2.1.1  Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen osana naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen katsotaan ilmiönä osaksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai kunniaan liittyvää väkivaltaa. Oikeusministeriön julkaisemassa naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmassa (Oikeusministeriön julkaisuja – Mietintöjä ja lausuntoja 2020:15) kunniaan liittyvän väkivallan ei katsota olevan muista perhe- ja lähisuhdeväkivallan ilmenemismuodoista erillinen ilmiö. Kunniaan liittyvässä väkivallassa korostuvat perheen, suvun ja yhteisön roolit yksilön sukupuolimoraalin ja yhteisten normien kontrollissa. Kunnian säilyttämiseen liittyvä kielteinen sosiaalinen kontrolli vaikuttaa kaikkiin yhteisön jäseniin – sekä tekijöinä että uhreina. Nuorten, erityisesti tyttöjen ja naisten, siveellisyyden ja sen säilyttämisen ajatellaan olevan koko perheen tai suvun yhteinen asia. Yksilön teot vaikuttavat koko yhteisön kunniaan, jolloin kaikilta odotetaan muun muassa tietynlaista käyttäytymismallia ja moraalia. (mt., s. 35) 

Kunniaan liittyvää väkivalta voi ilmentyä eri muodoissa henkisenä, fyysisenä, seksuaalisena ja taloudellisena väkivaltana. Esimerkkinä kunniaan liittyvästä väkivallasta käytetään usein myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista. (Oikeusministeriön naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma, s. 35, Istanbulin sopimuksen johdanto-osa) 

2.1.2  Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen legaalimääritelmiä

Maailman terveysjärjestö (WHO) määrittelee sukuelinten silpomisen tytön tai naisen ulkoisten sukuelinten osittaiseksi tai täydelliseksi poistoksi tai miksi tahansa muuksi näiden sukuelinten vahingoittamiseksi ei-lääketieteellisistä syistä. WHO luokittelee silpomiset neljään pääryhmään (2022); Tyyppi I: Näkyvä klitoris ja/tai klitoriksen huppu poistetaan. Tyyppi II: Näkyvä klitoris ja pienet häpyhuulet poistetaan. Isot häpyhuulet voidaan samalla typistää tai jättää typistämättä. Tyyppi III: Pienet ja/tai suuret häpyhuulet typistetään ja typistetyt häpyhuulet ommellaan yhteen niin, että virtsan ja kuukautisveren poistumiseen jätetään pieni aukko. Näkyvä klitoris joko poistetaan tai jätetään emätinaukkoa kaventavan ja ahtauttavan osan alle. Tätä kutsutaan infibulaatioksi tai faraoniseksi ympärileikkaukseksi. Tyyppi IV: Kaikki ei-hoidollisista syistä tehtävät sukuelimiä vahingoittavat toimenpiteet, esimerkiksi lävistäminen, pistäminen, raapiminen sekä polttaminen. 

Istanbulin sopimuksen (SopS 52 ja 53/2015) 38 artiklan mukaan puolestaan osapuolten tulee säätää rangaistavaksi naisen isojen häpyhuulten, pienten häpyhuulten tai häpykielen täydellinen tai osittainen poistaminen leikkaamalla, faraoninen ympärileikkaus tai muu silpominen. Faraonisella ympärileikkauksella tarkoitetaan yleisesti infibulaatiota eli tytön tai naisen ulkoisten sukuelinten osittaista tai täydellistä poistoa ja ulompien häpyhuulten osittaista yhteenompelua, joskin Istanbulin sopimuksen selitysmuistion mukaan sopimuksessa viitattu infibulaatio tarkoittaa ainoastaan ulompien häpyhuulten osittaista yhteenompelua. Tällainen toimenpide voidaan tehdä myös poistamatta sisempiä häpyhuulia tai klitorista. Muulla silpomisella tarkoitetaan sopimuksen selitysmuistion mukaan kaikkien muiden fyysisten muutosten aiheuttamista tytön tai naisen sukuelimiin. (ks. selitysmuistio kohta 199; HE 155/2014 vp, s. 52/I). Istanbulin sopimuksen selitysmuistiossa todetaan, että kontekstina on nimenomaisesti silpomisperinne.  

NKV-direktiivin 3 artiklassa määritellään naisen sukuelinten silpominen isojen häpyhuulten, pienten häpyhuulten tai häpykielen täydelliseksi tai osittaiseksi poistamiseksi leikkaamalla, infibulaatioksi tai muuksi silpomiseksi. Direktiivin johdanto-osan 15 kappaleen mukaan termillä ”leikkaamalla poistaminen” olisi viitattava häpykielen ja isojen häpyhuulten osittaiseen tai täydelliseen poistamiseen. Termillä ”infibulaatio” olisi viitattava isojen häpyhuulten sulkemiseen ompelemalla ulkoiset sukuelimet osittain yhteen niin, että emätinaukko kapenee. Termillä ”muu silpominen” olisi viitattava kaikkiin muihin naisen sukuelimiä fyysisesti muuttaviin toimenpiteisiin. 

Kansainvälisesti tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen määritellään naisiin kohdistuvaksi väkivallaksi ja määritelmään vaikuttaa sisältyvän ajatus vakavasta teosta, jolla on haitallisia vaikutuksia tyttöjen ja naisten sukuelinten toimintaan ja jonka motiivina ovat naisten seksuaalisuuden sääntely tai muu naisiin kohdistuvaan kunnianormistoon liittyvä tekijä.  

Kuten yllä esitellyistä määritelmistä käy ilmi, useimmiten käytetyt silpomisen legaalimääritelmät kattavat periaatteessa sanamuotojensa mukaan laajan määrän myös sellaisia tekoja, joihin ei välttämättä sisälly lainkaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai kunniaan liittyvää väkivaltaa. Esimerkiksi Istanbulin sopimuksen selitysmuistiossa mainitaan, että teot tehdään tavallisesti ilman uhrin suostumusta, mutta suostumuksen puute, pakko tai muu painostus eivät kuitenkaan ole silpomista koskevan artiklan sanamuodon mukaan silpomisen edellytys. Erilaiset kosmeettisen genitaalikirurgian palvelujen yhteydessä suoritetut sukuelimiä muokkaavat leikkaukset kuuluvat näin lähtökohtaisesti useiden silpomisen legaalimääritelmien sanamuotojen piiriin. 

Keskeinen ero tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen ja kosmeettisten leikkausten välillä on ennen kaikkea se, että silpomisen taustalla on kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan muodoksi sekä ihmisoikeusloukkaukseksi määritelty silpomisperinne. Lisäksi silpominen suoritetaan useimmiten alaikäiselle ilman hänen suostumustaan, kun taas kauneuskirurgiset leikkaukset suoritetaan aikuiselle hänen aloitteestaan ja suostumuksellaan ja osana laillisesti tarjolla olevia palveluita. Silpominen myös tehdään usein ilman puudutusta väkivalloin ja tilanne voi olla hyvin traumaattinen, kun taas kosmeettiset leikkaukset suoritetaan kivunlievitystä käyttäen ja turvallisessa kliinisessä ympäristössä, kuten leikkaussalissa.  

Toisaalta on myös huomattava, että joissain maissa silpominen on siirtynyt toimenpiteeksi, joka suoritetaan pääosin terveydenhoidon ammattilaisten toimesta asianmukaisissa terveydenhuollon toimitiloissa. Esimerkiksi YK:n seksuaali- ja lisääntymisterveysjärjestö UNFPA on Egyptin osalta arvioinut, että maassa 75 %:a silpomisista olisi lääkäreiden suorittamia. Muun muassa UNFPA ja YK:n lastenjärjestö UNICEF ovat ankarasti kritisoineet myös kaiken asteisia terveydenhuollon piirissä tehtyjä silpomistekoja. Istanbulin sopimuksen selitysmuistion mukaan myös terveydenhuollon ammattihenkilöiden suorittamat toimenpiteet kuuluvat silpomista koskevan 38 artiklan soveltamisalaan (ks. selitysmuistio, kohta 199; HE 155/2014 vp, s. 52/I).  

WHO, Istanbulin sopimus sekä monet Istanbulin sopimusta mukailevat kansalliset lait ja NKV-direktiivi perustavat silpomisen määritelmän sukuelimen vahingoittamiseen. Näihin määritelmiin ei suoranaisesti sisälly muita edellytyksiä, kuten pakottamista, painostusta tai tavoitetta vahingoittaa tai kontrolloida seksuaalisuutta, tai teon kohdistumista alaikäiseen.  

2.3.1  Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisesta raportoineita tilastoja

Arvioiden mukaan esimerkiksi Guineassa, Djiboutissa ja Somaliassa lähes kaikki tytöt joutuvat jonkinasteisen sukuelinten silpomisen kohteeksi. Muuttoliikkeen myötä silpominen on levinnyt myös Eurooppaan, Australiaan ja Pohjois-Amerikkaan, joista löytyy silpomista harjoittavia yhteisöjä. Silpominen on saanut osakseen laajaa kansainvälistä arvostelua, ja sen kokonaismäärä on vähentynyt viimeisen 30 vuoden aikana. Euroopan tasa-arvoinstituutti EIGE on arvioinut Euroopassa olevan noin 180 000 tyttöä silpomisvaarassa. 

Silpomisen läpikäyneistä tytöistä ja naisista Suomessa ei ole saatavilla kattavaa tutkimustietoa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kartoittanut silpomisen esiintyvyyttä Suomessa. THL:n mukaan Suomessa asuvat silpomisvaarassa olevat tytöt tai heidän vanhempansa ovat yleisimmin lähtöisin Somaliasta, Sudanista, Egyptistä, Irakista, Syyriasta ja Turkista. Suomessa perinnettä harjoittavista maista lähtöisin olevia tyttöjä ja naisia arvioidaan olevan noin 38 000 ja heistä mahdollisesti noin 10 000 arvioidaan läpikäyneen silpomisen. Silpomisvaarassa arvioidaan olevan noin 650 tyttöä, jos laskenta perustuu sille lähtökohdalle, ettei ketään Suomessa syntynyttä tyttöä enää silvota (matalan riskin skenaario). Jos lähtökohta on, ettei silpomisperinne katkea Suomessa maahanmuuton jälkeen, arvio riskissä olevien tyttöjen lukumäärästä on noin 3 080 (korkean riskin skenaario), joskin kansainvälisen tutkimusnäytön perusteella korkean riskin skenaarion lukumääriä pidetään todennäköisesti liian korkeina. Esimerkiksi 2010–2012 toteutetussa maahanmuuttajien terveys- ja hyvinvointitutkimuksessa noin 70 %:a somalitaustaisista ja noin 30 %:a kurditaustaisista Suomessa asuvista naisista kertoi läpikäyneensä silpomisen. Silpominen oli sitä yleisempää mitä vanhempi nainen oli. Turvapaikanhakijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksessa noin 11 %:a turvapaikkaa vuonna 2018 Suomesta hakeneista naisista kertoi läpikäyneensä silpomisen, mutta yhdenkään turvapaikkaa hakeneen alle 12-vuotiaan tytön ei raportoitu läpikäyneen sitä. Ks. LaVM 6/2020 vp, s. 4-6 ja THL lausunto lakivaliokunnan kuulemistilaisuudessa 3.10.2019 THL/1614/4.00.02/2019, s. 1-2. 

Ulkomaalaistaustaisen aikuisväestön terveydestä ja hyvinvoinnista 2018–2019 tehdyssä tutkimuksessa noin kaksi prosenttia naisista kertoi läpikäyneensä sukuelinten silpomisen. Yleisimmin silpomisesta kertoivat 30–44-vuotiaat naiset, joista silpomisen läpikäyneitä oli noin kolme prosenttia. Silpominen oli tapahtunut keskimäärin 7-vuotiaana. Silpomisen kokeneita oli erityisesti Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta (8 %) sekä muualta Afrikasta muuttaneiden naisten keskuudessa (18 %). Silpomisen esiintyvyys oli tässä tutkimuksessa alhaisempi kuin aiemmissa aihetta käsittelevissä Suomessa toteutetuissa ulkomaalaistaustaisten väestötutkimuksissa, mutta tutkimustuloksia ei voida suoraan verrata toisiinsa, sillä tutkimusten tiedonkeruutavat poikkeavat toisistaan. 

Koko maan kattavassa kouluterveyskyselyssä on keväällä 2019 ensi kertaa kysytty, onko tyttö ympärileikattu. Kyselyyn vastasi yhteensä 26 241 lukiossa ja 9 363 ammatillisessa oppilaitoksessa ensimmäistä ja toista vuotta opiskelevaa, iältään 15–21-vuotiasta tyttöä. Lukioiden osalta kysely kattaa 70 %:a opiskelijoista. Kaikista kouluterveyskyselyyn vastanneista tytöistä 80 (0,2 %) kertoi olevansa ympärileikattu. Tytöistä 18 kertoi olevansa ulkomailla syntyneitä, 51 kertoi olevansa Suomessa syntynyt ja 11 ei vastannut syntymämaata koskevaan kysymykseen. Ulkomailla syntyneistä yleisimmin ympärileikkauksesta raportoivat somalialaissyntyiset tytöt, joista 8 (19,5 %) kertoi olevansa ympärileikattu. Vastaajien joukossa on todennäköisesti myös muutama ympärileikkauksen läpikäynyt Suomessa syntynyt tyttö. Järjestelmällistä tiedonkeruuta tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisesta on pyritty kehittämään keräämällä tietoa vuodesta 2017 alkaen hoitoilmoitusrekisterin ja syntyneiden lasten rekisterin avulla. Syntyneiden lasten rekisterin vuotta 2017 ja 2018 koskevien tietojen perusteella yksikään silpomisen läpikäyneistä synnyttäjistä ei ollut syntynyt Suomessa, mutta tieto syntymämaista ei ole kattava. Ks. LaVM 6/2020 vp, s. 4-6 ja THL lausunto lakivaliokunnan kuulemistilaisuudessa 3.10.2019 THL/1614/4.00.02/2019, s. 1-2. 

Asenteita tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista kohtaan on myös viime vuosina selvitetty. Helsingin seudulla asuvien somalimiesten tietoisuutta ja käsityksiä silpomisesta tutkittaessa on käynyt ilmi, että Suomessa asuvat somalimiehet suhtautuvat tyttöjen sukuelinten silpomiseen pääosin kielteisesti ja heidän asenteensa sitä kohtaan ovat muuttuneet huomattavasti kielteisemmiksi Suomessa asumisen aikana. Lähes kaikki myös tiesivät, että tyttöjen sukuelinten silpominen on laitonta Suomessa. Viitteitä on kuitenkin myös siitä, että jotkut somalitaustaiset hyväksyvät lievämuotoisen tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen. 

Toisessa tuoreessa tutkimuksessa on selvitetty nuorten Suomessa asuvien somalinaisten käsityksiä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisperinteestä. Tutkimuksen mukaan lievintä silpomismuotoa, joita somalikulttuureissa kutsutaan yleensä sunnaksi, ei välttämättä mielletä silpomiseksi ja se voidaan perinnettä vaalivan yhteisön keskuudessa nähdä hyväksyttävänä. 

2.3.2  Muut naisten ja tyttöjen sukuelimiin kohdistuvat toimenpiteet

Kansainvälisen esteettisen plastiikkakirurgian yhdistyksen julkaiseman selvityksen mukaan vuonna 2019 suoritettiin maailmanlaajuisesti yli 164 000 labiaplastiaa eli häpyhuulten pienennysleikkausta, jossa poistetaan osa häpyhuulista. Labiaplastioiden lukumäärä oli lisääntynyt 73 %:a vuodesta 2015. Labiaplastioita tehtiin eniten Brasiliassa, USA:ssa, Venäjällä ja Saksassa, jotka kaikki ovat maita, joita ei yleensä määritellä silpomista harjoittaviksi kulttuureiksi. Sukuelinten kosmeettisista syistä tapahtuva kirurginen muokkaus vaikuttaa olevan maailmanlaajuisesti kasvussa ja operaatioita voidaan tehdä myös alaikäisille. Osassa maista alaikäisten pääsyä toimenpiteisiin on rajoitettu esimerkiksi ammattilaisten eettisten ohjeistusten ja käytännön ohjeiden avulla. 

Kosmeettisia genitaalikirurgisia toimenpiteitä on laillisesti tarjolla myös Suomessa. Saatavilla ei ole tilastoja siitä, kuinka suuri osa Suomessa suoritetuista kosmeettisen genitaalikirurgian toimenpiteistä on suoritettu kosmeettisesta tai uskontoon tai kulttuuriin liittyvästä syystä. Silpomisen yleisyyttä Suomessa tilastoivista tutkimuksista ei käy myöskään ilmi, onko näissä tutkimuksissa otettu silpomisena huomioon myös Suomessa tehtäviä kosmeettisia genitaalikirurgian toimenpiteitä. 

2.7.1  Naisten sukuelinten silpominen ja sen valmistelu

Suomen rikoslaissa tai muussa sääntelyssä ei ole erikseen tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen kriminalisointia koskevia säännöksiä. Sen sijaan kaikkia sukuelimiä vahingoittavia tekoja arvioidaan yleisten pahoinpitelyä koskevien säännösten kautta. 

Myöskään alaikäisen tytön viemisestä ulkomaille sukuelinten silpomista varten tai tytön tai naisen pakottamisesta tai järjestämisestä alistumaan sukuelinten silpomiseen ei ole nimenomaista säännöstä, mutta teot voivat jo nykyisin olla rangaistavia tilanteesta riippuen eri rikoslain säännösten perusteella, jotka kattavat ajateltavissa olevat tilanteet varsin laajasti, mutta eivät täysin aukottomasti. Sovellettavaksi voi tilanteesta riippuen tulla jokin osallisuuden muoto, kuten rikoskumppanuus tai avunanto suhteessa (törkeään) pahoinpitelyyn tai erillinen kriminalisointi, kuten törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu (RL 21:6 a) tai pakottaminen (RL 25:8).  

Pahoinpitelystä tuomitaan rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan muun muassa se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä tai aiheuttaa toiselle kipua. Ruumiillisella väkivallalla tarkoitetaan ruumiillisen koskemattomuuden loukkausta, josta voi aiheutua toiselle vamma tai muu terveyden vahingoittuminen. Pahoinpitelyn rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. 

Törkeäksi pahoinpitelyn voi rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan tehdä se, että teossa esimerkiksi aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma tai hengenvaarallinen tila, tai jos rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla tai siinä käytetään teräasetta taikka muuta tähän rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä. Teon on oltava myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistusasteikko törkeässä pahoinpitelyssä on vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Vaikeana ruumiinvammana on pidetty esimerkiksi jonkun aistin menettämistä tai huomattavaa heikkenemistä, pysyvää ja pitkäaikaista haittaa ja olennaista kosmeettista haittaa (ks. HE 68/1966 vp, HE 94/1993 vp, s. 96–97, LaVM 11/1969 vp, s. 5 ja KKO 1932 I 7, KKO 1933 I 51 ja 1975 II 79, KKO 1939 II 121, KKO 1955 II 49). Erityisen julmaa tekotapaa on luonnehdittu esitöissä esimerkiksi teon kohdistumisena puolustuskyvyttömään henkilöön (HE 94/1993 vp, s. 96, ks. myös HE 6 /1997 vp, s. 174). 

Jos pahoinpitely taas on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, huomioon ottaen väkivallan, ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksen tai terveyden vahingoittamisen vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, voidaan rikoksentekijä tuomita lievästä pahoinpitelystä sakkoon rikoslain 21 luvun 7 §:n mukaan. 

Sekä perusmuotoisen että törkeän pahoinpitelyn yritys on rangaistava. Rikoslain 5 luvun 1 §:n mukaan yritykseksi katsotaan se, että tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä.  

Rikoskumppanuudesta säädetään rikoslain 5 luvun 3 §:ssä. Pykälän mukaan, jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Tekijävastuu edellyttää yhdessä tekemistä, mikä merkitsee ensinnäkin vaatimusta yhteisymmärryksestä. Yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden toiminnan kanssa toteuttaa tunnusmerkistön. Toiseksi yhdessä tekeminen edellyttää osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen siten, että osallisen työnjaon mukainen osuus on olennainen ja hänen osuutensa täyttämistä on pidettävä kokonaisuuden kannalta merkityksellisenä. (HE 44/2002 vp, s. 152). Jos henkilö vie alaikäisen tytön, tai naisen, ulkomaille tämän sukuelinten silpomista varten tai pakottaa tai järjestää tyttöä tai naista alistumaan sukuelinten silpomiseen ja silpomisteko etenee vähintään rangaistavan yrityksen asteelle, tytön, tai naisen, ulkomaille vienyt tai tyttöä tai naista silpomiseen alistumaan pakottanut tai järjestänyt henkilö voi olla vastuussa silpomisteosta tai sen yrityksestä rikoskumppanina, mikäli hänen osuutensa on kokonaisuuden kannalta olennainen. 

Avunannosta säädetään rikoslain 5 luvun 6 §:ssä. Pykälän mukaan, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä. Rangaistus määrätään kuitenkin noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa. Avunantajan tulee olla tietoinen tekijän teosta ja oman toimintansa päätekoa edistävästä merkityksestä, mutta avunannon rankaiseminen ei edellytä sitä, että tekijä olisi selvillä avunantajan toiminnasta. Avunantotoimen tulee lisätä rikoksen toteutumisen todennäköisyyttä. (HE 44/2002 vp, s. 156-157). Avunantovastuu edellyttää, että pääteko on edennyt vähintään rangaistavan yrityksen asteelle. Alaikäisen tytön, tai naisen, ulkomaille viemisen ja silpomiseen alistumaan pakottamisen tai järjestämisen osalta avunantovastuu laajentaa tekojen rangaistavuutta suhteessa rikoskumppanuuteen vain sellaisten mahdollisten tilanteiden osalta, joissa tytön, tai naisen, ulkomaille vieminen tai pakottaminen tai järjestäminen alistumaan silpomiseen lisää rikoksen toteutumisen todennäköisyyttä mutta ei kuitenkaan ole rikoskumppanuuden edellyttämällä tavalla olennainen osa kokonaisuutta. 

Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta säädetään rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä. Pykälän mukaan vankeuteen enintään neljäksi vuodeksi tuomitaan muun muassa se, joka törkeän pahoinpitelyn tekemistä varten laatii yksityiskohtaisen suunnitelman törkeästä pahoinpitelystä. Säännöstä ei sovelleta, jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa.  

Tekoja, jotka valmisteluvaiheessa merkitsevät valmistelua tai osallisuutta siihen, arvioidaan täytetyn rikoksen tai yrityksen taikka niihin osallisuuden näkökulmasta, jos rikos etenee yritykseksi tai täytetyksi teoksi. (HE 141/2012 vp, s. 37). 

Valmistelun kohteena olevan päärikoksen osalta kyseessä täytyy olla konkreettinen, ainakin jollakin tavalla yksilöity teko, eikä pelkästään yleinen valmius tarpeen tullen toteuttaa esimerkiksi törkeä pahoinpitely ole riittävää (HE 141/2012 vp, s. 35). Rangaistavaa valmistelua voi olla vasta jokin konkreettinen ulkomaailmassa ilmenevä teko, valmistelutoimi (HE 141/2012 vp, s. 18). Rikoksen tekemistä koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman edellytetään perustuvan faktatietoon ja olevan sellainen, että se luo edellytykset ja on välttämätön rikoksen toteuttamisessa. Yksityiskohtainen suunnitelma edellyttää selvästi pääpiirteittäistä suunnitelmaa enemmän, mutta ei kuitenkaan sitä, että rikossuunnitelman jokaisesta pienestäkin yksityiskohdasta olisi lopullisesti päätetty. (HE 141/2012 vp, s. 36–37). 

Kun henkilö vie alaikäisen tytön, tai naisen, ulkomaille tämän sukuelinten silpomista varten tai pakottaa tai järjestää tyttöä tai naista alistumaan sukuelinten silpomiseen, mutta silpominen jääkin jostain syystä toteutumatta ja myös etenemättä edes sen rangaistavan yrityksen asteelle, voi sovellettavaksi tulla rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä tarkoitettu törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu.  

Pakottamisesta säädetään rikoslain 25 luvun 8 §:ssä. Pykälän mukaan, joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, pakottamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Väkivallan ei tarvitse olla väkivaltarikoksena rangaistavaa eikä uhkauksen merkitä henkilöön kohdistuvalla väkivallalla uhkaamista. Hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot tulevat kysymykseen. Pakottaminen on mahdollista myös uhkaamalla tehdä jotakin pahaa taivutettavan läheiselle henkilölle. Olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että hän tekee tai sietää jotakin pakottajan tahtomaa tai tällaisen pakon vuoksi jättää tekemättä itse tahtomansa. Oikeudettomuus koskee pakotuskeinoa, sitä mihin pakotetaan tai näiden suhdetta. (HE 94/1993 vp s. 111/I-II). Alaikäisen tytön, tai naisen, pakottamalla ulkomaille vieminen tämän sukuelinten silpomiseksi tai silpomiseen alistumaan pakottaminen voi tulla arvioitavaksi pakottamisena, mikäli rikoskumppanuus, avunanto tai törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu ei tule kyseeseen.  

Yllytyksestä säädetään rikoslain 5 luvun 5 §:ssä, jonka mukaan yllytyksestä rikokseen tuomitaan kuten tekijä se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen. 

Muuhun lainsäädäntöön sisältyy muun muassa vanhempiin kohdistuvia velvoitteita huolehtia lasten hyvinvoinnista. Lastensuojelulain (417/2007) 2 §:n mukaan lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista. Lapsen vanhemman ja muun huoltajan tulee turvata lapselle tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi siten kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/1983) säädetään. Mainitussa laissa säädetään huoltajan velvollisuudesta turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi (4 §). Tähän velvollisuuteen sisältyy muun muassa lain 1 §:ssä mainittu velvollisuus suojella lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä. Lasta ei myöskään saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti (1 § 3 mom.). Lain uudistamista koskeneessa hallituksen esityksessä todetaan muun muassa, että vanhempien ja muiden huoltajien on suojeltava lasta myös muiden henkilöiden lapseen kohdistamalta väkivallalta ja muulta kaltoinkohtelulta. Selvää on, että vanhemmat ja muut huoltajat eivät saa itsekään kohdistaa lapseen minkäänlaista väkivaltaa, huonoa kohtelua tai hyväksikäyttöä (HE 88/2018 vp, s. 35). 

Henkilöön liittyvien rikosten osalta olennaista on myös niin sanottu oppi loukatun suostumuksesta, joka pohjautuu itsemääräämisoikeuteen. Suostumusopista ei ole nimenomaista sääntelyä lainsäädännössä, vaan oppi on kehittynyt oikeuskäytännön ja –kirjallisuuden pohjalta. Suostumusopin mukaisesti esimerkiksi pahoinpitelyn oikeudenvastaisuuden voi poistaa teon kohteen suostumus: tämä mahdollistaa esimerkiksi sen, ettei nyrkkeilyotteluun osallistujia tai kosmeettisista syistä kauneuskirurgisia toimenpiteitä tai lävistyksiä tekeviä henkilöitä tuomita pahoinpitelystä, mikäli teon kohde on pahoinpitelyn kriteerit muuten täyttävään tekoon suostunut. Suostumusta ei kuitenkaan voida antaa tekoon, jonka vahinkoseuraukset ovat vakavat (ks. esim. KKO 1996:74, KKO 1997:129 sekä KKO 2016:14/15 ja KKO 2018:93). 

Loukatun suostumusta koskevaa oppia ei yleensä voida soveltaa tapauksiin, joissa teon kohteena on lapsi, sillä lapsen ei voida katsoa voivan ymmärtää teon seurauksia ja siten antaa tekoon pätevää suostumusta. Tarkkaa ikärajaa sille, milloin teon kohde voi antaa pätevän suostumuksen, ei ole määritelty. Esimerkiksi seksuaalirikoksia koskevassa lainsäädäntöuudistuksessa yli 16-vuotiaan on katsottu lähtökohtaisesti voivan päättää vapaaehtoisesta osallistumisesta seksuaalisiin tekoihin. Tässä kyse ei ole varsinaisesta loukatun suostumusta koskevasta opista, mutta sääntely ilmentää lähtökohtaa, jonka mukaan lapsen ymmärrys ja kypsyys ja sitä myötä oikeus päättää omaan kehoonsa kohdistuvista asioista kasvavat iän myötä. Samanlainen periaate näkyy myös terveydenhuoltoa koskevassa sääntelyssä. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) 7 §:n mukaan alaikäisen potilaan mielipide hoitotoimenpiteeseen on selvitettävä silloin, kun se on hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden mahdollista. Jos alaikäinen ikänsä ja kehitystasonsa perusteella kykenee päättämään hoidostaan, häntä on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. 

Naisia tai tyttöjä koskevista silpomistapauksista ei ole saatavilla olevan tiedon mukaan annettu tuomioita Suomessa. Korkein oikeus on käsitellyt poikien ympärileikkausta ratkaisuissaan KKO 2008:93, KKO 2016:24 ja KKO 2016:25. Tuomiossaan 2008:93 korkein oikeus on ottanut kantaa myös tyttöjen ympärileikkauksiin (silpomisiin) todeten, että tytön ympärileikkaus merkitsee tosiasiallisesti silpomista. Korkeimman oikeuden mukaan tytön ympärileikkauksessa on kysymys lähinnä törkeäksi pahoinpitelyksi luokiteltavasta menettelystä, jota ei voida oikeuttaa (kohta 27). 

Ulkomailla tehdyt teot 

Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa ja samalla Suomen tuomioistuinten toimivaltaa rikosasioissa määrittää rikoslain 1 luku. Luvun 1 §:n mukaan Suomen rikoslakia sovelletaan Suomessa tehtyihin rikoksiin. Luvun 10 §:n mukaan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä rikollinen teko suoritettiin, että siellä, missä rikoksen tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmeni. Laiminlyöntirikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä tekijän olisi pitänyt toimia, että siellä, missä rikoksen tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmeni. Jos rikos jäi yritykseksi, rikos katsotaan tehdyksi sielläkin, missä rikoksen täyttyessä sen tunnusmerkistön mukainen seuraus joko todennäköisesti tai tekijän käsityksen mukaan olisi ilmennyt. Yllyttäjän ja avunantajan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä osallisuusteko suoritettiin, että siellä, missä rikoksentekijän rikos katsotaan tehdyksi. Jos rikoksen tekopaikasta ei ole varmuutta, mutta on perusteltua syytä olettaa, että rikos on tehty Suomen alueella, se katsotaan tehdyksi Suomessa. 

Suomen rangaistussäännöksiä voidaan kuitenkin soveltaa myös ulkomailla tapahtuneisiin rikoksiin rikoslain 1 luvun mukaisesti. Luvun 5 §:n mukaan rikokseen, joka kohdistuu suomalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen sovelletaan Suomen lakia, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Lisäksi 6 §:n mukaan Suomen kansalaisen tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Henkilön tulee säännöksen mukaan olla rikoksentekohetkellä tai oikeudenkäynnin alkaessa Suomen kansalainen. Suomen kansalaiseen rinnastetaan säännöksen mukaan muun muassa myös Suomessa pysyvästi asuva henkilö. Molempien säännösten soveltaminen edellyttää kuitenkin rikoslain 1 luvun 11 §:n mukaan, että teko on rangaistava myös tekopaikan lain mukaan. Säännöksen toisen momentin mukaan tätä kaksoisrangaistavuuden vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta pahoinpitelyyn tai törkeään pahoinpitelyyn, jos tekijä on Suomen kansalainen tai siihen vertautuva ja teko on Istanbulin sopimuksen 38 artiklassa tarkoitettu naisen sukuelinten silpominen. Tältä osin kaksoisrangaistavuuden edellytystä koskeva poikkeus koskee itse silpomisteon lisäksi tytön tai naisen pakottamista tai järjestämistä alistumaan sukuelintensä silpomiseen. Tytön tai naisen viemistä ulkomaille silpomista varten tai rikoslain 21 luvun 6 a §:n mukaisen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevan pykälän mukaisia valmistelutekotapoja listassa ei kuitenkaan ole, vaan niiden osalta edellytetään pääsäännön mukaisesti kaksoisrangaistavuutta. 

Eri osallisuuden muotojen rangaistavuuteen ulkomailla tehdyistä teoista liittyy rikoslain 5 luvun 7 §, jonka mukaan erityinen henkilöön liittyvä olosuhde, joka poistaa jonkin teon rangaistavuuden taikka vähentää tai enentää sitä, koskee ainoastaan mainitussa suhteessa olevaa tekijää, yllyttäjää tai avunantajaa. Yllyttäjää tai avunantajaa ei vapauta rangaistusvastuusta se, ettei häntä koske sellainen erityinen henkilöön liittyvä olosuhde, joka perustaa tekijän teon rangaistavuuden. Säännöksen esitöiden mukaan säännöksessä tarkoitettuja objektiivisesti henkilökohtaisia rangaistavuuden poistavia seikkoja ovat muun muassa eksterritoriaalisuus ja määrätynlainen sukulaisuus törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisessä (HE 44/2002 vp, s. 158). 

2.7.2  Rikoslain 8 luvun vanhentumista koskevat säännökset

Rikosoikeudellisesta vanhentumista koskevat säännökset ovat rikoslain 8 luvussa. Rikosoikeudellisella vanhentumisella on kolme ulottuvuutta: syyteoikeuden vanhentuminen (RL 8:1), rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen (RL 8:6) sekä tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon vanhentuminen (RL 8:10).  

Rikoslain 8 luvun 1 §:ssä säädetään syyteoikeuden vanhentumisesta. Syyteoikeuden vanhentumisen seurauksena on se, että rikoksesta ei voi nostaa enää syytettä tai jos syyte on nostettu, niin tuomioistuin hylkää syytteen vanhentuneena. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan oikeus syyttää rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeusrangaistus, ei vanhennu.  

Pykälän 2 momentin mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu 1) kahdessakymmenessä vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden, 2) kymmenessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta, 3) viidessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli vuosi ja enintään kaksi vuotta vankeutta, ja 4) kahdessa vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta, sakkoa tai rikesakko.  

Pykälän 3 momentin mukaan ankarimmalla rangaistuksella tarkoitetaan sitä rangaistusta, joka tekoon sovellettavassa rangaistussäännöksessä on säädetty enimmäisrangaistukseksi. Lain esitöissä täsmennetään, että vanhentumisaika on sidottu yksittäistapauksessa sovellettavan rangaistusasteikon enimmäisrangaistukseen eikä rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita oteta huomioon (HE 27/1999 vp, s. 17/II). Syyteoikeuden vanhentumiseen ei siten vaikuta se, liittyykö rikokseen yleinen rangaistuksen vähentämisperuste kuten tekijän nuori ikä, rikoksen jääminen yritykseen, avunanto tai rikoksen tekeminen vastuuvapausperustetta kuten hätävarjelua läheisesti muistuttavassa tilanteessa. Täyttyneellä teolla ja rikoksen yrityksellä on siten yhdenmukainen syyteoikeuden vanhentumisaika. 

Pykälän 4 momentissa säädetään lisäksi erityisistä virka- ja ympäristörikoksiin liittyvistä vanhentumisajoista ja pykälän 5 momentissa säädetään erityisistä lapsiin kohdistuviin seksuaali-, paritus- sekä ihmiskaupparikoksiin liittyvistä vanhentumisajoista.  

Rikoslain 8 luvun 2 §:ssä säädetään syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisesta. Sen mukaan edellä 1 §:ssä mainitut ajat lasketaan rikoksen tekopäivästä. Jos rikoksen tunnusmerkistössä säädetään laiminlyönti rangaistavaksi, syyteoikeus alkaa vanhentua, kun laiminlyöty teko olisi viimeistään tullut tehdä. Jos rikoksen tunnusmerkistössä edellytetään määrätyn seurauksen syntymistä, aika lasketaan tuon seurauksen ilmenemispäivästä. Toisen momentin mukaan, jos rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen, syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa vasta sellaisen tilan päättymisestä. Pykälän 3 momentin mukaan syyteoikeus osallisuudesta rikokseen alkaa vanhentua samana päivänä kuin syyteoikeus pääteosta. 

Rikoslain 8 luvun 4 §:n mukaan syyteoikeuden vanhentumisaikaa voidaan hakemuksesta jatkaa kerran yhdellä vuodella, jos 1) rikoksen esitutkinta vaatii erityisiä, aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä, joiden vuoksi tutkinta olisi vanhentumisajan päättyessä selvästi keskeneräinen, 2) rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään tai 3) rikoksesta vastaajaksi haastettava pakoilee eikä hänelle sen vuoksi todennäköisesti saataisi annetuksi haastetta tiedoksi ennen vanhentumisajan päättymistä ja erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista. 

Rikoslain 8 luvun 6 §:ssä säädetään rangaistuksen tuomitsemisen estävästä vanhentumisesta, mihin syyteoikeuden vanhentumista koskevalla sääntelyllä on yhteys. Näin ollen mahdolliset muutokset syyteoikeuden vanhentumista koskevaan sääntelyyn tulee ottaa huomioon rangaistuksen tuomitsemisen estävän vanhentumisen sääntelyssä. Pykälän 1 momentin mukaan oikeus tuomita rangaistus 1 §:n 1 momentissa tarkoitetusta rikoksesta ei vanhennu. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistusta muusta kuin 1 momentissa tarkoitetusta rikoksesta ei saa tuomita tai määrätä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain mukaisessa menettelyssä, kun 2 §:ssä mainitusta päivästä on kulunut: 1) kolmekymmentä vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden; 2) kaksikymmentä vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta; 3) kymmenen vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kaksi vuotta, sakkoa tai rikesakko. 

Pykälän 3 momentin mukaan edellä 1 §:n 5 momentissa tarkoitetusta rikoksesta ei saa tuomita rangaistusta sen jälkeen, kun tämän pykälän 2 momentissa tarkoitettu määräaika on kulunut ja kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun rikoksen kohteena ollut henkilö on täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan tai kaksikymmentäkolme vuotta. Tuomittu rangaistus raukeaa rikoslain 8 luvun 6 §:n 4 momentin mukaan, jos sitä koskeva tuomio ei ole tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ennen 2 tai 3 momentissa tarkoitetun ajan täyttymistä. 

Rikoslain 8 luvun 10 §:ssä säädetään tuomitun vankeusrangaistuksen raukeamisesta. Sen mukaan elinkautinen vankeusrangaistus sekä joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikoksesta, sotarikoksesta ja törkeästä sotarikoksesta tuomittu määräaikainen vankeusrangaistus eivät raukea. Pykälän 2 momentin mukaan määräaikainen vankeusrangaistus raukeaa, jollei rangaistuksen täytäntöönpano ole lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä laskettuna alkanut 1) kahdessakymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli kahdeksan vuotta, 2) viidessätoista vuodessa, jos rangaistus on yli neljä ja enintään kahdeksan vuotta, 3) kymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli vuoden ja enintään neljä vuotta, ja 4) viidessä vuodessa, jos rangaistus on enintään vuosi. 

2.7.3  Lapsiin kohdistuneita naisen sukuelinten silpomisrikoksia koskevat vanhentumisajat

Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten osalta ei ole voimassa olevassa rikoslaissa erillisiä rangaistussäännöksiä, eikä niiden osalta ole säädetty myöskään erityisistä vanhentumisajoista. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 5 momentissa on säädetty ainoastaan erityisestä vanhentumisajasta lapsiin kohdistuneiden seksuaali-, paritus- ja ihmiskaupparikosten osalta. Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten osalta vanhentumisajat määräytyvät tapaukseen sovellettavan rangaistussäännöksen ja siitä säädetyn ankarimman rangaistuksen mukaan. Lähtökohtaisesti lapseen kohdistuneen naisen sukuelinten silpomisrikoksen osalta sovellettavaksi voisi tulla törkeä pahoinpitely, josta voidaan tuomita vankeutta vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi (RL 21:6). Kun rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta, on syyteoikeuden vanhentumisaika kaksikymmentä vuotta (RL 8:1.2).  

Rikoslain 8 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentti sisältävät säännökset siitä, mistä lähtien vanhentumisaika lasketaan. Lähtökohta on se, että syyteoikeuden vanhentumisaika lasketaan rikoksen tekopäivästä. Syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohdasta ei ole säädetty erityisiä rikoslajikohtaisia tai asianomistajan ikään liittyviä poikkeuksia. 

2.7.4  Tahallisia henkirikoksia koskevat vanhentumisajat

Tahallisia henkirikoksia koskevat säännökset ovat rikoslain 21 luvussa, jossa säädetään henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Tahallisia henkirikoksia ovat tappo (RL 21:1), murha (RL 21:2), surma (RL 21:3) ja lapsensurma (RL 21:4).  

Edellä mainitun lainsäädännön mukaisesti tahallisista henkirikoksista murha on vanhentumaton, koska murhasta voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus (RL 8:1). Taposta voidaan tuomita enintään 12 vuoden määräaikainen vankeus, joten tapon syyteoikeus vanhentuu 20 vuodessa. Surmasta voidaan tuomita vähintään 4 vuoden ja enintään 10 vuoden määräaikainen vankeus, joten surman syyteoikeus vanhentuu 20 vuodessa. Lapsensurmasta voidaan tuomita vähintään 4 kuukauden ja enintään 4 vuoden määräaikainen vankeusrangaistus, joten syyteoikeus vanhentuu 10 vuodessa. Syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa rikoksen seurauksen eli kuoleman ilmenemispäivästä (RL 8:2). 

Tahallisen henkirikoksen yritys vanhenee samojen sääntöjen mukaan kuin täytetty teko (RL 8:1.3). Näin ollen murhan yritys on vanhentumaton. Tapon ja surman yritys taas vanhenee 20 vuodessa. Lapsensurman yritys vanhenee 10 vuodessa. Syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa rikoslain 8 luvun 2 §:n mukaan rikoksen tekopäivästä, koska tapon ja surman yrityksessä ei ole kyse seurauksen aiheuttamisesta. 

Lisäksi tahallisista henkirikoksista on erityissäännöksiä rikoslain 11 luvussa, jossa säädetään sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan sekä rikoslain 34 a luvussa, jossa säädetään terrorismirikoksista. Rikoslain 11 luvun säännöksissä, joissa voi olla kyse tahallisesta henkirikoksesta, on säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi elinkautinen vankeus ja ne ovat siten vanhentumattomia. Rikoslain 34 a luvun 1 § sisältää säännökset terroristisessa tarkoituksessa tehdystä surmasta, taposta ja murhasta. Terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja taposta voidaan tuomita vankeuteen elinkaudeksi, joten niiden syyteoikeus ei vanhennu. Terroristisessa tarkoituksessa tehdystä surmasta voidaan tuomita vankeuteen vähintään neljäksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi, joten terroristisessa tarkoituksessa tehdyn surman syyteoikeus vanhenee rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti 20 vuodessa.  

Tahallisten henkirikosten selvittämisaste on korkea, ja suurin osa tapauksista selvitetään varsin nopeasti. Henkirikollisuusseurannan mukaan viime vuosina tehdyistä henkirikoksista 77 prosentissa pääepäillyn henkilöllisyys saatiin selvitettyä vuorokauden kuluessa siitä, kun rikos oli tullut ilmi ja viikkoa kauemmin rikoksen selvittäminen oli kestänyt 11 prosentissa tapauksista. Vuosina 2002–2019 poliisin tietoon tulleista henkirikoksista oli vuoden 2019 lopussa selvittämättä 31 tapausta (1,6 %). Henkirikoksina tutkittavat katoamistapaukset mukaan lukien, joita oli kahdeksan tapausta, vuoden 2019 lopussa selvittämättä oli yhteensä 39 tapausta (2 %). Ilmi tulevista henkirikoksista 98 prosenttia kyetään selvittämään ilmituloa seuraavan kalenterivuoden aikana. (Rikollisuustilanne 2020, s. 27–28). Poliisihallitukselta saatujen tietojen mukaan vuosina 2005–2022 selvittämättömäksi jääneitä tappoina tai surmina tutkittavia rikoksia on yhteensä 21 tapausta. Vuositasolla selvittämättömäksi jää 1–3 tappoa tai surmaa. Pääasiassa kyse on tapoista, ja surmia on vain muutamia. 

Oikeuskäytännössä on muutamia tapauksia, joissa tahallinen henkirikos on selvinnyt varsin pitkän ajan kuluttua teosta. Pisimmillään tahallinen henkirikos on saatavilla olevien tietojen mukaan selvitetty hieman alle 30 vuodessa rikoksen teosta. Vuonna 1994 tehdyn henkirikoksen osalta tekijä tuomittiin murhasta Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 27.5.2022 (dnro R 21/5174). Turun hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota 14.6.2023 (dnro R 22/1140). Korkein oikeus (9.1.2024, R2023/675) ei myöntänyt asiassa valituslupaa ja murhatuomio jäi lainvoimaiseksi. Tapauksessa uhri oli ollut kadonneena vuodesta 1994 ja henkirikoksena tapausta alettiin tutkia vuonna 1995. Uhrin ruumis löydettiin vuonna 2022. 

Toinen tapaus, jossa henkirikos selvisi yli 20 vuoden jälkeen, on vuonna 1987 tehty murha, josta tekijä tuomittiin Espoon käräjäoikeudessa 14.9.2009 (dnro R 08/2356). Asia ei edennyt hovioikeuteen, joten käräjäoikeuden langettama murhatuomio jäi lainvoimaiseksi. Uhrin ruumis löydettiin jo vuonna 1987 ja tapausta tutkittiin alusta asti henkirikoksena. 

Lisäksi vuonna 1993 tehdyn tahallisen henkirikoksen osalta tekijä tuomittiin ensin Pirkanmaan käräjäoikeudessa (dnro R 12/1930) murhasta 1.6.2012. Turun hovioikeus (dnro R 12/1465) katsoi, että kyseessä oli murhan sijaan tappo ja tuomitsi tekijän taposta rangaistukseen 15.2.2013. Korkein oikeus ei myöntänyt asiassa valituslupaa ja tappotuomio jäi lainvoimaiseksi. Tapauksessa uhri oli ollut kadonneena vuodesta 1993, mutta tapausta alettiin tutkia henkirikoksena vuonna 2008. Uhrin ruumis löydettiin vuonna 2011. 

Yksittäisiä henkirikoksia jää vuosittain selvittämättömäksi. Osa saadaan vielä vuosien ja vuosikymmenienkin jälkeen selvitettyä. Tahallisen henkirikoksen selviäminen vuosikymmenten jälkeen on mahdollista, vaikkakin kyse on yksittäistapauksista. Yrityksen asteelle jääneet teot eivät sen sijaan ole syyteoikeuden vanhentumisen kannalta ongelmallisia.  

2.7.5  Lapsensurma

Rikoslain 21 luvun 4 §:ssä säädetään lapsensurmasta. Sen mukaan, joka synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa surmaa lapsensa, on tuomittava lapsensurmasta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Pykälän 2 momentin mukaan yritys on rangaistava. Lain esitöiden mukaan teko voidaan tehdä synnytyksen aikana tai sen jälkeen. Lisäksi lain esitöissä todetaan, että säännöksen tarkoittamaa tahallisen tappamisen lievää tekomuotoa ei voida soveltaa rikokseen osalliseen. (HE 94/1993 vp, s. 95/I). Muuhun henkilöön kuin lapsen synnyttäjään sovelletaan yleisiä henkirikosta ja osallisuutta koskevia säännöksiä. 

Lapsensurmasäännös on säädetty rikoslakiin vuonna 1995, jolloin rikosnimike vaihdettiin lapsentaposta lapsensurmaksi. Lainmuutos oli kielellinen, eikä sillä tehty muutoksia säännöksen sisältöön tai soveltamisalaan (HE 94/1993 vp, s. 95/I). Lisäksi lapsensurmasäännökseen on tehty terminologinen lainmuutos vuonna 2023, jolloin säännöksen viittaus naiseen poistettiin lisäämällä naisen sijaan viittaus ”joka”. Muutoksen tarkoituksena oli se, että säännös ottaisi huomioon tilanteet, jossa lapsen synnyttänyt henkilö on oikeudelliselta sukupuoleltaan mies. (HE 189/2022 vp, s. 101).  

Lapsentappoa koskeva säännös otettiin rikoslakiin vuonna 1969, jolloin lapsentapposäännös korvasi lapsenmurhaa koskeneen säännöksen. Teon ei katsottu toteuttavan murhan tunnusmerkistöä, joten rikoksen nimittämistä lapsentapoksi pidettiin tarkoituksenmukaisempana. Muutettaessa lapsenmurha lapsentapoksi rangaistusvastuun lievennys ulotettiin koskemaan myös avioliitossa syntyneitä lapsia, sillä yhteiskunnallisten olojen ei katsottu enää perustelevan tällaisen eron tekemistä. Aviovaimonkin todettiin voivan joutua miehensä hylkäämänä tai muutoin taloudellisen hädän ahdistamana yhtä suuriin vaikeuksiin kuin aviottoman lapsen äiti. Synnytyksestä johtuva poikkeava mielentila sekä ruumiillinen ja henkinen uupumus katsottiin samanlaiseksi, oli lapsi seurausta avioliitosta tai sen ulkopuolelta. (HE 68/1966 vp, s. 4/II). 

Alun perin lapsenmurhasäännöksen taustalla oli ajatus siitä, että rangaistavuuden avulla toivottiin pidettävän yllä korkeaa moraalia. Aviottoman lapsen synnyttäminen todisti avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja merkitsi naisen sosiaalisen aseman romahdusta. Tiukka aborttilainsäädäntö sekä ehkäisykeinojen puutteellisuus vaikuttivat siihen, että lapsenmurhien määrä pysyi pitkään varsin korkeana. Vasta aborttilainsäädännön liberalisointi ja ehkäisyn kehittyminen johtivat lapsenmurhien vähenemiseen. Vuoden 1969 aborttilainsäädännön uudistuksen jälkeen määrä putosi nykyiselle tasolleen. 

Lapsensurmaa koskevaa säännöstä on nykyisin sovellettu käytännössä vain hyvin harvakseltaan. Poliisin tietoon tulleita lapsensurmia vuosina 2013–2022 on tilastoitu neljä (Rikollisuustilanne 2022, s. 20). Saatavilla olevien tietojen mukaan vuosina 2014–2023 lapsensurmasta on tuomittu yhteensä vain kaksi kertaa. Tuoreimmassa tapauksessa Pirkanmaan käräjäoikeus (dnro R 22/437) katsoi 28.2.2022 tekijän syyksi lapsensurman syyntakeettomana. Turun hovioikeus (dnro R 22/693) ei 7.7.2023 antamallaan ratkaisulla muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Korkein oikeus (12.2.2024, dnro R2023/744) ei myöntänyt valituslupaa ja tuomio jäi lainvoimaiseksi. Toisessa tapauksessa Hyvinkään käräjäoikeus (dnro 13/239) tuomitsi 22.11.2013 tekijän kahdesta murhasta ja kahdesta hautarauhan rikkomisesta. Itä-Suomen hovioikeus muutti 27.6.2014 käräjäoikeuden tuomiota ja tekijä tuomittiin kahdesta lapsensurmasta 4 vuoden vankeusrangaistukseen (dnro R 14/84/20). Korkein oikeus (11.2.2015, dnro R2014/726) ei myöntänyt asiassa valituslupaa ja tuomio jäi lainvoimaiseksi. Lapsensurmaa on sovellettu niin harvoin, ettei sen osalta ole kehittynyt yhtenäistä rangaistuskäytäntöä. 

2.7.6  Kärsimyksen korvaaminen naisen sukuelinten silpomisrikoksista

Vahingonkorvauslain (412/1974) 5 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka henkilökohtaista koskemattomuutta on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vakavasti loukattu. 

Rikosvahinkolain (1204/2005) 9 §:ssä säädetään kärsimyksen korvaamisesta. Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä suoritetaan korvaus sille, jonka henkilökohtaista koskemattomuutta on erityisen vakavasti loukattu tapon, murhan tai surman yrityksellä, törkeällä pahoinpitelyllä tai sen yrityksellä taikka muulla näihin rinnastettavalla rikoksella.  

Pykälän 2 momentin mukaan korvaus kärsimyksestä määrätään vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 2 momentissa säädettyjen perusteiden mukaan. Muulle kuin seksuaalirikoksen uhrille korvaus on enintään 3 300 euroa vähennettynä tämän lain 19 §:n tarkoitetun muualta tulevan korvauksen määrällä. Eräiden rikosvahinkolaissa säädettyjen rahamäärinen tarkistamisesta annetun valtioneuvoston asetuksen (1111/2023) mukaan rikosvahinkolain 9 §:n 2 momentissa tarkoitetut enimmäiskorvaukset ovat tällä hetkellä muun rikoksen kuin seksuaalirikoksen uhrille 4 300 euroa. 

Rikosvahinkolain 2 §:n mukaan korvausta suoritetaan Suomessa tehdyllä rikoksella aiheutetusta vahingosta. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan, jos rikos on tehty Suomen ulkopuolella, suoritetaan korvausta vain henkilövahingosta ja kärsimyksestä. Korvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että uhrilla on rikoksen tekohetkellä kotipaikka Suomessa ja että hänen oleskelunsa Suomen ulkopuolella johtui työstä, opiskelusta tai muusta näihin verrattavasta syystä. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen ulkopuolella tehdyllä rikoksella aiheutetusta henkilövahingosta ja kärsimyksestä voidaan harkinnan mukaan suorittaa korvausta muissakin kuin 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa, jos korvauksen suorittamista on pidettävä perusteltuna ottaen erityisesti huomioon rikoksen läheinen yhteys Suomeen, rikoksentekijän ja rikoksen uhrin välisen suhteen läheisyys, vahingon laatu sekä vahinkoa kärsineen mahdollisuus saada korvausta muualta. 

2.8.1  Naisen tai tytön sukuelinten silpominen

Suomen rikoslaissa tai muussa sääntelyssä ei ole erikseen tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista koskevia rangaistussäännöksiä. Sen sijaan kaikkia sukuelimiä vahingoittavia tekoja arvioidaan rikoslain 21 luvun yleisten pahoinpitelyä koskevien säännösten kautta. Suomen rangaistussääntelyn on katsottu täyttävän Suomea koskevat ihmisoikeusvelvoitteet, jotka koskevat tyttöjen ja naisten silpomisen periaatteellista rangaistavuutta (ks. LaVM 22/1994 vp, s. 12/I sekä Istanbulin sopimuksen voimaansaattamista koskeva HE 155/2014 vp, s. 52, LaVM 6/2020 vp, s. 11), eikä tekojen rangaistavuutta ole myöskään kyseenalaistettu kansalaisaloitteessa KAA 1/2019 vp tai tätä koskevissa eduskuntalausunnoissa tai lakivaliokunnan viimeisimmässä silpomista koskevassa mietinnössä LaVM 6/2020 (s. 11). 

Vakavien silpomistekojen osalta oikeustilaa on pidetty julkisissa keskusteluissa ja kirjallisuudessa selkeänä. Vakaviin silpomistekoihin, kuten häpyhuulten ja klitoriksen näkyvän osan täydelliseen poistoon, ei ole löydettävissä suostumuksen kaltaista oikeuttamisperustetta aikuisten eikä lasten kohdalla. Tulkinnanvaraisuutta voidaan sen sijaan katsoa liittyvän erityisesti lapsia koskeviin, vakavaa lievempiin silpomistekoihin. Toisin kuin aikuisten osalta, rikosoikeudellista suostumusoppia ei voida soveltaa tekoihin, jotka koskevat pieniä lapsia. 

Tyttöjen osalta eduskunnan kansalaisaloitteen KAA 1/2019 vp perusteella antamassa ponnessa (EK 44/2020 vp) ja pääministeri Orpon hallitusohjelmassa edellytetään, että naisten ja tyttöjen silpomisen osalta sääntelyä selvennetään. 

2.8.2  Alaikäisen tytön vieminen ulkomaille sukuelinten silpomista varten ja tytön tai naisen pakottaminen tai taivuttaminen alistumaan sukuelinten silpomiseen

Alaikäisen tytön vieminen ulkomaille sukuelinten silpomista varten ja tytön tai naisen pakottaminen tai taivuttaminen alistumaan sukuelinten silpomiseen voi jo nykyisin olla rangaistavaa tilanteesta riippuen eri rikoslain säännösten perusteella, jotka kattavat ajateltavissa olevat tilanteet varsin laajasti, mutta eivät täysin aukottomasti. 

Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukainen rikoskumppanuus tai 6 §:n mukainen avunanto esimerkiksi pahoinpitelyrikokseen eivät kata tilannetta, jossa henkilö vie alaikäisen tytön, tai naisen, ulkomaille tämän sukuelinten silpomista varten tai pakottaa tai taivuttaa tyttöä tai naista alistumaan sukuelinten silpomiseen, mutta silpominen jääkin jostain syystä toteutumatta ja myös etenemättä edes sen rangaistavan yrityksen asteelle. Tämä johtuu siitä, että osallisuuden rangaistavuus edellyttää rangaistavaa päätekoa (aksessorisuusvaatimus).  

Kun jonkin edellä kuvatun teon yhteydessä silpominen ei etene edes sen rangaistavan yrityksen asteelle, voi teko tulla arvioitavaksi törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevassa rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä tarkoitettuna esimerkiksi yksityiskohtaisen suunnitelman laatimisena, mikäli kyseisen tekotavan edellytykset täyttyvät. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevan tunnusmerkistön soveltamista alaikäisen tytön ulkomaille viemiseen tämän sukuelinten silpomiseksi tai tytön tai naisen pakottamiseen tai taivuttamiseen alistumaan sukuelinten silpomiseen ei kuitenkaan voida pitää kaikkiin tilanteisiin soveltuvana automaationa, sillä voidaan ajatella, etteivät kaikki yksityiskohtaisen suunnitelman laatimista tai muuta rangaistavaa valmistelua koskevaa tunnusmerkkiä koskevat edellytykset kaikissa tilanteissa täyty. 

Valmistelukriminalisoinnin soveltaminen edellyttää, että vaara rikoksen toteuttamisesta ei olisi muista kuin satunnaisista syistä vähäinen eikä henkilö vapaaehtoisesti luopuisi rikoksen valmistelusta, estäisi sen jatkumista tai muuten poistaisi oman toimintansa merkitystä rikoksen valmistelussa. Osallisuus rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä tarkoitettuun tekoon on rangaistavaa.  

Alaikäisen tytön tai naisen pakottamalla ulkomaille vieminen tämän sukuelinten silpomiseksi tai silpomiseen alistumaan pakottaminen voi tulla arvioitavaksi rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaisena pakottamisena, mikäli rikoskumppanuus, avunanto tai törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu ei tule kyseeseen. Pakottamista koskeva pykälä voi siten tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa pääteko ei etene vähintään rangaistavan yrityksen asteelle eivätkä osallisuussäännökset sen vuoksi tule kyseeseen eikä mainittu valmistelukriminalisointi sovellu sen vuoksi, ettei tehty suunnitelma silpomisesta ole riittävän yksityiskohtainen. Niin pienten lasten osalta, joiden ei voida ajatella pystyvän muodostamaan omaa mielipidettään ulkomaille viemisestään tai silpomisestaan sillä tavalla, että heidän ulkomaille viemisessään tai silpomiseen alistamisessaan voisi mielekkäästi katsoa olevan kyse pakottamisesta, pakottamista koskeva kriminalisointi ei kuitenkaan sovellu. Myöskään tytön tai naisen taivuttamiseen alistumaan sukuelinten silpomiseen pakottamissäännös ei aina sovellu, sillä silpomiseen alistumaan taivuttamisessa ei välttämättä ole kyse pakottamisesta. 

Naisen tai tytön sukuelinten silpominen on teko, joka usein toteutetaan ulkomailla. Siten myös sen valmistelu voi kokonaan tai osittain tapahtua ulkomailla. Siksi on olennaista, edellyttääkö rikosvastuu kyseisten valmistelutekojen osalta rikoslain 1 luvun 11 §:n 1 momentin sisältämän pääsäännön mukaista kaksoisrangaistavuutta. Rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentissa säädetään poikkeuksista kaksoisrangaistavuuden vaatimukseen. Poikkeuksia koskevassa listassa ei ole tytön, tai naisen, viemistä ulkomaille silpomista varten tai rikoslain 21 luvun 6 a §:n mukaisen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevan pykälän mukaisia valmistelutekotapoja, vaan niiden osalta edellytetään pääsäännön mukaisesti kaksoisrangaistavuutta. 

2.8.3  Rikosoikeudellinen vanhentuminen

Yleistä rikosoikeudellisesta vanhentumisesta 

Rikosoikeudellinen vanhentuminen on rikosoikeudellisen järjestelmän vakiintunut osa. Näin todettiin jo rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä (HE 27/1999 vp, s. 4/I). Järjestelmän lähtökohtana on, että rikokset, joista on säädetty rangaistukseksi elinkautinen vankeus, eivät vanhene. Rikokset, joista voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus, on katsottu niin vakaviksi, että niiden on perusteltua olla vanhentumattomia. Erityisesti murhaa on pidetty tällaisena rikoksena, jonka osalta vanhentumista ei ole katsottu yleisen oikeuskäsityksen mukaiseksi. Muiden elinkautisella vankeudella rangaistavien rikosten osalta vanhentumattomuutta on perusteltu johdonmukaisuussyillä (HE 27/1999 vp, s. 17). Vanhentumattomia rikoksia ovat ainoastaan rikokset, joista voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus. Tähän ei voimassa olevassa laissa ole poikkeuksia. 

Muut rikokset vanhentuvat rikosoikeudellisen vanhentumisjärjestelmän mukaisesti, jolloin vähäiset rikokset vanhentuvat vakavia nopeammin. Rikoslain 8 luvun 1 §:n syyteoikeuden vanhentumista koskevat säännökset perustuvat tähän pääsääntöön. Rikoksen vakavuusarviointi ja näin ollen rikoksen vanhentuminen riippuvat rikoksesta rangaistussäännöksessä säädetystä ankarimmasta rangaistuksesta. Vanhentumisaikaan on kuitenkin säädetty muutamia poikkeuksia tietyistä rikoksista, joista voidaan tuomita määräaikainen vankeusrangaistus. Nämä poikkeukset koskevat virka- ja ympäristörikoksia sekä lapseen kohdistuneita seksuaali-, paritus- ja ihmiskaupparikoksia. 

Rikosoikeudellista vanhentumisjärjestelmää ja rikosoikeudellista vanhentumista voidaan perustella useilla eri perusteilla. (HE 27/1999 vp, s. 4/I ja HE 169/2005 vp, s. 20–21). Rikosoikeudellisen järjestelmän tavoitteena oleva yleisestävyys ei lähtökohtaisesti edellytä sitä, että hyvin vanhoista rikoksista rangaistaisiin, vaan ennemmin sitä, että rikoksista rangaistaisiin suhteellisen lyhyessä ajassa. Kun rikoksen tekemisestä on kulunut pitkä aika, sen sosiaalinen merkitys vähenee. Merkittävänä perusteena vanhentumisjärjestelmälle voidaan pitää myös oikeusturvaan liittyviä näkökohtia. Mitä pidempi aika rikoksesta kuluu, sitä vaikeampaa on hankkia luotettavaa näyttöä tapahtuneesta. Ajan kuluminen asettaakin väistämättä rajoja rikosten selvittämismahdollisuuksille. Lisäksi ottaen huomioon rikosten selvittämisestä vastaavien viranomaisten voimavarojen rajallisuus, on tarkoituksenmukaisempaa keskittää rikosten selvittäminen uudempiin tekoihin. Mitä lievemmästä rikoksesta on kyse, sitä nopeammin saavutetaan vaihe, jolloin syytteen nostaminen voisi olla epätarkoituksenmukaista tai jopa kohtuutonta. 

Joustavuutta vanhentumisjärjestelmässä on siinä mielessä, että syyteoikeutta voidaan jatkaa kerran yhdellä vuodella tiettyjen edellytysten täyttyessä rikoslain 8 luvun 4 §:n nojalla. 

Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten vanhentuminen  

Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten osalta ei ole voimassa olevassa rikoslaissa erillisiä rangaistussäännöksiä, eikä niiden osalta ole säädetty myöskään erityisistä vanhentumisajoista. Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten osalta vanhentumisajat määräytyvät tapaukseen sovellettavassa rangaistussäännöksessä säädetyn ankarimman rangaistuksen mukaan. Syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohdasta ei ole säädetty erityisiä rikoslajikohtaisia tai asianomistajan ikään liittyviä poikkeuksia, vaan syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa pääsääntöisesti rikoksen tekopäivästä. Naisen sukuelinten silpomisen tai sen valmistelun kohdistuminen alle 18-vuotiaaseen ei voimassa olevan lainsäädännön mukaan vaikuta syyteoikeuden vanhentumisaikaan tai syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohtaan.  

Lapsiin kohdistuneiden sukuelinten silpomisrikosten vanhentumisaikoja on arvioitu Istanbulin sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä, sillä Istanbulin sopimuksen 58 artiklassa määrätään siitä, että lapsiin kohdistuneiden sukuelinten silpomisrikosten syyteoikeuden vanhentumisajan tulee jatkua niin kauan kuin on tarpeen kyseisen rikoksen vakavuuteen nähden, jotta asiaa koskeva oikeudenkäynti voidaan panna vireille sen jälkeen, kun uhri on tullut täysi-ikäiseksi. Istanbulin sopimuksen voimaansaattamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 155/2014 vp, s. 71/I–72/II) on katsottu, että voimassa olevat rikoslain säännökset koskien rikosoikeudellista vanhentumista täyttävät Istanbulin sopimuksen 58 artiklan asettamat velvoitteet. Lapsiin kohdistuvien sukuelinten silpomisrikosten katsottiin täyttävän lähtökohtaisesti törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja kun törkeän pahoinpitelyn vanhentumisaika on 20 vuotta rikoksen tekopäivästä laskettuna, uhri ehtii tulla täysi-ikäiseksi ennen rikoksen vanhenemista myös tilanteissa, joissa rikos on tehty lapsen ollessa hyvin pieni. Istanbulin sopimuksen voimaansaattamisen myötä vanhentumissäännöksiin ei siten tehty muutoksia. 

Lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten vanhentumisaikoja on arvioitava uudelleen NKV-direktiivin johdosta. NKV-direktiivin 13 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet säätääkseen vanhentumisajasta, jonka puitteissa muun ohella 3 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinta, niihin liittyvä syytteeseenpano, oikeudenkäynti ja niistä tuomitseminen on mahdollista riittävän pitkään sen jälkeen, kun kyseiset rikokset on tehty, jotta niitä voidaan torjua tehokkaasti. Vanhentumisajan on oltava oikeassa suhteessa kyseessä olevan rikoksen vakavuuteen nähden. Edelleen saman artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos uhri on lapsi, 3 artiklassa tarkoitettujen rikosten vanhentumisaika alkaa kulua aikaisintaan siitä, kun uhri on täyttänyt 18 vuotta.  

Vanhentumisaika määräytyy rikoslaissa rikoksesta säädetyn ankarimman rangaistuksen mukaan. Rangaistusasteikot taas määritetään niiden moitittavuuden eli rangaistusarvon mukaan. Moitittavuus on yhteydessä rikoksen vakavuuteen. Vanhentumisaikojen voidaan siten yleisesti katsoa olevan oikeassa suhteessa rikoksen vakavuuteen nähden. NKV-direktiivin näkökulmasta lapsiin sekä myös täysi-ikäisiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisrikosten vanhentumisaikojen voidaan katsoa olevan riittävät ja oikeassa suhteessa tämän rikoksen vakavuuteen nähden. Sen sijaan se, mistä syyteoikeuden vanhentumisaika lasketaan silloin, kun naisen sukuelinten silpomisrikos on kohdistunut lapseen, ei ole NKV-direktiivin velvoitteiden mukainen. Direktiivin velvoitteiden huomioon ottamiseksi on lapsiin kohdistuneiden naisen sukuelinten silpomisen ja naisen sukuelinten silpomisen valmistelurikoksen, siltä osin kuin kyse on tytön pakottamisesta tai taivuttamisesta alistumaan naisen sukuelinten silpomiseen, syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohta muutettava alkamaan siitä, kun asianomistaja on täyttänyt 18 vuotta. Muilta osin NKV-direktiivin velvoitteista koskien naisen sukuelinten silpomisrikoksen vanhentumista ei voida katsoa johtuvan muutostarvetta vanhentumista koskevaan lainsäädäntöön. Näiltä osin on perusteltua pitäytyä kansallisen vanhentumisjärjestelmän lähtökohdissa.  

Mitä nuoremmalle lapselle naisen sukuelinten silpominen on tehty, sitä vähemmän aikaa asianomistajalla on vielä täysi-ikäisyyden jälkeen saattaa asia tutkittavaksi. Siten erityinen syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohta voisi parantaa erityisesti sellaisten asianomistajien asemaa, joille sukuelinten silpominen on tehty hyvin nuorena. Tällöin myös hyvin nuorena lapsena rikoksen uhriksi joutuneella asianomistajalla olisi riittävästi aikaa täysi-ikäistymisen ja vanhempien riippuvaisuudesta irtautumisen jälkeen saattaa asia tutkittavaksi ja rikoksentekijät rikosoikeudelliseen vastuuseen. 

Tahallisten henkirikosten syyteoikeuden vanhentuminen  

Tahallisten henkirikosten vanhentumissääntelyn muuttamista on tarkasteltu aiemmissa lain esitöissä murhan osalta. Hallituksen esityksessä (HE 130/1972 vp, s. 2 ja 16) on ehdotettu, että rikokset, joista säädetty kovin rangaistus on elinkautinen vankeus, vanhentuisivat 25 vuodessa. Esityksessä todettiin, että tällaisten rikosten syyteoikeuden vanhentumista voidaan perustella samoin perustein kuin vanhentumissäännöksiä yleensä. Lakivaliokunta ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan katsoi, että törkeiden rikosten kohdalla yleinen oikeuskäsitys ei hyväksy toimenpiteistä luopumista pitkänkään ajan kuluttua ja murhan osalta tuskin koskaan. Lakivaliokunta totesi, että Suomessa on tälläkin hetkellä selvittämättömiä henkirikoksia, joihin ehdotettu 25 vuoden vanhentumisaika voisi tulla sovellettavaksi. Jos tällaiset rikokset selviäisivät 25 vuoden kuluttua rikoksentekemisestä, ei voitaisi hyväksyä, että rikoksentekijä voisi rangaistuksetta jatkaa elämäänsä yhteiskunnassa. Lisäksi lakivaliokunta katsoi, että murhan vanhentumattomuudella on suuri periaatteellinen merkitys, vaikka käytännössä sen merkitys kohdistuu harvinaisiin yksittäistapauksiin. (LaVM 15/1972 vp, s. 2/II). 

Myös rikosoikeuskomitea (komiteanmietintö 1976:72) ehdotti, ei kuitenkaan yksimielisesti, että törkeimpien rikosten vanhentumisaika voitaisiin määrätä pitkäksi, jopa 35-45 vuodeksi. Komitea arveli, että rikoksen vanhentuminen saattaisi helpottaa epäselväksi jääneiden rikosten selvittämistä tunnustuksen tai uusien todistajalausuntojen kautta, mikä saattaa olla suotavaa esimerkiksi syyttömästi epäiltyjen maineen puhdistamiseksi. 

Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä annetussa hallituksen esityksessä todettiin, että murha on edelleen syytä säilyttää vanhentumattomana rikoksena. Tätä perusteltiin samoin perustein kuin lakivaliokunnan mietinnössä vuodelta 1972. Lisäksi todettiin, että murhan vanhentumattomuudella on selvä vertauskuvallinen merkitys ja että selvittämättömät henkirikokset ovat vuosikymmenienkin jälkeen esillä julkisessa keskustelussa, mikä on osoitus niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. (HE 27/1999 vp, s. 16/I-II). Muiden tahallisten henkirikosten osalta aiemmissa lain esitöissä vanhentumissääntely ei ole ollut erityisesti esillä. 

Täytetty tappo vanhentuu 20 vuoden kuluessa seurauksen ilmenemispäivästä laskettuna. Täytetyn tapon syyteoikeuden säätämiselle vanhentumattomaksi järjestelmän perusratkaisuista poiketen on esitettävissä perusteita. Edellä mainitut tuomioistuinratkaisut osoittavat, että tahallinen henkirikos voi yksittäistapauksissa selvitä jopa vuosikymmenien jälkeen, ja oikeuskäytännön vanhin murhaa koskenut tapaus selvitettiin hieman alle 30 vuoden jälkeen teosta. Tämä oli mahdollista, koska murhasta voidaan saattaa vastuuseen aina, jos rikos selviää, koska murha on vanhentumaton. On oletettavaa, että myös tappo voisi siten olla selvitettävissä myöhemmin kuin 20 vuoden jälkeen. Huomioitavaa on lisäksi, että murhan ja tapon välinen rajanveto ei ole täysin selvää, ja sitä on useasti pohdittu korkeimmassa oikeudessa (viimeaikaisessa oikeuskäytännössä esim. KKO 2022:77; KKO 2022:48; KKO 2020:33). Tapossa kyse on toisen tahallisesta tappamisesta, joka kvalifioituu murhaksi, jos tappo tehdään 1) vakaasti harkiten, 2) erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, 3) vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen tai 4) tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä (RL 21:2). On mahdollista, että murhana syytetty teko katsottaisiin tuomioistuimessa täyttävän tapon tunnusmerkistön. Jos kyse olisi tapauksesta, jossa syyte olisi nostettu tappoa koskevan syyteoikeuden vanhentumisajan jälkeen, olisi tuomioistuimen hylättävä syyte vanhentuneena. 

Rikosoikeudellinen vanhentumisjärjestelmä on edellä mainituin tavoin katsottu vakiintuneeksi osaksi rikosoikeudellista järjestelmää. Kyse on hyvin toimivasta järjestelmästä, johon tulisi tehdä muutoksia vain harkitusti ja silloin, kun poikkeuksen säätämiselle on painavat perusteet. Pelkästään se, että jokin rikos on yksittäistapauksissa mahdollista selvittää vanhentumisajan päätyttyä, ei ole riittävä perustelu muuttaa vanhentumisjärjestelmää. Tällainen mahdollisuus nimittäin koskee kaikkia määräajassa vanhentuvia rikoksia. 

Tahallisista henkirikoksista, joiden syyteoikeus vanhenee, täytetyssä tapossa on kyse kuitenkin niin vakavasta rikoksesta, että olisi perusteltua tehdä poikkeus vanhentumisjärjestelmään. Täytetyn tapon osalta voidaan katsoa, ettei rikoksen hyvitystarve vähene ajan saatossa. Kyse on arvokkaimpaan oikeushyvään, henkeen, kohdistuvasta tahallisesta rikoksesta, johon ei liity lieventäviä asianhaaroja. Tappo on tahallisen henkirikoksen perustekomuoto ja murha on tapon törkeä tekomuoto. Sen, arvioidaanko tahallinen tappo poikkeuksellisen törkeästi toteutetuksi ja näin murhan tunnusmerkistön täyttäväksi, ei tulisi vaikuttaa syyteoikeuden vanhentumisaikaan. Täytetystä taposta tulisi voida saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ilman, että vanhentumista koskevat säännökset asettaisivat tälle estettä. Myös Ruotsissa murha sekä tappo ovat vanhentumattomia rikoksia. Norjassa ja Tanskassa ei ole erillisiä säännöksiä murhalle ja tapolle vaan tappoa koskeva säännös kattaa nämä molemmat. Sekä Norjassa että Tanskassa tappo on vanhentumaton rikos.  

Ajan myötä voi olla mahdollista, että uusia todisteita epäillyn syyllisyyden tueksi ilmestyy tai esimerkiksi aiemmin kadonneeksi luullun henkilön ruumis löydetään. Sitä, milloin tällainen merkittävä seikka kävisi ilmi, on mahdotonta arvioida etukäteen. On siten perustellumpaa, että täytetty tappo muutettaisiin vanhentumattomaksi rikokseksi kuin että syyteoikeuden vanhentumisaikaa pidennettäisiin. Tällöin vanhentumisaika ei myöskään muodostuisi milloinkaan ongelmalliseksi tilanteissa, joissa murhana syytetty teko katsottaisiin tuomioistuimessa täyttävän tapon tunnusmerkistön ja todettaisiin syyteoikeuden vanhentuneen. Murhan vanhentumattomuuden perusteluna on esitetty sen suuri periaatteellinen merkitys (LaVM 15/1972 vp, s. 2/II). Samanlainen perustelu voidaan esittää täytetyn tapon osalta. Murha säilyisi kuitenkin edelleen rikoslakimme törkeimpänä rikoksena, joka kohdistuu yksittäiseen henkilöön, sillä vain murhasta voidaan tuomita elinkautiseen vankeusrangaistukseen. 

Sen sijaan tapon yrityksen tai muiden tahallisten henkirikosten, eli surman ja terroristisessa tarkoituksessa tehdyn surman osalta ei ole samanlaista painavaa syytä tehdä poikkeusta vanhentumisjärjestelmästä. Rikoksen yritykset vanhenevat samojen sääntöjen mukaan kuin täytetyt teot. Näin ollen tapon yritys vanhenee 20 vuodessa. Tapon yritys ei ole yhtä vakava rikos kuin täytetty tappo, ei uhrin eikä yhteiskunnan näkökulmasta. Tapon yrityksestä tuomitaan lievempi rangaistus. Tapon yrityksen osalta rikoksen selvittämiseen ei lähtökohtaisesti liity samanlaisia vaikeuksia kuin täytetyssä tapossa, jossa esimerkiksi uhrin ruumiin piilottaminen tai hävittäminen voi olla esitutkintaa hankaloittava seikka ja jossa vasta ruumiin löytymisen myötä voidaan todeta kyseessä olevan henkirikos. Tapon yrityksessä rikoksen uhri jää henkiin ja voi edesauttaa rikoksen selvittämistä. Lisäksi tapon yrityksessä teon rikosoikeudellinen arviointi tapahtuu usein suhteessa (törkeään) pahoinpitelyyn. Arvioitavana on se, onko (törkeässä) pahoinpitelyssä ollut kyse tarkoituksesta tappaa tai onko tekijä pitänyt kuolemaa menettelynsä varmana tai ainakin varsin todennäköisenä seurauksena. Tällöin rajanvedon osalta merkityksellistä olisi myös näiden rikosten vanhentumisaika. Myös Norjassa vain täytetty tappo on vanhentumaton rikos ja tapon yritys vanhenee yleisten vanhentumissääntöjen mukaan. Tapon yrityksen osalta ei ole esitettävissä sellaisia perusteita, että sen osalta tulisi tehdä muutosta vanhentumisjärjestelmään.  

Surmassa on kyse lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdystä tahallisesta henkirikoksesta. Tällöin toisen surmaamista voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden vähemmän moitittavana. Rikoslain 21 luvun 3 §:n mukaan, jos tappo, huomioon ottaen rikoksen poikkeukselliset olosuhteet, rikoksentekijän vaikuttimet tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty, rikoksentekijä on tuomittava surmasta vankeuteen vähintään neljäksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Lain esitöiden (HE 94/1993 vp, s. 94/II) mukaan poikkeuksellisina olosuhteina kysymykseen voisivat tulla pakkotilaa muistuttavat tai lähellä olevat tilanteet sekä toisen surmaaminen koetun poikkeuksellisen järkytyksen vuoksi ilman, että tekijän syyntakeisuuden katsottaisiin vähentyneen. Surmaksi voidaan katsoa myös säälistä tapahtuneet henkirikokset, kuten pyynnöstä surmaaminen. Surma on tarkoitettu sovellettavaksi erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa (HE 94/1993 vp, s. 94/I-II ja LaVM 22/1994 vp, s. 11–12), eikä sitä käytännössä sovelleta kuin yksittäisiä kertoja vuodessa. Poliisin tietoon tulleita surmia vuosina 2013–2022 on tilastoitu vain yksi (Rikollisuustilanne 2022, s. 20). Tilastokeskuksen oikeustilastojen mukaan vuosina 2018–2022 surmasta on tuomittu yhteensä 4 kertaa. Terroristisessa tarkoituksessa tehtyä surmaa ei ole oikeuskäytännössä sovellettu. Käytännön syiden vuoksi surman vanhentumisaikaa ei ole tarvetta muuttaa. Surman osalta ei muutoinkaan ole painavaa perustetta muuttaa sitä koskevaa syyteoikeuden vanhentumisaikaa ottaen huomioon surmaan liittyvät lieventävät asianhaarat ja poikkeukselliset olosuhteet, joissa surma voi tulla sovellettavaksi. Surmaa koskevan syyteoikeuden vanhentumisajan pidentämistä ei voida näin ollen pitää perusteltuna eikä syyteoikeuden vanhentumattomuutta voida myöskään perustella periaatteellisella merkityksellä. 

Syyteoikeuden vanhentumisaikaan tehtävillä muutoksilla on vaikutus rangaistuksen tuomitsemisen estävään vanhentumiseen (RL 8:6). Jos täytetyn tapon syyteoikeus muutetaan vanhentumattomaksi, on sama muutos tehtävä rangaistuksen tuomitsemisen estävän vanhentumisen osalta. Rikosoikeudelliseen vanhentumiseen liittyvään kolmanteen ulottuvuuteen, rikoslain 8 luvun 10 §:n mukaiseen tuomitun vankeusrangaistuksen raukeamiseen sen sijaan ei ole käytännön tarvetta. Tiedossa ei ole yhtään tapausta, jossa tahallisesta henkirikoksesta tuomittu lainvoimainen rangaistus olisi vanhentunut ennen kuin se on saatu pantua täytäntöön.  

2.8.4  Lapsensurma

Lapsensurmaa koskevan erillissäännöksen tausta liittyy lainsäädännön suhtautumiseen tämän rikoksen tekijöihin. Kyse on siitä vaikutuksesta, joka synnytyksellä voi olla synnyttäjään. Synnytyksestä voi johtua uupumus tai ahdistus, joka saa synnyttävän henkilön surmaamaan lapsensa. Kuten lain esitöissä (HE 94/1993 vp, s. 95/I) mainitaan, tunnetaan aivan erityinen taudin luonteinen tila, jossa nainen kohta synnytyksen jälkeen surmaa lapsensa. Tilaan liittyy myös hormonaalisia muutoksia.  

Lapsensurmaa koskevan erillissäännöksen on jo aikaisemmin arvioitu olevan tarpeeton, koska synnyttämisen aiheuttamat psyykkiset rasitustilat voidaan ottaa huomioon syyntakeisuutta arvioitaessa (Rikosoikeuskomitean mietintö 1976, s. 267 ja HE 94/1993 vp, s. 95/I). Erillissäännös haluttiin kuitenkin säilyttää, sillä rikosnimellä ja teon lievemmällä rangaistavuudella katsottiin olevan olennainen merkitys rikokseen pääsääntöisesti syyllistyneiden hyvin nuorien äitien tulevaisuuden kannalta. (HE 94/1993 vp, s. 95/I). 

Tällaista perustelua ei voida enää pitää tarkoituksenmukaisena eikä lapsensurmaa koskevalle erillissäännökselle voida katsoa olevan perusteltua tarvetta. Käytännössä säännöstä sovelletaan vain hyvin harvoin. Erillissäännöksen säilyttämistä ei voida perustella rikosnimikkeen merkityksellä tekijälle. Myöskään erityinen lievempi rangaistussäännös ei ole vastasyntyneen lapsen hengen suojaamisen kannalta perusteltavissa. Vastasyntyneen lapsen henkeä tulisi suojata samoilla yleisillä tahallisia henkirikoksia koskevilla rangaistussäännöksillä kuin varttuneempienkin henkeä. Tekijälle synnytyksestä aiheutunut uupumuksen tai ahdistuksen tila, josta johtuen hän surmaa lapsensa, voidaan lähtökohtaisesti ottaa huomioon syyntakeisuusarvioinnissa.  

Syyntakeisuutta koskevat säännökset ovat rikoslain 3 luvun 4 §:ssä. Rangaistusvastuun edellytyksenä on syyntakeisuus (RL 3:4.1). Tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt. (RL 3:4.2). Pykälän 3 momentissa säädetään alentuneesta syyntakeisuudesta. Sen mukaan, jollei tekijä ole syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut, on rangaistusta määrättäessä otettava huomioon, mitä 6 luvun 8 §:n 3 ja 4 momentissa säädetään. 

Rikoslain 6 luvun 8 §:ssä säädetään rangaistusasteikon lieventämisestä. Alentuneesti syyntakeiselle voidaan 3 momentin mukaisesti tuomita vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärä, paitsi jos rikoksesta voi seurata elinkautinen vankeus, silloin vähimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Käytettävissä olevaan enimmäisrangaistukseen alentunut syyntakeisuus ei vaikuta. Lain esitöiden (HE 44/2002 vp, s. 61/II–62/I) mukaan on katsottu, että alentuneesti syyntakeisen teossa voi vähäisestä syyllisyydestä huolimatta olla sellaisia piirteitä, ettei kokonaisarvostelun perusteella ole aihetta lievempään kohteluun. Alentuneesti syyntakeiselle tekijälle tuomioistuin voi myös määrätä rangaistukseksi vankeuden sijasta sakkoa, jos siihen on erityisen painavia syitä ja kyse on rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi (RL 6:8.4). 

Lapsensurmasäännöksen tarkoittamassa synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa ja ahdistuksessa voi olla kyse synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja erityisesti lapsivuodepsykoosista. Nämä voidaan katsoa rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 tai 3 momentin tarkoittamiksi mielenterveyden häiriöiksi.  

Sen lisäksi, että synnytyksestä johtuneet psyykkiset rasitustilat voidaan ottaa huomioon syyntakeisuutta arvioitaessa, sovellettavaksi voivat tapauksesta riippuen tulla eräät rikoslain 6 luvun 6–8 §:n lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet sekä rangaistusasteikon lieventäminen. Näin lapsensurmaa vastaavissa tilanteissa lievempi rangaistavuus voi edelleen toteutua, vaikka tahalliseen henkirikokseen sovellettaisiin yleissäännöksinä tappoa, murhaa ja surmaa.  

Lisäksi on syytä ottaa huomioon rikoslaissa omaksuttu lainsäädäntötekniikka, jossa lähtökohtana ovat yleisluontoiset rangaistussäännökset. Niitä puoltavana perusteena voidaan pitää sitä, että ne ovat lähtökohtaisesti erillissäännöksiä joustavampia yhteiskunnan muuttuessa, mikä lisää rikosoikeuden ennakoitavuutta. Lähtökohtana on siten soveltaa yleistä säännöstä, jos erillissäännökselle ei ole mitään erityistä syytä ja osoitettua tarvetta. Murhaa, tappoa ja surmaa koskevat rangaistussäännökset ovat tahallisia henkirikoksia koskevia yleisiä säännöksiä, ja lapsensurmaa koskeva rangaistussäännös on erillissäännös. Lapsensurmaa koskevalla säännöksellä on historiallinen tausta, mutta nykypäivänä sen voidaan todeta muodostuneen tarpeettomaksi. Myös Norjassa ja Saksassa lapsensurmaa koskevat rikoslain erillissäännökset on kumottu. Lapsensurmaa vastaavassa tilanteessa voidaan soveltaa yleisiä tahallisia henkirikoksia koskevia säännöksiä sekä rangaistusvastuuseen ja rangaistuksen määräämiseen liittyviä säännöksiä, eikä erillissäännökselle ole tarvetta. 

2.8.5  Kärsimyksen korvaaminen naisen sukuelinten silpomisrikoksissa

Rikoksen tekijä on vahingonkorvauslain mukaisessa korvausvastuussa uhrille aiheutuneesta vahingosta. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella uhri on oikeutettu kärsimyskorvaukseen myös silloin, kun vahinko on aiheutettu tavallisella pahoinpitelyllä, mutta rikosvahinkolain 9 §:n mukaiseen kärsimyskorvaukseen uhri ei olisi oikeutettu. Rikosvahinkolain korvauksissa on kyse Valtiokonttorin toissijaisesti maksamista korvauksista. Muiden rikosvahinkolain perusteella maksettavien korvausten saaminen ei riipu siitä, pidetäänkö rikosta törkeänä vai perusmuotoisena pahoinpitelynä. Näitä korvauksia ovat hoitokulut, ansionmenetys, tilapäinen haitta ja pysyvä haitta. 

Naisen sukuelinten silpomisen törkeimmät tekomuodot voidaan katsoa lähtökohtaisesti täyttävän törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja ne ovat siten voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti kärsimyskorvaukseen oikeuttavia tekoja oli kyse vahingonkorvauslain tai rikosvahinkolain mukaisesta kärsimyksen korvaamisesta. Tätä lievemmät naisen sukuelinten silpomisen tekomuodot, jotka nykyisin katsotaan perusmuotoisiksi tai sitä lievemmiksi pahoinpitelyiksi eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti oikeuta rikosvahinkolain mukaiseen kärsimyskorvaukseen. Naisen sukuelinten silpomisessa on kuitenkin kyse erityisen vakavasta henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksesta, ja siitä tulisi olla oikeus kärsimyskorvaukseen rikosvahinkolain mukaan myös tilanteissa, joissa silpominen ei täytä törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistöä. Koska törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan valmistelurikoksen osalta ei ole säädetty rikosvahinkolaissa kärsimyksen korvaamisesta, ei tällaista ole tarvetta ulottaa myöskään naisen sukuelinten silpomisen valmisteluun. 

Jos naisen sukuelinten silpomisrikos on tehty muualla kuin Suomessa, vahingon korvaaminen rikosvahinkolain perusteella edellyttää lain 3 §:n 2 momentin mukaista tapauskohtaista arviointia. Kyseistä 2 momenttia ei perustella voimassa olevan rikosvahinkolain esitöissä. Kyseinen kohta lisättiin aiemmin voimassa olleeseen rikosvahinkolakiin (935/1973) silloisen 2 a §:n 2 momentiksi ja se on nykyisessä laissa saman sisältöinen. Kyseistä muutosta koskeneissa lain esitöissä (HE 115/1998 vp, s. 7) todetaan, että eräissä tapauksissa korvauksen maksaminen valtion varoista olisi perusteltua rikoksentekijän ja rikoksen kohteena olkeen henkilön välisen suhteen läheisyyden vuoksi. Tällä perusteella korvaus voisi tulla suoritettavaksi erityisesti perheväkivallalla aiheutetuista henkilövahingoista. Silpomisrikokset ovat rikostyyppinä rinnastettavissa esitöissä mainittuihin perheväkivaltarikoksiin. 

4.1.1  Naisen sukuelinten silpominen

Esityksen mukaan naisen tai tytön sukuelimen tahallinen vahingoittaminen säädettäisiin rangaistavaksi erillisellä rikoslain 21 lukuun lisättävällä 6 b §:llä. Pykälän mukaan naisen tai tytön ulkoisen sukuelimen poistaminen kokonaan tai osittain tai sen muu vahingoittaminen rangaistaisiin naisen sukuelimen silpomisena, josta rangaistukseksi voitaisiin tuomita vankeutta yhdestä kymmeneen vuotta. Myös yritys olisi rangaistava.  

Naisen sukuelimen silpominen ei näin ollen tulisi enää rangaistavaksi pahoinpitelynä tai törkeänä pahoinpitelynä, vaan sitä koskisi erityinen rangaistussäännös, jonka piiriin kuuluisivat kattavasti eriasteiset silpomisteot. Säännös olisi näin ollen erityissäännös suhteessa pahoinpitelyä koskeviin rangaistussäännöksiin. Se myös selkeyttäisi oikeustilaa erityisesti silpomisen lievimpien muotojen osalta, jotka nyt lähtökohtaisesti kuuluisivat säännöksen soveltamisalaan. 

Säännöksen olisi tarkoitus koskea kaikkia henkilöitä, joilla on naispuoliset sukuelimet, riippumatta heidän juridisesta sukupuolestaan. 

Rangaistavuuden ulkopuolelle rajattaisiin toimenpiteet, joille on hyväksyttävä lääketieteellinen peruste tai joihin täysivaltainen henkilö hakeutuu itse laillisen palveluntarjoajan luokse.  

Henkilön suostumuksella ei voitaisi oikeuttaa silpomistekoa eikä huoltaja voisi antaa huollettavansa puolesta suostumusta tällaiseen tekoon.  

Teon osalta ei myöskään edellytettäisi kaksoisrangaistavuutta, kuten ei tälläkään hetkellä. 

Säännös vertautuisi hyvin pitkälle muissa pohjoismaissa ja Saksassa voimassa olevaan lainsäädäntöön.  

4.1.2  Naisen sukuelinten silpomisen valmistelu

Esityksen mukaan naisen sukuelinten silpomisen valmistelu säädettäisiin rangaistavaksi erillissäännöksellä nimenomaisesti ja nykyiset vähäiset lainsäädäntöaukot täyttäen. Tämä erillissäännös lisättäisiin rikoslain henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevaan 21 lukuun uutena 6 c §:nä.  

Pykälän 1 momentin mukaan naisen sukuelinten silpomisen valmistelusta tuomittaisiin se, joka 6 b §:ssä tarkoitetun naisen sukuelinten silpomisen tekemistä varten 1) menettelee jollakin rikoslain 21:6 a §:n mukaisen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevan säännöksen mukaisista tekotavoista eli 6 a §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla, 2) vie naisen tai tytön ulkomaille tai 3) pakottaa tai taivuttaa naista tai tyttöä alistumaan 6 b §:ssä tarkoitettuun tekoon. Teosta tuomittaisiin vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään viideksi vuodeksi.  

NKV-direktiivissä ei ole kyse vain tytön vaan myös naisen pakottamisesta tai järjestämisestä alistumaan silvottavaksi. Sen sijaan hallitusohjelmakirjauksessa ulkomaille vieminen koskee vain tyttöjä. Koska ulkomaille vieminen ei eroa alistumaan pakottamisesta tai järjestämisestä siinä määrin, että olisi perusteltua rajoittaa ulkomaille vieminen koskemaan vain tyttöjä, esityksessä ehdotetaan, että myös ulkomaille viemistä koskeva tekotapa koskisi tyttöjen lisäksi naisia ottaen huomioon sen, että alistumaan järjestäminen tai pakottaminen on NKV-direktiivin velvoitteiden vuoksi ulotettava koskemaan myös naisia. Esityksessä ehdotetaan lisäksi NKV-direktiivin sisältämän ”järjestää” –sanan sijaan sanan ”taivuttaa” käyttämistä, sillä tämä olisi rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän täsmällisyysvaatimuksen kannalta perusteltu ilmaisu.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevan rikoslain 21:6 a §:n 2 momenttia vastaavasti siitä, että jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momenttia ei kuitenkaan sovelleta.  

Naisen sukuelinten silpomisen valmistelua koskeva uusi rikoslain 21 luvun 6 c § olisi erityissäännös suhteessa rikoslain 21:6 a §:n mukaiseen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmisteluun ja eroaisi siitä valmistelun kohteena olevan päärikoksensa ja sisältämiensä uusien tekotapojen eli 1 momentin 2 kohdan mukaisen naisen tai tytön ulkomaille viemisen ja 3 kohdan mukaisen naisen tai tytön sukuelinten silpomiseen alistumaan pakottamisen tai taivuttamisen osalta sekä ankaramman rangaistusasteikkonsa osalta.  

Naisen sukuelinten silpomisen valmistelun osalta ei edellytettäisi kaksoisrangaistavuutta. 

4.1.3  Rikosoikeudellinen vanhentuminen

Esityksessä ehdotetaan, että alle 18-vuotiaaseen henkilöön kohdistuneen naisen sukuelinten silpomisen ja rikoslain 21 luvun ehdotetun 6 c §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun rikoksen syyteoikeuden vanhentumisaika alkaisi siitä, kun asianomistaja on täyttänyt 18 vuotta. Ehdotuksessa on tältä osin kyse NKV-direktiivin velvoitteiden täyttämisestä. Lisäksi ehdotuksen mukainen sääntely tukisi Istanbulin sopimuksen 58 artiklan mukaisen velvoitteen huomioon ottamista kansallisessa vanhentumislainsäädännössä entistä paremmin. Sen sijaan rikoslain 21 luvun ehdotetun 6 c §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut rikokset vanhentuisivat yleisten rikosoikeudellista vanhentumista koskevien säännösten mukaan myös silloin, kun ne ovat kohdistuneet alle 18-vuotiaaseen henkilöön. 

Muutos toteutettaisiin muuttamalla rikoslain 8 luvun 2 §:n 3 momenttia niin, että siinä säädettäisiin kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön kohdistuneen naisen sukuelinten silpomisen ja 21 luvun ehdotetun 6 c §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun naisen sukuelinten silpomisen valmistelun syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohdan poikkeuksesta. Samalla nykyinen 3 momentti ehdotetaan siirrettäväksi sellaisenaan pykälän 4 momentiksi. Muutoksen tekeminen 8 luvun 2 §:ään kohdistuisi suoraan myös rangaistuksen tuomitsemisen estävään vanhentumiseen (RL 8:6), koska rikoslain 8 luvun 6 §:n 2 momentissa viitataan ajan kulumisen osalta saman luvun 2 §:ssä mainittuun päivään. 

Lisäksi esityksessä ehdotetaan täytetyn tapon syyteoikeuden ja rangaistuksen tuomitsemisen estävästä vanhentumisesta luopumista.  

Muutos toteutettaisiin lisäämällä rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momenttiin uusi virke, jonka mukaan syyteoikeus ei vanhentuisi myöskään, jos kysymyksessä on täytetty tappo. Syyteoikeuden vanhentumista koskevaan sääntelyyn tehtävillä muutoksilla on yhteys rikoslain 8 luvun 6 §:ään, jossa säädetään rangaistuksen tuomitsemisen estävästä vanhentumisesta. Pykälän 1 momentin mukaan oikeus tuomita rangaistus 1 §:n 1 momentissa tarkoitetusta rikoksesta ei vanhennu. Kun muutos täytetyn tapon syyteoikeuden vanhentumisesta luopumisesta tehtäisiin rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momenttiin, muutos kohdistuisi suoraan myös rangaistuksen tuomitsemisen estävään vanhentumisaikaan. Tällöin täytetyn tapon osalta myöskään oikeus tuomita rangaistus ei vanhentuisi. Ehdotuksen myötä täytetty tappo olisi jatkossa vanhentumaton rikos. 

Tapon yrityksen osalta syyteoikeuden vanhentumista ei ehdoteta muutettavaksi. Tapon yrityksen syyteoikeuden vanhentumiseen sovellettaisiin jatkossakin rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin mukaista vanhentumisaikaa. 

4.1.4  Lapsensurmaa koskevan rangaistussäännöksen kumoaminen

Lisäksi esityksessä ehdotetaan lapsensurmaa koskevan säännöksen kumoamista tarpeettomana. Ehdotuksella ei ole tarkoitus poistaa säännöksessä tarkoitetun teon rangaistavuutta. Lapsensurmaa vastaavaan tekoon sovellettaisiin jatkossa rikoslain tahallisia henkirikoksia koskevia yleisiä säännöksiä. Muutoksen tarkoituksena ei myöskään ole lähtökohtaisesti ankaroittaa lapsensurmaa vastaavista teoista tuomittavia rangaistuksia. Ehdotetulla muutoksella ei siten olennaisesti muuteta vallitsevaa oikeustilaa, vaan selkeytetään rikoslakia. 

4.1.5  Kärsimyksen korvaaminen naisen sukuelinten silpomisrikoksissa

Esityksessä ehdotetaan, että rikosvahinkolain 9 §:n mukaista kärsimyksen korvaamisen soveltamisalaa laajennettaisiin koskemaan ehdotettua naisen sukuelinten silpomista ja sen yritystä.  

5.1.1  Naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomista ja sen valmistelua koskevat vaihtoehdot

Eduskunnan kirjelmässään EK 44/2020 vp edellyttämä naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen säätäminen rangaistavaksi nykyistä selkeämmin on toteutettavissa ainoastaan lainsäädäntötoimin. Sama koskee pääministeri Orpon hallituksen ohjelmaan kirjattua tavoitetta kriminalisoida alaikäisen tytön vieminen ulkomaille silvottavaksi. Tästä huolimatta kriminalisoinnit eivät korvaa muilla keinoin toteutettavaa tietoisuuden lisäämistä naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen kiellettyisyydestä ja sen haitoista. Tehokas puuttuminen mainittuun ilmiöön edellyttää myös rikostorjuntaa ja terveydenhuollon toimia.  

Oikeusministeriön asettama työryhmä käsitteli toimikaudellaan 27.5.2021–30.11.2022 laajasti erilaisia vaihtoehtoja naisen ja tytön sukuelinten silpomista koskevan lainsäädännön selkeyttämiseksi (ks. Oikeusministeriön julkaisuja – Mietintöjä ja lausuntoja 2023:6).  

Työryhmän tarkastelemat päävaihtoehdot voidaan jakaa erilaisiin malleihin sen mukaan, kuinka kattavasti ne koskevat silpomisen eri muotoja ja ovatko ne sukupuolineutraaleja vaiko sukupuolispesifejä. Kaikkien mallien osalta työryhmä havaitsi lainsäädännöllisiä haasteita, joista merkittävimmät liittyvät yhdenvertaisuuteen sekä silpomista koskevaan määritelmään.  

Ensimmäinen työryhmän tarkastelema malli perustuisi sukupuolineutraalille säännökselle, joka kattaisi kaikki vähäistä vakavammat silpomisteot. Mallin etuna olisi sen mahdollistama eri sukupuolten yhdenvertainen kohtelu esimerkiksi uskonnollisesta tai kulttuurisesta taustasta riippumatta, sillä rangaistavuus pohjautuisi ensisijaisesti teosta sukuelimelle aiheutuvaan vahinkoon. Suurimmat ongelmat liittyisivät vakavaa lievemmän sukuelimen vahingoittamisen rangaistavuuteen, miltä osin malli ei juuri lainkaan selkeyttäisi nykytilaa.  

Toinen tarkasteltu malli olisi pelkästään naisia ja tyttöjä koskeva ja kattaisi kaikki vähäistä vakavammat sukuelimen vahingoittamisteot. Työryhmä näki mallissa haasteita erityisesti perustuslain takaaman yhdenvertaisen kohtelun osalta, mitä ilmentää myös rikoslain vakiintunut sukupuolineutraali lainkirjoittamisen tapa. Työryhmä ei kuitenkaan pitänyt tällaisen mallin mukaisen rangaistussäännöksen säätämistä mahdottomana, mikäli katsottaisiin, että on olemassa erityisiä, hyväksyttäviä syitä suojata nimenomaan naisia ja tyttöjä säännönmukaisesti pelkästään heihin kohdistuvilta oikeudenloukkauksilta. Mallin suurin ongelma olisi, että se ei lähtökohtaisesti muuttaisi nykyistä oikeustilaa, sillä vähäistä vakavammat silpomisteot ovat jo nyt pahoinpitelynä rangaistavia. Suurin etu puolestaan olisi, että tämä vaihtoehto korostaisi naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen moitittavuutta. 

Kolmantena vaihtoehtona työryhmä tarkasteli mallia, joka kattaisi kaikki sukuelinten silpomisen muodot. Tämän vaihtoehdon etuna työryhmä piti sitä, että se kattaisi hyvin laajalti eri tekomuotoja. Säännös voitaisiin kirjoittaa sukupuolineutraalisti, sukupuolispesifisti tai ainoastaan lapsia koskien. Työryhmä ei kuitenkaan tältä osin ottanut kantaa sukupuolispesifiin tai sukupuolineutraaliin vaihtoehtoon. Niiden ongelmat olisivat kuitenkin pitkälti samat kuin jo edellä esitetyt. Sen sijaan kaikki tekomuodot kattava, ainoastaan lapsia koskeva säännös olisi työryhmän näkemyksen mukaan selkeä ja parantaisi lasten oikeusturvaa, kun kaikki ilman lääketieteellistä syytä tehdyt lasten sukuelimiä vahingoittavat teot olisivat selkeästi rangaistavia. Tällainen lapsia koskeva malli ei kuitenkaan selkeyttäisi oikeustilaa aikuisten naisten sukuelinten silpomisen osalta. 

Lisäksi työryhmä tarkasteli mallia, joka kattaisi vain sukuelimen vahingoittamisen vakavat muodot ja olisi joko sukupuolineutraali tai sukupuolispesifi. Mallin haittapuolena olisi se, että sen ulkopuolelle jäisi laaja määrä tekoja, joiden voidaan katsoa vahingoittavan sukuelimiä vakavaa vähäisemmin. Haasteita liittyisi myös vakavan ja sitä lievemmän vahingoittamisen arviointiin. Malli kuitenkin korostaisi sukuelimiä vakavasti vahingoittavien tekojen rangaistavuutta. Säännösvaihtoehdon hyvinä puolina työryhmä piti myös sen soveltamisalan selkeyttä. Säännös ei kuitenkaan juridisesti juuri selkeyttäisi silpomisen rangaistavuutta. Lisäksi se voisi vahvistaa erheellistä mielikuvaa siitä, että ainoastaan vakavat sukuelimen vahingoittamisen muodot olisivat rangaistavia.  

Työryhmä tarkasteli myös säännösvaihtoehtoa, jonka mukaisesti rangaistavaa olisi sukuelimen vahingoittaminen siten, että teon tarkoituksena olisi vahingoittaa toisen terveyttä tai seksuaalisuutta. Säännös voitaisiin kirjoittaa sukupuolineutraalisti tai sukupuolispesifisti. Säännöksen etuna työryhmä piti sitä, että se mukailisi silpomisen yleiskielistä määritelmää, jonka mukaan silpominen on aina naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen taustalla on halu kontrolloida tai vahingoittaa tytön tai naisen seksuaalisuutta. Säännös selkeyttäisi siten oikeustilaa määrittelemällä silpomisen selkeästi teoksi, jonka motiivina olisi terveyden tai seksuaalisuuden vahingoittaminen. Työryhmä katsoi kuitenkin, että mikäli vahingoittamisen motiivia ei sidottaisi objektiivisesti havaittaviin seikkoihin, kuten yhteisön seksuaalista käyttäytymistä koskeviin sääntöihin, olisi tarkoitustahallisuuden toteen näyttäminen hyvin haastavaa. Lisäksi työryhmä piti tällaista tekijän motiivin osoittamista edellyttävää sääntelyä ongelmallisena rikosoikeudellisten kriminalisointiperiaatteiden kannalta. 

Työryhmä käsitteli myös vaihtoehtoa, jonka mukaan rangaistavaa olisi tytön tai naisen sukuelimeen kajoaminen silloin, kun teon tarkoituksena olisi silpomisperinteen jatkaminen. Tällaisen säännöksen etuna työryhmä piti sen selkeyttä. Säännös huomioisi laajasti erilaiset naisen tai tytön sukuelimiin tehdyt teot, mikäli ne olisi tehty silpomisperinteen harjoittamiseksi. Säännös näin selkeyttäisi nykyistä oikeustilaa vähäisempien tekojen osalta ja antaisi myös selvän viestin siitä, että tyttöjen sukuelinten silpomisen perinne on tuomittavaa itsessään ja rangaistavaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia siitä tytölle aiheutuu. Ongelmana työryhmä näki tässä vaihtoehdossa sen, että säännökseen sisältyisi silpomisperinteen harjoittamisen edellytys, jollaista ei sisälly muiden vertailumaiden tai kansainvälisten sopimusten legaalimääritelmiin. Silpomisperinteen olemassaolo voisi työryhmän arvion mukaan olla haastavaa näyttää toteen oikeuskäytännössä. Lisäksi laillisuusperiaatteen vuoksi ”silpomisperinne” tulisi tarkasti määritellä lain perusteluissa.  

Työryhmä ei päätynyt esittämään muutoksia rikoslakiin silpomisen rangaistavuuden selkeyttämiseksi.  

5.1.2  Lapseen kohdistuneen naisen sukuelinten silpomisrikoksen syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohta

Vaihtoehtona olisi, että kaikkien rikoslain 21 luvun ehdotetun 6 c §:n 1 momentin eri kohtien naisen sukuelinten silpomisen valmistelurikosten tekotapojen, jotka kohdistuvat alle 18-vuotiaaseen henkilöön, syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohta alkaisi siitä, kun asianomistaja on täyttänyt 18 vuotta. Esityksessä on päädytty ehdottamaan erityistä syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohtaa naisen sukuelinten silpomisen valmistelurikoksen osalta vain siltä osin, kun kyse on tytön pakottamisesta tai taivuttamisesta alistumaan naisen sukuelinten silpomiseen. Tämän taustalla on NKV-direktiivin asettamien velvoitteiden huomioon ottaminen. Suomessa ei ole käytännön tarvetta ulottaa erityistä syyteoikeuden vanhentumisajan alkamisajankohtaa muihin naisen sukuelinten silpomisen valmistelurikoksen muotoihin. Rikoslain 21 luvun ehdotetun 6 c §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdissa on kyse NKV-direktiiviä laajemmasta kansallisesta sääntelystä, johon on perusteltua soveltaa yleisiä vanhentumissääntöjä.  

5.1.3  Tahallisen henkirikoksen syyteoikeuden vanhentumista koskevat vaihtoehdot

Hallitusohjelman mukaisesti tarkoitus on ollut selvittää tahallisten henkirikosten syyteoikeuden vanhentumisajan pidentämistä tai siitä luopumista ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Edellä mainituin syin esityksessä on päädytty ehdottamaan muutosta vain täytetyn tapon syyteoikeuden vanhentumisen osalta. Tältä osin esityksessä ehdotetaan täytetyn tapon syyteoikeuden vanhentumisesta luopumista. Vaihtoehtoisena sääntelymuutoksena on arvioitu täytetyn tapon syyteoikeuden vanhentumisajan pidentämistä sekä syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista. 

Esityksessä ehdotetulle lakiehdotukselle vaihtoehtoisena sääntelynä olisi pidentää täytetyn tapon syyteoikeuden vanhentumisaikaa esimerkiksi 30 vuoteen sen sijaan, että syyteoikeuden vanhentumisesta luovuttaisiin. Esityksessä on päädytty ehdottamaan syyteoikeuden vanhentumattomuutta, koska ehdotuksen tarkoituksena on varmistaa, etteivät vanhentumista koskevat säännökset aseta estettä rikosoikeudelliseen vastuuseen saattamiseen täytetystä taposta. Tältä osin on huomioitu, että rikos voi olla selvitettävissä pitkänkin ajan kuluttua. Täytetyn tapon tilanteessa ei lähtökohtaisesti ole kyse siitä, että aika ei olisi riittävä rikoksen saattamiseksi viranomaiskäsittelyyn. Tällaista perustelua on käytetty lähinnä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten syyteoikeuden vanhentumisen pidentämisen osalta (ks. HE 45/2001 vp, s. 15/II–16/I). Täytetyssä tapossa kyse on pikemmin siitä, että rikosta ei ole kyetty esitutkinnassa selvittämään ennen vanhentumisajan päättymistä. Ajan myötä voi olla kuitenkin mahdollista, että uusia todisteita epäillyn syyllisyyden tueksi ilmestyy tai esimerkiksi aiemmin kadonneeksi luullun henkilön ruumis löydetään. Sitä, milloin tällainen merkittävä seikka kävisi ilmi, on mahdotonta arvioida etukäteen. On siten perustellumpaa, että syyteoikeuden vanhentumisajasta luovutaan kuin että syyteoikeuden vanhentumisaikaa pidennettäisiin.  

Sääntelytekniikan osalta syyteoikeuden vanhentumisajan pidentäminen edellyttäisi lisäksi muutoksen tekemistä rikoslain 8 luvun 6 §:ään, joka koskee rangaistuksen tuomitsemisen estävää vanhentumista. Pykälään tulisi tällöin lisätä uusi momentti, jossa säädettäisiin täytetyn tapon rangaistuksen tuomitsemisen estävän vanhentumisajan pidentämisestä vastaavalla tavalla kuin syyteoikeuden vanhentumisajan pidentämisestä. 

Toinen vaihtoehtoinen sääntelytapa olisi muuttaa rikoslain 8 luvun 4 §:ää syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisesta, jonka mukaan syyteoikeuden vanhentumisaikaa voidaan hakemuksesta jatkaa kerran yhdellä vuodella, jos muun muassa rikoksen esitutkinta vaatii erityisiä, aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä, joiden vuoksi tutkinta olisi vanhentumisajan päättyessä selvästi keskeneräinen tai rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään ja erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista. Säännöksen tarkoittama erittäin tärkeä yleinen etu voi täyttyä lähinnä silloin kun kyse on vakavasta rikoksesta (HE 27/1999 vp, s. 22/II ja LaVM 1/2001 vp, s. 4/II). Tahalliset henkirikokset voidaan katsoa tällaisiksi vakaviksi rikoksiksi.  

Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista koskevaan säännökseen voitaisiin esimerkiksi säätää poikkeus siitä, että syyteoikeutta voitaisiin jatkaa vielä toisen kerran yhdellä tai kahdella vuodella, kun kysymyksessä on täytetty tappo. Tällöin rikosoikeudellisen vanhentumisjärjestelmän perusteisiin ei tarvitsisi tehdä muutoksia. Tältä osin on kuitenkin huomioitava, että syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen on mahdollista vain säännöksessä mainittujen edellytysten täyttyessä ja syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen tulee tehdä ennen kuin syyteoikeus on ehtinyt vanhentua. On huomioitava myös, että vakavat rikokset kuten täytetty tappo edellyttävät vaativia ja hankalia tutkintatoimenpiteitä. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamismahdollisuus tuskin riittäisi tilanteessa, jossa tapporikos tai siihen liittyvä merkittävä todiste paljastuisivat juuri ennen vanhentumisajan päättymistä. Lisäksi rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentumisaika (RL 8:6) määrittää aikarajat syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamiselle. 

Poikkeuksen säätäminen syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista koskevaan säännökseen ei täyttäisi tämän esityksen tavoitetta varmistaa sitä, että täytetystä taposta voidaan saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen vanhentumissäännösten estämättä. 

5.1.4  Lapsensurmaa koskevan rangaistussäännöksen kumoamista koskevat vaihtoehdot

Esityksessä ehdotettu lapsensurmaa koskevan erillissäännöksen kumoaminen perustuu hallitusohjelmakirjaukseen. Ehdotettua rikoslain muutosta voidaan pitää ainoana vaihtoehtona kirjauksessa asetetun tavoitteen toteuttamiseksi.  

5.2.1  Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen ja sen valmistelu

Kansainvälisen vertailun tarkoituksena on selvittää sukuelinten silpomisen kriminalisoinnin sääntelymalleja Suomelle merkityksellisissä vertailuvaltioissa eli Pohjoismaissa (Ruotsi, Norja, Tanska) sekä Saksassa. Vertailussa on kiinnitetty huomiota myös siihen, onko tytön kehottaminen (inciting), pakottaminen (coercing) tai järjestäminen (procuring) alistumaan sukuelinten silpomiseen säädetty rangaistavaksi Istanbulin sopimuksen 38 artiklan c alakohdan edellyttämällä tavalla. 

Ruotsi  

Ruotsissa on erillinen laki naisten sukuelinten silpomisen kieltämisestä (Lag (1982:316) med förbud mot könsstympning av kvinnor), eikä Ruotsin rikoskaaressa (brottsbalk 1962:700) ole sukuelinten silpomista kieltävää säännöstä. Sukuelinten silpomisen kieltämisestä annetun lain 1 §:n mukaan naisten ulkoisiin sukuelimiin ei saa tehdä toimenpidettä, jonka tarkoituksena on silpoa ne tai aiheuttaa muita pysyviä muutoksia niihin (sukuelinten silpominen), riippumatta siitä, onko toimenpiteelle annettu suostumus vai ei. Sääntelyä koskevan hallituksen esityksen (Prop. 1981/82:172, s. 8-9) mukaan ulkoisilla sukuelimillä tarkoitetaan sisempiä ja ulompia häpyhuulia sekä klitorista. Säännös kattaa kaikki toimenpiteet (ingrepp) kaikkein kajoavimmista toimenpiteistä, kuten suurten sukuelinten osien silpomisen sekä emättimen aukon sulkemisen ompelemalla (infibulaatio), vähemmän kajoaviin toimenpiteisiin, kuten klitoriksen pistämisen terävällä esineellä. Esitöissä korostetaan, että rangaistavuudelta edellytetään tarkoitustunnusmerkin täyttymistä. Kaikkein kajoavimmat silpomisen muodot johtavat kehon luonnollisten toimintojen, kuten seksuaalisuuden, estämiseen tai tuhoutumiseen. Muilla pysyvillä muutoksilla (andra bestående förändringar) tarkoitetaan sellaisia lievempiä kajoamisen muotoja, joiden tarkoituksena on vähentää mahdollisuutta tavalliseen seksuaalielämään. Hallituksen esityksen mukaan suostumus voi kuitenkin yksittäistapauksissa poistaa rikosvastuun, jos kyse on lievästi kajoavasta toimenpiteestä, joka on tehty aikuisen omalla suostumuksella tai jopa tämän pyynnöstä. Lääketieteellisistä toimenpiteistä ei esitöiden mukaan tarvitse mainita erikseen säännöksessä, koska tällaisten toimenpiteiden katsotaan olevan sallittuja yleisten oikeusperiaatteiden näkökulmasta. 

Lain voimassa olevan 2 §:n mukaan se, joka rikkoo 1 §:ä, tuomitaan vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Jos rikos on olosuhteet huomioon ottaen vähemmän törkeä, tuomitaan vankeutta enintään neljä vuotta. Jos teko on törkeä, tuomitaan vankeutta vähintään viisi ja korkeintaan kymmenen vuotta. Arvioitaessa rikoksen törkeyttä on otettava erityisesti huomioon, onko sukuelinten silpominen erityisen kattava ja onko teko aiheuttanut hengenvaaraa tai vakavan sairauden taikka jos tekijä on muulla tapaa toiminut erityisen piittaamattomasti. Yrityksestä, valmistelusta ja salahankkeesta (stämpling) sekä laiminlyönnistä paljastaa tai estää rikos tuomitaan rikosvastuuseen rikoskaaren 23 luvun mukaan.  

Ruotsissa kauneuskirurgisia operaatioita sääntelee myös erillislaki (Lag (2021:363) om estetiska kirurgiska ingrepp och estetiska injektionsbehandlingar). Laissa on erilliset säännökset muun muassa toimenpiteiden suorittajalta vaadittavasta pätevyydestä sekä teon kohteen suostumuksesta. Tekoja voidaan lain mukaan suorittaa vain 18 vuotta täyttäneille. Mikäli toimenpide on silpomista koskevan lain vastainen, tulevat silpomista koskevat säännökset kuitenkin sovellettaviksi. Lain perustelujen (Prop. 2020/21:57, s. 19) mukaan lääkärin on naisen omasta mielipiteestä riippumatta, kokemukseen ja tieteeseen perustuen pääteltävä, onko toimenpiteessä kyse kielletystä sukuelinten silpomisesta.  

Ruotsissa alaikäisen tytön viemisestä ulkomaille sukuelinten silpomiseksi ei ole nimenomaista säännöstä, vaan naisten sukuelinten silpomisen kieltämistä koskevan lain (1982:316) 2 §:n 4 momentin mukaan muun muassa valmistelusta ja salahankkeesta (stämpling) tuomitaan rikosvastuuseen rikoskaaren 23 luvun mukaan. Rikoskaaren 23 luvussa säädetään muun muassa valmistelusta, salahankkeesta ja osallisuudesta rikokseen. Tytön vieminen ulkomaille tämän sukuelinten silpomiseksi tulee siten arvioitavaksi näiden rikoskaaren yleisten säännösten kautta. Naisten sukuelinten silpomisen kieltämistä koskevan lain 2 §:n osalta ei edellytetä kaksoisrangaistavuutta (Ruotsin rikoskaaren 2 luvun 3 §:n 2 ja 3 momentti ja 5 §:n 2 momentin 4 f kohta). 

Laissa naisten sukuelinten silpomisen kieltämisestä ei säädetä suoraan tytön kehottamisesta, pakottamisesta tai järjestämisestä alistumaan sukuelinten silpomiseen. Asiaa ei ole myöskään käsitelty lain esitöissä. Ruotsin raportissa GREVIO:lle todetaan, että tytön kehottaminen, pakottaminen tai järjestäminen alistumaan sukuelinten silpomiselle olisi todennäköisesti rangaistavaa monissa tapauksissa osallisuutena rikokseen. Lisäksi valmistelu ja salahanke sukuelinten silpomiseksi on rangaistavaa. Tällainen menettely voisi olla rangaistavaa myös rikoskaaren 4 luvun 4 §:n mukaisena pakottamisena. (Ruotsin raportti GREVIO:lle (2017), s. 62). 

Rikoskaaren 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesti muualla kuin Ruotsissa tehtyjen rikosten kohdalla edellytetään tietyissä tapauksissa (2 luvun 3 §:n 2, 3 ja 5 kohdat) niin sanottua kaksoisrangaistavuutta eli sitä, että teko on myös tekopaikan lain mukaan rangaistava. Säännöksessä säädetään myös tilanteesta, jossa teko on tehty usean valtion alueella, sekä siitä, että rangaistusta ei saa määrätä ankarammaksi kuin tekopaikan laissa on rikoksesta säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty ei koske rikoksia, joita tarkoitetaan silpomisesta säädetyn erillislain (1982:316) 2 §:ssä. Mainitut säännökset ovat tulleet voimaan 1.1.2022. Tätä ennen kaksoisrangaistavuuden vaatimusta koskevista poikkeuksista säädettiin silpomista koskevan lain 3 §:ssä, joka kumottiin lailla 2021:1024. 

Ruotsissa on annettu kolme tuomiota (2006, 2006 ja 2007) sukuelinten silpomiseen liittyen: kaksi ensimmäistä toteutuneesta teosta ja kolmas suunnittelusta. Länsi-Ruotsin hovioikeus on antanut tuomion RH 2007:7 rangaistuksen mittaamisesta sukuelinten silpomiseen liittyen. 

Norja  

Norjan rikoslain (straffeloven 2005) 284 §:ssä on säännös sukuelinten silpomisesta (kjønnslemlestelse) ja 285 §:ssä törkeästä sukuelinten silpomisesta. Vuonna 1995 säädettiin erillislaki sukuelinten silpomisen kieltämisestä, mutta vuonna 2009 erillislaki kumottiin osana rikoslain kokonaisuudistusta, jossa rikossäännökset siirrettiin Norjan rikoslakiin. Vuonna 2011 muokattiin 284 §:n silpomissäännöksen 3 momenttia siten, että laiminlyöntivastuun soveltamisalaa laajennettiin kattamaan myös sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon työntekijät. Edelleen 1.1.2021 voimaan tulleella lakimuutoksella säännöksen 3 momentti kumottiin, ja laiminlyöntiä koskeva rangaistusvastuu perustuu nykyisin tiettyjen vakavien rikosten estämistä koskevaan rikoslain 196 §:ään. 

Silpomista koskevan säännöksen 1 momentin mukaan se, joka tekee naisen sukuelimeen sellaisen toimenpiteen, joka vahingoittaa sukuelintä tai saa aikaan pysyviä muutoksia, tuomitaan vankeuteen enintään kuudeksi vuodeksi. Sukuelinten silpomisen toistamisesta rangaistaan samalla tavalla. Toisen momentin mukaan suostumus ei vapauta vastuusta. Norjan rikoslain 285 §:n mukaan törkeästä sukuelinten silpomisesta tuomitaan vankeutta enintään 15 vuotta. Harkittaessa sukuelinten silpomisen törkeyttä on annettava painoarvoa sille, onko toimenpiteen seurauksena aiheutunut a) sairaus tai jonkin mittainen työkyvyttömyys b) parantumaton vamma, vika tai vahinko, tai c) kuolema tai merkittävä vahinko keholle tai terveydelle. 

Vuoden 2009 lainmuutoksella ei esitöiden mukaan ollut tarkoitus muuttaa jo voimassa olevia säännöksiä sisällöllisesti, vaan muutokset olivat pitkälti lakiteknisiä lukuun ottamatta rangaistusasteikon korottamista. Silpomissäännös kattaa esitöiden mukaan kaiken sukuelinten silpomisen, kuten sukuelinten osien poistamisen ja emättimen aukon ompelemisen sekä klitoriksen ympärillä olevan esinahan poistamisen. Vahingolla tarkoitetaan samaa kuin muualla rikoslain 25 luvussa. Esitöissä todetaan kuitenkin, ettei pieni pisto klitorikseen täytä sukuelinten silpomisen määritelmää. Näitä tekoja voidaan kuitenkin arvioida rikoslain muiden säännösten mukaan (kroppskrenkelse). Sukuelinten silpomisen toistamisella tarkoitetaan esimerkiksi tilanteita, joissa nainen on silvottu ja ommeltu, jonka jälkeen ompeleminen toistetaan myöhemmin uudelleen (Ot.prp.nr.22 (2008–2009), s. 201 ja 435). 

Silpomista koskevan rikoslain 284 §:n kumotun 3 momentin mukaan ammatinharjoittaja sekä lastentarhan, lastensuojelun, sosiaalipalvelujen, terveydenhuollon, koulun, koulun vapaa-ajan järjestön tai uskontokunnan työntekijä, joka laiminlöi ilmoittaa sukuelinten silpomisesta tai muulla tavalla laiminlöi yrittää estää sukuelinten silpomisen, tuomittiin sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Sama koski myös uskontokunnan edustajia ja uskonnollisia johtajia. Ehkäisyvelvollisuus koski myös vaitiolovelvollisuuden piirissä olevia asioita. Laiminlyönti ei ollut rangaistavaa, jos silpomisrikosta ei saatettu loppuun tai rangaistavan yrityksen asteelle. 

Nykyisin silpomisen estämisen laiminlyönti on rangaistavaa rikoslain 196 §:n nojalla. Pykälän mukaan sakolla tai enintään yhden vuoden vankeudella rangaistaan sitä, joka laiminlyö ilmoittaa tai muulla tavoin laiminlyö yrittää estää rikoksen tai rikoksen seurauksen hetkellä, jolloin tämä oli mahdollista, ja vaikuttaa varmalta tai varsin todennäköiseltä, että rikos on tekeillä tai tultaisiin tekemään. Estämisvelvollisuus on voimassa luottamuksellisuusvelvollisuudesta riippumatta ja koskee tiettyjä säännöksessä tarkoitettuja rikoksia, kuten 284 §:n mukaista sukuelinten silpomista.  

Silpomista koskevan rikoslain 284 §:n 3 momentin kumoamista koskevassa hallituksen esityksessä Prop. 66 L (2019 –2020) tuodaan esiin, että sellaisten säännösten, joissa kriminalisoidaan rikoksen estämistä koskevan velvollisuuden laiminlyönti, kokoamisella yhteen rikoslain säännökseen on tiettyjä lakiteknisiä ja pedagogisia etuja. (Prop. 66 L (2019–2020). Tärkeänä pidettiin sitä, että estämisvelvollisuus koskisi kaikkia henkilöitä, ei vain määrättyjä ammattiryhmiä. Rikoslain 196 §:än perustuva sääntely koskee siten myös perheenjäseniä. Rikoslain 196 §:n 3 momenttiin sisältyy kuitenkin rajoitussäännös, jonka mukaan estämisvelvollisuuden rikkomisesta ei rangaista muun muassa, kun velvollisuutta ei voitu täyttää ilman, että henkilö saattaisi itsensä tai lähimmäisensä syytteen alaiseksi. 

Sekä perusmuotoisen että törkeän silpomisrikoksen yritys on rangaistava, koska Norjan rikoslain 3 luvun 16 §:n mukaan yritys on rangaistava, jos teosta saattaa seurata yli vuosi vankeutta. Lisäksi osallisuus rikokseen on rangaistavaa rikoslain 3 luvun 15 §:n mukaan. 

Norjassa tytön viemisestä ulkomaille tämän sukuelinten silpomiseksi ei ole nimenomaista säännöstä, vaan tekoa voidaan arvioida yleisen osallisuutta koskevan säännöksen kautta (Lov om straff 15, 284 ja 285 §). Norjassa ei ole myöskään erillistä säännöstä, jossa mainittaisiin tytön kehottaminen, pakottaminen tai järjestäminen alistumaan sukuelinten silpomiseen. Osallisuus silpomisrikokseen on rangaistavaa Norjan rikosoikeuden yleisten oppien mukaan.  

Norjan rikoslain 1 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan sukuelinten silpomisen osalta ei edellytetä kaksoisrangaistavuutta, jos tekijä on Norjan kansalainen, hänellä on vakituinen asuinpaikka Norjassa tai Norjassa rekisteröidyn yrityksen puolesta. Saman pykälän 5 momentin mukaan myös muita tekijöitä voidaan rangaista, mikäli teon enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta tai enemmän ja teko kohdistuu henkilöön, joka on Norjan kansalainen tai jolla on pysyvä asuinpaikka Norjassa. 

Tiedossa ei ole, että Norjassa olisi annettu tuomioita sukuelinten silpomisesta. 

Tanska  

Tanskan rikoslaissa (straffeloven) on erilliskriminalisointi sukuelinten silpomisesta (kønslemlæstelse), joka otettiin rikoslakiin vuonna 2003. Rikoslain 245 a §:n mukaan se, joka väkivallalla (legemsangreb) ilman suostumusta tai suostumuksen kanssa leikkaa tai muulla tavoin poistaa naisen ulkoiset sukuelimet kokonaan tai osittain, tuomitaan vankeuteen enintään kuudeksi vuodeksi. Tunnusmerkistössä käytetty käsite “legemsangrep” on vaikeasti käännettävissä suomeksi, mutta ilmaisu tarkoittaa väkivaltaa rikosoikeudellisessa merkityksessä, jolloin sanan suomenkielinen merkityssisältö on jotakuinkin väkivallanteko tai pahoinpitely. Esitöiden mukaan säännös kattaa kaikki toimenpiteet, joilla poistetaan osia naisten ulkoisista sukuelimistä kulttuurin tai perinteen johdosta. Ulkoisilla sukuelimillä tarkoitetaan klitorista ja sen ympärillä olevaa esinahkaa sekä ulompia ja sisempiä häpyhuulia. Lain sanamuoto ei pidä sisällään emättimen aukon ompelemista, mutta se on kuitenkin teon kvalifiointiperuste. Uudelleenompelemista esimerkiksi synnytyksen jälkeen ei pidetä säännöksen tarkoittamalla tavalla sukuelinten silpomisena. Säännös ei kata lääketieteellisesti perusteltuja toimenpiteitä, joista esimerkkinä mainitaan myös sukupuolenvaihdos. (Forslag til Lov om ændring af straffeloven og udlændingeloven (2002/1 LSF 183), luku 3.1 & Bemærkninger til lovforslagets enkelte bestemmelser). 

Törkeästä tekomuodosta säädetään rikoslain 246 §:ssä. Pykälän mukaan, jos teko on luonteeltaan törkeä tai siitä on aiheutunut vakava vahinko tai sen seurauksena on ollut kuolema, ja tämän vuoksi olosuhteet ovat erityisen raskauttavat, rangaistus voi olla vankeutta enintään 10 vuotta. 

Yritys tekoihin on rangaistavaa rikoslain 21 §:n nojalla ja osallisuus rikoslain 23 §:n nojalla.  

Tanskan rikoslaissa ei suoraan säädetä tytön kehottamisesta, pakottamisesta tai järjestämisestä alistumaan sukuelinten silpomiseen. Tanskan raportissa GREVIO:lle todetaan, että tekijän avustamista tarkastellaan osallisuutena rikokseen (Tanskan raportti GREVIO:lle (2017), s. 40. Ks. myös s. 41-43). GREVIO:n 24.11.2017 julkaisemassa Tanskaa koskevassa arviossa ei oteta kantaa sukuelinten silpomista koskevaan sääntelyyn, mutta GREVIO kehottaa Tanskaa tekemään tutkimusta muun muassa sukuelinten silpomisesta.  

Tanskassa tytön vieminen ulkomaille tämän sukuelinten silpomiseksi on rangaistavaa rikoslain 215 a §:n mukaan, jossa säädetään rangaistavaksi lapsen lähettäminen ulkomaille olosuhteisiin, jotka vakavasti vaarantavat lapsen terveyden tai kehityksen sekä tällaisiin olosuhteisiin lähettämisen salliminen. Tanskan rikoslain 7 a §:n 2 momentin 5 kohdan mukaan kaksoisrangaistavuutta ei edellytetä ulkomailla tapahtuvan sukuelinten silpomisen osalta, jos uhrilla on tekohetkellä Tanskan kansalaisuus tai pysyvä asuinpaikka Tanskassa tai hän oleskelee pysyvästi Tanskassa. Esitöissä täsmennetään, että yritys ja osallisuus tulevat kyseeseen myös tilanteessa, jossa henkilö myötävaikuttaa kotimaassa teon tekemiseen ulkomailla, jossa teko ei ole rangaistava (Forslag til Lov om ændring af straffeloven og udlændingeloven (2002/1 LSF 183), Bemærkninger til lovforslagets enkelte bestemmelser Til nr. 1 (straffelovens § 7, stk. 3)).  

Tanskassa sukuelinten silpomisesta on annettu kaksi tuomiota vuosina 2008 ja 2017. Molemmissa tapauksissa tyttö oli joutunut silpomisen kohteeksi ulkomailla. Vuonna 2008 tuomittiin äiti kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Isää ei tuomittu, koska toimenpide oli oletettavasti tehty hänen tietämättään. Vuonna 2017 tytön molemmat vanhemmat tuomittiin yhdeksän kuukauden vankeuteen. Korkein oikeus kuitenkin puolitti alkuperäisen tuomion pituuden, sillä toimenpiteellä ei ollut osoitettu olevan vaikutuksia tytön elämään, kuten seksuaaliterveyteen. 

Saksa  

Saksan rikoslaissa (Strafgesetzbuch, StGB) on erillinen säännös sukuelinten silpomisesta 226a §:ssä, joka otettiin rikoslakiin vuonna 2013.Säännöksen mukaan se, joka silpoo naisen ulkoiset sukuelimet, tuomitaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi. Enimmäisrangaistus määräytyy Saksan rikoslain 38.2 §:n mukaisesti, ja näin ollen naisen sukuelinten silpomisesta voidaan tuomita vankeuteen enintään viideksitoista vuodeksi. Vähemmän vakavissa tapauksissa rangaistus on vankeutta kuudesta kuukaudesta viiteen vuoteen. 

Lain esitöissä viitataan sukuelinten silpomisen osalta WHO:n laajaan määritelmään, eikä tunnusmerkistön täyttymisen näkökulmasta ole merkitystä sillä, millä tapaa sukuelinten silpominen on toteutettu. Silpomissäännös koskee ulkoisia sukuelimiä ja siten säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät sisäiset elimet, kuten munasarjat ja kohtu, joihin ei ole tapana kajota uskonnollisesta syystä tai perinteen johdosta. Tunnusmerkistön mukaisella silpomisella tarkoitetaan negatiivisten muutosten tekemistä, eivätkä siten intiimilävistykset tai kauneuskirurgiset toimenpiteet ole rangaistavia. Esitöiden mukaan suostumuksesta ei ole tarvetta säätää erikseen, sillä suostumusta pidetään tehottomana, jos se on hyvän tavan vastainen (Gesetzentwurf – Strafbarkeit der Verstümmelung weiblicher Genitalien 4.6.2013 (17/13707), s. 6). Saksan rikoslaissa ei suoraan säädetä tytön kehottamisesta, pakottamisesta tai järjestämisestä alistumaan sukuelinten silpomiseen. 

Saksan rikoslain 227 §:ssä on säädetty erikseen rangaistavaksi kuoleman aiheuttaminen ruumiinvamman aiheuttamisen kautta. Säännöksen mukaisesti rangaistaan sitä, joka tietyissä rikoslain säännöksissä (ml. 226a §) tarkoitetun ruumiinvamman aiheuttamisen kautta aiheuttaa loukkaantuneen henkilön kuoleman. Rangaistus on vankeutta vähintään kolme vuotta tai vähemmän vakavissa tapauksissa yhdestä vuodesta kymmeneen vuotta. 

Saksan rikoslaissa ei ole erillistä säännöstä alaikäisen tytön viemisestä ulkomaille silvottavaksi. Alaikäisen tytön ja myös naisen tahallinen vieminen ulkomaille silvottavaksi on kuitenkin rangaistavaa rikoslain 27 §:n mukaisesti avunantona 226a §:ssä tarkoitettuun naispuolisen henkilön sukuelinten silpomiseen. Saksan rikoslain 27 §:ssä säädetään avunannon rangaistavuudesta, ja sen mukaan joka tahallaan auttaa toista tahallisen laittoman teon tekemisessä, tuomitaan avunantajana. Avunantajan rangaistus määräytyy saman lainkohdan mukaan kuin rikoksen tekijän. Avunantajan rangaistusta tulee lieventää 49 §:n 1 momentin mukaisesti. 

Saksan rikoslain 1 luvun 5 §:n 9a kohdan b alakohdan mukaan kaksoisrangaistavuutta ei edellytetä sukuelinten silpomisen (226a §) osalta, jos tekijä on Saksan kansalainen tekohetkellä tai jos teko kohdistetaan henkilöön, jonka kotipaikka tai vakinainen asuinpaikka on Saksassa. Muihin ulkomailla tehtyihin rikoksiin sovelletaan rikoslain 1 luvun 7 §:n yleissääntöä. 

Tiedossa ei ole Saksassa annettuja tuomioita sukuelinten silpomisesta. 

5.2.2  Rikosoikeudellinen vanhentuminen

Kansainvälisen vertailun tarkoituksena on kartoittaa, millainen vanhentumisjärjestelmä on muissa Pohjoismaissa (Ruotsi, Norja, Tanska) ja Saksassa sekä miten niissä säädellään alle 18-vuotiaaseen kohdistuneen naisen sukuelinten silpomisrikoksen ja tahallisen henkirikoksen syyteoikeuden vanhentumisesta.  

Ruotsi  

Rikosoikeudellisesta vanhentumisesta säädetään Ruotsin rikoskaaren (Brottsbalk, BrB) 35 luvussa. Vanhentumissääntöjen ulkopuolelle on jätetty rikoskaaren 35 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan 1) murha ja tappo, 2) alle 18-vuotiaaseen kohdistunut raiskaus ja törkeä raiskaus, 3) lapsenraiskaus ja törkeä lapsenraiskaus, 4) naisten sukuelinten silpomisen kieltävän lain 2 §:n 1 tai 3 momentin mukainen rikos, jos rikos on kohdistunut alle 18-vuotiaaseen, 5) joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan, törkeä sotarikos tai hyökkäysrikos, 6) terrorismirikoksia koskevan lain 4 §:n mukaiset terrorismirikokset, jotka eivät ole vähemmän vakavia, 7) yritys, joka koskee 1, 5 ja 6 kohdissa mainittuja rikoksia. Normaaleja vanhentumisaikoja sovelletaan kuitenkin, mikäli 1 momentin mukainen rikos on tehty alle 18-vuotiaana (BrB 35:2.2).  

Normaalit vanhentumisajat on porrastettu enimmäisrangaistuksen mukaisesti 2–5–10–15–25 vuoteen (BrB 35:1.1). Pisin vanhentumisaika koskee rikoksia, joista voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus. Seuraavaksi pisin eli 15 vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista voidaan tuomita yli 8 vuoden määräaikainen vankeusrangaistus. Kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista voidaan tuomita yli 2 vuotta ja enintään 8 vuotta vankeutta. Viiden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on yli vuoden ja enintään kaksi vuotta vankeutta. Lyhyin kahden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on enintään yhden vuoden vankeus.  

Vuoden 2020 huhtikuussa säädettiin lapsiin kohdistuvan sukuelinten silpomisen vanhentumisajan poistamisesta (Lag (2020:173) om ändring i brottsbalken). Rikoskaaren 35 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan seurauksen raukeamista koskevat säännöt eivät koske perusmuotoista silpomisrikosta ja törkeää silpomisrikosta, jos rikos kohdistuu henkilöön, joka ei ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta. Sen sijaan 2 momentissa tarkoitettu vähemmän törkeä tekomuoto vanhentuu tavallisesti rikoskaaren 35 luvun sääntöjen mukaan. Rikoskaaren 35 luvun 4 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan naisten sukuelinten silpomisen kieltävän lain 2 §:n rikoksen vanhentumisaika lasketaan siitä, kun asianomistaja on täyttänyt 18 vuotta, jos rikos on kohdistunut alle 18-vuotiaaseen.  

Sukuelinten silpomisesta annetun lain 2 §:n 1 momentin mukaan se, joka rikkoo 1 §:ä tuomitaan vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Tämä rikos vanhentuu 10 vuodessa. Sukuelinten silpomisesta annetun lain 2 §:n 2 momentin mukaan, jos rikos on olosuhteet huomioon ottaen lievempi, rangaistus on enintään neljä vuotta vankeutta. Tämä rikos vanhentuu 10 vuodessa. Sukuelinten silpomisesta annetun lain 2 §:n 3 momentin mukaan, jos rikos on vakava, rangaistus on vähintään viisi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Tämä rikos vanhentuu 15 vuodessa. 

Ruotsissa siirryttiin vuonna 2010 lainmuutoksella (SFS 2010:60) järjestelmään, jonka mukaan tiettyjen rikosten, kuten murhan, tapon sekä eräiden kansainvälisten rikosten ja niiden yritysten syyteoikeus ei vanhennu. Ennen lainmuutosta Ruotsissa ei ollut vanhentumattomia rikoksia ja esimerkiksi murhaa koski 25 vuoden vanhentumisaika. Lainmuutos tuli voimaan 1.7.2010. Hallituksen esityksessä (Prop. 2009/10:50) käsiteltiin muun muassa murhan ja tapon muuttamista vanhentumattomiksi rikoksiksi (s. 18–19). Murhan osalta perusteluina viitattiin rikoksen erityiseen vakavuuteen sekä siihen, että DNA-tekniikan ja muiden rikostutkinnan keinojen kehityttyä on nyt paremmat mahdollisuudet selvittää vanhojakin rikoksia. Esityksessä viitattiin myös murhan selvittämisen suureen merkitykseen niin yleiseltä kannalta kuin uhrin omaistenkin kannalta. Tapon osalta hallituksen esityksessä todettiin, että tapolla on lievempi rangaistusasteikko ja lyhyempi vanhentumisaika kuin murhalla. Esityksessä korostettiin, että lähtökohtaisesti rikoksilla, joille on säädetty yhtä ankara enimmäisrangaistus, tulisi olla yhteneväinen vanhentumisaika. Tästä vanhentumisjärjestelmästä tulisi poiketa ainoastaan poikkeuksellisissa tapauksissa. Hallitus kuitenkin ehdotti tapon muuttamista vanhentumattomaksi ja perusteli sitä sillä, että murhalla ja tapolla on sama suojeluobjekti, murha ja tappo ovat saman teon eri vakavuusasteita ja teko itsessään, toisen hengen tahallinen riistäminen, on sama, oli kyse murhasta tai taposta. Hallituksen esityksessä katsottiin lisäksi, että yleinen ja yksityinen etu tahallisen tappamisen syytteeseenpanosta on yhtä vahva tapon kuin murhan osalta. Näiden syiden perusteella esityksessä ehdotettiin myös tapon muuttamista vanhentumattomaksi. Tahallisista henkirikoksista lapsensurmaa koskevaa vanhentumisaikaa hallituksen esityksessä ei ehdotettu muutettavaksi. Tätä perusteltiin sillä, että vaikka lapsensurmassa on kyse toisen tahallisesta tappamisesta, tekoon liittyvät hyvin poikkeukselliset olosuhteet, jotka näkyvät siinäkin, että lapsensurman rangaistusasteikko on lievempi kuin tapossa ja murhassa. 

Ruotsin rikoskaaren 3 luvussa säädetään henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Luvun tahallisia henkirikoksia ovat 1 §:n murha (mord), 2 §:n tappo (dråp) ja 3 §:n lapsensurma (barnadråp). Murhasta voidaan tuomita vähintään kymmenen ja enintään kahdeksantoista vuoden määräaikainen vankeusrangaistus tai elinkautinen vankeusrangaistus. Taposta voidaan tuomita vähintään kuusi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Lapsensurmasta voidaan tuomita enintään kuusi vuotta vankeutta.  

Ruotsissa murha ja tappo tai niiden yritykset eivät vanhene, ellei rikosta ole tehty alle 18-vuotiaana. Tahallisista henkirikoksista lapsensurmaa ei ole suljettu vanhentumissääntöjen ulkopuolelle ja se vanhentuu 10 vuodessa. 

Norja 

Norjassa vanhentumattomia rikoksia ovat rikoslain (Straffeloven 2005) 91 §:n mukaan joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset sekä tietyt terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset. Myöskään rikosoikeudellinen vastuu täytetystä taposta (drap, 275 §) ja eräistä täytetyistä seksuaalirikoksista eivät vanhene. Vanhentuminen ei koske myöskään muutamia törkeitä rikoksia, mutta näissä ei ole kyse henkirikoksista tai sukuelinten silpomisrikoksista.  

Muut rikokset vanhentuvat Norjan rikoslain 86 §:n mukaisesti enimmäisrangaistuksen mukaan porrastetulla asteikolla 2–5–10–15–25 vuodessa. Pisin vanhentumisaika koskee enintään 21 vuoden vankeudella rangaistavia rikostekoja. Viidentoista vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on enintään 15 vuotta vankeutta. Kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on enintään kymmenen vuotta vankeutta. Viiden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on enintään kolme vuotta vankeutta. Lyhyin vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on sakkoa tai enintään yhden vuoden vankeus. Norjassa ei ole käytössä rangaistusseuraamuksena elinkautista vankeusrangaistusta.  

Norjan rikoslain 87 §:n mukaan vanhentumisaika alkaa rikollisen menettelyn päättymisestä. Tästä on säädetty muutamia poikkeuksia. Naisten sukuelinten silpomisen (284 §) osalta vanhentumisaika alkaa vasta asianomistajan täytettyä 18 vuotta. Sama vanhentumisajan poikkeus koskee 196 §:ssä säädetyn muun muassa naisten sukuelinten silpomisrikosten estämistä koskevan velvollisuuden rikkomista. 

Norjan rikoslain 284 §:n mukaisesta perusmuotoisesta silpomisesta tuomitaan vankeuteen enintään kuudeksi vuodeksi. Tämä rikos vanhentuu 10 vuodessa. Törkeästä sukuelinten silpomisesta (285 §) tuomitaan vankeutta enintään 15 vuotta. Törkeä sukuelinten silpominen vanhentuu siten 15 vuodessa. Silpomisen estämisen laiminlyönti on rangaistavaa rikoslain 196 §:n nojalla ja siitä rangaistaan sakolla tai enintään yhden vuoden vankeudella. Tämä rikos vanhentuu siten 2 vuodessa. 

Norjassa tuli 1.7.2014 voimaan lainmuutos, jolla täytetty tappo muutettiin vanhentumattomaksi rikokseksi. Ennen lainmuutosta täytetty tappo vanhentui 25 vuodessa. Hallituksen esityksessä tapon muuttamista vanhentumattomaksi rikokseksi perusteltiin muun muassa sillä, että uhrin omaisille ja yleisemmin yhteiskunnassa olisi loukkaavaa, jos rikoksesta epäiltyä ei voitaisi enää tuomita, vaikka uusia todisteita rikoksesta ilmestyisi. Lisäksi korostettiin, että tappoa koskevissa rikoksissa todisteilla on erityinen asema, sillä yleensä kuolemansyy, tekninen ja biologinen todistusaineisto sekä rikospaikka ovat olemassa. On siten mahdollista, että todistusaineisto voi pitkänkin ajan kuluttua mahdollistaa tekijän tunnistamisen. Hallituksen esityksessä tapon yrityksen syyteoikeuden vanhentumisen säilyttämistä koskevat perustelut liittyivät siihen, että yrityksessä teko ei ole johtanut toisen henkilön kuolemaan ja että yrityksestä rangaistaan lievemmin. Myöskään uhrin näkökulmasta yritys ei ole yhtä vakava kuin loppuunsaatettu teko. Hallituksen esityksessä ehdotettiin, että vain täytetty tappo muutettaisiin vanhentumattomaksi. (Prop. 96 L (2013–2014), s. 10–11). 

Norjan rikoslaissa ei ole Suomen tapaan erillistä säännöstä murhalle, vaan tappoa (drap) koskeva rikossäännös kattaa myös murhat. Näin ollen Norjassa ei myöskään tehdä eroa murhan ja tapon syyteoikeuden vanhentumisen välillä. Koska taposta on säädetty 275 §:ssä enintään 21 vuoden vankeusrangaistus, tapon yritys vanhenee 25 vuodessa.  

Tanska  

Tanskan rikoslain (straffeloven) 11 luku sisältää säännökset rikosoikeudellisesta vanhentumisesta. Rikokset, joista voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus, eivät vanhennu. Rikokset, joista voidaan tuomita enimmillään määräaikainen vankeusrangaistus, vanhentuvat enimmäisrangaistuksen mukaan porrastetusti 2–5–10–15 vuodessa (93.1 §). Pisin 15 vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi. Kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään 10 vuotta. Viiden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on neljä vuotta vankeutta. Lyhyin kahden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on enintään yksi vuosi vankeutta. Saman pykälän 2 ja 3 momentissa säädetään eräät rikokset vanhentumaan enimmäisrangaistuksesta riippumatta aikaisintaan 5 tai 10 vuodessa, mutta nämä tilanteet eivät liity henkirikoksiin eivätkä sukuelinten silpomiseen. Yrityksen vanhentumisesta ei ole erityissäännöksiä, joten yritys vanhentuu täytettyä tekoa koskevien sääntöjen mukaisesti. 

Vanhentumisaika alkaa rikollisen menettelyn tai laiminlyönnin päätyttyä (94.1 §). Vanhentumisajan alkamisajankohdasta on säädetty muutamia poikkeuksia. Tanskan rikoslain 94 §:n 4 momentin mukaan 245 a §:n mukaisen sukuelinten silpomisen ja 260 §:n mukaisen törkeän sukuelinten silpomisen vanhentumisajan laskeminen alkaa uhrin täytettyä 21 vuotta, jos tämä oli tekoaikaan alle 18-vuotias. Sukuelinten silpomisesta voidaan tuomita enintään kuuden vuoden vankeusrangaistus, joten sukuelinten silpominen vanhentuu kymmenessä vuodessa. Törkeästä sukuelinten silpomisesta voidaan tuomita enintään kymmenen vuoden vankeusrangaistus, joten törkeän sukuelinten silpomisen vanhentumisaika on niin ikään kymmenen vuotta. 

Tanskan rikoslain 237 §:ssä säädetään rangaistavaksi tappo (drab), ja tästä voi seurata vähintään 5 vuoden määräaikainen vankeusrangaistus ja enintään elinkautinen vankeusrangaistus. Tanskan rikoslaki ei sisällä erillistä säännöstä murhalle, vaan tappoa koskeva rikoslainsäännös tulee sovellettavakasi sekä murhan että tapon tilanteessa. Tanskassa täytettyä tappoa ja tapon yritystä koskeva syyteoikeus ei vanhennu. 

Tanskan rikoslain 239 ja 240 §:t sisältävät erityiset säännökset sellaisia tilanteita varten, joissa on kyse toisen tappamisesta uhrin erityisestä pyynnöstä tai joissa on kyse myötävaikuttamisesta toisen itsemurhaan. Tällaisista teoista voidaan tuomita enintään 3 vuoden määräaikaiseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi 238 §:ssä säädetään lapsensurmasta, josta voidaan tuomita enintään 4 vuoden vankeusrangaistus. Näitä rikoksia koskevat siten viiden vuoden vanhentumisajat. 

Saksa  

Syyteoikeuden vanhentumisesta säädetään Saksan rikoslain (Strafgesetzbuch, StGB) 78 §:ssä. Sen mukaan murhan (Mord, 211 §) syyteoikeus on vanhentumaton. Muut rikokset vanhentuvat enimmäisrangaistuksen mukaan porrastetusti 3–5–10–20–30 vuodessa. Näistä 30 vuoden vanhentumisaika koskee elinkautisella vankeusrangaistuksella rangaistavia rikoksia. Toiseksi pisin 20 vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on yli kymmenen vuotta vankeutta, ja 10 vuoden vanhentumisaika rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on yli viisi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Viiden vuoden vanhentumisaika koskee rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään vuosi ja enintään viisi vuotta vankeutta. Lyhyin vanhentumisaika koskee muita rikoksia. Saksan rikoslain 78.4 §:n mukaan lain yleisessä osassa säädetyt ankaroittamis- tai lieventämisperusteet taikka erityisen osan säännöksissä mainitut erityisen vakavat tai lievät tekomuodot eivät vaikuta syyteoikeuden vanhentumisaikaan. 

Saksassa kansainvälisistä rikoksista on säädetty erillisessä niitä koskevassa rikoslaissa (Völkerstrafgesetzbuch), ja sen 5 §:ssä säädetään, että yleiset vanhentumista koskevat säännöt eivät sovellu kyseisen lain mukaisiin kansainvälisiin rikoksiin.  

Saksan rikoslain 78a §:n mukaan vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun rikosteko on täytetty ja mikäli kyse on seurausrikoksesta, niin vanhentumisaika alkaa kulua seurauksen ilmenemisestä. Erityisestä vanhentumisajan keskeytymisestä on säädetty muun muassa naisen sukuelinten silpomisen (StGB 226a §) osalta. Saksan rikoslain 78b §:n 1 momentin mukaan näiden rikosten vanhentumisaika on keskeytyneenä siihen asti, kunnes asianomistaja on täyttänyt 30 vuotta. Naisen sukuelinten silpomisesta voidaan tuomita määräaikainen vankeusrangaistus vähintään yhdeksi vuodeksi ja enintään 15 vuodeksi. Lievempi tekomuoto vanhenee perustekomuodon mukaisesti (StGB 78.4 §). Naisen sukuelinten silpominen vanhentuu siten 20 vuodessa.  

Saksan rikoslain 212 ja 213 §:ssä tappo (Totschlag) on jaoteltu teon vakavuuden perusteella kolmeksi eri rangaistussäännökseksi (perusmuotoinen tekomuoto, erityisen vakava tekomuoto sekä lievä tekomuoto). Vaikka näillä tekomuodoilla on toisistaan eriävät enimmäisrangaistukset, vanhentumisaika määräytyy perusmuotoisen teon mukaisesti (StGB 78.4 §). Perusmuotoisesta taposta voidaan tuomita määräaikainen vankeusrangaistus vähintään 5 vuodeksi ja enintään 15 vuodeksi (StGB 212.1 § ja 38.2 §). Tapon syyteoikeus vanhentuu siten kahdessakymmenessä vuodessa. Koska laissa säädetyt ankaroittamis- tai lievennysperusteet eivät vaikuta syyteoikeuden vanhentumisaikaan, myös tapon yritys vanhentuu kahdessakymmenessä vuodessa. 

5.2.3  Lapsensurma

Ruotsi  

Ruotsin rikoskaari sisältää säännöksen koskien lapsentappoa. Rikoskaaren 3 luvun 3 §:n mukaan, jos nainen tappaa lapsensa synnytyksen yhteydessä tai muutoin aikana, jolloin hän on synnytyksestä johtuvassa häiriintyneessä mielentilassa tai vaikeassa ahdingossa tuomitaan hänet lapsentaposta (barnadråp) vankeuteen enintään kuudeksi vuodeksi.  

Norja  

Norjan rikoslaki (Straffeloven 2005) ei enää sisällä erillistä säännöstä lapsensurmasta. Norjan vanha rikoslaki 1902 sisälsi säännöksen lapsensurmasta, mutta tätä ei otettu enää uuteen rikoslakiin, joka tuli voimaan 2015. 

Tanska 

Tanskan rikoslain (straffelov) 238 §:ssä säädetään lapsensurmasta. Sen mukaan, jos äiti tappaa lapsensa synnytyksen aikana tai välittömästi sen jälkeen, ja on oletettava, että hän on toiminut ahdingossa, häpeän pelossa tai synnytyksen aiheuttamassa heikkoudessa, sekavuudessa tai hämmennyksessä voidaan hänet tuomita enintään neljäksi vuodeksi vankeuteen. Pykälän toisen momentin mukaan, jos rikosta ei ole saatettu loppuun eikä teosta ole aiheutunut lapselle haittaa, rangaistus voidaan jättää määräämättä.  

Saksa  

Saksan rikoslaki ei sisällä säännöstä lapsensurmasta. Saksan rikoslain aiemmin sisältämä lapsensurmaa koskeva säännös kumottiin vuonna 1998.