2.1  Yleiset säännökset

Direktiivillä pyritään saavuttamaan korkeatasoinen kuluttajansuojan taso sekä edistämään sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa (1 artikla). Tämä varmistetaan sillä, että kuluttajat voivat halutessaan toimittaa elinkeinonharjoittajiin kohdistuvia valituksia sellaisten elinten käsiteltäviksi, jotka antavat mahdollisuuden riippumattomiin, puolueettomiin, avoimiin, tehokkaisiin, nopeisiin ja oikeudenmukaisiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin. 

Direktiiviä sovelletaan valtion sisäisten ja valtioiden rajat ylittävien riitojen ratkaisemiseksi toteutettaviin tuomioistuimen ulkopuolisiin riidanratkaisumenettelyihin, jotka koskevat unioniin sijoittautuneen elinkeinonharjoittajan ja unionissa asuvan kuluttajan välisistä kauppa- ja palvelusopimuksista johtuvia velvoitteita ja jotka toteuttaa vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin, joka ehdottaa ratkaisua tai määrää ratkaisun taikka saattaa osapuolet yhteen helpottaakseen sovintoratkaisun löytämistä (2 artiklan 1 kohta).  

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa on luettelo poikkeuksista direktiivin yleiseen soveltamisalaan. Direktiiviä ei sovelleta esimerkiksi sellaisissa elimissä toteutettavaan menettelyyn, jossa riidan ratkaisusta vastaavat luonnolliset henkilöt ovat yksinomaan yksittäisen elinkeinonharjoittajan palveluksessa tai saavat palkkionsa yksinomaan yksittäiseltä elinkeinonharjoittajalta. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia tällaisen menettelyn direktiivin mukaisena riidanratkaisumenettelynä, mikäli 5—12 artikloissa säädetyt vaatimukset täyttyvät.  

Direktiiviä ei sovelleta myöskään sellaisissa järjestelmissä toteutettaviin menettelyihin, joiden toiminnasta vastaa elinkeinonharjoittaja. Direktiivin soveltamisalasta on rajattu pois myös yleiset, muuta kuin taloudellista etua koskevat palvelut, elinkeinonharjoittajien väliset riidat, kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliset suorat neuvottelut ja menettelyt, jotka elinkeinonharjoittaja on aloittanut kuluttajaa vastaan sekä terveydenhuollon ammattihenkilön potilaalle antamat terveyspalvelut. Viimeksi mainittu rajoitus kattaa myös virhevastuun. 

Direktiivissä säädetään siitä minimitasosta, jonka jäsenvaltioissa toimivien vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten ja niiden menettelyn tulee täyttää. Jäsenvaltiot voivat korkeamman kuluttajansuojan tason varmistamiseksi pitää voimassa tai ottaa käyttöön myös sääntöjä, jotka menevät pitemmälle kuin ne, joista on säädetty direktiivissä (2 artiklan 3 kohta). 

Direktiivin suhteesta muihin EU-säännöksiin säädetään 3 artiklassa. Direktiivi on ensisijainen, jos se on ristiriidassa kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan vireille panemia, tuomioistuimen ulkopuolisia oikeussuojakeinoja koskevan säännöksen kanssa. Direktiivillä ei kuitenkaan rajoiteta sovittelusta annetun direktiivin (2008/52/EY) soveltamista. Kyseisen direktiivin soveltamisalasta on rajattu pois kuluttajariitojen käsittely lautakuntamuotoisissa riidanratkaisuelimissä. Direktiivin tietojenantamisvelvollisuutta koskeva 13 artikla ei myöskään rajoita sitä tietojenantovelvollisuutta, joka tulee muista unionin säädöksistä, esimerkiksi kuluttajaoikeusdirektiivistä (2011/83/EU) ja asuntoluottodirektiivistä (2014/17/EU).  

Direktiivin 4 artiklassa määritellään direktiivissä käytettyjä käsitteitä. Ne vastaavat pääosin muissa EU:n kuluttajansuojasäännöksissä käytettyjä käsitteitä. ”Kuluttajalla” tarkoitetaan luonnollista henkilöä, joka toimii tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa. ”Elinkeinonharjoittajalla” tarkoitetaan puolestaan luonnollista tai oikeushenkilöä, joka toimii elinkeino- tai ammattitoimintaansa kuuluvassa tarkoituksessa. ”Kauppasopimuksella” tarkoitetaan tavaroita ja palveluja koskevia sopimuksia, joilla elinkeinonharjoittaja luovuttaa sopimuksen kohteen omistusoikeuden kuluttajalle ja kuluttaja sitoutuu maksamaan kohteen hinnan. ”Palvelusopimuksella” tarkoitetaan vastaavasti palvelujen suorittamista koskevia sopimuksia. ”Valtion sisäisellä riidalla” tarkoitetaan kauppa- tai palvelusopimusta koskevaa riitaa, jos kuluttaja tilatessaan kyseisen palvelun tai tavaran asui siinä jäsenvaltiossa, johon elinkeinonharjoittaja oli sijoittautunut. ”Valtioiden rajat ylittävällä riidalla” tarkoitetaan vastaavasti riitaa silloin, kun kuluttaja asuu eri jäsenvaltiossa kuin mihin elinkeinonharjoittaja on sijoittautunut. ”Vaihtoehtoisella riidanratkaisumenettelyllä” tarkoitetaan vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen toteuttamaa menettelyä, joka täyttää direktiivissä asetetut edellytykset. ”Vaihtoehtoisella riidanratkaisuelimellä” tarkoitetaan elintä, joka, sillä olevasta nimestä riippumatta, on perustettu pysyväksi ja antaa mahdollisuuden vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn ja joka on merkitty komission ylläpitämään luetteloon 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti. 

Direktiivissä ei säädetä riidanratkaisuelimen rakenteesta. Direktiivin suomenkielisessä tekstissä käytetään käsitettä ”elin”, jonka yleiskielen mukainen merkitys voidaan katsoa suppeammaksi kuin englanninkielisessä tekstissä käytetty käsite ”entity”. Käytetty käsite ei kuitenkaan estä sitä, että riidanratkaisuelin voisi olla myös riidanratkaisutoimintaa harjoittava luonnollinen henkilö. 

Direktiivissä määritellään, mihin valtioon elinkeinonharjoittajan katsotaan sijoittautuneen ja mihin valtioon vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen katsotaan sijoittautuneen (4 artiklan 2 ja 3 kohta). Jos elinkeinonharjoittaja on luonnollinen henkilö, hän on sijoittautunut sinne, missä hänen liiketoimipaikkansa on. Oikeushenkilö on sijoittautunut sinne, missä sillä on sääntömääräinen kotipaikka, hallinnollinen päätoimipaikka tai pääasiallinen liiketoimipaikka, mukaan luettuna sivutoimipaikka, edustaja tai muu toimipaikka. Vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin on sijoittautunut paikkaan, jossa se harjoittaa riidanratkaisutoimintaa, jos elimen toiminnasta vastaa luonnollinen henkilö. Jos elimen toiminnasta vastaa oikeushenkilö taikka luonnollisten tai oikeushenkilöiden yhteenliittymä, elin on sijoittautunut paikkaan, jossa oikeushenkilö tai yhteenliittymä harjoittaa riidanratkaisutoimintaa tai jossa sillä on sääntömääräinen kotipaikka. Jos elimen toiminnasta vastaa viranomainen tai muu julkinen elin, riidanratkaisuelin on sijoittautunut paikkaan, jossa viranomaisella tai muulla julkisella elimellä on kotipaikka. 

2.2  Mahdollisuus käyttää vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä

Direktiivin mukaan jäsenvaltioilla on velvollisuus varmistaa, että direktiivin soveltamisalaan kuuluvat riidat, joissa on osapuolena niiden alueelle sijoittautunut elinkeinonharjoittaja, voidaan saattaa direktiivin vaatimukset täyttävän vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen käsiteltäviksi (5 artiklan 1 kohta). Suomen osalta tämä tarkoittaa sitä, että täällä on voitava kattavasti käsitellä riidat, joissa on osapuolena Suomeen sijoittautunut elinkeinonharjoittaja. 

Jäsenvaltioiden on varmistettava vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten täysi kattavuus ja käyttömahdollisuus. Mikäli millään olemassa olevalla vaihtoehtoisella riidanratkaisuelimellä ei ole toimivaltaa käsitellä direktiivin soveltamisalaan kuuluvia riitoja, jäsenvaltiot voivat täyttää tämän velvoitteensa varmistamalla, että käytössä on toissijainen vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin, jolla on toimivalta käsitellä niitä riitoja, jotka eivät kuulu minkään muun elimen toimivaltaan (5 artiklan 3 kohta).  

Jäsenvaltion on varmistettava, että vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin pitää yllä ajantasaista verkkosivustoa, jonka kautta osapuolet saavat helposti tietoa menettelystä ja jonka kautta kuluttajat voivat toimittaa elimelle valituksensa ja kirjalliset todisteet (5 artiklan 2 kohta). Jäsenvaltion on myös varmistettava, että riidanratkaisuelimet ottavat käsiteltäväkseen sekä valtion sisäisiä, että valtioiden rajat ylittäviä riitoja, mukaan lukien ODR-asetuksen soveltamisalaan kuuluvat riidat. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että henkilötietojen käsittelyssä noudatetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 95/46/EY mukaisen kansallisen lainsäädännön sääntöjä. 

Jäsenvaltioiden ei kuitenkaan tarvitse varmistaa, että riidanratkaisuelimet ottavat käsiteltäväksi kaikki niille saatetut riita-asiat. Jäsenvaltiot voivat harkintansa mukaan sallia vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten pitävän voimassa tai ottavan käyttöön menettelysääntöjä, jotka antavat niille mahdollisuuden kieltäytyä käsittelemästä tiettyä asiaa direktiivissä määritellyillä perusteilla (5 artiklan 4 kohta). Tällaiset menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa merkittävästi haitata kuluttajien mahdollisuutta käyttää vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä. Artiklassa luetellaan hyväksytyt kieltäytymisperusteet. Artiklan mukaisia perusteita on se, ettei kuluttaja ole pyrkinyt ensin ratkaisemaan asiaa suoraan elinkeinonharjoittajan kanssa, riita on aiheeton tai perustuu kiusantekoon, riitaa käsitellään tai sitä on aiemmin käsitelty toisessa vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä tai tuomioistuimessa, vaatimuksen arvo alittaa tai ylittää ennalta määritetyn rahallisen kynnysarvon, valitusta ei ole tehty ennalta määritellyssä määräajassa taikka kyseessä olevaan tyyppiin kuuluvan riidan käsittely haittaisi muuten vakavasti elimen tehokasta toimintaa. Mikäli valitus riidanratkaisuelimelle on tehtävä ennalta määritetyssä määräajassa, se ei saa olla lyhyempi kuin yksi vuosi siitä päivästä, jona kuluttaja on tehnyt virheilmoituksen elinkeinonharjoittajalle. 

Jos riidanratkaisuelin ei menettelysääntöjensä mukaan voi ottaa käsiteltäväksi sille toimitettua riitaa, sen on kolmen viikon kuluessa siitä, kun vaihtoehtoista riidanratkaisua koskevat valitusasiakirjat on vastaanotettu, annettava kummallekin osapuolelle perusteltu selvitys syistä, joiden vuoksi se ei käsittele riitaa. Valitusasiakirjoilla tarkoitetaan tässä selvitystä, josta ilmenee peruste olla käsittelemättä asiaa. 

Direktiivi sallii sen, että elin voi menettelysääntöjensä mukaisesti olla käsittelemättä riita-asioita, joissa vaatimuksen arvo alittaa tai ylittää ennalta määritellyn rahallisen kynnysarvon. Mahdollisia rahallisia kynnysarvoja ei kuitenkaan saa asettaa tasolle, joka merkittävästi haittaisi kuluttajan mahdollisuuksia saada asia riidanratkaisuelinten käsiteltäväksi (5 artiklan 5 kohta).  

Jäsenvaltion ei tarvitse varmistaa sitä, että kuluttaja voisi riidanratkaisuelimen kieltäytyessä edellä mainituilla perusteilla käsittelemästä asiaa antaa valituksensa jonkin toisen vaihtoehtoisen elimen ratkaistavaksi (5 artiklan 6 kohta). 

Jos sektorikohtaisella elimellä on toimivalta käsitellä myös sellaisiin alalla toimiviin elinkeinonharjoittajiin liittyviä riitoja, jotka eivät ole elimen muodostavan tai sitä rahoittavan organisaation jäseniä, jäsenvaltion katsotaan täyttäneen artiklan mukaisen velvollisuutensa (5 artiklan 7 kohta).  

2.3  Riidanratkaisuelintä koskevat vaatimukset

Direktiivissä säädetään niistä vaatimuksista, joilla varmistetaan se, että riidanratkaisusta vastaavilla luonnollisilla henkilöillä on tarvittava asiantuntemus ja että he ovat riippumattomia ja puolueettomia (6 artiklan 1 kohta). 

Luonnollisten henkilöiden asiantuntemuksen laadulle ei direktiivissä esitetä esimerkiksi koulutuksen osalta mitään tarkkoja vaatimuksia. Yleinen lainsäädännön sekä kuluttajariitojen vaihtoehtoisen riidanratkaisun tai niiden oikeuskäsittelyn tuntemus on kuitenkin tarpeen.  

Riidanratkaisusta vastaavien henkilöiden riippumattomuus varmistetaan sillä, että heidän toimikautensa on riittävän pitkä ja sillä, ettei heitä voida erottaa ilman perusteltua syytä. Puolueettomuus varmistetaan sillä, etteivät he saa ottaa ohjeita kummaltakaan osapuolelta tai näiden edustajilta eivätkä heidän saamansa palkkiot ole kytköksissä menettelyn tulokseen. Riidanratkaisusta vastaavilla henkilöillä on velvollisuus ilmoittaa elimelle olosuhteista, jotka voivat vaikuttaa tai joiden voidaan katsoa vaikuttavan heidän riippumattomuuteensa tai puolueettomuuteensa tai aiheuttaa eturistiriidan riita-asian jommankumman osapuolen kanssa. Jäsenvaltiot velvoitetaan myös varmistamaan, että riidanratkaisuelimillä on käytössään menettelyt, joita sovelletaan jääviystilanteissa (6 artiklan 2 kohta). 

Direktiivissä on säädetty menettelyä koskevia erityisvaatimuksia sellaisille riidanratkaisuelimille, joissa riidan ratkaisusta vastaavat luonnolliset henkilöt ovat yksinomaan yksittäisen elinkeinonharjoittajan palveluksessa tai saavat palkkionsa yksinomaan yksittäiseltä elinkeinonharjoittajalta (6 artiklan 3 kohta). Säännös tulee sovellettavaksi vain, jos jäsenvaltio on hyväksynyt tällaiset menettelyt (2 artiklan 2 kohdan a alakohta). 

Direktiivissä asetetaan erityisiä vaatimuksia sellaisille riidanratkaisuelimille, jotka ovat esimerkiksi elinkeinonharjoittajien järjestön rahoittamia (6 artiklan 4 kohta). Jäsenvaltioiden on näiden riidanratkaisuelinten osalta varmistettava, että elimen rahoitus on riittävä ja erillinen järjestön muusta toiminnasta. Säännöstä ei kuitenkaan sovelleta järjestöjen rahoittamiin kollegiaalisiin elimiin, joissa elinkeinonharjoittajilla ja kuluttajilla on tasapuolinen edustus. Jäsenvaltioiden on myös yleisellä tasolla varmistettava, että luonnollisista henkilöistä muodostetuissa kollegiaalisissa riidanratkaisuelimissä on yhtä monta elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien edustajaa (6 artiklan 5 kohta). 

Jäsenvaltioiden on rohkaistava vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä antamaan koulutusta vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta vastaaville henkilöille (6 artiklan 6 kohta). Toimivaltaisen viranomaisen on valvottava riidanratkaisuelinten perustamia koulutusjärjestelmiä sille toimitettujen tietojen perusteella. 

2.4  Menettelyä koskevat vaatimukset

Direktiivin 7 artiklassa on säännöksiä riidanratkaisuelinten toiminnan avoimuudesta. Riidanratkaisuelinten on verkkosivuillaan annettava tietoa toiminnastaan, menettelytavoistaan sekä riidanratkaisusta vastaavista luonnollisista henkilöistä. Riidanratkaisuelinten on asetettava vuotuiset toimintakertomuksensa verkkosivustoilleen. Riidanratkaisuelinten on myös pyydettäessä toimitettava verkkosivustolla julkaistavat tiedot muulla pysyvällä tavalla, esimerkiksi kirjallisesti, tietoja pyytävälle taholle. 

Riidanratkaisuelimille asetettavista tehokkuusvaatimuksista säädetään 8 artiklassa. Näihin sisältyy muun muassa se, että menettelyn tulee olla helposti molempien osapuolten saatavilla niin sähköisesti kuin muulla tavalla sekä se, että osapuolet eivät ole velvollisia käyttämään lakimiestä tai oikeudellista neuvonantajaa. 

Direktiivin mukaan riidanratkaisumenettelyn tulee olla kuluttajille maksuton tai heidän saatavissaan nimellistä korvausta vastaan. Direktiivin johdanto-osan 41 kappaleessa todetaan, että riidanratkaisumenettelyjen tulisi mieluiten olla kuluttajille maksuttomia. Jos kustannuksia peritään, perittävät kustannukset eivät saisi olla nimellistä korvausta suurempia. 

Direktiivi asettaa riidanratkaisuelimelle velvollisuuden ilmoittaa heti osapuolille siitä, että se on saanut kaikki valitusta koskevat asianmukaiset tiedot sisältävät asiakirjat (8 artiklan d kohta). Riidanratkaisumenettelyssä saavutetun ratkaisun on oltava saatavissa 90 kalenteripäivän kuluessa siitä, kun riidanratkaisuelin on vastaanottanut kaikki valitusasiaan liittyvät asiakirjat (8 artiklan e kohta). Kohtien muotoilu ei ole yhtenevä. Tästä huolimatta molemmissa kohdissa viitataan samana ajankohtaan eli siihen, jolloin kaikki asian ratkaisemiseksi tarpeellinen selvitys on saatu.  

Direktiivin johdanto-osan 40 kappaleessa todetaan 8 artiklan d kohdasta, että elimen olisi ilmoitettava osapuolille siitä, että se on saanut ”kaikki vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn toteuttamiseksi tarvittavat asiakirjat”. Direktiivin suomenkielisessä toisinnossa käytetyn käsitteen ”kaikki valitusasiaan liittyvät asiakirjat” merkitys poikkeaa englannin- ja ranskankielisissä teksteissä käytetyistä käsitteistä (”complete complaint file” ja ”dossier complet de plainte”), jotka viittaavat valitusasiakirjojen lisäksi myös muuhun selvitykseen, joka on tarpeen asian käsittelemiseksi. ”Valitusasiaan liittyvien asiakirjojen” sijaan oikeampi suomenkielinen ilmaisu olisi ”asian ratkaisemiseksi tarpeellinen aineisto”. Tämä kattaisi myös kaiken materiaalin, siitä riippumatta, missä muodossa se on riidanratkaisuelimelle toimitettu.  

Direktiivin mukainen 90 päivän määräaika ei siis ala kulua ennen kuin riidanratkaisuelin on saanut osapuolten vastineet, mahdolliset lisäkirjelmät ja lisäselvitykset sekä pyydetyt asiantuntijalausunnot, ja näiden kommentoimiseksi osapuolille varattu aika on päättynyt.  

Riidanratkaisuelin voi harkintansa mukaan pidentää 90 päivän määräaikaa erittäin monimutkaisissa riita-asioissa (8 artiklan e kohta). Direktiivin johdanto-osan 40 kappaleessa puhutaan tältä osin poikkeuksellisista, luonteeltaan hyvin monimutkaisista tapauksista, mukaan lukien tapaukset, joissa jompikumpi osapuoli ei perustellusta syystä voi osallistua riidanratkaisumenettelyyn. Osapuolille on ilmoitettava määräajan pidentämisestä sekä riidan ratkaisun arvioidusta kestosta. 

Direktiivissä säädetään niistä keinoista, joilla vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn oikeudenmukaisuus varmistetaan (9 artikla). Näitä ovat muun muassa kontradiktorisen periaatteen noudattaminen, oikeus käyttää tai olla käyttämättä lakimiestä tai oikeudellista neuvonantajaa sekä oikeus saada perusteltu ratkaisu joko kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla.  

Osapuolilla on myös direktiivin mukaan oikeus missä tahansa vaiheessa vetäytyä menettelystä, mikäli he ovat tyytymättömiä menettelyn tehokkuuteen tai kulkuun. Jos elinkeinonharjoittajan osallistuminen riidanratkaisumenettelyyn on pakollista, tätä sovelletaan vain kuluttajaan. 

Artiklassa säädetään myös velvollisuudesta ilmoittaa osapuolille ehdotetun ratkaisun suositusluonteisuudesta, mahdollisista oikeusvaikutuksista sekä siitä, ettei osallistuminen riidanratkaisumenettelyyn sulje pois mahdollisuutta viedä asia tuomioistuimen ratkaistavaksi. 

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan sopimus valitusten saattamisesta vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen käsiteltäväksi ei sido kuluttajaa, jos se on tehty ennen riidan syntymistä, ja jos se johtaa siihen, että kuluttaja menettää oikeutensa nostaa riidan ratkaisemiseksi kanteen tuomioistuimessa (10 artikla).  

Jäsenvaltioiden on varmistettava myös se, että menettelyissä, joissa riidanratkaisuelin määrää ratkaisun, ratkaisu voi olla osapuolia sitova vain, jos näille on ilmoitettu sitovuudesta ennakolta ja osapuolet ovat tämän nimenomaisesti hyväksyneet. Elinkeinonharjoittajan nimenomaista hyväksyntää ei vaadita, jos ratkaisut kansallisten sääntöjen mukaan sitovat elinkeinonharjoittajaa. 

Menettelyissä, jotka sitovat kuluttajaa, ratkaisu ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettää sellaisen suojan, josta ei kuluttajan asuinvaltion lain mukaan voida sopimuksin poiketa (11 artikla). Jos riita-asiaan sovellettava laki määräytyy ns. Rooma I -asetuksen (EY) N:o 593/2008 6 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti, elimen määräämä ratkaisu ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettää sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voi kuluttajan asuinpaikkavaltion lain mukaan sopimuksin poiketa. 

Vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn vaikutuksesta määrä- ja vanhentumisaikoihin säädetään 12 artiklassa. Mikäli menettelyssä annettava ratkaisu ei ole sitova, ei menettelyn aikana päättyneiden määrä- ja vanhentumisaikojen tulisi estää aloittamasta myöhemmin kyseistä riitaa koskevaa oikeuskäsittelyä. 

2.5  Tiedottaminen ja yhteistyö

Elinkeinonharjoittajat ovat velvollisia ilmoittamaan kuluttajille mahdollisilla verkkosivustoillaan tai yleisissä sopimusehdoissa sellaisista vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä ja niiden verkkosivusto-osoitteista, joiden piiriin nämä elinkeinonharjoittajat kuuluvat, kun nämä elinkeinonharjoittajat sitoutuvat tai ovat velvollisia käyttämään näitä elimiä kuluttajien kanssa syntyneiden riitojen ratkaisuun (13 artikla).  

Mikäli riitaa ei ole voitu ratkaista kuluttajan suoraan elinkeinonharjoittajalle tekemän virheilmoituksen perusteella, elinkeinonharjoittajan tulee antaa kuluttajalle edellä mainitut tiedot ja ilmoittaa, käyttääkö se asianomaisia elimiä riidan ratkaisemiseksi. Artiklan asettamien velvollisuuksien laiminlyönnistä elinkeinonharjoittajalle aiheutuvista seuraamuksista säädetään 21 artiklassa. 

Jäsenvaltioiden tulee varmistaa, että kuluttajat voivat saada apua valtioiden rajat ylittävissä kauppa- tai palvelusopimuksia koskevissa riidoissa, joissa käytetään toisessa jäsenvaltiossa toimivaa vaihtoehtoista riidanratkaisuelintä (14 artikla). 

Riidanratkaisuelinten on annettava tietoa komission pitämästä luettelosta sille ilmoitetuista vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä (15 artikla). Direktiivi asettaa jäsenvaltioille velvollisuuden varmistaa, että vaihtoehtoiset riidanratkaisuelimet tekevät keskenään yhteistyötä ja vaihtavat kokemuksia (16 artikla). Kansallisten viranomaisten yhteistyöstä säädetään 17 artiklassa. 

2.6  Toimivaltaisten viranomaisten ja komission tehtävät

Jäsenvaltioiden on nimettävä toimivaltainen viranomainen suorittamaan direktiivin 19 ja 20 artikloissa tarkoitettuja tehtäviä (18 artikla). Direktiivin 19 artiklassa säädetään niistä tiedoista, jotka riidanratkaisuelimen on toimitettava toimivaltaiselle viranomaiselle pyytäessään tulla ilmoitetuksi komission ylläpitämään luetteloon. Luetteloon ilmoitetun riidanratkaisuelimen tulee lisäksi ilmoittaa toimivaltaiselle viranomaiselle kahden vuoden välein artiklassa määritellyt tiedot toiminnastaan.  

Toimivaltaisen viranomaisen tehtävänä on arvioida saamiensa tietojen perusteella, voidaanko sille ilmoitettua riidanratkaisuelintä pitää direktiivin soveltamisalaan kuuluvana vaihtoehtoisena riidanratkaisuelimenä ja täyttääkö se direktiivin ja kansallisten säännösten mukaiset laatuvaatimukset (20 artikla). Viranomaisen on laadittava luettelo hyväksytyiksi tulleista vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä ja ilmoitettava tämä luettelo komissiolle. Jos riidanratkaisuelintä koskeviin tietoihin tulee muutoksia, toimivaltaisen viranomaisen on ilmoitettava näistä muutoksista komissiolle ilman aiheetonta viivytystä.  

Jos luetteloon merkitty riidanratkaisuelin ei enää täytä direktiivin vaatimuksia, toimivaltaisen viranomaisen on pyydettävä sitä huolehtimaan niiden täyttämisestä välittömästi. Jollei riidanratkaisuelin kolmen kuukauden kuluttua edelleenkään täytä vaatimuksia, viranomaisen on poistettava se luettelosta ja ilmoitettava tiedot komissiolle. 

Komissio laatii luettelon sille ilmoitetuista riidanratkaisuelimistä ja pitää sen ajan tasalla. Komissio asettaa luettelon yleisesti saataville verkkosivuilleen. 

Toimivaltaisen viranomaisen on julkaistava viimeistään 9 päivänä heinäkuuta 2018 ja sen jälkeen joka neljäs vuosi kertomus vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten kehittämisestä ja toiminnasta ja lähetettävä se komissiolle. 

2.7  Loppusäännökset

Direktiivi sisältää tavanomaiset loppusäännökset (21—28 artiklat). Jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle viimeistään 9 päivänä heinäkuuta 2015 tiedot tahosta, jolta kuluttajat voivat saada apua rajat ylittävissä riita-asioissa sekä tiedot toimivaltaisesta viranomaisesta. Ensimmäinen luettelo vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä on ilmoitettava komissiolle viimeistään 9 päivänä tammikuuta 2016. Direktiivi on saatettava voimaan viimeistään 9 päivänä heinäkuuta 2015. 

4.1  Kuluttajariitojen käsittely tuomioistuimen ulkopuolella

Suomessa on pitkät perinteet kuluttajariitojen ratkaisemisessa tuomioistuimen ulkopuolella vaihtoehtoisissa riidanratkaisuelimissä. Kuluttajariitalautakunta ja FINEn yhteydessä toimiva Vakuutuslautakunta ovat olleet toiminnassa 1970-luvulta lähtien ja vakiinnuttaneet asemansa niin kuluttajien kuin elinkeinonharjoittajienkin keskuudessa. Myöhemmin lautakuntamuotoisia ja sektorikohtaisia riidanratkaisuelimiä on perustettu lisää.  

Osa riidanratkaisuelimistä on lakisääteisiä. Näitä ovat esimerkiksi kuluttajariitalautakunta, Ahvenanmaalla toimiva Ålands konsumenttvistenämnd (jäljempänä Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunta), liikennevahinkolautakunta ja eläinlääkintävahinkojen arviolautakunta. Osa riidanratkaisuelimistä on yksityisiä. Näitä ovat esimerkiksi Vakuutus-, Pankki- ja Arvopaperilautakunnat, Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta, tekstiilihuoltoalan asiantuntijalautakunta ja vakuutusyhtiöiden sisäiset riidanratkaisuelimet.  

Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välinen riita voidaan saattaa soviteltavaksi myös rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain (1015/2005) mukaisessa sovittelumenettelyssä, mikäli riita sen kohde ja asiassa esitetyt vaatimukset huomioon ottaen on vähäinen. Aluehallintovirastot järjestävät sovittelutoiminnan. Sovittelumenettely on vapaaehtoista ja maksutonta. Käytännössä tämän lain mukainen riita-asian sovittelu koskee yleensä rikosperusteista vahingonkorvausta. 

Maistraattien yhteydessä toimiva kuluttajaneuvonta tarjoaa kuluttajille neuvontaa ja apua kuluttajariitojen selvittämiseksi. Neuvontaa vakuutus-, pankki- ja arvopaperiasioissa tarjoaa myös FINEn neuvontatoimisto. Myös Kuluttajaliitolla on neuvontapuhelin. 

Suomessa toimivista riidanratkaisuelimistä suurin osa on sektorikohtaisia; vain kuluttajariitalautakunta, Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunta ja kuluttajaneuvonta käsittelevät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikkia kulutushyödykkeitä koskevia kuluttajariitoja. 

Edellä mainituista riidanratkaisuelimistä sekä kuluttajariitalautakunta että Vakuutuslautakunta, Pankkilautakunta ja Arvopaperilautakunta on ilmoitettu komission ylläpitämään tietokantaan kuluttajariitoja käsittelevistä tuomioistuimen ulkopuolisista riidanratkaisuelimistä. Tietokantaan on ilmoitettu kaikki komission suosituksen 98/257/EY vaatimukset täyttävät elimet, jotka ovat halunneet tulla merkityksi sinne. Arviointia ei tehty siitä, täyttävätkö muut vaihtoehtoiset riidanratkaisuelimet kyseisessä suosituksessa asetetut vaatimukset. 

4.2  Kuluttajariitalautakunta

Kuluttajariitalautakunta on viranomainen, jonka tehtävänä on siitä annetun lain (8/2007) 2 §:n mukaan antaa ratkaisusuosituksia yksittäisiin erimielisyyksiin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä kulutushyödykesopimuksia koskevissa tai muissa kulutushyödykkeen hankintaan liittyvissä asioissa, joita kuluttajat saattavat lautakunnan käsiteltäviksi. Lisäksi se käsittelee eräitä asunnon kauppaan, asumisoikeuden luovutukseen sekä asuinhuoneiston vuokraukseen liittyviä asioita, joita myyjinä, tarjoajina tai vuokranantajina olevat yksityishenkilöt saattavat sen käsiteltäviksi.  

Kuluttajariitalautakunnan toimivaltaan eivät lain 3 §:n mukaan kuulu lakisääteisiä vakuutuksia koskevat asiat. Lautakunta ei käsittele myöskään arvopaperimarkkinalaissa (746/2012) tarkoitetun arvopaperin luovutusta koskevia asioita, arvopaperin liikkeellelaskijan, julkisen ostotarjouksen tekijän tai lunastusvelvollisen osakkeenomistajan menettelyä koskevia asioita eikä arvopaperin välittäjän, omaisuudenhoitajan tai sijoitusneuvojan suoritusta koskevia asioita.  

Menettely lautakunnassa on kirjallista. Kirjallisen aineiston lisäksi voidaan käyttää esimerkiksi asiakkaan ja palveluntarjoajan välisiä tallennettuja puhelinkeskusteluja tai kuvatallenteita. Lautakunta voi omasta aloitteestaan pyytää lausuntoa ulkopuoliselta asiantuntijalta. 

Kuluttajariitalautakunta voi siitä annetun lain 14 §:n mukaan jättää asian käsittelemättä, jos asian ratkaiseminen edellyttäisi suullisten todistelukeinojen käyttämistä, se on vireillä tai ratkaistu tuomioistuimessa taikka tuomioistuimen ulkopuolisessa riidanratkaisuelimessä. Mikäli kuluttaja pyytää samassa asiassa lausuntoa sekä kuluttajariitalautakunnalta että FINEn lautakunnalta, vakiintuneen käytännön mukaan häneltä tiedustellaan, kummassa hän haluaa asian käsiteltäväksi ja toisessa lautakunnassa asia jätetään käsittelemättä.  

Kuluttajariitalautakunta voi 14 §:n perusteella jättää asian käsittelemättä myös silloin kun hakijan vastapuoli on konkurssissa tai asian käsittely lautakunnassa ei ole tarkoituksenmukaista asian poikkeuksellisen monimutkaisuuden ja vaikean selvitettävyyden vuoksi.  

Lautakunnan ratkaisut ovat suosituksia, joiden noudattaminen on vapaaehtoista. Ratkaisuista ei voi valittaa. Osapuolet voivat kuitenkin aina saattaa asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. 

Asian käsittely kuluttajariitalautakunnassa on maksutonta. Osapuolet vastaavat itse omista kuluistaan. Mikäli lautakunta pyytää lausuntoa ulkopuoliselta asiantuntijalta, tästä aiheutuvia kuluja ei peritä osapuolilta.  

Kuluttajariitalautakunnan kustannukset tulevat valtion budjetista. Vuonna 2014 lautakunnan toiminnan kokonaiskustannukset olivat noin 2 158 000 euroa. 

Kuluttajariitalautakuntaan saapui vuonna 2014 yhteensä 5 925 valitusta. Lautakunta ratkaisi vuonna 2014 yhteensä 4 838 asiaa, joista jaostokäsittelyssä 1 538 asiaa, täysistunnossa 43, yksinkertaisessa menettelyssä 1 025 ja esittelijän ratkaisuna 109 asiaa. Valittaja peruutti hakemuksensa 420 tapauksessa ja sovintoon päästiin 1 200 asiassa. 

Kuluttajariitalautakunnan antaman arvion mukaan noin 40 % asioista tulee lautakuntaan kuluttajaneuvonnan kautta. Asian saaminen vireille lautakunnassa ei kuitenkaan edellytä, että sitä on ensin käsitelty kuluttajaneuvonnassa. 

Keskimääräinen käsittelyaika vuonna 2014 oli noin 9 kuukautta. Käsittelyajat vaihtelivat suuresti jaostoittain yksityishenkilöiden välisiä asuntokauppoja käsittelevän jaoston noin 20 kuukaudesta muita tavaroita käsittelevän jaoston 5 kuukauteen. 

Lautakunta suositti hyvitystä 53 %:ssa annetuista ratkaisuista vuonna 2014. Kyseisen vuoden osalta ei vielä ole tarkempaa tietoa suositusten noudattamisesta. Yleensä lautakunnan ratkaisujen noudattamisprosentti on ollut noin 80 %. 

4.3  FINE

FINE on finanssialalla toimiva yksityinen, sopimuspohjainen organisaatio, johon kuuluvat neuvontatoimistona toimiva Vakuutus- ja rahoitusneuvonta, ratkaisusuosituksia antavat Vakuutuslautakunta, Pankkilautakunta ja Arvopaperilautakunta sekä sektorikohtaiset johtokunnat ja hallitus. 

Sopimusosapuolina ovat nykyisin Finanssialan Keskusliitto (jäljempänä FK), Kilpailu- ja kuluttajavirasto (jäljempänä KKV) sekä Finanssivalvonta (jäljempänä FIVA). Arvopaperiasioissa sopimukseen on liittynyt Osakesäästäjien Keskusliitto ja vakuutusasioissa myös Eläkesäätiöyhdistys ry ja Vakuutuskassat ry. Sopimusosapuolet ovat kutsuneet hallintoon mukaan myös edustajat sosiaali- ja terveysministeriöstä ja Kuluttajaliitto-Konsumentförbundet ry:stä.  

FINEn toiminnasta ei ole säädetty laissa. Vakuutussopimuslaissa (543/1994) Vakuutuslautakunta mainitaan muutoksenhakuaikoja koskevassa säännöksessä vanhentumisajan katkaisevana elimenä kuluttajariitalautakunnan rinnalla. Laissa velan vanhentumisesta (728/2003) FINEn lautakuntiin viitataan niitä nimeltä mainitsematta puhuttaessa toimielimistä, jotka on merkitty Euroopan komission pitämään tietokantaan kuluttajariitoja ratkaisevista elimistä. 

FINEn toimintaa ei valvo viranomainen, vaan sitä valvoo ja ohjaa sen hallitus. Lautakuntien jäseninä on muun muassa kunkin sektorin palveluntarjoajien edustajia, kuluttajajärjestöjen ja ammattiliittojen edustajia sekä virkamiehiä kuluttajariitalautakunnasta ja oikeusministeriöstä. Lautakuntien jäseniin ja puheenjohtajiin sovelletaan FINEn ohjesäännön nojalla soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren määräyksiä tuomarin esteellisyydestä. 

FINEn lautakunnat antavat ratkaisusuosituksia finanssipalveluihin liittyvissä erimielisyyksissä. Vakuutuslautakunta käsittelee kaikkia vapaaehtoisia vakuutuksia koskevia asioita. Lakisääteiset vakuutukset eivät kuulu Vakuutuslautakunnan toimialaan lukuun ottamatta eräitä liikennevakuutusta koskevia asioita. Lausuntopyynnön Vakuutuslautakunnalle voi esittää vakuutuksenantaja, vakuutuksenottaja, vakuutettu, vahinkoa kärsinyt tai edunsaaja. Vakuutuslautakunta ei käsittele ulkomaisia vakuutusyhtiöitä koskevia asioita, ellei yhtiöllä ole sivuliikettä Suomessa. Pankkilautakunta antaa ratkaisusuosituksia pankkisuhdetta koskevissa erimielisyyksissä. Pankkilautakunnalta lausuntoa voi pyytää asiakas tai pankki. Arvopaperilautakunta puolestaan käsittelee erimielisyyksiä, jotka ovat syntyneet ei-ammattimaisen asiakkaan (luonnollinen tai oikeushenkilö) ja sijoituspalveluntarjoajan välisessä suhteessa. Lausuntoa Arvopaperilautakunnalta voi pyytää ei-ammattimaisen asiakkaan lisäksi palveluntarjoaja. 

FINEn lautakunnat voivat ohjesääntönsä mukaisesti erityisestä syystä olla antamatta lausuntoa niiden ratkaistavaksi saatetussa asiassa. Lautakunnat eivät käsittele asiaa, joka on vireillä tai ratkaistu kuluttajariitalautakunnassa tai muussa kuluttajariitoja käsittelevässä lautakunnassa. Arvopaperi- ja Pankkilautakunta eivät yleensä anna ratkaisusuositusta asioissa, joiden osalta ilmenee, että ennen valituksen saapumista lautakuntaan on kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun asiakas on viimeksi ottanut yhteyttä palveluntarjoajaan. 

Menettely lautakunnissa on kirjallista. Mikäli asian ratkaiseminen edellyttäisi suullisten todistelukeinojen käyttämistä, lautakunnat eivät yleensä anna lausuntoa asiassa. Kirjallisen aineiston lisäksi voidaan käyttää esimerkiksi asiakkaan ja palveluntarjoajan välisiä puhelutallenteita tai kuvatallenteita. 

Kaikkien lautakuntien ratkaisut ovat suosituksia, joiden noudattaminen on vapaaehtoista. Lautakuntien ratkaisuihin ei saa hakea muutosta. Osapuolet voivat kuitenkin saattaa asian lautakunnan ratkaisusuosituksesta riippumatta tuomioistuimen käsiteltäväksi.  

FINEn neuvontatoimistossa neuvotaan asiakkaita finanssiasioihin liittyvissä ongelmissa ja pyritään ratkaisemaan ongelmatilanteet neuvottelemalla palveluntarjoajien kanssa. Neuvontatoimisto toimii myös FINEn lautakuntien sihteeristönä. FINEn tehtäviin kuuluu myös palautteen antaminen palveluntarjoajille sekä tiedottaminen. Toimiston puolella neuvontaa annetaan lautakunnissa käsiteltävien asioiden lisäksi myös liikenne-, työtapaturma- ja potilasvakuutuksista.  

Asian käsittely FINEssä on maksutonta. Omista kustannuksistaan, kuten asiamiehen käytöstä tai selvitysten hankkimisesta aiheutuneista kuluista, osapuolet vastaavat itse. FINE voi omasta aloitteestaan pyytää asiantuntijalausunnon ulkopuoliselta asiantuntijalta. Asiantuntijalausuntojen hankkimisesta aiheutuneita kustannuksia ei peritä osapuolilta. 

FINEn kustannuksista vastaa pääosin FK. FINEllä on oma budjetti, jonka sektorikohtaiset johtokunnat laativat ja FINEn hallitus vahvistaa. FINEn kulut olivat vuonna 2014 noin 3 400 000 euroa.  

Vakuutus- ja rahoitusneuvontaan saapui vuonna 2014 yhteensä 9 628 tiedustelua ja valitusta, joista 81 % selvisi alkuvaiheen neuvonnassa saman päivän aikana. Runsaat 8 % (855) toimiston tapauksista eteni FINEn lautakuntiin (Vakuutuslautakuntaan 783, Pankkilautakuntaan 60 ja Arvopaperilautakuntaan 12). Vakuutuslautakunta ratkaisi 787 tapausta, joista 102 tapausta raukesi ennen varsinaista lautakuntakäsittelyä. Rauenneista tapauksista vakuutusyhtiö suoritti vaaditun korvauksen 90 tapauksessa. Pankkilautakunta ratkaisi 55 tapausta ja Arvopaperilautakunta 12 tapausta. 

FINEn lautakuntien käsittelyaikoja ei ole erikseen tilastoitu. Keskimääräinen käsittelyaika vaihtelee 3—12 kuukauden välillä asian laadusta riippuen. Pankkilautakunnassa asioiden käsittely vei keskimäärin 5 kk, Vakuutus- ja Arvopaperilautakunnassa keskimäärin 9 kk asian saapumisesta mitattuna. Toimistopuolella käsitellyissä asioissa yli 90 % asiakkaista oli saanut kuukauden sisällä vastauksen asiaansa. 

Muutosprosentti asiakkaan hyväksi vuonna 2014 oli Vakuutuslautakunnassa 33 %, Pankkilautakunnassa 31 % ja Arvopaperilautakunnassa 43 %. 

Lautakuntien suositusten noudattamisprosentti oli vuonna 2014 Pankki- ja Arvopaperilautakunnan osalta 100 % ja Vakuutuslautakunnan osalta 99 %. 

4.4  Liikennevahinkolautakunta

Liikennevahinkolautakunta toimii siitä annetun lain (441/2002) mukaan korvauskäytännön yhtenäistämiseksi liikennevahinkojen korvausasioissa lausuntoja ja soveltamissuosituksia antavana elimenä. Lautakunta antaa lausuntoja vakuutusyhtiön, tuomioistuimen, vahingonkärsineen, vakuutuksenottajan tai muun korvaukseen oikeutetun pyynnöstä. Vakuutusyhtiöiden on tiettyjen laissa määriteltyjen korvausaiheiden osalta pyydettävä lautakunnalta lausunto ennen korvausasian ratkaisua.  

ADR-direktiivin soveltamisalaan liikennevahinkolautakuntaan tulevista asioista kuuluvat ne, joissa kuluttajan asemassa oleva liikennevakuutuksen ottaja valittaa oman vakuutusyhtiönsä päätöksestä. Lautakuntaan tuli vuonna 2014 yhteensä 2 521 asiaa. Lautakunnan ratkaisemista asioista kuitenkin vain osa on sellaisia, jotka kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Suurin osa asioista tulee vireille vakuutusyhtiöiden tai vahinkoa kärsineiden lausuntopyyntöinä. 

4.5  Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunta

Ahvenanmaalla toimii paikallinen Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunta. Lautakunnasta säädetään itsehallintolain (1144/1991) 30 §:n 10 kohdassa. Lainkohdan mukaan valtakunnassa kuluttajariitalautakunnalle kuuluvista tehtävistä huolehtii maakunnassa erityinen, maakunta- hallituksen asettama lautakunta.  

Itsehallintolakia koskevan hallituksen esityksen (HE 73/1990) yleisperusteluissa (s. 48) todetaan, että ne tehtävät, jotka valtakunnassa kuuluvat kuluttajariitalautakunnalle, liittyvät maakunnassa paikalliseen toimintaan. Tästä ja kielellisistä syistä sekä maantieteellisten olosuhteiden vuoksi katsottiin tarpeelliseksi asettaa erityinen lautakunta hoitamaan paikallisesti samoja tehtäviä kuin kuluttajariitalautakunta.  

Lautakuntaa koskeva sääntely kuuluu maakunnan lainsäädäntövallan piiriin. Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan toimintaan sovelletaan maakuntahallituksen 18 päivänä joulukuuta 2013 antamaa ohjesääntöä. Ohjesäännössä säädetään lautakunnan kokoonpanosta, jäsenten asiantuntemuksesta sekä eräiltä osin ratkaisumenettelystä. Muilta osin viitataan siihen, mitä kuluttajariitalautakunnasta annetussa laissa ja asetuksessa on säädetty. 

Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan alueellisesta toimivallasta ei ole täsmällistä sääntelyä. Itsehallintolaissa, Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan ohjesäännössä tai kuluttajariitalautakuntaa koskevassa laissa ei säädetä lautakuntien toimivallan välisistä suhteista. Itsehallintolain esitöiden mukaan lautakunta on kuitenkin asetettu kielellisiin ja maantieteellisiin olosuhteisiin liittyvistä syistä. Tarkoituksena on ollut varmistaa, että paikallinen asia voidaan käsitellä Ahvenanmaalla. Lautakunnan perustamisella ei siten ole pyritty rajoittamaan esimerkiksi sellaisen kuluttajan, jolla on kotipaikka Ahvenanmaalla, oikeutta saattaa valituksensa valtakunnan kuluttajariitalautakunnan käsiteltäväksi, vaan antaa hänelle mahdollisuus saada asiansa käsitellyksi Ahvenanmaalla tilanteessa, jossa myös elinkeinonharjoittaja on ahvenanmaalainen. Myöskään kuluttajariitalautakunnasta annetussa laissa ei rajata lautakunnan toimivallan ulkopuolelle sellaisia erimielisyyksiä, jotka itsehallintolain mukaan olisi mahdollista saattaa Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan käsiteltäväksi.  

Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan ja kuluttajariitalautakunnan alueellinen toimivalta on näin ollen päällekkäinen siltä osin kuin kuluttajariita-asia voidaan saattaa Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan käsiteltäväksi.  

Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunnan käsiteltäväksi tulee vuosittain noin 10 asiaa. Käsittelyajat vaihtelevat 3 ja 12 kuukauden välillä.  

4.6  Kuluttajaneuvonta

Kuluttajaneuvonnassa annetaan kuluttajaneuvonnasta annetun lain (800/2008) 1 §:n mukaan kuluttajille ja elinkeinonharjoittajille tietoa ja neuvontaa kuluttajille merkittävistä asioista sekä kuluttajien oikeudellisesta asemasta. Lisäksi neuvonnassa avustetaan kuluttajaa yksittäisessä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä ristiriitatilanteessa selvittämällä asiaa ja pyrkimällä sovintoratkaisuun sekä ohjataan kuluttaja tarvittaessa asianmukaiseen oikeussuojaa antavaan toimielimeen. Kuluttajaneuvonta on maksutonta. 

Kuluttajaneuvonta on valtion rahoittamaa ja sen järjestäminen on maistraattien tehtävä. Kuluttajaneuvonnan johto, ohjaus ja valvonta kuuluvat KKV:lle. Kuluttajaoikeusneuvojia on yhteensä 66, joista 4 hoitaa myös Euroopan kuluttajakeskuksen kautta tulevia asioita. 

Kuluttajaneuvontaan tuli vuonna 2014 lähes 86 000 yhteydenottoa. Suurin osa asioista saadaan hoidetuksi heti ensimmäisen yhteydenoton aikana tai viimeistään muutaman päivän kuluessa. 

Valtaosa yhteydenotoista (90 %) hoidetaan antamalla yhteydenottajalle neuvoja. Kaikista yhteydenotoista noin 15 % ohjataan muualle (kuluttajariitalautakunta, FINEn lautakunnat, muu viranomainen). Noin 10 %:ssa tapauksista kuluttajaoikeusneuvoja otti yhteyttä elinkeinonharjoittajaan. Yhteydenotolla pyrittiin saavuttamaan asiassa sovinto. Sovinto saavutetaan noin 60—70 %:ssa soviteltavista tapauksista. 

6.1  Yleistä

Esityksen tarkoituksena on panna Suomessa täytäntöön ADR-direktiivin säännökset ja mahdollistaa ODR-asetuksen soveltaminen käytännössä. Direktiivin säännökset riidanratkaisuelimelle ja -menettelylle asetettavista vaatimuksista edellyttävät lainsäädäntötoimenpiteitä. 

Direktiivi edellyttää, että jäsenvaltiossa on kattavasti vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä niin, että kuluttajat voivat saattaa direktiivin vaatimukset täyttävän elimen käsiteltäväksi ne direktiivin soveltamisalaan kuuluvat riidat, joissa on osapuolena kyseisen valtion alueelle sijoittautunut elinkeinonharjoittaja.  

Suomessa toimivista riidanratkaisuelimistä kuluttajariitalautakunta sekä FINEn yhteydessä toimivat Vakuutus-, Pankki- ja Arvopaperilautakunta on ilmoitettu komission nykyiseen tietokantaan kuluttajariitoja käsittelevistä tuomioistuimen ulkopuolisista riidanratkaisuelimistä. Tarkoituksena on, että kuluttajariitalautakunta ja FINE voitaisiin ilmoittaa ADR-direktiivin mukaisiksi riidanratkaisuelimiksi. FINEn osalta tilanne muuttuisi niin, että yksittäisten lautakuntien sijaan luetteloon merkittäväksi riidanratkaisuelimeksi ilmoittautuisi FINEn riidanratkaisutoiminta, jolloin lautakuntien lisäksi myös neuvontatoimisto antaessaan ratkaisusuosituksia ja pyrkiessään sovittelemaan riitoja toimisi osana riidanratkaisuelintä. Täyden kattavuuden turvaaminen edellyttäisi lisäksi, että myös liikennevakuutusasioita käsittelevä liikennevahinkolautakunta ilmoitettaisiin komission pitämään luetteloon riidanratkaisuelimistä. 

Kuluttajariitalautakunnasta ja liikennevahinkolautakunnasta on jo säädetty niitä koskevissa erityislaeissa. Niiden osalta tulisi varmistaa, että lainsäädäntö vastaa direktiivin riidanratkaisuelimille ja –menettelylle asettamia vaatimuksia. 

Suomessa ei nykyisin ole voimassa yksityisiä vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä koskevaa lainsäädäntöä. Direktiivin täytäntöönpano siten, että direktiivissä tarkoitettuina riidanratkaisueliminä voisivat toimia myös yksityiset vaihtoehtoiset riidanratkaisuelimet, edellyttää siksi uutta lainsäädäntöä. Tästä syystä esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki muussa kuin viranomaisessa tapahtuvasta kuluttajariitojen ratkaisemisesta (jäljempänä ADR-laki).  

6.2  Kuluttajariitalautakunta

Kuluttajariitalautakunnasta annettu laki täyttää pääosin direktiivin vaatimukset. Voimassa olevat säännökset täyttävät muun muassa vaatimukset menettelyn oikeudenmukaisuudesta ja siitä, että menettelyn tulee olla maksuton tai siitä perittävän maksun vain vähäinen. Muutoksia eivät edellyttäisi myöskään vaatimukset riidanratkaisusta vastaavien henkilöiden asiantuntemuksesta, riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta.  

Muutoksia edellyttäisivät lähinnä direktiivin säännökset, jotka koskevat riidanratkaisuun osallistuvien henkilöiden erottamattomuutta, menettelyn kulkua ja menettelyssä noudatettavia määräaikoja. 

Toimenpiteitä edellyttää erityisesti direktiivin vaatimus asian käsittelystä pääsääntöisesti 90 päivän määräajassa. Lautakuntaa koskeva lainsäädäntö ei nykyisin sisällä määräaikaa ratkaisusuositusten antamiselle, eikä ratkaisusuosituksia myöskään käytännössä anneta direktiivissä edellytetyssä määräajassa. Direktiivin täytäntöön panemiseksi tältä osin ehdotetaan ensinnäkin lakiin lisättäväksi määräaikaa koskeva säännös. Tämän lisäksi lautakunnan toiminnan tehostamiseksi ehdotetaan, että kuluttajariitalautakunnalla olisi mahdollisuus jättää asia käsittelemättä, jos kuluttaja ei ole ensin ollut yhteydessä kuluttajaneuvontaan. Näin pyritään varmistamaan, että tapaukset, jotka voidaan selvittää nopeammin ja joustavammin kuluttajaneuvonnassa, ohjautuvat sinne. Jos asia ei selviä kuluttajaneuvonnassa tai se on luonteeltaan sellainen, ettei sitä olisi tarkoituksenmukaista yrittää selvitellä kuluttajaneuvonnassa, se olisi käsiteltävä lautakunnassa. Tarkoituksena ei ole estää tai hankaloittaa asian viemistä kuluttajariitalautakuntaan. Kuluttajalla on viime kädessä aina oikeus saada asiansa kuluttajariitalautakunnan käsiteltäväksi. Muutoksella pyritään siihen, että asioiden käsittely kokonaisuutena olisi joustavaa ja tehokasta.  

Määräaikaan liittyen lakiin ehdotetaan lisättäväksi myös säännös, jonka mukaan osapuolille on ilmoitettava valmisteluvaiheen päättymisestä eli siitä, että lautakunta on saanut kaiken asian ratkaisemiseksi tarpeellisen aineiston. Tämä ajankohta on tärkeä, koska siitä alkaa kulua myös asian ratkaisemiselle säädetty 90 päivän määräaika.  

Jos lautakunta ei ota käsiteltäväkseen sille toimitettua hakemusta, hakijalle tulisi antaa asiasta perusteltu päätös viimeistään kolmen viikon kuluttua siitä, kun peruste olla käsittelemättä hakemusta ilmeni. Laki ei nykyisin sisällä määräaikaa käsittelemättä jättämistä koskevan päätöksen tekemiselle. Mikäli peruste olla käsittelemättä hakemusta olisi se, ettei kuluttaja ole ensin ollut yhteydessä kuluttajaneuvontaan, päätös tulisi antaa viimeistään kolmen viikon kuluttua siitä, kun hakemus saapui lautakuntaan. Muussa tapauksessa lautakunta ei tällä perusteella voisi jättää hakemusta käsittelemättä. 

6.3  Liikennevahinkolautakunta

Samoin kuin kuluttajariitalautakuntaa koskeva laki, myös liikennevahinkolautakuntaa koskeva laki vastaa pääosin direktiivin vaatimuksia. Merkittävin muutos koskee valitusaikaa lautakuntaan. Nykyinen 90 päivän määräaika tulisi pidentää direktiivin edellyttämään minimiin eli yhteen vuoteen. Lisäksi lakiin tulisi sisällyttää säännökset 90 päivän käsittelyajasta ja osapuolille tiedottamisesta vastaavasti kuin kuluttajariitalautakunnasta annettuun lakiin.  

6.4  Yksityiset riidanratkaisuelimet

Soveltamisala 

Ehdotetussa laissa ei mainita nimeltä niitä vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä, joihin sitä sovelletaan. Elinten nimeäminen laissa ei ole mahdollista, koska yksityisen riidanratkaisuelimen toimiminen ADR-direktiivin mukaisena riidanratkaisuelimenä perustuu vapaaehtoisuuteen ja ajan kuluessa elimet voivat vaihtua.  

Ehdotuksen mukaan ADR-lakia sovellettaisiin sellaisiin yksityisiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisuelimiin, jotka ovat ilmoittaneet halukkuutensa toimia direktiivin mukaisina eliminä ja jotka oikeusministeriö on direktiivin mukaisesti ilmoittanut komissiolle. Edellytyksenä ilmoittamiselle on se, että kyseiset elimet täyttävät direktiivin vaatimukset. Vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen määritelmä sisällytettäisiin lakiin viittamaalla direktiiviin. Jos elin ei täytä direktiivin määritelmää tai direktiivissä elimelle ja sen toiminnalle asetettuja vaatimuksia, oikeusministeriö ei voisi ilmoittaa riidanratkaisuelintä komissiolle.  

Suomessa toimii kuluttajariitalautakunnan, liikennevahinkolautakunnan ja FINEn lautakuntien lisäksi useita muitakin vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä, joissa ratkaistaan myös kuluttajariita-asioita, mutta joita ei ole ilmoitettu komission nykyiseen tietokantaan tuomioistuimen ulkopuolisista riidanratkaisuelimistä. Jos tällainen muu elin ei halua toimia myöskään ADR-direktiivin mukaisena riidanratkaisuelimenä, ehdotettu laki ei millään tavalla vaikuttaisi elimen toimintaan. 

Jos riidanratkaisuelin on ilmoitettu komission luetteloon, tulisivat ADR-lain säännökset sovellettaviksi elimeen ja sen toimintaan silloin, kun se käsittelee lain soveltamisalaan kuuluvia riita-asioita. Tällaisia riita-asioita olisivat sellaiset kuluttajan ja Suomeen sijoittautuneen elinkeinonharjoittajan väliset kulutushyödykesopimuksia tai kulutushyödykkeen hankkimista koskevat riita-asiat, jotka kuluttajat ovat saattaneet elimen käsiteltäviksi. Laki ei kuitenkaan estäisi elintä käsittelemästä myös muun tyyppisiä, esimerkiksi elinkeinonharjoittajien välisiä, riita-asioita ja soveltamasta ADR-lain säännöksiä niiden käsittelyyn. 

Komission luetteloon ilmoitetulla elimellä ei olisi velvollisuutta käsitellä kattavasti kaikkia kuluttajariita-asioita. Elin voisi keskittyä käsittelemään vain niitä tietyn sektorin riita-asioita, jotka on elimen ohjesäännössä määritelty kuuluviksi sen toimialaan. 

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan poikkeuksia direktiivin soveltamisalaan ei ehdoteta erikseen lueteltaviksi laissa. Tätä perustellaan jäljempänä jaksossa 6.6. 

Velvollisuus ottaa asia käsiteltäväksi 

Laissa asetettaisiin riidanratkaisuelimelle velvoite ottaa käsiteltäväksi elimen toimialaan kuuluvat kuluttajariita-asiat. Riidanratkaisuelin ei näin ollen voisi oman harkintansa mukaan valita niitä asioita, joita se ottaa käsiteltäväkseen. Näin varmistettaisiin, että direktiivin soveltamisalaan kuuluvat kuluttajariita-asiat aina voidaan saattaa komission luetteloon ilmoitetun vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen ratkaistavaksi siten, että elin myös ottaa asiat käsiteltäväkseen. 

Riidanratkaisuelimelle asetettu käsittelypakko ei kuitenkaan olisi ehdoton. Riidanratkaisuelin voisi jättää käsittelemättä sen ratkaistavaksi saatetun riita-asian, jos tämä on elimen omien menettelysääntöjen mukaan mahdollista ja menettelysääntöjen mukainen peruste asian käsittelemättä jättämiselle sisältyy direktiivin 5 artiklan 4 kohdan luetteloon. Näin mahdollistettaisiin se, ettei riidanratkaisuelimen olisi pakko ottaa käsiteltäväkseen esimerkiksi sellaisia riita-asioita, jotka laadultaan ja laajuudeltaan haittaisivat elimen tehokasta toimintaa tai jotka ovat käsiteltävinä tai jo käsitelty toisessa vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä tai tuomioistuimessa.  

Jos riidanratkaisuelin ei menettelysääntöjensä perusteella ottaisi hakemusta käsiteltäväkseen, sen tulisi antaa kuluttajalle perusteltu selvitys syistä viimeistään kolmen viikon kuluttua siitä, kun peruste olla käsittelemättä asiaa ilmeni.  

Riidanratkaisusta vastaavia ja siihen osallistuvia henkilöitä koskevat vaatimukset 

Direktiivin mukaisesti ehdotetaan säädettäväksi, että riidanratkaisusta vastaavilla luonnollisilla henkilöillä on oltava tarvittava asiantuntemus ja että riidanratkaisuun osallistuvien on oltava riippumattomia ja puolueettomia. 

Tarvittavan asiantuntemuksen sisältöä ei ole mahdollista säädellä tarkemmin, sillä eri riidanratkaisuelimien käsittelemät asiat ja niiden edellyttämä asiantuntemus voivat poiketa toisistaan huomattavasti. Riidanratkaisusta vastaavilla henkilöillä tulisi kuitenkin olla tuntemusta kuluttajariitojen ratkaisemisesta ja yleisestä lainsäädännöstä. Tarvittava tietämys voidaan saavuttaa koulutuksen tai työkokemuksen kautta. 

Riita-asian osapuolten luottamuksen saavuttamiseksi on olennaisen tärkeää, että riidanratkaisusta vastaavat henkilöt ja muut riidanratkaisuun osallistuvat henkilöt ovat puolueettomia ja riippumattomia. Riippumattomuuden varmistamiseksi heidän toimikautensa tulee olla riittävän pitkä eikä heitä saisi erottaa tehtävistään ilman painavaa syytä. Puolueettomuus edellyttää sitä, että riidanratkaisuun osallistuvat henkilöt eivät ota vastaan ohjeita kummaltakaan osapuolelta eivätkä heidän saamansa palkkiot ole kytköksissä menettelyn tulokseen. 

Riidanratkaisuun osallistuvan henkilön esteellisyyteen sovellettaisiin oikeudenkäymiskaaren tuomarin esteellisyyttä koskevia säännöksiä vastaavasti kuin kuluttajariitalautakunnassa.  

Menettely 

Direktiivi antaa mahdollisuuden periä kuluttajilta maksua riidanratkaisumenettelyn käyttämisestä. Suomessa vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn käyttäminen on ollut perinteisesti molemmille osapuolille maksutonta. Tällä on varmistettu se, että kuluttajat ovat tasa-arvoisessa asemassa eivätkä taloudelliset seikat ole esteenä riita-asian käsiteltäväksi saamiselle. Menettelyn maksullisuus voisi vähentää valittamista asioista, joiden merkitys on taloudellisesti vähäinen. Direktiivin mukaan maksu voisi kuitenkin olla lähinnä nimellinen. Tällaisen nimellisen maksun perimisen järjestäminen aiheuttaisi riidanratkaisuelimelle kustannuksia, joita kyseisillä maksuilla ei olisi mahdollista kattaa. Menettelyn maksullisuudesta saatava hyöty olisi siten kokonaisuutena arvioituna vähäinen siitä aiheutuviin haittoihin ja kustannuksiin verrattuna. Esityksessä ehdotetaankin, että ADR-lain soveltamisalaan kuuluvan menettelyn tulee olla kuluttajalle maksuton. 

Riidanratkaisumenettelyn oikeudenmukaisuus varmistettaisiin sillä, että osapuolille annettaisiin mahdollisuus lausua kaikesta siitä riidanratkaisuelimelle toimitetusta aineistosta, johon riidanratkaisu perustuu. Elin voisi kuitenkin ratkaista asian, vaikka elinkeinonharjoittaja ei olisi antanut vastausta kuluttajan hakemukseen. 

Kuten kuluttajariitalautakunnan, myös ADR-lain soveltamisalaan kuuluvan yksityisen riidanratkaisuelimen tulisi ilmoittaa osapuolille viipymättä siitä, kun se on saanut kaiken asian ratkaisemiseksi tarpeellisen aineiston. Perusteltu ratkaisusuositus olisi tämän jälkeen annettava pääsääntöisesti 90 päivässä.  

Vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten ratkaisut olisivat suosituksia eivätkä ne sitoisi kumpaakaan osapuolta. Osallistuminen riidanratkaisumenettelyyn ei myöskään sulkisi pois mahdollisuutta saattaa asia tuomioistuimen käsittelyyn. Ilmoittaessaan ratkaisustaan osapuolille riidanratkaisuelimen tulisi tiedottaa myös näistä seikoista. Myös tältä osin ehdotettu sääntely vastaa kuluttajariitalautakunnasta annetun lain säännöksiä. 

6.5  Muut lainsäädäntömuutokset

Direktiivin 13 artiklan säännökset elinkeinonharjoittajan velvollisuudesta antaa kuluttajille tietoa vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä ehdotetaan lisättäväksi markkinointia ja menettelyä asiakassuhteissa koskevaan kuluttajansuojalain (38/1978) 2 lukuun. 

Direktiivin 12 artiklan mukaan ratkaisusuosituksia antavissa riidanratkaisumenettelyissä ei menettelyn aikana päättyneiden määrä- ja vanhentumisaikojen tulisi estää aloittamasta myöhemmin kyseistä riitaa koskevaa oikeuskäsittelyä. 

Velan vanhentumisesta annetun lain 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa olevan säännöksen mukaan velan vanhentuminen katkeaa, jos velkoja esittää saatavaa koskevan vaatimuksen kuluttajariitalautakunnassa tai laissa säädetyssä muussa toimielimessä tai menettelyssä, jossa voidaan antaa ratkaisu tai ratkaisusuositus, taikka toimielimessä, joka on merkitty Euroopan komission pitämään tietokantaan kuluttajariitoja ratkaisevista elimistä. 

Kyseinen säännös vastaa direktiivin 12 artiklan sisältöä. Siihen ehdotetaan kuitenkin tehtäväksi teknisluonteinen tarkistus lisäämällä viittaus direktiiviin. Koska säännöksessä viitataan direktiivin mukaisesti komissiolle ilmoitettuihin toimielimiin, vaatimuksen paneminen vireille missä tahansa EU-maahan sijoittautuneessa komission luetteloon ilmoitetussa riidanratkaisuelimessä katkaisee velan vanhentumisen. 

6.6  Direktiivin säännökset, joita ei ehdoteta erikseen täytäntöönpantaviksi

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat sallia sellaisia riidanratkaisumenettelyjä, joissa riidan ratkaisusta vastaavat luonnolliset henkilöt ovat yksinomaan yksittäisen elinkeinonharjoittajan palveluksessa tai saavat palkkionsa yksinomaan yksittäiseltä elinkeinonharjoittajalta. Näiden elinten osalta tulisi esimerkiksi erikseen varmistaa, että 6 artiklan 3 kohdassa asetetut riippumattomuutta ja avoimuutta koskevat erityiset vaatimukset täyttyvät. Koska Suomessa ei ole tarkoitus ilmoittaa tällaisia elimiä komissiolle, ei direktiivin täytäntöön panemiseksi ole tarpeen säätää kyseisen kohdan mukaisista elimistä tai niihin sovellettavista erityisistä vaatimuksista. 

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa rajoitetaan direktiivin soveltamisalaa. Direktiiviä ei sovelleta menettelyihin, joiden toiminnasta vastaa elinkeinonharjoittaja, yleistä, muuta kuin taloudellista etua koskeviin palveluihin, elinkeinonharjoittajien välisiin riitoihin, kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisiin suoriin neuvotteluihin, tuomarin sovittelupyrkimyksiin oikeudenkäynnin kuluessa eikä elinkeinonharjoittajan kuluttajaa vastaan aloittamiin menettelyihin. Direktiiviä ei sovelleta myöskään terveydenhuollon ammattihenkilön potilaalle antamiin terveyspalveluihin eikä jatko- ja korkeakoulutuksen julkisiin tarjoajiin. Näistä soveltamisalan rajoituksista ei ole tarpeen säätää lailla. Kyseiset rajoitukset otetaan huomioon arvioitaessa, onko Suomessa kattavasti sellaisia riidanratkaisuelimiä, jotka voivat käsitellä direktiivin soveltamisalaan kuuluvia riitoja. 

Direktiivin 3 artiklassa säädetään direktiivin suhteesta muihin EU-säädöksiin. Lähtökohtaisesti direktiivin säännökset menisivät muiden säännösten edelle. Direktiivi ei kuitenkaan rajoita sovitteludirektiivin 2008/52/EY soveltamista. Direktiivi ei myöskään rajoita muihin unionin säädöksiin perustuvaa velvollisuutta antaa tietoja kuluttajille tuomioistuimen ulkopuolisista oikeussuojakeinoista. Etusijajärjestystä koskevan säännöksen sisällyttämistä lakiin on pidetty tarpeettomana, koska sanottu etusijajärjestys toteutuu muutoinkin.  

Direktiivin 4 artiklan 1 kohta sisältää direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmiä. Määritelmiä ei sellaisenaan esitetä otettavaksi ehdotettuihin lakeihin. Esimerkiksi a ja b alakohtien kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan käsitteet määritellään kuluttajansuojalain 1 luvussa. Myöskään kauppasopimuksen ja palvelusopimuksen (c ja d alakohta) erillinen määritteleminen ei ole tarpeen. Tarpeettomaksi on myös katsottu valtion sisäisen ja valtion rajat ylittävän riitaa koskevan määritelmän sisällyttäminen lainsäädäntöön, koska lainsäädännön soveltamisen kannalta on merkityksetöntä, onko riita valtion sisäinen vai rajat ylittävä.  

Direktiivin 6 artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on rohkaistava riidanratkaisuelimiä kouluttamaan henkilöitä, jotka vastaavat riidanratkaisusta. Jäsenvaltioille asetetaan velvollisuus valvoa riidanratkaisuelinten perustamia koulutusjärjestelmiä. Säännöstä ei ole tarpeen sisällyttää lakiin. Suomessa ei ole erillisiä riidanratkaisuelimien perustamia koulutusjärjestelmiä. Oikeusministeriö, kuluttajansuojaviranomaiset ja yksityiset alan toimijat sekä oikeudellista lisäkoulutusta järjestävät yksityiset yritykset järjestävät sekä kohdennettuja että yleisiä koulutustilaisuuksia kuluttajaoikeuden alalla. Riidanratkaisusta vastaavat henkilöt osallistuvat koulutustilaisuuksiin oman tai riidanratkaisuelimen tarveharkinnan mukaisesti.  

Direktiivissä on päällekkäisiä säännöksiä. Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan i—iii luetelmakohtien mukaan osapuolille on ilmoitettava siitä, että riidanratkaisuelimen ratkaisun noudattaminen on vapaaehtoista, ettei ratkaisu estä asian saattamista tuomioistuimen ratkaistavaksi ja että tuomioistuin voi ratkaista asian toisin kuin riidanratkaisuelin. Jos asia voidaan saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi, pitää tämä oikeus sisällään sen, että tuomioistuimen ratkaisu voi olla toisensisältöinen. Jos näin ei olisi, asian saattaminen tuomioistuimen ratkaistavaksi olisi turhaa. Kohdan iii luetelmakohdan sisällyttämistä lakiin ei ole tämän vuoksi pidetty tarpeellisena.  

Direktiivin 14 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta varmistaa, että kuluttajat voivat saada apua valtioiden rajat ylittävissä kauppa- tai palvelusopimuksia koskevissa riidoissa, joissa käytetään toisessa jäsenvaltiossa toimivaa vaihtoehtoista riidanratkaisuelintä. Artiklan 2 kohdan mukaan tehtävä on annettava Euroopan kuluttajakeskukselle, kuluttajajärjestölle tai muulle elimelle. Suomessa tehtävästä vastaisi pitkälti nykyisen toimenkuvansa puitteissa Euroopan kuluttajakeskus. Artiklaa ei siksi ole tarpeen panna erikseen täytäntöön. 

Direktiivin 16 artiklassa edellytetään vaihtoehtoisilta riidanratkaisuelimiltä rajat ylittävää yhteistyötä ja keskinäistä kokemusten vaihtoa. Yhteistyötä koskevia säännöksiä ei ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi sisällyttää lakiin. Finanssipalvelualalla yhteistyötä tapahtuu FIN-NETin kautta ja muilla aloilla Euroopan kuluttajakeskusten verkoston kautta. 

Direktiivin 17 artiklan säännökset kuluttajansuojaviranomaisten ja vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten yhteistyöstä eivät edellytä erillistä täytäntöönpanoa. Kuluttajansuojaviranomaiset vastaavat jo nykyisen lainsäädännön mukaan artiklassa tarkoitetuista yhteistyötehtävistä.  

Direktiivin 18 artiklassa jäsenvaltiot velvoitetaan nimeämään toimivaltainen viranomainen, joka ottaa vastaan vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten toimittamat tiedot itsestään ja toiminnastaan siten kuin direktiivin 19 artiklassa säädetään. Toimivaltaisen viranomaisen on myös 20 artiklan mukaisesti arvioitava, täyttääkö riidanratkaisuelin direktiivin ja kansallisen lain mukaiset vaatimukset sekä ilmoitettava riidanratkaisuelimet ja niiden tiedot komission ylläpitämään luetteloon. Toimivaltaisen viranomaisen on myös valvottava riidanratkaisuelinten toimintaa. Viranomaisen on myös joka neljäs vuosi julkaistava kertomus riidanratkaisuelinten kehittämisestä ja toiminnasta ja toimitettava se komissiolle. 

Toimivaltaisen viranomaisen tehtävät kuuluvat oikeusministeriön vastuualueelle. Jollei tehtävää säädetä tietyn oikeusministeriön hallinnonalan viranomaisen hoidettavaksi, oikeusministeriö vastaa siitä itse. Esityksessä ei ehdoteta tehtävän antamista muun viranomaisen hoidettavaksi.  

Direktiivin 20 artikla velvoittaa sellaisenaan toimivaltaista viranomaista, eikä sen täytäntöönpano edellytä säädöstoimenpiteitä.  

Direktiivin 21 artiklassa säädetään erityisesti elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuuksien rikkomisen seuraamuksista. Säännöstä ei ole tarpeen panna erikseen täytäntöön, koska kuluttajansuojalain 2 luvun seuraamussäännökset soveltuvat myös ADR-direktiivissä edellytetyn tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin.  

6.7  ODR-asetukseen liittyvät toimenpiteet

ODR-asetus asettaa jäsenvaltioille velvollisuuden nimetä yhteyspiste asetuksessa määriteltyjen tehtävien hoitamista varten. Yhteyspisteen tehtävät on rajoitettu rajat ylittäviin verkkovälitteisiin riita-asioihin. Suomessa yhteyspisteenä toimisi Euroopan kuluttajakeskus, joka jo nyt antaa neuvoja ja avustaa kuluttajia rajat ylittävissä kuluttaja-asioissa. Kuluttajien näkökulmasta on tarkoituksenmukaista, että kaikkien rajat ylittävien kuluttaja-asioiden neuvonta keskitetään yhteen paikkaan. 

8.1  Valmistelu

Oikeusministeriö asetti huhtikuussa 2014 työryhmän valmistelemaan säännöksiä, jotka ovat tarpeen ADR-direktiivin täytäntöön panemiseksi ja ODR-asetuksen soveltamiseksi Suomessa. Lisäksi työryhmän tehtävänä oli arvioida ja esittää näkemyksensä siitä, olisiko vakuutussopimuksiin perustuvien kuluttajariita-asioiden vaihtoehtoinen riidanratkaisu perusteltua keskittää FINEn Vakuutus- ja rahoitusneuvonnan yhteydessä toimivaan Vakuutuslautakuntaan. Työryhmässä olivat edustettuina oikeusministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, Kilpailu- ja kuluttajavirasto, kuluttajariitalautakunta, FINEn Vakuutus- ja rahoitusneuvonta, Elinkeinoelämän keskusliitto, Finanssialan keskusliitto, Kuluttajaliitto—Konsumentförbundet ry sekä Suomen Yrittäjät.  

Työnsä aikana työryhmä kuuli asiassa valtiovarainministeriötä, sosiaali- ja terveysministeriötä, Finanssivalvontaa, liikennevahinkolautakuntaa, kuluttajaneuvontaa sekä Suomen Asianajajaliittoa. Työryhmän mietintö valmistui 23 päivänä maaliskuuta 2015 (oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 25/2015). Työryhmä ehdotti säädettäväksi lain muussa kuin viranomaisessa tapahtuvasta kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta ja eräitä muutoksia kuluttajariitalautakunnasta ja liikennevahinkolautakunnasta annettuihin lakeihin niin, että kyseisten lautakuntien menettelysäännöt vastaisivat direktiivin vaatimuksia.  

Työryhmä harkitsi toimeksiantonsa mukaisesti myös vakuutusasioiden rajaamista kuluttajariitalautakunnan toimivallan ulkopuolelle ja niiden käsittelyn keskittämistä Vakuutuslautakuntaan. Työryhmän mietinnössä keskittämistä ei ehdotettu. Keskittämisestä saatavia hyötyjä ei pidetty niin merkittävinä, että olisi perusteltua muuttaa nykyistä kuluttajariitalautakunnan yleistoimivaltaan perustuvaa järjestelmää. 

Elinkeinoelämän Keskusliitto, Finanssialan Keskusliitto, Kuluttajaliitto—Konsumentförbundet ry, Suomen Yrittäjät ja FINE jättivät mietintöön eriävän mielipiteen siltä osin kuin mietinnössä ei ehdotettu vakuutusasioiden rajaamista kuluttajariitalautakunnan toimivallan ulkopuolelle. Lisäksi Kuluttajaliitto—Konsumentförbundet ry jätti eriävän mielipiteen koskien ehdotusta, jonka mukaan kuluttajariitalautakunta voi jättää käsittelemättä asian, jos kuluttaja ei ole ensin ollut asian johdosta yhteydessä kuluttajaneuvontaan. 

8.2  Lausunnot ja niiden huomioonottaminen

Oikeusministeriö pyysi mietinnöstä lausuntoa 25 viranomaiselta ja yhteisöltä. Näistä lausunnon antoi 20 tahoa. Lisäksi lausunnon antoi kaksi muuta tahoa. Lausunnoista on laadittu tiivistelmä (oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 45/2015). Ehdotuksen jatkovalmistelu on tehty oikeusministeriössä virkatyönä työryhmän mietinnön ja siitä saatujen lausuntojen perusteella. Lausunnonantajat pitivät mietinnössä ehdotettuja säännöksiä yleisesti oikeansuuntaisina ja perusteltuina. Pääosin lausunnonantajilla ei ollut huomautettavaa työryhmän ehdotuksiin. Kahden kysymyksen osalta mielipiteet olivat jakaantuneet.  

Ehdotus olla rajaamatta vakuutusasioita kuluttajariitalautakunnan toimivallan ulkopuolelle sai osin varauksellisen vastaanoton. Osa lausunnonantajista kannatti vakuutussopimuksiin perustuvien kuluttajariita-asioiden rajaamista kuluttajariitalautakunnan toimivallan ulkopuolelle ja niiden käsittelyn keskittämistä Vakuutuslautakuntaan. Tätä perusteltiin erityisesti tarpeella poistaa Vakuutuslautakunnan ja kuluttajariitalautakunnan päällekkäinen toimivalta sekä kuluttajariitalautakunnalle syntyvällä resurssisäästöllä. Osa lausunnonantajista puolsi työryhmän enemmistön lailla nykytilan säilyttämistä. Tätä perusteltiin tarpeella säilyttää kuluttajariitalautakunnan laaja yleistoimivalta kuluttaja-asioissa sekä kuluttajien valinnanvapaudella. Keskittämisestä mahdollisesti syntyviä resurssisäästöjä pidettiin kokonaisuus huomioon ottaen melko vähäisinä.  

Jos vakuutusasiat rajattaisiin kuluttajariitalautakunnan toimivallan ulkopuolelle, lautakunnan resurssien säästönä saavutettu hyöty olisi arviolta 1,5 henkilötyövuotta. Tällöin päädyttäisiin kuitenkin tilanteeseen, jossa vaihtoehtoisen riidanratkaisujärjestelmän pysyvyydestä ei olisi tulevaisuudessa täyttä varmuutta, koska Vakuutuslautakunnasta ja sen toiminnan rahoituksesta ei säädetä lailla. Vaikka Vakuutuslautakunta toimii tehokkaasti eikä sen toiminnan jatkumisesta tällä hetkellä ole mitään epäilyksiä, nykyisestä sinänsä toimivasta järjestelystä epävarmempaan tilanteeseen siirtyminen ei keskittämisen verrattain vähäiset hyödyt huomioon ottaen olisi tarkoituksenmukaista. Nykytilan säilyttämistä puoltaa myös kuluttajariitalautakunnan asema yleisenä, käytännössä kaikkia kuluttajasopimuksia käsittelevänä riidanratkaisuelimenä sekä sen Vakuutuslautakuntaa laajempi kansainvälinen toimivalta. Näistä syistä nykytilan muuttamista ei pidetä ainakaan tässä vaiheessa perusteltuna. 

Lausunnonantajista valtaosa kannatti mietinnössä esitettyä ehdotusta, jonka mukaan kuluttajariitalautakunta voisi jättää käsittelemättä valituksen, jos kuluttaja ei ole ensin ollut yhteydessä kuluttajaneuvontaan selvittääkseen asiaa. Työryhmän ehdotusta pidettiin yleisesti kuluttaja-asioiden käsittelyn kokonaistehokkuutta lisäävänä. Lausunnonantajista Kuluttajaliitto-Konsumentförbundet ry ja Suomen Asianajajaliitto suhtautuivat kuitenkin varauksellisesti ehdotukseen ja pitivät erityisesti kuluttajariitalautakunnan harkintavaltaa asiassa liian laajana. Useat lausunnonantajat kyseenalaistivat myös sen, riittävätkö kuluttajaneuvonnan nykyiset resurssit lakiehdotuksen seurauksena tulevien lisäasioiden hoitamiseen ilman, että neuvonnan tehokkuus ja nopeus kärsisivät. 

Hallituksen esityksessä ei esitetä muutoksia työryhmän mietinnössä ehdotettuun. Kuluttajien yhteydenottojen ohjaaminen ensisijaisesti kuluttajaneuvontaan nopeuttaisi sellaisten riita-asioiden ratkeamista, jotka on mahdollista selvittää neuvonnalla tai neuvotteluilla osapuolten kanssa. Ottaen huomioon kuluttajaneuvonnan lyhyet käsittelyajat, asioiden ohjaaminen ensin kuluttajaneuvontaan ei myöskään olennaisesti pidentäisi kokonaiskäsittelyaikoja. Myös kuluttajariitalautakunnan toiminta tehostuisi, koska osa kuluttajaneuvontaan ohjatuista asioista selviäisi jo neuvonnassa ja lautakuntaan palautuvissa riita-asioissa olisi jo kuluttajaneuvonnan toimesta suoritettu esiselvitys. Lausuntojen johdosta esityksessä on kuitenkin täsmennetty ehdotetun säännöksen yksityiskohtaisia perusteluja. 

Jatkovalmistelussa säännösehdotuksiin on tehty lausunnonantajien ehdottamia teknisluonteisia muutoksia. Esimerkiksi liikennevahinkolautakunnasta annetun lain osalta esityksessä ehdotetaan sosiaali- ja terveysministeriön lausunnon perusteella, että direktiivin mukaisia menettelysääntöjä sovelletaan paitsi kuluttajien, myös muiden luonnollisten henkilöiden tekemien lausuntopyyntöjen käsittelyyn.