2.1.1  Keskeiset avioliittolain säännökset

Avioliiton solmimisesta säädetään avioliittolaissa (234/1929). Avioliitto solmitaan lain 1 §:n 2 momentin mukaan vihkimisellä. Avioliittolain 15 §:n mukaan vihkimisessä kihlakumppanien tulee samanaikaisesti olla läsnä. Kun kumpikin kihlakumppani on vastannut myöntävästi vihkijän hänelle tekemään kysymykseen, tahtooko hän mennä kihlakumppaninsa kanssa avioliittoon, vihkijä toteaa heidät aviopuolisoiksi. 

Avioliittolain I osan 2 luvussa säädetään avioliiton esteistä, joihin kuuluu muun muassa alaikäisyys (4 §). Alle 18-vuotias ei siten voi Suomessa solmia avioliittoa. Tietyissä tilanteissa avioliittoa ei katsota solmituksi sen johdosta, että vihkiminen on mitätön. Avioliittolain 19 §:n mukaan vihkiminen on mitätön, jos se ei ole tapahtunut lain 15 §:ssä säädetyllä tavalla tai jos vihkijällä ei ole ollut vihkioikeutta. 

Avioliittolaki mahdollisti aiemmin alle 18-vuotiaan avioliiton poikkeusluvalla. Edellytyksenä oli, että avioliiton solmimiselle oli erityisiä syitä. Poikkeuslupamenettelystä luovuttiin kesäkuussa 2019 voimaan tulleella lakimuutoksella (351/2019). Asiaa koskevassa hallituksen esityksessä HE 211/2018 vp tuodaan esiin riskitekijöinä, joita liittyy alaikäisenä solmittuun avioliittoon, lapsen altistuminen hyväksikäytölle, mahdollinen koulunkäynnin keskeyttäminen sekä lapsen omien elämänvalintojen tekemisen estyminen. 

Avioliittolakiin tehtyjen muutosten myötä suomalainen oikeusjärjestys ei mahdollista alle 18-vuotiaan avioitumista Suomessa laillisesti pätevällä tavalla ja siten, että avioliitolla olisi lain mukaisia oikeusvaikutuksia.  

Avioliittolaissa säädetään myös ulkomaisen avioliiton tunnustamisesta. Lähtökohtana on se, että ulkomailla solmittu avioliitto tunnustetaan, jos avioliitto on pätevä sen solmimismaassa tai maassa, johon puolisoilla on asuinpaikka- tai kansalaisliityntä (115 §). Laissa säädetään myös tilanteista, joissa olettama on käänteinen ja tunnustamiselta edellytetään erityisiä syitä. Avioliittolain 115 a §:n mukaan avioliittoa, joka täyttää 115 §:n mukaiset pätevyyden edellytykset, ei pidetä pätevänä Suomessa, ellei siihen ole erityisiä syitä, jos avioliittoa solmittaessa ainakin toinen kihlakumppaneista oli alle 18-vuotias ja ainakin toisella oli asuinpaikka Suomessa. Myös sellaisen alle 18-vuotiaan, jolla on asuinpaikka Suomessa, ulkomailla solmima avioliitto voidaan siis tunnustaa, jos tälle on erityisiä syitä. Erityisenä syynä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että avioliiton tunnustamatta jättämisestä aiheutuu aviopuolisoille kohtuuttomia seurauksia. Jos avioliiton tunnustamiseen vetoava on alaikäinen tai jos hänellä on lapsia, harkinta on tehtävä lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artiklan mukaisesti ensisijaisesti lapsen etua ajatellen. Alaikäisen puolison osalta harkinnassa on otettava huomioon myös tämän henkilön oma näkemys tilanteesta. Arvio on tehtävä aina kokonaisarvion perusteella ja yksittäisen tapauksen olosuhteet huomioon ottaen. (HE 172/2021 vp, s. 29.) Myös Suomessa asuva alle 18-vuotias voi siten solmia avioliiton ulkomailla ja tällainen avioliitto voidaan Suomessa tunnustaa mainittujen edellytysten täyttyessä. 

Avioliittolaissa on myös säännöksiä tietyistä ulkomaisiin avioliittoihin liittyvistä erityistilanteista. Lain 116 §:n 1 momentin mukaan avioliitto, joka on solmittu vieraassa valtiossa kihlakumppanin kuoltua tai ilman, että kihlakumppani oli vihittäessä henkilökohtaisesti saapuvilla, taikka joka on tullut solmituksi vain tosiasiallisin toimenpitein ilman vihkimistä tai muuta menettelyä, on Suomessa pätevä ainoastaan, jos: 1) se on pätevä 115 §:n 1 momentissa tarkoitetussa valtiossa; ja 2) avioliiton katsomiseen täällä päteväksi on erityistä syytä. Säännöksen 2 momentin mukaan harkittaessa, onko 1 momentissa tarkoitettua avioliittoa pidettävä pätevänä, on erityisesti otettava huomioon kihlakumppanien yhteydet siihen valtioon, jossa avioliitto solmittiin, sekä puolisoiden yhteiselämän kestoaika. 

Ulkomainen avioliitto voidaan lisäksi avioliittolain 139 §:n 2 momentin perusteella jättää tunnustamatta, jos sen pitäminen pätevänä johtaisi Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseen lopputulokseen (ordre public).  

Ulkomailla solmittu avioliitto voi tulla arvioitavaksi myös muun asian yhteydessä, esimerkiksi turvapaikkamenettelyn, perheenyhdistämiseen perustuvan oleskelulupaharkinnan sekä kansalaisuuden hakemisen yhteydessä. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussa KHO 2005:87 käsitellyt ulkomailla lapsena solmitun avioliiton tunnustamista. Tapauksessa Suomessa asuneen 15-vuotiaan henkilön ulkomailla solmimaa avioliittoa ei tunnustettu oleskeluluvan myöntämisen perusteeksi. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei 15-vuotias ollut alaikäisenä ja riippuvuussuhteessa vanhempiinsa voinut antaa vapaaehtoista ja täyttä suostumusta avioliitolle eikä oleskeluluvan myöntämistä pidetty lapsen edun mukaisena. 

Avioliittolakiin on vuonna 2023 lisätty säännökset, jotka koskevat avioliiton kumoamista, jos aviopuoliso on pakotettu avioliittoon. Avioliittolain 27 a §:n mukaisesti avioliitto on kumottava, jos aviopuoliso on pakotettu avioliittoon. Lain 27 b §:n 1 momentin mukaisesti avioliiton kumoamisella on samat oikeusvaikutukset kuin avioerolla. Säännöksen 2 momentin mukaisesti laissa tai asetuksessa olevaa säännöstä, joka koskee avioeroa, sovelletaan myös avioliiton kumoamiseen, jollei toisin säädetä. Avioliiton kumoaminen vaikuttaa avioeromenettelyyn verrattuna eri tavalla henkilön siviilisäätyyn, sillä avioliiton kumoamisen jälkeen aviopuolison siviilisääty palautuu siihen, mikä se oli ennen avioliiton solmimista. Väestötietojärjestelmään merkittävästä siviilisäädystä säädetään väestötietojärjestelmästä annetun asetuksen (128/2010) 5 §:ssä. 

Avioliittolain 27 a §:ssä avioliittoon pakottamisella tarkoitetaan, että aviopuoliso ei ole tehnyt avioliiton solmimispäätöstä omasta vapaasta tahdostaan, vaan se on syntynyt muun henkilön oikeudenvastaisen pakottamisen johdosta (HE 172/2021 vp, s. 26). Pakottaminen on voinut ilmentyä eri muodoissa. Avioliiton solmimista koskevan suostumuksen antamiseen johtanut pakottaminen on voinut olla fyysistä väkivaltaa tai tällaisella väkivallalla uhkaamista. Se on voinut olla myös muuta oikeudenvastaista painostamista kuten vapauteen, kunniaan tai omaisuuteen kohdistuvaa painostamista tai uhkaamista. Pakottamisesta on kysymys, jos puolisoon kohdistunut uhkaus tai painostus on vaikuttanut siten, että puolison mahdollisuus päättää itsenäisesti avioliiton solmimisesta on estynyt. Uhkaamisen tai painostamisen ei aina tarvitse olla voimakasta; ratkaisevaa on, miten se on vaikuttanut puolison tahdonmuodostukseen. Puoliso on voinut olla sellaisessa erityisessä riippuvuussuhteessa tulevaan puolisoonsa, vanhempiinsa tai muuhun henkilöön, että vähäisempikin, pitkään kestänyt taivuttelu on estänyt häntä päättämästä avioliiton solmimisesta itsenäisesti. Avioliitto voidaan tällöin pakottamisen vuoksi kumota. (HE 172/2021 vp, s. 26.) 

Avioliittosuostumuksen vapaaehtoisuutta arvioitaessa ei ole merkitystä sillä, onko toinen puoliso tiennyt pakottamisesta. Myöskään avioliiton solmimisen motiivit eivät ole merkityksellisiä. Avioliittoon pakottamisesta ei siten ole kysymys silloin, kun henkilö on tosiasiassa voinut antaa suostumuksen avioliittoon vapaaehtoisesti, vaikka hänen päätökseensä olisi vaikuttanut esimerkiksi vanhempien tahdon tai kulttuuristen odotusten toteuttaminen. Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät niin sanotut järjestetyt avioliitot eli tapaukset, joissa avioparin saattaa yhteen jokin ulkopuolinen taho, esimerkiksi perhe tai sukulaiset, mutta avioliitto solmitaan molempien kihlakumppanien suostumuksella. Keskeinen ero järjestetyn avioliiton ja avioliittoon pakottamisen välillä on se, että järjestetyssä avioliitossa henkilöllä on vapaus hyväksyä tai hylätä ehdotettu järjestely, mutta avioliittoon pakottamisessa tällaista vapautta ei ole. (HE 172/2021 vp, s. 27.) 

Säännöksessä tarkoitetun avioliittoon pakottamisen on tullut liittyä avioliiton aikaansaamiseen ja puolison tahdonmuodostukseen avioliiton solmimisessa. Avioliiton solmimisen jälkeiset tapahtumat kuten avioliiton aikana mahdollisesti tapahtunut väkivalta tai hyväksikäyttö eivät ole perusteita avioliiton kumoamiselle. (HE 172/2021 vp, s. 27.) 

2.1.2  Rikoslain säännökset

Rikoslain (39/1889) 25 luvussa säädetään vapauteen kohdistuvista rikoksista. Henkilön pakottaminen avioliittoon voi voimassa olevan rikoslain mukaisesti tulla rangaistavaksi lähinnä rikoslain 25 luvun 3 §:n mukaisena ihmiskauppana, 3 a §:n mukaisena törkeänä ihmiskauppana tai 8 §:n mukaisena pakottamisena. Myös rikoslain 25 luvun 7 §:n mukaista laitonta uhkausta koskeva rangaistussäännös voi soveltua avioliittoon pakottamiseen. 

Ihmiskauppa . Ihmiskauppa kriminalisoitiin Suomessa erillisenä tunnusmerkistönä 1.8.2004 voimaan tulleella lailla (650/2004). Ihmiskauppaa koskevan säännöksen säätämisen taustalla olivat Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä Euroopan unionin oikeuteen sisältyneet velvoitteet, ja säännös perustuu hallituksen esityksen mukaan ensisijaisesti niin sanotun Palermon yleissopimuksen (SopS 20/2004) ihmiskauppaa koskevaan lisäpöytäkirjaan (SopS 71/2006) sekä Euroopan unionin puitepäätökseen ihmiskaupan torjunnasta (neuvoston puitepäätös 2002/629/YOS, tehty 19 päivänä heinäkuuta 2002, ihmiskaupan torjunnasta).  

Ihmiskauppa on säädetty rangaistavaksi rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan joka 1) käyttämällä hyväksi toisen riippuvaista asemaa tai turvatonta tilaa taikka toista painostamalla, 2) erehdyttämällä toista tai tämän erehdystä hyväksi käyttämällä, 3) maksamalla korvauksen toista määräysvallassaan pitävälle henkilölle tai 4) ottamalla vastaan sellaisen korvauksen ottaa toisen määräysvaltaansa, värvää toisen taikka luovuttaa, kuljettaa, vastaanottaa tai majoittaa toisen hänen saattamisekseen 20 luvun 10 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun tai siihen rinnastettavan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, pakkotyöhön tai muihin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin taikka elimien tai kudoksien poistamiseksi, on tuomittava ihmiskaupasta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. 

Pykälän 2 momentin mukaan ihmiskaupasta tuomitaan myös se, joka ottaa määräysvaltaansa kahdeksaatoista vuotta nuoremman henkilön taikka värvää, luovuttaa, kuljettaa, vastaanottaa tai majoittaa tämän 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa, vaikka mitään 1 momentin 1–4 kohdassa tarkoitettua keinoa ei olisi käytetty. Ihmiskaupan yritys on säännöksen 3 momentin mukaan rangaistava. 

Törkeästä ihmiskaupasta on rikoslain 25 luvun 3 a §:n mukaan kyse, jos ihmiskaupassa 1) käytetään 3 §:ssä tarkoitettujen keinojen sijasta tai lisäksi väkivaltaa, uhkausta tai kavaluutta, 2) aiheutetaan tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila taikka näihin rinnastettavaa erityisen tuntuvaa kärsimystä, 3) rikos kohdistuu kahdeksaatoista vuotta nuorempaan lapseen tai henkilöön, jonka kyky puolustaa itseään on olennaisesti heikentynyt, tai 4) rikos tehdään osana 6 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistus törkeästä ihmiskaupasta on vankeutta vähintään kaksi vuotta ja enintään kymmenen vuotta.  

Pykälän 2 momentin mukaan törkeästä ihmiskaupasta tuomitaan myös se, joka alistaa toisen orjuuteen tai pitää toista orjuudessa, kuljettaa orjia tai käy kauppaa orjilla, jos teko kokonaisuutena arvostellen on törkeä. Yritys on säännöksen 3 momentin mukaisesti rangaistava. 

Ihmiskaupan määritelmä sisältää kolme osa-aluetta: eri tekotavat, teossa käytetyt keinot ja teon tarkoituksen. Jotta kysymys olisi säännöksessä tarkoitusta ihmiskaupasta, tunnusmerkistön kaikkien kolmen osatekijän — keinojen, tekotavan ja tarkoituksen — on täytyttävä. Lisäksi vaaditaan, että osatekijöiden välillä on oltava yhteys. Juuri säännöksessä tarkoitettujen keinojen on täytynyt johtaa säännöksen mukaisten tekotapojen käyttämiseen, jotta kysymys olisi ihmiskaupasta (HE 34/2004 vp, s. 93). Ei kuitenkaan edellytetä, että keino, tekotapa ja tarkoitus täyttyvät samanaikaisesti. Säännöksen 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaan osalta ei edellytetä keinojen käyttämistä. 

Perusmuotoinen ihmiskauppa on rangaistava tahallisena tekona; tahallisuuden on ulotuttava kaikkiin tunnusmerkistön mukaisiin osatekijöihin. Teon tarkoituksen kohdalla tahallisuusvaatimus on korotettu. Tekijän on täytynyt toimia nimenomaan toisen saattamiseksi säännöksen mukaisiin olosuhteisiin. 

Samassa teossa voidaan käyttää useita ihmiskauppasäännöksen mukaisia keinoja ja tekotapoja, ja lisäksi samassa teossa kyse voi olla useammasta kuin yhdestä ihmiskauppasäännöksen mukaisesta tarkoituksesta. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2022:2 todennut, että rangaistusta mitattaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vahingollinen ja vaarallinen teko on ollut. Ihmiskaupparikos on sitä vahingollisempi ja vaarallisempi, mitä nöyryyttävämmin ja syvällisemmin se riistää asianomistajalta vapauden ja mitä haitallisemmat sen seuraukset ovat tai olisivat tapauksen olosuhteissa voineet olla. Toiseksi huomioon voidaan KKO:n mukaan ottaa myös se, kuinka monia ihmiskaupantunnusmerkistön mukaisia keinoja ja tekotapoja teossa on käytetty sekä kuinka monet ja millaiset tarkoitusperät teolla on ollut. Kolmanneksi ihmiskaupparikosten kaltaisissa, useimmiten osana suurempaa mahdollisesti kansainvälistäkin organisaatiota tehdyissä teoissa on kiinnitettävä huomiota tekijän määräysvallan ja osallisuuden määrään toiminnassa sekä hänen syyllisyytensä asteeseen. 

Ihmiskaupan tunnusmerkistö kattaa laajan joukon tekotapoja, jotka lähtökohtaisesti voisivat yleensä tulla arvioitavaksi osallisuutta, kuten avunantoa, koskevien rikoslain säännösten nojalla. Ihmiskaupan kohdalla nimenomaan tekijänä voidaan tuomita myös henkilö, joka huolehtii ihmiskauppaan liittyvästä toisen kuljettamisesta, vastaanottamisesta tai majoittamisesta (HE 34/2004 vp, s. 94). Sääntelyratkaisu perustuu siihen, että ihmiskaupan kohteen voidaan katsoa olevan riippuvainen tällaisista henkilöistä tai turvattomassa tilassa sen jälkeen, kun hänet on luovutettu kuljetettavaksi säännöksessä mainittua tarkoitusta varten. 

Ihmiskauppaan ja törkeään ihmiskauppaan sovelletaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta (rikoslain 25:10). Ihmiskaupan on katsottu olevan luonteeltaan sellaista, että sitä voidaan käytännössäkin harjoittaa oikeushenkilön muodossa, minkä ohella oikeushenkilön rangaistusvastuusta säätäminen on perustunut Suomen kansainvälisiin velvoitteisiin (HE 34/2004 vp, s. 105–106). 

Ihmiskauppa ja törkeä ihmiskauppa ovat rikoslain mukaan niin sanottuja kansainvälisiä rikoksia. Rikoslain 1:7:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos), sovelletaan Suomen lakia. Säännöksen 3 momentin mukaan Suomen lakia sovelletaan tekopaikan laista riippumatta myös Suomen ulkopuolella tehtyyn ihmiskauppaan ja törkeään ihmiskauppaan. Kun Suomen lain soveltaminen Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen perustuu rikoslain 1 luvun 7 §:ään, ei edellytetä teon kaksoisrangaistavuutta. 

Rikoslain 1 luvun 12 §:n 1 momentin mukaisen pääsäännön mukaisesti rikosasiaa ei saa tutkia Suomessa ilman valtakunnansyyttäjän syytemääräystä esimerkiksi, kun rikos on tehty ulkomailla. Pykälän 2 momentissa säädetään poikkeuksista pääsääntöön. Tarkoitus on, että ulkomailla tehtyjen tekojen osalta tapauksittain harkitaan, onko rangaistusvaatimuksen esittäminen Suomessa tarkoituksenmukaista (HE 1/1996 vp, s. 26). Arvioinnissa huomioitavia seikkoja ovat ainakin rikoksen vakavuus ja yhteys Suomeen, todistusaineiston sijainti ja muiden toimivaltaisten valtioiden mahdollisuudet tehokkaalle ja oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille sekä tekijän ja mahdollisten asianomistajien intressit Korkka-Knuts, Heli – Helenius, Dan – Frände, Dan. 2020. Yleinen rikosoikeus. S. 445). 

Ihmiskauppa ja törkeä ihmiskauppa kuuluvat rikoksiin, joita koskee rikoslain 15 luvun 10 §:n säännös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Säännöksen 2 momentin mukaan törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ei kuitenkaan tuomita rangaistukseen sitä, jonka olisi rikoksen estämiseksi täytynyt antaa ilmi nykyinen tai entinen aviopuolisonsa taikka nykyinen avopuolisonsa, sisaruksensa, sukulaisensa suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka se, johon hänellä on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde. 

Ihmiskaupparikosta koskee erityissääntely tietyissä muissakin säädöksissä. Ihmiskauppa on huomioitu esimerkiksi eräissä esitutkintalain (805/2011) ja pakkokeinolain (806/2011) säännöksissä, jotka koskevat esitutkintaan osallistuvien oikeuksia, esitutkinta-aineistoa ja tiettyjä pakkokeinoja, sekä oikeudenkäymiskaaren (4/1734) kirjallisen kertomuksen käyttökieltoa sekä todisteen hyödyntämiskieltoa koskevissa säännöksissä. Ihmiskaupan uhreille on erityinen auttamisjärjestelmä, josta säädetään laissa kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011), minkä ohella ihmiskaupan uhrin asema on erityisesti huomioitu esimerkiksi ulkomaalaislain (301/2004) oleskeluluvan myöntämistä koskevissa säännöksissä. 

Pakottaminen . Pakottaminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 25 luvun 8 §:ssä. Säännöksen mukaan pakottamisesta tuomitaan se, joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin. Pakottamista koskevassa säännöksessä olevan toissijaisuuslausekkeen mukaisesti pakottamisesta tuomitaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Rangaistus pakottamisesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.  

Pakottamista koskeva säännös on yleissäännös, joka syrjäytyy, jos muualla laissa on säädetty ankarampi rangaistus (HE 94/1993 vp, s. 111). Myös ihmiskauppana rangaistavassa teossa on käytännössä usein kyse pakottamisesta, jolloin pakottamista koskeva säännös syrjäytyy. 

Pakottamiskriminalisoinnilla suojataan yleistä yksityisen toimintavapautta ja esimerkiksi vapautta määrätä olinpaikastaan. Oikeudellisesti keskeinen vapauden käsitteen merkitys on vapaus ihmisten välisissä suhteissa pakottamisen vastakohtana. Toinen vapauden oikeudellinen merkitys liittyy ihmisyyteen ja persoonallisuuteen, millä voidaan viitata vapauteen orjuuden vastakohtana. Vapaus yhdistetään monesti myös yksilöllisyyteen ja yksityisyyteen.  

Rangaistavan pakottamisen on tapahduttava väkivallalla tai uhkauksella. Väkivallan ei tarvitse olla väkivaltarikoksena rangaistavaa eikä uhkauksen merkitä henkilöön kohdistuvalla väkivallalla uhkaamista. Hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot voivat tulla kysymykseen, myös esimerkiksi taloudelliset. Pakottaminen on mahdollista myös siten, että uhataan tehdä jotakin pahaa taivutettavan läheiselle henkilölle. (HE 94/1993 vp, s. 111.) Uhkaus eroaa varoittamisesta siinä, että varoittamisessa tiedon välittäjällä ei ole vaikutusvaltaa uhkakuvan toteutumisen suhteen, vaan hän ainoastaan antaa informaatiota. Uhkaaminen voidaan toteuttaa millä tavalla tahansa, suullisesti tai kirjallisesti, nimenomaisesti tai konkludenttisesti esimerkiksi elein. Rangaistavuus ei edellytä, että tekijä voisi realisoida uhan. (Frände ym. 2023. Keskeiset rikokset. Edilex-digikirja.) 

Olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että hän tekee tai sietää jotakin pakottajan tahtomaa tai tällaisen pakon vuoksi jättää tekemättä itse tahtomansa (HE 94/1993 vp, s. 111). Tekemään pakottamista on esimerkiksi se, että mustasukkainen aviomies vaatii vaimoltaan tämän saamat kirjeet tai mies pakottaa naisen riisuutumaan väkivallan uhalla.  

Pakottamisen on tapahduttava oikeudettomasti. Oikeudettomuus koskee pakotuskeinoa, sitä mihin pakotetaan tai näiden suhdetta. Pakottamista on uhkaaminen vaadittaessa erääntyvän saatavan perimisellä eli sinänsä oikeutetulla asialla, jos pakottajalla ei ole oikeutta vaatia kyseistä tekoa tai tekemättä jättämistä. Pakottamista on myös se, että laittomalla keinolla uhaten saadaan toinen tekemään jotakin, minkä vaatiminen sinänsä on oikeutettua. Oikeudettomuutta on tulkittava nimenomaan siten, onko kiellettyä käyttää nimenomaan sitä pakotuskeinoa, jota on käytetty, juuri sen suhtautumisen aikaan saamiseksi, jota on tavoiteltu. Rajat riippuvat siitä, mitkä keinot kulttuurimme toisen tahdon taivuttamiseksi missäkin asiassa hyväksyy. On huomattavan paljon sellaista painostusta, esimerkiksi lasten ja vanhempien välisissä suhteissa, jota ei pidetä oikeudettomana pakottamisena. (HE 94/1993 vp, s. 111.) 

Rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentin 8 kohdan mukaan rikoslain 25:8:n mukaiseen pakottamiseen sovelletaan Suomen lakia, vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa, jos sen on tehnyt Suomen kansalainen tai rikoslain 1 luvun 6 §:n 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu henkilö ja jos teko on naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen (SopS 53/2015) 37 artiklassa tarkoitettu avioliittoon pakottaminen.  

Pakottaminen on asianomistajarikos. Rikoslain 25:9:n mukaan syyttäjä saa nostaa syytteen pakottamisesta vain, jos asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi taikka pakottamisen tai laittoman uhkauksen tekemiseen on käytetty hengenvaarallista välinettä taikka jos erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista. 

Laiton uhkaus . Laiton uhkaus on rangaistavaa rikoslain 25 luvun 7 §:n mukaisesti. Säännöksen mukaan laittomasta uhkauksesta on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa. Laitonta uhkausta koskeva säännös tulee sovellettavaksi, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.  

Rangaistussäännöksellä pyritään suojelemaan kansalaisia sellaisilta uhkauksilta, jotka ovat omiaan synnyttämään pelkoa ja voivat antaa aiheen jokapäiväisiä toimia häiritsevään varuillaanoloon tai erityisiin varokeinoihin (HE 68/1966 vp, s. 13). Tunnusmerkistössä tarkoitettu uhkaus voi koskea uhkauksen tiedoksi saavaa henkilöä itseään tai jotakuta toista. ”Toisen” tulee olla uhkauksen tiedoksi saavan läheinen henkilö, kuten hänen puolisonsa tai lapsensa, jolloin uhkaus rikkoo uhkauksen tiedoksi saaneen turvallisuuden tunteen samalla tavalla kuin jos uhkaus olisi kohdistettu häneen itseensä. (HE 68/1966 vp, s. 13; Frände ym. 2023. Keskeiset rikokset. Edilex-digikirja.) 

Millä tahansa rikoksella uhkaaminen ei toteuta laittoman uhkauksen tunnusmerkistöä, vaan uhatulla tulee olla perusteltu aihe pelätä nimenomaan henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden puolesta. Henkilökohtaista turvallisuutta voidaan loukata henkeen tai terveyteen, ruumiilliseen koskemattomuuteen (seksuaalirikokset) tai vapauteen kohdistuvalla rikoksella. Lisäksi toisen mielenrauhaa voidaan järkyttää uhkaamalla riistää hänen omaisuutensa. Laitonta uhkausta ei voi sen sijaan toteuttaa esimerkiksi uhkaaminen kunniaa tai yksityisyyttä loukkaavalla rikoksella tai jollakin erittäin epämiellyttävällä teolla, joka ei kuitenkaan ole rikos. (HE 68/1966 vp, s. 13; Frände ym. 2023. Keskeiset rikokset. Edilex-digikirja.) 

Tunnusmerkistön soveltumisen edellytyksenä on, että pelkäämiseen on pitänyt olla perusteltu syy eli pelkäämisen pitää olla aiheellista. ”Vakavan” vaaran tunnusmerkillä viitataan sekä vaaran todennäköisyyteen että mahdollisen vahingon suuruuteen. (HE 94/1993 vp, s. 110–111.) 

Laiton uhkaus on pakottamisen tapaan lähtökohtaisesti asianomistajarikos (rikoslain 25:9). Syyttäjä saa nostaa syytteen laittomasta uhkauksesta vain, jos asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi taikka laittoman uhkauksen tekemiseen on käytetty hengenvaarallista välinettä taikka jos erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista. Syyttäjä saa lisäksi nostaa syytteen laittomasta uhkauksesta, jos teko on kohdistunut henkilöön hänen työtehtävänsä vuoksi eikä rikoksentekijä ole saman työnantajan palveluksessa. Syyttäjä saa nostaa syytteen laittomasta uhkauksesta myös, jos teko on kohdistunut henkilöön hänen julkisen luottamustehtävänsä vuoksi. 

2.1.3  Oikeuskäytäntö ja rikosprosessia koskevat tiedot

Helsingin yliopiston yhteydessä toimiva Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (jäljempänä Krimo ) on vuonna 2017 tehnyt selvityksen pakkoavioliittojen esiintymisestä ja ilmitulosta Suomessa (Toivonen, Virve. Pakkoavioliittojen esiintyminen ja ilmitulo Suomessa. 2017). Selvityksen mukaan pakkoavioliitot näkyvät Suomessa käytännössä paitsi järjestöjen myös monien suorittavien viranomaisten työssä. Selvityksestä kävi ilmi, että rikosprosessissa pakkoavioliitot ovat sen sijaan lähes täysin vieras ilmiö.  

Selvityksen mukaan ihmiskauppaa, törkeää ihmiskauppaa tai pakottamista koskevissa teoissa ei juuri koskaan ole kyse avioliittoon pakottamisesta. Selvityksen mukaan 1.1.2015–31.12.2016 välisenä aikana poliisille tehtyjen rikosilmoitusten joukossa oli vain yhdeksän ilmoitusta, joissa oli viitteitä avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliitosta. Pakkoavioliitot eivät selvityksen mukaan näy myöskään syyteharkinnassa muutoin kuin satunnaisesti, ja tällöinkin usein ainoastaan eriasteisina epäilyinä. 

Turun hovioikeudessa on annettu vuonna 2021 ratkaisu tapauksessa, jossa voidaan arvioida olleen kyse pakkoavioliiton omaisesta tilanteesta (asianro R 19/1573; tuomio 21/116003, lainvoimainen). Hovioikeus tuomitsi 13-vuotiaan lapsen kanssa avioituneen 30-vuotiaan miehen muun muassa ihmiskaupasta ja törkeästä raiskauksesta neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Syytteet perustuivat pääosin siihen, että vastaaja oli avioitunut Irakissa 13-vuotiaan asianomistajan kanssa ja asianomistaja oli tullut 14-vuotiaana vastaajan järjestämänä Suomeen, jossa vastaaja oli kohdistanut häneen seksuaalisia tekoja ja väkivaltaa ja rajoittanut hänen vapauttaan. Käräjäoikeus oli katsonut jääneen näyttämättä, että asianomistaja olisi tapahtuma-aikaan ollut alle 16-vuotias tai että vastaaja olisi ainakaan tiennyt asianomistajan alaikäisyydestä. Hovioikeus sitä vastoin katsoi asiassa esitetyllä todistelulla näytetyksi, että asianomistaja oli ollut avioituessaan 13-vuotias ja Suomeen tullessaan 14-vuotias ja ettei vastaaja ollut voinut erehtyä pitämään asianomistajaa täysi-ikäisenä. 

Pakkoavioliittoon on viitattu myös korkeimman oikeuden ratkaisussa vuodelta 2017. Tapauksessa KKO 2017:60 vastaaja oli tuomittu muun muassa törkeästä ihmiskaupasta. Syyksilukeminen on perustunut muun muassa siihen, että A oli yhdessä toisen vastaajan kanssa erehdyttänyt B:n lähtemään mukaansa ja ottanut tämän valtaansa saattaakseen tämän ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. B oli vastaajat tavatessaan ollut 19-vuotias ja kehitysviiveensä ja hyväuskoisuutensa vuoksi ilmeisen helposti houkuteltavissa näiden mukaan. B:ltä oli riistetty vapaus liikkua itsenäisesti ja pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Hänellä ei ollut ollut henkilöllisyystodistusta eikä omaa pankkitiliä. B:n alistamisessa oli käytetty uhkauksia ja väkivaltaa. Asiassa oli KKO:n mukaan myös pakkoavioliiton piirteitä, sillä A oli tehnyt B:n kanssa neljä lasta. Korkeimmassa oikeudessa käsiteltiin muun muassa kysymystä Ruotsissa annetun aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla. KKO päätyi ratkaisussaan alentamaan hovioikeuden tuomitsemaa 5 vuoden ja 8 kuukauden vankeusrangaistusta 3 vuoden 8 kuukauden mittaiseksi. 

Asettamansa työryhmän työskentelyä varten oikeusministeriö pyysi syksyllä 2023 poliisilaitoksilta, syyttäjäalueilta ja hovioikeuksilta tietoa siitä, onko niillä käsiteltävänä olleissa asioissa ollut tapauksia, joissa voitaisiin katsoa esimerkiksi ihmiskaupan (rikoslain 25:3), törkeän ihmiskaupan (rikoslain 25:3 a), pakottamisen (rikoslain 25:8) tai muun rikosnimikkeen perusteella olleen kyse avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliitosta. Hovioikeuksista saatiin tiedoksi yhteensä 8 asiaa, syyttäjälaitoksilta 17 ja poliisilta 17. Osa hovioikeuden tapauksista oli salattuja osin tai kokonaan siten, että oikeusministeriölle ei myönnetty lupaa tarkastella ratkaisuiden salattua osaa.  

Tarkasteltujen tapausten voidaan arvioida olevan rajattu otos niistä Suomessa käsitellyistä esitutkintaan, syyteharkintaan tai tuomioistuimeen edenneistä asioista, joissa voitaisiin katsoa olevan kyse avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliitosta. Tapaustiedoista oli saatavissa suuntaa-antaa tietoa siitä, onko avioliittoon pakottamista koskevia tapauksia tunnistettu ja edennyt rikosprosessissa sekä siitä, miksi tapaukset mahdollisesti eivät ole rikosprosessissa edenneet. 

Yleisin tunnusmerkistö, johon aineistossa viitattiin, oli ihmiskauppa ja törkeä ihmiskauppa. Hovioikeuteen edenneistä asioista kaksi koski lähestymiskieltoa. Tapauksissa viitattiin seikkoihin, jotka kuvastivat mahdollista avioliittoon pakottamista ja pakkoavioliittoa. Viidessä hovioikeudessa käsitellyssä tapauksessa viitattiin tunnusmerkistönä muun muassa ihmiskauppaan tai törkeään ihmiskauppaan. Yksi hovioikeuteen edennyt tapaus koski pakottamista seksuaaliseen tekoon.  

Syyttäjältä saadussa aineistossa yleisin tunnusmerkistö, johon viitattiin päätöksissä syyttämättä jättämisestä, päätöksissä esitutkinnan rajoittamisesta ja päätöksissä siitä, että esitutkintaa ei aloiteta, oli ihmiskauppa ja törkeä ihmiskauppa mahdollisten muiden tunnusmerkistöjen, kuten raiskauksen tai laittoman maahantulon järjestämisen, rinnalla. Yhdessä päätöksessä esitutkinnan rajoittamisesta viitattiin tunnusmerkistönä vain väärän henkilötiedon antamiseen ja valtionrajarikokseen ja toisessa tapauksessa laittoman uhkaukseen. Näihin tapauksiin liittyi uhka avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliittoon joutumisesta. Syyttäjältä saadun aineiston ainoassa haastehakemuksessa vaadittiin rangaistusta ihmiskaupasta.  

Poliisilta saadussa aineistossa ihmiskaupan rinnalla tutkittiin usein muitakin rikosnimikkeitä, kuten pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä, raiskausta tai törkeää raiskausta. Pakottamista koskevaan tunnusmerkistöön viitattiin harvoin. 

Esitutkinnan tarkka tilanne ei käynyt usein ilmi poliisin asiakirjoista. Aineiston perusteella suurin osa ulkomailla tapahtuneista teoista oli tapahtunut ainakin osittain Euroopan unionin ulkopuolella ja näiden tapausten osalta poliisin ja syyttäjän asiakirjoissa viitattiin toisinaan tästä seuraaviin haasteisiin. Näin oli esimerkiksi silloin, kun teko oli tapahtunut ulkomailla tai teosta epäilty henkilö taikka henkilöt eivät olleet Suomessa. Esimerkiksi syyttäjän päätöksissä siitä, että esitutkintaa ei aloiteta, ja päätöksissä esitutkinnan rajoittamisesta katsottiin usein, että on todennäköistä, ettei asiaa saada Suomessa riittävällä tavalla tutkittua ja selvitettyä. Yleisesti ottaen syyttäjältä saaduissa päätöksissä, jotka koskivat syyttämättä jättämistä, yleisin syy syyttämättä jättämiselle oli, että asiassa ei ollut saatavilla riittävää näyttöä tai esitettävissä riittävällä tavalla todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. 

Yleisesti aineiston perusteella voidaan todeta, että avioliittoon pakottamista koskevia tapauksia tulee rikosprosessissa käsiteltäväksi ja niitä myös tunnistetaan esitutkintaviranomaisen toimesta. Osaan tapauksista liittyi näytön hankkimista koskevia haasteita etenkin, kun pakottaminen oli tapahtunut ulkomailla. 

Lähes kaikissa tarkastelluissa tapauksissa asianomistaja oli sekä pakotettu avioliittoon että joutunut avioliiton aikana pakottaviin olosuhteisiin. Liiton solmimiseen asianomistajaa painosti useimmiten tämän läheinen, perhe tai suku. Liitossa pysymiseen painostivat monesti sekä puoliso että tämän perhe tai asianomistajan oma perhe. Usein avioliittoon pakottaminen tapahtui ulkomailla, mutta pakottaminen tai painostaminen liiton aikana tapahtui tai jatkui Suomessa. Asianomistajan kertomus viittasi aineistossa toisinaan siihen, ettei tällä ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin suostua solmimaan liitto tai jäämään siihen esimerkiksi perheen tai yhteisön painostuksesta. Aineistossa tuotiin esiin, että toisinaan liiton solmimiseen ja siinä pysymiseen liittyvään painostamiseen liittyi henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa sekä uhkailua. Monessa tapauksessa väkivaltaa ilmeni useammassa muodossa.  

Lähes kaikissa tarkastelluissa asioissa oli kyse juridisesti pätevästä avioliitosta. Eräässä hovioikeudessa tarkastellussa tapauksessa viitattiin romanien solmimaan avioliittoon, joka ei tapauksesta ilmenevien seikkojen perusteella ollut juridisesti pätevä avioliitto. Toisessa tapauksessa poliisin puolesta katsottiin, ettei ollut selvää, oliko ulkomailla solmittu liitto juridisesti pätevä avioliitto siinä maassa, jossa se solmittiin. 

Muun aineiston lisäksi Keskusrikospoliisi tuotti aineistopyynnön myötä oikeusministeriölle analyysiä poliisissa käsitellyistä asioista, joissa arvioitiin olleen kyse avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliitosta. Keskusrikospoliisin analyysissä käytetyt tiedot olivat ajanjaksolta 1.1.2021–31.8.2023, ja ne koskivat ihmiskauppa- tai lähirikoksia koskevia rikosilmoituksia, joissa hyväksikäyttötarkoitukseksi oli merkitty kunniaperusteinen väkivalta tai pakkoavioliitto.  

Keskusrikospoliisin tuottama analyysi jaettiin aineistoon, jossa on käsitelty sellaisia avioliittoon pakottamista koskevia ilmoituksia, joissa toinen tai molemmat puolisot on pakotettu solmimaan avioliitto (Aineisto 1) sekä erilliseen analyysiin, joka koski pakkoavioliittoa laajemmassa merkityksessä siten, että analyysissä käsiteltiin ilmoituksia, joissa on ilmennyt avioliiton aikana pakottavia olosuhteita (Aineisto 2). Aineistossa 1 oli 34 asiaa, joista 29 koski ihmiskauppaa ja viisi törkeää ihmiskauppaa. Aineistossa 2 oli 68 asiaa, joista 62 koski ihmiskauppaa ja 6 törkeää ihmiskauppaa. Tieto, jonka perusteella esitutkinta avattiin, saapui molemmissa aineistoissa useimmin ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän kautta tai asianomistajan tai tämän asianajajan toimesta. Hätäkeskussoiton, lentoyhtiön, Pakolaisneuvonnan, rikostutkinnan yhteydessä, kuntasektorin, sukulaisen tai muun tuttavan, oikeusaputoimiston, Rajavartiolaitoksen, ryhmäkodin, sosiaali- ja terveydenhuollon toimijan kautta ja muuta kautta saapui joitakin ilmoituksia.  

Merkittävässä osassa rikosilmoituksista tapahtumat olivat ainakin alkaneet Suomen ulkopuolella. Molemmissa aineistoissa tapahtumapaikat jakautuivat Suomen osalta siten, että tutkittavana olevista teoista suurin osa oli tapahtunut pääkaupunkiseudulla ja osa muualla Suomessa. Kaikista tutkittavana olevista teoista suurin osa oli tapahtunut Suomessa ja toisiksi suurin osa Euroopan ulkopuolella sekä muutama muussa Schengen tai ETA-maassa.  

Molemmissa ainestoissa suurin osa asianomistajista oli rikoksen alkaessa 18–29-vuotiaita. Toisiksi suurin asianomistajien ikäryhmä oli alle 18-vuotiaat. Molemmissa aineistoissa epäiltyjen ikä rikoksen tapahtuman alkaessa jakautui siten, että epäiltyjen suurin ikäryhmä oli 18–29-vuotiaat ja toisiksi suurin ikäryhmä 30–39-vuotiaat. Molemmissa aineistoissa asianomistajien osalta kaksi suurinta kansalaisuusryhmää olivat Irak ja Afganistan ja epäiltyjen osalta Irak ja Suomi.  

Aineistossa 1 mainittiin hyväksikäytön tarkoitukseksi pakkoavioliitto. Aineistossa 2 mainittiin pakkoavioliiton lisäksi tarkoituksena kunniaperusteisuus ja ihmisarvoa loukkaavat olosuhteet. Molemmissa aineistoissa käytetyistä keinoista yleisimmät olivat fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta, seksuaaliväkivalta, liikkumisen rajoittaminen ja taloudellinen väkivalta. Ihmiskauppasäännöksen mukaisista tekotavoista yleisin oli määräysvaltaan ottaminen ja keinoista riippuvainen asema, turvaton tila ja painostaminen. 

Saatavilla olevien tietojen ja selvitysten perusteella avioliittoon pakottamisesta ei ole Suomessa annettu tuomioita esimerkiksi ihmiskaupasta, törkeästä ihmiskaupasta tai pakottamisesta. Vaikka avioliittoon pakottamista tai pakkoavioliittoa koskevista tapauksista on ollut viitteitä rikosprosessissa käsitellyissä tapauksista, siitä, kuinka monessa tapauksessa on ollut kyse nimenomaan rangaistavan menettelyn alaan kuuluvista teoista, ei ole tietoa. Avioliittoon pakottamiseen tai pakkoavioliittoon voidaan tapauksessa viitata myös sellaisessa yleiskielisessä merkityksessä tai käsiteltävän asian taustatietona, että kyse ei ole välttämättä ollut rangaistavasta menettelystä. Toisaalta sille, että mahdolliset tapaukset eivät etene rikosprosessissa voi olla useita syitä, kuten näytön puuttuminen, asianomistajan haluttomuus tehdä yhteistyötä viranomaisen kanssa, lojaalisuus perhettä tai sukua kohtaan tai haluttomuus tehdä rikosilmoitusta sukulaisista, pelko mahdollisen väkivallan eskaloitumisesta tai tapahtumien sijoittuminen kokonaan tai osittain ulkomaille, mikä vaikeuttaa asian selvittämistä. 

2.2.1  Avioliittoon pakottaminen Istanbulin sopimuksessa

Istanbulin sopimuksen velvoitteet . Avioliittoon pakottamisen kriminalisointivelvoitteesta määrätään Istanbulin sopimuksen 37 artiklassa:  

1. Osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että aikuisen tai lapsen tahallinen pakottaminen avioliittoon säädetään rangaistavaksi.  

2. Osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että aikuisen tai lapsen tahallinen houkutteleminen muun kuin sen osapuolen tai valtion alueelle, jossa hän asuu, tarkoituksena pakottaa hänet avioliittoon säädetään rangaistavaksi. 

Yleissopimuksen selitysmuistion Explanatory Report to the Council of Europe Convention on preventing and combating violence against women and domestic violence Istanbul, 11.V.2011. Council of Europe Treaty Series - No. 210. https://rm.coe.int/ic-and-explanatory-report/16808d24c6, s. 34. kohdassa 195–197 käsitellään pakkoavioliittoa koskevaa 37 artiklaa. Selitysmuiston 195 kohdassa avataan artiklan 1 ja 2 kohtien taustaa. Selitysmuistion mukaan osa pakkoavioliittojen uhreista pakotetaan solmimaan avioliitto asuinmaassaan, kun taas monet viedään toiseen maahan, joka on usein se, josta henkilön suku on peräisin, ja pakotetaan solmimaan avioliitto kyseisessä maassa asuvan henkilön kanssa. Tämän vuoksi artiklassa on määrätty kahden erilaisen toiminnan tai menettelyn kriminalisointivelvoitteesta.  

Artiklan 1 kohdan mukaisessa teossa on kyse siitä, että aikuinen tai lapsi pakotetaan solmimaan avioliitto (selitysmuistion 196. kohta). Käsite ”pakottaminen” (”forcing”) viittaa fyysiseen tai psykologiseen voimankäyttöön (”force”), jossa käytetään pakottamista, pakkoa tai uhkaamista (”coercion or duress”). Teko on täytetty, kun on solmittu avioliitto, johon vähintään toinen osapuoli ei mainittujen, pakottamiseen tai uhkaamiseen liittyvien olosuhteiden vuoksi ole vapaaehtoisesti antanut suostumustaan. 

Artiklan 2 kohdan mukaisesti tulee kriminalisoida teko, jossa henkilö houkutellaan (”luring”) ulkomaille siinä tarkoituksessa, että henkilö pakotetaan solmimaan avioliitto vastoin tahtoaan. Avioliiton solmimista ei selitysmuistion 197. kohdan mukaan edellytetä. ”Houkuttelemisella” viitataan mihin tahansa menettelyyn, jolla rikoksentekijä houkuttelee uhrin matkustamaan ulkomaille. Esimerkkinä mainitaan tilanne, jossa henkilö houkutellaan ulkomaille tekosyyn varjolla tai sepittämällä syyksi esimerkiksi vierailu sairaana olevan perheenjäsenen luona. Tahallisuuden tulee kattaa henkilön houkutteleminen ulkomaille sekä tarkoitus, että henkilö pakotetaan ulkomailla solmimaan avioliitto. 

Istanbulin sopimuksessa on määritelty teot, jotka tulee säätää rangaistavaksi, mutta sopimuksessa tai sitä koskevassa selitysmuistiossa ei määritellä tapaa, jolla kriminalisointi tulee toteuttaa. Yleissopimuksen velvoitteiden toimeenpano on siten myös kriminalisointitavan osalta sopimusvaltioiden päätösvallassa, eikä sopimuksesta seuraa sopimusvaltiolle velvoitetta säätää erilliskriminalisointeja niiden tekojen osalta, jotka velvoitetaan säätämään rangaistavaksi. 

Avioliittoon pakottamista koskevat myös Istanbulin sopimukseen sisältyvät määräykset vanhentumisesta (58 artikla), lainkäyttövallasta (44 artikla), avunannosta, osallisuudesta ja yrityksestä (41 artikla), raskauttavista seikoista (46 artikla), asianosaisen vireille panemista ja viran puolesta vireille pantavista oikeudenkäynneistä (55 artikla) sekä vaarassa olevia henkilöitä koskevista toimista (63 artikla). 

Istanbulin sopimuksen avioliittoon pakottamista koskevien velvoitteiden täytäntöönpano . Hallituksen esityksessä Istanbulin sopimuksen hyväksymisestä ja siihen liittyvistä lakimuutoksista Suomen lainsäädännön todettiin riittävän täyttämään Istanbulin sopimuksen 37 artiklan vaatimuksen pakkoavioliiton kriminalisoinnista. Hallituksen esityksessä viitattiin ihmiskauppaa ja törkeää ihmiskauppaa koskeviin säännöksiin (HE 155/2014 vp, s. 51–52). Tämän lisäksi lakimuutosta käsitellessä todettiin avioliittoon pakottamisen voivan täyttää rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaisen pakottamisen tunnusmerkistön (TyVM 15/2014 vp, s. 8).  

Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen mukaan yhtenä teon tarkoituksena ihmiskauppapykälän 1 momentissa mainitaan henkilön saattaminen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. Kyseisen pykälän esitöiden mukaan ihmisarvoa loukkaavien olosuhteiden käsitteen voidaan katsoa riippuvan ajankohdasta ja kulttuurista (HE 34/2004 vp, s. 97). Tällaisina olosuhteina voidaan pitää ainakin niitä orjuuteen verrattavia järjestelmiä ja käytäntöjä, jotka on mainittu Yhdistyneissä kansakunnissa vuonna 1956 tehdyssä lisäsopimuksessa orjuuden, orjakaupan ja orjuuteen verrattavien järjestelmien ja käytännön tukahduttamisesta (SopS 17/1959). Mainitussa lisäsopimuksessa rinnastetaan orjuuteen myös sopimuksessa tarkemmin kuvatut pakkoavioliiton muodot (1 artiklan c kohta). Tällaisia ovat järjestelmät tai käytäntö, joiden nojalla I) nainen, ilman että hänellä on oikeus kieltäytyä, luvataan tai annetaan avioliittoon hänen vanhemmilleen, holhoojalleen, perheelleen tai mille muulle henkilölle tai henkilöryhmälle tahansa suoritettavaa raha-, tai luontaissuoritusta vastaan; tai II) naisen aviomiehellä, tämän perheellä tai suvulla on oikeus luovuttaa hänet kolmannelle vastikkeellisesti tai muulla tavalla; tai III) nainen voidaan hänen aviomiehensä kuoltua luovuttaa perintönä toiselle henkilölle. Hallituksen esityksen 155/2014 vp mukaisesti ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisena voidaan ihmiskauppasäännöksen tarkoittamalla tavalla pitää myös muunlaisia pakkoavioliiton muotoja, kunhan ihmiskauppasäännöksen muut edellytykset eli jotkut mainituista säännöksessä todetuista keinoista ja tekotavoista, täyttyvät (HE 155/2014 vp, s. 51).  

Istanbulin sopimuksen 37 artiklan 2 kohdan osalta (houkuttelurikos) hallituksen esityksessä todetaan, että ihmiskauppasäännösten soveltaminen ei edellytä, että henkilö välttämättä olisi saatettu hyväksikäytön kohteeksi tai esimerkiksi ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin, kuten pakkoavioliittoon. Tunnusmerkistö täyttyy jo silloin, kun henkilö esimerkiksi erehdyttämällä toista tai tämän erehdystä hyväksikäyttämällä kuljetetaan jonnekin hänen saattamisekseen pykälässä mainittuun hyväksikäyttötarkoitukseen tai ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. Riittävää siis on, että tällainen hyväksikäyttötarkoitus on olemassa. 

Vaikka Suomen lainsäädännön todettiin silloisessa muodossaan täyttävän Istanbulin sopimuksen edellytykset pakkoavioliiton kriminalisoinnin osalta, hallituksen esityksessä 155/2014 vp esitettiin jatkossa harkittavaksi tarve arvioida lainsäädäntöä tarkemmin pakkoavioliiton kriminalisoinnin osalta. Hallituksen esityksessä viitataan tietyissä Euroopan valtioissa säädettyihin avioliittoon pakottamisen erilliskriminalisointeihin (HE 155/2014 vp, s. 52). 

Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanon seuranta . Yleissopimuksen 66 artiklan mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan asiantuntijaryhmä (GREVIO) seuraa, miten osapuolet panevat täytäntöön yleissopimusta. Yleissopimuksen 68 artiklassa määrätyn menettelyn mukaisesti GREVIO arvioi yleissopimuksen täytäntöönpanoa sopijavaltioissa ja arviointimenettelyn päätteeksi antaa kertomuksen, joka sisältää analyysin arvioinnin perustana olevien määräysten täytäntöönpanosta sekä GREVIO:n ehdotukset siitä, miten kyseinen osapuoli voi käsitellä havaitut ongelmat.  

GREVIO on esittänyt pakkoavioliiton kriminalisointia koskevia näkemyksiä ensimmäisessä Suomea koskevassa arviointiraportissaan vuodelta 2019 (GREVIO/Inf(2019)9). GREVIO peräänkuuluttaa raportissaan käsitteellisen selkeyden tarvetta ja eron tekemistä siihen, miten ja missä tilanteissa ihmiskauppaa ja pakottamista koskevia säännöksiä sovelletaan. GREVIO:n raportissa ihmiskaupparikosten tunnusmerkistöjen soveltamista avioliittoon pakottamiseen pidetään ongelmallisena, koska ihmiskauppateot eivät kata kaikkia avioliittoon pakottamisen muotoja. Tämä johtuu GREVIO:n mukaan osaltaan siitä, että ihmiskaupparikoksissa on kyse sellaista tekotavoista, joissa esimerkiksi henkilön pakottaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, siirtäminen, vastaanottaminen ja majoituksen hankkiminen tapahtuvat seksuaalisen hyväksikäytön ja parituksen tarkoituksessa. GREVIO Baseline Evaluation Report. Finland. GREVIO’s (Baseline) Evaluation Report on legislative and other measures giving effect to the provisions of the Council of EuropeConvention on Preventing and Combating Violence against Women and Domestic Violence (Istanbul Convention) FINLAND. GREVIO/Inf(2019)9. , s. 44. https://rm.coe.int/grevio-report-on-finland/168097129d 

Analyysinsa johtopäätöksenä GREVIO kannustaa voimakkaasti (”strongly encourages”) Suomen viranomaisia harkitsemaan erityisen pakkoavioliittoa koskevan rikostunnusmerkistön säätämistä, jotta kyseisten tekojen erityinen luonne tulisi katetuksi ja jotta rikostunnusmerkistö olisi käyttökelpoinen lainvalvontaviranomaisten ja tuomioistuinten näkökulmasta. Lisäksi GREVIO kannustaa Suomen valtiota kriminalisoimaan aikuisen tai lapsen tahallisen houkuttelemisen toiseen valtioon tarkoituksena pakottaa tämä henkilö avioliittoon Istanbulin sopimuksen 37 artiklan 2 kohdan mukaisella tavalla. GREVIO Baseline Evaluation Report. Finland. GREVIO’s (Baseline) Evaluation Report on legislative and other measures giving effect to the provisions of the Council of Europe Convention on Preventing and Combating Violence against Women and Domestic Violence (Istanbul Convention) FINLAND. GREVIO/Inf(2019)9. , s. 45. https://rm.coe.int/grevio-report-on-finland/168097129d 

2.2.2  Muut asiaan liittyvät kansainväliset velvoitteet ja instrumentit

Oikeus avioitua valitsemansa kumppanin kanssa on ihmisoikeutena turvattu joko itsenäisenä oikeutena tai osana yksityiselämän suojaa useissa Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa. Useissa kansainvälisissä oikeudellisissa instrumenteissa avioliiton solmimiseen yhdistetään osapuolten suostumusta ja alaikärajaa koskevia edellytyksiä. 

Esimerkiksi Euroopan neuvoston yleissopimuksessa ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi (63/1999, jäljempänä EIS ) turvataan muun muassa jokaisen perhe- ja yksityiselämän suoja (8 artikla). Jokaiselle avioliittoikäiselle henkilölle turvataan oikeus avioliittoon ja perheen perustamiseen kansallisen sääntelyn mukaisesti (12 artikla). Perhe-elämän suojan saaminen EIS 8 artiklan mukaisesti edellyttää laillista ja todellista avioliittoa, mutta ei välttämättä yhdessä asumista (Abdulaziz, Cabales ja Balkandali v. UK, 1985, kohta 62). Valtiolla ei ole velvollisuutta antaa avioliiton oikeusvaikutuksia parisuhteelle, joka on solmittu niin kutsuttuna uskonnollisena avioliittona, jos liittoa ei ole rekisteröity viralliseksi avioliitoksi (Şerife Yiğit v. Turkey, 2010, kohta 102).  

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 16 artiklan mukaan täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen. Artiklan 2 kohdan mukaisesti avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta. 

YK:n piirissä on tehty yleissopimus, joka koskee suostumusta avioliittoon, vähimmäisavioikää ja avioliittojen kirjaamista (SopS 50/1964). Sopimuksen 1 artiklan mukaan avioliiton laillinen solmiminen edellyttää molempien osapuolien täyttä ja vapaaehtoista suostumusta, mikä heidän tulee ilmaista henkilökohtaisesti viranomaisen edessä ja todistajien läsnä ollessa. Suomi on sitoutunut mainittuun yleissopimukseen vuonna 1962. 

YK:n KP-sopimuksen 23 artiklassa on turvattu perhe-elämän suoja ja avioliittoiässä oleville oikeus solmia avioliitto. Sopimuksessa edellytetään, että avioliittoa ei saa solmia ilman avioliittoon aikovien puolisoiden vapaata ja täyttä suostumusta. 

YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) on ratifioitu Suomessa vuonna 1986 (SopS 68/1986). CEDAW:n 16 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimiin sen edistämiseksi, että avioliiton tulee perustua molempien osapuolien oikeuteen vapaasti valita aviopuolisonsa ja osapuolten vapaaseen tahtoon. 

Myös EU:n perusoikeuskirjan (2012/C 326/02) 9 artiklassa taataan oikeus solmia avioliitto ja oikeus perustaa perhe tämän oikeuden käyttöä sääntelevien kansallisten lainsäädäntöjen mukaisesti. 

Myös kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen (SopS 59 ja 60/1989) täytäntöönpanoa valvova kidutuksen vastainen komitea on Suomen kahdeksannen määräaikaisraportin johdosta 10.5.2024 antamissaan loppupäätelmissä käsitellyt pakkoavioliittoa sukupuoleen perustuvan väkivallan vastaisia toimia tarkastellessaan. Komitea on todennut olevansa huolissaan siitä, että pakkoavioliitto ei sisälly rikoslakiin omana erillisenä rikoksenaan (päätelmien 40. kappale). Komitea on katsonut, että Suomen tulisi sisällyttää pakkoavioliitto omaksi erilliseksi rikoksekseen rikoslakiin (41. kappaleen g) -kohta). 

Lisäsopimuksessa orjuuden, orjakaupan ja orjuuteen verrattavien järjestelmien ja käytännön tukahduttamisesta (SopS 17/1959) on määräys pakkoavioliitoista. Lisäsopimuksen 1 artiklan c kohdan mukaisesti sopimusvaltiot sitoutuvat ryhtymään toimenpiteisiin, jotta luovuttaisiin tai poistettaisiin järjestelmät tai käytännöt, joiden nojalla: I) nainen, ilman että hänellä on oikeus kieltäytyä, luvataan tai annetaan avioliittoon hänen vanhemmilleen, holhoojalleen, perheelleen tai mille muulle henkilölle tai henkilöryhmälle tahansa suoritettavaa raha- tai luontaissuoritusta vastaan; tai II) naisen aviomiehellä, tämän perheellä tai suvulla on oikeus luovuttaa hänet kolmannelle vastikkeellisesti tai muulla tavalla; tai III) nainen voidaan hänen aviomiehensä kuoltua luovuttaa perintönä toiselle henkilölle. 

Osassa pakkoavioliitoista on kyse lapsiavioliitoista, minkä seurauksena myös yleissopimus lasten oikeuksista (SopS 60/1991) tulee ottaa huomioon. Lisäksi lasten oikeuksien sopimuksen valinnainen pöytäkirja lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta (SopS 40–41/2012) velvoittaa sopimusvaltioita kieltämään lasten myynnin.  

Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsella tarkoitetaan alle 18-vuotiasta henkilöä, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan täysi-ikäisyyttä saavuteta aikaisemmin (1 artikla). Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentissa nro 20 lapsen oikeuksien täytäntöönpanosta nuoruusiässä (CRC/C/GC/20, 2016) vahvistetaan lähtökohta, jonka mukaan vähimmäisiän avioliitolle tulisi olla 18 vuotta.  

Lasten oikeuksien sopimus sisältää useita määräyksiä, joilla on vaikutusta avioliittoon pakottamista arvioitaessa. Sopimuksen lähtökohtana on lapsen edun huomioiminen ja välttämättömän huolenpidon ja suojelun takaaminen lapselle (3 artikla). Sopimuksessa turvataan esimerkiksi lapsen oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja oikeus tulla kuulluksi (12 artikla) sekä oikeus yksityisyyteen (16 artikla). Lasta tulee sopimuksen 19 artiklan mukaan suojata kaikin asianmukaisin toimin kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaan lukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun lapsi on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa. Sopimuksen 24 artiklan 3 kohdan mukaisesti sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin poistaakseen lasten terveydelle vahingollisia perinteisiä tapoja. Lisäksi sopimuksessa muun muassa määrätään, ettei lasta tule erottaa vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti muutoin kuin tämän ollessa lapsen edun mukaista (9 artikla). Samoin sopimus velvoittaa sopimusvaltiot ryhtymään toimiin ehkäistäkseen lasten laittomat maasta kuljetukset ja ulkomailta palauttamatta jättämiset (11 artikla). 

Lisäksi tulee huomioida lapsen oikeuksien sopimuksen 34 artikla, jonka mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat suojelemaan lasta kaikilta seksuaalisen riiston ja hyväksikäytön muodoilta. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön sisältyy lasten oikeuksien komitean mukaisesti myös lasten kauppaaminen pakkoavioliittoihin (CRC/C/GC/13, 2011). Sopimuksen 35 artikla puolestaan edellyttää sopimusvaltioiden ryhtyvän kaikkiin tarkoituksenmukaisiin kansallisiin sekä kahden- ja monenvälisiin toimenpiteisiin estääkseen lasten ryöstämisen, myynnin ja kauppaamisen missään tarkoituksessa ja muodossa. Lasten oikeuksien komitean mukaan lasten myynti voi tapahtua lapsiavioliiton muodossa (CRC/C/156, 2019). Edelleen sopimuksen 36 artikla velvoittaa sopimusvaltioita suojelemaan lasta kaikilta hänen hyvinvointiaan jollain tapaa uhkaavilta hyväksikäytön muodoilta. 

Ihmiskaupan osalta Suomi on liittynyt kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen YK:n yleissopimuksen lisäpöytäkirjaan ihmiskaupan, erityisesti naisten ja lasten kaupan ehkäisemisestä, torjumisesta ja rankaisemisesta (SopS 71/2006) vuonna 2006.  

Pakkoavioliittoa koskevia kysymyksiä on tarkasteltu myös tiettyjen YK:n sopimusvalvontatoimielinten yleiskommenteissa ja -suosituksissa, kuten CEDAW-komitean yleissuosituksessa nro 35 sukupuoleen perustuvasta naisiin kohdistuvasta väkivallasta (CEDAW/C/GC/35), jossa kehotetaan kumoamaan pakko- ja lapsiavioliitot mahdollistavat säännökset. CEDAW-komitean ja lapsen oikeuksien komitean yhteisessä yleissuosituksessa nro 31/yleiskommentissa nro 18 haitallisista käytännöistä (CEDAW/C/GC/31 – CRC/C/GC/18) todetaan lapsiavioliiton olevan pakkoavioliiton muoto silloin, kun yksi tai molemmat osapuolet eivät ole ilmaisseet täyttä, vapaata ja informoitua suostumustaan avioliittoon. Suosituksen mukaan myös alle 18-vuotias voi poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa olla riittävän kypsä avioliittoon, mutta lapsen tulee olla vähintään 16-vuotias ja päätöksenteko tulee jättää tuomarille.  

Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous on julkaissut vuonna 2018 pakkoavioliittoja koskevan päätöslauselman (2233), jossa muun muassa kehotetaan Euroopan neuvoston jäsenvaltioita säätämään erillisenä rikoksena rangaistavaksi aikuisen tai lapsen pakottaminen avioliittoon sekä henkilön houkutteleminen ulkomaille avioliittoon pakottamisen tarkoituksessa. 

Suomi on liittynyt myös ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehtyyn Euroopan neuvoston yleissopimukseen (SopS 43 ja 44/2012), joka on tullut Suomen osalta voimaan 1.9.2012. Yleissopimuksen osapuolten komitea on 18.10.2019 antanut Suomelle viimeisimmän suosituksensa yleissopimuksen täytäntöönpanosta. Suositus perustuu ihmiskaupan vastaisen toiminnan asiantuntijaryhmän (GRETA) toiseen Suomea koskevaan raporttiin yleissopimuksen täytäntöönpanosta Suomessa. GRETA:n raportissa arvioidaan muun ohella pakkoavioliittoihin liittyvän ihmiskaupan vastaisia toimia Suomessa. GRETA on raportissaan muun muassa esittänyt, että Suomen viranomaiset selvittävät, määritelläänkö pakkoavioliitto riittävällä tavalla rikoslain säännöksissä (raportin 192. kohta).  

EU:n ihmiskauppadirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/36/EU, annettu 5 päivänä huhtikuuta 2011, ihmiskaupan ehkäisemisestä ja torjumisesta sekä ihmiskaupan uhrien suojelemisesta ja neuvoston puitepäätöksen 2002/629/YOS korvaamisesta) johdanto-osan kappaleessa 11 todetaan ihmiskaupan määritelmän kattavan myös ihmiskaupan elintenpoistamistarkoituksessa, joka loukkaa vakavasti ihmisarvoa ja ruumiillista koskemattomuutta, sekä muut teot kuten laittoman lapseksiottamisen tai avioliittoon pakottamisen siltä osin, kuin ne täyttävät ihmiskaupan tunnusmerkistön. 

Euroopan unionin komissio antoi vuonna 2022 kaksi direktiiviehdotusta, joihin sisältyy avioliittoon pakottamista tai pakkoavioliittoa koskevia velvoitteita. Komissio antoi joulukuussa 2022 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ihmiskaupan ehkäisemisestä ja torjumisesta sekä ihmiskaupan uhrien suojelemisesta tehdyn direktiivin 2011/36/EU muuttamisesta (U 108/2022 vp,) ja maaliskuussa 2022 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjumisesta (U 32/2022 vp). Ihmiskauppadirektiivin muutosten myötä pakkoavioliiton hyväksikäyttö (exploitation of forced marriage) tuodaan direktiivissä nimenomaisesti esiin yhtenä ihmiskaupan tarkoituksista artiklatasolla. Naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjumisesta annettuun direktiiviin lisättiin neuvottelujen aikana velvoite säätää rangaistavaksi avioliittoon pakottaminen Istanbulin sopimukseen sisältyvää määräystä vastaavalla tavalla. Mainitut direktiivit on hyväksytty keväällä 2024.  

EU:n niin sanotun uhridirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/29/EU, annettu 25 päivänä lokakuuta 2012, rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta) johdanto-osan kappaleessa 17 pakkoavioliittojen todetaan olevan osa sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa. Sukupuoleen perustuvan väkivallan naisuhrien ja heidän lastensa todetaan tarvitsevan usein erityistä tukea ja suojelua, koska tällaiseen väkivaltaan liittyy suuri toissijaisen tai toistuvan uhriksi joutumisen, pelottelun ja kostotoimien riski. Myös uhridirektiiviä ollaan parhaillaan uudistamassa (COM(2023) 424 final; U 44/2023 vp). 

Lisäksi pakkoavioliittoja koskevaa sääntelyä on muun muassa direktiivissä 2003/86/EY, annettu 22 päivänä syyskuuta 2003, oikeudesta perheenyhdistämiseen (4 artiklan 5 kohta) sekä direktiivissä 2011/95/EU, annettu 13 päivänä joulukuuta 2011, vaatimuksista kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelemiseksi kansainvälistä suojelua saaviksi henkilöiksi, pakolaisten ja henkilöiden, jotka voivat saada toissijaista suojelua, yhdenmukaiselle asemalle sekä myönnetyn suojelun sisällölle (9 artiklan 2 kohdan f alakohta). Direktiivin säännöksessä ei mainita pakkoavioliittoa, mutta sanamuodon ”luonteeltaan sukupuoleen liittyvät tai lapsiin kohdistuvat teot” on katsottu kattavan pakkoavioliiton. 

Pakkoavioliitot mainitaan EU:n komission Tasa-arvon unioni: sukupuolten tasa-arvostrategia 2020–2025 -asiakirjassa. COM(2020) 152 final. 5.3.2020. Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle. Tasa-arvon unioni: sukupuolten tasa-arvostrategia 2020–2025. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=CELEX%3A52020DC0152. Strategiassa muun muassa lapsi- ja pakkoavioliittojen, kunniaan liittyvän väkivallan ja muiden naisiin ja tyttöihin kohdistuvien haitallisten käytäntöjen todetaan olevan sukupuolistuneen väkivallan muotoja ja vakavia naisten ja lasten oikeuksien loukkauksia EU:ssa ja maailmanlaajuisesti. Mahdollisen lainsäädännön lisäksi EU aikoo strategian mukaan esittää suosituksen haitallisten käytäntöjen ehkäisemisestä muun muassa ennakoivin toimenpitein ja tunnustamalla kasvatuksen ja koulutuksen tärkeän roolin. Suositus kattaa komission tiedonannon mukaan lisäksi julkisten palvelujen parantamisen, ehkäisy- ja tukitoimet, alan ammattilaisten valmiuksien kehittämisen ja uhrien oikeussuojan.  

2.5.1  Avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta koskevan sääntelyn arviointi

Avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta ihmiskauppasäännöksen mukaisesti on arvioitu oikeusministeriön arviomuistiossa Arviomuistio avioliittoon pakottamisen rangaistavuudesta (2021). Kuten arviomuistiossa todetaan, ihmiskauppaa ja törkeää ihmiskauppaa koskevat säännökset kattavat laajan joukon avioliittoon pakottamisen keinoja ja tekotapoja, ja niiden mukaan rangaistavaa on myös esimerkiksi teko, jossa rikos tehdään käyttämällä hyväksi toisen riippuvaista asemaa tai toista erehdyttämällä, jolloin vakavampaa toisen henkilön tahdonmuodostukseen vaikuttavaa pakottamista ei edellytetä. Ihmiskaupan tunnusmerkistön luonteen vuoksi rikos voi täyttyä usealla tavalla ja eri vaiheissa. Täytettynä ihmiskaupparikoksena voidaan esimerkiksi arvioida sellaisia tekoja, jotka tavallisesti arvioitaisiin yrityksinä.  

Voidaan arvioida, että ihmiskauppaa koskevan rikoslain 25 luvun 3 §:n mukaiset keinot ja tekotavat – etenkin riippuvaisen aseman ja turvattoman tilan hyväksikäyttö ja painostaminen sekä määräysvaltaan ottaminen – vastaavat pitkälti niitä keinoja, joita avioliittoon pakottamisessa usein käytetään. Avioliittoon pakottamisessa voidaan käyttää erilaisia keinoja suoranaisesta väkivallasta ja sillä uhkaamisesta lähtien, mutta monesti on kyse hienovaraisesta painostamisesta, joka voi olla pitkäaikaistakin. Sen sijaan ei vaikuta olevan täysin selvää, että rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaisen pakottamista koskevan säännöksen mukainen pakottaminen kattaa sitä avioliittoon pakottamisen tapausryhmää, jossa pakottaminen on enemminkin painostamistyyppistä kuin välittömämpää pakottamista.  

Tyyppitapauksiin, joita Suomessa on avioliittoon pakottamisen ja pakkoavioliittojen osalta havaittu esimerkiksi asiaa koskevissa selvityksissä sekä oikeusministeriön asettaman työryhmän järjestämien kuulemisten mukaan, liittyy monesti se, että henkilö viedään tai kuljetetaan ulkomaille tai hän matkustaa Suomeen ulkomailta. Voidaan arvioida, että ihmiskauppaa koskeva säännös kattaa erilaisia avioliittoon pakottamisen tilanteita ja tekoja, mukaan lukien Istanbulin sopimuksen mukaisen ulkomaille houkuttelun avioliittoon pakottamisen tarkoituksessa. Myös se, että ihmiskauppa on rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaisesti niin sanottu kansainvälinen rikos, tekee ihmiskauppasäännöksestä käytännön tapauksien näkökulmasta soveltuvan avioliittoon pakottamisen osalta.  

Avioliittoon pakottamisen tai pakkoavioliittoon saattamisen rangaistavuus ei nimenomaisesti käy ilmi ihmiskauppaa koskevasta rikoslain 25 luvun 3 §:stä eikä pakottamista koskevasta saman luvun 8 §:stä. Lainsäädännön esitöiden mukaisesti avioliittoon pakottaminen ja pakkoavioliittoon saattaminen on rangaistavaa ihmiskauppana ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamista koskevan tarkoituksen mukaisesti. Jossakin määrin tulkinnanvaraisena voidaan tutkimuksenkin mukaan nykytilassa pitää sitä, edellyttääkö avioliittoon pakottamisen rangaistavuus ihmiskauppasäännöksen mukaisesti sitä, että kyseessä on ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita vastaava tilanne ja tätä koskevaa arviointia, vai voidaanko avioliittoon pakottamista tai pakkoavioliittoon saattamista sellaisenaan oletusarvoisesti pitää ihmisarvoa loukkaavana olosuhteena ilman, että tätä tulee erikseen arvioida ja näyttää toteen. 

Avioliittoon pakottaminen voi liittyä erilaisiin tilanteisiin, mutta saatavilla olevan selvityksen mukaan tapauksessa, jossa on ollut kyse avioliittoon pakottamisesta, on monesti kyse myös tilanteesta, jossa henkilö pakotetaan pysymään avioliitossa tai häntä estetään irtaantumasta avioliitosta. Ihmiskauppaa koskevan säännöksen lähtökohta on, että vaikka säännöksen sanamuoto erityisesti viittaa tarkoitukseen ”saattaa” henkilö tiettyyn tilaan tai olosuhteisiin, säännöksen on katsottu kattavan myös sen, että joku esimerkiksi riippuvaista asemaa hyväksikäyttämällä ja henkilön määräysvaltaan ottamalla ylläpitää tiettyä tilaa tai olosuhdetta tai estää toista poistumasta tällaisesta tilasta tai olosuhteista (ks. HE 34/2004 vp s. 95, 100; HE 103/2014 vp, s. 6, 51; LaVM 4/2004 vp, s. 7). Valtaan ottamisen (nykyisin määräysvaltaan ottamisen) on esitöissä lisäksi todettu olevan niin sanottu jatkuva rikos, joka jatkuu niin kauan kuin tekijä estää henkilöä poistumasta valtansa alaisuudesta (HE 34/2004 vp, s. 95). Nykysääntelyn lähtökohdan eli avioliittoon pakottamisen ja avioliitossa pysymään pakottamisen käsittelyn saman, ihmiskauppaa koskevan säännöksen ja yhden, pakkoavioliittoon saattamista koskevan tarkoituksen mukaisesti, voidaan arvioida olevan perusteltua. Huomioiden mainitut lainsäädännön esitöihin sisältyvät lausumat sekä näiltä osin keskeisimmän, määräysvaltaan ottamista koskevan tekotavan merkityssisältö, sääntelystä voi arvioida käyvän riittävällä tavalla ilmi se, että sääntely kattaa avioliitosta tai siihen rinnastettavasta liitosta irtaantumisen estämisen. 

Avioliittoon pakottamista koskevassa sääntelyssä tai sitä koskevissa lainsäädännön esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, minkälaisia liittoja avioliittoon pakottamisen rangaistavuus voi koskea. Esimerkiksi Istanbulin sopimus velvoittaa kriminalisoimaan ”avioliittoon” pakottamisen, mutta sopimuksessa tai sitä koskevassa selitysmuistiossa ei tarkastella lähemmin avioliiton käsitettä. Myöskään ihmiskauppasäännöstä koskevissa esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, minkä luonteisesta avioliitosta pakkoavioliitossa on kyse. Toisaalta ihmiskauppaa koskevan säännöksen mukaisen ihmisarvoa loukkaavien olosuhteiden tarkoituksen voi katsoa pitävän sisällään erilaisia liittoja, mutta tällöin voidaan edellyttää, että kyseessä on liitto, jossa on kyse ihmisarvoa loukkaavista olosuhteista. 

Suomalaisessa yhteiskunnassa avioliitolla tarkoitetaan lähtökohtaisesti juridisesti pätevää avioliittoa. Sitä, että avioliittoon pakottaminen koskisi vain juridisesti päteviä avioliittoja, voidaan pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta selkeänä ratkaisuna. Saatavilla olevan selvityksen mukaan Suomessa on kuitenkin ollut myös sellaisia avioliittoon pakottamisen tapauksia, joissa henkilö on pakotettu niin sanottuun uskonnolliseen tai muuhun yhteisölliseen avioliittoon, joka ei ole juridisesti pätevä. Kyse voi saatavilla olevan selvityksen mukaan tällöin olla avioliitosta, joka vastaa esimerkiksi puolisoiden keskinäisen aseman, velvollisuuksien ja oikeuksien sekä liiton syntymistä ja purkamista koskevien sääntöjen olemassaolon suhteen juridisesti pätevää avioliittoa. Se, että tällaista liittoa ei ole viranomaisen toimesta virallistettu tai rekisteröity tai se ei muuten ole juridisesti pätevä, voi johtua sellaisesta tekijästä tai syystä, johon tällaiseen liittoon pakotettu ei ole voinut vaikuttaa. Voidaan pitää perusteltuna, että avioliittoon pakottamisen rangaistavuus kattaa juridisesti pätevien avioliittojen ohella myös sellaiset liitot, jotka ovat esityksessä määritellyllä tavalla rinnastettavissa juridisesti pätevään avioliittoon. 

Alle 18-vuotiaat ovat ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä erityisasemassa siten, että heidän kohdallaan ei edellytetä ihmiskauppasäännöksen mukaisten keinojen käyttämistä, vaan tunnusmerkistö täyttyy, kun joku tekee ihmiskauppasäännöksen mukaisen teon säännöksen mukaisessa tarkoituksessa (rikoslain 25:3.2). Lisäksi teon kohdistuminen alle 18-vuotiaaseen tekee ihmiskaupasta törkeän, jos teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kun alle 18-vuotiaiden kohdalla ihmiskauppasäännöksessä ei edellytetä säännöksen mukaisten keinojen käyttämistä, oikeustilaa voi pitää jossakin määrin tulkinnanvaraisena siltä osin, mitä avioliittoon pakottaminen, pakkoavioliittoon saattaminen tai ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattaminen käytännössä alle 18-vuotiaiden osalta edellyttää.  

Istanbulin sopimuksen valvontatoimielin GREVIO, ihmiskaupan vastaisen Euroopan neuvoston yleissopimuksen valvontatoimielin GRETA, YK:n ihmisoikeuskomitea ja CEDAW-komitea ovat kiinnittäneet huomiota Suomen avioliittoon pakottamista koskevaan rangaistussääntelyyn ja kehottaneet sääntelyn muuttamiseen siten, että avioliittoon pakottaminen tai pakkoavioliitto kriminalisoidaan Suomessa nimenomaisesti tai selkeästi. Kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden toteutumista seurataan ja arvioidaan jatkuvasti siitä näkökulmasta, onko ihmisoikeuksia mahdollista suojella nykyistä tehokkaammin. Vaikka mainitut suositukset eivät ole oikeudellisesti velvoittavia, ne toimivat ohjeina siitä, miten sopimusten velvoitteiden toimeenpaneminen voidaan varmistaa, tai miten puutteet toimeenpanossa voidaan korjata. 

Ihmiskauppaa koskevien rangaistussäännösten kohdalla on aiemmin katsottu, että hyväksikäytön muotojen lisäämisessä rangaistussäännökseen olisi oltava varovainen, koska yksityiskohtaisia hyväksikäyttötapoja on lukuisia, eikä niitä kaikkia ja mahdollisia tulevaisuudessa ilmaantuvia uusia tapoja voida tyhjentävästi mainita säännöksessä (HE 104/2014 vp, s. 25). Voidaan kuitenkin katsoa, että avioliittoon pakottamisen kohdalla kyse ei ole uudesta tavasta tai tilanteesta, vaan pakkoavioliitto on nimenomaisesti mainittu ihmiskauppasäännöksen esitöissä esimerkkinä muista ihmisarvoa loukkaavista olosuhteista. Ihmiskauppasäännöksessä on lisäksi mainittu pakkotyö, jonka vastaisiin toimiin velvoittavat kansainväliset velvoitteet, mikä koskee myös avioliittoon pakottamista. Pakkoavioliiton nimenomaisen lisäämisen säännökseen voidaan arvioida selkeyttävän nykyistä säätelyä. 

2.5.2  Perusoikeuksien turvaaminen ja rajoittaminen sekä kriminalisointiperiaatteet

Arvioitaessa avioliittoon pakottamista koskevien rangaistussäännösten alaa ja tarvetta ja mahdollisuuksia täsmentää sääntelyä kokonaisuutta on arvioitava perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja yleisten kriminalisointiperiaatteiden näkökulmasta. Tarkasteltaessa tarvetta säätää rangaistavaksi tietty toiminta tai teko keskeisiä ovat sekä perustuslaissa säädetyt perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset että yleiset kriminalisointiperiaatteet.  

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti rangaistussäännösten tulee täyttää perusoikeuden rajoittamiselle asetettavat yleiset edellytykset ja kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti johtuvat erityisedellytykset (PeVL48/2017 vp, s. 7–8, PeVL 15/2010 vp s. 4, PeVL 17/2006 vp s. 2, PeVL 20/2002 vp s. 6, PeVL 23/1997 vp s. 2–3). Perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvat vaatimukset lailla säätämisestä, lain täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta, rajoituksen hyväksyttävyydestä, rajoituksen suhteellisuudesta, perusoikeuden ydinalueen koskemattomuudesta, oikeusturvajärjestelyjen riittävyydestä ja ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisesta (PeVM 25/1994 vp, s. 4–5). Näihin rajoitusedellytyksiin sisältyvä hyväksyttävyysvaatimus tarkoittaa, että perusteen, jolla perusoikeutta rajoitetaan, tulee olla perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta hyväksyttävä.  

Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisällön mukaan rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa (ks. PeVL 48/2017 vp, s. 9). 

Lakivaliokunnan käytännössä ovat vakiintuneet niin sanotut kriminalisointiperiaatteet eli ultima ratio -periaate, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, oikeushyvien suojelun periaate, hyöty–haitta-punninnan periaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate. Niin sanotun ultima ratio -periaatteen mukaisesti rangaistavaksi säätämistä tulee käyttää viimesijaisena keinona siinä tilanteessa, jossa käytettävissä ei ole muita, perusoikeuksia vähemmän rajoittavia keinoja. Suhteellisuusvaatimuksen mukaisesti tulee arvioida, onko kriminalisointi välttämätön sen taustalla olevan oikeushyvän suojaamiseksi ja onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla keinolla kuin kriminalisoinnilla. (PeVL 23/1997 vp, s. 2/II; PeVL 48/2017 vp, s. 7.)  

Kriminalisoinnista on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Oikeushyvien suojelun periaatteen mukaisesti rangaistavaksi on perusteltua säätää vain sellainen moitittava menettely, joka loukkaa tai konkreettisesti vaarantaa oikeusjärjestyksen suojaamia oikeushyviä (LaVL 17/2017 vp, s. 5). Jotta voidaan osoittaa, että rangaistussääntely on välttämätöntä tietyn oikeushyvän suojelemiseksi, tarkastelun kohteena olevasta ilmiöstä tulee olla riittävästi tietoa.  

Rikossäännökset rangaistusseuraamuksineen ovat nähtävissä myös keinoina, joiden avulla oikeusjärjestys antaa turvaa perusoikeuksille. Perusoikeuksista voidaan siten johtaa lainsäätäjään kohdistuva velvoite säätää ja ylläpitää kriminalisointeja, jotka ovat välttämättömiä perusoikeuden turvaamiseksi ulkopuolisten loukkauksilta (PeVL 48/2017 vp, s. 7).  

Kriminalisoinnille on kyettävä esittämään painava yhteiskunnallinen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste, joka edellyttää juuri uuden rikostunnusmerkistön säätämistä hyväksyttäväksi arvioidun tavoitteen saavuttamiseksi (ks. esimerkiksi PeVL 23/1997 vp, PeVL 61/2014 vp ja PeVL 9/2016 vp; LaVL 17/2017 vp, s. 5). Perusoikeuksia ei pidä rajoittaa tarpeettomasti tai vain varmuuden vuoksi, vaikka käsillä olisikin hyväksyttävä rajoitusperuste, kuten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaaminen (HE 13/2022 vp, s. 35). Rikoslakia ei tule käyttää yksinomaan symbolisiin tarkoituksiin (PeVL 29/2001 vp, s. 4).  

Rajoitussäännösten rikkomisesta säädettävien seuraamusten on myös oltava oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen. Ennen rangaistussääntelyn muokkaamista tai sen soveltamisalan laajentamista on myös arvioitava, voidaanko rangaistussäännöksellä vaikuttaa rikoskäyttäytymiseen (HE 13/2022 vp, s. 35). On myös voitava odottaa, että kriminalisointi on tehokas eli että sen avulla voidaan selvästi estää tietyntyyppistä moitittavaa käyttäytymistä. Kriminalisointiin ei myöskään saa liittyä ylitsepääsemättömiä näyttöongelmia, koska ne heikentävät rangaistussääntelyn oikeutusta ultima ratio -periaatteen näkökulmasta, kun kriminalisoinnin tavoitteet jäävät toteutumatta, ja voivat johtaa rangaistussäännösten sattumanvaraiseen ja siten epäyhdenvertaiseen soveltamiseen. Näyttövaikeudet eivät ole peruste laajentaa rangaistavuuden alaa, vaan ne vaikuttavat ennen muuta arvioitaessa lainsäädäntöteknisiä vaihtoehtoja saman rangaistavuuden alan sisällä (HE 13/2022 vp, s. 36). 

Avioliittoon pakottamisen voi katsoa jo olevan ihmiskauppana rangaistavaa ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamista koskevan tarkoituksen kautta. Kun ihmiskauppaa koskevaan säännökseen lisättäisiin teon tarkoitukseksi pakkoavioliittoon saattaminen siten, että pakkoavioliiton varsin väljää käsitettä täsmennettäisiin hallituksen esityksen perusteluissa, sääntelyratkaisua on arvioitava kriminalisointiperiaatteiden näkökulmasta erityisesti siltä osin, tuoko täsmennetty määritelmä rangaistavuuden piiriin menettelyjä, joita rangaistavuus ei entuudestaan kattaisi. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, miten sääntelyratkaisulla mahdollisesti voidaan edistää laillisuusperiaatteen toteuttamista. 

Nykyisellään pakkoavioliiton määritelmän osalta voi katsoa olevan jossakin määrin tulkinnanvaraista, voidaanko sen katsoa kattavan juridisesti pätevän avioliiton lisäksi muunlaisen liiton. Yhtäältä myös juridiseen avioliittoon rinnastettavaan liittoon saattamista esityksessä tarkoitetulla tavalla voitaisiin nykyisin arvioida ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisena. Toisaalta on mahdollista, että pakkoavioliiton käsitteen katsottaisiin nykytilanteessa kattavan vain juridisesti pätevän avioliiton. Esityksen mukaisesti ihmiskauppaa koskevaan säännökseen lisättäisiin teon tarkoitukseksi pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattaminen, jolloin sääntely kattaisi nimenomaisesti myös pakkoavioliitot, joissa on kyse viralliseen avioliittoon rinnastettavasta liitosta. Esityksen säännöskohtaisissa perusteluissa määriteltäisiin kriteerit, joilla rinnastettavuutta arvioitaisiin.  

Lisäksi tiettyä tulkinnanvaraisuutta voi katsoa liittyvän siihen, mitä ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin ja pakkoavioliittoon saattaminen käytännössä merkitsee, kun teko kohdistuu alle 18-vuotiaaseen. Kun ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä ei edellytetä säännöksen mukaisten keinojen käyttämistä alle 18-vuotiaiden kohdalla ja kun pakkoavioliiton määritelmä on todetulla tavalla väljä, epätäsmällisyyttä liittyy siihen, edellytetäänkö myös alaikäisten kohdalla jonkinlaista pakkoa tai pakottamista tai sitä, että kyseessä on pakkoavioliitto, jossa olosuhteet ovat ihmisarvoa loukkaavat.  

Oikeushyvien suojelun periaatteella on tiivis yhteys perustuslakiin, jossa säädetään muun muassa perusoikeuksista ja -vapauksista sekä julkisen vallan velvollisuudesta turvata perusoikeuksien toteutuminen. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Avioliittoon pakottamisen voi katsoa loukkaavan erityisesti perustuslain 7 §:ssä turvattua oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Säännöksen 2 momentin mukaisesti ketään ei saa kohdella ihmisarvoa loukkaavasti. Lisäksi perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojan on katsottu pitävän sisällään oikeuden vapaasti valita aviopuolisonsa. Valtiovallalla on perustuslain 22 §:n mukaisesti velvollisuus suojella henkilöiden mainittuja oikeuksia.  

Perusoikeuksista voidaan johtaa niin sanottuja oikeushyviä, joita kriminalisoinneilla on tarkoitus suojata. Avioliittoon pakottamisen rangaistavuus pohjautuu henkilön vapauden ja itsemääräämisoikeuden sekä henkilökohtaisen koskemattomuuden oikeushyvien suojaamiselle. Henkilöllä tulee olla vapaus määrätä ihmissuhteistaan, kuten parisuhteestaan, sekä siitä, kenen kanssa hän valitsee elää yhdessä ja mahdollisesti esimerkiksi perustaa perheen. Sellainen liitto, joka ei ole juridisesti pätevä, voi tosiasiallisesti olla yhtä sitova kuin juridisesti pätevä avioliitto ja vastata esimerkiksi olosuhteiltaan täysin juridisesti pätevää avioliittoa. Oikeushyvien suojelun periaatteen näkökulmasta sitä, että sääntely kattaisi juridisesti pätevän avioliiton ohella siihen rinnastettavan liiton, voi pitää perusteltuna, sillä liiton juridinen status ei yksinään määritä sitä, mikä on mainitun liiton merkitys siinä olevien henkilöiden kannalta. Kun sääntelyn perimmäisenä tavoitteena on suojata henkilön vapautta ja itsemääräämisoikeutta sekä henkilökohtaista koskemattomuutta, tätä suojaa on perusteltua antaa myös sellaiselle henkilölle, jonka liitto merkittäviltä osin vastaa juridisesti pätevää avioliittoa.  

Avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta koskevaa sääntelyä arvioitaessa keskeinen on henkilön oikeus olla joutumasta vapauttaan ja henkilökohtaista koskemattomuuttaan loukkaavan pakottamisen kohteeksi sekä mahdollisuus ja oikeus tehdä vapaasti omia ihmissuhteitaan ja elämäänsä sekä henkilökohtaista koskemattomuuttaan koskevia valintoja. Oikeushyvien suojelun periaate kytkeytyy lähtökohtaan siitä, että menettelyn rangaistavaksi säätämiselle on oltava painava yhteiskunnallinen tarve. Avioliittoon pakottamisen – oli kyse juridisesti pätevästä avioliitosta tai sellaiseen rinnastettavasta liitosta – voi katsoa perustavalla tavalla loukkaavan henkilön vapautta ja henkilökohtaista koskemattomuutta sekä yksityiselämän suojaa, mikä perustelee mainitun menettelyn rangaistavuutta. 

Alle 18-vuotiaat ovat ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä erityisasemassa muun muassa siten, että alaikäisiin kohdistuneiden tekojen kohdalla ei edellytetä ihmiskauppasäännöksen mukaisten keinojen käyttämistä. Alle 18-vuotiaiden erityisasema ja täysi-ikäisiä vahvempi suoja ovat perusteltuja lähtökohtia myös pakkoavioliittoon saattamisen suhteen. Suomessa avioliiton voi avioliittolain mukaisesti solmia vain 18 vuotta täyttänyt henkilö. Alle 18-vuotias on useassa tapauksessa riippuvainen vanhemmistaan tai muista aikuisista ja altis esimerkiksi omien vanhempiensa, sukulaistensa tai muiden aikuisten vaikuttamispyrkimyksille. Avioliiton tulee lähtökohtaisesti perustua vapaaehtoiseen ja aitoon suostumukseen, ja suomalaisessa oikeusjärjestelmässä on tehty se perusratkaisu, että avioliiton solmiminen edellyttää 18 vuoden ikää.  

Sitä, että joku esimerkiksi ottaa alle 18-vuotiaan määräysvaltaansa tai kuljettaa tämän ulkomaille ja siten saattaa alle 18-vuotiaan avioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon, voidaan pitää avioliiton solmimisikää koskevan sääntelyn vastaisena moitittavana menettelynä, jonka on perusteltua olla rangaistavaa sellaisenaan ja ilman, että edellytetään tiettyjen pakottamista tai vaikuttamista koskevien keinojen käyttämistä. Vaikka ihmiskauppaa koskevan säännöksen ja pakkoavioliittoon saattamista koskevien esitöiden perusteella pakkoavioliiton määritelmä on väljä eikä selkeästi osoita sitä, millaista menettelyä tekijältä edellytetään alle 18-vuotiaiden kohdalla, ratkaisua, jossa alle 18-vuotiaaseen kohdistuvan teon osalta ei edellytetä keinojen käyttämistä eikä siten pakottamista, voidaan pitää johdonmukaisena suhteessa nykyisen sääntelyn lähtökohtiin. Se, että alle 18-vuotiaan ei ole Suomessa mahdollista solmia avioliittolain mukaista avioliittoa, voi johtaa siihen, että alaikäisiä saatetaan juridisesti pätevään avioliittoon rinnastuvaan uskonnolliseen avioliittoon (ks. myös HE 211/2018 vp, s. 8). Erityisesti jos on kyseessä sellaisessa yhteisössä kasvanut lapsi, jossa vanhempien auktoriteettiasema on erityisen vahva ja lapsi on vahvasti vanhempiensa ja sukunsa vaikutuksen alainen, alaikäisen voi olla vaikeaa kyetä vapaasti muodostamaan mielipidettään avioliiton solmimisesta tai asettumaan millään tavalla vanhempiaan vastaan. Alaikäinen voi tällaisessa tilanteessa suostua esimerkiksi avioliittoon ilman erityistä painostusta tai vastaavaa menettelyä, koska ei koe tilanteessa olevan muita vaihtoehtoja kasvatuksensa ja yhteisönsä toimintatapojen perusteella. Lapsella on oikeus terveeseen kasvuun ja kehitykseen sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Esityksen mukainen sääntelyratkaisu pohjautuu näiltä osin tarpeeseen suojata alaikäisiä täysi-ikäisiä vahvemmin. Toisaalta lapsen tasa-arvoista kohtelua ja lapsen oikeutta vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti edellytetään perustuslain 9 §:ssä, ja esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa huomioimaan lapsen edun tätä koskevissa asioissa. Esityksessä on huomioitu myös tarve kiinnittää täysi-ikäisyyttä lähestyvien lasten kohdalla huomiota esimerkiksi henkilön omaan tahtoon ja rajata tältä osin rangaistavuuden ulkopuolelle sellaiset menettelyt, joita ei ole perusteltua pitää moitittavina. 

Hallituksen esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen myötä pyritään selkeyttämään ja täsmentämään rangaistussäännöstä, miltä osin esitys on merkityksellinen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja sääntelyn täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta. Esityksen mukaisen lakiehdotuksen voi arvioida toteuttavan laillisuusperiaatteen vaatimusta sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta, kun ihmiskauppaa koskevaan säännökseen lisätään pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattaminen, jolloin pakkoavioliittoon saattamisen rangaistavuus ihmiskauppana käy säännöksestä nimenomaisesti ilmi. Toisaalta laillisuusperiaatteen näkökulmasta on arvioitava, edellytetäänkö mainittua laajempaa pakkoavioliiton määrittelemistä rangaistussäännöksessä vai onko riittävää, että pakkoavioliiton määritelmä avataan esityksen perusteluissa. Näiltä osin esityksessä on päädytty samanlaiseen ratkaisuun kuin ihmiskauppasäännöksen mukaisen pakkotyön osalta, eli on katsottu, että laillisuusperiaate mahdollistaa sen, että tunnusmerkistössä käytetyn pakkoavioliitto-käsitteen sisältö selvitetään lähemmin hallituksen esityksen perusteluissa.  

Myös juridisesti pätevään avioliittoon rinnastettavan liiton osalta rinnastettavuutta koskevat kriteerit on mahdollista määritellä säännöskohtaisissa perusteluissa siinä määrin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti, että juridisesti pätevään avioliittoon rinnastettavan liiton käsitteen sisältö on helposti rajattavissa ja selvitettävissä. Lisäksi on huomioitava, että pakkoavioliiton määritelmä on voimassa olevan ihmiskauppasäännöksen esitöiden perusteella jossain määrin laaja ja epätäsmällinen. Esityksen perusteluissa pakkoavioliitto on pyritty määrittelemään nykyistä täsmällisemmin sekä kuvaamaan mahdollisia soveltamistilanteita.  

Toisaalta se, että pakkoavioliittoon saattaminen ihmiskaupan tarkoituksena sisältyy voimassa olevan sääntelyn mukaisesti ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamiseen, voisi johtaa katsomaan, että esitetyn kaltaiseen sääntelymalliin liittyisi ultima ratio -periaatteen kannalta kyseenalaisen symbolisen lainsäädännön piirteitä. Kun pakkoavioliittoon saattamisen rangaistavuuteen ihmiskauppana on tunnistettu liittyvän tiettyä tulkinnanvaraisuutta, lainsäädännön selkeyttämistä, mikä kytkeytyy laillisuusperiaatteiden vaatimusten toteuttamiseen, voi pitää perusteltuna. Kyseessä ei siten voida katsoa olevan symbolinen lainsäädäntö, vaan esitetyn lakimuutoksen voi katsoa perustuvan nykytilassa havaittuun sääntelyn tulkinnanvaraisuuteen ja arvioida tosiasiallisesti selkeyttävän lainsäädäntöä ja siten toteuttavan perustuslain 8 §:ssä tarkoitetun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytyksiä. 

Edelleen hyöty–haitta-punninnassa voidaan ottaa hyötyinä huomioon ensinnäkin lainsäädännön selkeyttäminen ja siten laillisuusperiaatteen vaatimusten nykyistä parempi huomioiminen ja näiden vaikutus avioliittoon pakotettujen henkilöiden suojelemisen kannalta. Esityksen haittana voidaan pitää sitä, että pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattamisen mainitseminen ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä voi lisätä rangaistavuutta koskevaa tietoisuutta, mikä joissakin yksittäistapauksissa voi johtaa siihen, että henkilö ei uskalla ilmoittaa viranomaisille omasta tilanteestaan siinä pelossa, että omaan lähipiiriin kuuluva, avioliittoon pakottamiseen syyllistynyt henkilö voi joutua rikosvastuuseen teostaan. Lisäksi esityksen mukainen lakimuutos voi jossain määrin lisätä erityisesti esitutkintaviranomaisen työtä, kun esimerkiksi tapauksissa, joissa on viitteitä ihmiskaupasta ja mahdollisesti myös lähisuhdeväkivaltatapauksissa kiinnitettäisiin nykyistä vahvemmin huomiota avioliiton syntytavan ja olosuhteiden selvittämiseen. 

4.2.1  Yhteiskunnalliset vaikutukset sekä perus- ja ihmisoikeusvaikutukset

Esityksen mukaisella lakimuutoksella vahvistettaisiin henkilökohtaisen vapauden ja koskemattomuuden suojaa sekä yksityiselämän suojaa. Ihmiskauppaa koskevan säännöksen täsmentäminen voisi joissakin tapauksissa parantaa avioliittoon pakottamisen kohteeksi joutuvien henkilöiden asemaa ja oikeusturvaa. Sen, että pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattaminen mainitaan ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä, voidaan arvioida joiltakin osin vaikuttavan yleisemmin asenteisiin ja sen myötä mahdollisten rikoksentekijöiden käyttäytymiseen sikäli kuin näihin vaikuttaminen rikoslain keinoin ylipäätään on mahdollista. 

Lisäksi ihmiskauppaa koskevan säännöksen täsmentämisen pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattamista koskevalla teon tarkoituksella voidaan arvioida edesauttavan lain soveltamisen ja tulkinnan yhtenäisyyttä. 

4.2.2  Vaikutukset yhdenvertaisuuteen ja sukupuolten tasa-arvoon

Useisiin Suomessa voimassa oleviin ihmisoikeussopimuksiin sisältyy velvoite naisten ja miesten välisen tasa-arvon takaamiseen ja edistämiseen sekä sukupuoleen perustuvan syrjinnän kielto. Sen lisäksi, että perustuslaissa säädetään kansalaisten yhdenvertaisuudesta, sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen velvoittaa perustuslain 6 §:n 4 momentti, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Tarkempia säännöksiä tasa-arvon edistämisen keinoista sisältyy lähinnä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettuun lakiin (609/1986, jäljempänä tasa-arvolaki ). Tasa-arvolain tarkoituksena on muun muassa estää sekä sukupuoleen että sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuva syrjintä (1 §). Tasa-arvolain 4 §:n mukaan viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä luoda ja vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Erityisesti tulee muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät tasa-arvon toteutumista.  

Rikoslain säännökset ovat sukupuolineutraaleja, ja esimerkiksi ihmiskauppaa koskeva säännös koskee yhtä lailla kaikkia sukupuolia. Neutraaleilla säännöksillä voi kuitenkin olla tosiasiallisia vaikutuksia, jotka ovat erilaisia eri sukupuoliin kuuluvien henkilöiden kohdalla. Avioliittoon pakottamisen on kansainvälisesti havaittu kohdistuvan erityisesti naisiin ja tyttöihin (ks. jakso 2.3). Sen lisäksi, että avioliittoon pakottaminen itsessään on ihmisoikeusloukkaus ja loukkaa henkilön vapautta, itsemääräämisoikeutta ja integriteettiä, avioliittoon pakottamisen seuraukset ovat usein moninaisia ja vakavia. Erityisesti avioliittoon pakotetut tytöt ja naiset joutuvat usein psykologisen, fyysisen ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, ja heihin kohdistetaan väkivaltaa ja uhkauksia sekä emotionaalista manipulointia. 

Ehdotetun lakimuutoksen voidaan olettaa olevan merkityksellinen erityisesti sukupuolijärjestelmältään vanhakantaisista yhteiskunnista Suomeen muuttaneiden kotoutumisen kannalta. Erityisesti naisten kotoutumisen ja hyvinvoinnin voidaan odottaa vahvistuvan, kun avioliittoon pakottamisen rangaistavuus ihmiskauppana kävisi rikoslaista nykyistä selkeämmin ilmi. Ehdotettu lakimuutos voisi myös joissakin tapauksissa alentaa kynnystä ilmoittaa pakkoavioliitosta viranomaisille sekä vahvistaa uskallusta vastustaa nuorten, etenkin naisten, painostamista pakkoavioliittoon tai pysymistä pakkoavioliitossa. 

Ehdotetulla lakimuutoksella ja sääntelyn selkeytymisellä voi siten olla tosiasiallista vaikutusta erityisesti niiden tyttöjen ja naisten elämään, jotka ovat uhassa joutua pakotetuksi avioliittoon. Avioliittoon pakottamisen kohteeksi voi kuitenkin joutua sukupuolesta riippumatta, ja ehdotettu sääntely antaakin suojaa kaikille henkilöille. 

4.2.3  Vaikutukset lasten ja muiden haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien asemaan

Ihmiskauppaa koskevan säännöksen täsmentäminen ehdotuksessa esitetyllä tavalla selkeyttää avioliittoon pakottamista koskevaa rangaistussääntelyä, millä voi olla myös ennalta ehkäisevä vaikutus näiden tekojen osalta. Avioliittoon pakottamisen kohteeksi voi joutua erityisesti sellaisiin ihmisryhmiin kuuluvia henkilöitä, jotka ovat jollakin tavalla haavoittuvassa asemassa. Avioliittoon pakottamisen vaikutukset alaikäisiin voivat olla erityisen kielteiset. Suomessa esimerkiksi niiden Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään otettujen henkilöiden joukossa, joiden kohdalla on ollut kyse pakkoavioliitosta, on ollut myös alaikäisiä henkilöitä. 

Avioliittoon pakottaminen on erityisen haitallista alaikäisten kohdalla, ja rangaistavuuden selkiyttäminen voi osaltaan vähentää näitä kielteisiä vaikutuksia. Aikaiseen avioliittoon liittyy useita haitallisia ja pitkäaikaisia seurauksia, etenkin jos avioliitosta syntyy lapsia tai avioliiton aikana tapahtuu väkivaltaa tai muuta hyväksikäyttöä. Käytännössä alaikäisenä avioituva joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Aikaisella avioitumisella on haitallisia vaikutuksia erityisesti tyttöjen lisääntymisterveyden ja esimerkiksi terveydenhuollon ja koulutuksen kannalta. 

Kuten jaksossa 2.2.2 on tuotu esiin, lapsen oikeuksien sopimus edellyttää muun muassa sitä, että lasta tulee suojata kaikin asianmukaisin toimin kaikenlaiselta väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin poistaakseen lasten terveydelle vahingollisia perinteisiä tapoja. 

Ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä alle 18-vuotiaita koskee erityissääntely siten, että ihmiskauppasäännöksessä mainittujen keinojen käyttämistä ei edellytetä. Teon tunnusmerkistö täyttyy siten alle 18-vuotiaiden kohdalla selvästi helpommin kuin muiden kohdalla. Lisäksi ihmiskaupassa on rikoslain 25 luvun 3 a §:n mukaisesti kyse törkeästä ihmiskaupasta, jos teko kohdistuu alle 18-vuotiaaseen tai henkilöön, jonka kyky puolustaa itseään on olennaisesti heikentynyt ja teko on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Ihmiskauppaa koskeva säännös antaa siten myös pakkoavioliittoon saatetulle lapselle täysi-ikäisiin verrattuna laajempaa suojaa, samoin kuin sellaiselle henkilölle, jonka kyky puolustaa itseään on olennaisesti heikentynyt. Sitä, että alle 18-vuotiaan saattaminen avioliittoon ihmiskauppasäännöksessä tarkoitetulla voisi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana, voidaan pitää lähtökohtaisesti lapsen edun mukaisena.  

Esitys on alle 18-vuotiaiden osalta merkityksellinen myös siitä näkökulmasta, että esityksen mukaisesti sääntely kattaisi juridisesti pätevien avioliittojen ohella myös tällaiseen avioliittoon rinnastettavan liiton, joka ei ole juridisesti pätevä. Se, että sääntely koskisi myös tällaisia liittoja, tekee hankalammaksi sääntelyn kiertämisen siten, että juridisesti pätevän avioliiton sijasta saatettaisiin henkilö tarkoituksella sellaiseen liittoon, jota ei juridisesti pidetä avioliittona. Tämän voi katsoa olevan merkityksellistä alle 18-vuotiaiden suojaamisen kannalta. 

Lisäksi avioliittoon pakottamisen on havaittu kohdistuvan myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin henkilöihin. Avioliittoon pakottamista koskevan sääntelyn selkeyttämisellä voi olla myönteistä vaikutusta myös sellaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden suojaamisen kannalta, joita uhkaa avioliittoon pakottaminen. 

4.2.4  Taloudelliset vaikutukset ja vaikutukset viranomaisten toimintaan

Pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattamisen lisäämisen ihmiskaupan tarkoitukseksi ei arvioida juurikaan lisäävän käsiteltäväksi tulevia tapauksia esitutkinnassa, syyttäjien toiminnassa eikä tuomioistuimissa eikä aiheuttavan merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Voidaan karkeasti arvioida, että tapauksia voisi tulla tutkittavaksi muutamia tapauksia lisää vuosittain. Vaikka pakkoavioliittoon saattaminen sisältyy nykyisen sääntelyn mukaisesti ihmiskauppasäännöksen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamista koskevaan tarkoitukseen, sillä, että se lisätään nimenomaisesti säännökseen, voi kuitenkin olla esitutkintaviranomaisen työtä jossakin määrin lisäävä vaikutus. Niin avioliittoon pakottaminen kuin ihmiskauppa yleisesti on piilorikollisuutta, jota uhri ei välttämättä halua ilmoittaa viranomaisille, eikä rikosilmoitusten määrän sinänsä arvioida lisääntyvän merkittävästi lakimuutoksen myötä. Kuitenkin se, että pakkoavioliittoon tai siihen rinnastettavaan liittoon saattaminen mainittaisiin ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä, voisi jossain määrin edesauttaa tapausten tunnistamista ja lisätä esitutkintaviranomaisen työtä, sikäli kuin nykyistä useammin tutkinnassa kiinnitettäisiin huomiota avioliiton syntytavan ja olosuhteiden selvittämiseen esimerkiksi tapauksissa, joissa on viitteitä ihmiskaupasta tai lähisuhdeväkivallasta. Lisäksi työmäärän lisäystä voi aiheutua tarpeesta selvittää mahdolliseen juridisesti pätevään avioliittoon rinnastettavan liiton ominaisuuksia. Osaltaan esitutkintaviranomaisen työn lisäyksen voi arvioida heijastuvan myös syyttäjäviranomaisen työmäärään. Lisäksi esityksen mukainen lakimuutos tulisi huomioitavaksi ihmiskaupan uhrien asioita käsittelevissä viranomaisissa, kuten Maahanmuuttovirastossa ja Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmässä, sekä sellaisten viranomaisten toiminnassa, joissa työskenteleviä koskee lastensuojelulain (417/2007) mukainen lapsen tilannetta koskeva ilmoitusvelvollisuus. Voidaan lisäksi arvioida, että ehdotettu lakimuutos voisi yksittäistapauksissa vaikuttaa siihen, että pakkoavioliiton kohteeksi joutunut voitaisiin katsoa nykytilannetta matalammalla kynnyksellä olevan ulkomaalaislain tarkoittama ihmiskaupan uhri. 

Voidaan arvioida, että tuomioistuimiin etenevien tapausten määrä ei merkittävästi lisääntyisi eikä ehdotuksen mukainen lakimuutos siten vaikuttaisi tuomioistuinten eikä myöskään rangaistusten täytäntöönpanosta vastaavan viranomaisen resurssitarpeisiin. 

Esityksen mukainen lainmuutos olisi kuitenkin huomioitava esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisessa sekä tuomioistuimissa esimerkiksi vapauteen ja henkeen ja terveyteen liittyviä rikoksia koskevassa koulutuksessa. Tämän arvioidaan olevan toteutettavissa nykyisen koulutuksen ja nykyisten toimintamäärärahojen puitteissa. 

5.1.1  Avioliittoon pakottamista koskeva erillissäännös

Esityksessä ehdotetulle lakiehdotukselle vaihtoehtoisena sääntelynä voisi tulla kysymykseen avioliittoon pakottamista koskevan erillissäännöksen lisääminen rikoslakiin. Tällöin esimerkiksi rikoslain 25 lukuun säädettäisiin uusi avioliittoon pakottamista koskeva säännös, jossa määriteltäisiin rangaistavan menettelyn tunnusmerkistö ja rangaistusasteikko, ja lisäksi tehtäisiin tarvittavat lainsäädännölliset ratkaisut muiden seikkojen, kuten syyteoikeuden ja mahdollisten määritelmien osalta. 

Saatavilla olevan selvityksen mukaan avioliittoon pakottamisessa käytettävät keinot voivat olla monenlaisia ja sisältää paitsi vakavaa väkivaltaa ja sillä uhkaamista myös hienovaraisempia painostuksen ja riippuvaisen aseman hyväksikäytön keinoja. Voidaan arvioida, että avioliittoon pakottamisessa käytettävät pakottamisen ja painostamisen keinot voivat olla osin luonteeltaan ja voimakkuudeltaan erilaisia kuin miten pakottaminen määritellään esimerkiksi Istanbulin sopimuksessa. Avioliittoon pakottamista koskevan erillissäännöksen mukaisen pakottamisen vaikuttaisi olevan perusteltua kattaa osin erilaisia pakottamiskeinoja kuin rikoslain 25 luvun 8 §:n mukainen pakottamissäännös. Siinä missä pakottamista koskeva säännös kattaa väkivallan ja uhkauksen, avioliittoon pakottamista koskevan erillissäännöksen vaikuttaisi olevan tarpeen kattaa myös mainittuja lievempiä keinoja, kuten riippuvaisen aseman hyväksikäyttämisen ja painostamisen. Se, että avioliittoon pakottamista koskeva erillissäännös kattaisi lievempiä keinoja kuin pakottamista koskeva säännös, tulisi ottaa huomioon tehtäessä myös rangaistusasteikkoa koskevia ratkaisuja. 

Voidaan katsoa, että ihmiskauppasäännökseen sisältyy useita tekijöitä, jotka perustelevat avioliittoon pakottamisen rangaistavuuden tarkastelua ensisijaisesti ihmiskauppana. Ihmiskauppaa ja törkeää ihmiskauppaa koskevat säännökset kattavat laajan joukon tekotapoja, ja niiden mukaan rangaistavaa on myös esimerkiksi teko, jossa rikos tehdään käyttämällä hyväksi toisen riippuvaista asemaa tai turvatonta tilaa tai toista erehdyttämällä, jolloin esimerkiksi rikoslain 25 luvun 8 §:ssä tarkoitetun kaltaista pakottamista ei edellytetä. Ihmiskaupan tunnusmerkistön luonteen vuoksi rikos voi täyttyä usealla tavalla ja eri vaiheissa. Täytettynä ihmiskaupparikoksena voidaan esimerkiksi arvioida sellaisia tekoja, jotka tavallisesti arvioitaisiin yrityksinä. Ihmiskauppasäännöksessä on nimenomaisesti tunnistettu alle 18-vuotiaiden uhrien erityisen haavoittuva asema, kun on säädetty, että ihmiskaupan kohdistuessa alle 18-vuotiaaseen säännöksen mukaisten keinojen käyttämistä ei edellytetä. Lisäksi alle 18-vuotiaaseen kohdistuva teko on lähtökohtaisesti rangaistava törkeänä ihmiskauppana, jos teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Mikäli säädettäisiin avioliittoon pakottamista koskeva erillissäännös, voisi olla tarpeen sisällyttää säännökseen mainittuja ihmiskauppasäännöksen elementtejä, jolloin erillissäännöksen ja ihmiskauppaa koskevan säännöksen keskinäinen suhde voisi käydä vaikeaselkoiseksi. 

Toisaalta se, että avioliittoon pakottamisesta olisi säädetty ihmiskaupasta erillinen rangaistussäännös, voisi paremmin mahdollistaa avioliittoon pakottamisen ilmiön tarkastelun myös naisiin kohdistuvana väkivaltana ja kunniaan liittyvän väkivallan muotona. Tämä voisi myös edesauttaa sellaisten tapausten tunnistamista, joihin ei välittömästi liity tyypillisiä ihmiskaupparikosten piirteitä. On myös esitetty, että erillissäännöksen myötä avioliittoon pakottamisen rangaistavuus olisi selkeämpää myös niiden yhteisöjen näkökulmasta, joiden piirissä avioliittoon pakottamista voi esiintyä. Lisäksi erillissäännöksen voisi katsoa vastaavan suoremmin esimerkiksi GREVIO:n suosituksiin.  

Vaikka erillissäännöksessä määriteltäisiin säännöksen suhde ihmiskauppaa koskevaan säännökseen siten, että kyseessä olisi ihmiskaupalle toissijainen säännös, on kuitenkin mahdollista, että avioliittoon pakottamista ja pakkoavioliittoon saattamista ei välttämättä tunnistettaisi ihmiskauppana. Tämä ei olisi tarkoituksenmukainen kehityskulku huomioiden myös se, että pakkoavioliittoa koskeva ihmiskauppasäännöksen tulkinta- ja soveltamiskäytäntö on vähitellen muotoutumassa sekä esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisessa että tuomioistuinkäytännössä. Perusteltuna ei siten voi pitää, että avioliittoon pakottamisen osalta päädyttäisiin sääntelyratkaisuun, joka saattaisi johtaa siihen, että ihmiskauppana nykyisin arvioitavaksi tulevia tekoja pidettäisiin jatkossa ensisijaisesti mahdollisesti lievemmin rangaistavana avioliittoon pakottamisena.  

Avioliittoon pakottaminen on ihmiskauppana rangaistavaa, ja ihmiskauppaa koskevan säännöksen monitahoisuudesta huolimatta ihmiskauppasäännöksen tulkinnasta on olemassa vakiintunutta tulkinta- ja soveltamiskäytäntöä. Voidaan katsoa, että avioliittoon pakottamista koskevan erillisäännöksen tunnusmerkistö ei välttämättä olisi helposti laadittavissa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytykset huomioiden merkittävästi yksiselitteisemmäksi kuin ihmiskauppasäännöksen tunnusmerkistö, ja sen lisäksi uuden säännöksen ja siihen liittyvien muiden säännösten (erityisesti ihmiskauppaa koskeva säännös) tulkintakäytännön vakiintuminen saattaisi viedä aikaa. On myös huomioitava, että ulkomaille houkuttelu avioliittoon pakottamisen tarkoituksessa tulisi huomioida säännöksessä erikseen, mikä voisi lisätä sääntelyn kasuistisuutta ja vaikeaselkoisuutta. 

Jos säädettäisiin avioliittoon pakottamista koskeva erillissäännös ja ihmiskaupan osalta sääntelyyn ei tehtäisi muutoksia, voidaan arvioida, että saattaisi lisäksi syntyä rikosoikeudellisen lainkonkurrenssin näkökulmasta ongelmia erillissäännöksen ja ihmiskauppasäännöksen välillä. Tällöin siis avioliittoon pakottaminen voisi tulla rangaistavaksi joko erillissäännöksen mukaisesti tai ihmiskauppana ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita koskevan tarkoituksen mukaisesti.  

Ihmiskaupan uhreja koskee erityinen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä, minkä ohella ihmiskaupan uhrien asema on erityisesti huomioitu esimerkiksi ulkomaalaislaissa. Voidaan arvioida, että erillissäännöksestä seuraisi tarve tarkastella muuta lainsäädäntöä, jossa ihmiskaupparikoksen uhri on erityisasemassa tai ihmiskauppa rikoksena on muuten erityisesti huomioitu, ja ettei voida pitää selvänä, että avioliittoon pakottamista koskevan erillissäännöksen mukaisesti avioliittoon pakotettu henkilö voitaisiin kaikissa lainsäädännössä tunnistetuissa tilanteissa rinnastaa ihmiskaupan uhriin ja siten laajentaa ihmiskaupan uhreja koskeva erityissääntely koskemaan myös avioliittoon pakottamisen uhrina (erillissäännöksen mukaisesti) olevia henkilöitä tai laajentaa sellainen rikoslakiin sisältyvä tai liittyvä erityissääntely, joka koskee ihmiskauppasäännöstä, kattamaan myös avioliittoon pakottamista koskevan erillissääntelyn. 

Kun voimassa olevan ihmiskauppasäännöksen kattamien keinojen ja menettelyjen voidaan avioliittoon pakottamista koskevan rangaistavuuden alan suhteen arvioida olevan varsin kattavia, on huomioitava, että erilliskriminalisoinnin merkitys voisi jäädä lähinnä symboliseksi, mitä ei voi pitää riittävänä perusteena erillissäännöksen säätämiselle. Lisäksi erillissäännöksen säätäminen olisi vastoin sitä lähtökohtaa, jossa rangaistavuudesta säädetään lähtökohtaisesti synteettisillä yleissäännöksillä ja uusien tapaustyyppien ilmetessä täydennetään ensisijaisesti yleissäännöksiä ennen uusien erityissäännösten säätämistä.  

5.1.2  Pakottamista koskevan säännöksen muuttaminen

Lisäksi eräs sääntelyvaihtoehto voisi olla rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaisen pakottamista koskevan säännöksen muuttaminen siten, että siinä säädettäisiin nimenomaisesti avioliittoon pakottamisen rangaistavuudesta erillisessä momentissaan. Kyseiseen sääntelyvaihtoehtoon liittyy osin samoja huomioitavia seikkoja suhteessa ihmiskauppaa koskevaan säännöksen kuin mitä on erillissäännöksen osalta tarkasteltu edellä. 

Pakottamisen tunnusmerkistö edellyttää sitä, että pakottaminen tapahtuu väkivaltaa tai uhkausta käyttämällä. Saatavilla olevan selvityksen mukaan avioliittoon pakottamisessa henkilön tahdonmuodostukseen vaikuttaminen tapahtuu monesti pakottamissäännöksessä tarkoitettuja keinoja jossakin määrin lievemmin keinoin, kuten hienovaraisena painostuksena. Pakottamissäännös ei siten näiltä osin vaikuta kattavan kaikkia niitä moitittavia keinoja, joita avioliittoon pakottamisessa monesti käytetään. Tämä saattaisi merkitä sitä, että avioliittoon pakottamista koskevassa lainkohdassa pakottamisen rangaistavuutta tulisi laajentaa myös muihin keinoihin, mikä ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta vaihtoehdolta. 

Kyseinen sääntelyvaihtoehto ei myöskään vaikuta käyttökelpoisimmalta suhteessa Istanbulin sopimuksen velvoitteisiin. Istanbulin sopimuksen mukaisesti avioliittoon pakottamisen yrityksen tulee ensinnäkin olla rangaistavaa. Pakottamisen yritystä ei ole säädetty rangaistavaksi rikoslain 25 luvun 8 §:ssä, mistä aiheutuisi tarve säätää erityisratkaisusta avioliittoon pakottamisen osalta. Lisäksi pakottamissäännöstä koskevassa vaihtoehdossa tulisi huomioida Istanbulin sopimuksen 37 artiklan 2 kohdan mukainen velvoite säätää rangaistavaksi avioliittoon pakottamiseen liittyvä houkuttelurikos (aikuisen tai lapsen tahallinen houkutteleminen muun kuin sen osapuolen tai valtion alueelle, jossa hän asuu, tarkoituksena pakottaa hänet avioliittoon säädetään rangaistavaksi). Pakottamissäännöstä koskevassa sääntelyratkaisussa olisi mitä ilmeisimmin tarpeen säätää erikseen niiden tekojen rangaistavuudesta, joissa on kyse henkilön houkuttelusta ulkomaille avioliittoon pakottamisen tarkoituksessa. Lisäksi vaikuttaisi siltä, että mikäli avioliittoon pakottaminen säädettäisiin rangaistavaksi pakottamista koskevassa säännöksessä, olisi syytä säätää avioliittoon pakottaminen yleisen syytteen alaiseksi, kun taas pakottaminen on lähtökohtaisesti asianomistajarikos. Mainituista seikoista johtuen avioliittoon pakottamisen sääntely pakottamista koskevassa säännöksessä edellyttäisi useita erityisratkaisuja säännökseen, mikä vähentää kyseisen sääntelyvaihtoehdon käyttökelpoisuutta suhteessa muihin vaihtoehtoihin. 

5.1.3  Muita vaihtoehtoja

Eräänä vaihtoehtona olisi, että rikoslain sääntelyyn ei tehtäisi muutoksia, vaan sääntely pidettäisiin nykyisen kaltaisena. Tällöin avioliittoon pakottamista ja pakkoavioliittoon saattamista tarkasteltaisiin ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita koskevan teon tarkoituksen mukaisesti. Huomiota voidaan kiinnittää siihen, että esimerkiksi syyttäjäviranomaiselta ja poliisilta saatujen tapaustietojen perusteella voidaan arvioida, että avioliittoon pakottamista ja myös pakkoavioliittoon saattamista laajemmin on tutkittu ja arvioitu viranomaisissa ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita koskevan tarkoituksen mukaisesti. Toisaalta tiedossa ei ole sellaisia ihmiskaupasta annettuja tuomioita, joissa olisi varsinaisesti kyse avioliittoon pakottamisesta tai pakkoavioliittoon saattamisesta. Voidaan arvioida – myös viimeaikaiseen tutkimustietoon perustuen (jakso 2.4) –, että pakkoavioliiton määrittelyä on asiaa koskevien esitöiden tiiviydenkin vuoksi tarpeen täsmentää. Tämä voi edesauttaa pakkoavioliittoon saattamista koskevien tapausten tunnistamista esitutkinta- ja oikeusviranomaisissa.  

Esitystä valmisteltaessa on arvioitu myös sääntelyvaihtoehtoa, jossa ihmiskauppaa koskevaan säännökseen lisättäisiin teon tarkoitukseksi avioliittoon pakottaminen (tai vastaava muotoilu). Kyseinen tarkoitus kattaisi nimenomaisesti avioliittoon saattamisvaiheen, jolloin sellaista pakkoavioliiton muotoa, jossa olisi kyse avioliitosta irtautumisen estämisestä, arvioitaisiin, kuten tähänkin asti, ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita koskevan tarkoituksen kautta. Kyseinen sääntelyvaihtoehto voisi olla ongelmallinen ihmiskauppasäännöksen kokonaisuuden näkökulmasta siten, että siinä osin irtauduttaisiin ihmiskauppasäännökseen sisältyvästä lähtökohdasta, jonka mukaisesti kyse voi olla saattamisesta tiettyyn tilaan tai olosuhteeseen tai tällaisen tilan tai olosuhteen ylläpitämisestä. Ihmiskaupasta ei siis lähtökohtaisesti ole kyse vain, kun henkilö saatetaan tiettyyn tilaan tai olosuhteisiin, vaan ihmiskauppaa voi olla myös se, että henkilöä estetään irtautumasta säännöksessä tarkoitetusta tilasta tai olosuhteesta. Voidaan katsoa, että valittu sääntelyvaihtoehto on tästä näkökulmasta paremmin sovitettavissa yhteen ihmiskauppasäännöksen lähtökohtien kanssa. Lisäksi muotoilu, jossa viitattaisiin avioliittoon pakottamiseen, vaikuttaisi edellyttävän pakottamisen määrittelyä jollakin muulla tavoin kuin ihmiskaupan keinojen käyttämisen kautta, jolloin monitahoiseen säännökseen tulisi pakottamista koskeva lisäelementti, mikä saattaisi vaikuttaa jo kehittyneeseen tulkintakäytäntöön ja hankaloittaa säännöksen tulkintaa. 

Esityksen mukaisen lakiehdotuksen mukaisesti sääntely kattaisi pakkoavioliittoon saattamisen ohella siihen rinnastettavaan liittoon saattamisen, ja tällaisella liitolla tarkoitettaisiin pakkoavioliittoa, jossa on kyse juridisesti pätevän avioliiton sijasta avioliittoon rinnastettavasta liitosta, joka ei ole juridisesti pätevä. Mahdollisena voitaisiin pitää sääntelyvaihtoehtoa, jossa sääntely kattaisi vain juridisesti pätevät avioliitot. Suomalaisessa oikeusjärjestyksessä on nimenomaisesti valittu liittää juridisesti pätevään avioliittoon tiettyjä oikeusvaikutuksia, joita ei muihin parisuhteen muotoihin ole nähty tarkoituksenmukaiseksi liittää. Tässä sääntelyvaihtoehdossa rangaistavuuden ala olisi myös avioliiton käsitteen osalta varsin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti määritelty. 

Voidaan kuitenkin arvioida, että sääntelyn rajaaminen vain juridisesti päteviin avioliittoihin saattaisi joissakin tilanteissa mahdollistaa sääntelyn kiertämisen siten, että henkilö saatettaisiin liittoon, joka ei ole juridisesti pätevä mutta joka vastaisi tällaista avioliittoa tosiasiallisesti. On myös mahdollista, että uhria on erehdytetty liittonsa juridisesta pätevyydestä tai hän ei muutoin tiedä avioliittonsa olevan muu kuin juridisesti pätevä liitto. Kun juridisesti pätevän avioliiton vähimmäisikäraja on monessa valtiossa säädetty 18 vuoden ikään, erityisesti alle 18-vuotias saatetaan tarkoituksella saattaa liittoon, jossa ei ole kyse juridisesti pätevästä avioliitosta. Vaikka tällaiseen liittoon saattaminen ihmiskauppasäännöksessä tarkoitetulla tavalla voisi edelleen tulla arvioitavaksi ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisena, voidaan katsoa, että ihmiskaupan uhrin näkökulmasta esitetty sääntelyratkaisu on perusteltu. Muuhun kuin juridisesti pätevään liittoon voidaan saattaa erityisen haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä, mikä perustelee osaltaan sääntelyn kattavuutta myös muiden kuin juridisesti pätevien liittojen osalta. Voidaan arvioida, että laillisuusperiaatteen näkökulmasta on mahdollista valita sääntelyratkaisu, jossa juridisesti pätevään avioliittoon rinnastettavan liiton käsitteen sisältö selvitetään säännöskohtaisissa perusteluissa. 

Yleisesti voidaan todeta, että pakkoavioliitot jäävät usein piiloon viranomaisilta. Tärkeää on, että avioliittoon pakottamisen ennalta ehkäisyssä kiinnitetään huomiota myös muihin kuin rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin sekä huolehditaan uhrien oikeuksien toteutumisesta. Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä ovat esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä koulutusalan ammattilaisten ja viranomaisten varhainen puuttuminen avioliittoon pakottamista tai kunniaan liittyvää väkivaltaa epäiltäessä, ihmisoikeuksista sekä naisten oikeuksista tiedottaminen erityisesti sellaisissa yhteisöissä, joissa avioliittoon pakottamista voi esiintyä, sekä eri viranomaistahojen kouluttaminen ilmiöstä ja siihen puuttumisesta. Lisäksi on tärkeää kouluttaa esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisten sekä tuomioistuinten henkilöstöä ihmiskauppaa koskevasta lainsäädännöstä. 

5.2.1  Ruotsi

Ruotsin rikoslain (brottsbalk 1962:700) 4 luvussa säädetään rangaistavaksi avioliittoon pakottaminen ja pakkoavioliittomatkalle erehdyttäminen sekä lapsiavioliittorikos. Lisäksi samassa luvussa on säädetty rangaistavaksi ihmiskauppa. 

Ruotsin rikoslain 4 luvun 4 c §:n 1 momentin mukaan avioliittoon pakottamisesta (äktenskapstvång) tuomitaan se, joka muussa kuin 1 a §:ssä [ihmiskauppa] tarkoitetussa tapauksessa lainvastaisesti pakottamalla tai haavoittuvaista asemaa hyväksikäyttämällä saa toisen solmimaan avioliiton [förmår en person att ingå ett äktenskap], joka on voimassa valtiossa, jossa avioliitto solmitaan, tai valtiossa, jonka lain mukaan avioliitto solmitaan, taikka valtiossa, jonka kansalainen ainakin toinen puolisoista on tai jossa ainakin toisella puolisoista on kotipaikka. Rangaistus avioliittoon pakottamisesta on vankeutta enintään neljä vuotta. 

Säännöksen 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty koskee myös sitä, joka 1 momentissa tarkoitetulla tavalla saa toisen solmimaan avioliiton kaltaisen sitoumuksen [en äktenskapsliknande förbindelse], jos se solmitaan ryhmää koskevien sääntöjen mukaan ja 1) näiden sääntöjen mukaan osapuolia pidetään puolisoina ja heillä katsotaan olevan oikeuksia tai velvollisuuksia suhteessa toisiinsa ja 2) näissä säännöissä säännellään sitoumuksen purkamista. 

Pykälän 3 momentin mukaan se, joka tekee 1 tai 2 momentissa tarkoitetun teon henkilölle, joka ei ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, tuomitaan lapsiavioliittorikoksesta (barnäktenskapsbrott) vankeuteen enintään neljäksi vuodeksi. Lapsiavioliittorikoksesta tuomitaan myös se, joka muussa tapauksessa saa henkilön, joka ei ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, solmimaan avioliiton, tai sallii tällaisen henkilön solmia avioliiton, joka on voimassa 1 momentissa tarkoitetulla tavalla, tai 2 momentissa tarkoitetun avioliiton kaltaisen sitoumuksen. Tämä koskee myös tilannetta, jossa tekijä ei ole toiminut tahallisesti vaan on ollut huolimaton sen suhteen, että toinen henkilö ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta. 

Rikoskaaren 4 luvun 10 §:n mukaan avioliittoon pakottamisen yritys, valmistelu ja salahanke (stämpling) ovat rangaistavia. 

Avioliittoon pakottaminen ja lapsiavioliittorikos ovat toissijaisia suhteessa ihmiskauppaa koskevaan rikoskaaren 1 a §:ään (människohandel). Edelleen ihmiskauppaa koskeva säännös on toissijainen suhteessa ihmisryöstöä koskevaan säännökseen (människorov; 4 luvun 1 §). 

Ruotsissa on kriminalisoitu erikseen myös pakkoavioliittomatkalle erehdyttäminen (vilseledande till tvångsäktenskapsresa). Rikoslain 4 luvun 4 d §:n mukaan se, joka, muussa kuin 1 a §:ssä tarkoitetussa tapauksessa, erehdyttämällä taivuttaa toisen matkustamaan toiseen valtioon kuin siihen, jossa tämä asuu, siinä tarkoituksessa, että toinen saatetaan alttiiksi 4 c §:ssä tarkoitetulle teolle, tuomitaan erehdyttämisestä pakkoavioliittomatkalle vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Pakkoavioliittomatkalle erehdyttämisen yritys tai valmistelu tai salahanke pakkoavioliittomatkalle erehdyttämiseksi eivät ole rangaistavia. 

Ruotsissa ihmiskaupan tunnusmerkistön kannalta merkitystä on ihmisryöstön tunnusmerkistöllä. Ihmisryöstö säädetään rangaistavaksi rikoskaaren 4 luvun 1 §:ssä. Mainitusta rikoksesta tuomitaan se, joka ottaa valtaansa ja kuljettaa pois tai telkeää lapsen tai jonkun muun tarkoituksenaan vahingoittaa hänen henkeään tai terveyttään, pakottaa hänet palvelukseen tai kiristää häntä. Ihmisryöstöstä tuomitaan vankeuteen vähintään 4 ja enintään 18 vuodeksi tai elinkaudeksi. Jos rikos on vähemmän törkeä, tuomitaan rikoksentekijä enintään 6 vuoden vankeuteen.  

Ruotsissa ihmiskaupasta säädetään rikoskaaren 4 luvun 1 a §:ssä. Pykälän 1 momentissa todetaan, että se, joka muissa kuin 1 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa laittomasti pakottamalla, harhaan johtamalla, käyttämällä hyväkseen toisen haavoittuvaa asemaa, joka vakavasti rajoittaa toisen vaihtoehtoja tai muulla tällaisella epäasiallisella tavalla, joka vakavasti rajoittaa toisen vaihtoehtoja, värvää, kuljettaa, siirtää, majoittaa tai vastaanottaa toisen tarkoituksessa hyväksikäyttää häntä seksuaalisiin tarkoituksiin, elimen luovuttamiseen, sotapalvelukseen, pakkotyöhön tai muuhun toimintaan tilanteessa joka aiheuttaa ahdinkoa uhrille, tuomitaan ihmiskaupasta vankeuteen vähintään 2 ja enintään 10 vuodeksi. Pykälän 2 momentin mukaan se, joka tekee 1 momentissa tarkoitetun teon alle 18-vuotiaalle henkilölle, tuomitaan ihmiskaupasta, vaikka mitään mainittua keinoa ei ole käytetty. Tämä soveltuu myös, vaikka sillä, joka tekee tällaisen teon, ei ole ollut tahallisuutta sen suhteen, että henkilö ei ollut täyttänyt 18:aa vuotta, vaan tekijä on ollut huolimaton kyseisen olosuhteen osalta. Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitettu teko on vähemmän törkeä, tuomitaan rikoksentekijä vähintään kuuden kuukauden ja enintään 4 vuoden vankeuteen. 

Ruotsin rikoskaaren 4 luvun 1 b §:n mukaan, joka muissa kuin 1 tai 1 a §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa pakottamalla, harhauttamalla tai käyttämällä hyväksi toisen riippuvaista asemaa, suojattomuutta tai vaikeaa tilannetta käyttää toista hyväksi pakkotyössä, työssä ilmeisen kohtuuttomin ehdoin tai kerjäämisessä, on tuomittava vankeuteen enintään 4 vuodeksi ihmisen hyväksikäytöstä (människoexploatering). Pykälän 2 momentin mukaan se, joka tekee 1 momentissa tarkoitetun teon alle 18-vuotiaalle henkilölle, tuomitaan ihmisen hyväksikäytöstä, vaikka mitään mainittua keinoa ei ole käytetty. Sen suhteen, että toinen henkilö ei ole täyttänyt 18 vuotta, ei vaadita tahallisuutta, vaan tuottamus riittää rikosvastuuseen. Säännöksen 3 momentin mukaan törkeästä tekomuodosta tuomitaan vankeutta vähintään 2 ja enintään 10 vuotta. Rikoksen törkeyttä arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, onko teossa ollut kyse laajamittaisesta toiminnasta, josta on saatu huomattavaa hyötyä tai johon on liittynyt erityisen häikäilemätöntä toisten hyväksikäyttöä.  

Ruotsin rikoskaaressa on lisäksi säädetty erityisestä rangaistuksen koventamisperusteesta, joka voi tulla kyseeseen avioliittoon pakottamista koskevissa tapauksissa. Rikoskaaren 29 luvun 2 §:n 10 kohdan mukaan teon rangaistusarvoa (straffvärde) korottaa se, jos rikoksen motiivina on ollut säilyttää tai palauttaa henkilön, perheen, suvun tai muun vastaavan ryhmän kunnia. 

5.2.2  Norja

Norjan rikoslain (straffeloven 2005) 253 §:ssä on erillinen säännös avioliittoon pakottamisesta (tvangsekteskap). Säännöksen 1 momentin mukaan se, joka väkivallalla, vapaudenriistolla, muulla rangaistavalla tai oikeudettomalla menettelyllä tai sopimattomasti painostamalla pakottaa toisen avioliittoon tai avioliiton kaltaiseen suhteeseen, tuomitaan vankeuteen enintään kuudeksi vuodeksi. Arvioitaessa sitä, onko kyseessä avioliiton kaltainen suhde, huomioon otetaan säännöksen mukaan se, onko suhde kestävä, pidetäänkö sitä sitovana ja perustaako se luonteeltaan oikeudellisia, uskonnollisia, sosiaalisia tai kulttuurisia oikeuksia ja velvollisuuksia puolisoiden välille. 

Avioliittoon pakottamista sääntelevän rikoslain 253 §:n 2 momentissa säädetään rangaistavaksi ulkomaille houkuttelu pakkoavioliittotarkoituksessa. Säännöksen mukaan samalla tavalla rangaistaan sitä, joka erehdyttämällä tai jollain muulla tavalla myötävaikuttaa siihen, että toinen matkustaa toiseen valtioon kuin siihen, jossa hän asuu, tarkoituksenaan saattaa tämä henkilö 1 momentissa tarkoitetun menettelyn kohteeksi. 

Avunanto avioliittoon pakottamiseen ja avioliittoon pakottamisen yritys on kriminalisoitu Norjan rikoslaissa (straffeloven 15 ja 16 §). 

Norjan ihmiskauppaa (menneskehandel) koskevat säännökset ovat rikoslain 257 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan ihmiskaupasta rangaistaan sitä, joka väkivalloin, uhkauksilla, väärinkäyttämällä toisen haavoittuvaa asemaa tai muuten epäasiallisesti käyttää hyväkseen toista a) prostituutioon tai muihin seksuaalisiin tarkoituksiin, b) pakkotyöhön tai pakolliseen palvelukseen, kerjääminen mukaan lukien, c) sotapalvelukseen vieraassa maassa tai d) elinten poistamiseen taikka joka harhaanjohtaa toisen hyväksikäytettäväksi sellaiseen tarkoitukseen. Rangaistukseksi tuomitaan vankeutta enintään 6 vuotta. Samalla tavalla rangaistaan pykälän 2 momentin mukaan sitä, joka a) järjestää olosuhteet 1 momentissa mainitulle hyväksikäytölle tai harhaanjohtamiselle hankkimalla, kuljettamalla tai ottamalla vastaan henkilön, b) muulla tavalla myötävaikuttaa hyväksikäyttöön tai harhaanjohtamiseen tai c) antaa maksun tai muun edun saadakseen suostumuksen hyväksikäyttöön henkilöltä, jonka päätösvallan alaisena uhri on, tai joka ottaa vastaan sellaisen maksun tai muun edun. Pykälän 3 momentin mukaan, sitä, joka tekee 1 tai 2 momentissa mainitun teon alle 18-vuotiasta vastaan, rangaistaan riippumatta siitä, onko väkivaltaa, uhkailua, toisen haavoittuvaa asemaa tai muuta sopimatonta toimintaa käytetty. Sitä, joka on ollut tietämätön, että uhri oli alle 18-vuotias, rangaistaan, jos tekijää voidaan moittia huolimattomuudesta. 

Norjan rikoslain 258 §:ssä mukaan törkeän ihmiskaupan enimmäisrangaistus on 10 vuotta vankeutta. Kun arvioidaan, onko teko katsottava törkeäksi ihmiskaupaksi, annetaan erityistä painoarvoa sille, onko teon kohde ollut alle 18-vuotias, onko teossa käytetty törkeää väkivaltaa tai pakkoa tai onko toiminta tuottanut merkittävää voittoa. Sitä, joka on ollut tietämätön, että uhri oli alle 18-vuotias, rangaistaan, jos tekijää voidaan moittia huolimattomuudesta.  

Norjassa on lisäksi vuonna 2018 kriminalisoitu avioliiton solmiminen alle 16-vuotiaan henkilön kanssa. Rikoslain 262 §:n 2 momentin nojalla se, joka solmii avioliiton (”inngår ekteskap”) alle 16-vuotiaan kanssa, tuomitaan vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi. Samalla tavalla rankaistaan sitä, joka perustaa avioliiton kaltaisen suhteen 253 §:n mukaisesti alle 16-vuotiaan kanssa. Vaikka rikoksentekijä ei tiennyt sitä, että asianomistaja oli alle 16-vuotias, tekijää voidaan rangaista, jos häntä voidaan jollakin perusteella moittia tietämättömyydestään. Teko voi jäädä rankaisematta, jos puolisot ovat iältään ja kehitystasoltaan suurin piirtein samalla tasolla. 

5.2.3  Tanska

Tanskan rikoslaissa (straffeloven) avioliittoon pakottaminen (tvangsægteskab) on kriminalisoitu pakottamisena (ulovlig tvang). Avioliittoon pakottaminen on muuta pakottamista ankarammin rangaistavaa. 

Tanskan rikoslain 260 §:n 1 momentin mukaan pakottamisesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka 1) väkivallalla tai uhkaamalla väkivallalla, merkittävän vahingon aiheuttamisella omaisuudelle, vapaudenriistolla tai sillä, että esittää valheellisen väitteen rikollisesta teosta tai häpäisevästä olosuhteesta taikka paljastaa yksityiselämää koskevan tiedon, pakottaa toisen tekemään, sietämään tai olemaan tekemättä jotakin, tai joka 2) uhkaamalla ilmoittaa tai paljastaa rikollisen teon tai tehdä paikkansa pitävän halventavan väitteen pakottaa toisen tekemään, sietämään tai olemaan tekemättä jotakin tilanteessa, jossa ilmoittamista tai paljastamista ei voida pitää oikeutettuna suhteessa siihen, mitä uhkaus koskee. 

Jos toinen pakotetaan menemään naimisiin tai solmimaan uskonnollinen avioliitto, joka ei ole siviilioikeudellisesti pätevä, tai muu avioliiton kaltainen suhde, tai pysymään sellaisessa avioliitossa tai suhteessa, voidaan 260 §:n 2 momentin mukaan vankeutta tuomita enintään neljä vuotta. Tanskan rikoslain pakottamista koskeva säännös kattaa siten myös henkilön pakottamisen pysymään avioliitossa tai säännöksessä tarkoitetussa uskonnollisessa avioliitossa tai suhteessa. 

Tanskan rikoslain 260 a §:n mukaan rangaistaan lisäksi sitä, joka suorittaa sellaisen uskonnollisen vihkimisen, joka ei ole siviilioikeudellisesti pätevä, tai muun avioliiton kaltaisen suhteen solmimisen henkilön kanssa, joka on alle 18-vuotias. Rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään 2 vuotta. Säännöksessä rangaistavaksi säädetään myös se, että henkilö sallii lapsensa solmia uskonnollisen avioliiton, joka ei ole siviilioikeudellisesti pätevä, tai muun avioliiton kaltaisen suhteen. Lisäksi rangaistavaa on säännöksen mukaan se, että 18 vuotta täyttänyt henkilö vapaaehtoisesti solmii uskonnollisen avioliiton, joka ei ole siviilioikeudellisesti pätevä, tai muun avioliiton kaltaisen suhteen alle 18-vuotiaan henkilön kanssa. 

Avioliittoon pakottamisen yritys on rangaistava rikoslain 21 §:n ja 260 §:n mukaisesti. 

Niin sanotut uskonnolliset avioliitot rinnastettiin rangaistussäännöksessä oikeudellisesti päteviin vuonna 2013 voimaan tulleella lailla. Hallituksen esityksen mukaan uskonnollisen avioliiton solminen viittaa vihkimiseen, jossa solmitaan avioliitonkaltainen suhde ja johon osallistuu uskonnollinen auktoriteetti. Vihkiäisten yhteydessä voidaan solmia niin sanottu avioliittosopimus, mutta tämä ei ole edellytys säännöksen soveltumiselle. Hallituksen esityksessä viitataan nimenomaisesti islaminuskoisten piirissä solmittaviin liittoihin, jotka eivät ole juridisesti päteviä, sekä niin sanottuun nikahiin, jolla tarkoitetaan eräänlaista avioliittosopimusta (Forslag til lov om ændring af straffeloven, udlændingeloven og lov om tilhold, opholdsforbud og bortvisning. lovforslag nr. l 143 Folketinget 2012-13). 

Tanskassa ei ole erillistä säännöstä, joka koskisi ulkomaille houkuttelua pakkoavioliittotarkoituksessa. Sen sijaan tämän on nähty olevan tahallisena rangaistavaa avunantona rikoslain 260 §:n mukaiseen pakottamiseen. 

Tanskassa ihmiskauppa (menneskehandel) on säädetty rangaistavaksi rikoslain 262 a §:ssä. Sen 1 momentin mukaan ihmiskaupasta rangaistaan sitä, joka värvää, kuljettaa, siirtää, majoittaa tai ottaa vastaan henkilön, jota kohtaan käytetään tai on käytetty 1) 260 §:n mukaista laitonta pakottamista, 2) 261 §:n mukaista vapaudenriistoa, 3) 266 §:n mukaisia uhkauksia, 4) laitonta erehdyttämistä, vahvistamista tai hyväksikäyttämistä taikka 5) muuta sopimatonta menettelytapaa tarkoituksena asianomaisen hyväksikäyttö prostituutiossa, pornografisten valokuvien tai elokuvien tekemisessä, pornografisessa esityksessä, pakkotyössä, orjuudessa tai orjuudenkaltaisissa olosuhteissa, rikosten tekemisessä tai elinten luovuttamisessa. Rangaistukseksi tuomitaan enintään 10 vuotta vankeutta. Pykälän 2 momentin mukaan samalla tavalla rangaistaan sitä, joka edellä todetussa tarkoituksessa 1) värvää, kuljettaa, siirtää, majoittaa tai ottaa vastaan alle 18-vuotiaan henkilön tai 2) antaa maksun tai muun edun saadakseen suostumuksen hyväksikäyttöön henkilöltä, jolla on päätösvalta uhriin nähden, ja sitä, joka ottaa vastaan sellaisen maksun tai muun edun. 

5.2.4  Tietyt muut valtiot

Saksan rikoslaissa (Strafgesetzbuch, jäljempänä StGB ) on erillinen avioliittoon pakottamista (Zwangsheirat) koskeva rangaistussäännös. Rikoslain 237 §:n mukaan avioliittoon pakottamisesta tuomitaan se, joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkaamalla huomattavan pahan aiheuttamisella pakottaa toisen avioliittoon. Teko on oikeudenvastainen, kun väkivallan tai uhkauksen käyttämistä halutun päämäärän aikaansaamiseksi on pidettävä moitittavana. Avioliittoon pakottamisesta tuomitaan myös se, joka tehdäkseen 1 momentin mukaisen rikoksen väkivallalla, uhkaamalla tai viekkaudella kuljettaa henkilön alueelle, joka on avioliitoon pakottamista koskevan säännöksen alueellisen soveltamisalan ulkopuolella, tai määrää henkilön lähtemään tällaiselle alueelle tai estää henkilöä palaamasta tällaiselta alueelta.  

Rangaistus avioliittoon pakottamisesta on vankeutta kuudesta kuukaudesta viiteen vuoteen. Avioliittoon pakottamisen yritys on rangaistava (StGB 237.3 §). Lievemmissä tapauksissa rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta. 

Saksassa avioliiton käsitteen katsotaan avioliittoon pakottamisen yhteydessä tarkoittavan vain juridista avioliittoa, joka on solmittu Saksan lain mukaisesti tai joka on laillinen siinä maassa, jossa se on solmittu, kuitenkin eräin ulkomaisia avioliittoja koskevin poikkeuksin. 

Sen lisäksi, että avioliittoon pakottaminen on säädetty rikoslaissa rangaistavaksi, Saksassa voidaan määrätä hallinnollinen seuraamus tietynlaisista avioliittoon saattamiseen liittyvistä menettelyistä. Esimerkiksi kaikki uskonnolliset ja perinteisiin liittyvät toimet, joiden tarkoitus on perustaa pysyvä, avioliittoon verrattavissa oleva side kahden alaikäisen välille, ovat kiellettyjä, ja niistä voi seurata kaikille mukana oleville osapuolille hallinnollinen sakko (Personenstandsgesetz, 11 ja 70 §:t). 

Saksan rikoslaissa ihmiskaupasta (Menschenhandel) säädetään 232 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan se, joka värvää, kuljettaa, siirtää, kätkee tai vastaanottaa toisen käyttämällä hyväkseen tämän henkilökohtaista tai taloudellista ahdinkoa tai avuttomuutta vieraassa valtiossa olemisen vuoksi tai jos kyseinen henkilö on alle 21-vuotias, tuomitaan vankeuteen vähintään 6 kuukaudeksi ja enintään 5 vuodeksi, jos kyseistä henkilöä käytetään hyväksi prostituution harjoittamiseen tai seksuaalisten tekojen suorittamiseen rikoksentekijälle tai kolmannelle henkilölle tai näiden läsnä ollessa taikka rikoksentekijän tai kolmannen henkilön suorittamassa seksuaalisessa teossa, työnteossa; kerjäämisessä tai rikosten tekemisessä; kyseistä henkilöä on pidetty orjuudessa, orjatyössä, velkaorjuudessa taikka vastaavanlaisissa olosuhteissa; tai laittomassa elintensiirrossa. Hyväksikäytöllä työn osalta tarkoitetaan tilannetta, jossa on häikäilemätöntä voitontavoittelua, työteko tapahtuu työoloissa, jotka ovat merkittävän erilaiset kuin muiden työntekijöiden, jotka harjoittavat samaa tai samankaltaista toimintaa (riistotyö).  

Pykälän 2 momentin mukaan, joka edellä todetussa tarkoituksissa värvää, kuljettaa, siirtää, kätkee tai vastaanottaa kyseisen henkilön voimakeinoin, vakavan haitan uhalla tai vilpillisesti, tai sieppaa toisen tai saa tämän fyysisesti hallintaansa taikka rohkaisee kolmatta henkilöä ottamaan hänet fyysisesti hallintaansa, tuomitaan vankeuteen 6 kuukaudesta 10 vuoteen. Pykälän 3 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetussa tapauksessa teosta tuomitaan vankeutta vähintään 6 kuukautta ja enintään 10 vuotta, jos uhri on rikoksen tekohetkellä alle 18-vuotias, rikoksentekijä pahoinpitelee uhria törkeästi fyysisesti tai rikoksen tai sen aikana tehdyn teon tehdessään vähintään piittaamattomuudesta saattaa uhrin hengenvaaraan tai vakavan terveyshaitan vaaraan; tai rikoksentekijä toimii kaupallisessa tarkoituksessa tai sellaisen rikollisryhmän jäsenenä, jonka tarkoituksena on jatkaa tällaisten rikosten tekemistä. Edellä 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa rangaistus on vankeutta 1 vuodesta 10 vuoteen, jos rikos on tehty jossakin mainituista olosuhteista. 4 momentin mukaan 1 ja 2 momentissa sekä 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettu teko on yrityksenä rangaistavaa. 

Myös Itävallassa avioliittoon pakottaminen (Zwangsheirat) on kriminalisoitu erillisessä säännöksessään rikoslaissa (Strafgesetzbuch). Rikoslain 106 a §:n mukaan avioliittoon pakottamisesta tuomitaan se, joka väkivallalla tai pelkoa aiheuttavalla uhkauksella tai uhkaamalla katkaista tai lopettaa perhesuhteet pakottaa toisen solmimaan avioliiton tai rekisteröimään parisuhteen. Rangaistus avioliittoon pakottamisesta on vankeutta kuudesta kuukaudesta viiteen vuoteen.  

Avioliittoon pakottamisesta tuomitaan myös se, joka tarkoituksenaan, että toinen henkilö toisessa valtiossa kuin minkä kansalainen tämä on tai kuin missä tämä tavallisesti oleskelee, pakotetaan solmimaan avioliitto tai rekisteröimään parisuhde, erehdyttämällä aikomuksensa osalta houkuttelee tai väkivallalla tai pelkoa aiheuttavalla uhkauksella tai uhkaamalla katkaista tai lopettaa perhesuhteet pakottaa toisen henkilön lähtemään toiseen maahan, tai väkivallalla tai käyttämällä hyväksi tämä henkilön erehdystä kyseisestä aikomuksesta kuljettaa henkilön toiseen maahan. 

Ihmiskauppa on säädetty rangaistavaksi rikoslain 104 a §:ssä. Säännöksessä ei ole nimenomaisesti mainittu pakkoavioliittoa ihmiskaupparikoksen tarkoituksena. 

Ranskan rikoslaissa (code pénal) ei ole erityistä rangaistussäännöstä avioliittoon pakottamisesta. Kuitenkin henkilön ulkomaille houkutteleminen avioliittoon pakottamista varten on vuonna 2013 säädetty rangaistavaksi erillisessä säännöksessään (222-14-4 §). Säännöksen mukaan rangaistava on teko, jossa siinä tarkoituksessa, että henkilö solmii avioliiton tai lähtee ulkomaille avioliiton solmimista varten, petollisesti juonittelemalla saadaan henkilö lähtemään Ranskan alueelta. Teosta tuomitaan rangaistuksena kolme vuotta vankeutta ja 45 000 euron sakkorangaistus.  

Ranskassa on katsottu, että pakkoavioliitot voivat tietyissä tapauksissa tulla rangaistavaksi ihmiskauppaa koskevan säännöksen (22-4-1§) nojalla. Lisäksi Ranskassa on tiettyjen rikosten (muun muassa väkivalta, murha, kidutus) kohdalla säädetty pakkoavioliitto rangaistuksen koventamisperusteeksi eli jos kyseinen rikos on tehty tarkoituksessa, että uhri pakotetaan avioliittoon, tai jos kyseinen rikos on kohdistunut henkilöön, joka ei ole suostunut avioliittoon tekijän kanssa. Ranskan lainsäädäntöön sisältyvät lisäksi säännökset, joiden nojalla viranomainen on toimivaltainen määräämään erityisen suojelumääräyksen henkilölle, joka on vaarassa joutua pakkoavioliittoon. 

Ranskassa tulkitaan, että pakkoavioliitolla viitataan mihin tahansa juridiseen tai muuhun, kuten uskonnolliseen liittoon, jossa henkilö tai henkilöt ovat joutuneet pakottamisen kohteeksi. 

Ranskan rikoslaissa ihmiskaupasta (De la traite des êtres humains) säädetään artiklassa 225-4-1 – 225-4-9. Ihmiskauppaa koskevassa säännöksessä ei nimenomaisesti mainita pakkoavioliittoa ihmiskaupparikoksen tarkoituksena. 

Yhdistyneessä kuningaskunnassa avioliittoon pakottaminen on säädetty rangaistavaksi erityisessä laissa, jossa säädetään viranomaisten toimivallasta erilaisiin yhteiskunnanvastaisuutta osoittaviin tekoihin puuttumiseksi (Anti-Social Behaviour, Crime and Policing Act (ABCP Act) 2014). Lain 121 §:n mukaan rangaistavaa on käyttää väkivaltaa, uhkauksia tai muuta pakottamisen tapaa tarkoituksena saada aikaan se, että toinen henkilö solmii avioliiton (1 momentti). Rangaistavuus edellyttää, että tekijä uskoo tai hänen pitäisi uskoa siihen, että mainittu toiminta voi aiheuttaa sen, että toinen henkilö solmii avioliiton ilman vapaata ja täyttä suostumustaan. Se, kohdistuuko säännöksessä tarkoitettu väkivalta, uhkaus tai muu pakottaminen avioliittoon pakottamisen kohteeksi joutuneeseen tai toiseen henkilöön, on säännöksen mukaan merkityksetöntä.  

Jos avioliittoon pakottamisen kohteeksi joutuneella ei ole kelpoisuutta antaa suostumusta avioliittoon, avioliittoon pakottaminen voidaan toteuttaa millä tahansa teolla tai toiminnalla, joka tähtää siihen, että kyseinen henkilö solmii avioliiton (huolimatta siitä, onko teossa kyse väkivallasta, uhkauksista tai muusta pakottamisesta). 

Rangaistavaa on säännöksen 2 momentin mukaan lisäksi mikä tahansa erehdyttäminen tarkoituksena saada toinen henkilö poistumaan Yhdistyneestä kuningaskunnasta sellaisen teon kohteeksi Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolelle, josta säädetään 1 momentissa tai joka olisi rangaistavaa kyseisen säännöksen nojalla, jos kohteena oleva henkilö olisi Englannissa tai Walesissa. 

Säännöksessä avioliitolla tarkoitetaan mitä tahansa uskonnollista tai siviilioikeudellista avioliittoseremoniaa (huolimatta siitä, onko avioliitto oikeudellisesti sitova). 

Rangaistus avioliittoon pakottamisesta on sakkoa tai vankeutta enintään 12 kuukautta tai sekä sakkoa että vankeutta, jos asia käsitellään summaarisessa menettelyssä, tai enintään seitsemän vuotta vankeutta. 

Lisäksi erityisessä perheasioiden laissa (Family Law Act 1996) säädetään toimivallasta erityisen suojelumääräyksen antamiseksi henkilölle, joka on vaarassa joutua avioliittoon pakottamisen kohteeksi (forced marriage protection order). Suojelumääräyksen rikkominen on kriminalisoitu lain 63CA §:ssä. 

Yhdistyneessä kuningaskunnassa ihmiskaupasta (Human Trafficking) säädetään nykyaikaista orjuutta koskevassa laissa (Modern Slavery Act 2015). Ihmiskaupan määritelmä ei pidä sisällään pakkoavioliittoon saattamista. 

Virossa avioliittoon pakottaminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain (Karistusseadustik) ihmiskauppaa koskevassa 133 §:ssä, jossa avioliittoon pakottaminen on mainittu teon tarkoituksena. Ihmiskauppaa alaikäisten osalta koskevassa 175 §:ssä kielletään pyrkimykset vaikuttaa alle 18-vuotiaaseen henkilöön taloudellista hyötyä saadakseen tai ilman taloudellista hyötyä siten, että tämä esimerkiksi solmii avioliiton vasten tahtoaan.  

Alankomaiden rikoslain 284 §:ssä on säännös pakottamisesta, mutta avioliittoon pakottamista ei mainita siinä erikseen. Pakottaminen avioliittoon tai siinä pysymiseen on kuitenkin rangaistavaa tämän pakottamista koskevan säännöksen perusteella ja teosta voidaan tuomita kaksi vuotta vankeutta. Pakkoavioliiton vastaisessa laissa (Wet tegengaan huwelijksdwang) säädetään avioliittoiästä, avioliiton esteistä, avioliiton mitätöinnistä esimerkiksi silloin, kun henkilö on pakotettu avioliittoon sekä ulkomailla solmittujen avioliittojen tunnustamisesta.  

Liettuassa ei ole erikseen kriminalisoitu avioliittoon pakottamista. Liettuassa katsotaan, että avioliittoon pakottaminen sisältyy rikoslainsäädännössä rangaistavaksi säädettyyn ihmiskauppaan. Liettuan rikoslain ihmiskauppaa koskevassa 147 artiklassa mainitaan pakkoavioliitto ihmiskaupan tarkoituksena. Rangaistuksena tuomitaan vankeutta kahdesta vuodesta kymmeneen vuoteen. Liettuassa ei ole oikeuskäytäntöä siitä, voitaisiinko muutkin, kuin juridisesti pätevät liitot katsoa sääntelyn kannalta soveltuvaksi ihmiskauppatapauksissa. Törkeämmästä tekomuodosta tuomitaan neljästä vuodesta kahteentoista vuoteen. Liettuassa katsotaan, että rikoslain ihmiskauppaa koskeva säännös kattaa myös houkuttelurikoksen.