1.1
Laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista
1 §. Soveltamisala. Tällä lailla pantaisiin täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin.
Pykälä perustuu direktiivin 1 artiklaan. Pykälän mukaan tätä lakia sovellettaisiin kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen. Kilpailuoikeuden rikkomisella tarkoitetaan SEUT 101 ja 102 sekä kilpailulain 5 ja 7 §:n rikkomista. Laki soveltuisi siten vahinkojen korvaamiseen, jotka ovat aiheutuneet kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevien kieltojen rikkomisesta. Lakia on tarkoitus soveltaa riippumatta siitä, sovelletaanko kilpailulakia rinnakkain täytäntöönpanoasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Laki soveltuisi siten kartellivahinkojen lisäksi myös esimerkiksi määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä ja vertikaalisista kilpailunrajoituksista aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen, vaikka esimerkiksi vahinko-olettama koskee vain kartelleja. Direktiivi ja tämä laki eivät koske kilpailulain 4 a luvun kilpailuneutraliteettia koskevien sääntöjen vastaisen toiminnan, menettelyn tai rakenteen johdosta aiheutuneen vahingon korvaamista.
Täytäntöönpanoasetuksen 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: "Jos jäsenvaltioiden kilpailuviranomaiset tai kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista kilpailulainsäädäntöä [SEUT 101 artiklan 1 kohdassa] tarkoitettuihin sopimuksiin, yritysten yhteenliittymien päätöksiin tai yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, jotka saattavat vaikuttaa kyseisessä säännöksessä tarkoitettuun jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, niiden on myös sovellettava [SEUT 101] artiklaa mainitunlaisiin sopimuksiin, päätöksiin tai yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin. Jos jäsenvaltioiden kilpailuviranomaiset tai kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista kilpailulainsäädäntöä [SEUT 102] artiklassa kiellettyihin väärinkäyttötapauksiin, niiden on myös sovellettava [SEUT 102] artiklaa." Pykälän 1 mukaan kaikkia kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta nostettuja vahingonkorvauskanteita arvioitaisiin siten samojen sääntöjen mukaisesti riippumatta tapauskohtaista tulkintaa vaativan kauppakriteerin täyttymisestä.
Esitetty laki soveltuisi kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevan asian käsittelyyn yleisissä tuomioistuimissa eli käräjäoikeuksissa, hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa, sekä käsittelyyn välimiesmenettelyssä, jos asianosaiset ovat menettelystä niin sopineet. Vahingonkorvaukset ovat sopimuksenvaraisia asioita ja yleisen periaatteen mukaan välimiesmenettely on mahdollinen sopimuksenvaraisissa asioissa. Esitetty laki soveltuisi kilpailuoikeuden rikkomisen aiheuttaman vahingon korvaamiseen vahingonkorvauksen muodossa, eikä muihin mahdollisesti soveltuviin kansallisiin korvausnormistoihin. Esitetyllä lailla ei olisi vaikutusta esimerkiksi pätemättömyyteen ja sen toteamiseen.
2 §.Vahinko ja sen korvaaminen. Pykälässä säädettäisiin korvaukseen oikeutetuista, korvausvelvollisista, kartellien vahinko-olettamasta ja täydestä korvauksesta sekä siihen liittyvästä korosta. Pykälässä säädettäisiin myös siitä, että tuomioistuin voisi pyytää Kilpailu- ja kuluttajavirastoa lausumaan vahingon määrän määräytymisperusteista ja virasto antaisi lausunnon harkintansa mukaan. Pykälä perustuu 3, 12 ja 17 artikloihin.
Pykälän 1 momentti perustuu pääasiassa direktiivin 3 artiklaan. Momentissa säädettäisiin, että luonnollisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä, joka on kärsinyt vahinkoa kilpailuoikeuden rikkomisesta, olisi oikeus saada täysi korvaus aiheutuneesta vahingosta. Korvausvelvollisia olisivat vahingon aiheuttaneet elinkeinonharjoittajat tai niiden yhteenliittymät.
Oikeus korvaukseen olisi kaikilla kilpailuoikeuden rikkomisen vuoksi vahinkoa kärsineillä. Kantaja voisi siten olla yksityinen oikeussubjekti kuten yksittäinen kuluttaja tai elinkeinonharjoittaja tai viranomainen. Tämä vastaa voimassa olevan kilpailulain 20 §:ä, jonka mukaan korvauksen saajia voisivat olla myös muut kuin elinkeinonharjoittajat, esimerkiksi kuluttajat ja julkisyhteisöt silloin, kun ne eivät toimi elinkeinonharjoittajina. Suomessa onkin jossain määrin oikeuskäytäntöä paitsi elinkeinonharjoittajien, myös julkisyhteisöjen kuten kuntien saamista vahingonkorvauksista. Pykälässä todettaisiin nimenomaisesti, että suorien ostajien ja toimittajien lisäksi myös välillisillä ostajilla ja toimittajilla on oikeus korvaukseen. Pykälässä 7 säädettäisiin todistustaakasta ylihinnan siirtämisessä.
Direktiivissä määritellään, että suoralla ostajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka hankki kilpailuoikeuden rikkomisen kohteena olevia tuotteita tai palveluja suoraan rikkomiseen syyllistyneeltä. Välillisellä ostajalla puolestaan tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ei hankkinut kilpailuoikeuden rikkomisen kohteena olevia tuotteita tai palveluja taikka niitä sisältäviä tuotteita tai palveluja taikka niistä johdettuja tuotteita tai palveluja rikkomiseen syyllistyneeltä suoraan vaan suoralta ostajalta tai myöhemmältä ostajalta. Pidemmälläkin jakeluketjussa oleva ostaja voi siten olla välillinen ostaja eikä välillisen ostajan ostaman hyödykkeen tarvitse olla identtinen rikkomiseen syyllistyneen yrityksen myymän hyödykkeen kanssa. Välillisten ostajien ja toimittajien oikeudesta korvaukseen ei ole säädetty nimenomaisesti kansallisessa lainsäädännössä, mutta rikkojan vastuu eteenpäin siirretystä vahingosta ilmeni kilpailunrajoituslain 18 a §:n esitöistä (HE 243/1997). Oikeus korvaukseen ei siten edellytä suoraa sopimussuhdetta rikkomiseen syyllistyneen ja vahinkoa kärsineen henkilön välillä.
Oikeus korvaukseen ei edellytä myöskään, että kilpailuviranomainen olisi todennut kilpailusääntöjen rikkomisen. Itsenäinen kanne on mahdollinen esimerkiksi tilanteessa, jossa kilpailuviranomainen ei ole tutkinut rikkomusta tai rikkomusepäilyä on tutkittu, mutta rikkomusta toteavaa päätöstä ei ole tehty esimerkiksi riittävän näytön puutteen vuoksi. Ottaen huomioon 3 §:n yhteydessä käsiteltävä direktiivin 9 artiklan sisältö, korvauskanteen käsittelyä nopeuttaa ja sen menestymistä yleensä kuitenkin auttaa, jos korvauskanteen esikysymyksenä ei tarvitse erikseen selvittää, onko kilpailuoikeuden rikkominen tapahtunut.
Korvausvelvollisia olisivat vahingon aiheuttaneet kilpailuoikeuden rikkomiseen syyllistyneet yritykset. Kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta vaaditaan vahingon aiheuttaneelta elinkeinonharjoittajalta tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymältä. Direktiivin johdantokappaleen 3 mukaisesti unionin oikeuteen perustuvaa oikeutta saada korvaus sovelletaan yhtä lailla, kun SEUT 101 ja 102 artiklan rikkomiseen syyllistyvät julkiset yritykset ja yritykset, joille jäsenvaltiot ovat myöntäneet SEUT 106 artiklassa tarkoitettuja erityis- tai yksinoikeuksia. Tämä vastaa kansallista oikeutta.
Momentissa 1 säädettäisiin myös täydestä korvauksesta. Kohta perustuu direktiivin 3 artiklaan ja siihen liittyviin johdantokappaleisiin, joiden mukaan täysi korvaus kattaa todellisen vahingon, saamatta jääneen voiton ja vahingon syntymisestä korvauksen maksuun saakka maksettavan koron eikä korvaus saa ylittää täyttä korvausta. Vahinkoa kärsinyt on saatettava asemaan, jossa se olisi ollut, jos kilpailuoikeuden rikkomista ei olisi tapahtunut. Se, että korvaus ei saa ylittää täyttä korvausta, vastaa rikastumiskiellon periaatettamme. Siten vahingonkorvauksen ei tule olla suurempi kuin aiheutunut vahinko. Täyden korvauksen periaate vastaa kansallista oikeutta, mutta aikaa, jolta korkoa tulee maksaa, ei ole säädetty kansallisesti samoin kuin direktiivissä.
Voimassaolevan kilpailulain hallituksen esityksessä HE 88/2010 on todettu vahingonkorvausta koskevan 20 §:n osalta, että vahingonkorvaus käsittää korvauksen välittömästä ja välillisestä vahingosta, jota kilpailunrajoituksesta on aiheutunut, esimerkiksi korvauksen kuluista, hinnanerosta ja saamatta jääneestä voitosta.
Kilpailuoikeuden rikkomisen seurauksena maksettu ylihinta on direktiivissä tarkoitettua todellista vahinkoa. Direktiivin 2 artiklan määritelmän mukaan ylihinnalla tarkoitetaan todellisuudessa maksetun ja sen hinnan erotusta, joka olisi muutoin maksettu, jos kilpailuoikeutta ei olisi rikottu. Vaikka ylihinta usein on korkeampi hinta kuin mitä ilman rikkomista olisi maksettu, ostokartellin tapauksessa ”ylihinta” voi tarkoittaa hintaa, joka on alhaisempi kuin mitä tavarantoimittajille tai tuottajille olisi maksettu ilman kilpailuoikeuden rikkomista.
Direktiivin 12 artiklan 3 kohdan mukaisesti ylihinnan siirtämistä koskevat säännöt eivät vaikuttaisi vahingonkärsijän oikeuteen saada korvausta saamatta jääneestä voitosta, joka johtuu ylihinnan täydestä tai osittaisesta siirtämisestä. Siten korvausta saamatta jääneestä voitosta voisi hakea siitä huolimatta, että on itse siirtänyt ylihinnan jakeluketjussa eteenpäin eikä voi siten vaatia korvausta ylihinnasta. Oikeus korvaukseen saamatta jääneestä voitosta perustuu siihen, että ylihinta on voinut aiheuttaa myynnin vähentymistä ja siten saamatta jäänyttä tuloa, vaikka ylihinta olisikin laitettu jakeluketjussa seuraavana olevan hintaan mukaan. Käytännössä menetetystä voitosta on kyse esimerkiksi silloin, kun kartellin aiheuttama hintatason nousu merkitsee seuraavan myyntiportaan myyntimäärän laskua ja sitä kautta voiton menetyksiä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin täyteen korvaukseen osana kuuluvasta korosta. Momentin mukaan vahingonkorvaukselle on maksettava korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa siitä päivästä lukien, jona vahinko on aiheutunut. Tällä tarkoitetaan, että korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista viitekorkoa maksettaisiin vahingon aiheutumisesta lähtien siihen saakka, kunnes velvollisuus maksaa viivästyskorkoa alkaa. Vahingon tulee katsoa aiheutuneen jatketun rikkomisen tapauksessa viimeistään rikkomisen päättymispäivänä. Jatketun rikkomisen osalta kantaja voisi kuitenkin osoittaa, että vahinkoa on aiheutunut tätä aiemmin, esimerkiksi koko jatketun rikkomisen aikana. Koron maksuvelvollisuuden ajasta ja korkotasosta kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauksissa ei ole tähän asti säädetty yksiselitteisesti kansallisessa lainsäädännössämme. Direktiivin johdannosta käy ilmi jäsenvaltioiden velvollisuus vahvistaa vahingon aiheutumisesta korvauksen maksuun saakka maksettavaa korkoa varten sovellettavat säännöt. Koron maksuvelvollisuutta on käsitelty muun muassa ratkaisuissa Manfredi (C-295/04 – 298/04) ja Donau Chemie (C-536/11).
Korkolain 12 §:ssä, johon viitataan sekä korkolain 3 että 4 §:ssä, tarkoitetaan Euroopan keskuspankin (EKP) viitekorkoa, joka on huomattavasti viivästyskorkoa alhaisempi. Esityksen tekohetkellä EKP:n viitekorko on noin puoli prosenttia ja pelkkä viitekorko suojaa vahingonkorvauksen pääomaa lähinnä inflaation vaikutukselta. Korkolain 7 §:n mukaan viivästyskoron maksamisvelvollisuus alkaa 30 päivän kuluttua siitä, kun velkoja esitti vaatimuksensa ja korvauksen perustetta ja määrää koskevan selvityksen, jota häneltä kohtuudella voidaan vaatia ottaen huomioon myös velallisen mahdollisuudet hankkia selvitys. Korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan velan maksun viivästyessä velallisen on maksettava viivästyneelle määrälle vuotuista viivästyskorkoa, joka on 7 prosenttiyksikköä korkeampi kuin kulloinkin voimassa oleva korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko. Pelkkää EKP:n viitekorkoa maksetaan siten vahingon syntymisestä lähtien siihen saakka kunnes viivästyskoron maksuvelvollisuus alkaa. EKP:n viitekorkoa 7 prosenttiyksikköä korkeamman viivästyskoron maksuvelvollisuus alkaa 30 päivää riittävän yksilöidyn maksuvaatimuksen esittämisestä tai viimeistään haasteen tiedoksiannosta. Viivästyskorkoa maksetaan vahingonkorvauksen maksuun asti.
Helsingin käräjäoikeus arvioi asvalttipäätöksessään viivästyskoron alkuajankohtaa lähtökohtaisesti korkolain 7 §:n perusteella eli korvausvelkaa koskevan erityissäännöksen perusteella. Käräjäoikeus kuitenkin arvioi, ettei korkolain 7 § soveltunut, koska kuntien tekemät vanhentumisen katkaisuilmoitukset eivät olleet korkolain 7 §:ssä tarkoitettuja vaatimuksia. Käräjäoikeus katsoi viivästyskoron alkavan vasta korkolain 9 §:n mukaisesta päivästä, jona velan maksua koskeva haaste oli annettu velalliselle tiedoksi, tai niiltä osin kuin vaatimus oli esitetty oikeudenkäynnin aikana, sen esittämisestä. Käräjäoikeus tuomitsi viivästyskorkoa myös tuottokorolle.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kartelleja koskevasta vahinko-olettamasta. Momentti perustuu direktiivin 17 artiklaan, jonka mukaan kartellin oletetaan aiheuttavan vahinkoa, jollei rikkomiseen syyllistynyt muuta näytä. Kyseessä olisi kumottavissa oleva, vain kartelleja koskeva vahinko-olettama. Direktiivin mukaisesti kartellilla tarkoitetaan kahden tai useamman yrityksen välistä sopimusta tai yhdenmukaistettua menettelytapaa, jonka tarkoituksena on sovittaa yhteen niiden kilpailukäyttäytyminen markkinoilla tai vaikuttaa merkityksellisiin kilpailuparametreihin. Esimerkkejä kartellista ovat osto- tai myyntihintojen tai muiden kauppaehtojen vahvistaminen tai yhteen sovittaminen, tuotanto- tai myyntikiintiöiden jakaminen, markkinoiden ja asiakkaiden jakaminen sekä tuonnin tai viennin rajoittaminen. Vahinko-olettamaan ei sisältyisi prosenttiosuusolettamia vahingon määrän osalta, vaan kantajan tulisi osoittaa vahingon määrä. Vahingon määrää, joka on nollaa suurempi, arvioitaisiin edelleen voimassa olevan oikeuden ja oikeuskäytännön mukaisesti.
Artiklaan 17 perustuen tuomioistuimet arvioisivat vahingon suuruuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin mukaisesti, jos aiheutuneen vahingon täsmällinen määrittäminen olisi käytännössä mahdotonta tai kohtuuttoman vaikeaa käytettävissä olevien todisteiden pohjalta. Lainkohdassa todetaan, että jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän. Direktiivin johdannon mukaisesti kansallisten tuomioistuinten olisi huomioitava vahinkoa määrittäessään mahdollinen tietojen epäsymmetria osapuolten välillä ja se, että vahingon määrittäminen tarkoittaa sen arvioimista, kuinka kyseessä olevat markkinat olisivat kehittyneet ilman rikkomista. Tähän arviointiin sisältyy vertailu sellaiseen tilanteeseen, joka on itsessään hypoteettinen, joten arvio ei voi koskaan olla täysin tarkka.
Esitetty laki ei sulje pois mahdollista vastuuta niin sanotun sateenvarjovaikutuksen (umbrella pricing) perusteella. Sateenvarjovaikutus tarkoittaa tilannetta, jossa kartelliin osallistujilta vaaditaan korvausta myös siitä vahingosta, jonka on aiheuttanut kartellin ulkopuolinen, joka on kohonneiden markkinahintojen varjolla nostanut omien tuotteidensa hintoja enemmän kuin se olisi nostanut ilman kartellia. Näissä tapauksissa kartelli nostaa muidenkin hintatasoa ja tästä aiheutuu vahinkoa, josta halutaan korvausta kartelliyrityksiltä. Muun muassa Kone Oyj:ä koskevan 5.6.2014 annetun ennakkoratkaisun C-557/12 mukaan kansallinen lainsäädäntö ei saa kategorisesti poissulkea vastuuta sateenvarjovaikutuksen perusteella.
Voimassa olevassa kilpailulaissa tai EU:n kilpailusäännöissä ei säädetä lausunnon antamisesta tai huomautusten tekemisestä nimenomaan vahingon määrän arvioimisen osalta. Kilpailulain 49 §:n mukaan tuomioistuin voi kuitenkin kilpailulain 20 §:n 1 momentissa tarkoitettua korvauskannetta käsitellessään pyytää Kilpailu- ja kuluttajaviraston lausunnon. Kilpailulain hallituksen esityksessä 88/2010 on todettu, että vahingonkorvausasiaa käsittelevä tuomioistuin voi vapaasti harkita, onko Kilpailuviraston lausunto asian kannalta tarpeen. Hallituksen esityksessä todetaan niin ikään, että vahingonkorvauskannetta käsittelevän tuomioistuimen on myös käsittelyssään huomioitava tilanne, jossa saman kilpailunrajoitusasian käsittely on kilpailuviranomaisessa kesken tai siihen on haettu muutosta ja tarvittaessa lykättävä asian käsittely, kunnes kilpailunrajoitusasiaan on saatu lainvoimainen ratkaisu.
Tuomioistuin voi käyttää apuna vahingon määrän arvioinnissa komission 11.6.2013 antamaa tiedonantoa vahingon määrittämisestä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomisesta johtuvissa vahingonkorvauskanteissa (2013/C 167/07) ja kesäkuussa 2013 annettua komission valmisteluasiakirjaa ”Käytännön opas, vahingon määrittäminen SEUT 101 tai 102 artiklan rikkomisesta johtuvissa vahingonkorvauskanteissa” (SWD(2013) 205). Mainittujen asiakirjojen lisäksi direktiivin artikla 16 velvoittaa komissiota laatimaan kansallisille tuomioistuimille ohjeet siitä, miten välilliselle ostajalle siirretty osuus ylihinnasta arvioidaan.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin Kilpailu- ja kuluttajaviraston mahdollisuudesta antaa tuomioistuimelle lausunto vahingon määrän määräytymisperusteista. Momentti perustuu artiklaan 17, jonka mukaan kansallinen tuomioistuin voi vahingonkorvausoikeudenkäynnissä kansallisen tuomioistuimen pyynnöstä avustaa kansallista tuomioistuinta vahingon määrittämisessä (determination of the quantum of damages), jos kilpailuviranomainen katsoo avustamisen tarkoituksenmukaiseksi. Momentissa säädettäisiin, että tuomioistuin voi pyytää Kilpailu- ja kuluttajavirastoa lausumaan vahingon määrän määräytymisperusteista ja että virasto antaa lausunnon harkintansa mukaan. Lausunto ei sido tuomioistuinta. Säännöksen tarkoituksena on jättää direktiivin mukaisesti virastolle harkintavalta lausunnon antamisen osalta. Kilpailu- ja kuluttajavirasto voi ottaa harkinnassaan huomioon muun muassa sen käytettävissä olevat resurssit ja sillä olevat tiedot. Kilpailuviranomaisella ei välttämättä ole vahingon määrän arviointiin liittyvää yksityiskohtaista tietoa, koska esimerkiksi tarkoitukseen perustuvien kilpailunrajoitusten (esimerkiksi kartelli) osalta kilpailuviranomaisen ei edellytetä osoittavan rajoituksen vahingollisuutta erikseen. Voimassa olevassa kilpailulaissa tai EU:n kilpailusäännöissä ei säädetä lausunnon antamisesta tai huomautusten tekemisestä nimenomaan vahingon määrän arvioimisen osalta, joka kuuluu tuomioistuimen toimivaltaan. Kilpailulain 49 §:n mukaan tuomioistuin voi kuitenkin kilpailulain 20 §:n 1 momentissa tarkoitettua korvauskannetta käsitellessään pyytää Kilpailu- ja kuluttajaviraston lausunnon. Esitetty säännös ja voimassa oleva kilpailulain 49 § eroavat toisistaan siten, että esitetty säännös koskee nimenomaan vahingon määrän määräytymisperusteiden arviointia ja kilpailulain 49 § koskee ensisijaisesti lausunnon pyytämistä kilpailuoikeuden rikkomisesta.
Täytäntöönpanoasetuksen 15 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden kilpailuviranomaiset voivat esittää omasta aloitteestaan kansallisille tuomioistuimille kirjallisia huomautuksia perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklan (nykyään SEUT 101 ja 102) soveltamiseen liittyvistä kysymyksistä. Mikäli mainittujen artiklojen johdonmukainen soveltaminen sitä edellyttää, komissio voi omasta aloitteestaan esittää kirjallisia huomautuksia jäsenvaltioiden tuomioistuimille.
3 §. Rikkomuspäätöksenvaikutus vahingonkorvaustuomioon. Pykälässä säädettäisiin kilpailuoikeuden rikkomisen toteavan lainvoimaisen päätöksen vaikutuksesta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Pykälä perustuu direktiivin 9 artiklaan. Artiklan 1 kohta koskee samassa jäsenmaassa tehdyn rikkomuspäätöksen vaikutusta vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Artiklan 2 kohta koskee jäsenmaiden rajat ylittäviä tapauksia.
Tällä hetkellä Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden lainvoimainen päätös ei sido korvauskannetta käsittelevää yleistä tuomioistuinta kuten käräjäoikeutta, vaikka käytännössä rikkomuspäätöksillä on ollut korvausoikeudenkäynneissä suuri merkitys. Käytännössä lainvoimaiset rikkomispäätökset, joiden perusteella haetaan vahingonkorvauksia, ovat tähän asti olleet lähes aina markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kilpailu- ja kuluttajavirasto ei voi itse määrätä seuraamusmaksua, vaan sen voi määrätä markkinaoikeus viraston esityksestä.
Komissiota ei ole mainittu pykälässä, koska tälläkään hetkellä yleinen tuomioistuin ei voi täytäntöönpanoasetuksen mukaan tehdä päätöstä, joka olisi ristiriidassa komission rikkomisen toteavan päätöksen kanssa. Täytäntöönpanoasetuksen 16 artiklassa todetaan, että kun kansalliset tuomioistuimet antavat ratkaisuja perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklan (nykyään 101 ja 102) nojalla sopimuksista, päätöksistä tai menettelytavoista, joista komissio on jo tehnyt päätöksen, ne eivät voi tehdä päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa komission tekemän päätöksen kanssa. Nyt vastaava vaikutus tulee koskemaan komission päätöksen lisäksi myös kansallisia lopullisia rikkomuspäätöksiä. Täytäntöönpanoasetuksen artikla 16 toteaa lisäksi, että kansallisten tuomioistuinten on lisäksi vältettävä tekemästä päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa päätöksen kanssa, jota komissio harkitsee jo käynnistämässään menettelyssä. Artiklan mukaan kansallinen tuomioistuin voi tässä tarkoituksessa arvioida, onko sen käsittely keskeytettävä.
Pykälän 1 momentti perustuu direktiivin 9 artiklan 1 kohtaan. Momentin mukaan tuomioistuimen on otettava oma-aloitteisesti eli viran puolesta vahingonkorvaustuomionsa perustaksi Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden lainvoimaisessa päätöksessä todettu kilpailuoikeuden rikkominen. Tuomioistuimella tarkoitetaan tässä yleistä tuomioistuinta tai välimiesoikeutta.
Lopullisella rikkomisen toteavalla päätöksellä on siten sitova vaikutus kun korvauskannetta käsitellään suomalaisessa tuomioistuimessa. Sitovalla vaikutuksella tarkoitetaan tässä niin sanottua positiivista oikeusvoimavaikutusta. Suomalaisen tuomioistuimen olisi asetettava mainittu päätös eli siinä vahvistetut tosiseikat oman ratkaisunsa perustaksi eikä sen tule tutkia asiaa näiltä osin. Jatkossa vahingonkärsijät voisivat luottaa korvauskannetta nostaessaan siihen, että lainvoimainen päätöksen rikkomisen toteaminen on näyttö rikkomuksen olemassaolosta. Rikkomuspäätös siis ratkaisisi vahingonkorvauksen perustavat seikat, mutta sitä vastoin vahingon määrä jäisi vahingonkorvausvaatimusta käsittelevän tuomioistuimen tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Tuomioistuin arvioisi kantajan esittämiä todisteita hyödyntäen aiheutuneen vahingon määrän tapauskohtaisesti.
Direktiivissä muutoksenhakutuomioistuimella tarkoitetaan kansallista tuomioistuinta, jolla on toimivalta varsinaisin muutoksenhakukeinoin arvioida kansallisen kilpailuviranomaisen tekemät päätökset tai näiden päätösten johdosta annetut ratkaisut riippumatta siitä, onko kyseisellä tuomioistuimella itsellään toimivalta todeta kilpailuoikeuden rikkomus. Suomessa muutoksenhakutuomioistuimella tarkoitetaan markkinaoikeutta ja korkeinta hallinto-oikeutta. Direktiivissä rikkomista koskevalla päätöksellä tarkoitetaan kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen.
Suomessa rikkomista koskevalla päätöksellä tarkoitetaan tämän lain yhteydessä kilpailulain 9 §:n mukaista päätöstä tai 12 §:n mukaista markkinaoikeusesitystä. Kilpailulain 10 §:n mukainen sitoumuspäätös ei ole tässä pykälässä tarkoitettu rikkomista koskeva päätös, koska sitoumuspäätöksessä rikkomuksen olemassaoloon ei oteta kantaa. Lopullisella rikkomista koskevalla päätöksellä tarkoitetaan rikkomista koskevaa päätöstä, johon ei voida tai ei enää voida hakea muutosta varsinaisin muutoksenhakukeinoin. Suomessa tällä tarkoitetaan lainvoimaista päätöstä, johon ei enää voi hakea muutosta. Lainvoimaiset päätökset ovat Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja. Jos tapauksessa on määrätty seuraamusmaksu, lainvoimainen päätös on markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden päätös.
Kantajan ei tarvitsisi osoittaa korvausoikeudenkäynnissä uudelleen, että rikkominen on tapahtunut. Rikkomuspäätös otettaisiin korvauskannetta käsiteltäessä ratkaisun lähtökohdaksi rikkomisen toteamisen osalta ja tältä osin se sitoisi tuomioistuinta. Rikkomisen toteamisen vaikutus kattaisi direktiivin johdannon mukaisesti vain rikkomisen luonteen ja sen aineellisen, henkilöllisen, ajallisen ja alueellisen soveltamisalan, sellaisena kuin kilpailuviranomainen tai muutoksenhakutuomioistuin ne määritti toimivaltaansa käyttäessään. Sillä, että lainvoimaisessa päätöksessä ei todettu rikkomusta, ei ole sitovaa vaikutusta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Tahot, jotka kokevat kärsineensä vahinkoa kilpailurikkomuksen perusteella, voivat nostaa vahingonkorvauskanteen myös ilman taustalla olevaa rikkomuspäätöstä (ns. itsenäinen kanne). Tällöin taustalla ei kuitenkaan ole lainvoimaisella päätöksellä vahvistettua rikkomuksen toteamista ja sen muodostamaa sitovaa vaikutusta. Itsenäinen kanne on mahdollinen esimerkiksi tilanteessa, jossa kilpailuviranomainen ei ole tutkinut rikkomusta tai rikkomusepäilyä on tutkittu, mutta rikkomusta toteavaa päätöstä ei ole tehty.
Oikeuskäytännössä rikkomuspäätöksen vaikutusta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä on käsitelty Helsingin käräjäoikeuden 28.11.2013 antamassa asvalttikartellia koskevassa vahingonkorvauspäätöksessä. Vahingonkorvauskanteiden taustalla oli korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antama lainvoimainen asvalttikartellin seuraamusmaksupäätös. Käräjäoikeus totesi vahingonkorvauspäätöksissään, että kilpailurikkomuksen olemassaolon ja siihen osallistuneiden tahojen osalta korkeimman hallinto-oikeuden päätös on ennakkoluonteinen vahingonkorvausasian käsittelylle, ja sillä on tässä asiassa positiivinen oikeusvoimavaikutus. Käräjäoikeuden mukaan oikeusvoimaiseksi tulee ainoastaan tuomion lopputulos eivätkä tuomion perusteena olevat oikeustosiseikat saa oikeusvoimaa. Käräjäoikeuden päätöksen mukaan korkein hallinto-oikeus oli ratkaissut lainvoimaisesti kartellin olemassa olon ja siihen osallistuneet tahot eikä uusi tuomioistuintutkinta vahingonkorvausasiaa koskevassa oikeudenkäynnissä ollut näiden seikkojen osalta sallittua. Käräjäoikeus totesi, että korkeimman hallinto-oikeuden päätös oli tältä osin otettava käräjäoikeuden ratkaisun lähtökohdaksi, ja vahingonkorvausasiassa annettavan ratkaisun oli pohjauduttava korkeimman hallinto-oikeuden aikaisempaan päätökseen. Helsingin käräjäoikeus päätyi siten direktiivin 9 artiklaa vastaavalla tavalla kansallisen lopullisen rikkomuspäätöksen sitovaan vaikutukseen rikkomisen toteamisen osalta.
Jos vahingonkorvauskanne nostetaan kun korvauskanteen perusteena olevan kilpailurikkomuksen käsittely on vielä kesken kilpailuviranomaisessa tai viranomaisen rikkomuspäätökseen on haettu muutosta, vahingonkorvauskannetta käsittelevän tuomioistuimen on kilpailulain (HE 88/2010) perustelujen mukaisesti huomioitava tilanne käsittelyssään ja tarvittaessa lykättävä asian käsittely, kunnes kilpailunrajoitusasiaan on saatu lainvoimainen ratkaisu. Tätä menettelyä olisi tarvittaessa noudatettava myös tämän lain mukaisissa asioissa. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n mukaan jos asian ratkaisemisen kannalta on tärkeätä, että toisessa oikeudenkäynnissä tai muussa menettelyssä käsiteltävänä oleva kysymys ratkaistaan ensin, tai jos asian käsittelylle on muu pitkäaikainen este, tuomioistuin voi määrätä, että asian käsittelyä jatketaan vasta esteen poistuttua.
Jos itsenäisestä kilpailuoikeudellisesta vahingonkorvausasiasta on jo annettu lainvoimainen päätös kun kyseistä kilpailurikkomusta koskeva asia tulee vireille Kilpailu- ja kuluttajavirastossa, markkinaoikeudessa tai korkeimmassa hallinto-oikeudessa, vahingonkorvausasiassa annetulla lainvoimaisella päätöksellä ei ole vastaavaa oikeusvoimavaikutusta suhteessa kilpailurikkomusta koskevaan päätökseen. Lopullisessa kilpailurikkomusta koskevassa päätöksessä rikkomuksen aineellinen, henkilöllinen, ajallinen tai alueellinen ulottuvuus voidaan siten arvioida eri tavoin kuin vahingonkorvausoikeudenkäynnissä.
Pykälän 2 momentti perustuu direktiivin 9 artiklan 2 kohtaan. Momentissa säädettäisiin, että kun kilpailuoikeuden rikkominen on todettu toisessa jäsenvaltiossa tehdyllä lainvoimaisella päätöksellä, yleisen tuomioistuimen on otettava rikkomuspäätös huomioon osana näyttöä kilpailuoikeuden rikkomisesta. Tällä tarkoitetaan, että toisessa jäsenmaassa tehdyllä rikkomistuomiolla katsottaisiin olevan todistusvaikutus rikkomisen osalta kun suomalainen tuomioistuin käsittelee korvauskannetta. Todistusvaikutus tarkoittaa, että aiemmin annettu tuomio esiintyy uudessa oikeudenkäynnissä ainoastaan todistustosiseikan roolissa, eikä merkitse muodollisesti sitovaa ratkaisua uuden prosessin kannalta oikeustosiseikkojen asemassa olevista faktoista. Tuomion todistusvaikutus ilmenee siten, että tuomion perusteisiin sisältyvät tosiseikat otetaan oikeudenkäyntiaineistona huomioon myöhemmässä oikeudenkäynnissä, jossa samat tosiseikat ovat asiaan vaikuttavia. Todistusvaikutuksesta seuraa, että uudessa prosessissa noudatetaan aikaisemmassa tuomiossa ja sen perusteluissa omaksuttua linjaa, jollei mitään uutta ilmene.
Rajat ylittäviä tapauksia koskevassa direktiivin johdantokappaleessa 35 todetaan seuraavaa: ”Jos vahingonkorvauskanne on nostettu muussa jäsenvaltiossa kuin siinä jäsenvaltiossa, jonka kansallinen kilpailuviranomainen tai muutoksenhakutuomioistuin on todennut SEUT 101 tai 102 artiklan rikkomisen, johon kanne liittyy, tämä kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lopullisessa päätöksessä todettu rikkominen olisi voitava esittää kansalliselle tuomioistuimelle ainakin alustavana näyttönä siitä, että kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut. Rikkomisen toteamista voidaan tarvittaessa arvioida osapuolten toimittamien muiden todisteiden ohella.”
Siten esimerkiksi Ruotsissa lainvoimaisella päätöksellä todettu kilpailuoikeuden rikkominen, johon liittyen haetaan vahingonkorvausta suomalaisessa tuomioistuimessa, otettaisiin huomioon osana näyttöä rikkomisesta, mutta se ei olisi samalla tavalla automaattisesti sitova kuin jos lainvoimainen päätös olisi tehty suomalaisessa tuomioistuimessa. Momentti 2 ja direktiivin 9 artiklan 2 kohta eivät koske EU:n ulkopuolella tehtyjä lainvoimaisia rikkomuspäätöksiä.
4 §.Yhteisvastuu vahingosta. Pykälässä säädettäisiin yhteisvastuusta yhteisellä toiminnalla aiheutetusta vahingosta sekä yhteisvastuun rajauksista seuraamusmaksusta vapautetun yrityksen ja pienten ja keskisuurten yritysten osalta. Pykälä perustuu direktiivin 11 artiklaan.
Pykälän 1 momentti perustuu 11 artiklan 1 kohtaan. Artiklan mukaisen pääsäännön mukaan kilpailuoikeutta yhteisellä toiminnallaan rikkoneet yritykset vastaavat rikkomisen aiheuttamasta vahingosta yhteisvastuullisesti siten, että jokainen rikkomiseen syyllistynyt yritys on velvollinen korvaamaan vahingon kokonaisuudessaan ja vahinkoa kärsineellä on oikeus vaatia täyttä korvausta, kunnes se on saanut täyden korvauksen. Tämä vastaa vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n yhteisvastuuperiaatetta. Vahingonkorvauslain kyseisessä pykälässä todetaan, että ”milloin vahinko on aiheutettu kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon, vastaavat he yhteisvastuullisesti”. Voimassa olevan kilpailulain vahingonkorvausta koskevassa 20 §:ssä on myös viitattu korvausvastuun jakaantumista koskevaan vahingonkorvauslain 6 lukuun. Direktiivissä yhteisvastuuta on kuitenkin rajattu tiettyjen kriteerien täyttyessä pienten ja keskisuurten yritysten ja sakoista vapautuksen saaneiden yritysten osalta. Kilpailulaissa sakkoja vastaavista sanktioista käytetään käsitettä seuraamusmaksu.
Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan kukin yhteisvastuullinen velallinen vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta, jos velka vanhenee jonkin yhteisvastuullisen velallisen osalta. Vastuu on pääluvun mukaista, ellei toisin ole sovittu tai määrätty. Asvalttikartellipäätöksessä käsiteltiin myös vanhentumisen vaikutusta yhteisvastuuseen. Helsingin käräjäoikeus katsoi, että vastaajat olivat yhteisvastuussa rikkomuksen aiheuttamasta vahingosta kukin rikkomukseen osallistumisensa ajalta. Vastuu oli yhteisvastuullista, vaikka korvausvelvollisten vastuu perustui eri korvausnormeihin. Käräjäoikeuden mukaan kunkin kunnan sopimuskumppani oli sopimusperusteisessa vastuussa ja muut olivat vastuussa vahingonkorvauslain perusteella. Asvalttikartellipäätöksessä käräjäoikeus katsoi yhteisvastuun lakkaavan kyseisen vanhentumislain pykälän perusteella, jos saatava on vanhentunut yhtäkin yhteisvastuullista velallista kohtaan. Käräjäoikeus määräsi kunkin velallisen osuuden määräytymään kyseisen velallisen saaman hyödyn, ei siis pääluvun mukaan ja yhteisvastuun hajautuessa velasta vastasi aina täysimääräisesti sopimuskumppani. Ratkaisulla on merkitystä tilanteessa, jossa omien sopimuskumppanien maksukyky on kyseenalainen. Tällöin vahingonkärsijän tulisi riskien minimoimiseksi katkaista vanhentuminen jokaista yhteisvastuullista kohtaan. Koska tähän ei esitetä muutosta, jatkossakin vahingonkärsijän, joka haluaa pitää yhteisvastuun voimassa, tulee nostaa kanne useita tai kaikkia rikkojia kohtaan, vaikka hän ensisijaisesti hakisi korvausta omalta sopimuskumppaniltaan.
Pykälän 2 momentti perustuu 11 artiklan 4 kohtaan. Kohdan 4 mukaan sakoista vapautettu yritys on vastuussa omille suorille tai välillisille ostajilleen tai toimittajilleen. Muille vahinkoa kärsineille sakoista vapautettu on yhteisvastuussa vain, jos ne eivät pysty saamaan täyttä korvausta muilta syyllistyneiltä.
Momentin 2 mukaan seuraamusmaksusta vapautettu elinkeinonharjoittaja olisi yhteisvastuussa vahingosta omille suorille tai välillisille ostajilleen tai toimittajilleen. Seuraamusmaksusta vapautetun elinkeinonharjoittajan yhteisvastuu omille suorille tai välillisille toimittajille liittyy lähinnä ostokartelleihin. Seuraamusmaksusta vapautettu elinkeinonharjoittaja olisi yhteisvastuussa muille vahinkoa kärsineille osapuolille vain, jos ne eivät pysty saamaan täyttä korvausta muilta samaan kilpailuoikeuden rikkomiseen syyllistyneiltä elinkeinonharjoittajilta. Muilla vahinkoa kärsineillä osapuolilla tarkoitetaan muita kuin omia suoria tai välillisiä ostajia tai toimittajia. Se, milloin on kyseessä tilanne, jossa vahinkoa kärsineet eivät pysty saamaan täyttä korvausta muilta rikkomiseen syyllistyneiltä elinkeinonharjoittajalta, jää tuomioistuimen tapauskohtaiseen harkintaan. Tilanteen toteaminen ei kuitenkaan edellytä välttämättä aina tuomioistuimen päätöksessään toteamaa maksukyvyttömyyttä.
Direktiivissä tarkoitetaan sakoista vapautetulla yritystä tai luonnollista henkilöä, jonka kilpailuviranomainen on vapauttanut sakkojen maksamisesta sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan ohjelman puitteissa (niin sanottu leniency –ohjelma). Sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevalla ohjelmalla tarkoitetaan direktiivissä Euroopan unionin toiminnasta annetun asetuksen 101 artiklan tai kansallisen oikeuden vastaavan säännöksen soveltamista koskevaa ohjelmaa, jonka perusteella salaiseen kartelliin osallinen tekee muista kartelliin osallistuneista yrityksistä riippumatta yhteistyötä kilpailuviranomaisen tutkimuksessa toimittamalla oma-aloitteisia selostuksia, jotka koskevat kyseisellä osallisella kartellista olevia tietoja ja sen roolia kartellissa, minkä vastineeksi kyseiselle osalliselle myönnetään päätöksen nojalla tai menettelyn jatkamatta jättämisellä vapautus kartelliin osallistumisen johdosta määrättävistä sakoista tai lievennetään näitä sakkoja.
Kansallisessa kilpailulaissa seuraamusmaksuja voidaan asettaa vain elinkeinonharjoittajalle tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymälle joten vapautus ja lievennys voivat koskea vain elinkeinonharjoittajia tai niiden yhteenliittymiä. Kansallisessa lainsäädännössä seuraamusmaksusta vapauttamista ja seuraamusmaksun alentamista käsitellään kilpailulain pykälissä 14—17. Momentissa 2 mainitulla seuraamusmaksusta vapautetulla yrityksellä tarkoitetaan elinkeinonharjoittajaa tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymää, jolle on myönnetty kilpailulain 14 §:n mukainen seuraamusmaksusta vapautuminen. Yhteisvastuun rajaus koskisi siten vain seuraamusmaksusta kokonaan vapautettua elinkeinonharjoittajaa, eikä elinkeinonharjoittajaa, jonka osalta seuraamusmaksua on alennettu. Kansallista leniency –prosessia kuvataan yksityiskohtaisemmin todisteen esittämistä ja hyödyntämiskieltoa koskevan 8 §:n perusteluissa.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tiukoista kriteereistä, joiden täyttyessä pienen tai keskisuuren rikkomiseen syyllistyneen yrityksen yhteisvastuuta rajataan. Momentti perustuu 11 artiklan 2 kohtaan. Momentin 3 kaikkien kohtien 1–3 edellytysten tulee täyttyä, jotta yhteisvastuu rajoittuisi. Myös momentissa 4 on edellytyksiä, joiden tulee täyttyä.
Kohdassa 1 edellytettäisiin, että yritys on komission suosituksessa 2003/361/EY mainittu pieni tai keskisuuri yritys. Suosituksen mukaan mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten luokka koostuu yrityksistä, joiden palveluksessa on vähemmän kuin 250 työntekijää ja joiden vuosiliikevaihto on enintään 50 miljoonaa euroa tai taseen loppusumma on enintään 43 miljoonaa euroa. Pienten ja keskisuurten yritysten luokassa pieni yritys määritellään yritykseksi, jonka palveluksessa on vähemmän kuin 50 työntekijää ja jonka liikevaihto tai taseen loppusumma on enintään 10 miljoonaa euroa.
Edellytyksen täyttääkseen yrityksen palveluksessa tulisi siten olla vähemmän kuin 250 työntekijää ja sen vuosiliikevaihto saisi olla enintään 50 miljoonaa euroa tai sen taseen loppusumma saisi olla enintään 43 miljoonaa euroa. Edellytysten tulee täyttyä kilpailuoikeuden rikkomisen aikana.
Kohdassa 2 poikkeuksen soveltumiseksi edellytettäisiin, että sen markkinaosuus merkityksellisillä markkinoilla olisi ollut alle 5 prosenttia koko kilpailuoikeuden rikkomisen ajan. Jos kartellitoiminta kattaa useampia merkityksellisiä hyödykemarkkinoita ja/tai maantieteellisiä markkinoita, markkinaosuuden tulisi olla alle 5 prosenttia kaikilla merkityksellisillä markkinoilla. Merkityksellisten markkinoiden määritelmää käsitellään komission tiedonannossa merkityksellisten markkinoiden määritelmästä yhteisön kilpailuoikeuden kannalta (97/C 372/03).
Kohdassa 3 poikkeuksen soveltumiseksi edellytetään, että normaalien, momentissa 1 kuvattujen yhteisvastuusääntöjen soveltaminen vaarantaisi peruuttamattomasti yrityksen taloudellisen kannattavuuden ja aiheuttaisi yrityksen omaisuuden koko arvon menetyksen. Direktiivin sanamuoto viittaa maksukyvyttömyyttä koskevaan tiedonantoon (Commission note on inability to pay under paragraph 35 of the 2006 Fining Guidelines and payment conditions pre- and post-decision finding an infringement and imposing fines, SEC(2010) 737/2)). Edellytys voi täyttyä esimerkiksi konkurssissa, mutta sillä edellytyksellä, että toinen yritys ei osta konkurssiin mennyttä liiketoimintaa ja jatka sitä. Jos kohdan 3 edellytykset eivät täyttyisi, muidenkaan edellytysten olemassaoloa ei tarvitsisi selvittää, koska poikkeus soveltuisi vain jos kaikki edellytykset täyttyisivät.
Pykälän 4 momentti perustuu 11 artiklan 3 kohtaan. Momentissa säädettäisiin, että pk- yrityksen poikkeusta yhteisvastuusta ei kuitenkaan sovellettaisi, jos vastuun rajoittaminen estäisi vahingonkärsijää saamasta täyttä korvausta vahingosta tai jos yritys olisi johtanut kilpailuoikeuden rikkomista, pakottanut muita yrityksiä osallistumaan siihen tai sen olisi todettu aiemmin rikkoneen kilpailuoikeutta. Aiemmin todettu kilpailuoikeuden rikkominen viittaa koska tahansa aiemmin todettuun mihin tahansa SEUT 101 tai 102 artiklan rikkomiseen tai kilpailulain 5 tai 7 §:n rikkomiseen.
5 §.Korvausvelvollisuuden jakautuminenja takautumisoikeus. Pykälässä säädettäisiin korvausvelvollisuuden jakautumisesta, takautumisoikeudesta ja sen rajauksista. Pykälä perustuu direktiivin 11 artiklan 5 ja 6 kohtiin. Direktiivin mukaan rikkomiseen yhdessä muiden kanssa syyllistyneellä tulee olla oikeus saada muilta rikkomiseen yhdessä syyllistyneiltä hyvitystä, jos se on maksanut korvausta enemmän kuin oman osuutensa. Direktiivin johdantokappaleen 37 mukaan kunkin osuus määritellään sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisesti ottaen huomioon rikkomiseen syyllistyneen suhteellinen vastuu ja merkitykselliset arviointiperusteet, kuten liikevaihto, markkinaosuus tai rooli kartellissa. Kunkin osuuden määrittämisessä tulee huomioida myös tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteiden toteutuminen.
Pykälän 1 momentin mukaan korvausvelvollisten kesken korvausmäärä jaetaan huomioiden kunkin viaksi jäävä syyllisyyden määrä. Siten korvausvelvollinen, joka on maksanut omaa suhteellista osuuttaan suuremman korvauksen, voisi vaatia muilta rikkomiseen syyllistyneiltä osuutta, joka vastaa kunkin rikkomiseen syyllistyneen suhteellista vastuuta vahingosta. Kansallisessa lainsäädännössä korvausvelvollisten keskinäistä vastuunjakoa (regressi, takautumisoikeus) koskee vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §. Artiklan 11 kohta 5 vastaa pitkälti vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ää sakoista vapautuksen saaneen yrityksen poikkeusta lukuun ottamatta. Muilta osin 11 artiklan 5 kohta ja vahingonkorvauslain 6 luvun 3 § eivät ole keskenään ristiriidassa. Kyseisen vahingonkorvauslain pykälän mukaan korvausmäärä on jaettava korvausvelvollisten kesken sen mukaan kuin harkitaan kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat.
Rikkomiseen syyllistyneen, mutta seuraamusmaksusta vapautetun yrityksen osuus ei saisi kuitenkaan ylittää vahinkoa, jonka se on aiheuttanut suorille tai välillisille ostajilleen tai toimittajilleen.
Pykälän 2 momentin mukaan sillä, joka on maksanut vahingonkorvausta yli oman osuutensa, on oikeus saada kultakin muulta korvausvelvolliselta, mitä hän on tämän osalta maksanut. Momentti perustuu 11 artiklan 5 kohtaan.
Pykälän 3 momentissa säädetään takautumisoikeudesta kun vahinkoa on aiheutunut muille kuin korvausvelvollisten suorille tai välillisille ostajille tai toimittajille. Momentti perustuu 11 artiklan 6 kohtaan. Tällöin seuraamusmaksusta vapautetun mahdollinen maksettava osuus muille rikkomiseen syyllistyneille vastaa sen viaksi jäävää syyllisyyden määrää. Direktiivin johdannossa todetaan, että jos kartellista on aiheutunut vahinkoa muille tahoille kuin rikkomiseen syyllistyneiden yritysten asiakkaille tai toimittajille, sakoista vapautetun yrityksen osuus ei saa ylittää sen suhteellista vastuuta kartellin aiheuttamasta vahingosta. Tämä osuus olisi määritettävä samojen sääntöjen mukaisesti, joita käytetään määritettäessä rikkomiseen syyllistyneiden keskinäisiä maksuosuuksia. Sakoista vapautetulla yrityksellä on täysimääräinen vastuuvelvollisuus muita vahinkoa kärsineitä osapuolia kuin omia suoria tai välillisiä ostajiaan tai toimittajiaan kohtaan ainoastaan, kun nämä eivät pysty saamaan täyttä korvausta muilta rikkomiseen syyllistyneiltä. Momentti ei koske elinkeinonharjoittajaa, jonka seuraamusmaksua on alennettu.
Direktiivin mukaan vahingonkorvaukseen oikeutettujen tahojen joukko voi olla laaja ja siihen voivat kuulua myös muut kuin suora tai välillinen ostaja tai toimittaja. Sopimussuhteen ulkopuolisia vahinkoja ei siten suljeta direktiivin ja korvausoikeuden ulkopuolelle.
6 §.Ylihinnan siirtäminen. Pykälä perustuu direktiivin 12 artiklan 5 kohtaan ja 15 artiklan 1 kohtaan. Pykälän tavoitteena olisi yli- ja alikompensaation estäminen kuten direktiivin 12 ja 15 artikloissa. Ylikompensaation estäminen vastaa tavoitteeltaan kansallista rikastumiskiellon periaatetta. Ylihinnalla tarkoitetaan direktiivissä ja tässä laissa todellisuudessa maksetun hinnan ja sen hinnan erotusta, joka olisi muutoin maksettu, jos kilpailuoikeutta ei olisi rikottu.
Pykälän mukaan tuomioistuin arvioisi, mikä osuus mahdollisesta ylihinnasta on siirretty eteenpäin jakeluketjussa. Arviossaan se voisi huomioida samaan kilpailuoikeuden rikkomiseen liittyvät, jakeluketjun eri tasojen vahingonkorvauskanteet ja niiden johdosta annetut ratkaisut sekä julkiset tiedot kilpailuoikeuden julkisoikeudellisesta täytäntöönpanosta.
Direktiivin johdannossa todetaan, että kun kansalliset tuomioistuimet arvioivat siirrettyä ylihintaa niiden olisi voitava ottaa asianmukaisella tavalla huomioon unionin ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti käytettävissä olevin prosessioikeudellisin tai aineellisoikeudellisin keinoin asiaan liittyvät kanteet ja niiden johdosta annetut ratkaisut etenkin silloin, kun näissä ratkaisuissa katsotaan vahingon siirtäminen toteen näytetyksi. Kansallisilla tuomioistuimilla olisi oltava käytettävissään asianmukaiset prosessioikeudelliset keinot, kuten kanteiden yhdistäminen, sen varmistamiseksi, että jakeluketjun millä tahansa tasolla maksettu korvaus todellisesta vahingosta ei ylitä tuolla tasolla ylihinnasta aiheutunutta vahinkoa. Johdannon mukaan tällaisten keinojen olisi oltava käytettävissä myös rajat ylittävissä tapauksissa.
Direktiivin johdantokappaleessa 43 todetaan, että kilpailuoikeuden rikkominen koskee usein niitä ehtoja ja sitä hintaa, joilla tavaroita ja palveluita myydään, ja johtaa ylihintaan ja muunlaiseen vahinkoon rikkomiseen syyllistyneiden asiakkaille. Rikkominen voi koskea myös toimituksia rikkomiseen syyllistyneelle. Tällöin todellinen vahinko voisi johtua rikkomiseen syyllistyneiden toimittajilleen maksamasta alhaisemmasta hinnasta. Näihin tapauksiin olisi sovellettava kyseistä direktiiviä ja erityisesti vahingon siirtämistä koskevia sääntöjä.
Jakeluketjun eri tasojen vahingonkorvauskanteet voivat liittyä esimerkiksi tapaukseen, jossa sekä suora että välillinen ostaja on nostanut korvauskanteen samasta kartellin aiheuttamasta ylihinnasta. Kyseessä voi olla kansallinen tapaus tai rajat ylittävä tapaus. Yli- ja alikompensaation välttämiseksi tuomioistuin voi huomioida rinnakkaiset ja edeltävät kanteet ja niistä annetut ratkaisut siten, että kukin kantaja saisi korvauksen lopullisesta aiheutuneesta vahingosta. Rinnakkaisten kanteiden tapauksessa käräjäoikeus voi esimerkiksi yhdistää kanteet sen varmistamiseksi, että jakeluketjun kullakin tasolla maksettu korvaus ei ylitä kyseisellä tasolla ylihinnasta aiheutunutta vahinkoa. Julkiset tiedot kilpailuoikeuden julkisoikeudellisesta täytäntöönpanosta viittaavat muun muassa Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden julkaisemiin päätöksiin.
Artiklan 16 mukaan komissio laatii kansallisille tuomioistuimille ohjeet siitä, miten välilliselle ostajalle siirretty osuus ylihinnasta arvioidaan. Ohjeiden tarkoituksena on auttaa kansallisia tuomioistuimia arvioimaan siirretyn ylihinnan osuutta. Esitystä laadittaessa komissio ei ole vielä antanut kyseisiä ohjeita.
7 §.Todistustaakka ylihinnan siirtämisessä. Pykälä perustuu 13 artiklaan, joka koskee ylihinnan siirtämiseen vetoavaa puolustusta (niin sanottu passing-on defence) sekä 14 artiklaan, joka koskee välillisiä ostajia. Artiklan 13 mukainen todistustaakka eroaa kilpailulain ja oikeudenkäymiskaaren yleisistä todistustaakkasäännöistä. Momentissa 1 säädettäisiin vastaajan todistustaakasta. Momentit 2, 3 ja 4 koskevat välillisen ostajan todistustaakkaa helpottavaa kumottavissa olevaa olettamaa, että tiettyjen edellytysten täyttyessä ylihintaa on siirretty kantajalle.
Pykälän 1 momentissa säädetään, että todistustaakka ylihinnan siirtämisestä on rikkomukseen syyllistyneellä vastaajalla. Vastaaja voi kuitenkin puolustuksenaan vedota siihen, että kantaja siirsi kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvan ylihinnan edelleen kokonaan tai osittain jakeluketjussa. Momentti perustuu 13 artiklaan.
Direktiivin ja esitetyn pykälän tarkoituksena on, että kun vahinkoa kärsinyt osapuoli on pienentänyt todellista aiheutunutta vahinkoaan siirtämällä sen osittain tai kokonaan eteenpäin omille ostajilleen tai toimittajilleen, siirretty vahinko ei ole enää sellaista vahinkoa, josta vahingon siirtäneelle osapuolelle olisi tarpeen maksaa korvausta.
Jakeluketju, jossa ylihintaa tai osaa siitä siirretään eteenpäin, voi olla pidempi kuin vain suora ostaja ja yksi välillinen ostaja. Rikkomiseen syyllistynyttä vastaan korvauskanteen voi nostaa suora ostaja ja/tai välillinen ostaja. Välillisen ostajan ei tarvitse nostaa kannetta omaa sopimuskumppaniaan eli suoraa ostajaa vastaan ennen kuin se nostaa kanteen rikkomiseen syyllistynyttä kohtaan.
Todistustaakka siitä, että ylihintaa siirrettiin jakeluketjussa eteenpäin on vastaajalla. Vastaaja voi kuitenkin puolustuksenaan vedota siihen, että kantajana oleva suora tai välillinen ostaja on itse siirtänyt ylihinnan tai osan siitä eteenpäin jakeluketjussa eikä ole siten itse kärsinyt vahinkoa lainkaan tai on kärsinyt pienemmän vahingon. Sekä kantaja että vastaaja voivat hyödyntää näyttönä todisteita, joita tuomioistuin osapuolen pyynnöstä pyytää asianosaista tai kolmatta esittämään.
Direktiivin johdantokappaleen 39 mukaan todellinen vahinko voi olla seurausta todellisuudessa maksetun hinnan ja sen hinnan erotuksesta, joka olisi muutoin maksettu, jos rikkomista ei olisi tapahtunut. Kun vahinkoa kärsinyt osapuoli on pienentänyt todellista vahinkoaan siirtämällä sen osittain tai kokonaan eteenpäin omille ostajilleen, tällä tavoin siirretty menetys ei ole enää sellaista vahinkoa, josta vahingon siirtäneelle osapuolelle olisi tarpeen maksaa korvausta. Tämän vuoksi on lähtökohtaisesti aiheellista sallia, että rikkomiseen syyllistynyt vetoaa todellisen vahingon siirtämiseen puolustautuessaan vahingonkorvausvaadetta vastaan. Direktiivissä säädetään, että rikkomiseen syyllistyneen, joka puolustuksenaan vetoaa ylihinnan siirtämiseen, on todistettava ylihinnan siirtäminen ja sen laajuus. Tämä todistustaakka ei saisi vaikuttaa rikkomiseen syyllistyneen mahdollisuuteen käyttää muita kuin hänen hallussaan olevia todisteita, kuten menettelyn aikana jo hankittuja tai muiden osapuolten tai kolmansien osapuolten hallussa olevia todisteita. Vastaajan mahdollisuus editiovaatimuksen tekoon muita osapuolia ja kolmansia kohtaan auttaa sitä todistamaan tarvittaessa ylihinnan siirtämisen.
Pykälän 2 momentti perustuu 14 artiklan 1 kohtaan. Momentissa todetaan, että kun välillinen ostaja nostaa vahingonkorvauskanteen, sen on näytettävä, että sille on siirretty ylihintaa sekä ylihinnan määrä.
Myös pykälän 3 momentti perustuu 14 artiklan 2 kohtaan. Momentin mukaan välillisen ostajan katsottaisiin näyttäneen, että ylihinta on siirretty sille, kun se on osoittanut kolmen kumulatiivisen kriteerin toteutuvan. Välillisen ostajan katsottaisiin näyttäneen ylihinnan siirtämisen kun vastaaja on syyllistynyt kilpailuoikeuden rikkomiseen, kilpailuoikeuden rikkominen on johtanut ylihinnan veloittamiseen vastaajan suoralta ostajalta ja välillinen ostaja on ostanut tavarat tai palvelut, joita kilpailuoikeuden rikkominen koskee tai se on ostanut tavaroita tai palveluja, jotka olivat peräisin niistä tai jotka sisälsivät niitä.
Artiklaan 14 liittyvän johdantokappaleessa 41 todetaan, että kun vahingonkorvausvaateen olemassaolo tai myönnettävän vahingonkorvauksen suuruus riippuu siitä, onko rikkomiseen syyllistyneen yrityksen suoran ostajan maksama ylihinta siirretty välilliselle ostajalle ja missä määrin näin on tapahtunut, jälkimmäisen katsotaan todistaneen, että suoran ostajan maksama ylihinta on siirretty välillisen ostajan tasolle, kun välillinen ostaja pystyy osoittamaan alustavasti, että tällainen ylihinnan siirtäminen on ilmeisesti tapahtunut. Artiklassa määritellään milloin välillisen ostajan voidaan katsoa esittäneen tällaisen alustavan näytön. Siirretyn ylihinnan suuruuden määrittämisen osalta kansallisilla tuomioistuimilla on toimivalta arvioida, kuinka suuri osuus ylihinnasta on siirretty välillisten ostajien tasolle.
Pykälän 4 momentin mukaan vastaaja voi kuitenkin osoittaa, ettei ylihintaa siirretty välilliselle ostajalle tai ettei sitä siirretty kokonaan. Momentti perustuu 14 artiklan 2 kohtaan. Direktiivin johdantokappaleen 41 mukaisesti kyseessä on kumottavissa oleva olettama. Olettamaa sovelletaan, jollei rikkomiseen syyllistynyt yritys voi uskottavasti osoittaa tuomioistuinta tyydyttävällä tavalla, ettei todellista vahinkoa ole siirretty tai että sitä ei ole siirretty kokonaisuudessaan välilliselle ostajalle.
8 §. Todisteen esittäminen ja hyödyntämiskielto. Pykälä perustuu direktiivin 5, 6 ja 7 artikloihin. Artikla 5 käsittelee todisteiden esittämistä yleisesti. Artiklat 6 ja 7 käsittelevät kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyvien todisteiden esittämistä ja niiden käyttörajoituksia. Artiklojen 6 ja 7 mukaan asiakirjat jaotellaan kolmeen ryhmään: niihin, joita ei voida koskaan määrätä esitettäväksi, jotka voidaan määrätä esitettäväksi vasta kun kilpailuviranomainen on päättänyt menettelynsä ja jotka voidaan määrätä esitettäväksi milloin tahansa vahingonkorvausoikeudenkäynnin aikana. Direktiiviä ei sovelleta kilpailuviranomaisten sisäisten asiakirjojen tai niiden välisen kirjeenvaihdon esittämiseen.
Artiklan 5 kohdan 8 mukaan 5 artikla ei estä jäsenvaltioita ottamasta käyttöön sääntöjä, jotka johtaisivat laajempaan todisteiden esittämisvelvollisuuteen. Tämän lain tarkoituksena ei kuitenkaan ole laajentaa todisteiden esittämisvelvollisuutta siitä, mitä direktiivissä on todettu.
Voimassa olevassa lainsäädännössämme ei säännellä direktiivin sisältöä ja tavoitetta vastaavalla tavalla eri asiakirjatyyppejä ja niiden suojan tasoa. Direktiivissä on säädetty yksityiskohtaisemmin viranomaisen asiakirja-aineistossa olevien asiakirjojen saatavuudesta tuomioistuimen asiakirjan esittämispyynnön perusteella ja rajoituksista todisteiden käytölle, kun asiakirja on saatu ainoastaan kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon pääsyn vuoksi. Voimassa olevassa lainsäädännössä ei ole myöskään muun muassa direktiivin todisteiden esittämiseen liittyviä säännöksiä, jotka liittyvät kilpailuviranomaiseen viimesijaisena asiakirjan esittämislähteenä, oikeasuhteisuuden arviointiin julkisoikeudellisen täytäntöönpanon tehokkuuden näkökulmasta ja tuomioistuimen mahdollisuuteen nähdä yrityslausunto arvion tehdäkseen. Edellä mainitusta asioista ehdotetaan säädettäväksi tämän lain pykälissä 8 ja 9.
Kansallisessa lainsäädännössä todisteiden esittämiseen, niiden käyttötarkoitukseen sekä asianosaisen tiedonsaantioikeuteen ja asiakirjapyyntöihin liittyviä säännöksiä on kilpailulaissa, laissa viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999, jäljempänä julkisuuslaki), laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007), laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa (381/2007) ja oikeudenkäymiskaaressa.
Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimessa annetun lain 10 §:n mukaan tuomioistuin voi asianosaisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että oikeudenkäyntiasiakirja on pidettävä tarpeellisin osin salassa, jos siihen sisältyy muussa laissa salassa pidettäviksi säädettyjä tietoja, joiden julkisiksi tuleminen todennäköisesti aiheuttaisi merkittävää haittaa tai vahinkoa niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty.
Seuraamusmaksusta vapauttamista tai seuraamusmaksun alentamista koskevaa hakemusta ja vapautuksen tai alennuksen saamiseksi toimitettuja tietoja ja todisteita voi kilpailulain 17 §:n 4 momentin mukaan käyttää vain pykälässä mainittuihin kilpailuoikeuden julkisoikeudelliseen täytäntöönpanoon liittyviin tarkoituksiin. Siten seuraamusmaksusta vapauttamiseksi tai sen alentamiseksi toimitettuja tietoja ja todisteita ei saa käyttää vahingonkorvausasiassa todisteena. Kilpailulain käsite ”tiedot ja todisteet” ei ole täysin yhdenmukainen direktiivissä määritellyn sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan yrityslausunnon kanssa. Voimassa olevassa julkisuuslaissa ei ole erillistä säännöstä leniency –asiakirjojen suojaamisesta. Direktiivin 6 artiklan mukaan kansalliset tuomioistuimet eivät voi vahingonkorvauskannetta koskevassa asiassa määrätä missään vaiheessa osapuolta tai kolmatta osapuolta esittämään sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevaa lausuntoa. Edellä mainitun takia myös kilpailulain seuraamusmaksusta vapautuksen tai sen alentamisen hakemiseen liittyviä pykäliä 14, 15 ja 17 esitettäisiin muutettavaksi samassa yhteydessä. Direktiivin ja kilpailulain käsitteiden yhdenmukaistamiseen liittyviä esityksiä käsitellään jäljempänä kilpailulain muutosesityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa.
Kilpailulain 16 §:ssä säädetään edellytyksistä seuraamusmaksusta vapautumiselle ja seuraamusmaksun alentamiselle kartellitapauksissa. Pykälän momentin 1 kohdan 4 mukaan yhtenä edellytyksenä on, että hakija pitää salassa hakemuksen sisällön ja sen, että on tehnyt hakemuksen tai harkitsee sen tekemistä. Säännös rajaa vastaajan mahdollisuutta yrityslausunnon käyttämiseen.
Voimassa olevassa lainsäädännössämme ei ole direktiiviä vastaavaa sääntelyä liittyen asiakirjoihin, jotka voidaan antaa vasta kun kilpailuviranomainen on päättänyt menettelynsä. Kansallinen vastaavantyyppinen suoja on kuitenkin ollut käytössä oikeuskäytännön niin sanotun tutkimusrauha –periaatteen kautta. Korkein hallinto-oikeus on esimerkiksi päätöksessään Metsäliitto Osuuskunta v. Kilpailuvirasto 12.4.2006/883 ottanut kantaa erityisesti asianosaisten tiedonsaantioikeuden ajankohtaan. Se toteaa, että kartellitutkintaa koskevien tietojen antaminen asianosaisille ennen tutkinnan päättymistä olisi kyseisessä tapauksessa vaarantanut tutkinnan tarkoituksen toteutumisen ja olisi näin ollut vastoin erittäin tärkeää yleistä etua.
Asiakirjojen liian aikainen paljastaminen voisi vaikeuttaa kohtuuttomasti kartellitutkinnan asiallista selvittämistä ja vaarantaa sen lopputuloksen. Kilpailunrajoitusten tutkinnan onnistuminen voi edellyttää, ettei asiaa koskevia tietoja anneta yleisölle tai asianosaisille ennen tutkinnan päättymistä.
Silloin kun kilpailuviranomaisen käsiteltävänä olevasta asiasta laaditaan esitys- tai päätösluonnos, kilpailuviranomainen on yleensä katsonut tutkimusrauhan päättyneeksi, kun asianosaista kuullaan esitys- tai päätösluonnoksesta kilpailulain 38 §:n mukaisesti. Direktiivin mukaan kansalliset tuomioistuimet voivat määrätä esittämään 6 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuja kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyviä todisteita vasta kun viranomainen on päättänyt menettelynsä esimerkiksi tekemällä päätöksen.
Kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyviä liikesalaisuuksia suojellaan julkisuuslain mukaisesti, kun kilpailuviranomaiselle tehdään asiakirjapyyntö. Julkisuuslain 22 §:n mukaan asiakirja on pidettävä salassa, kun se julkisuuslaissa tai muussa laissa on säädetty salassa pidettäväksi tai jos se sisältää tietoja, joista on laissa säädetty salassapitovelvollisuus. Julkisuuslain 24 §:ssä säädetään salassa pidettävistä viranomaisen asiakirjoista. Pykälän mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä, muun muassa kohdassa 20 mainitut asiakirjat, jotka sisältävät tietoja yksityisestä liike- tai ammattisalaisuudesta.
Asianosaisen tiedonsaantioikeus on muita laajempi. Siten sillä, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta asia koskee, on oikeus saada tietoja niistä viranomaisen asiakirjoista, jotka voivat tai ovat voineet vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisella on tällä perusteella oikeus saada tietoonsa myös salassa pidettäviä asiakirjoja. Kaikkia asiakirjoja asianosaisenkaan tiedonsaantioikeus ei koske. Esimerkiksi toisten yritysten liikesalaisuudet ovat aina salassa pidettäviä.
Tiedonsaantia rajoittavat myös seuraavat säännökset. Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 19 kohdan mukaan salassa pidettäviä ovat viranomaisen oikeudenkäynnin osapuolena oikeudenkäyntiin valmistautumista varten laatimat ja hankkimat asiakirjat, jos tiedon antaminen asiakirjasta olisi vastoin julkisyhteisön tai julkisuuslain 4 §:n 2 momentissa tarkoitetun yhteisön, laitoksen, säätiön tai henkilön etua oikeudenkäynnissä. Julkisuuslain 5 §:ssä säädetään puolestaan muun muassa siitä, mitä ei ole pidettävä lainkaan viranomaisen asiakirjana. Korkein hallinto-oikeus on todennut 14.8.2015 antamissaan asfalttikartellin vahingonkorvauksiin liittyvissä päätöksissä (taltionumerot 2197, 2198 ja 2199), että Kilpailuviraston edustajien tapaamisista tietoja sisältäviin asiakirjoihin ei sovellettu julkisuuslakia. Asiakirjojen arvioitiin olevan julkisuuslain 5 §:n 4 momentissa tarkoitettuja viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laadittuja asiakirjoja.
Asian kannalta merkittävimmät vuoden 2016 alusta voimaan tulleet uudet oikeudenkäymiskaaren pykälät ovat jäljempänä käsiteltävät 17 luvun 1–2 ja 9 sekä erityisesti 38 ja 40 §.
Pykälän 1 momentin mukaan todisteiden ja todisteiden ryhmien esittämiseen sovelletaan, mitä oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetään. Tässä laissa tarkoitetun todisteiden esittämisen kannalta tärkeimpiä säännöksiä ovat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun pykälät 1—2 ja 9 sekä erityisesti pykälät 38 ja 40. Vaikka kansallisesti ei ole tapana säätää erikseen todisteiden ryhmien esittämisestä, todisteiden ryhmät esitetään mainittavaksi pykälässä direktiivin artiklan 5 edellyttämällä tavalla.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 38 §:n mukaan näyttönä tuomioistuimelle voidaan esittää esine tai asiakirja. Pykälän mukaan tuomioistuin voi toimittaa myös katselmuksen. Näyttöä voidaan esittää tai hankkia siitä huolimatta, että asiakirjasta taikka esineestä tai muusta katselmuskohteesta ilmenee salassa pidettävää tai vaitiolo-oikeuden alaista tietoa, jos todistetta voidaan ilman kohtuutonta haittaa käsitellä niin, ettei tällainen tieto tule ilmi.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n momentin 1 mukaan tuomioistuin voi määrätä esineen tai asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen taikka katselmuksen toimitettavaksi, jos esineellä tai asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä. Toisen momentin mukaan ennen 1 momentissa tarkoitetun määräyksen antamista asianomaiselle henkilölle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Tarvittaessa häntä voidaan kuulustella siten kuin asianosaisen tai todistajan kuulustelemisesta säädetään sekä ottaa vastaan myös muita todisteita. Pykälän 40 kolmannessa momentissa todetaan, että tuomioistuin voi tarvittaessa määrätä asianomaisen henkilön täyttämään velvollisuutensa sakon uhalla.
Edellä mainitun pykälän mukaan asianosainen, kantaja tai vastaaja, voi vaatia tuomioistuimelta niin sanottua editiomääräystä siitä, että vastapuoli tai oikeudenkäynnin ulkopuolinen henkilö velvoitetaan luovuttamaan asiakirja todisteena käytettäväksi. Editiomääräys voidaan antaa myös viranomaiselle. Editiomääräyksen edellytyksenä on, että asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n momentin 1 mukaan asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle sekä lausua jokaisesta tuomioistuimessa esitetystä todisteesta, jollei laissa toisin säädetä. Toisen momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n momentin 1 mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää toisen momentin mukaan, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön. Kolmannessa momentissa todetaan, että jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän. Neljännessä momentissa todetaan, että mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Mitä kolmannessa momentissa säädetään, noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 9 §:n mukaan jokaisella on velvollisuus saapua tuomioistuimeen kuultavaksi todistelutarkoituksessa sekä luovuttaa esine tai asiakirja tuomioistuimelle todisteeksi taikka sallia katselmuksen toimittaminen, jollei laissa toisin säädetä.
Kansallisesti editiosäännöstä tulkitaan vakiintuneesti siten, että editiovelvollisuus ei ole rajoittamaton, vaan asianosaisen on pystyttävä tietyllä tarkkuudella yksilöimään asiakirja. Tällöin lähtökohtana on, että asiakirja on yksilöitävä ilmoittamalla todistusteema, asiakirjatyyppi ja laatimisajankohta. Tulkintakäytännön mukaan asianosaiselta ei edellytetä, että hän voisi täydellisesti yksilöidä asiakirjan. Riittäväksi katsotaan esimerkiksi se, että kahden toimijan välistä tiettyä sopimusta koskevaa kirjeenvaihtoa pyydetään tietyltä ajalta ja kirjeenvaihdolla katsotaan olevan merkitystä todistusteeman osalta.
Direktiivi ei edellytä niin sanotun pre-trial disclosure –menettelyn käyttöönottoa, joka mahdollistaisi tuomioistuimen määräämän asiakirjan esittämispyynnön jo ennen asiaa koskevaa oikeudenkäyntiä. Suomessa ei ole yleistä discovery –järjestelmää. Lakiehdotuksessa kansallista lainsäädäntöä eikä menettelyä ehdoteta laajennettavaksi tältä osin.
Direktiivin ajatuksena on, että tuomioistuimet voivat määrätä esitettäväksi yksilöityjä yksittäisiä todisteita tai olennaisia todisteiden ryhmiä, jotka on määritelty niin täsmällisesti ja suppeasti kuin mahdollista. Jos todisteiden esittämistä koskevan pyynnön tarkoituksena on hankkia jokin todisteiden ryhmä, kyseinen ryhmä olisi yksilöitävä viittaamalla sen muodostavien osatekijöiden yhteisiin piirteisiin, kuten esitettäväksi vaadittujen asiakirjojen luonteeseen, tavoitteeseen tai sisältöön, niiden laatimisajankohtaan tai muihin perusteisiin, edellyttäen että ryhmään kuuluvilla todisteilla on merkitystä tämän direktiivin kannalta. Tällaiset ryhmät olisi määriteltävä mahdollisimman täsmällisesti ja kapea-alaisesti sekä kohtuudella käytettävissä olevien tosiseikkojen perusteella. Direktiivin johdannon mukaan oikeasuhteisuuden vaatimuksesta seuraa, että todisteita voidaan määrätä esitettäväksi ainoastaan silloin, kun kantaja on kohtuudella käytettävissään olevien tietojen perusteella esittänyt uskottavan väitteen siitä, että hän on kärsinyt vahinkoa vastaajan toimien vuoksi.
Koska näytön hankkimisen ja sen esittämisen helpottaminen on yksi direktiivin tavoitteista ja koska oikeudenkäymiskaaren pykälät eivät sääntele todisteiden esittämistä kovin yksityiskohtaisesti, oikeudenkäymiskaaren todisteiden esittämiseen liittyviä pykäliä tulisi kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevissa oikeudenkäynneissä tulkita direktiivin tavoitteen valossa. Direktiivi koskee esimerkiksi yksittäisten asiakirjojen esittämisen lisäksi myös todisteryhmiä. Direktiivin johdannon mukaan on aiheellista varmistaa, että kantajilla on oikeus vaatia esittämään korvausvaatimuksensa kannalta merkitykselliset todisteet ilman, että heidän pitäisi yksilöidä tarkkaan yksittäiset todisteet. Direktiivin tulkintavaikutuksen johdosta joissain tapauksissa kansalliselle tuomioistuimelle saattaa syntyä velvollisuus hyväksyä pääsäännöstä poikkeava epätäsmällisempi editiovaatimus.
Kuten direktiivin johdannossa on todettu, tehokkaasti suojattu oikeus korvaukseen ei edellytä sitä, että kantajalle luovutettaisiin jokainen SEUT 101 tai 102 artiklan mukaiseen menettelyyn liittyvä asiakirja pelkästään sillä perusteella, että kantaja aikoo nostaa vahingonkorvauskanteen. Voidaan pitää epätodennäköisenä, että vahingonkorvauskanteen olisi perustuttava kaikkiin todisteisiin, joita kyseiseen menettelyyn liittyvään asiakirja-aineistoon sisältyy.
Direktiivin 5 artiklan 5 kohdassa todetaan, että suojeltavana etuna ei pidetä sitä, että yritykset pyrkivät välttämään vahingonkorvauskanteita kilpailuoikeuden rikkomisen jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, ettei asiakirjan antamatta jättämistä voida perustella sillä, että asiakirjaa käytettäisiin todisteena vahingonkorvausoikeudenkäynnissä.
Yleisten tuomioistuinten tulee huolehtia kansallisten säännösten mukaisesti siitä, että luottamuksellisia tietoja suojataan, jos tuomioistuin määrää luottamuksellisia tietoja esitettäväksi. Direktiivin johdannossa todetaan, että liikesalaisuuksia tai muita luottamuksellisia tietoja sisältävien asiaan liittyvien todisteiden olisi lähtökohtaisesti oltava käytettävissä vahingonkorvauskanteissa, mutta tällaisia luottamuksellisia tietoja on kuitenkin suojeltava asianmukaisella tavalla. Sen vuoksi kansallisten tuomioistuinten käytettävissä olisi oltava toimenpiteitä, joilla suojataan luottamuksellisia tietoja oikeudenkäynnissä. Direktiivin mukaan tällaisiin toimenpiteisiin voisi kuulua mahdollisuus peittää näkyvistä asiakirjan arkaluonteiset kohdat, järjestää kuulustelu suljetuin ovin, rajata henkilöt, jotka saavat nähdä todisteet, ja antaa asiantuntijoille kehotus laatia yleisemmälle tasolle koostettua tietoa sisältäviä tai muuten luottamuksellista tietoa sisältämättömiä yhteenvetoja. Liikesalaisuuksien tai muun luottamuksellisen tiedon suojaamiseksi toteutetut toimenpiteet eivät kuitenkaan saisi käytännössä haitata korvausoikeuden käyttöä.
Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain pääperiaate on oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuus, mutta lain 10 §:n mukaan tuomioistuin voi asianosaisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että oikeudenkäyntiasiakirja on pidettävä tarpeellisin osin salassa, jos siihen sisältyy muussa laissa salassa pidettäväksi säädettyjä tietoja, joiden julkiseksi tuleminen todennäköisesti aiheuttaisi merkittävää haittaa tai vahinkoa niille eduille, joiden suojelemiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty.
Tuomioistuimen esittämismääräyksen lisäksi on muitakin tapoja saada asiakirja haltuunsa. Asiakirja on mahdollista saada viranomaiselta asiakirja-pyynnön perusteella. Tällöin kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyviä liikesalaisuuksia suojellaan julkisuuslain mukaisesti.
Direktiivin 5 artiklan 6 kohdassa todetaan, että kansallisten tuomioistuinten tulee ottaa asianajosalaisuus huomioon määrätessään todisteita esitettäväksi. Tuomioistuimen velvollisuudesta huomioida asianajosalaisuus säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 13 §:ssä.
Direktiivin johdannon mukaan direktiivi ei vaikuta mahdollisuuteen hakea muutosta todisteiden esittämistä koskeviin määräyksiin.
Todisteiden esittämiseen liittyvissä säännöksissä mainituilla kolmansilla osapuolilla tarkoitetaan myös viranomaisia kuten Kilpailu- ja kuluttajavirastoa. Artiklan 6 kohdassa 3 todetaan, että 6 artikla ei rajoita kilpailuviranomaisten sisäisten asiakirjojen ja kilpailuviranomaisten välisen kirjeenvaihdon suojaamista koskevien unionin tai kansallisen oikeuden mukaisten sääntöjen ja käytäntöjen soveltamista. Direktiiviä ei siten sovelleta kilpailuviranomaisten sisäisten asiakirjojen tai niiden välisen kirjeenvaihdon esittämiseen.
Pykälän 2 momentti perustuu 6 artiklan 10 kohtaan. Kyseisessä direktiivin kohdassa säädetään, että kansalliset tuomioistuimet voivat pyytää kilpailuviranomaista esittämään sen asiakirja-aineistoon kuuluvat todisteet vain, jos mikään osapuoli tai kolmas osapuoli ei voi kohtuudella toimittaa kyseisiä todisteita. Esitettävän momentin 2 mukaan tuomioistuin voisi määrätä Kilpailu- ja kuluttajaviraston esittämään sen asiakirja-aineistoon kuuluvat todisteet vain, jos mikään osapuoli tai kolmas osapuoli ei voisi kohtuudella toimittaa kyseisiä tietoja.
Pykälän 3 momentti perustuu 6 artiklan 6 ja 7 kohtiin. Momentin mukaan tuomioistuin ei saisi hyödyntää oikeudenkäynnissä todisteena tietoa komissiolle tai EU:n jäsenmaan kilpailuviranomaiselle tehdystä sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan lausunnon sisällöstä. Kilpailulaissa sakkoja vastaavista sanktioista käytetään käsitettä seuraamusmaksu. Hyödyntämiskielto koskisi Kilpailu- ja kuluttajavirastolle tehtyä seuraamusmaksusta vapautumista tai sen alentamista koskevan yrityslausunnon sisältöä sekä komissiolle tai muun EU:n jäsenmaan kilpailuviranomaiselle tehdyn sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan lausunnon sisältöä. Momentissa säädetään, että jos vain osa todisteesta on momentissa tarkoitettua lausuntoa, tuomioistuin voi hyödyntää todisteena muita osia.
Direktiivin 2 artiklan 16 kohdan mukaan sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevalla lausunnolla tarkoitetaan kilpailuviranomaiselle osoitettua oma-aloitteista suullista tai kirjallista selostusta tai sellaisen tallennetta, jossa esitetään kyseisellä yrityksellä tai luonnollisella henkilöllä kartellista olevat tiedot ja sen rooli kartellissa ja joka on laadittu nimenomaan esitettäväksi kilpailuviranomaiselle sakoista vapauttamiseksi tai sakkojen lieventämiseksi sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan ohjelman mukaisesti, jo olemassa olevat tiedot pois lukien. Lausunto osoitetaan kilpailuviranomaiselle, joka on määritelty 2 artiklan 8 kohdassa. Kilpailuviranomaisella tarkoitetaan asiayhteyden mukaisesti komissiota tai kansallista kilpailuviranomaista.
Momentissa säädetään myös, että tuomioistuin voi pyytää apua lausunnon luonteen arvioinnissa vain kilpailuviranomaiselta, jolle lausunto on tehty. Tuomioistuin voi siten pyytää apua Kilpailu- ja kuluttajavirastosta sen varmistamisessa, että seuraamusmaksusta vapauttamista tai seuraamusmaksun alentamista koskeva yrityslausunto täyttää direktiivissä määritellyn sakoista vapauttamista tai sakkojen lieventämistä koskevan lausunnon määritelmän. Jos lausunto on tehty komissiolle tai toisen EU:n jäsenmaan kilpailuviranomaiselle, apua lausunnon luonteen arvioinnissa pyydetään näiltä kilpailuviranomaisilta. Tuomioistuin ei saa antaa muille osapuolille tai kolmansille osapuolille pääsyä kyseisiin todisteisiin.
Direktiivin johdannossa todetaan, että sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevat lausunnot olisi jätettävä todisteiden esittämisvelvollisuuden ulkopuolelle ja tätä poikkeusta olisi sovellettava myös muihin asiakirjoihin sisältyviin sanatarkkoihin lainauksiin sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevista lausunnoista. Direktiivin 6 artiklan 6 kohta edellyttää, etteivät kansalliset tuomioistuimet voi vahingonkorvauskannetta koskevassa asiassa määrätä missään vaiheessa osapuolta tai kolmatta osapuolta esittämään sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevia lausuntoja ja sovintoehdotuksia.
Direktiivin 6 artiklan 7 kohdan mukaan kantaja voi esittää perustellun pyynnön, että kansallinen tuomioistuin saa sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan lausunnon tai sovintoehdotuksen ainoastaan varmistuakseen siitä, että niiden sisällöt vastaavat 2 artiklan 16 ja 18 kohdassa olevia määritelmiä. Artiklan 6 kohdan 7 mukaan kansalliset tuomioistuimet voivat pyytää apua ainoastaan toimivaltaiselta kilpailuviranomaiselta arvioidessaan yrityslausuntoa sen sisällön varmistamiseksi.
Pykälän 4 momentti perustuu direktiivin 6 artiklan 5 kohtaan. Momentissa säädettäisiin tiedoista, joita tuomioistuin ei saisi hyödyntää todisteena ennen kuin Kilpailu- ja kuluttajavirasto on päättänyt menettelynsä. Menettelyn päättämisellä tarkoitettaisiin Kilpailu- ja kuluttajaviraston tekemää kilpailulain 9–11, 30 c tai 32 §:n mukaista päätöstä tai 12 §:n mukaista esitystä taikka muuta tapaa päättää menettely. Ennen menettelyn päättämistä tuomioistuin ei saisi hyödyntää todisteena myöskään tietoa vastauksesta Kilpailu- ja kuluttajaviraston tietopyyntöön tai muusta erityisesti kilpailuviranomaisen menettelyä varten valmistellusta aineistosta taikka päätösluonnoksesta tai muusta Kilpailu- ja kuluttajaviraston menettelynsä aikana kokoamasta ja osapuolille lähetetystä aineistosta.
Pykälän 5 momentissa todetaan, että sen estämättä, mitä 3 momentissa säädetään, todisteena saadaan hyödyntää asianosaista itseään koskevaa lausuntoa, johon tämä vetoaa todisteena. Tuomioistuimen on kehotettava Kilpailu- ja kuluttajavirastoa lausumaan siitä, voidaanko lausuntoa hyödyntää vahingonkorvausoikeudenkäynnissä todisteena. Tällä tarkoitetaan viraston näkemystä siitä, voidaanko yrityslausuntoa käyttää vahingonkorvausoikeudenkäynnissä todisteena ilman, että kilpailuoikeuden julkisen täytäntöönpanon tehokkuus ja kilpailuviranomaisten selvitykset vaarantuisivat. Tuomioistuimen kehotus ei velvoita Kilpailu- ja kuluttajavirastoa lausunnon antamiseen. Jos yrityslausunto on tehty komissiolle tai toisen EU:n jäsenmaan kilpailuviranomaiselle, Kilpailu- ja kuluttajavirastolle on varattava mahdollisuus tiedustella kyseisen jäsenmaan kilpailuviranomaisen näkemystä yrityslausunnon käytöstä todisteena vahingonkorvausoikeudenkäynnissä ja välittää tieto tuomioistuimelle.
Pykälän 6 momentti perustuu direktiivin 7 artiklaan. Momentissa todetaan, että jos todiste ei kuulu 2 tai 3 momentissa tarkoitettuun ryhmään ja se on saatu ainoastaan Kilpailu- ja kuluttajaviraston asiakirja-aineistoon saadun tutustumisoikeuden vuoksi, siihen voi vedota vahingonkorvauskanteessa ainoastaan tutustumisoikeuden saanut tai se, jolle tämän oikeudet ovat siirtyneet. Momentti koskee siis milloin tahansa annettavien todisteiden käytön rajoituksia. Tutustumisoikeuden saaneella viitataan asianosaiseen. Asianosaisella eli sillä, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta asia koskee, on oikeus saada tietoja niistä viranomaisen asiakirjoista, jotka voivat tai ovat voineet vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn.
Säännön tarkoituksena on estää se, että kilpailuviranomaiselta saaduilla todisteilla käytäisiin kauppaa. Direktiivin johdannon mukaan tämä ei kuitenkaan estä kansallista tuomioistuinta määräämästä näiden todisteiden esittämistä direktiivin edellytysten mukaisesti. Direktiivin johdannon mukaan kaikkien luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden, jotka saavat todisteita kilpailuviranomaisen hallussa olevaan asiakirja-aineistoon pääsyn vuoksi, olisi voitava käyttää kyseisiä todisteita vahingonkorvauskanteessa, jossa ne itse ovat osapuolena. Tällaisten todisteiden käyttö olisi sallittava myös kaikille luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille, joille oikeudet ja velvollisuudet ovat siirtyneet esimerkiksi vaateen saannon kautta. Jos todisteiden saaja on oikeushenkilö, joka on osa SEUT 101 ja 102 artiklaa sovellettaessa yhdeksi yritykseksi katsottavaa yritysryhmää, myös muiden samaan yritykseen kuuluvien oikeushenkilöiden olisi saatava käyttää kyseisiä todisteita.
Tässä laissa ei säädetä komission asiakirjojen esittämisestä eikä pääsystä komission asiakirjoihin. EY:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklan mukaisten komission menettelyjen kulusta annetussa asetuksessa (EY) N:o 773/2004 vahvistetaan muiden asioiden ohella säännöt, jotka koskevat oikeutta tutustua komission asiakirja-aineistoon. Komissio on muuttanut asetusta ja aiheeseen liittyviä tiedonantoja siten, että ne vastaisivat direktiivin vaatimuksia. Komissio hyväksyi 3.8.2015 komission asetuksen 2015/1348 EY:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklan mukaisten komission menettelyjen kulusta annetun asetuksen (EY) N:o 773/2004 muuttamisesta. Samanaikaisesti komissio hyväksyi muutokset tiedonantoihin, jotka koskevat komission asiakirja-aineistoon tutustumista (2015/C 256/03), sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa (2015/C 256/01), sovintomenettelyn toteuttamista neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 7 ja 23 artiklan mukaisten päätösten tekemiseksi kartelliasioissa (2015/C 256/02) ja yhteistyötä komission ja jäsenvaltioiden tuomioistuinten välillä (2015/C 256/04).
Direktiivin 8 artiklassa säädetään seuraamuksista, jos esimerkiksi tuomioistuimen todisteen esittämispyyntöä ei noudateta, todisteita tuhotaan, luottamuksellisten tietojen suojaamista koskevia velvoitteita ei noudateta tai rikotaan todisteiden käytön rajoituksia. Lakiehdotuksessa ei esitetä erillistä sanktioita koskevaa pykälää, koska voimassa olevassa kansallisessa lainsäädännössämme menettelytavat on jo sanktioitu. Voimassa olevan kansallisen lainsäädännön mukaan tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n ja 6 §:n sekä rikoslain 15 luvun 7 §:n ja 38 luvun 1 §:n mukaisia seuraamuksia osapuolille, kolmansille osapuolille ja niiden laillisille edustajille direktiivin 8 artiklan mukaisissa tilanteissa. Lisäksi kilpailulain 16 §:n mukaan seuraamusmaksusta ei voi vapautua eikä saada siihen alennusta, jos elinkeinonharjoittaja on hävittänyt leniency -hakemuksen piiriin kuuluvia todisteita.
Direktiivin johdannossa todetaan, että todisteiden tuhoamisen estämiseksi ja todisteiden esittämiseen velvoittavien tuomioistuimen määräyksien noudattamisen varmistamiseksi kansallisten tuomioistuinten olisi voitava määrätä vaikutuksiltaan riittäviä ennaltaehkäiseviä seuraamuksia. Oikeudenkäynnin osapuolten osalta epäedullisten päätelmien tekeminen vahingonkorvausoikeudenkäynnissä voi olla erityisen tehokas seuraamus, jonka avulla voidaan välttää viivästykset. Seuraamuksia olisi voitava määrätä myös luottamuksellisten tietojen suojaamisvelvoitteen noudattamatta jättämisestä ja todisteina esitettyjen tietojen väärinkäytöstä. Vastaavasti seuraamuksia olisi oltava käytettävissä, jos vahingonkorvauskanteissa käytetään väärin kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon pääsyn vuoksi saatuja tietoja.
Artiklan 8 kohdassa 2 todetaan lisäksi, että kansallisten tuomioistuinten määräämien seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Kansallisen tuomioistuimen määrättävissä oleviin seuraamuksiin on kuuluttava vahingonkorvausoikeudenkäynnin asianosaisen toiminnan osalta mahdollisuus tehdä epäedullisia päätelmiä, kuten olettaa, että tarkasteltavana oleva seikka on näytetty toteen, tai hylätä vaateet tai puolustus kokonaan tai osittain, ja mahdollisuus määrätä oikeudenkäyntikulujen maksamisesta.
Uhkasakkomahdollisuus sisältyy oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n momenttiin 3, jonka mukaan tuomioistuin voi tarvittaessa määrätä asianomaisen henkilön täyttämään velvollisuutensa sakon uhalla sekä määrätä, että ulosottomies noutaa asiakirjan tai esineen tuomioistuimeen. Ulosottomiehellä on oikeus saada poliisilta virka-apua määräyksen täytäntöönpanossa.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n mukaan näyttönä otetaan huomioon, mitä asian käsittelyssä on tapahtunut. Lukuun sisältyy niin ikään 6 §, jossa säädetään asianosaisen menettelyn vaikutuksesta todisteena eräissä tilanteissa. Pykälän mukaan tuomioistuin harkitsee, mikä vaikutus asianosaisen menettelyllä on todisteena, jos hän ilman hyväksyttävää syytä jättää saapumatta oikeudenkäyntiin tai poistuu luvatta, ei lausu vastapuolen vaatimuksesta tai sen perusteista kehotuksesta huolimatta, ei anna kertomusta tai vastaa kysymykseen todistelutarkoituksessa kuultuna tai ei noudata tuomioistuimen täydennys- tai selvennyskehotusta.
Oikeudenkäyntikulujen määräämisestä sanktioluonteisesti säädetään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4—6 §:ssä.
Todistusaineiston vääristeleminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 15 luvun 7 §:ssä. Kyseisen pykälän 1 momentissa todetaan, että ”Joka saadakseen syyttömän tuomituksi rangaistukseen tai muuten toista vahingoittaakseen kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristää tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa todisteena tarpeellisen esineen, asiakirjan tai muun todisteen, jolla hänen tietensä on merkitystä asiassa, on tuomittava todistusaineiston vääristelemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
Salassapitorikoksesta säädetään rikoslain 38 luvun 1 §:ssä. Pykälässä todetaan, että joka säädetyn taikka viranomaisen määräämän salassapitovelvollisuuden vastaisesti paljastaa salassa pidettävän seikan, josta hän on asemassaan, toimessaan tai tehtävää suorittaessaan saanut tiedon taikka käyttää tällaista salaisuutta omaksi tai toisen hyödyksi, on tuomittava salassapitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.
Tuomioistuinten määräysten noudattamatta jättämisestä voi oikeudenkäymiskaaren perusteella seurata myös järjestyssakko.
9 §.Todisteiden esittämisen oikeasuhteisuus. Pykälä perustuu direktiivin 5 artiklan 3 kohtaan sekä 6 artiklan 4 c ja 11 kohtiin.
Kansallisessa lainsäädännössä oikeasuhteisuusharkintaan liittyy oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §, jonka mukaan tuomioistuimen on evättävä näyttö, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa, on muuten tarpeeton, voidaan korvata olennaisesti vähemmällä kustannuksella tai vaivalla saatavissa olevalla todisteella, voidaan korvata olennaisesti luotettavammalla todisteella tai on asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta jäänyt tavoittamattomiin, eikä asian ratkaisemista tule enää viivyttää.
Edellä mainittu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 § vastaa pitkälti artiklan 5 kohdan 3 vaatimuksia lukuun ottamatta luottamuksellisia tietoja koskevaa kohtaa c), johon liittyvä suoja toteutuu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 38 §:n perusteella. Artiklan 6 kohdat 4 c ja 11 sekä osa 5 artiklan 3 kohdasta edellyttävät kansallista säätämistä. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole säädetty oikeasuhteisuuden arvioinnista nimenomaan kilpailuoikeuden tehokkaan julkisoikeudellisen täytäntöönpanon kannalta.
Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuimen tulisi rajoittaa todisteiden esittäminen siihen, mikä on oikeasuhteista ottaen huomioon asianosaisten ja asiaan liittyvien kolmansien osapuolten oikeutetut edut. Momentti perustuu 5 artiklan 3 kohtaan ja siihen liittyvään 6 artiklan 4 kohtaan, joka koskee oikeasuhteisuuden arvioimista kun esittämispyyntö koskee kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyviä todisteita. Artiklan 6 kohdan 4 mukaan tuomioistuimen on otettava huomioon muun muassa, onko pyynnössä mainittu erityisesti kilpailuviranomaiselle toimitettujen tai sen asiakirja-aineistossa olevien asiakirjojen luonne, kohde tai sisältö vai koskeeko pyyntö kilpailuviranomaiselle toimitettuja asiakirjoja niitä erittelemättä. Lisäksi on otettava huomioon esittääkö tietojen esittämistä pyytävä osapuoli pyynnön kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan vahingonkorvauskanteen yhteydessä.
Pykälän 2 momentti perustuu 6 artiklan 11 kohtaan. Momentin mukaan Kilpailu- ja kuluttajavirasto voisi omasta aloitteestaan esittää tuomioistuimelle huomautuksen, jossa se esittäisi näkemyksensä todisteiden esittämispyynnön oikeasuhteisuudesta.
Pykälän 3 momentti perustuu 6 artiklan 4 c kohtaan. Momentissa esitettäisiin, että tuomioistuimen tulisi huomioida oikeasuhteisuutta arvioidessaan, onko kilpailuoikeuden tehokas julkisoikeudellinen täytäntöönpano turvattu kun kyse on pykälässä mainituista seikoista. Kilpailuoikeuden tehokas julkisoikeudellinen täytäntöönpano tulee huomioida kun asiakirjan esittämispyyntö koskee tämän lain 8 §:n 4 momentissa tarkoitettuja asiakirjoja eli Kilpailu- ja kuluttajaviraston asiakirjoja, joita ei saa hyödyntää todisteena ennen kuin virasto on päättänyt menettelynsä. Sama koskee tilanteita, joissa asiakirjan esittämispyyntö koskee Kilpailu- ja kuluttajaviraston asiakirja-aineistossa olevaa todistetta tai Kilpailu- ja kuluttajavirasto esittää näkemyksensä todisteiden esittämispyynnön oikeasuhteisuudesta.
Direktiivin johdannon mukaisesti tehokkaan kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanon näkökulmasta tuomioistuimen tulee kiinnittää huomiota oikeasuhteisuusarviossaan siihen, ettei kilpailuviranomaisen tutkintastrategia tai se, mitkä asiakirjat kuuluvat asiakirja-aineistoon paljastu ja siihen, ettei vähennetä insentiiviä tehdä yhteistyötä kilpailuviranomaisen kanssa.
Kuten direktiivin johdannossa todetaan, julkisoikeudelliseen täytäntöönpanoon liittyvässä oikeasuhteisuusarvioinnissa erityistä huomiota on kiinnitettävä niin kutsutun tietojenonginnan estämiseen eli tietojen, joilla todennäköisesti ei ole merkitystä oikeudenkäynnin osapuolille, erittelemättömän ja liian laajan hankinnan estämiseen. Sen vuoksi todisteiden esittämistä koskevia pyyntöjä ei olisi katsottava oikeasuhteisiksi, kun niissä yleisesti viitataan kilpailuviranomaisen hallussa olevan tiettyä asiaa koskevan asiakirja-aineiston asiakirjojen tai osapuolen tietyssä asiassa toimittamien asiakirjojen esittämiseen. Tällaiset laajat todisteiden esittämistä koskevat pyynnöt eivät noudata pyynnön esittävän osapuolen velvoitetta yksilöidä todisteet tai todisteiden ryhmät mahdollisimman täsmällisesti ja suppeasti.
10 §.Vanhentuminen. Pykälä perustuu direktiivin 10 artiklaan.Artiklan mukaan vanhentumisajat eivät saa alkaa kulua, ennen kuin kilpailuoikeuden rikkominen on päättynyt ja kantajan tiedossa on tai sen tiedossa voidaan kohtuudella olettaa olevan a) toiminta ja se, että toiminta rikkoo kilpailuoikeutta; b) se, että kilpailuoikeuden rikkominen on aiheuttanut sille vahinkoa; ja c) rikkomiseen syyllistynyt. Artiklan mukaan vahingonkorvauskanteiden nostamiseen sovellettavan vanhentumisajan tulee olla vähintään viisi vuotta. Kansallisesti voidaan siten halutessa ottaa käyttöön myös pidempi vanhentumisaika kantajien eduksi.
Artiklan 10 kohdan 4 mukaan vanhentumisaika keskeytyy tai, kansallisen oikeuden säännöksistä riippuen, vanhentumisaika katkeaa, jos kilpailuviranomainen käynnistää tutkimuksen tai menettelyn kilpailuoikeuden rikkomisesta, johon vahingonkorvauskanne liittyy. Kilpailuviranomaisella tarkoitetaan direktiivin 2 artiklan 8 kohdan mukaan asiayhteyden mukaisesti komissiota tai kansallista kilpailuviranomaista taikka niitä molempia. Keskeytyminen saa päättyä aikaisintaan vuosi sen jälkeen, kun rikkomista koskevasta päätöksestä on tullut lopullinen tai menettely on muulla tavoin lopetettu. Tämä tarkoittaa, että jäsenmaa voi valita kansallisen oikeusjärjestyksensä huomioiden, keskeyttääkö vai katkaiseeko viranomaisen käynnistämä tutkimus tai menettely vanhentumisajan.
Voimassaolevan kilpailulain 20 §:n mukaan vanhentumisaika on 10 vuotta ja vanhentuminen alkaa rikkomisen päättymisestä. Direktiivin mukaan vanhentumisaika on 5 vuotta, mutta vanhentumisaika alkaa myöhemmin kuin kilpailulain 20 §:n perusteella. Direktiivin mukaan vanhentumisajan alkaminen edellyttää paitsi rikkomisen päättymistä, myös tietoisuutta rikkomismenettelystä ja sen kilpailuoikeuden vastaisuudesta, vahingon aiheutumisesta kantajalle ja rikkomiseen syyllistyneestä.
Jos vahingonkorvausta haetaan kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan lain perusteella, vanhentumiseen sovelletaan tämän lain vanhentumissäännöstä. Vanhentumislain säännökset soveltuvat jatkossakin sopimusperusteiseen ja rikkomusperusteiseen korvausvastuuseen riippumatta tämän lain vanhentumissäännöksistä. Jos korvausta haetaan esimerkiksi sopimusrikkomuksen perusteella, sovelletaan vanhentumislain vanhentumissäännöstä. Vanhentumislain määräajat eivät siten sovellu kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain kanneaikojen rinnalla.
Rikkomuksen toteavan päätöksen jälkeiset korvauskanteet eli niin sanotut seurannaiskanteet (ns. follow on –kanteet) ovat huomattavasti yleisempiä kuin itsenäiset korvauskanteet, joiden taustalla ei ole kilpailuviranomaisen tai tuomioistuimen rikkomuksen toteavaa päätöstä (ns. stand alone –kanteet). Tämän takia erityisesti seurannaiskanteiden osalta olisi tarkoituksenmukaista säätää vanhentumisajasta ja sen alkamisesta, päättymisestä ja kestosta niin selkeästi kuin mahdollista direktiivin velvoitteet kuitenkin huomioiden. Tavoiteltavaa olisi, että vanhentumisajan laskeminen olisi mahdollisimman yksiselitteistä sekä kantajan, vastaajan että tuomioistuimen kannalta. Direktiivin artikla 10 edellyttää rikkomisen päättymisen lisäksi myös tietoisuuden olemassaoloa.
Vanhentumissäännös koostuisi useammasta osasta. Momentti 1 vastaisi pitkälti direktiivin vanhentumissäännön mukaista viiden vuoden aikaa rikkomisen päättymisestä ja tietoisuudesta sekä vanhentumisajan keskeytymisestä. Momentin 2 mukaan oikeutta korvaukseen ei kuitenkaan katsottaisi vanhentuneeksi, jos korvauskanne nostettaisiin ennen kuin on kulunut kymmenen vuotta rikkomisesta tai sen päättymisestä taikka vuosi lainvoimaisesta päätöksestä tai siitä kun käsittely on muuten päättynyt.
Pykälän 1 momentin mukaan vanhentumisaika kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneen vahingon korvaamiselle olisi viisi vuotta ja se alkaisi kulua, kun vahingonkärsijä tiesi tai sen olisi pitänyt tietää kilpailuoikeuden rikkomisesta, vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vanhentumisaika alkaisi siten vasta, kun kaikki kolme tietoisuuteen liittyvää edellytystä täyttyvät. Käytettyjen sanojen ”tiesi tai olisi pitänyt tietää” on tarkoitus vastata terminologialtaan muuta kansallista lainsäädäntöä ja sen yleistä tulkintalinjaa. Ellei erityisiä perusteita muuhun ole, tietoisuuden katsottaisiin syntyvän kun Kilpailu- ja kuluttajavirasto antaa seuraamusmaksuesityksensä tai tekee rikkomisen toteavan päätöksen. Tietoisuuden syntymistä arvioidaan tällöin samankaltaisesti kuin korkeimman oikeuden ratkaisussa 2016:11. Tietoisuuden katsotaan olevan olemassa kuitenkin viimeistään kun rikkomuspäätös on lainvoimainen. Tietoisuuteen perustuvat kriteerit vanhentumisajan alkamisajankohdan osalta vaativat kuitenkin tapauskohtaista arviointia ainakin itsenäisten kanteiden tapauksessa. Momentti edellyttää vanhentumisajan katkaisemista kanteella.
Momentintoisessa lauseessa todettaisiin, että jos kilpailuviranomainen on aloittanut rikkomuksen tutkinnan tai muun rikkomusta koskevan menettelyn, vanhentumisajan kuluminen keskeytyy siihen asti, kunnes on kulunut vuosi lainvoimaisesta ratkaisusta tai siitä, kun asian käsittely on muuten päättynyt. Momentissa mainitulla kilpailuviranomaisella tarkoitetaan Euroopan komissiota tai Euroopan unionin kansallista kilpailuviranomaista.
Vanhentumisajan kulumisen keskeytymisellä tarkoitetaan sitä, että keskeytymisen päättymisen jälkeen vanhentumisajasta on jäljellä aika, joka siitä oli käyttämättä keskeytymisen alkaessa. Keskeytymisellä on merkitystä viiden vuoden vanhentumisajan laskennassa kun tuomioistuin katsoo tietoisuuden syntyvän ennen lainvoimaista päätöstä. Kun tuomioistuin katsoo tietoisuuden syntyvän ja viiden vuoden vanhentumisajan kulumisen alkavan Kilpailu- ja kuluttajaviraston tekemästä seuraamusmaksuesityksestä, momentin mukaan vanhentumisajan kuluminen keskeytyy siihen asti, kunnes on kulunut vuosi lainvoimaisesta ratkaisusta. Käytännössä vanhentumisaikaa on siten jäljellä kuusi vuotta lainvoimaisen päätöksen jälkeen.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että oikeutta korvaukseen ei kuitenkaan katsota vanhentuneeksi, jos korvauskanne nostetaan ennen kuin on kulunut joko kymmenen vuotta rikkomisesta tai jatketun rikkomisen tapauksessa kymmenen vuotta rikkomisen päättymisestä tai vuosi siitä, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai sen käsittely on muuten päättynyt.
Vahingonkärsijällä on oikeus nostaa kanne ja hakea vahingonkorvausta, jos momentissa 1 ja 2 säännellyistä vaihtoehtoisista vanhentumisajoista jonkun mukaan aikaa korvauksen hakemiselle on vielä jäljellä. Oikeus korvaukseen ei siten vanhene ennen kuin käsiteltävässä tapauksessa pisin vaihtoehtoinen vanhentumisaika on kulunut. Kantajalla on aina käytössään vähintään vuosi lainvoimaisesta ratkaisusta tai käsittelyn muusta päättämisestä kanteen nostamiseen, vaikka muut vanhentumisajat olisivat kuluneet sitä ennen umpeen.
Momentin mukaisia vanhentumisaikoja laskettaessa ei sovellettaisi momentin 1 säännöstä, jonka mukaan vanhentumisajan kuluminen keskeytyy siihen asti kun on kulunut vuosi lainvoimaisesta ratkaisusta. Siten rikkomisen päättymisestä laskettava 10 vuoden vanhentumisaika ei keskeytyisi kilpailuviranomainen ja tuomioistuimen mahdollisesta tutkinnasta huolimatta.
Kymmenen vuoden vanhentumisaika soveltuisi momentin 1 mukaisen viiden vuoden vanhentumisajan tapaan myös sellaisten itsenäisten kanteiden käsittelyyn, joihin liittyvää kilpailuoikeuden epäiltyä rikkomusta kilpailuviranomainen ei ole edes alkanut tutkimaan tai epäilyä on tutkittu jossain määrin, mutta tapaus on poistettu käsittelystä. Itsenäisen kanteen taustalla voi olla tilanne, jossa Kilpailu- ja kuluttajavirasto ei ole tutkinut rikkomusepäilyä, koska siitä ei ole tehty toimenpidepyyntöä eikä virasto ole alkanut tutkimaan asiaa oma-aloitteisesti. Tilanne voi olla myös sellainen, että virasto on tutkinut epäilyä ainakin jossain määrin, mutta on poistanut asian käsittelystä, koska ei ole priorisoinut sitä tai rikkomus on jo poistunut tai virasto on antanut päätöksen, jonka mukaan virastolla ei ole näyttöä rikkomuksesta. Itsenäinen kanne tulee kyseeseen myös silloin, kun virasto on antanut asiassa kilpailulain 10 §:n mukaisen sitoumuspäätöksen, jossa rikkomuksen olemassaoloa ei nimenomaisesti todeta.
Momentin mukainen vuoden vanhentumisaika soveltuisi tilanteeseen, jossa vahingonkorvauskanteen taustalla on Kilpailu- ja kuluttajaviraston lainvoimainen rikkomuspäätös, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden lainvoimainen päätös, tai komission tai muun jäsenmaan kilpailuviranomaisen lainvoimainen rikkomuspäätös. Vuoden vanhentumisaika soveltuisi myös itsenäisen kanteen tilanteeseen, jossa komissio, Kilpailu- ja kuluttajavirasto tai muun jäsenmaan kilpailuviranomainen on aloittanut rikkomuksen tutkinnan, mutta tapauksessa ei ole olemassa lainvoimaista sisällöllistä ratkaisua.
11 §.Sovintoneuvottelun vaikutus vanhentumiseen ja korvauskanteen käsittelyyn. Pykälässä säädettäisiin vanhentumisajan kulumisen keskeytymisestä sovintoneuvottelun ajaksi ja korvauskanteen tuomioistuinkäsittelyn keskeyttämisestä sovintoneuvottelun ajaksi.
Direktiivin 18 artikla sisältää säännökset sovitteluun perustuvasta riitojenratkaisusta (consensual dispute resolution). Direktiivin määritelmän mukaan sovitteluun perustuvalla riitojenratkaisulla tarkoitetaan mekanismia, jonka avulla osapuolet voivat päästä vahingonkorvausvaadetta koskevassa riidassa ratkaisuun tuomioistuimen ulkopuolella. Sovittelulla tarkoitetaan siten kaikkea osapuolten vapaaehtoista menettelyä, joka tähtää korvauksesta sopimiseen. Direktiivin määritelmän mukaan sovitteluun perustuvalla sovintoratkaisulla tarkoitetaan puolestaan sovitteluun perustuvalla riitojenratkaisulla saavutettua sopimusta. Direktiivin johdannossa mainitaan esimerkkeinä sovitteluun perustuvista riitojenratkaisutavoista välimiesmenettely (arbitration), välitys, sovittelu ja tuomioistuimen ulkopuoliset sovintoratkaisut mukaan lukien ne, joissa tuomari voi julistaa sovintoratkaisun sitovaksi.
Kansallisessa laissa ilmaisu sovintomenettely eroaa kansallisessa laissa käytössä olevasta sovittelusta, jolla ymmärretään vakiintuneesti ulkopuolisen sovittelijan välitystyöhön perustuvia sovintoneuvotteluja. Osapuolina menettelyssä voivat olla vahinkoa kärsineiden lisäksi yksi tai useampi vahingon aiheuttaja. Silloin kun sovintoon tähtäävään menettelyyn ryhdytään, vahinkoa kärsineiden etuna on, että menettelyyn osallistuvat kaikki tiedossa olevat vahinkoa aiheuttaneet tahot. Sovintomenettelyyn ryhtyminen on kuitenkin aina vapaaehtoista sekä vahinkoa kärsineelle että vahinkoa aiheuttaneille.
Tavanomaisin esimerkki direktiivin mukaisesta ”sovitteluun perustuvasta riitojenratkaisusta” on osapuolten neuvottelut ja pykälässä käytetäänkin käsitettä sovintoneuvottelu. Ne eivät ole määrämuotoisia vaan perustuvat jommankumman osapuolen aloitteeseen, jotka tähtäävät neuvottelujen päätteeksi sovintoratkaisuun. Sovintoneuvottelu voi tarkoittaa myös neuvottelua, jossa on ulkopuolinen sovittelija, joka toimii osapuolten nimeämänä sovittelijana ja jonka tehtävänä on yksinomaan auttaa osapuolia löytämään sovintoratkaisu. Sovintoneuvottelu ei edellytä riidan vireille tuloa tuomioistuimessa ja se voi tapahtua kokonaan tuomioistuimen ulkopuolella.
Jos sovintoon päästään, se voidaan vahvistaa tuomioistuimessa. Oikeudenkäymiskaaren 20 luvussa säädetään tuomioistuimen vahvistamasta sovinnosta vireillä olevassa riita-asiassa. Myös kilpailunrajoitukseen perustuva riita-asia voi tuomioistuimessa päättyä tuomioistuimen vahvistamaan sovintoon, mutta direktiivin sovintomenettely kattaa siis myös kaikki muut sovittelutilanteet.
Voimassa olevat säännökset nimenomaisesta sovittelumenettelystä sisältyvät lakiin riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011). Voimassa oleva laki sisältää säännökset niin kutsutusta tuomioistuinsovittelusta ja myös tuomioistuimen ulkopuolella tapahtuneen sovittelun perusteella syntyneen sovinnon vahvistamisesta. Sekä riita-asia, joka ei ole tuomioistuimessa oikeudenkäyntiasiana käsiteltävänä, että jo riita-asiana tuomioistuimessa vireillä oleva asia, voidaan ottaa soviteltavaksi riidan osapuolen tai osapuolten hakemuksesta. Sovittelumenettelyn käyttö edellyttää kaikkien osapuolten suostumusta. Tuomioistuinsovittelu päättyy, kun asiassa vahvistetaan sovinto, tai osapuolet ilmoittavat sovittelijalle muuten sopineensa asian. Se voi päättyä myös siihen, että osapuoli ilmoittaa sovittelijalle, että se ei halua enää asiaa soviteltavan. Vaihtoehtoisesti se voi päättyä siihen, että sovittelija päättää osapuolia kuultuaan, että sovittelun jatkaminen ei ole enää perusteltua. Mainittu laki sisältää säännökset myös tuomioistuimen ulkopuolisessa sovittelussa syntyneen sovinnon täytäntöönpanokelpoisuuden vahvistamisesta. Käräjäoikeus voi vahvistaa tuomioistuimen ulkopuolisessa sovittelussa tehdyn sovinnon tai sen osan täytäntöönpanokelpoiseksi.
Pykälä kattaisi edellä kuvatut menettelyt, jotka tähtäävät sovintoon. Yhteistä niille on, että niihin ryhtyminen edellyttää molempien, joidenkin tai kaikkien osapuolten suostumusta.
Pykälän 1 momentissa säädetään, että sovintoneuvottelu keskeyttää vanhentumisajan kulumisen siihen osallistuvien osalta sovintoneuvottelun ajaksi ja siten vahingonkärsijän ei tarvitse kiirehtiä esimerkiksi korvauskanteen nostamisessa. Keskeytyminen koskee siten niitä, jotka ovat tai olivat sovintoneuvottelussa edustettuna. Vanhentumisajan keskeytymisellä tarkoitetaan, että vanhentuminen keskeytyy ja keskeytymisen päättymisen jälkeen vanhentumisajasta on vielä käytettävissä jäljellä oleva osa. Vanhentumisaika voi siten päättyä eri aikaan eri vahingonkärsijöiden osalta riippuen muun muassa siitä, osallistuvatko ne riitojenratkaisumenettelyyn.
Sovintoneuvottelu koskee kaikkia niitä toimia, joilla osapuolet ryhtyvät sovintoon tähtäävään neuvotteluun tai menettelyyn, siis myös osapuolten keskinäisiä neuvotteluja ilman tuomioistuimen tai muun ulkopuolisen tahon sovitteluapua. Osapuolten oikeusturvan kannalta olennaista on, että menettelyn käynnistyminen dokumentoidaan. Käytännössä menettely käynnistyy yhden osapuolen aloitteesta. Tämä tiedustelee vastapuolelta, onko tällä valmiutta suoraan lähteä neuvottelemaan sovinnosta tai valmiutta hakea yhdessä sovittelijaa.
Osa vahingonaiheuttajista ei välttämättä suostu sovintoneuvotteluihin. Näiden osalta vanhentuminen ei keskeydy sen johdosta, että joidenkin toisten vahingonaiheuttajien kanssa käydään sovintoneuvotteluja. Vahinkoa kärsinyt joutuu tällaisten vahingonaiheuttajien osalta huolehtimaan siitä, että korvausvastuu ei pääse vanhentumaan. Asian tullessa vireille kantaja voi pyytää tuomioistuinta lykkäämään asian käsittelyä kunnes sovintoneuvottelut on saatu päätökseen.
Vanhentumisen keskeytymisen kannalta tärkeää on, että dokumentaatiossa näkyy, että menettelyllä tähdätään sovintoratkaisuun. Siinä olisi syytä ilmetä kaikkien menettelyssä mukana olevien nimi. Jotta osapuoli – käytännössä korvausta vaativa taho – saisi hyväkseen vanhentumisen keskeytymisen riitojenratkaisun ajaksi, tulee neuvottelumenettelyn käynnistyminen dokumentoida. Tämä tapahtuu selvimmin dokumentilla, johon tulee kaikkien menettelyyn osallistuvien allekirjoitus ja menettelyn alkamis- ja päättymispäivämäärä. Käytännössä koko menettelystä on syytä laatia pöytäkirja, johon tulee alkamis- ja päättymispäivämäärät ja kaikkien osapuolten allekirjoitukset. Myös sähköpostikirjeenvaihdolla voidaan käynnistää osapuolten välinen sovintoon tähtäävä neuvottelu. Kaikkien menettelyssä mukana olevien osapuolten tulee vahvistaa, että kyseessä on sovintoon tähtäävä menettely.
Jos asia viedään tuomioistuinsovitteluun, asia tulee vireille hakemuksella, josta ilmenee menettelyn alkamispäivämäärä. Asia on vireillä niin kauan kunnes sovinto on vahvistettu tai tuomioistuin katsoo sovittelun päättyneeksi ilman sovintoa. Jos sovintoon tähtäävä menettely päättyy ilman sovintoa, vanhentumisajan kuluminen jatkuu siitä päivästä, jolloin sovintoon tähtäävä menettely päättyi. Päättymisestä ei siten ala uusi vanhentumisaika. Saman riidanratkaisuprosessin aikana sovintoa voidaan yrittää useammin kuin kerran ja vanhentumisaika voi myös keskeytyä vastaavasti.
Pykälän 2 momentissa todetaan, että kun asia on vireillä yleisessä tuomioistuimessa, tuomioistuin voi keskeyttää korvauskanteen käsittelyn enintään kahdeksi vuodeksi niiden osalta, jotka osallistuvat sovintoneuvotteluun. Samaan riidanratkaisuyritykseen liittyvä tuomioistuimen korvauskanteen käsittelyn keskeytyminen voi kuitenkin kestää yhteenlaskettuna enintään kaksi vuotta. Jos sovintomenettelyä ei ole saatu päätökseen kun tuomioistuimen korvauskanteen käsittely on ollut keskeytyneenä yhteensä kaksi vuotta, tuomioistuimen on jatkettava vahingonkorvausriidan käsittelyä. Momentissa mainitulla tuomioistuinkäsittelyllä tarkoitetaan vain käsittelyä yleisessä tuomioistuimessa, koska korvausasia ei voi olla samanaikaisesti vireillä sekä yleisessä tuomioistuimessa että välimiestuomioistuimessa.
Lähtökohtaisesti osapuolet saavat päättää sovinnon sisällöstä haluamallaan tavalla. Kuitenkin kaikkia tuomioistuimen vahvistettavaksi jätettävien sovintojen sisältöä rajoittaa oikeudenkäymiskaaren 20 luvussa oleva kielto vahvistaa sovinto, jos se on lain vastainen tai selvästi kohtuuton taikka jos se loukkaa sivullisen oikeutta. Kaikkiin tuomioistuimen ratkaisuun sovinnon vahvistamista koskevissa asioissa saa hakea muutosta noudattaen, mitä muutoksen hakemisesta asianomaisen tuomioistuimen tuomioon säädetään. Sama koskee tuomioistuinsovittelun päätteeksi vahvistettavaa sovintoa.
12 §.Sovintoratkaisun vaikutus vahingonkorvaukseen. Pykälässä säädettäisiin sovintoratkaisun vaikutuksesta vahingonkorvaukseen ja rikkomiseen syyllistyneiden väliseen takautumisoikeuteen. Pykälä perustuu 19 artiklaan. Sovintoon tähtäämistä pyritään edistämään sillä, että sovintoratkaisu määrittää sitovalla tavalla sovinnon osapuolen korvausosuuden suuruuden. Tällä on merkitystä erityisesti siinä tilanteessa, että osa vahingonaiheuttajista kieltäytyy sovintoneuvottelusta. Sovintoratkaisuneuvottelu on kuitenkin tehokkain ja tarkoituksenmukaisin keino niissä tilanteissa, joissa kaikki vahingonaiheuttajat suostuvat sovintoratkaisuun. Näin koko korvauskysymys saadaan sovintoratkaisussa määrättyä.
Vahingonkorvausvaatimukseen perustuva riita-asia on dispositiivinen riita-asia eli riidan osapuolet voivat sopia korvauksesta haluamallaan tavalla. Osapuoli voi esimerkiksi luopua osasta vaatimuksiaan sovinnon aikaansaamiseksi. Tämä pätee myös kilpailunrajoituksella aiheutetun vahingon korvaamisesta sopimiseen.
Artiklan 19 kohdat 1—3 koskevat tilannetta, jossa yksi tai useampi rikkomiseen syyllistynyt on osallistunut sovintoratkaisuun yhden tai useamman, jopa kaikkien, vahingonkärsijän kanssa. Kohdat eivät koske tilannetta, jossa kaikki rikkomiseen syyllistyneet ovat tehneet sovintoratkaisun. Kohdat 1—3 käsittelevät sovintoratkaisun vaikutusta sovintoratkaisun tehneen vahingonkärsijän jäljellä olevaan vaateeseen niitä rikkomiseen syyllistyneitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet sovintoratkaisua. Kohdilla 1—3 ei ole vaikutusta niiden vahingonkärsijöiden, jotka eivät ole osallistuneet sovintoratkaisuun, korvausvaateeseen rikkomiseen syyllistyneitä kohtaan. Artiklan 19 kohta 4 koskee puolestaan tilannetta, jossa sovintoratkaisun jälkeen sovintoratkaisuun osallistumattomat vahingonkärsijät vaativat korvausta miltä tahansa rikkomiseen syyllistyneeltä.
Pykälän 1 momentti perustuu 19 artiklan 1 kohtaan. Momentin mukaan sovinto pienentää vahingonkärsijän oikeutta korvaukseen määrällä, joka vastaa sovinnon tehneen rikkomiseen syyllistyneen osuutta vahingosta. Sovintoratkaisun jälkeen tuomittavasta korvauksesta vähennetään siten sovintoratkaisuun osallistuneen rikkomiseen syyllistyneen osuus vahingosta.
Pykälän 2 momentti perustuu 19 artiklan 2 kohtaan. Momentin mukaan jäljelle jäävästä korvauksesta vastuussa olevat rikkomiseen syyllistyneet eivät saa takautumisoikeutta sovinnon tehnyttä rikkomiseen syyllistynyttä kohtaan. Maksettavaksi jäävästä osasta korvausta vastaavat siten vain muut rikkomiseen syyllistyneet, eivätkä nämä voi vaatia sovintoratkaisuun osallistunutta maksamaan sovintoratkaisua suurempaa osuutta korvauksesta.
Direktiivin johdannossa selvennetään, että vahinkoa kärsineen osapuolen vaateesta olisi vähennettävä sovintoratkaisuun osallistuvan rikkomiseen syyllistyneen osuus sille aiheutuneesta vahingosta riippumatta siitä, vastaako sovintoratkaisun määrä sen vahingon suhteellista osuutta, jonka sovintoratkaisuun osallistuva muu rikkomiseen syyllistynyt aiheutti sovintoratkaisuun osallistuvalle vahinkoa kärsineelle osapuolelle. Tämä suhteellinen osuus olisi määritettävä niiden sääntöjen mukaisesti, joita muutoin käytetään määritettäessä rikkomiseen syyllistyneiden keskinäisiä maksuosuuksia. Tämä tarkoittaa, että jos sovintoratkaisun mukainen korvaus on pienempi kuin regressioikeuden mukainen suhteellinen vastuu vahingosta, pääsäännön mukaan vahinkoa kärsinyt ei voi vaatia suhteellisen vahingon ja korvauksen välistä erotusta.
Sovintoratkaisussa sovittu osuus korvauksesta, eli sovinnossa mukana olevan tai olevien osuus käsitellään siis erikseen, eikä siihen voida enää muussa vahingonkorvausprosessissa tuomioistuimessa puuttua. Kyseistä osuutta ei siis enää voisi vaatia vahingonkorvausprosessissa ja vastaavasti se osuus vähennetään tuomiolla vahvistettavasta korvauksesta. Mikä tämä osuus on, on viime kädessä prosessissa vahvistettava ja tuomioistuin arvioi osuuden tapauskohtaisesti. Käytännössä korvausta vaativan tulisi esittää vaatimuksensa osana selvitys siitä, mikä on sen näkemyksen mukaan kokonaisvahinko ja mikä osa hänelle on jo sovintoratkaisun perusteella korvattu. Kahdenkertaista korvausta ei tulisi voida vaatia.
Vastaavasti sovintoon osallistuvat eivät joudu osallistumaan tuomiolla vahvistettavaan korvaukseen. Tuomiolla vahvistettavasta osasta korvausta vastaavat vain muut rikkomiseen syyllistyneet, eivätkä nämä voi vaatia sovintoratkaisuun osallistunutta maksamaan osuuttaan korvauksesta eli sovintoratkaisua suurempaa osuutta korvauksesta.
Pykälän 3 momentti perustuu 19 artiklan 3 kohtaan. Momentissa säädetään poikkeuksista pääsääntöön. Momentissa 3 todetaan, että sovinnon tehnyt rikkomiseen syyllistynyt ei vastaa jäljelle jäävästä korvauksesta, paitsi jos muut rikkomiseen syyllistyneet eivät pysty maksamaan jäljelle jäävää korvausta. Momentissa säädetään lisäksi, että sovinnossa voidaan sopia, ettei sovinnon tehnyt rikkomiseen syyllistynyt vastaa jäljelle jäävästä korvauksesta, vaikka muut rikkomiseen syyllistyneet eivät pystyisi maksamaan jäljelle jäävää korvausta. Asia on siten sopimuksenvarainen ja tällainen ehto johtaa pääsäännön mukaiseen tilanteeseen, jossa sovintoratkaisun osapuoli maksaa vain sovintoratkaisun mukaisen korvauksen vaikka muut rikkomiseen syyllistyneet eivät pystyisi maksamaan jäljellä olevaa korvausta.
Direktiivissä poikkeusta perustellaan oikeudella täyteen korvaukseen. Johdannon mukaan täyden korvauksen varmistamiseksi sovintoratkaisuun osallistuvien muiden rikkomiseen syyllistyneiden olisi kuitenkin edelleen maksettava korvausta, jos sovintoratkaisuun osallistuva vahinkoa kärsinyt osapuoli ei muulla tavoin pysty saamaan korvausta jäljellä olevasta vaateesta. Sovintoratkaisuun osallistuvalta rikkomiseen syyllistyneeltä ei voida kuitenkaan vaatia korvausta, vaikka muut syyllistyneet eivät pystyisikään maksamaan vahingonkärsijälle, jos tämä korvausvastuu on nimenomaisesti suljettu pois sovitteluun perustuvassa sovintoratkaisussa.
Pykälän 4 momentti perustuu 19 artiklan 4 kohtaan, joka koskee rikkomiseen syyllistyneiden keskinäistä korvausvastuuta takautumisoikeuden perusteella. Sovintoratkaisun jälkeen sovintoratkaisuun osallistumattomat vahingonkärsijät voivat vaatia korvausta miltä tahansa rikkomiseen syyllistyneeltä ja jos rikkomiseen syyllistynyt on tehnyt sovintoratkaisun yhden vahinkoa kärsineen kanssa, vastaa hän edelleen muille.
Momentissa todettaisiin, että jos sovintoratkaisuun osallinen maksaa 3 momentin nojalla enemmän kuin mihin hän on sovinnossa sitoutunut, sovellettaisiin hänen takautumisoikeuteen mitä vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään, ja sovinnon määrä katsotaan hänen omaksi osuudeksi. Vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ssä todetaan, että sillä, joka on maksanut vahingonkorvausta yli oman osuutensa, on oikeus saada kultakin muulta korvausvelvolliselta, mitä hän on tämän osalta maksanut. Lisäksi vahingonkorvauslain pykälässä todetaan, että jos joku korvausvelvollisista on ilmeisesti maksukyvytön tai hänen oleskelupaikkansa on tuntematon, on kunkin muista korvausvelvollisista maksettava osuutensa vajauksesta.
Mikäli sovintoratkaisuun osallinen joutuisi siis 3 momentin nojalla maksamaan osan muiden vastuulle jääneen osan korvauksesta tai sen kokonaan, syntyisi tälle takautumisoikeus vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n mukaisesti. Takautumisoikeus tarkoittaisi, että muut korvausvelvolliset joutuisivat maksamaan sovintoratkaisuun osallisen liikaa maksaneen osuuden takaisin tälle. Liialla maksamisella tarkoitetaan tällöin yli sovintoratkaisun menevää osaa korvauksesta. Tässä tilanteessa sovinnon tehnyt tai sovinnon tehneet vahingon aiheuttajat, jotka ovat joutuneet maksamaan yli sen mitä sovinnossa on sovittu, joutuisivat regressikanteella hakemaan sovintoon osallistumattomilta takaisin sen mitä ovat maksaneet liikaa. Tässä tilanteessa tuomioistuin joutuisi myös määräämään, miten takautumisoikeus käytännössä toteutuisi eli miten muiden korvausvelvollisten keskinäinen vastuu maksusta sovintoratkaisuun osalliselle näiden välillä jakaantuisi.
Direktiivin johdannon mukaan tulisi välttää tilanteita, joissa sovintoratkaisuun osallistuvat rikkomiseen syyllistyneet maksavat korvauksen kokonaismäärän, joka ylittää niiden suhteellisen vastuun rikkomisen aiheuttamasta vahingosta siten, että ne maksavat sovintoratkaisun ulkopuolisille rikkomiseen syyllistyneille osuuden vahingonkorvauksista, joita nämä ovat maksaneet sovintoratkaisun ulkopuolisille vahinkoa kärsineille osapuolille. Johdannossa todetaan edelleen, että kun sovintoratkaisuun osallistuvia rikkomiseen syyllistyneitä pyydetään osallistumaan sovintoratkaisun ulkopuolisten rikkomiseen syyllistyneiden myöhemmin maksamiin vahingonkorvauksiin, kansallisten tuomioistuinten olisi otettava huomioon sovintomenettelyssä jo maksetut vahingonkorvaukset pitäen mielessä, että kaikki rikkomiseen syyllistyneet eivät välttämättä ole osallistuneet rikkomiseen yhtä suuressa määrin sen koko aineellisessa, ajallisessa ja maantieteellisessä laajuudessa.
Käytännössä tuomioistuimen tulisi siten huomioida takautumisoikeuteen perustuvaa kannetta käsitellessään rikkomiseen syyllistyneiden suhteellinen osuus vahingosta ja sovintoratkaisun perusteella maksetut korvaukset.
13 §.Voimaantulo. Direktiivin 21 ja 22 artikloihin perustuvassa 13 §:ssä säädettäisiin voimaantulosta.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lain voimaantulosta. Laki ehdotetaan tulemaan voimaan 26 päivänä joulukuuta 2016. Direktiivin 21 artiklan mukaan direktiivin noudattamisen edellyttämien lakien tulisi olla voimassa viimeistään 27.12.2016.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että tämän lain voimaan tullessa tuomioistuimissa vireillä olevat asiat käsitellään loppuun noudattaen tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Tällä varmistettaisiin se, että prosessisäännöt eivät vaihdu kesken prosessin. Voimaantulon pääsääntönä on, että lakia sovellettaisiin kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneita vahinkoja koskeviin korvauskanteisiin, jotka on nostettu lain voimaantulon jälkeen, mutta 3 momentissa säädettäisiin poikkeuksesta pääsääntöön.
Käsitteenä kilpailuoikeudelliset vahingonkorvaukset kattavat SEUT 101 ja 102 artiklan sekä kilpailulain 5 ja 7 §:n rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamisen. Tämän lain kanssa samassa yhteydessä esitettäisiin muutettavaksi kilpailulain 20 § siten, että pykälän aiempi sisältö poistettaisiin ja pykälässä todettaisiin vain, että kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen sovelletaan lakia kilpailuoikeudellisesta vahingonkorvauksesta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että tämän lain 2 §:n 1–3 momentteja, 4, 5, 10 ja 12 §:ä sovellettaisiin vain siltä osin, kun 1 §:ssä tarkoitettu menettely on tapahtunut 26.12.2016 tai sen jälkeen. Näitä säännöksiä sovellettaisiin siten vain, kun käsiteltävänä oleva laki on tullut voimaan ja lisäksi lain 1 §:n mukainen menettely on tapahtunut kokonaan tai osaksi 26.12.2016 tai sen jälkeen. Jos menettely ulottuu ajallisesti sekä voimassaolevan lainsäädännön että käsiteltävänä olevan lain voimaantulon jälkeiseen aikaan, menettelyn 25.12.2016 asti ulottuvaan osaan sovelletaan voimassaolevan lainsäädännön aineellisia säännöksiä ja 26.12.2016 ja sen jälkeiseen osaan kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan lain aineellisia säännöksiä. Voimassa olevan lain aineellisia säännöksiä on kilpailulain 20 §:ssä ja siinä viitatuissa säännöksissä.
Momentti perustuu 22 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansallisia säädöksiä, jotka on annettu direktiivin aineellisten säädösten noudattamiseksi, ei sovelleta taannehtivasti. Käsiteltävänä olevan lain aineellisiksi säännöksiksi katsottaisiin vahinkoa ja sen korvaamista koskevan 2 §:n momentit 1–3, yhteisvastuuta vahingosta koskeva 4 §, takautumisoikeutta koskeva 5 §, vanhentumista koskeva 10 § sekä sovintoratkaisun vaikutusta korvaukseen koskeva 12 §. Pykälän 2 aineellisiksi säännöksiksi katsottavat momentit 1-3 koskevat korkoa, välillisen ostajan oikeutta korvaukseen, vahinko-olettamaa ja sitä, kenellä on oikeus korvaukseen.
Artiklan 22 kohdan 2 mukaan muita kuin 1 kohdassa tarkoitettuja kansallisia säädöksiä ei sovelleta vahingonkorvauskanteisiin, jotka on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa ennen 26.12.2014. Momentissa arviointiperusteena on korvausvastuun perustana oleva menettely eli kilpailuoikeuden rikkominen, josta vahinko on aiheutunut.