonaisvaltaiseen turvallisuustoiminnan kuten turvallisuusjohtamisen ja omavalvonnan valvontaan. 

Työ- ja elinkeinoministeriö asetti vuonna 2012 selvitysmiehen selvittämään kuluttajapalveluiden turvallisuusvalvonnan uudelleen organisointia sen mukaisesti kuin Kataisen hallitusohjelmaan (2011) sekä valtioneuvoston hyväksymään Kuluttajapoliittisen ohjelmaan vuosille 2012—2015 oli kirjattu. Selvitysmies luovutti selvityksensä ministeriölle 9.1.2013 (TEM Raportteja 3/2013). Selvitysmies päätyi ehdottamaan, että kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonta säilytettäisiin toistaiseksi kunnilla, kunnes nähdään, ovatko muun muassa ympäristöterveydenhuollon lainsäädäntöön tehdyt, valvontayksiköitä ja valvonnan suunnitelmallisuutta koskevat muutokset tuoneet tilanteeseen parannusta. Selvitysmies totesi, että valvontaa tulee suunnitella aiempaa paremmin, kuluttajaturvallisuusvalvontaan erikoistuneet viranhaltijat tulee nimetä ja heille annettavaa koulutusta tulee kehittää. Selvitysmies esitti, että jos myönteistä kehitystä valvonnassa ei tapahdu, kuluttajaturvallisuusvalvonta tulisi valtiollistaa ja keskittää aluehallintovirastoihin tai Tukesiin.  

Valtiontalouden tarkastusvirasto teki vuonna 2014 koko ympäristöterveydenhuoltoa koskevan tuloksellisuustarkastuksen (Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomus 7/2014). Tarkastuksen pääkysymyksenä oli arvioida ympäristöterveydenhuollon hallinnoinnin toimivuutta. Tarkastusvirasto esitti suosituksinaan muun muassa, että ympäristöterveydenhuollon organisoinnin ja järjestämisvastuun kysymykset tulee kytkeä tiiviisti kuntarakenteen sekä valtion keskus- ja aluehallinnon uudistuslinjauksiin, että valtioneuvoston tulee olla aloitteellinen asiassa ja että vastuuministeriöiden (STM, MMM, TEM) tulee aktiivisesti tukea tätä tavoitetta. Lisäksi todettiin, että kuntauudistuksesta riippumatta valtioneuvoston tulee selvittää ympäristöterveydenhuollon keskushallinnon johtosuhteet sekä aluehallintotason tarpeellisuus. Tarkastuskertomuksessa todetaan, että yleisesti ottaen tarkastuksen haastatteluissa ei noussut esiin sellaisia voimakkaita tarpeita, joiden vuoksi ympäristöterveydenhuollon tehtävien valtiollistamista tulisi arvioida juuri nyt suuressa mittakaavassa. Toisaalta tarkastuskertomuksessa mainitaan kuluttajaturvallisuusvalvonta yhtenä niistä osa-alueista, jonka osalta valtiollistaminen oli kuitenkin kyselyssä saanut merkittävää kannatusta. 

Ympäristöterveydenhuollon alalla on käytössä kaksi keskitettyä tietojärjestelmää, joilla ylläpidetään rekisteriä toimijoista ja valvonnoista sekä tuotetaan seurantatietoa. Keskusvirastojen rakentamia järjestelmiä ovat Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran KUTI elintarvikevalvonnassa sekä Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran ja Tukesin YHTI kyseisten virastojen toimialojen valvonnassa. Näiden järjestelmien ja kuntien käytössä olevien järjestelmien välillä tieto kulkee rajapinnan kautta. Tietojärjestelmien toimivuudessa on ollut paljon ongelmia sekä kuntien että keskushallinnon virastojen näkökulmasta. Tietojärjestelmien ylläpito on tullut kuluttajaturvallisuusvalvonnan kannalta tarkasteltuna suhteettoman kalliiksi ottaen huomioon kunnissa vuosittain tehtävän kuluttajaturvallisuusvalvonnan vähäisyys sekä tietojärjestelmien hallinnointiin Tukesissa käytetty henkilöresurssien määrä. Kuluttajaturvallisuusvalvonnan ollessa edellä kuvatusti osa ympäristöterveydenhuollon kokonaisuutta sen on kuitenkin ollut käytännössä pakko olla mukana yhteisissä tietojärjestelmähankkeissa. 

Kuluttajaturvallisuusvalvontaan kunnissa käytetyistä resursseista on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Sosiaali- ja terveysministeriön ylläpitämän Ympäristöterveydenhuollon valvontayksikkötietojen hallintajärjestelmän (VYHA) mukaan kuluttajaturvallisuusvalvontaan on 7.5.2015 otetun tiedon mukaan käytetty kunnissa yhteensä 33,6 henkilötyövuotta. Tukesin hieman eri tavalla keräämän tiedon mukaan valvontaan käytettiin kunnissa vuosina 2009—2013 vuodessa yhteensä keskimäärin noin 18,5 henkilötyövuotta. Erot arvioissa johtuvat järjestelmien erilaisista lähestymistavoista ja tiedonkeruutavoista. VYHA-järjestelmällä raportoidaan työajan panostus ympäristöterveydenhuollon valvonnassa ja sen jakautuminen eri sektoreille. Tukesille toimitetut tiedot painottuvat valvontatoimenpiteiden kuten tarkastusten määrien ja kohdentumisen tarkasteluun. Joka tapauksessa valvonnan toteuttamisen kannalta ongelmallinen rakenteellinen tekijä on, että kuluttajaturvallisuusvalvonnassa käytetty resurssimäärä jakaantuu yli 200 viranhaltijalle, joista osa tekee erittäin vähän, jos juuri lainkaan, varsinaista kuluttajaturvallisuusvalvontaa. Osa voimavaroista kuluu valvontasuunnitelmien ja maksutaksojen laatimiseen, valvontatietojen raportointiin ja kouluttautumiseen. Jos viranhaltija tekee vuositasolla esimerkiksi vain joidenkin päivien verran kuluttajaturvallisuusvalvonnan tehtäviä, hänelle ei kerry tehtävän edellyttämää tosiasiallista osaamista ja kokemusta kuluttajaturvallisuudesta. 

Kuluttajaturvallisuusvalvontaan panostettujen henkilöresurssien pientä osuutta koko ympäristöterveydenhuollossa havainnollistaa edempänä mainitussa Valtiontalouden tarkastusviraston ympäristöterveydenhuoltoa koskeneessa tuloksellisuustarkastuksessa esiin tuotu kokoava tieto ympäristöterveydenhuollon eri sektoreihin käytetyistä henkilöresursseista. Sen mukaan esimerkiksi elintarvikevalvontaan käytettiin yhteensä noin 288 henkilötyövuotta, terveydensuojeluvalvontaan noin 200 henkilötyövuotta ja eläinlääkäripalveluihin noin 290 henkilötyövuotta. Pienemmillä ympäristöterveydenhuollon sektoreilla henkilöresurssit jakautuivat kertomuksen mukaan siten, että tupakkalain valvontaan käytettiin noin 31 henkilötyövuotta, kemikaalivalvontaan noin 12 henkilötyövuotta, eläinsuojeluvalvontaan noin 23 henkilötyövuotta, eläintautivalvontaan noin 13 henkilötyövuotta ja edellä jo kuvatusti kuluttajaturvallisuusvalvontaan noin 37 henkilötyövuotta. Kuluttajaturvallisuusvalvonnan osalta tosin on esitetty myös toisenlaisia, pienempiä arvioita. Mainituista toimialoista kemikaalituotteiden markkinavalvontatehtävät siirrettiin sittemmin kunnilta Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon 1.9.2013 alkaen. 

Osaltaan kuluttajaturvallisuusvalvontaan osoitettuun vähäiseen panostukseen on tiettävästi vaikuttanut ympäristöterveydenhuollon säädösten toisistaan poikkeava tapa säätää valvonnan toteuttamisesta, joka jättää toisilla sektoreilla enemmän harkinnanvaraa valvontaviranomaiselle kuin toisilla esimerkiksi sen suhteen, kuinka usein tietynlaiseen valvontakohteeseen tulee kohdistaa valvontaa. Kuluttajaturvallisuuslaki ei sisällä tarkkoja säännöksiä tarkastustiheyksistä tai valvonnan kohdentamisesta muutoinkaan, kun sen sijaan esimerkiksi EU-lainsäädäntö edellyttää vesinäytteiden ottamista tietyin määräajoin. Asetelma johtaa kunnassa käytännössä tilanteeseen, jossa osoitettaessa niukkoja henkilöresursseja ympäristöterveydenhuollon eri sektoreihin ikään kuin etusijalla ovat ne sektorit, joiden osalta lainsäädäntö määrittää tiukat ehdot valvonnan toteuttamiselle esimerkiksi vedestä otettavien näytteiden osalta, ja muihin sektoreihin kuten kuluttajaturvallisuusvalvontaan osoitetaan voimavaroja jos ensin mainittujen sektorien jälkeen niitä on jäljellä. Tilanne on valitettava erityisesti kuluttajaturvallisuusvalvonnan kannalta, jossa yhtäältä pyritään ehkäisemään henkilöihin ja omaisuuteen kohdistuvia vaaroja mutta jossa lainsäädäntö ei edellytä tietyin väliajoin tehtäviä tarkastuksia. Kuluttajaturvallisuusvalvonnassa valvontaa kohdennetaan valvontaviranomaisen riskinarvioinnin perusteella. Riskinarviointiin perustuva valvonnan kohdentaminen ei ole mahdollista silloin, kun lainsäädännössä on määritelty tarkasti esimerkiksi kohteiden näytteenottotiheys. 

Valvonnan kohteiden kannalta tarkasteltuna valvontaa on Turvallisuus- ja kemikaaliviraston suosituksen mukaan tullut kohdentaa palveluntarjoajiin joko kerran vuodessa tai useamman vuoden välein. Esimerkiksi laskettelukeskuksia ja huvipuistoja on suositeltu tarkastettavan kerran vuodessa, kun taas esimerkiksi kiipeilykeskuksia tai kartingratoja on suositeltu tarkastettavan joka kolmas vuosi. Käytännössä näihin viraston suosittelemiin tarkastustiheyksiin ei Turvallisuus- ja kemikaaliviraston mukaan ole useinkaan päästy, vaan niin sanottu säännöllinen valvonta on kohdistunut palveluntarjoajiin suositeltua harvemmin. Lisäksi kunnat ovat tehneet valvontaa omaan riskinarviointiinsa perustuen tiheämmin tai harvemmin. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston mukaan tyypillisen tarkastuskäynnin kesto on noin 3—6 tuntia sisältäen myös valmistautumisen tarkastukseen ja paperityöt kuten tarkastuskertomuksen laatimisen tarkastuksen jälkeen sekä raportoinnin. 

Kuluttajapalveluiden valvonnan valtiollistaminen oli esillä myös valtiovarainministeriön Keskus- ja aluehallinnon virastoselvitys –hankkeessa (nk. VIRSU-hanke). Hankkeen valtiollisen ja kunnallisen aluehallinnon ja kuntien työnjakoa selvittävän alatyöryhmän muistion mukaan lähes kaikki haastatellut tahot olivat kuluttajapalveluiden valvonnan valtiollistamisen kannalla, esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön ja ympäristöterveydenhuollon koordinoinnista vastaavan sosiaali- ja terveysministeriön ollessa sitä mieltä, että valvonta tulisi siirtää juuri Tukesiin. Jotkut aluehallinnon kuluttajaturvallisuusvalvonnasta vastaavista ympäristöterveydenhuollon ylitarkastajista olivat hankkeen yhteydessä sitä mieltä, että edelleen olisi syytä kerätä lisää kokemuksia suurempien yhteistoiminta-alueiden vaikutuksista kuluttajaturvallisuusvalvontaan. Lisäksi Maakuntien liitto esitti näkemyksenään kuluttajapalveluiden valvonnan kuten muidenkin tehtävien osalta, että tehtävä sopisi parhaiten kansanvaltaisen, yhteen kootun aluehallinnon tehtäväksi. Valtiovarainministeriö totesi muun muassa, että tehtävä sopisi luonteeltaan valtion tehtäviksi, että tehtävän vähäinen kokonaisresursointi puoltaisi tehtävän kokoamista ja että tehtävän valtiollistaminen voisi ainakin alkuvaiheessa johtaa palkkojen harmonisoinnista johtuen kustannusten kasvuun. 

Voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslaissa säädetään myös alueellisesta kuluttajaturvallisuusvalvonnasta vastaavasti kuin yleisesti ottaen muillakin ympäristöterveydenhuollon toimialoilla. Aluehallintovirastojen tehtävänä on muun muassa ohjata ja valvoa kuluttajaturvallisuusvalvontaa alueellaan sekä arvioida kuntien valvontasuunnitelmia. Viime vuosina aluehallintovirastoissa on käytetty kuluttajaturvallisuusvalvonnan tehtäviin yhteensä 1,6—2,2 henkilötyövuotta, jakautuen lähes kymmenelle viranhaltijalle. Yhdessäkään aluehallintovirastossa ei ole yksinomaan kuluttajaturvallisuusvalvontaan keskittyvää virkamiestä. 

Kuluttajaturvallisuuslain tarkoittamat valvontaviranomaiset on säädetty myös eräiden muiden säädösten valvontaviranomaisiksi. Lelujen turvallisuudesta annetun lain (1154/2011) 56 §:n mukaan lain noudattamista valvovat kuluttajaturvallisuuslaissa mainitut viranomaiset. Kuluttajakäytössä olevien koneiden osalta koneiden turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen (400/2008) sekä kuluttajakäytössä olevien henkilönsuojainten osalta henkilönsuojaimista annetun valtioneuvoston päätöksen (1406/1993) noudattamista valvovat kuluttajaturvallisuuslain valvontaviranomaiset. Ympäristönsuojelulain (527/2014) 24 §:n mukaan eräitä ympäristönsuojelulain nojalla annettuja valtioneuvoston asetuksia valvovat kuluttajaturvallisuuslaissa tarkoitetut valvontaviranomaiset. Lelujen osalta Turvallisuus- ja kemikaalivirasto tekee melko aktiivista markkinavalvontaa, eikä tässä esityksessä ehdotettu muutos kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvontaviranomaisiin vaikuta siihen. Ympäristönsuojelulain tarkoittama, kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaisten valvonta on puolestaan ollut käytännössä erittäin vähäistä. Tässä esityksessä ehdotettu muutos ei vaikuta mainittuihin säännöksiin. 

Kuluttajaturvallisuusasiat kuuluvat Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) mukaan maakunnan lainsäädäntövaltaan. Kuluttajaturvallisuutta koskeva valtakunnan sääntely on saatettu Ahvenanmaalla voimaan asianomaisella maakuntalailla (1988:8). Kuluttajapalveluiden valvontaa suorittaa maakunnassa Ahvenanmaan ympäristö- ja terveydensuojeluviranomainen (Ålands miljö- och hälsoskyddsmyndighet). 

2.2  Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

2.3  Nykytilan arviointi

Nykyinen kuluttajaturvallisuuslaki on ollut voimassa vasta muutaman vuoden. Toiminnanharjoittajien kannalta lain keskeinen sääntely on kuitenkin ollut voimassa jo tätä aiemmin. Kansallisessa tuoteturvallisuuslainsäädännössä olivat alun perin, vuodesta 1987 alkaen vastuutahoina olleet vain elinkeinonharjoittajat. Lainsäädännön soveltamisalaa on kuitenkin laajennettu ensin vuonna 1993 ja myöhemmin 2004 niin, että lainsäädäntö koskee kulutustavaroiden lisäksi myös kuluttajaan rinnastettaville henkilöille luovutettavia tavaroita sekä kuluttajapalveluksia ja myös muita kuin kaupallisia palveluksia, ja vastuutahoksi ovat tulleet myös julkishallinnon toimijat ja yksityiset toimijat muussa kuin elinkeinotoiminnassa. Nykyistä lakia edeltänyt laki kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta uudistettiin vuonna 2011 nykyiseksi kuluttajaturvallisuuslaiksi muun muassa säännösten selkeyttämiseksi ja valvontaviranomaisten käytössä olevia hallinnollisia pakkokeinoja koskevien säännösten kehittämiseksi. Tarkoitus oli muun muassa edesauttaa kunnissa tehtävän kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonnan kehittymistä yhdenmukaistamalla valvontaa koskevia säännöksiä muiden ympäristöterveydenhuollon lakien vastaavien säännösten kanssa. Lakia valmisteltaessa katsottiin tarpeelliseksi uudistaa kuluttajapalveluita koskevaa sääntelyä myös säätämällä eräiden merkittäviä riskejä sisältävien kuluttajapalveluiden uusille tarjoajille velvollisuus tehdä toiminnastaan ilmoitus valvontaviranomaiselle sekä myös jo olemassa oleville mainittujen palvelujen tarjoajille velvollisuus laatia toiminnastaan keskeisiä riskienhallintaan liittyviä asioita sisältävä turvallisuusasiakirja. Käytännössä mainittujen palvelun tarjoajilta oli valvontaviranomaisten toimesta jo pitkään edellytetty lain yleisen huolellisuusvelvoitteen täyttämiseksi kirjallista riskinarviointia ja riskienhallintaa. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston tietojenkeruun mukaan ilmoituksia tehtiin vuonna 2014 koko maassa yhteensä noin 270 kappaletta. 

Tuoteturvallisuuslainsäädännön yleiset lähtökohdat ja periaatteet ovat osoittautuneet tarkoituksenmukaisiksi. Ne ovat suurelta osin yhdenmukaisia ja sopusoinnussa Suomea velvoittavan Euroopan unionin tuoteturvallisuussääntelyn kanssa, joka tosin koskee vain kulutustavaroita ja palvelusten yhteydessä käytettäviä tavaroita, ei siis varsinaisesti kuluttajille tarjottavia palveluita. Kuluttajapalveluiden turvallisuutta koskeva sääntely on kansallista. 

Kuluttajaturvallisuuslaki on osa ympäristöterveydenhuoltoa, josta on säädetty terveydenhuoltolain (1326/2010) 21 §:ssä. Ympäristöterveydenhuollosta säädetään myös ympäristöterveydenhuollon yhteistoiminta-alueista annetussa laissa (410/2009), kunnan ympäristöterveydenhuollon valvontasuunnitelmasta annetussa valtioneuvoston asetuksessa (665/2006) sekä ympäristöterveydenhuollon valtakunnallisista valvontaohjelmista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (78/2011). 

Nykyinen kolmiportainen valvontaviranomaisjärjestelmä on osoittautunut monella tapaa toimimattomaksi. Kunnissa ja aluehallintovirastoissa kuluttajaturvallisuusvalvonta on niin pieni osa ympäristöterveydenhuollon kokonaisuutta, että viranhaltijoille ei muodostu riittävää kokemusta ja kunnollista asiantuntemusta nykyaikaiseen kuluttajaturvallisuusvalvontaan. Usein ympäristöterveyshuollon valvontatehtäviä suorittavan terveystarkastajan osaaminen liittyy paljolti esimerkiksi elintarvikehygieniaan tai terveydensuojelualaan ja yksittäisten mittausten tekemiseen eikä esimerkiksi turvallisuusjohtamisjärjestelmiin tai riskienhallintaan, jotka olisivat nykyaikaisen kuluttajaturvallisuusvalvonnan kannalta merkityksellisempiä aloja. Nykyisellään yksittäinen kunnan viranhaltija saattaa tehdä vuoden aikana vain joidenkin työpäivien verran kuluttajaturvallisuusvalvonnan tehtäviä. Lisäksi vähäisestä työajasta osa käytetään esimerkiksi kouluttautumiseen, raportointiin ja valvontasuunnitelman laatimiseen. Aluehallintovirastoissa ja keskusviraston Tukesissa käytetään kunnissa tehtävään valvontaan nähden suhteettoman paljon aikaa esimerkiksi kunnan viranhaltijoiden kouluttamiseen ja ohjaamiseen sekä tietojenkeruuseen liittyviin tehtäviin. Keskitettäessä kuluttajapalveluiden valvonta Tukesiin esimerkiksi valvonnan ohjaus, viranhaltijoiden kouluttaminen ja valvontaa koskevan tiedonkeruu jouhevoituvat merkittävästi. 

Perinteisesti, aiemman lainsäädännön aikana tuoteturvallisuusvalvonnassakin on keskitytty paljolti yksittäisten valvontakohteiden tarkastamiseen, joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti tarkastaen esimerkiksi kunnallisen leikkikentän yksittäisten välineiden standardinmukaisuutta. Valvonnassa on korostunut paikallisuus, koska vastaavasti kuin muussakin ympäristöterveydenhuollossa kuten elintarvikevalvonnassa ja terveydensuojeluvalvonnassa valvonta on painottunut tarkastuskäynteihin ja niissä tehtyihin havaintoihin. 2000-luvun kuluessa on kuitenkin havaittu, että yksittäisten kohteiden ja erityisesti yksittäisten laitteiden tarkastamisen sijaan kuluttajaturvallisuusvalvonnassa on syytä siirtää valvonnan painopistettä kohti palvelun tarjoamisesta vastuussa olevan tahon omavalvontaa, turvallisuuskulttuuria ja turvallisuusjohtamisjärjestelmää. Tällöin valvontaa suorittavalta henkilöstöltä myös edellytetään enemmän turvallisuusjohtamisjärjestelmiin ja riskienhallintaan liittyvää osaamista ja koulutusta kuin valvontaa nykyisin suorittavilla viranhaltijoilla tyypillisesti on. 

Kunnissa tehdyn kuluttajaturvallisuusvalvonnan osalta on todettava, että joissain kunnissa ja valvontayksiköissä valvonta on ollut toimivampaa kuin toisissa. Monissa kunnissa on saatu toteutettua valvontahenkilöstön erikoistumista kuluttajaturvallisuusvalvontaan, ja kunnissa on suoritettu kuluttajaturvallisuusvalvontaa niukkojen ympäristöterveydenhuollon resurssien puitteissa niin hyvin kuin on ollut nykyisessä asetelmassa mahdollista. Aiempi kuntien keskittyminen enemmän yksittäisten kohteiden ja teknisten yksityiskohtien tarkastamiseen on paljolti tapahtunut keskushallinnon ohjaamana. Valvontatehtävän ollessa siroteltuna ympäri maata ei kuitenkaan ole juurikaan mahdollista ratkaista esimerkiksi valvonnassa rakenteelliseksi ongelmaksi havaittua sirpaleisuutta ja tietynasteista epätasaisuutta. Kunnissa tehtävällä valvonnalla ei yrityksistä huolimatta pystytä täysin vastaamaan tarpeeseen kehittää valvontaa uudentyyppiseen, kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Valtakunnallisella tasolla voidaan tarkastella esimerkiksi eri puolilla maata toimivien tietyn alan toimijoiden turvallisuusjohtamisjärjestelmiä tai eri kaupunkien leikkikenttien ja niiden ylläpitojärjestelmän turvallisuustasoa toisiinsa nähden. 

Edellä kuvatun kolmiportaisen valvontaviranomaisjärjestelmän lisäksi Turvallisuus- ja kemikaalivirasto valvoo nykyiselläänkin koko maassa kulutustavaroiden turvallisuutta. Tähän valvontaan nyt ehdotettu muutos ei vaikuta. 

3.1  Tavoitteet

Esityksellä keskitettäisiin kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonta nykyisistä kuntien ja aluehallinnon kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaisista Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesiin. Siirrolla yksinkertaistettaisiin valvontaviranomaisjärjestelmää nykyisestä kolmiportaisesta mallista merkittävästi. Jatkossa Tukes vastaisi sekä kulutustavaroiden että kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonnasta, minkä lisäksi Tullilla säilyisi sen nykyinen tehtävä valvoa kuluttajaturvallisuuslain noudattamista kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden yhteydessä käytettävien tavaroiden osalta tuotaessa tavaroita maahan EU:n ulkopuolelta, vietäessä tavaraa Suomesta, kuljetettaessa tavaraa Suomen kautta sekä tietyissä rajatuissa tilanteissa toimitettaessa tavaroita Suomeen Euroopan unionin jäsenmaista. 

Poistamalla kunnilta kuluttajaturvallisuusvalvonnan tehtävät toteutetaan myös pääministeri Sipilän hallitusohjelmaa ja sen tavoitetta karsia kuntien tehtäviä ja velvoitteita. 

Keskitettäessä kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonta Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon olisi samalla syytä uudistaa valvonnan toteuttamistapa vastaamaan nykyaikaista käsitystä kuluttajaturvallisuusvalvonnasta. Aiemman, paljolti yksittäisten teknisten yksityiskohtien tarkastuksiin painottuvan valvonnan sijaan olisi syytä painottaa uudessa valvonnassa parempaa tosiasiallista vaikuttavuutta, toimijoiden omavalvonnan ja turvallisuusjohtamisjärjestelmien valvomista sekä erilaisia ohjaamisen keinoja. Myös perinteistä viranomaisvalvontaa enemmän muistuttavia tarkastuksiakin on kuitenkin edelleen tarpeen tehdä, samoin kuin käsitellä asianmukaisesti viranomaiselle esimerkiksi kuluttajilta saapuneet ilmoitukset mahdollisesti vaaraa aiheuttavista kuluttajapalveluista. Nykyaikaisen valvontatavan mukaisesti tarkastusten kohteena olisivat kuitenkin ylläpitäjät ja niiden omavalvontajärjestelmät ja turvallisuusjohtaminen. Tällöin tarkastuksia tultaisiin toteuttamaan määrällisesti selvästi vähemmän kuin nykyisin, mutta niiden kattavuus olisi todennäköisesti huomattavasti laajempi kuin nykyisellä mallilla tehtyjen tarkastusten. Tarkoitus siis olisi vaikuttaa turvallisuutta edistävästi ja onnettomuuksia ehkäisevästi kaikkien saman palveluntarjoajan tarjoamiin palveluihin, toisin kuin yksittäisiä kohteita tarkastettaessa. Näin ollen valvonnan vaikuttavuus olisi suurempi kuin yksittäisiä kohteita tarkastettaessa. Valvontaviranomaisella olisi nykyiseen tapaan velvollisuus soveltaa riskinarviointia valvonnassa ja asettaa tehtävät tärkeysjärjestykseen. 

Kuluttajapalveluiden valvonnan keskittämisellä Tukesiin olisi valvontaa eri puolilla maata yhdenmukaistava vaikutus. Nykyisellään eri valvontayksiköissä esimerkiksi tulkinnat lainsäädännön vaatimuksista saattavat poiketa toisistaan, ja tapauksia saatetaan arvioida eri lailla eri kunnissa. Kun Tukes olisi koko maan osalta valvontaviranomainen, olisi helpompi varmistua valvonnan sekä lain soveltamisen ja tulkintojen samankaltaisuudesta riippumatta siitä, mille alueelle valvottava toiminta sijoittuu. Valvonnan keskittämisellä Tukesiin sekä valvonnan toteuttamistavan uudistamisen seurauksena myös valvontaa tekevän henkilöstön ammattitaito ja osaaminen kehittyy. Tällä voidaan odottaa olevan myös valvonnan kohteiden kannalta myönteistä vaikutusta toimijoiden yhdenmukaisen ja tasapuolisen kohtelun sekä valvonnan asiantuntevuuden myötä. 

Valvonnan siirtyessä valtion tehtäväksi se siirtyy myös tietyllä tapaa katsottuna joiltain osin etäämmäksi valvonnan kohteista. Tukesin onkin syytä suunnitella ja kohdentaa valvontaa siten, että ennaltaehkäisevää valvontaa kohdennetaan esimerkiksi erityisesti toiminnanharjoittajiin, joiden asiakasmäärät ovat suuria tai toimintaan liittyy muuten merkittäviä riskejä. Valvontaviranomaisen velvollisuus käsitellä esimerkiksi erilaiset ilmoitukset vaaratilanteista säilyy muuttumattomana. Lisäksi lienee perusteltua, että Tukesin toteuttama informaatio-ohjaus esimerkiksi verkkosivuilla olevan tiedon muodossa palvelee niin suurta osaa lain soveltamisalaan kuuluvista toiminnanharjoittajista kuin mahdollista. 

Esityksessä ehdotetaan, että nykyiseen lakiin sisältyvä, eräitä kuluttajapalveluita uusien tarjoavien toiminnanharjoittajien ilmoitusvelvollisuus poistetaan. Nykyisen kaltainen ilmoitusvelvollisuus ei tulevan uuden valvonnan toteuttamistavan myötä ole samalla lailla tarpeen kuin ilmoitusvelvollisuutta säädettäessä, kun valvonta tulee keskittymään paikallisten tarkastusten sijasta enemmän toiminnanharjoittajien turvallisuusjohtamisjärjestelmien ja riskienhallinnan tarkasteluun. Lisäksi ilmoitusvelvollisuuden poistamisella pyritään Sipilän hallitusohjelman mukaisesti purkamaan sääntelyä ja keventämään yrityksille aiheutuvaa hallinnollista taakkaa. Myös viranomaisille aiheutuva hallinnollinen taakka vähenee ilmoitusvelvollisuuden poistamisen myötä, kun viranomaisten ei tarvitse käsitellä saapuvia ilmoituksia. Jatkossa Turvallisuus- ja kemikaaliviraston tehdessä valvontaa virasto tavoittaisi alan toiminnanharjoittajia esimerkiksi eri toimialojen järjestöjen kanssa tehtävän yhteistyön kautta sekä viraston verkkosivuilla olevan tiedon avulla.  

3.2  Toteuttamisvaihtoehdot

Työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2012 asettaman selvitysmiehen raportissa (TEM Raportteja 3/2013) käsiteltiin eri vaihtoehtoja kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonnan uudelleenorganisoinniksi. Selvitysmies totesi raportissaan, että kuluttajapalveluiden valvonnan järjestäminen esimerkiksi pelastuslaitosten toiminnan yhteydessä tai työsuojeluvalvonnan yhteydessä ei käytännössä tullut vaihtoehtona kyseeseen asianomaisten sidosryhmien ja vastuuministeriöiden suhtautumisen vuoksi. Myös vaihtoehto, jossa valvonta valtiollistettaisiin vain osittain siten, että jotkut haastavammat kuluttajapalvelukohteet siirtyisivät valtion keskusviranomaisen valvontaan, todettiin raportissa hankalaksi ratkaisuksi muun muassa sen vuoksi, että olisi vaikeaa löytää tarkoituksenmukainen tapa jakaa valvontakohteet. Selvitysmies päätyi esittämään, että valvonta säilytetään toistaiseksi nykyisellään ja seurataan tämänhetkisten ympäristöterveydenhuollon kehittämistoimien kuten suurempien valvontayksiköiden vaikutusta tilanteeseen. Nähtävissä ei kuitenkaan ole, että kuluneet vuodet olisivat tuoneet parannusta tilanteeseen. Kaiken kaikkiaan esimerkiksi kuntien kuluttajaturvallisuusvalvontaan käytetyt resurssit ovat raportointien mukaan entisestään pienentyneet. Näin ollen ei ole tarkoituksenmukaista jatkaa nykyisellä mallilla, vaan ajankohta on oikea tehtävien siirrolle kunnista ja aluehallintovirastoista Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon. 

3.3  Keskeiset ehdotukset

Kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonta ehdotetaan keskitettävän kunnista ja aluehallintovirastoista Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon, ja kuluttajaturvallisuuslakiin tehtäisiin siirron edellyttämät muutokset esimerkiksi valvontaviranomaisia, valvontasuunnitelmia ja tietojenkeruuta koskeviin säännöksiin. 

Vuoden 2012 alusta saakka voimassa ollut, eräiden kuluttajapalveluita tarjoavien uusien toiminnanharjoittajien velvollisuus tehdä toiminnastaan ilmoitus valvontaviranomaiselle poistettaisiin sekä ilmoituksen ollessa uuden valvontatavan myötä vähemmän tarpeellinen kuin sitä säädettäessä sekä sääntelyn keventämiseksi ja hallinnollisen taakan vähentämiseksi. 

Lisäksi kuluttajaturvallisuuslakiin ehdotetaan tehtävän joitakin säädösteknisistä syistä tarpeellisia tarkistuksia. 

Koska muutoksen myötä on tarkoitus irrottaa kuluttajaturvallisuusvalvonta ympäristöterveydenhuollon kokonaisuudesta, terveydenhuoltolain ympäristöterveydenhuoltoa koskevasta 21 §:stä ehdotetaan poistettavan viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin. 

4.1  Taloudelliset vaikutukset

Kuntien ja aluehallintovirastojen kuluttajaturvallisuusvalvonta ehdotetaan keskitettäväksi Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesiin. Jatkossa Tukes hoitaisi kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonnan koko maan osalta. Valvontaa varten tarvittaisiin Tukesiin riittävä määrä lisää resursseja. 

4.2  Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Muutoksella poistetaan kunnista ja aluehallintovirastoista kuluttajaturvallisuuslain mukaiset valvontatehtävät. Kuntien valtionosuusmomenttia tarkistetaan poistuvan osuuden mukaisesti. Tällä on laskennallisesti vaikutusta ympäristöterveydenhuollon yksiköihin, mutta valvontatehtävien jakautuessa pääsääntöisesti hyvin suurelle joukolle henkilöitä muutoksella ei odoteta olevan suoria henkilöstövaikutuksia kunnissa tai aluehallintovirastoissa. Oletettavaa on, että muutoksen vaikutukset ovat suhteellisen helposti sopeutettavissa määräaikaisuuksien päättymisen ja eläköitymisten myötä. Tilakustannusten osalta sopeutuminen tapahtunee jonkin verran hitaammin 

Muutoksessa Turvallisuus- ja kemikaalivirastolle tulee uusi tehtäväalue, kuluttajapalveluiden turvallisuuden valvonta. Muutos edellyttää valvonnan organisoinnin Tukesissa tarkoituksenmukaisella tavalla. Henkilöstön osalta on syytä huomioida uuden, nykyaikaisen kuluttajaturvallisuusvalvonnan kannalta tarpeellinen osaaminen kuten turvallisuusjohtamisjärjestelmien tuntemus ja riskienhallinta. Tukesin tulee laatia valvontaa koskeva valvontasuunnitelma, jossa on huomioitu toiminnan eri osa-alueet ja niiden vaikuttavuus. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on alustavasti suunnitellut valvonnan sijoittamisen sen Helsingin ja Rovaniemen toimipisteisiin. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston mukaan toiminnan sijoittaminen Helsinkiin mahdollistaa parhaat edellytykset toimia uuden valvontatavan toteuttamisen kannalta esimerkiksi eri alojen kattojärjestöjen ja vastaavien merkittävien sidosryhmien kanssa. Pohjois-Suomen palvelurakenteen, tarkastajien matkakustannusten ja suurten ajoittaisten turistimäärien vuoksi joidenkin asiantuntijoiden sijoittaminen Rovaniemen toimipisteeseen olisi kuitenkin perusteltua. Viraston arviossa on otettu huomioon VIRSU-hankkeen alatyöryhmässä esiin tuotu alueellisuuden ja paikallisuuden huomioimisen merkitys tehtävien siirtämistä mietittäessä.  

Kuntien kannalta on huomattava, että niiden rooli kuluttajaturvallisuuslainsäädännön näkökulmasta muuttuu siten, että jatkossa ne ovat sekä valvontaviranomaisten että toiminnanharjoittajien sijasta pelkästään toiminnanharjoittajia eli lainsäädännön velvoittamia vastuutahoja. Tältä osin tilanne ei muutu, vaan kunnat ovat nykyäänkin lain tarkoittamia vastuutahoja, mutta jatkossa ne eivät enää ole valvontaviranomaisia. 

Kuntien ja aluehallintovirastojen valvontatehtävän poistumisen myötä Tukesilta poistuu näiden ohjaustehtävä, jonka myötä varsinaisen ohjauksen lisäksi tarve muun muassa tietojenkeruuseen kunnista ja aluehallintovirastoista sekä näiden kouluttamiseen poistuu. Nykyisellään Tukesissa on osoitettu yhden henkilötyövuoden verran henkilöresursseja alue- ja paikallishallinnon ohjaukseen. Jatkossa mainittu resurssi voidaan käyttää itse valvontaan eri muotoineen. Kuluttajaturvallisuusvalvonnan tullessa irrotetuksi ympäristöterveydenhuollon kokonaisuudesta Turvallisuus- ja kemikaaliviraston sekä vastuuministeriönä toimivan työ- ja elinkeinoministeriön osalta on nähtävissä jonkin verran vähenemistä siinä yhteistyössä, jota käydään muiden ympäristöterveydenhuollon keskushallinnon viranomaisten ja ministeriöiden kesken. Tämä yhteistyö on nykyisessä valvontajärjestelmässä vienyt suhteettoman paljon resursseja kunnissa tehtävään valvontaan nähden. 

Edelleen valvonnan irroittautuessa ympäristöterveydenhuollon kokonaisuudesta Turvallisuus- ja kemikaaliviraston ei jatkossa olisi tarpeen osallistua YHTI-tietojärjestelmän ylläpitoon ja kehittämiseen, mikä on vienyt vuosittain jonkin verran resursseja.  

Nykyisellään kunnissa on ympäristöterveydenhuollon piirissä tehty jossain määrin niin sanottuja yhteistarkastuksia. Tällöin esimerkiksi terveystarkastaja on voinut tehdä kohteeseen sekä kuluttajaturvallisuuslain että terveydensuojelulain mukaiset tarkastukset samalla kertaa. Näin on saatu synergiaetua sekä valvontaviranomaisten että valvonnan kohteiden kannalta. Kuluttajaturvallisuusvalvonnan tullessa irrotetuksi ympäristöterveydenhuollosta ja siirtyessä Tukesiin aivan samanlaiset yhteistarkastukset eivät olisi enää mahdollisia. Sen sijaan jatkossakin on mahdollista tehdä eri viranomaisten kesken eri tavoin yhteistyötä. Jatkossa Tukesin olisi mahdollista ja kenties usein hyödyllistäkin tehdä nykyisten yhteistarkastusten tyyppistä yhteistyötä esimerkiksi pelastusviranomaisen tai poliisin kanssa. Jos se arvioidaan tapauskohtaisesti perustelluksi, Tukes voisi tehdä yhteistarkastuksia myös kunnan ympäristöterveydenhuollon viranomaisten kuten terveydensuojelutarkastajan kanssa. 

Kuluttajaturvallisuusvalvonta on ollut pieni osa ympäristöterveydenhuoltoa. Edellä todettujen näkökohtien lisäksi ei kuluttajaturvallisuusvalvonnan irrottamisessa ympäristöterveydenhuollon kokonaisuudesta ole nähtävissä juurikaan kielteisiä vaikutuksia. 

Mikäli muiden ympäristöterveydenhuollon lakien perustella tehtävän valvonnan yhteydessä havaitaan kuluttajaturvallisuuteen liittyviä riskejä, niistä voidaan ja tulee ilmoittaa Turvallisuus- ja kemikaalivirastolle samaan tapaan kuin muillekin viranomaisille niiden toimialaan kuuluvien epäkohtien havaitsemisen yhteydessä. 

4.3  Ympäristövaikutukset

Esityksellä ei arvioida olevan ympäristövaikutuksia. 

4.4  Yhteiskunnalliset vaikutukset

5.1  Valmisteluvaiheet

Esitys on valmisteltu työ- ja elinkeinoministeriössä virkatyönä. Kuluttajapalveluiden valvonnan uudelleenorganisointia on selvitetty useiden vuosien ajan, ja asiasta on vallinnut relevanttien eri tahojen kesken paljolti yksimielisyys.  

Kuntien valtionosuusmomentilta siirrettävän resurssin osalta työ- ja elinkeinoministeriö on käynyt neuvotteluja Suomen Kuntaliiton kanssa, ja esitys on näissä neuvotteluissa saavutetun yhteisen näkemyksen kanssa yhteneväinen. 

Asia on käsitelty kuntalain (410/2015) 11 §:ssä edellytetyllä tavalla valtiovarainministeriön yhteydessä toimivassa kuntatalouden ja -hallinnon neuvottelukunnassa (Kuthanek) 8.9.2015.  

Sosiaali- ja terveysministeriön valmisteluvastuulle kuuluvan terveydenhuoltolain 21 §:n muuttamisen osalta sosiaali- ja terveysministeriöltä on pyydetty esittelylupa. 

5.2  Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen

Esitysluonnoksesta pyydettiin lausunnot yhteensä 78 taholta. Lausuntoa pyydettiin eri ministeriöiltä, keskushallinnon, aluehallinnon ja paikallishallinnon viranomaisilta, aihepiiriin liittyviltä eri järjestöiltä sekä kuluttajaturvallisuusasiain neuvottelukunnalta. Lausuntopyyntö oli nähtävillä työ- ja elinkeinoministeriön verkkosivuilla. Lisäksi lausuntopyyntö oli nähtävillä Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kuluttajaturvallisuusvalvonnan ekstranetissä ja tieto asiasta toimitettiin Turvallisuus- ja kemikaaliviraston toimesta sähköpostitse kuntiin ja aluehallintovirastoihin. Lausunnon antoi noin 60 tahoa. 

Lausunnoissa suhtauduttiin esitykseen ministeriöiden, keskusvirastojen ja järjestöjen taholta yleisesti ottaen joko myönteisesti tai neutraalisti. Aluehallinnon viranomaisten näkemykset jakautuivat osan aluehallintovirastoista kannattaessa siirtoa ja osan vastustaessa sitä. Valtaosassa kuntien valvontayksiköistä tai kuntien valvontaviranomaisten edustajilta tulleista lausunnoista pidettiin parempana säilyttää tehtävänjako nykyisellään. Osassa muun muassa näistä lausunnoista myös katsottiin esitysluonnoksessa luonnehditun liian vaatimattomasti kuluttajaturvallisuusvalvonnan nykytilaa kunnissa. Eräät suurten kaupunkien valvontayksiköt olivat kuitenkin ehdotetun muutoksen kannalla. 

Lausunnon antaneet elinkeinoelämää edustavat järjestöt olivat yksimielisesti ehdotetun muutoksen kannalla sekä valvonnan valtiollistamisen että ilmoitusvelvollisuuden poistamisen osalta. 

Osa lausunnonantajista katsoi, että kuluttajaturvallisuusvalvonnan ollessa nykyisellään osa ympäristöterveydenhuoltoa olisi perusteltua odottaa, kunnes koko ympäristöterveydenhuollon osalta harkitaan valvonnan uudelleenorganisointia. Kuluttajaturvallisuusvalvonnan osalta asiaa on kuitenkin selvitetty jo useita vuosia, ja asiassa katsotaan tarkoituksenmukaiseksi edetä. Työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2012 asettama selvitysmies katsoi raportissaan, että ellei valvonnassa tapahdu myönteistä kehitystä, valvonta tulisi valtiollistaa.