8.1
Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön
Johdanto.
Sopimuksen johdannossa Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolet katsovat, että sopimuspuolen joukkoja voidaan sopimuksesta lähettää palvelemaan toisen sopimuspuolen alueella ja lisäksi todetaan, että päätös lähettää niitä ja lähettämistä koskevat ehdot, siltä osin kuin ehtoja ei aseteta tässä sopimuksessa, edellyttävät jatkossakin sopimuspuolten välisiä erillisiä järjestelyjä. Johdannossa myös todetaan sopimuspuolten tahto määritellä joukkojen asema silloin, kun ne ovat toisen sopimuspuolen alueella. Johdanto ilmaisee perusperiaatteen, jonka mukaisesti sopimuspuolen joukkojen saapuminen toisen sopimuspuolen alueelle ja läsnäolo siellä edellyttää aina kyseisen sopimuspuolen suostumusta. Kyseinen sopimuspuoli määrittää myös sen, millä tavalla suostumus annetaan ja ilmaistaan. On huomioitava, että aluevalvontalain 4 §:n mukaisesti vieraan valtion sotilas ei saa tulla Suomen alueelle tai olla maassa, ellei Suomea velvoittavasti sopimuksesta muuta johdu. Nato SOFA ei ole tässä tarkoitettu kansainvälinen sopimus, ottaen huomioon, että sopimuksen johdannon mukaisesti maahantulo edellyttää vastaanottajavaltion suostumusta. Jaksossa 4.1.2 on kuvattu tarkemmin millaista kansallista päätöksentekoa tällainen toiminta voi edellyttää.
I artikla
. Artiklan 1 kappaleessa määritellään keskeisiä sopimuksessa käytettyjä ilmaisuja, kuten joukot, siviilihenkilöstö, huollettava, lähettäjävaltio, vastaanottajavaltio, lähettäjävaltion sotilasviranomaiset ja Pohjois-Atlantin neuvosto.
Joukoilla
tarkoitetaan sopimuksen I artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan jonkin sopimuspuolen maa-, meri- tai ilmavoimiin kuuluvaa henkilöstöä, kun se on Pohjois-Atlantin alueella sijaitsevan jonkin toisen Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolen alueella virallisten tehtävien yhteydessä, edellyttäen, että kyseiset kaksi sopimuspuolta voivat sopia, että tiettyjen henkilöiden, yksiköiden tai muodostelmien ei katsota muodostavan 'joukkoja' tai kuuluvan 'joukkoihin' tämän sopimuksen tarkoittamassa mielessä. Se, mitä katsotaan joukoksi, määräytyy lähettäjävaltion kansallisen lainsäädännön mukaan.
Kappaleen a kohdassa virallisten tehtävien katsotaan tarkoittavan niitä virallisia tehtäviä, joiden vuoksi joukko on vastaanottajavaltion alueella sen suostumuksella. Käsitettä ’viralliset tehtävät’ käytetään myös VII artiklan 3 kappaleen a kohdan ii alakohdassa ja VIII artiklan 4-6 ja 8 kappaleessa, mutta suppeammassa merkityksessä, missä yhteyksissä käsitteen tulkinnassa vaaditaan tapauskohtaista harkintaa. Näissä yhteyksissä lähtökohtaisesti lähettäjävaltio määrittelee tapauskohtaisesti sen, milloin henkilö on tai on ollut virallisessa tehtävässä. Naton jäsenvaltioiden välillä tulkintakäytäntö vaihtelee, ja osa Naton jäsenvaltioista katsoo joukkojensa olevan jatkuvasti virallisissa tehtävissä niiden ollessa vastaanottajavaltion alueella. Suomen ollessa lähettäjävaltio VII ja VIII artiklan tarkoittama virallinen tehtävä määritellään ottaen huomioon etenkin kansallinen lainsäädäntö, palvelustyyppi, soveltamiskäytäntö ja käsillä olevat tosiseikat.
Siviilihenkilöstöllä
tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan sellaista sopimuspuolen joukkojen mukana seuraavaa siviilihenkilöstöä, joka on tämän sopimuspuolen asevoimien palveluksessa ja jossa ei ole kansalaisuudettomia henkilöitä, eikä sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuoli, eikä sen valtion kansalaisia tai henkilöitä, joilla on vakinainen asuinpaikka valtiossa, jossa joukot sijaitsevat. Käytännössä vaatimus joukkojen mukana seuraamisesta toteutuu vain, kun kyse on sellaisesta joukkokokonaisuudesta, jossa on sekä sotilaita että siviilihenkilöstöä. Käytännön yhteistyön kannalta on kuitenkin tarkoituksenmukaista, että sopimusta voidaan soveltaa myös Suomeen saapuviin yksittäisiin asevoimien palveluksessa oleviin siviilihenkilöihin. Soveltamiskäytännössä ratkaisevaksi on muodostunut asevoimien palveluksessa oleminen.
Nato SOFAn siviilihenkilöstön määritelmä ei kata asevoimien sopimustoimittajia (
contractor
). Sopimustoimittajat tuottavat asevoimien toimintaan liittyviä tukipalveluita (
support service
). Sopimustoimittajien rooli puolustuksen alaan kuuluvien päivittäisten tukipalveluiden tuottajina on kasvava ja niiden tuottamat tukipalvelut ovat nykyään merkittävä osa muun muassa sotilaallista logistiikkaa. Naton toiminnassa lähtökohtana on, että sopimustoimittajien asema järjestetään erikseen toiminnan isäntämaan kanssa tehtävillä sopimuksilla ja järjestelyillä.
Huollettava
tarkoittaa artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen puolisoa tai tällaisen jäsenen lasta, joka saa jäseneltä elatuksensa. Lähettäjävaltio määrittää huollettaviin kuuluvat henkilöt. Suomen lähettämiin huollettaviin sovelletaan ulkomaalaislain 37 §:ää.
Lähettäjävaltiolla
tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan sopimuspuolta, jolle joukot kuuluvat.
Vastaanottajavaltiolla
tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen e kohdan mukaan sopimuspuolta, jonka alueelle joukot tai siviilihenkilöstö on sijoitettu, joko koska niillä on sijoituspaikka siellä tai koska ne ovat alueella läpikulkumatkalla.
Lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla
tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen f kohdan mukaan niitä lähettäjävaltion viranomaisia, jotka ovat kyseisen valtion lain mukaan toimivaltaisia panemaan täytäntöön sen asevoimia koskevan oikeuden säännökset kyseisen valtion joukkoihin ja siviilihenkilöstöön kuuluviin jäseniin nähden. Käsitettä käytetään sopimuksen rikosasioiden käsittelyä koskevassa VII artiklassa, jonka artiklakohtaisissa perusteluissa selostetaan myös kansallista lainsäädäntöä.
Artiklan 1 kappaleen g kohdan mukaan
Pohjois-Atlantin neuvostolla
tarkoitetaan Pohjois-Atlantin sopimuksen 9 artiklan nojalla perustettua neuvostoa tai mitä tahansa sen aputoimielintä, jolla on valta toimia sen puolesta.
Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusta sovelletaan sopimuspuolten hallinnollisten alueiden viranomaisiin alueilla, joihin sopimusta sovelletaan tai joihin se voidaan ulottaa XX artiklan mukaisesti, samalla tavalla kuin sitä sovelletaan kyseisten sopimuspuolten keskusviranomaisiin. Hallinnollisten alueiden omaisuuden ei katsota kuitenkaan olevan sopimuspuolen omaisuutta VIII artiklan tarkoittamassa merkityksessä. Kappaleella on sopimuksen esitöiden mukaan merkitystä valtioissa, joissa on liittovaltiorakenne.
II artikla
. Artiklassa määrätään, että lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön ja näihin kuuluvien jäsenten sekä heidän huollettaviensa tulee kunnioittaa vastaanottajavaltion lakia. Artiklan mukaan lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön tulee myös pidättyä sopimuksen hengen vastaisesta toiminnasta ja erityisesti kaikesta poliittisesta toiminnasta vastaanottajavaltiossa. Lähettäjävaltiolla on myös velvoite ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. Lainsäädännön kunnioittamisvelvoite on sopimuksen keskeinen velvoite, ja sitä on käsitelty edellä jaksossa 3. Artiklan täytäntöönpano edellyttää käytännössä lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välistä yhteistyötä vastaanottajavaltion lainsäädännön huomioimiseksi. Vastaanottajavaltio voi esimerkiksi saattaa lähettäjävaltion tiedoksi keskeistä lainsäädäntöä erikseen sovitulla tavalla.
III artikla
. Artiklan 1 kappaleen mukaan passi- ja viisumisäännöksiä ja maahantulotarkastuksia ei sovelleta kyseisiin joukkojen jäseniin heidän saapuessa vastaanottajavaltion alueelle tai lähtiessä sieltä edellyttäen, että noudatetaan artiklan 2 kappaleessa asetettuja ja vastaanottajavaltion asettamia muodollisuuksia. Joukkojen jäseniä eivät koske myöskään ulkomaalaisten rekisteröintiä ja valvontaa koskevat säännökset, eivätkä he saa oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Artiklan määräysten tarkoituksena on helpottaa joukkojen osalta rajanylityksiin liittyviä käytännön menettelyjä. Kuten sopimuksen johdannosta käy ilmi, lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion tulee aina sopia erikseen artiklassa tarkoitettujen henkilöiden oikeudesta saapua vastaanottajavaltion alueelle.
Perustuslain 9 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Ulkomaalaislain 11 §:n 1 momentissa säädetään ulkomaalaisen maahantulon edellytyksistä. Pykälän 2 momentin mukaan kolmannen maan kansalaisen maahantuloedellytyksistä jäsenvaltioiden alueella oleskeluun, jonka on tarkoitus kestää enintään 90 päivää minkä hyvänsä 180 päivän jakson aikana, säädetään Schengenin rajasäännöstössä. Pykälän 3 momentin mukaan ulkomaalaislain 10 luvussa säädetään unionin kansalaisen ja häneen rinnastettavan sekä näiden perheenjäsenten maahantulon edellytyksistä, kun maahantulo perustuu Euroopan unionin säännöksiin vapaasta liikkuvuudesta.
Matkustusasiakirjoista säädetään ulkomaalaislain 14 ja 15 §:ssä sekä viisumeista Euroopan unionin yhteisessä viisumisäännöstössä (yhteisön viisumisäännöstön laatimisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 810/2009) sekä ulkomaalaislain 3 luvussa.
Artiklan 1 kappaleen saapumista ja lähtöä koskevilla muodollisuuksilla tarkoitetaan Schengenin rajasäännöstön mukaisia rajatarkastuksia. Sen II osaston mukaan jokaiselle Schengen-alueen ulkorajat ylittävälle henkilölle tehdään alueelle saavuttaessa ja poistuttaessa rajatarkastus, jossa selvitetään muun muassa maahantulon edellytykset. Maahan saapuvien joukkojen jäsenten osalta tämä tarkoittaa vaadittujen asiakirjojen tarkastusta muun muassa sen osalta, että ne ovat aitoja, voimassa ja asiakirjaa käyttävä henkilö on sama kuin kenelle asiakirja on myönnetty.
Schengen-alueen sisärajat voidaan ylittää kaikkialta ilman, että henkilöihin, heidän kansalaisuudestaan riippumatta, kohdistetaan rajatarkastuksia. Tämä koskee myös joukkojen jäseniä. Huomioitava kuitenkin on, että rajatarkastuksien poistuminen sisärajoilta ei vaikuta aluevalvontalain perusteella vaadittaviin lupiin. Naton jäsenvaltioista Schengenin alueen ulkopuolisia valtioita ovat Albania, Bulgaria, Kanada, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Romania, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat.
Ulkomaalaislain 4 luvussa säädetään oleskelusta Suomessa. Lain 129 a §:ssä säädetään ulkomaalaisvalvonnasta ja 129 b §:ssä poliisin ja Rajavartiolaitoksen tarkastusoikeudesta.
Artiklan 1 kappaleen mukaan joukkojen jäsenillä ei katsota olevan oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Kotipaikalla tarkoitetaan Suomessa kotikuntalain (201/1994) mukaan määräytyvää ja väestötietojärjestelmään merkittävää kotikuntaa. Ulkomaalaislain näkökulmasta joukkojen jäsenten oleskelu sellaisen lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välisen Nato SOFAn johdannossa mainitun sopimuksen perusteella, johon artiklaa sovellettaisiin, ei edellytä erillistä ulkomaalaislain nojalla myönnettävää oleskelulupaa eikä sopimukseen perustuva oleskeluaika esimerkiksi kerrytä asumisaikaa pysyvää oleskelulupaa varten. Kotikuntalain 4 §:ssä säädetään niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä ulkomailta Suomeen tulevat henkilöt voivat saada Suomessa kotikunnan. Kotikunnan saaminen edellyttää ulkomaiden kansalaisilta pääsääntöisesti joko voimassa olevaa oleskelulupaa tai oleskeluoikeuden rekisteröintiä. Koska nämä vaatimukset eivät edellä kuvatulla tavalla koske joukkojen jäseniä, he eivät lähtökohtaisesti voi saada kotikuntaa myöskään kotikuntalain nojalla.
Sopimuksen mukaisia tehtäviä varten Suomeen saapuvat ja Suomessa oleskelevat ulkomaalaislain 3 §:ssä tarkoitetut Euroopan unionin kansalaiset ja heihin rinnastettavat Islannin, Liechtensteinin, Norjan ja Sveitsin kansalaiset ovat erityisasemassa. Sopimuksen määräykset eivät vaikuta unionin oikeuden vapaan liikkuvuuden säännösten soveltamiseen.
Artiklan 2 kappaleen mukaan joukkojen jäsenten tulee pyydettäessä esittää kappaleen a kohdassa tarkoitettu lähettäjävaltion antama henkilöllisyystodistus ja b kohdassa tarkoitettu lähettäjävaltion tai Naton toimivaltaisen toimielimen antama matkamääräys, joita tässä yhteydessä käytetään matkustusasiakirjana passin ja viisumin tai henkilökortin sijasta. Edelleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltio voi vaatia, että sen toimivaltainen edustaja varmentaa matkamääräyksen. Suomi ei ole vaatinut tällaista varmentamista. Kappaleen tarkoittama lähettäjävaltion myöntämä henkilöllisyystodistus on käytännössä asevoimien henkilöllisyystodistus, joka sisältää kappaleen a kohdassa mainitut henkilötiedot.
Artiklan 3 kappaleen mukaan siviilihenkilöstön jäsenten ja huollettavien asema käy ilmi heidän passeistaan. Nykykäytännön mukaan passeihin ei tehdä mainittuja merkintöjä. Sopimuksessa tarkoitettuja siviilihenkilöitä ja huollettavia koskevat normaalit ulkorajoilla tehtävät henkilöihin kohdistuvat rajatarkastukset. Huomattava kuitenkin on, että sopimuksen ollessa vuodelta 1951 tuohon ajankohtaan ainoa hyväksyttävä matkustusasiakirja oli passi. Ulkomaalaislain 155 §:n mukaan EU/ETA-valtioiden (Naton jäsenvaltiot pl. Albania, Kanada, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat) kansalaisten osalta matkustusasiakirjana voidaan käyttää passin sijasta virallista henkilötodistusta.
Artiklassa ei määrätä siitä, että siviilihenkilöstöllä tai huollettavilla olisi joukkojen jäseniä vastaavat vapautukset vastaanottajavaltion passeja ja viisumeja sekä ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevan sääntelyn soveltamisesta. Näin ollen heihin sovelletaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä.
Siitä, minkä maiden kansalaiset ovat viisumivelvollisia Suomeen ja Schengen-alueelle, säädetään EU:n viisumiasetuksessa (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 1806/2018). Viisumisäännöstössä säädetään viisumien hakemista ja myöntämistä koskevasta menettelystä.
Viisumiasetuksen 4 artiklassa säädetään viisumivapaudesta viisumiasetuksen liitteessä II lueteltujen kolmansien maiden kansalaisten osalta, kun kyse on kokonaiskestoltaan enintään 90 päivän oleskelusta minkä tahansa 180 päivän jakson aikana.
Viisumiasetuksen 6 artikla luo raamit sille, ketkä voidaan vapauttaa viisumipakosta. Viisumiasetuksen 6 artiklan 2 kappaleen c kohdan mukaan jäsenvaltio voi vapauttaa viisumiasetuksen 3 artiklassa säädetystä viisumipakosta Naton tai rauhankumppanuusohjelman puitteissa matkustavat asevoimien jäsenet. Vapauttaminen tapahtuu käytännössä ilmoittamalla asiasta Euroopan komissiolle joka ylläpitää listaa EU-jäsenvaltioiden viisumivapautuksista.
Siviilihenkilöstöön kuuluvat ovat Naton jäsenvaltioiden kansalaisia, joten heillä on jo olemassa olevien säännösten mukaan pääosin viisumivapaus Suomeen ja Schengen-alueelle. Huollettavat voivat olla myös kolmansien maiden kansalaisia joiden on viisumiasetuksen mukaisesti haettava viisumia lyhytaikaiseen oleskeluun saapuessaan Suomeen. Siviilihenkilöstöön kuuluvien ja huollettavien viisumihakemusten käsittelyn sujuvuus varmistetaan ulkoministeriön antamalla ohjeistuksella.
Suomessa siviilihenkilöstöön kuuluvalle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa ulkomaalaislain 74 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla. Sen mukaan muu oleskelulupa ansiotyötä tai elinkeinon harjoittamista varten myönnetään hakemuksesta ulkomaalaiselle, joka toimii kansainvälisessä järjestössä tai valtioiden väliseen viralliseen yhteistyöhön liittyvissä tehtävissä. Edelleen lain 45 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan tilapäinen oleskelulupa myönnetään ulkomailla olevalle henkilölle, jos on olemassa muu erityinen syy luvan myöntämiselle. Lisäksi lain 45 §:n 3 momentin mukaan kun ulkomaalaiselle on myönnetty tilapäinen oleskelulupa, hänen perheenjäsenelleen myönnetään tilapäinen oleskelulupa samaksi ajaksi. Oleskeluluvasta vapautettujen joukkojen jäsenten huollettaville voitaisiin myöntää oleskelulupa 45 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla. Niille oleskelulupavelvollisen siviilihenkilöstön huollettaville, jotka ovat ulkomaalaislain 37 §:ssä tarkoitettuja perheenjäseniä, myönnettäisiin sen sijaan perheenjäsenen oleskelulupa 45 §:n 3 momentin nojalla ja muille huollettaville 45 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla. Ensimmäisen oleskeluluvan pituudesta säädetään ulkomaalaislain 53 §:ssä.
Esityksen jatkovalmistelun aikana muilta Naton EU-jäsenvaltioilta ja Yhdistyneeltä kuningaskunnalta tiedusteltiin siviilihenkilöstöä ja huollettavia koskevia viisumi- ja oleskelulupavaatimuksista niiden valtioiden kansalaisten osalta, jotka eivät ole muun sääntelyn johdosta vapautettu niistä. Naton sihteeristön mukaan käytäntönä on ollut helpottaa heidän maahantuloaan ja maassaoloaan. Saaduista vastauksista voidaan päätellä, ettei Naton jäsenvaltioissa ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, millä tavoin maahantuloa ja maassaoloa on helpotettu. Jotkut valtiot edellyttävät viisumia ja oleskelulupaa, kun taas toiset valtiot eivät. Esimerkiksi Ruotsissa selvitysmiehen selvityksessä ehdotetaan, että joukkojen jäsenet ja siviilihenkilöstö vapautettaisiin työ- ja oleskelulupavaatimuksesta, kun taas Norjassa siviilihenkilöstöltä ja henkilöstön huollettavilta edellytetään viisumia ja oleskelulupaa. Myös viisumien ja oleskelulupien maksullisuudessa sekä maahantulo- ja maassaoloasiakirjojen myöntämismenettelyssä oli eroja. Joissakin valtioissa maan puolustusministeriö myöntää luvat, toisissa maan ulkoministeriö myöntää viisumit ja maahanmuuttoviranomainen oleskeluluvat.
Sopimuksessa tarkoitetut lähettäjävaltion siviilihenkilöstö ja huollettavat voidaan vapauttaa maahantuloa ja maassa oloa koskevista vaatimuksista myös kahdenvälisellä sopimuksella, kuten puolustusyhteistyösopimuksilla, joita Yhdysvallat on tehnyt usean Naton jäsenvaltion kanssa.
Esityksen valmisteluhetkellä puolustusyhteistyön vuoksi Suomeen saapuvien Nato SOFAssa tarkoitettujen siviilihenkilöstön jäsenten ja huollettavien määrää sekä heidän oleskelunsa kestoa, ja siten myös tarvetta laajemmille vapautuksille viisumi- ja oleskelulupahakemuksista, on vielä vaikea arvioida. Tällaisten henkilöiden saapumisen Suomeen ja oleskelun keston Suomessa voidaan katsoa riippuvan etenkin siitä, millaista Naton toimintaa Suomen alueella tullaan harjoittamaan ja millaisia Naton toimintoja Suomen alueelle tullaan sijoittamaan. Esityksen valmistelussa päädyttiin siihen, että siviilihenkilöstöltä ja huollettavilta edellytettäisiin viisumia ja oleskelulupaa. Tarkoituksena on, että oleskelulupahakemukset käsitellään Maahanmuuttovirastossa sujuvasti ja että tämä varmistetaan viraston sisäisellä ohjeistuksella. Valmistelussa pohdittiin, olisiko maahantulon ja maassa olon helpotuksena syytä alentaa Maahanmuuttoviraston käsittelymaksuja. Päädyttiin kuitenkin siihen, että käsittelymaksujen alennuksia tai niistä vapautuksia ei tässä vaiheessa toteuteta, koska poikkeukselle tai maksuttomuudelle ei nähty selkeää ja perusteltua syytä. Hakemuksista peritään voimassa olevan lainsäädännön mukainen käsittelymaksu. Vaikka tässä esityksessä ei ehdoteta vapautusta maksuista, maksuvapautus voidaan todeta siitä niin päätettäessä vastavuoroisilla järjestelyillä toisten Naton jäsenvaltioiden kanssa.
Ehdotetun ratkaisun toimivuutta on syytä jatkossa käytännössä seurata, koska tavoitteena on, ettei kansallisilla menettelyillä vaikeuteta Nato-yhteistyötä. Tässä vaiheessa on vielä vaikeaa arvioida viisumi- ja oleskelulupahakemusten määrää. Siksi valmistelussa päädyttiin siihen, että Maahanmuuttovirasto käsittelee oleskelulupahakemukset. Jos oleskelulupahakemusten määrä jää alhaiseksi, yhtenä vaihtoehtona on muuttaa ulkomaalaislain 69 §:ää siten, että ulkoministeriö toimisi oleskelulupaviranomaisena.
Sopimuksen III artikla ei sisällä määräystä siitä, että huollettavilla tai siviilihenkilöstöllä ei ole oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Sopimusta ei kuitenkaan tule tulkita siten, että se antaisi heille laajempia oikeuksia kuin joukoille, koska sopimuksen yhtenä tavoitteena on myöntää siviilihenkilöstölle ja huollettaville rajoitetummin oikeuksia kuin joukoille. Ulkomaalaislain 74 ja 45 §:n nojalla myönnettävä tilapäinen oleskelulupa ei kerrytä asumisaikaa pysyvän oleskeluluvan saamiseksi. On myös syytä huomata, että Nato SOFAn I artiklan siviilihenkilöstön määritelmän mukaan, siviilihenkilöstöön ei voi kuulua henkilöitä, joilla on vakinainen asuinpaikka valtiossa, jossa joukot sijaitsevat.
Sopimuksessa ei ole määräyksiä joukkojen jäsenten, siviilihenkilöstön tai heidän huollettaviensa maasta poistumisesta. Sopimuksen III artiklan 4 ja 5 kappaleessa on kuitenkin määräyksiä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen kotiuttamisessa ja maasta poistamisessa vastaanottajavaltion alueelta noudatettavasta menettelystä.
Ulkomaalaislain 9 luvussa säädetään maasta poistamisesta. Lain 151 §:n mukaan poliisin tai rajatarkastusviranomaisen on ryhdyttävä toimenpiteisiin ulkomaalaisen pääsyn epäämiseksi, käännyttämiseksi, maasta karkottamiseksi tai esitettävä lain 149 b §:ssä tarkoitettu vaatimus siirtyä toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon, jos hän ei täytä maahantulon tai maassa oleskelun edellytyksiä. Jos joukkojen jäsen joudutaan poistamaan maasta viranomaistoimin, maasta poistamismenettelynä on tarvittaessa käännyttäminen (ulkomaalaislain 142 §:n 2 momentin 4 kohta). Maastapoistamismenettelynä on maasta karkottaminen (ulkomaalaislain 143 §), jos joukkojen jäsen, siviilihenkilöstöön kuuluva tai heidän huollettavansa on rekisteröinyt oleskelunsa unionin kansalaisena taikka jos hänelle on myönnetty oleskelulupa.
Pariisin pöytäkirjan 2 artiklan viittausmääräyksen mukaan Nato SOFAn III artiklan määräyksiä sovelletaan vastaavasti Pariisin pöytäkirjassa tarkoitettuun esikunnan henkilöstöön ja heidän huollettaviinsa. Poikkeuksena pöytäkirjan 4 artiklassa määrätään vain siitä, että kaikkia oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka annetaan Nato SOFAssa lähettäjävaltiolle tai sen viranomaisille, ei uskota tai anneta asianomaiselle Pariisin pöytäkirjan mukaiselle strategiselle johtoesikunnalle tai sen alaisille viranomaisille. Edellä selostettuja joukkoja, siviilihenkilöstöä ja huollettavia koskevia kansallisia menettelyjä sovelletaan siten vastaavasti Pariisin pöytäkirjan mukaiseen esikunnan henkilöstöön ja heidän huollettaviinsa.
Pariisin pöytäkirjan 16 artiklan mukaan pöytäkirjaa voidaan täydentää vastaanottajavaltion ja strategisen johtoesikunnan välisellä kahdenvälisellä sopimuksella. Tällaisella sopimuksella voidaan esimerkiksi sopia siitä, että passi- ja viisumisäännöksiä ja maahantulotarkastuksia ei sovelleta myöskään siviilihenkilöstöön ja huollettaviin.
IV artikla
. Artiklan määräysten mukaan vastaanottajavaltion tulee hyväksyä lähettäjävaltion tai sen hallinnollisen alueen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenelle myöntämä ajokortti tai ajolupa tai asevoimien ajolupa ilman ajokoetta tai maksua taikka vaihtoehtoisesti myöntää tällaisen asiakirjan omistavalle joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenelle ajokortti tai ajolupa ilman ajokoetta. Artiklan määräyksiä sovelletaan sekä virka-ajoneuvojen että henkilökohtaisessa käytössä olevien ajoneuvojen kuljettamiseen. Artiklan tarkoittaman ajoluvan voidaan Suomessa katsoa kansallisesti tarkoittavan kaikkia erityisiä ajolupia, kuten kuorma-auton kuljettamiseen, linja-auton kuljettamiseen ja vaarallisten aineiden kuljettamiseen tarvittavia ajolupia.
Ajokorttilain 58 §:n mukaan moottorikäyttöisiä sotilasajoneuvoja saa kuljettaa asianomaisen ajoneuvotyypin kuljettamiseen vaadittavan kuljettajantutkinnon puolustusvoimissa suorittanut, jolla on puolustusvoimien ajokortti tai ajokorttilain mukainen Suomessa ajamaan oikeuttava ajokortti, tilapäistä ajokorttia lukuun ottamatta, ja sen lisäksi puolustusvoimien ajolupa. Puolustusministeriön asetus (23/2013) sisältää tarkemmat säännökset sotilasajoneuvon kuljettamisesta muun ajokortin kuin puolustusvoimien ajokortin perusteella.
Ajokorttilain 59 ja 60 §:ssä säädetään EU- tai ETA-valtiossa sekä Genevessä vuonna 1949 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen tai Wienissä vuonna 1968 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen liittyneessä valtiossa annetun ajokortin kelpoisuudesta Suomessa. Edellä mainituissa valtioissa annettu ajokortti oikeuttaa kuljettamaan Suomessa sellaista ajoneuvoa tai ajoneuvoyhdistelmää, jonka luokkaa vastaava tunnus on ajokortissa. Esityksen kirjoittamishetkellä kaikki Naton jäsenvaltiot ovat EU- tai ETA-valtioita tai niin kutsuttuja sopimusvaltioita.
Ajokorttilain nykyiset säännökset eivät mahdollista riittävän yksiselitteisesti ajokorttien, ajolupien tai asevoimien ajolupien hyväksymistä tai myöntämistä Nato SOFAn IV artiklan mukaisesti. Koska sotilaallisen puolustusyhteistyön johdosta Suomeen lähetettyjen henkilöiden määrän arvioidaan Nato-jäsenyyden myötä kasvavan, on viranomaisvalvonnan näkökulmasta tärkeää, että ajokorttilakia tarkennettaisiin säätämällä mitä sopimuksen vaihtoehdoista sovellettaisiin Suomessa. Ennen Nato-jäsenyyttään Suomi on soveltanut PfP SOFAn ja sen toisen lisäpöytäkirjan määräyksiä niin, että lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön sekä kansainvälisten sotilasesikuntien henkilöstön ajokortit, ajoluvat ja asevoimien ajoluvat ovat suoraan oikeuttaneet moottorikäyttöisten ajoneuvojen kuljettamiseen Suomessa. Esityksen valmistelussa on arvioitu tarkoituksenmukaiseksi, että samaa soveltamiskäytäntöä jatkettaisiin ja ettei lähettäjävaltionjoukoille ja siviilihenkilöstölle tai sotilasesikuntien henkilöstölle myönnettäisi erikseen kansallisia ajokortteja tai -lupia. Nato SOFAssa ajokorteista ja -luvista määrätyn lisäksi ajokorttilakia esitetään muutettavaksi huomioimaan myös muiden sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön osallistuvien valtioiden kuin Naton jäsenvaltioiden myöntämät ajo-oikeudet.
Vastaavasti kuin ajokorttilaki edellyttää tarkentamista, olisi puolustusvoimien ajokorteista ja ajoluvista annettua puolustusministeriön asetusta (23/2013) muutettava. Tällä hetkellä asetuksessa säädetään muun muassa sotilasajoneuvojen kuljettamiseen vaadittavasta ajo-oikeudesta, henkilökuljetusoikeudesta puolustusvoimissa ja puolustusvoimien valvonnassa tapahtuvasta vaarallisten aineiden kuljettamiseen tarvittavasta luvasta. Asetuksessa ei voida nykytilassa ottaa huomioon vieraan valtion ajoneuvojen kuljettamiseen vaadittavaa ajo-oikeutta tai Puolustusvoimien ajoneuvon kuljettamista vieraan valtion ajo-oikeuden perusteella.
Nato SOFA ei sisällä määräyksiä kuorma- ja linja-auton kuljettajien ammattipätevyydestä. Vieraan valtion joukkojen ja siviilihenkilöstön sujuvan liikkumisen turvaamiseksi olisi kuitenkin muutettava myös liikenteen palveluista annettuun lain 28 §:n 2 kohtaan sisältyvää poikkeusta kuorma- ja linja-auton kuljettajan ammattipätevyysvaatimuksesta. Poikkeus perustuu tieliikenteen ammattipätevyysdirektiiviin. Kansallisessa lainsäädännössä poikkeus on rajattu koskemaan Puolustusvoimia. Poikkeus tulisi ulottaa koskemaan myös vieraiden valtioiden asevoimia.
V artikla
. Artiklan 1 kappaleen mukaan lähettäjävaltion joukkojen jäsenet käyttävät vastaanottajavaltiossa pääsääntöisesti sotilaspukua. Jollei lähettäjä- ja vastaanottajavaltioiden viranomaisten välisestä järjestelystä muuta johdu, siviilipukua käytetään samoilla edellytyksillä, joita sovelletaan vastaanottajavaltion joukkoihin kuuluviin. Pysyviksi muodostetut joukkojen yksiköt tai muodostelmat käyttävät sotilaspukua ylittäessään valtionrajan.
Suomen lähettäessä joukkoja ulkomaille noudatetaan puolustusvoimista annetun lain 45 §:ää, jossa säädetään Puolustusvoimien virka- ja sotilaspuvun käyttämisestä. Sotilaspuvuista ja virkapuvuista sekä sotilaspuvun käyttämisestä määrää tarkemmin Pääesikunta. Aluevalvontalaissa säädetään vieraan valtion sotilaan maahantulosta ja maassa oleskelusta. Aluevalvontalain mukaisesti sotilaalla tarkoitetaan sotilaspukuista asevoimiin kuuluvaa aseistettua tai aseistamatonta henkilöä.
Artiklan 2 kappaleen mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön virka-ajoneuvoissa tulee olla rekisterinumeron lisäksi selvästi erottuva kansallisuustunnus. Rekisterinumerolla tarkoitetaan lähettäjävaltion rekisteritunnusta ja ajoneuvot pysyisivät lähettäjävaltion rekisterissä. Sopimuksen määräystä toimeenpantaessa tulisi ottaa huomioon, että tarkoitetut virka-ajoneuvot voivat olla rekisteröityjä lähettäjävaltion sotilasajoneuvorekisteriin (sotilasajoneuvot) tai kansalliseen ajoneuvorekisteriin (ns. siviiliajoneuvot). Ajoneuvoissa käytettävä rekisteritunnus voisi olla myös Naton esikunnan myöntämä rekisteritunnus. Sotilasajoneuvojen osalta toisen valtion sotilasajoneuvoista ja niiden hyväksymisestä käytettäväksi Suomen alueella säädetään sotilasajoneuvoista annetussa laissa.
Siviiliajoneuvon kansallisuustunnuksella tarkoitettaan lähettäjä- eli rekisteröintivaltion kansallisuustunnusta, joista on sovittu Genevessä vuonna 1949 tai Wienissä vuonna 1968 tehdyissä tieliikennettä koskevissa yleissopimuksissa niihin liittyneiden valtioiden osalta. Ajoneuvolain 126 §:ssä säädetään Geneven ja Wienin sopimuksiin liittyneissä valtioissa rekisteröityjen ajoneuvojen tilapäisestä käytöstä sekä kansallisuustunnuksen käytöstä Suomessa viitaten 125 §:n 3 momentin käytön edellytyksiin. Kyseessä olevan momentin 1 kohdassa vaatimuksena on rekisteröintivaltion rekisterikilvet ja kansallisuustunnus.
Ajoneuvolain edellä mainittuja kohtia vastaavasti tulisi säätää rekisteritunnuksesta ja kansallisuustunnuksesta, kun kyse on tämän artiklan 2 kappaleen tai Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen tarkoittamista tilapäisesti käytettävistä ajoneuvoista. Vaatimus selkeästi erottuvan kansallisuustunnuksen pitämisestä ajoneuvossa koskisi kaikkia sellaisia Suomessa tilapäisesti käytettäviä ajoneuvoja, joita tarkoitetaan Suomea sitovissa joukkojen tai kansainvälisten sotilasesikuntien asemaa koskevissa sopimuksissa Kirjaimista muodostuvan kansallisuustunnuksen sijaan tai lisäksi voisi käyttää lähettäjävaltion lippua tai muuta symbolia.
VI artikla
. Artiklassa määrätään joukkojen jäsenten oikeudesta kantaa aseita. Artiklan mukaan joukkojen jäsenet voivat pitää hallussaan ja kantaa aseita sillä ehdolla, että niillä on siihen määräystensä nojalla oikeus. Lähettäjävaltion viranomaiset suhtautuvat myönteisesti tätä asiaa koskeviin vastaanottajavaltion tekemiin pyyntöihin. Määräys koskee vain lähettäjävaltion sotilaita, ei siviilihenkilöstön jäseniä tai huollettavia. Siviilihenkilöstön jäseniin ja huollettaviin sovelletaan tältä osin vastaanottajavaltion lainsäädäntöä. Määräys ei myöskään koske joukkojen jäsenten henkilökohtaisia aseita eikä aseiden hankkimista vastaanottajavaltiossa, joihin sovelletaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä.
Sopimuksen esitöiden mukaan joukkojen jäsenillä on artiklan mukainen oikeus aseiden kantamiseen vain virallisia tehtäviä suorittaessaan. Virallisten tehtävien käsitettä on käsitelty tarkemmin I artiklan 1 kappaleen yhteydessä. Artiklan jälkimmäisen virkkeen mukaan lähettäjävaltion viranomaiset suhtautuvat myönteisesti vastaanottajavaltion tekemiin aseenkanto-oikeutta koskeviin pyyntöihin. Tätä sopimusmääräystä on tulkittava siten, että myös virallisia tehtäviä koskevissa tulkintaerimielisyyksissä vastaanottajavaltiolla olisi mahdollisuus esittää aseenkanto-oikeutta koskevia pyyntöjä. Vastaanottajavaltio voi lisäksi esimerkiksi pyytää ennakkoilmoitusta maahantuotavista ja siellä kannettavista aseista.
Ampuma-aselain 18 §:n mukaan luvanvaraista on erikseen laissa säädetyin poikkeuksin ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirto ja tuonti Suomeen, siirto ja vienti Suomesta, kauttakuljetus sekä välittäjänä toimiminen kaupallisessa tarkoituksessa, kauppa, kaupallinen säilyttäminen, hankkiminen, hallussapito, vaihto, vuokraus ja valmistaminen. Lain 17 §:ssä säädetään lain soveltamisalaa koskevista poikkeuksista, joita on katsottu tarpeen säätää muun ohella Suomen kansainvälisen ja Euroopan unionin sotilas- ja muun viranomaisyhteistyön tarpeita varten.
Lain 17 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaan laki ei koske vieraan valtion asevoimille kuuluvien ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirtoa Suomeen tai Suomesta, tuontia, vientiä, valmistamista, korjaamista, muuntamista tai hallussapitoa, jos toiminta perustuu PfP SOFAan tai muuhun kansainväliseen rauhanturvaamistehtävään taikka jos toimintaan on myönnetty lupa aluevalvontalain nojalla. Esitykseen sisältyvällä ampuma-aselain 17 §:n muutosehdotuksella kohtaan lisättäisiin maininta Nato SOFAsta, Pariisin pöytäkirjasta sekä PfP SOFAn toisesta lisäpöytäkirjasta.
VII artikla
. Artikla sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion rikosoikeudellisen lainkäyttö- ja kurinpitovallan jakoa, rikosasian käsittelyä sekä asevoimien turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpitoa koskevia määräyksiä. Lähtökohtana on, että rikosoikeudellisesta tuomiovallasta säädetään kunkin valtion lainsäädännössä. Koska valtioiden aseelliset joukot ovat valtion elimiä, lähettäjävaltiolle annetaan sopimuksessa kuitenkin tavanomaista pidemmälle menevät oikeudet käyttää tuomiovaltaa ja pitää joukoissa yllä järjestystä. Artiklan 1−9 kappale sisältää määräykset lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yksinomaisesta ja rinnakkaisesta tuomiovallasta, tuomiovallasta luopumisen mahdollisuudesta tietyissä tilanteissa, lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välisestä yhteistyöstä rikosasioiden käsittelyssä, tuomioiden täytäntöönpanosta sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteista. Lisäksi artiklan 10 kappaleessa on määräyksiä turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpidosta vastaanottajavaltiossa lähettäjävaltion joukkojen haltuun annetuilla alueilla sekä näiden ulkopuolisilla alueilla.
Artiklalla on myös yhteys Pariisin pöytäkirjaan, jossa olevien viittausmääräysten vuoksi Nato SOFAn VII artikla voi tulla myös sovellettavaksi Pariisin pöytäkirjan 3 ja 4 artiklojen mukaisissa tilanteissa. Kyseisiä artikloja on tarkasteltu jäljempänä esityksessä Pariisin pöytäkirjan yhteydessä.
Vieraan valtion viranomaisen oikeus tulla Suomeen ja käyttää Suomessa tiettyjä toimivaltuuksia, jotka saattavat kohdistua perustuslaissa turvattuihin perusoikeuksiin, ovat merkityksellisiä perustuslain 1 §:n 1 momentissa säädetyn Suomen täysivaltaisuuden kannalta. Esityksessä on katsottu, että tällaisten toimivaltuuksien ei tulisi olla laajempia kuin Suomen kansainväliset sopimusvelvoitteet edellyttävät.
Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Artikla sisältää lähettäjävaltion toimivaltaa vastaanottajavaltiossa koskevia määräyksiä. Vieraan valtion viranomaisella on toimivaltaa Suomessa vain, jos siitä säädetään lailla ja tässä tapauksessa valtiosopimuksen voimaansaattamislain blankettisäännöksellä. Kuten jäljempänä todetaan, artiklan 5 ja 6 kappaleen sisältämät määräykset ovat luonteeltaan hyvin yleisiä. Tämän johdosta esityksessä on pyritty Suomen viranomaisten toimivaltuuksien täsmällisempään sääntelyyn ehdottamalla täydentävää sääntelyä sopimuksen voimaansaattamislakiin. Lisäksi artiklan 10 kappaleen a kohdan johdosta voimaansaattamislakiin esitetään jäljempänä esitetyllä tavalla Puolustusvoimien toimivaltaa koskevaa, täydentävää sääntelyä.
Lähettäjävaltion toimivalta vastaanottajavaltion alueella
Artiklan 1 kappale sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion tuomiovaltaa koskevat yleiset periaatteet. Artiklan 1 kappaleen a kohta koskee varsinaisesti lähettäjävaltion lainkäyttöoikeutta vastaanottajavaltiossa eikä sitä, miten tuomiovalta jakautuu lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion käsiteltäviin rikoksiin. Tuomiovallan jakautumista lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion kesken koskevat määräykset sisältyvät artiklan 2–4 kappaleeseen.
Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on oikeus harjoittaa vastaanottajavaltiossa kaikkea lähettäjävaltion lain mukaista rikosoikeudellista ja kurinpidollista lainkäyttövaltaa kaikkiin henkilöihin, jotka ovat lähettäjävaltion asevoimia koskevan oikeuden alaisia. Sotilasviranomaisilla tarkoitetaan sopimuksen I artiklan 1 kappaleen f kohdan mukaan niitä lähettäjävaltion viranomaisia, jotka ovat kyseisen valtion lain mukaan toimivaltaisia panemaan täytäntöön sen asevoimia koskevan oikeuden säännökset kyseisen valtion joukkoihin ja siviilihenkilöstöön kuuluviin jäseniin nähden. Suomessa sopimuksessa tarkoitettuja sotilasviranomaisia ovat toimivaltuuksista riippuen Puolustusvoimat, Rajavartiolaitos, poliisi, syyttäjäviranomaiset sekä sotilasoikeudenkäyntiasioita käsittelevät tuomioistuimet. Esityksellä ei ole vaikutusta kansallisen lainsäädännön mukaisiin viranomaisten välisiin toimivaltuuksiin.
Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisilla on tuomiovalta joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin sekä näiden huollettaviin nähden niiden rikosten osalta, jotka on tehty vastaanottajavaltion alueella ja jotka ovat rangaistavia sen lain mukaan. Vastaanottajavaltiossa oleskelevat lähettäjävaltion joukot, siviilihenkilöstö ja näiden jäsenten huollettavat eivät ole näin ollen vapautettuja vastaanottajavaltion tuomiovallasta todettujen edellytysten täyttyessä.
Artiklan 1 kappaleen a kohdassa tarkoitetun rikosoikeudellisen ja kurinpidollisen tuomiovallan voidaan katsoa tarkoittavan sekä tuomioistuimessa että sakkomenettelyssä ja sotilaskurinpitomenettelyssä määrättyjä rangaistuksia ja muita seuraamuksia sekä syyttäjän toimivaltaa ja jäljempänä mainituin tavoin rajoitetusti esitutkintaa. Artiklan 1 kappaleen on tulkittu tarkoittavan, että lähettäjävaltion tuomioistuin voi toimia vastaanottajavaltion alueella. Tulkinnasta seuraa, että myös lähettäjävaltion syyttäjä voi toimia vastaanottajavaltion alueella. Artiklan 1-3 kappaleen määräykset mahdollistavat näin ollen toisen valtion tuomioistuimen ja syyttäjän toiminnan Suomen alueella. Syyttäjällä voidaan katsoa tarkoitettavan sotilasasioissa toimivaltaisia syyttäjiä.
Sopimuksen VII artiklan 1–3 kappale ei sisällä nimenomaisia määräyksiä siitä, mitä itsenäisiä toimivaltuuksia sopimusmääräykset antavat lähettäjävaltion viranomaisille vastaanottajavaltion alueella. Asiasta on niukasti oikeuskirjallisuutta, mutta siinä on esitetty, että lähettäjävaltiolla tulisi kuitenkin olla ainakin sen toiminnan kannalta välttämättömät oikeudet. Toisaalta kirjallisuudessa on esitetty, etteivät sopimusmääräykset luo uusia oikeuksia.
Esitutkintatoimivaltuuksien osalta oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että VII artiklan 1−3 kappaleen tuomiovaltaa koskevat määräykset antaisivat lähettäjävaltiolle oikeuden suorittaa joitakin esitutkintatoimia, jotta syytetoimet olisivat mahdollisia, mutta määräykset eivät antaisi kattavia esitutkintavaltuuksia. Tulkinnanvaraisena voidaan pitää, onko artiklan 1−3 kappaleen tarkoituksena, että lähettäjävaltio soveltaisi oman lainsäädäntönsä mukaisia toimivaltuuksia vastaanottajavaltion alueella, vai edellyttääkö toimivaltuuksien käyttö vastaanottajavaltion hyväksyntää. Esityksessä on katsottu, että sopimusta on perusteltua tulkita siten, että lähettäjävaltion toimivaltaisella viranomaisella olisi oikeus suorittaa vain rajatusti esitutkintatoimia Suomen alueella. Perusteltuna voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, että lähettäjävaltio suorittaa rikoksesta epäillyn, asianomistajan ja todistajan kuulustelun, joka kohdistuu henkilöön, joka on sopimuksen VII artiklan 1−3 kappaleen mukaan lähettäjävaltion asevoimia koskevan oikeuden alainen. Lähtökohtana voidaan pitää, että lähettäjävaltio soveltaa tällöin omaa lainsäädäntöään.
Esityksessä on katsottu, että sopimuksen VII artiklan 1−3 kappaletta on tulkittava siten, että lähettäjävaltion tuomioistuin ja syyttäjä voi toimia vastaanottajavaltion alueella ja että lähettäjävaltio voi rajoitetusti toimittaa esitutkinnan vastaanottajavaltion alueella. Esityksessä ei ole katsottu tarpeelliseksi ehdottaa tätä koskevia säännöksiä, vaan sopimusta sovellettaisiin tältä osin suoraan. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan voimaansaattamislakiin täydentävää säännöstä, jonka mukaan Suomen toimiessa sopimuksen VII artiklan 1 kappaleen mukaisesti lähettäjävaltiona vastaanottajavaltion alueella toimivaltainen tuomioistuin olisi Helsingin käräjäoikeus tai Helsingin hovioikeus, joka voisi tarvittaessa pitää istunnon vastaanottajavaltion alueella (10 §).
Suomen tuomiovaltaan vastaanottajavaltion alueella kuuluvat rikosasiat voidaan käsitellä myös Suomessa, joten esitys voimaansaattamislaiksi sisältää myös täydentävän säännöksen, joka koskee pakkokeinolain mukaisten määräaikojen pidennystä (9 §).
Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että VII artiklan 1−3 kappaleen tuomiovaltaa koskevat määräykset antaisivat lähettäjävaltiolle oikeuden käyttää joiltain osin täytäntöönpanovaltaansa vastaanottajavaltion alueella niihin henkilöihin, joihin sen tuomiovalta artiklan mukaan soveltuu. Tämän on tulkittu voivan tarkoittaa oikeutta ottaa kiinni ja pidättää henkilö. Tämän lisäksi valtioilla olisi jäljempänä selostetulla tavalla artiklan 5 kappaleen a kohdan nojalla velvollisuus auttaa toisiaan henkilön pidättämisessä ja siirtämisessä tuomiovaltaa käyttävän viranomaisen haltuun.
Huomioon voidaan ottaa myös sopimuksen II artikla, jonka mukaan joukot, niiden siviilihenkilöstö ja niiden jäsenet sekä niiden huollettavat ovat velvollisia kunnioittamaan vastaanottajavaltion lakia ja pidättymään kaikista sopimuksen hengen vastaisista toimista. Siltä osin kuin Suomi toimii vastaanottajavaltiona, esityksessä on katsottu, että välttämättömänä voitaneen pitää, että lähettäjävaltion sotilasviranomaisella olisi oikeus ottaa henkilö kiinni siltä osin kuin lähettäjävaltiolla olisi VII artiklan 1-3 kappaleen mukainen tuomiovalta. Keskeistä on, että lähettäjävaltion tuomiovalta rajoittuu henkilöihin, jotka ovat sen asevoimia koskevan oikeuden alaisia. Lisäksi artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan oikeus harjoittaa tuomiovaltaa rajoittuisi lähettäjävaltion sotilasviranomaisiin. Pakkokeinolain (806/2011) 2 luvun 2 §:ssä on säädetty yleisestä kiinniotto-oikeudesta ja 3 §:ssä kiinniottamisen toimittamiseksi välttämättömien voimakeinojen käytöstä. Kyseiset säännökset soveltuvat myös lähettäjävaltion viranomaisiin. Esityksessä ei ehdoteta, että Suomen lainsäädännössä säädettäisiin laajemmista itsenäisistä kiinniottamista ja pidättämistä koskevista toimivaltuuksista lähettäjävaltion viranomaisille. Vastaavasti siltä osin kuin olisi kyse tilanteesta, jossa Suomen toimivaltaiset viranomaiset olisivat toisen sopimusvaltion alueella, esityksessä ei ehdoteta kiinniottamista tai pidättämistä koskevia toimivaltasäännöksiä. Suomen viranomaiset vastaavasti kunnioittaisivat II artiklan mukaisesti vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja niillä olisi sen sallimat toimivaltuudet. Selvänä voidaan kuitenkin pitää, etteivät valtuudet voisi olla laajempia kuin Suomen laki sallii.
Tuomiovallan jakautuminen lähettäjä- ja vastaanottajavaltion kesken
Artiklan 1 kappaleeseen ja myös sitä seuraavaan tuomiovallan jakautumista koskevaan 2−4 kappaleeseen liittyvät rikoslain 1 luvun säännökset Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta. Rikoslain 1 luvun säännökset määrittelevät suomalaisen tuomioistuimen toimivallan rikosasioissa. Mainitun luvun säännökset eivät sulje pois sitä, että tuomiovalta voi samaan aikaan kuulua saman rikoksen kohdalla Suomen lisäksi toisellekin valtiolle esimerkiksi vastaavanlaisten toimivaltaperusteiden nojalla tai valtioiden välisen sopimuksen perusteella. Tuolloin kahdella tai useammalla valtiolla on rinnakkainen tuomiovalta, jollei valtion tuomiovaltaa ole rajattu sopimuksella. Rikoslain 1 luvun säännöksiin käytännössä perustuu esitutkintaa suorittavien viranomaisten ja syyttäjän toimivalta.
Rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, millä on 1 kappaleen b kohtaan liittyen Suomen kannalta merkitystä Suomen ollessa vastaanottajavaltio. Suomen rikosoikeuden soveltamisala koskee tietyillä perusteilla myös Suomen ulkopuolella tehtyjä rikoksia, millä on merkitystä Suomen ollessa lähettäjävaltio 1 kappaleen a kohdan mukaisesti. Sen kohdan mukaisissa tilanteissa on kysymys Suomen ulkopuolella tehdyistä rikoksista. Niihin rikoksiin liittyen rikoslain 1 luvun säännöksissä on esimerkiksi rikoksen vakavuustasoon tai kaksoisrangaistavuuden vaatimuksiin liittyviä rajauksia. Ne eivät ole kuitenkaan ongelmallisia 1 kappaleen a kohdan kannalta, koska kohta ei velvoita ulottamaan Suomen tuomiovaltaa tietynlaisena ulkomailla tehtyihin rikoksiin vaan oikeuttaa harjoittamaan tuomiovaltaa vastaanottajavaltiossa. Viimeksi mainitulla kohdalla ei laajenneta Suomen sotilasviranomaisten toimivaltaa Suomen ollessa lähettäjävaltio.
Suomen rikosoikeuden soveltamisala voi Suomen ulkopuolella tehtyjen rikosten osalta koskea esimerkiksi suomalaiseen kohdistuneita rikoksia (5 §) ja suomalaisen tekemiä rikoksia (6 §). Suomen lakia sovelletaan rikoslain 1 luvun 4 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoslain 40 luvussa rangaistaviksi säädettyihin virkarikoksiin ja rikoslain 45 luvussa rangaistaviksi säädettyihin sotilasrikoksiin, kun tekijänä on rikoslain 40 luvun 11 §:n 1, 2, 3 tai 5 kohdassa tarkoitettu henkilö tai rikoslain 45 luvun säännösten alainen henkilö.
Sotilaskurinpitomenettelyllä tarkoitetaan rikosprosessia, joka käsittää sotilasrikosten esitutkinnan ja erityisen kurinpitomenettelyn. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n 3 momentin mukaan sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia teko, jos on syytä epäillä sotilaskurinpitomenettelyn alaisen henkilön syyllistyneen sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Tällaisesta teosta voidaan määrätä kurinpitorangaistus tai tuomita rangaistus sotilasoikeudenkäynnissä siten kuin sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetussa laissa taikka sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetään. Sotilaskurinpitomenettelyn katsotaan nykymuodossaan rinnastuvan nopeutettuun ja yksinkertaistettuun rikosprosessiin. Sotilaskurinpitomenettely on yläkäsite kurinpitomenettelylle, joka on esitutkintaa seuraava rikosprosessin erityinen vaihe, jossa kurinpitoesimies ratkaisee asian kurinpitomenettelyssä tai sen edellytysten puuttuessa siirtää asian syyttäjälle syyteharkintaa varten.
Sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetään sotilasoikeudenkäyntiasioissa toimivaltaisista tuomioistuimista, tuomioistuinten sotilasjäsenistä ja sotilasoikeudenkäyntiasian vireillepanosta ja käsittelystä tuomioistuimessa.
Sotilasrikoksista säädetään rikoslain 45 luvussa, jotka ovat niin sanottuja varsinaisia sotilasrikoksia. Varsinaisia sotilasrikoksia ovat esimerkiksi palvelus-, vartio- ja poissaolorikokset. Sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia myös sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuja epäiltyjä rikoksia, jotka ovat niin sanottuja epävarsinaisia sotilasrikoksia. Epävarsinaisia sotilasrikoksia ovat esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset ja omaisuusrikokset.
Suomessa asevoimia koskevan oikeuden alaisista henkilöistä säädetään rikoslain 45 luvun 27 §:ssä, jossa määritellään sotilaat. Lisäksi lain 45 luvun 28 §:ssä määritellään henkilöalaan eräitä laajennuksia sota-aikana.
Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n 2 momentin mukaan sotilaskurinpitomenettelyn alaisista henkilöistä säädetään: 1) rikoslain 45 luvussa; 2) puolustusvoimista annetussa laissa; 3) asevelvollisuuslaissa; 4) naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetussa laissa (285/2022); 5) vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annetussa laissa (556/2007); 6) sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetussa laissa; sekä 7) rajavartiolaitoksen hallinnosta annetussa laissa (577/2005).
Puolustusvoimien rikostorjunta käsittää rikosten ennalta estämisen, paljastamisen ja sotilasrikosten selvittämisen. Puolustusvoimien tehtävänä on selvittää sotilasrikoksia, ja poikkeuksellisesti myös puolustusvoimien siviilihenkilöstön epäiltyjä rikoslain 40 luvussa säädettyjä rikoksia, jos teosta voidaan todennäköisin syin epäillä myös sotilasta. Puolustusvoimien siviilihenkilöstön rikosasiaa ei kuitenkaan voida muulloin kuin sota-aikana ratkaista kurinpitomenettelyssä eikä käsitellä sotilasoikeudenkäyntilain mukaisessa järjestyksessä. Puolustusvoimissa esitutkinnan toimittamisesta päättää toimivaltainen kurinpitoesimies tai Puolustusvoimien asessori taikka Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies. Poliisilla on rikosten esitutkinnan suorittamisen osalta yleistoimivalta, eli poliisi voi myös sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävässä rikosasiassa oma-aloitteisesti tai Pääesikunnan tai joukko-osaston pyynnöstä aloittaa esitutkinnan tai ottaa esitutkinnan toimitettavakseen. Esitutkintaviranomaisista säädetään tarkemmin esitutkintalaissa.
Artiklan 2−4 kappaleet sisältävät tarkempia määräyksiä lähettäjä- ja vastaanottajavaltioiden tuomiovallan jakautumisesta.
Artiklan 2 kappaleessa säädetään lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yksinomaisesta tuomiovallasta. Artiklan 2 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on yksinomainen tuomiovalta sellaisiin henkilöihin, jotka ovat kyseisen valtion asevoimia koskevan oikeuden alaisia, sellaisten rikosten osalta, jotka ovat rangaistavia sen lainsäädännön mukaisesti, mutta eivät ole rangaistavia vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti. Tällaisiin rikoksiin luetaan myös valtion turvallisuuteen kohdistuvat rikokset. Artiklan 2 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisilla on yksinomainen tuomiovalta joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja näiden huollettaviin sellaisten rikosten osalta, jotka ovat rangaistavia sen lainsäädännön mukaisesti mutta eivät ole rangaistavia lähettäjävaltion lainsäädännön mukaisesti, mukaan lukien valtion turvallisuuteen kohdistuvat rikokset. Artiklan 2 kappaleen c kohdassa määrätään, että 2 ja 3 kappaleessa tarkoitettuja valtion turvallisuuteen kohdistuvia rikoksia ovat artiklan sanamuodon mukaan esimerkiksi valtiopetos, sabotaasi, vakoilu tai mikä tahansa tämän valtion salaisuuksiin tai kansalliseen puolustukseen liittyviin salaisuuksiin liittyvän lain rikkominen. Nämä ovat rikoksia, joista Suomessa säädetään esimerkiksi rikoslain 12 ja 13 luvuissa. Vaikka sabotaasin ulottuvuus ei ole selvä eikä rikoslaissa ole sen nimistä rikosta, sen piiriin voi kuulua tuhotyörikoksia, jotka säädetään rangaistaviksi rikoslain 34 luvun 1−3 §:ssä.
Artiklan 2 kappaleen a ja b kohdan mukaisissa tilanteissa ei voi syntyä rinnakkaista toimivaltaa lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välillä, koska teot ovat rangaistavia vain toisen valtion lainsäädännön mukaan. Kappaleet eivät ole myöskään ongelmallisia rikoslain 1 luvun sääntelyn kannalta, koska ne eivät edellytä Suomen tuomiovallan ulottamista sellaisiin rikoksiin, jotka eivät jo nykyisin kuulu Suomen tuomiovaltaan, tai rajoita Suomen tuomiovaltaa verrattuna siihen nykyisin kuuluviin rikoksiin nähden.
Artiklan 3 kappale sisältää määräykset sellaisia tilanteita varten, joissa lähettäjä- ja vastaanottajavaltiolla on rinnakkainen tuomiovalta. Artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on ensisijainen oikeus harjoittaa tuomiovaltaa joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen nähden niiden rikosten osalta, jotka kohdistuvat ainoastaan lähettäjävaltion omaisuuteen tai turvallisuuteen tai ainoastaan sen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen tai niiden huollettavien henkilöön tai omaisuuteen, sekä niiden rikosten osalta, jotka johtuvat jostakin toimesta tai laiminlyönnistä virallisissa tehtävissä. Lähettäjävaltion ensisijainen tuomiovalta tulisi kyseeseen siten esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, kun lähettäjävaltion joukkojen jäsen pahoinpitelee lähettäjävaltion joukkojen jäsenen tai huollettavansa taikka anastaa tai vahingoittaa lähettäjävaltion tai sen joukkojen jäsenen omaisuutta. Edellä I artiklan 1 kappaleen a kohdassa selostetusti lähtökohtaisesti lähettäjävaltio määrittelee tapauskohtaisesti sen, milloin henkilö on tai on ollut virallisessa tehtävässä. Suomen ollessa lähettäjävaltio, se milloin Suomen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen katsotaan olevan virallisissa tehtävissä, määritellään ottaen huomioon etenkin kansallinen lainsäädäntö, palvelustyyppi, soveltamiskäytäntö ja käsillä olevat tosiseikat. Virallisissa tehtävissä tehtyjä rikoksia ei ole rajattu, joten kyseessä voivat olla myös muut kuin virka- tai sotilasrikokset.
Suomen ollessa vastaanottajavaltio artiklan 3 kappaleen a kohta erottaa toisen valtion ensisijaisen tuomiovallan piiriin Suomessa tehdyn rikoksen, joka rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla kuuluu Suomen tuomiovaltaan. Tällaiseen Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa rajoittavaan sopimusmääräykseen liittyen on merkityksellinen rikoslain 1 luvun 15 §:n säännös Suomea velvoittavista sopimuksista ja kansainvälisoikeudellisesta käytännöstä. Mainitun pykälän mukaan, jos Suomea velvoittavassa kansainvälisessä sopimuksessa tai muussa Suomea kansainvälisesti velvoittavassa säädöksessä tai määräyksessä on jossakin tapauksessa rajoitettu Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa siitä, mitä rikoslain 1 luvussa säädetään, noudatetaan tällaista rajoitusta niin kuin siitä on sovittu. Rikoslain 1 luvun 15 §:ssä ei aseteta mitään edellytyksiä tai rajoituksia tällaiselle sopimiselle, joten pykälä soveltuu myös tässä tapauksessa luvun muista säännöksistä poikkeamiseen. Rikoslain 1 luvun 15 §:ssä mainitaan myös kansainvälisen oikeuden yleisesti tunnustetut säännöt, jotka koskevat esimerkiksi vieraan valtion sotajoukkoon kuuluvan tekemää rikosta oleskeluvaltiossa (HE 1/1996 vp, s. 32/I), mutta joiden on mainitun esimerkin osalta aikaisemmin tähän sopimusmääräykseen liittyen katsottu olevan tapaoikeutena vakiintumatonta (HE 19/1997 vp, s. 13/I).
Suomen rikoslain soveltumista ulkomailla tehtyyn rikokseen on käsitelty edellä artiklan 1 kappaleen yhteydessä. Kyseiset säännökset ovat merkityksellisiä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.
Artiklan 3 kappaleen a kohta ei velvoita lähettäjävaltiota perustamaan tuomiovaltaa kohdassa mainittuihin rikoksiin, jos sitä kaikilta osin ei ennestään ole. Kohta ei ole näin ollen ongelmallinen suhteessa rikoslain 1 lukuun, jonka säännösten mukaan ulkomailla tehtyjen rikosten kuuluminen Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan on rajoitettu. Jos lähettäjävaltio ei rajoituksen tai muun syyn vuoksi jossakin tilanteessa käytä ensisijaista tuomiovaltaansa, vastaanottajavaltio voi käyttää rinnakkaista toimivaltaansa.
Artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan kaikkien muiden kuin a kohdassa mainittujen rikosten osalta vastaanottajavaltion viranomaisilla on ensisijainen tuomiovalta. Vastaanottajavaltion viranomaisilla olisi siten artiklan 1 kappaleen b kohta huomioiden ensisijainen oikeus harjoittaa tuomiovaltaa esimerkiksi lähettäjävaltion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen huollettavaan nähden.
Artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaan, jos valtio, jolla on ensisijainen oikeus, päättää olla harjoittamatta tuomiovaltaansa, sen tulee ilmoittaa asiasta toisen valtion viranomaisille niin pian kuin mahdollista. Sen valtion viranomaisten, jolla on ensisijainen oikeus, tulee suhtautua myönteisesti toisen valtion viranomaisten pyyntöön luopua oikeudestaan tapauksissa, joissa tämä toinen valtio pitää tällaista luopumista erityisen merkittävänä.
Voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö ei sisällä säännöksiä siitä, millä viranomaisella olisi toimivalta tehdä c kohdassa tarkoitettuja päätöksiä tuomiovallan käyttämisestä Suomessa. Mainitussa kohdassa tarkoitetut asiat rinnastuvat asiallisesti rikoslain 1 luvun 12 §:ssä tarkoitettuihin valtakunnansyyttäjän syytemääräystä koskeviin asioihin sekä esitutkintalain 3 luvun 8 §:ään sisältyvään ulkomailla tehtyä rikosta koskevaan sääntelyyn. Rikoslain 1 luvun 12 §:n esitöissä on katsottu, että säännös koskee myös asianomistajan oikeutta nostaa syyte suomalaisessa tuomioistuimessa (HE 1/1996 vp s. 26). Sopimusmääräyksessä on kyse yksittäisiä rikosasioita koskevista lainkäyttöratkaisuista ja on perusteltua, että ne tekee asemaltaan riippumaton syyttäjä. Koska kyse olisi myös erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että toimivalta keskitettäisiin valtakunnansyyttäjälle. Esityksessä ehdotetaan, että sopimuksen voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös (2 §:n 1 momentti), jonka mukaan mainittu toimivalta olisi valtakunnansyyttäjällä. Ehdotuksen mukaan valtakunnansyyttäjä päättäisi näissä tilanteissa myös esitutkinnan toimittamisesta tai toimittamatta jättämisestä. Lisäksi ehdotetaan, että mainitun pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös, jonka mukaan kappaleen c kohdassa tarkoitetut ilmoitukset ja pyynnöt tekisi ja vastaanottaisi valtakunnansyyttäjä.
Artiklan 3 kappaleen c kohdan tarkoittamalla tavalla luopumista ensisijaisesta oikeudesta voidaan pitää erityisen merkittävänä esimerkiksi silloin, kun rikos on herättänyt julkista huomiota Suomessa, rikos on Suomessa yhteiskunnallisesti merkittävä taikka kysymyksessä on suomalaiseen kohdistunut rikos, joka on vakava tai laadultaan (esimerkiksi henkeen tai terveyteen kohdistuva rikos tai seksuaalirikos) sellainen, että on perusteltua käsitellä se suomalaisessa rikosprosessissa. Huomiota voidaan kiinnittää myös sellaisiin näkökohtiin kuin Suomessa tehtyjen samanlaisten rikosten yhdenvertainen käsittely, suomalaisen asianomistajan vahingonkorvausoikeuden toteutumisen edistäminen, suomalaisen vastaajan oikeuksien turvaaminen artiklan 4 kappaleeseen liittyvissä tilanteissa ja kuolemanrangaistuksen uhka Suomessa tehdyn rikoksen johdosta. Suomen kannalta erityisen merkityksellisiä ovat myös rikoslain 1 luvun 3 §:ssä tarkoitetut rikokset eli Suomeen kohdistuvat maan- ja valtionpetosrikokset ja rikokset, joilla muuten on vakavasti loukattu tai vaarannettu Suomen valtiollisia, sotilaallisia tai taloudellisia oikeuksia sekä Suomen viranomaiseen kohdistuneet rikokset. Huomioon on kuitenkin otettava varsinkin viimeksi mainittujen rikosten kohdalla samalla se, että rikosten tunnusmerkistöt voivat olla sillä tavalla kansallisesti rajoittuneita, että teko on Suomen lain mukaan rangaistava vain Suomeen kohdistuneena ja on näin 2 kappaleen perusteella Suomen yksinomaiseen toimivaltaan kuuluva. Erityistä merkittävyyttä arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja on avattu myös jäljempänä esityksessä voimaansaattamislain 2 §:n perusteluissa.
Artiklan 4 kappaleessa määrätään, ettei tämän artiklan määräysten voida katsoa antavan lähettäjävaltion sotilasviranomaisille tuomiovaltaa vastaanottajavaltion kansalaisiin tai asukkaisiin nähden, jolleivat he ole lähettäjävaltion joukkojen jäseniä. Lähettäjävaltion joukkoihin voisi kuulua henkilöitä, jotka ovat Suomen kansalaisia tai Suomen ja lähettäjävaltion kaksoiskansalaisia ja he ovat nimenomaisesti liittyneet lähettäjävaltion asevoimiin. Merkityksellistä on se, minkä maan joukkoihin henkilö kuuluu, ei henkilön kansalaisuus.
Rikoslain 1 luvussa ei säädetä siitä, milloin rikos kuuluu toisen valtion tuomiovaltaan tapauksissa, joissa epäilty on Suomen kansalainen tai Suomessa kotipaikan omaava henkilö. Mainitun luvun säännösten mukaan sen sijaan määräytyy se, milloin Suomen tuomiovaltaan kuuluu toisen valtion kansalaisen tai toisessa valtiossa kotipaikan omaavan henkilön tekemäksi epäilty rikos.
Lähettäjä- ja vastaanottajavaltion viranomaisten yhteistyö rikosasioiden käsittelyssä
Artiklan 5 ja 6 kappaleessa määrätään lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yhteistyöstä rikosten selvittämisessä. Määräysten soveltamisala kattaa rikosasian käsittelyn esitutkinnasta alkaen, eikä soveltamisalaan näin ollen kuulu rikosten ennalta estäminen.
Artiklan 5 kappaleen a kohdan mukaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion viranomaiset auttavat toisiaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen tai näiden huollettavien pidättämisessä vastaanottajavaltion alueella ja heidän toimittamisessaan sille viranomaiselle, jonka on määrä harjoittaa tuomiovaltaa edellä olevien määräysten mukaisesti. Määräyksen soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.
Määräys on luonteeltaan hyvin yleinen, eikä sen tulkinnasta voida katsoa olevan yhteisymmärrystä sopimusvaltioiden kesken. Perinteisesti valtiot ovat tehneet yhteistyötä henkilöiden kiinniottamisessa ja siirtämisessä toiselle valtiolle rikoksen johdosta tapahtuvassa luovuttamisessa tarkoitetussa kansainvälisessä yhteistyössä. Määräyksessä ei käytetä luovuttamisen (extradition) käsitettä, eikä siinä viitata luovuttamista säänteleviin kansainvälisiin säädöksiin. Määräyksen sanamuodosta huolimatta useat sopimusvaltiot ovat vastauksissaan Suomen tekemään kyselyyn ilmoittaneet soveltavansa tilanteessa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Määräystä on toisaalta tulkittu myös siten, että se tarkoittaa käytännönläheistä lainvalvontaviranomaisten suoraa yhteistyötä. Edellä kansainvälistä vertailua koskevan jakson 4.4 yhteydessä on selostettu 5 kappaleen a kohtaan liittyvää Tanskan lainsäädännöllistä ratkaisua.
Artiklan 5 kappaleen a kohdan mukaisen pidättämistä koskevan avustamisvelvollisuuden osalta esityksessä on arvioitu, että määräystä voidaan pääosin soveltaa suoraan. Siltä osin kuin Suomi toimii vastaanottajavaltiona, avustamisvelvollisuus voinee kuitenkin edellyttää, että Suomen toimivaltaisilla viranomaisilla on oikeus ottaa kiinni ja pidättää henkilö, jota epäillään rikoksesta, joka ei ole Suomen lain mukaan rangaistava. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislakiin otettaisiin pidättämisen osalta pääosin Tanskan sääntelyä vastaava säännös henkilön kiinniottamisesta ja pidättämisestä (3 §). Lisäksi ehdotetaan, että esityksen mukaan apua kiinniottamisessa ja pidättämisessä ei annettaisi, jos kyseiseen valtioon soveltuvin osin sovellettavaan kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaan sääntelyyn sisältyvä kieltäytymisperuste estäisi antamasta rikosoikeusapua. Perusteltuna on pidetty, että sääntely sisältäisi myös perusteet, joiden nojalla avun antamisesta kieltäydyttäisiin. Ehdotuksen mukaan tältä osin viitattaisiin kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaan sääntelyyn, vaikka sen alaan ei kuulu kiinniottaminen ja pidättäminen. Kyseisen sääntelyn kieltäytymisperusteiden on kuitenkin katsottu soveltuvan tarkoitetun avun antamiseen. Esityksen mukaan kiinniottamisesta ja pidättämisestä tulisi ilmoittaa valtakunnansyyttäjälle.
Artiklan tarkoittama avustamisvelvollisuus tarkoittaisi, että sekä vastaanottaja- että lähettäjävaltion toimivaltaisten viranomaisten tulisi omien toimivaltuuksiensa puitteissa auttaa toista sopimuspuolta henkilön kiinniottamisessa ja pidättämisessä.
Myös artiklan 5 kappaleen a kohdassa tarkoitettu henkilön toimittamista toisen valtion viranomaiselle koskeva avustamisvelvollisuutta koskeva määräys on luonteeltaan hyvin yleinen. Kuten edellä on todettu, useat sopimusvaltiot ovat ilmoittaneet soveltavansa tältä osin rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Määräystä on toisaalta tulkittu myös siten, että se tarkoittaa käytännönläheistä lainvalvontaviranomaisten suoraa yhteistyötä. Esityksessä on katsottu, että määräys on niin yleisluonteinen, ettei sitä voi yksinään pitää noudatettavan yhteistyön perustana, jonka voidaan katsoa kattavan henkilön siirtämisen toisen valtion viranomaisille. Määräyksen soveltamista voitaisiin tarkentaa erityisellä kansallisella sääntelyllä, mutta tällainen sääntely perustuisi määräyksen yleisluonteisuuden vuoksi lähes täysin kansalliseen harkintaan, jota ei voida pitää tarkoituksenmukaisena, kun kyse on kansainvälisestä yhteistoiminnasta.
Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislain 4 §:ssä selvennettäisiin, että kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, Suomen viranomaiset noudattaisivat henkilön toimittamisessa lähettäjävaltion toimivaltaiselle viranomaiselle kyseiseen valtioon soveltuvin osin sovellettavaa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Vaikka voidaan tulkita, ettei 5 kappaleen a kohdassa ole asiallisesti kyse luovuttamisesta, kyseistä menettelyä koskevan sääntelyn soveltamisen voidaan katsoa olevan tarkoituksenmukaista a kohdassa tarkoitettuun toimintaan. Esityksessä on kuitenkin katsottu, että poiketen siitä, mitä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa on (456/1970) säädetty, Helsingin käräjäoikeus olisi asianmukainen toimivaltainen viranomainen päättämään henkilön toimittamisesta lähettäjävaltion viranomaiselle. Esityksen mukaan asian käsittelyyn sovellettaisiin soveltuvin osin, mitä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa säädetään menettelystä. Ehdotus tarkoittaisi, että EU:n jäsenvaltioiden lisäksi myös muiden sopimuspuolten osalta Helsingin käräjäoikeus päättäisi tarkoitetun henkilön siirtämisestä EU:n jäsenvaltioihin noudatettavan menettelyn mukaisesti. Henkilö voitaisiin toimittaa lähettäjävaltion viranomaiselle sen pyynnöstä syytetoimenpiteiden lisäksi myös rikosasian tutkintaa varten toisin kuin luovuttamismenettelyssä. Henkilön toimittaminen voisi perustua myös ehdotetussa 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuun tekoon. Teko voisi siten olla myös ainoastaan lähettäjävaltion lain mukaan rangaistava.
Esityksessä ehdotetaan myös, että Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona, valtakunnansyyttäjä voisi tehdä sopimuksen VII artiklan 5 kappaleen a kohdassa tarkoitetussa tilanteessa lähettäjävaltion viranomaisille pyynnön henkilön toimittamisesta Suomen toimivaltaisille viranomaisille (5 §).
Artiklan 5 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaiset ilmoittavat viipymättä lähettäjävaltion sotilasviranomaisille, jos joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen tai näiden huollettava on pidätetty. Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, määräys sisältäisi ilmoitusvelvoitteen lähettäjävaltion viranomaisille. Määräystä voidaan pitää tältä osin riittävän selkeänä sovellettavaksi suoraan, eikä se edellyttäisi täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Sen sijaan tarpeellisena voidaan pitää, että kansallisessa laissa selvennettäisiin, mille viranomaiselle ilmoitusvelvollisuus kuuluu. Koska kyse olisi erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että Suomessa ilmoituksen tekisi valtakunnansyyttäjä. Asiasta ehdotetaan otettavaksi säännös voimaasaattamislakiin (6 §).
Artiklan 5 kappaleen c kohdan mukaan, jos syytettävä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen, jonka osalta vastaanottajavaltion on määrä harjoittaa tuomiovaltaansa, on lähettäjävaltion huostassa, pitää lähettäjävaltio häntä huostassaan, kunnes vastaanottajavaltio on asettanut hänet syytteeseen. Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, määräys tarkoittanee, että lähettäjävaltio soveltaisi huostassa pitämiseen omaa lainsäädäntöään, siltä osin kuin kyse on sen omien viranomaisten toiminnasta. Kyse olisi kuitenkin suomalaisesta rikosprosessista, jossa Suomen viranomaiset soveltaisivat rikoksesta epäillyn vangitsemiseen pakkokeinolain 3 luvun sääntelyä.
Artiklan 6 kappaleen a kohdan mukaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion viranomaiset auttavat toisiaan tarvittavien rikoksia koskevien tutkimusten suorittamisessa ja todistusaineiston keräämisessä ja hankinnassa, mukaan lukien rikokseen liittyvien esineiden takavarikoiminen ja soveltuvissa tapauksissa niiden luovuttaminen. Tällaisten esineiden luovuttaminen voi kuitenkin edellyttää niiden palauttamista luovuttaneen viranomaisen määräämän ajan kuluessa.
Määräyksen soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.
Määräys on hyvin yleinen luonteeltaan, eikä sen tulkinnasta voida katsoa olevan yhteisymmärrystä sopimusvaltioiden kesken. Perinteisesti valtiot ovat tehneet yhteistyötä rikosasian käsittelyä varten kansainvälistä rikosoikeusapua koskevassa yhteistyössä. Määräyksessä ei kuitenkaan käytetä kansainvälisen rikosoikeusavun käsitettä, eikä siinä viitata tätä säänteleviin kansainvälisiin säädöksiin. Määräyksen sanamuodosta huolimatta useat sopimusvaltiot ovat Suomen tekemän kyselyn johdosta ilmoittaneet soveltavansa tilanteessa kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaa sääntelyä. Esityksen valmisteluvaiheessa saadun tiedon mukaan millään valtiolla ei ole asiasta täydentävää kansallista lainsäädäntöä.
Aiheesta on niukasti oikeuskirjallisuutta, mutta siinä on esitetty, että joukkojen asemaa koskevien sopimusten määräykset auttamisessa rikosasian selvittämisessä poikkeavat luonteeltaan tavanomaisesta kansainvälisestä rikosoikeusavusta, jonka tavoitteena on helpottaa sellaisen kansallisen rikosasian käsittelyä, jolla on kansainvälisiä ulottuvuuksia. Joukkojen asemaa koskevien sopimusten tavoite on sitä vastoin omien sotilasjoukkojen kontrolli sekä mahdollistaa tietyt toimivaltuudet lähettäjävaltiolle tässä tarkoituksessa. Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että yleisluonteiset määräykset, joissa ei selvennetä avun sisältöä tai noudatettavaa menettelyä, johtavat siihen, että lähettävän ja vastaanottavan valtion on koordinoitava toimintansa ja tarvittaessa tehtävä lisäjärjestelyjä. Lisäksi on katsottu, ettei yleisluontoinen määräys anna lähettävälle valtiolle lisätoimivaltuuksia, eikä valtioille velvollisuutta noudattaa esitettyä pyyntöä.
Esityksessä on katsottu, että sopimuksen 6 kappaleen a kohdan määräys on niin yleisluonteinen, ettei sitä voi yksinään pitää noudatettavan yhteistyön perustana, jonka voidaan katsoa kattavan muun ohella pakkokeinojen käytön. Määräyksen soveltamista voitaisiin tarkentaa erityisellä kansallisella sääntelyllä, mutta tällainen sääntely perustuisi määräyksen yleisluonteisuuden vuoksi lähes täysin kansalliseen harkintaan, jota ei voida pitää toivottavana, kun kyse on kansainvälisestä yhteistoiminnasta. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislain 7 §:ssä selvennettäisiin, että kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, Suomen toimivaltaiset viranomaiset auttaisivat sopimuksen VII artiklan 6 kappaleen a kohdan tarkoittamalla tavalla lähettäjävaltion toimivaltaisia viranomaisia noudattaen soveltuvin osin kyseiseen valtioon sovellettavaa kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaa sääntelyä.
Kansainvälisen rikosoikeusavun osalta on olemassa kattava selkeä sääntely, jonka perusteella Suomen toimivaltaiset viranomaiset voivat auttaa lähettäjävaltion viranomaisia rikosasian käsittelyssä. Mainitun sääntelyn nojalla rikosoikeusapua voidaan antaa riippumatta siitä, onko teko Suomen lain mukaan rangaistava lukuun ottamatta pakkokeinoja, joiden osalta pääsääntöisesti edellytetään, että pakkokeino olisi käytettävissä, jos pyynnön perusteena oleva teko olisi tehty Suomessa vastaavissa olosuhteissa.
Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, tarvittaessa Suomen toimivaltainen viranomainen voisi ehdotetun 7 §:ssä tarkoitetun pyynnön johdosta käyttää pakkokeinoja lähettäjävaltion rikostutkintaa varten.
Kun Suomi toimisi lähettäjävaltiona, Suomen toimivaltaiset viranomaiset voisivat suoraan 6 kappaleen a kohdan nojalla pyytää tarvittavaa apua vastaanottajanvaltion toimivaltaisilta viranomaisilta.
Artiklan 6 kappaleen a kohdan tarkoittama avustamisvelvollisuus tarkoittaisi, että sekä vastaanottaja- että lähettäjävaltion toimivaltaisten viranomaisten tulisi omien toimivaltuuksiensa puitteissa auttaa toista sopimuspuolta esitutkinnan toimittamisessa.
Artiklan 6 kappaleen b kohdan mukaan sopimuspuolten viranomaiset ilmoittavat toisilleen kaikkien sellaisten tapausten käsittelystä, joissa niillä on rinnakkainen oikeus käyttää tuomiovaltaa. Määräystä voidaan pitää ilmoitusvelvollisuuden osalta riittävän selkeänä sovellettavaksi suoraan, eikä se edellyttäisi täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Sen sijaan tarpeellisena voidaan pitää, että kansallisessa laissa selvennettäisiin, mille viranomaiselle ilmoitusvelvollisuus kuuluu Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona. Koska kyse olisi erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että Suomessa ilmoituksen tekisi valtakunnansyyttäjä. Asiasta ehdotetaan otettavaksi täydentävä säännös voimaasaattamislakiin (8 §).
Artiklan 5 ja 6 kappaleen osalta on huomioitava, että ne saattavat tulevaisuudessa edellyttää pidemmälle menevää täydentävää kansallista sääntelyä. Tämä johtuu edellä todetun mukaisesti määräysten yleisluonteisuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta.
Tuomioiden täytäntöönpano
Artiklan 7 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion viranomaiset eivät saa panna kuolemanrangaistusta täytäntöön vastaanottajavaltiossa, jonka lainsäädännössä ei säädetä kyseisestä rikoksesta kuolemanrangaistusta. Tämän vuoksi on siis selvää, että lähettäjävaltion viranomaiset eivät voi panna kuolemanrangaistusta täytäntöön Suomen alueella.
Artiklan 7 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisten tulee suhtautua myönteisesti lähettäjävaltion viranomaisten avunpyyntöön sellaisen vankeustuomion täytäntöön panemiseksi, jonka lähettäjävaltion viranomaiset ovat antaneet vastaanottajavaltion alueella VII artiklan määräysten mukaisesti. Kyse on tilanteista, joissa lähettäjävaltio on käyttänyt artiklan mahdollistamalla tavalla tuomiovaltaansa vastaanottajavaltion alueella tapahtuneessa rikoksessa. Oikeuskirjallisuuden mukaan mainittua määräystä ei ole sovellettu käytännössä. Tyypillisesti lähettäjävaltio, joka käyttää tuomiovaltaansa, vastaa myös tuomion täytäntöönpanosta. Määräys on merkityksellinen erityisesti tilanteissa, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona. Lähtökohtaisesti voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista vieraan valtion tuomioistuimessa määrätyn vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa Suomessa, ellei tuomittu ole Suomen kansalainen tai hänellä ole kotipaikkaa täällä (Laki kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa (21/1987) 3 §:n 2 momentti). Jos kyse on toisen Pohjoismaan tai EU-jäsenvaltion tuomioistuimen antamasta tuomiosta, mahdollistaa lainsäädäntö tuomion täytäntöönpanon Suomessa tätä laajemmin (Laki Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa (326/1963) 5 § ja Laki tuomittujen siirtoa Euroopan unionissa koskevan puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (1169/2011) 4 §). Koska sopimuksen määräyksen tarkoittamissa tapauksissa on kyse lähettäjävaltion joukoista tai siviilihenkilöstön jäsenistä, muiden Naton jäsenvaltioiden osalta niiden viranomaisten tuomitsemien vankeusrangaistusten täytäntöönpano Suomessa ei olisi voimassa olevan lainsäädännön mukaan käytännössä mahdollista. Suomen lainsäädäntö ei siten mahdollista kohdassa tarkoitettua myönteistä suhtautumista lähettäjävaltion tekemään pyyntöön vankeusrangaistuksen täytäntöön panemiseksi Suomessa kaikkien Naton jäsenvaltioiden osalta. Esityksessä ehdotetaan tämän vuoksi, että Nato SOFAn voimaansaattamislaissa säädettäisiin tällaisesta mahdollisuudesta (11 §).
Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet
Artiklan 8 kappale sisältää määräykset
ne bis in idem
-säännön soveltamisesta.
Ne bis in idem
merkitsee kieltoa tutkia, syyttää ja tuomita toiseen kertaan rikoksesta, josta henkilö on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi. Kiellosta määrätään Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevan yleissopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 7 kohdassa. Myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artikla sisältää asiaa koskevan määräyksen ja Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54−58 artikla sisältää määräyksiä
ne bis in idem
-säännön soveltamisesta. Viimeksi mainitut välineet ulottavat säännön soveltamisen myös toisessa valtiossa annettuun tuomioon. Mainitun 8 kappaleen mukaan, kun toisen sopimuspuolen viranomaiset ovat käsitelleet syytetyn asiaa tämän artiklan määräysten mukaisesti ja syytetty on vapautettu tai tuomittu ja suorittaa tuomiotaan tai on suorittanut sen tai on armahdettu, toisen sopimuspuolen viranomaiset eivät saa syyttää häntä uudelleen samasta rikoksesta samalla alueella. Kuitenkaan mikään tässä kappaleessa ei estä lähettäjävaltion sotilasviranomaisia syyttämästä joukkojensa jäsentä sellaisesta kurinpitosääntöjen rikkomisesta teolla tai laiminlyönnillä, joka muodostaa rikoksen, josta toisen sopimuspuolen viranomaiset häntä syyttivät. Kappaleen perusteella lähettäjävaltion sotilasviranomaisella on riippumatta siitä miten tuomiovalta jakautuu 2–3 kappaleiden mukaan, aina oikeus syyttää joukkojensa jäsentä sellaisesta kurinpitosääntöjen rikkomisesta teolla tai laiminlyönnillä, joka muodostaa rikoksen. Kurinpitosääntöjen rikkomisella katsotaan Suomessa viitattavan tekoihin, jotka voidaan tutkia sotilaskurinpitomenettelyssä. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n mukaan sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia teko, jos on syytä epäillä sotilaskurinpitomenettelyn alaisen henkilön syyllistyneen sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Näin ollen Suomen sotilasviranomaisella on aina oikeus tutkia ja käsitellä sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitetut rikokset.
Artiklan 9 kappaleen a−f kohdassa on määräyksiä, jotka liittyvät oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti turvataan ihmisoikeutena Suomea sitovissa ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa. Siten Suomen lainsäädännössä turvataan kappaleen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiin liittyvät oikeudet jäljempänä tarkemmin selostetusti.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla koskee oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Artiklan 3 kappale koskee rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksia. Kappaleessa taataan oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto rikoksesta syytettyyn kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista hänen ymmärtämällään kielellä, oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan, oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai syytetyn valitseman oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos syytetty ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa, oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan syytettyä vastaan, ja saada syytetyn puolestaan esiintyvät todistajat kutsutuiksi ja kuulustelluiksi samoissa olosuhteissa kuin häntä vastaan todistamaan kutsutut todistajat sekä oikeus saada maksutta tulkin apua, jos hän ei ymmärrä tai puhu tuomioistuimessa käytettyä kieltä. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on myös EU-oikeuteen kuuluva periaate.
Myös KP-sopimuksessa on vastaavanlainen määräys oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisesta (14 artikla).
Suomen perustuslain 21 § koskee oikeusturvaa. Pykälän 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentti koskee oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin muita ulottuvuuksia. Sen mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Säännöksen 2 momentissa tarkoitettuihin muihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluvat siinä nimenomaisesti mainittujen osa-alueiden ja käsittelyn suullisuuden ja oikeusavun ohella muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa erityisesti rikoksesta syytetylle taatut oikeudet (HE 309/1993 vp, s. 74/II).
Artiklan 9 kappaleen g kohdan mukaan syytetyllä on oikeus olla yhteydessä lähettäjävaltion hallituksen edustajaan ja oikeus tällaisen edustajan läsnäoloon oikeudenkäynnissä, jos tuomioistuimen säännöt sen sallivat. Tältä osin artiklalla ei ole vastaavuuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, eikä sopimusmääräyksen mukaisia edellytyksiä turvata Suomen perustuslain oikeusturvaa koskevassa säännöksessä.
Kohdan sanamuodon mukaisesti oikeus olla yhteydessä hallituksen edustajaan ja oikeus tällaisen edustajan läsnäoloon oikeudenkäynnissä ovat kaksi eri oikeutta, joista jälkimmäinen on kuitenkin sanamuodon mukaan riippuvainen tuomioistuimen säännöistä.
Määräyksen syytetyn oikeudesta keskustella lähettäjävaltion hallituksen edustajan kanssa voidaan katsoa muistuttavan lähinnä Wienin konsulisuhteita koskevan yleissopimuksen (SopS 49 ja 50/1980) 36 artiklaan sisältyviä määräyksiä konsulivirkamiehen oikeudesta käydä tapaamassa vapautensa menettänyttä lähettäjävaltion kansalaista ja pitää yhteyttä tähän. Artiklaan sisältyy kuitenkin myös määräys, jonka mukaan mainittuja oikeuksia käytettäessä on otettava tietyin edellytyksin huomioon vastaanottajavaltion lait ja määräykset. Nato SOFAn VII artiklan 9 kappaleen g kohdassa ei ole tältä osin vastaavaa viittausta kansalliseen sääntelyyn.
Esityksessä on arvioitu, että määräystä voidaan soveltaa suoraan. Ulkomaisen vangin oikeudesta olla yhteydessä hänen kotimaataan edustavaan diplomaattiseen edustustoon tai konsuliedustustoon säädetään vankeuslain (767/2005) 13 luvun 15 §:ssä, tutkintavankeuslain (768/2005) 9 luvun 12 §:ssä ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 7 luvun 6 §:ssä. Lähtökohtaisesti syytettynä olevalla ulkomaisella vapautensa menettäneellä henkilöllä on oikeus sopimusmääräyksen mukaisesti olla yhteydessä lähettäjävaltion hallituksen edustajaan. Mainituissa tutkintavankeuslain ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain säännöksissä viitataan mahdollisuuteen rajoittaa yhteydenpitoa pakkokeinolain 4 luvun mukaisesti. Tältä osin tulee ottaa huomioon, että sopimusmääräys oikeudesta olla yhteydessä hallituksen edustajaan ei sisällä mainintoja mahdollisuudesta rajoittaa yhteydenpitoa eikä viittauksia kansalliseen lainsäädäntöön. Näin ollen mahdollisista yhteydenpitorajoituksista määrättäessä ja vapautensa menettäneen yhteydenpidon toteuttamisessa tulee ottaa huomioon kyseessä oleva sopimusmääräys syytetyn oikeudesta olla yhteydessä lähettäjävaltion hallituksen edustajaan.
Vangin, tutkintavangin tai muun vapautensa menettäneen henkilön yhteydenpito ja tapaamiset asiamiehen kanssa turvataan edellä mainituissa laeissa laajasti.
Oikeudenkäynnin osalta määräykseen liittyy laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007). Lain 14 §:n mukaan asian suullinen käsittely on julkinen, jollei tuomioistuin 15 §:n nojalla määrää, että suullinen käsittely toimitetaan yleisön läsnä olematta. Jokaisella on lähtökohtaisesti oikeus olla läsnä asian julkisessa käsittelyssä, jollei laissa toisin säädetä.
Turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpito
Artiklan 10 kappale sisältää määräyksiä lähettäjävaltion sotilaspoliisin toimivallasta ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta sekä kuria joukkojensa keskuudessa. Artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaan pysyvillä sotilasyksiköillä tai muodostelmilla on oikeus pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä leireillä, laitoksissa tai muissa paikoissa, jotka ovat niiden hallussa vastaanottajavaltion kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Edelleen kohdan mukaan joukkojen sotilaspoliisi voi ryhtyä kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin taatakseen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen näissä paikoissa. Artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaan näiden paikkojen ulkopuolella tällaista sotilaspoliisia saa käyttää vain, jos vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa on tehty asiaa koskevat järjestelyt, ja vain yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa ja vain siinä määrin kuin sotilaspoliisin käyttö on tarpeen kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen jäsenten keskuudessa.
Kappaleen a kohdan mukaan pysyvillä sotilasyksiköillä tai muodostelmilla on toimivalta pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä vain leireillä, laitoksissa tai muissa paikoissa, jotka ovat niiden hallussa vastaanottajavaltion kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Pysyvinä sotilasyksiköinä tai muodostelmina voidaan pitää sellaisia hallinnollisesti määriteltyjä joukkokokonaisuuksia, joilla on kokonsa, koulutuksensa ja varustuksensa puolesta kyky hoitaa kohdan mukaisia tehtäviä. Kohdan mukaisten paikkojen antaminen sotilasyksiköiden tai muodostelmien haltuun edellyttäisi aina tästä sopimista vastaanottajavaltion kanssa. Kohdan soveltaminen edellyttäisi Suomessa sitä, että viranomainen, jolla on toimivalta osoittaa paikka lähettäjävaltion joukkojen käyttöön, päättäisi tästä alueen osoittamisesta toimivaltansa puitteissa. Puolustusvoimat voisi osoittaa lähettäjävaltion joukkojen tilapäiseen käyttöön toimivaltansa mukaisesti Puolustusvoimien pysyvässä tai tilapäisessä käytössä olevan alueen. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös Puolustusvoimien toimivallasta antaa sopimuksessa tarkoitettuja alueita lähettäjävaltion käyttöön (13 §). Soveltamistilanteissa tulisi tapauskohtaisesti valtiosäännön edellytykset huomioiden harkita millaista sopimista paikkojen luovuttaminen a kohdan mukaisesti edellyttää. Nato SOFAn mukaan kohdassa tarkoitettu sopimus ei olisi sidottu sopimisen muotoa ja oikeudellista sitovuutta koskeviin edellytyksiin. Sopimus voisi tilanteesta riippuen olla esimerkiksi viranomaisten välinen järjestely, jolla lähettäjävaltion joukkojen käyttöön osoitetaan niiden hallussa olevat paikat, mutta jossain tilanteissa myös valtiosopimus. Suomessa tällainen paikka voisi olla lähettäjävaltion joukkojen ja Puolustusvoimien yhteiskäytössä, mutta lähettäjävaltion joukot voisivat toimia alueella myös itsenäisesti ilman Puolustusvoimien läsnäoloa.
Kappaleen a kohdassa ei määritellä mitä nimenomaisia toimivaltuuksia sotilaspoliisi voi käyttää vastaanottajavaltiossa joukkojen käyttöön annetulla alueella. Kohdan mukaan toimenpiteiden tarkoituksena on taata järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito puheena olevissa paikoissa ja sitä varten lähettäjävaltion sotilaspoliisilla on varsin avoimeen muotoon kirjoitettu oikeus ryhtyä ”kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin”. Kappaleen a kohdan sanamuoto ei rajoita lähettäjävaltion toimivaltaa tällaisilla alueilla kohdistumaan vain omiin joukkoihinsa, vaan toimet voisivat joissakin tilanteissa kohdistua myös muihin alueilla oleviin.
Artiklan 10 kappaleen a kohdassa ei määrätä siitä, onko lähettäjävaltion toimivalta yksinomaista eli vastaanottajavaltion viranomaisen toimivallan syrjäyttävää vai onko toimivalta päällekkäistä, jolloin sekä lähettäjävaltion sotilaspoliisi että vastaanottajavaltion viranomaiset olisivat toimivaltaisia. Kappaleen tarkoituksena ei kuitenkaan voida katsoa olevan rajoittaa vastaanottajavaltion viranomaisten toimivaltaa toimia alueellaan.
Artiklan 10 kappaleen a kohdassa tarkoitetut paikat eivät nauti loukkaamattomuutta samalla tavalla kuin vieraan valtion edustustot diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen mukaan. Lähettäjävaltion joukkojen yksinomaiseen käyttöön annetulla alueella vastaanottajavaltion viranomaisten toiminta tulisi kuitenkin aina tapahtua yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion kanssa. Kohdassa ei määrätä siitä, miten turvallisuutta koskeva toimivalta jakautuu sellaisissa yhteiskäytössä olevissa paikoissa, joissa on sekä lähettäjävaltion että vastaanottajavaltion joukkoja. Tällaisissa tapauksissa tulee järjestää käytännön toiminta yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion joukkojen ja vastaanottajavaltion viranomaisten välillä.
Nato SOFAssa ei ole määritelty sitä, mitä sotilaspoliisilla tarkoitetaan. Kukin valtio ja sen asevoimat päättävät itse, millä tavalla se järjestää joukkojensa kurin ja järjestyksen ylläpidon. Valtiokäytäntö huomioiden sotilaspoliisin käsitteen tulee katsoa kattavan myös sotilaallisen kurin ja järjestyksen ylläpitämisestä vastuussa olevat sotilasesimiehet ja näiden alaisuudessa toimivat sotilaat sekä esimerkiksi vartiotehtäviin määrätyt sotilaat, vaikka nämä eivät toimisikaan sotilaspoliisin nimikkeellä.
Määräysten soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.
Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, artiklan 10 kappaleen a kohta antaa lähettäjävaltion sotilaspoliisille toimivaltuuden ryhtyä kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin taatakseen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen niiden haltuun Suomessa annetuissa paikoissa. Vastaanottajavaltiossa lähettäjävaltion joukot noudattavat kansallisen lainsäädäntönsä toimivaltuussäännöksiä. Nato SOFAn II artikla velvoittaa lähettäjävaltion joukkoja, siviilihenkilöstöä ja heidän huollettaviaan kunnioittamaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja pidättäytymään kaikista sopimuksen hengen vastaisista toimista. Tämän mahdollistamiseksi vastaanottajavaltion tulee tehdä yhteistyötä lähettäjävaltion viranomaisten kanssa ja saattaa sen käyttöön tietoa kansallisesta lainsäädännöstä ja noudatettavista menettelyistä. Kuitenkin on syytä ottaa huomioon, että vastaanottajavaltion lainsäädäntö ja sen mukaiset toimivaltuussäännökset eivät velvoita lähettäjävaltion joukkoja niiden toimiessa a kohdan mukaisesti niiden hallussa olevissa paikoissa.
Suomessa lähettäjävaltion joukoilla olisi oikeus myös rikoslain 4 luvun 4 §:ssä säädettyyn hätävarjeluun sekä pakkokeinolain 2 luvun 2 §:ssä säädetty yleinen kiinniotto-oikeus ja oikeus siihen liittyvään saman luvun 3 §:ssä säädetty voimakeinojen käyttöön kuten muillakin Suomen alueella olevilla. Esityksen valmistelussa on havaittu, että kansallisen lainsäädännön arviointia lähettäjävaltion toimivaltuuksien näkökulmasta on syytä jatkaa.
Käytännössä Puolustusvoimat on PfP SOFAn soveltamiskäytännössä osoittanut lähettäjävaltion joukoille a kohdassa tarkoitettuja paikkoja vain Puolustusvoimien pysyvässä käytössä olevilla alueilla tai alueilla, jotka ovat Puolustusvoimien tilapäisessä käytössä puolustusvoimista annetun lain 14 §:n perusteella. Tällöin Puolustusvoimat on pystynyt hoitamaan turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämisen Puolustusvoimien käytössä olevien alueiden ulkorajoilla.
Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, Suomen viranomaisten toiminta kappaleen a kohdassa tarkoitetulla alueella järjestettäisiin yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion kanssa. Esimerkiksi Puolustusvoimien pysyvässä tai tilapäisessä käytössä olevilla alueilla, jotka ovat yhteiskäytössä vieraan valtion joukkojen kanssa, pelastustoimen tehtävät hoidettaisiin nykyisten säännösten ja käytäntöjen mukaisesti. Vieraan valtion joukkojen yksinomaiseen käyttöön osoitetuilla alueilla pelastuslaitokset olisivat edelleen toimivaltaisia ja velvollisia hoitamaan lakisääteisiä pelastustoimen tehtäviään, mutta käytännössä tehtävien hoitamisesta ja sisäänpääsystä alueelle tulisi kohteliaisuussyistä erikseen neuvotella vieraan valtion joukkojen kanssa. Näillä alueilla pelastuslaitokset, Puolustusvoimat ja vieraan valtion joukot voisivat hoitaa pelastustoimen järjestämisen parhaaksi katsomallaan ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Vieraan valtion joukkojen ja Suomen viranomaisten väliset menettelytavat voitaisiin suunnitella esimerkiksi alueiden haltuun antamista koskevien sopimusten yhteydessä.
Kun Suomi toimii lähettäjävaltiona, sopimuksessa tarkoitettua sotilaspoliisia vastaavalla Puolustusvoimien tehtävään määrätyllä henkilöllä on artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaisesti toimivalta ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi joukkojen käyttöön vastaanottajavaltiossa osoitetuilla alueilla. Puolustusvoimien toimivaltuuksista järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla säädetään puolustusvoimista annetussa laissa. Sotilaspoliisitehtäviin katsotaan Puolustusvoimissa yleisesti kuuluvan vartio- ja päivystystehtävät, jotka liittyvät järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla. Turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseksi vartio- tai päivystystehtävää suorittavalle virkamiehelle on puolustusvoimista annetussa laissa säädetty toimivaltaa liikkumisen valvomiseen ja rajoittamiseen Puolustusvoimien pysyvässä käytössä olevilla sekä tilapäisesti käyttämillä alueilla ja tarvittaessa tällaiselta paikalta poistamiseen, sekä tarvittavien turvallisuus- ja turvatarkastusten tekemiseen. Näillä alueilla poliisilla on omien toimivaltuuksiensa puitteissa rinnakkainen toimivalta. Poliisi toimii tällöin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa. Vartio- tai päivystystehtävissä voi toimia vartio- tai päivystystehtävää suorittava virkamies sekä tällaisen valvonnassa luonteeltaan avustavissa tehtävissä, joissa ei ole kyse merkittävän julkisen vallan käyttämisestä, myös asevelvollisia. Vartio- tai päivystystehtävää suorittavalla virkamiehellä on oikeus käyttää voimakeinoja järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla. Puolustusvoimista annetun lain mukaisten vartio- ja päivystystehtävien ei ole nimenomaisesti säädetty koskevan Puolustusvoimien toimintaa Suomen alueen ulkopuolella. Käytännössä Puolustusvoimat on toiminnassaan ulkomailla PfP SOFAa soveltaessaan noudattanut soveltuvin osin sitä koskevaa kansallista lainsäädäntöä ottaen kuitenkin huomioon Nato SOFAn II artiklan vastaanottajavaltion lainsäädännön kunnioittamisvelvoitteen. Kansallisesta lainsäädännöstä tulevia toimivaltuuksia voivat siten rajoittaa vastaanottajavaltion lainsäädäntö ja sen ulkomaisia joukkoja koskevat määräykset. Esityksen valmistelussa on havaittu tarve arvioida VII artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaisista Puolustusvoimien toimivaltuuksista säätämistä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.
Artiklan 10 kappaleen b kohdassa määrätään lähettäjävaltion sotilaspoliisin oikeudesta toimia kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella. Kohdan mukaan sotilaspoliisin toimivalta on a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella kohdistettu vain kurin ja järjestyksen ylläpitämiseen joukkojen jäsenten keskuudessa siinä määrin kuin se on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Kohdassa tarkoitetut lähettäjävaltion joukkojen sotilaspoliisin toimivaltuudet kohdistuisivat niiden haltuun annettujen paikkojen ulkopuolella vain niiden omien joukkojen jäseniin, mutta ei niiden siviilihenkilöstöön, huollettaviin eikä muihin vastaanottajavaltion alueella oleviin henkilöihin. Lähettäjävaltion kurinpitovalta omiin joukkoihinsa nähden on joukkojen johtamisen välttämätön edellytys ja sen järjestyksen ylläpitämiseen kuuluva sisäinen asia. Sen vuoksi on luontevaa, että lähettäjävaltion sotilaspoliisin tehtävänä on vastaanottajavaltion alueella ylläpitää kuria ja järjestystä joukkojensa keskuudessa.
Edellytyksenä sotilaspoliisin toimimiselle kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella on lisäksi, että asiaa koskevat järjestelyt on tehty vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa ja että toiminta tapahtuu yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa.
Suomessa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen on ensisijaisesti poliisin tehtävä, mikä tarkoittaa, että siinä missä 10 kappaleessa sotilaspoliisin toimivaltaa on rajoitettu maantieteellisesti, poliisin toimivalta kattaa koko Suomen alueen. Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi poliisille on säädetty laajat toimivaltuudet puuttua häiriöitä ja vaaraa aiheuttavien henkilöiden toimintaan. Poliisi hoitaa tehtävänsä ensisijaisesti neuvoin, ohjein ja kehotuksin, mutta voi viime kädessä ottaa henkilön kiinni esimerkiksi rikoksilta ja häiriöiltä suojaamiseksi, jos paikalta poistaminen on riittämätön toimenpide. Poliisilla on oikeus käyttää voimakeinoja yleisten toimivaltuuksiensa toteuttamiseksi.
Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, lähettäjävaltion sotilaspoliisin ja poliisin keskinäinen työnjako voidaan järjestää yhteisin järjestelyin, jotta tehtävien hoitaminen olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista. Sopimusmääräyksellä lähettäjävaltion sotilaspoliisille annetaan vastaanottajavaltiossa toimivalta kurin ja järjestyksen ylläpitämiseen joukkojensa keskuudessa a kohdassa tarkoitettujen alueiden ulkopuolella. Suomessa näillä alueilla yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä vastaa poliisi. Niissä tilanteissa, joissa alueen ulkopuolella ilmeneviin järjestyshäiriöihin ja muihin yleistä järjestystä ja turvallisuutta vaarantaviin tapahtumiin puuttumiseksi tarvitaan poliisia, lähettäjävaltion sotilaspoliisi ja poliisi toimisivat yhteistyössä. Tällä vältettäisiin sellaisia tilanteita, joissa lähettäjävaltion sotilaspoliisi ryhtyisi hoitamaan poliisille kuuluvia tehtäviä. Perustehtäviensä hoitamiseksi poliisi voi pyytää Puolustusvoimilta virka-apua, jos poliisin omat voimavarat ovat riittämättömiä ja virka-avun antaminen voi tapahtua vaarantamatta Puolustusvoimille puolustusvoimista annetun lain 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyn tehtävän suorittamista.
Lähtökohtana VII artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaisesti lähettäjävaltion joukkojen sotilaspoliisille annettavien toimivaltuuksien osalta on pidettävä sitä, että niille ei voida kyseisen sopimusmääräyksen perusteella antaa enemmän toimivaltuuksia kuin mitä Suomen lainsäädännössä annetaan Puolustusvoimille niiden pitäessä joukoissaan yllä sotilaallista kuria ja järjestystä.
Artiklan 10 kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella lähettäjävaltion joukoilla olisi lisäksi oikeus rikoslain 4 luvun 4 §:ssä säädettyyn hätävarjeluun sekä pakkokeinolain 2 luvun 2 §:ssä säädetty yleinen kiinniotto-oikeus ja oikeus siihen liittyvään saman luvun 3 §:ssä säädetty voimakeinojen käyttöön.
Kun Suomi toimii lähettäjävaltiona, sopimuksessa tarkoitettua sotilaspoliisia vastaavien Puolustusvoimien tehtävään määrättyjen henkilöiden oikeus toimia artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaisesti kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen jäsenten keskuudessa 10 kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella on sidottu yhteistyöhön vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa. Puolustusvoimien toimivaltuuksista sotilaallisen kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen keskuudessa säädetään sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetussa laissa. Lakia sovelletaan edellä VII artiklan 1 kappaleen perusteluissa tarkemmin käsiteltyihin, sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetussa laissa määriteltyihin sotilaskurinpitomenettelyn alaisiin henkilöihin. Lain soveltumisesta tällaisiin henkilöihin Suomen alueen ulkopuolella säädetään nimenomaisesti vain sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetussa laissa. Sotilaallisen järjestyksen toteutumiseksi lakia sovelletaan myös muussa Puolustusvoimien ulkomailla tapahtuvassa toiminnassa. Puolustusvoimien toimiessa vastaanottajavaltiossa joukko säilyy kurinpitotoimivallan osalta Suomen kansallisen lainsäädännön piirissä. Puolustusvoimien toiminta ulkomailla perustuu Nato SOFAn II artiklan mukaisesti vastaanottajavaltion lainsäädännön ja ulkomaisia joukkoja koskevien määräysten kunnioittamiseen sekä kappaleen b kohdan mukaisesti yhteistoiminnasta sopimiseen vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa. Yhteistyöllä varmistetaan, että Puolustusvoimien toiminta voidaan rajata kohdan edellyttämällä tavalla ainoastaan Puolustusvoimien palveluksessa oleviin henkilöihin kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Kuten VII artiklan 10 kappaleen a kohdan osalta, esityksen valmistelussa on tunnistettu tarve arvioida myös kappaleen b kohdan mukaisista Puolustusvoimien toimivaltuuksista säätämistä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.
Artiklan 11 kappaleen mukaan sopimuspuolten tulee pyrkiä sellaiseen tarvittavaan lainsäädäntöön, mukaan lukien rangaistussäännökset, jolla taataan riittävä turvallisuus ja suoja muiden sopimuspuolten rakennelmille, välineille, omaisuudelle ja asiakirjoille. Suomen lainsäädäntöä on tarvittaessa arvioitava myös sopimuksen voimassaoloaikana kappaleen velvoitteiden täyttämiseksi.
VIII artikla
. Artikla sisältää yksityiskohtaiset määräykset vahingonkorvausvastuun jakautumisesta lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välillä. Lähtökohtana on, että kukin valtio vastaa vahingoista, joita sen joukkojen jäsenet ja siviilihenkilöstö aiheuttavat virallisissa tehtävissään. Vahingonkorvausvelvollisuus ei kuitenkaan koske kaikkia tällaisia vahinkoja, vaan sopimuksen mukaan vastaanottajavaltio ottaa vastatakseen tietyistä vahingonkorvausvaatimuksista ja tietyissä tilanteissa vastuuta puolestaan jaetaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion välillä. Lisäksi VIII artikla sääntelee menettelystä silloin, kun lähettäjävaltion joukkoihin tai siviilihenkilöstöön kuuluva aiheuttaa vahinkoa muutoin kuin virallisia tehtäviä hoitaessaan. VIII artikla sisältää myös säännökset tilanteista, joissa sopimuksen sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen korvausvaatimuksia kärsimästään vahingosta. Tämä merkitsee asiallisesti valtion saatavasta luopumista. Koska luopuminen perustuu valtiosopimuksen voimaansaattamislakiin, se ei erikseen edellytä erillistä kansallisen lainsäädännön muuttamista. VIII artiklan määräyksiä ei sovelleta yksityisoikeudellisiin sopimuksiin.
Sopimuksiin liittymisen yhteydessä ei Suomessa ole pidetty tarpeellisena keskittää niiden soveltamisalaan liittyvien vahingonkorvausvaatimusten käsittelyyn liittyviä tehtäviä tätä tarkoitusta varten perustettavalle toimielimelle (
claims office
), vaan toimivalta käsitellä korvausvaatimuksia, sopia ja luopua korvauksista sekä nimetä valtiota edustava välimies määräytyy voimassa olevien kansallisten säännösten mukaisesti. Korvausvaatimusten käsittelyn niin edellyttäessä Puolustusvoimat voi kuitenkin nimittää yhteyshenkilön, jonka tehtävänä on toimia tiedon välittäjänä sopimuspuolten, vahingonkärsijän ja korvausvaatimuksen käsittelystä vastaavan viranomaisen välillä. Toimielimen tarpeellisuutta tulee tarvittaessa arvioida sopimusten soveltamiskäytännön vakiintuessa.
Nato SOFAn VIII artikla käsittelee kolmentyyppisiä vahinkoja; sopimuspuolten välisiä vahinkoja, virallisia tehtäviä suorittaessa kolmansille osapuolille aiheutettuja vahinkoja sekä vahinkoja, jotka aiheutuvat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten laittomista toimista tai laiminlyönneistä, joita ei ole tehty virallisissa tehtävissä. Artiklan määräysten sovellettavuutta on rajoitettu XV artiklassa, jonka mukaan VIII artiklan 2 ja 5 kappaleen määräyksiä korvausvaatimusten käsittelystä ei sovelleta vihollisuuksien syttyessä aiheutuviin sotavahinkoihin. Sopimuksessa ei ole määritelty, mitä sotavahingoilla tarkoitetaan. Sopimuksen VIII artiklan määräyksillä on myös yhteys Pariisin pöytäkirjaan, jonka artikloissa 4, 6 ja 11 on viittaussäännökset Nato SOFAn VIII artiklaan ja sen tiettyihin määräyksiin. Pariisin pöytäkirjalla Nato SOFAn määräykset vahingonkorvausvastuusta ulotetaan Naton esikuntiin ja niiden sotilas- ja siviilihenkilöstöön pöytäkirjassa määrätyin mukautuksin. Pariisin pöytäkirja sisältää säännökset muun muassa siitä, miten VIII artiklan mukaisia määräyksiä korvausvaatimuksista luopumisesta sovelletaan liittokunnan esikunnan omistamaan omaisuuteen ja siitä, miltä osin Nato SOFAn määräyksiä virallisissa tehtävissä aiheutuneista vahingoista sovelletaan liittokunnan esikunnan työntekijän laiminlyöntiin ja toimiin. Lisäksi pöytäkirjassa on säännökset esikunnan oikeudesta esiintyä kantajana tai vastaajana vastaanottajavaltion tuomioistuimessa.
Artiklan 1 kappale sisältää määräykset tilanteista, joissa sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen vahingonkorvausvaatimuksia vahingosta, joka on aiheutunut sopimuspuolen omistamalle ja sen asevoimien käytössä olevalle omaisuudelle. Luopuminen koskee ensinnäkin tilanteita, joissa vahingon aiheutti sopimuspuolen asevoimien jäsen tai työntekijä suorittaessaan tehtäviään Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä. Työntekijällä tarkoitetaan ketä tahansa asevoimien lukuun toimivaa henkilöä. Luopuminen koskee myös ajoneuvolla, aluksella tai ilma-aluksella aiheutettuja vahinkoja. Tietyin edellytyksin sopimuksen sopimuspuolet sitoutuvat luopumaan myös meripelastusvaatimuksista. Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyväksi toiminnaksi katsotaan tässä yhteydessä sopimuksen soveltamisalaan liittyvä toiminta. Luopumista koskeva 1 kappaleen määräys tulee sovellettavaksi riippumatta siitä, missä vahinko on aiheutunut.
Luopumisesta seuraa, että Suomen korvausvelvollisuus suhteessa toiseen sopimuspuoleen jää 1 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa toteutumatta, vaikka kysymyksessä olisikin vahinko, josta valtio olisi lain mukaan korvausvastuussa. Luopumisen vuoksi myöskään liikennevakuutuslain mukaisia korvauksia ei maksettaisi silloin, kun vahinko on aiheutunut lähettäjävaltion omaisuudelle 1 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa. Meripelastusvaatimuksista luopumisen vuoksi merilain mukaista palkkiota tai korvausta ei maksettaisi silloin, kun meripelastustehtävään on osallistunut sopimuspuolen kalustoa tai henkilöstöä ja pelastettu alus tai lasti on valtion omistama ja Puolustusvoimat on käyttänyt sitä Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä.
Korvausvaatimuksista luopuminen on vastavuoroista, joten Suomen valtio ei voi myöskään vaatia korvausta vahingosta, jonka toisen Nato-jäsenvaltion asevoimien palveluksessa oleva on aiheuttanut Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä käytetylle Suomen valtion omistamalle ja Puolustusvoimien käytössä olevalle omaisuudelle. Valtion omaisuus määritellään kansallisen lainsäädännön mukaan. Esimerkiksi Puolustusvoimien käytössä olevalle valtion omistamalle kiinteistölle aiheutuneen vahingon käsittelyyn sovellettaisiin VIII artiklan 1 kappaleen määräystä tilanteessa, jossa vahingon olisi aiheuttanut vieraan valtion asevoimat. Vastaavasti Suomen valtio luopuisi mahdollisista palkkio- ja korvausvaatimuksistaan osallistuessaan sopimuspuolen omistamaan alukseen kohdistuvaan meripelastustoimeen.
Artiklan 2 kappaleen määräys sääntelee tilanteita, joissa vahinkoa aiheutuu muulle kuin 1 kappaleessa tarkoitetulle sopimuspuolen omaisuudelle. Artiklan 2 kappaleen f kohdan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat luopumaan myös muuta valtion omaisuutta koskevasta vahingonkorvausvaatimuksesta silloin, kun korvausvaatimus alittaa sopimuksessa mainitun tai siihen liittymisen yhteydessä ilmoitetun vähimmäismäärän. Ilmoitettu vähimmäismäärä sitoo myös muita sopimuspuolia, joiden omaisuutta on vahingoitettu saman tapauksen yhteydessä. Kun aiheutunut vahinko ylittää vähimmäismäärän, vähimmäismäärää ei vähennetä korvattavan vahingon määrästä. Vähimmäismäärän ylittävistä vahingoista sopimuspuolet voivat kappaleen a kohdan mukaan sopia. Jos sopimukseen ei päästä, sopimuspuolten vastuista päättää välimies. Välimiehen asettamisesta, välimiehen määräämän korvaussumman jaosta sopimuspuolten kesken sekä välimiehelle maksettavasta palkkiosta määrätään kappaleen b-e kohdassa. Käytännössä välimiesmenettelyyn ei ole sopimuksen voimassaoloaikana jouduttu turvautumaan, vaan sopimuspuolet ovat päässeet sopimukseen korvausvastuun jakautumisesta.
Toimivalta sopia ja luopua korvauksista sekä nimetä valtiota edustava välimies kuuluu kansallisten säännösten mukaisesti asianomaiselle ministeriölle, virastolle tai liikelaitokselle. Liittyessään Nato SOFAan Suomi tekee ilmoituksen VIII artiklan 2 kappaleen f kohdan mukaisesta vähimmäismäärästä. Suomen osalta ilmoitettavaksi vähimmäismääräksi on määritelty 567 euroa.
Artiklan 3 kappaleessa täsmennetään ehtoja, joilla 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettuna sopimuspuolen omistamana omaisuutena pidetään myös alusta, jonka kyseinen sopimuksen sopimuspuoli on joko vuokrannut tai pakko-ottanut ilman miehistöä tai ottanut sotasaaliiksi. Poikkeuksena tästä ovat kuitenkin tilanteet, joissa menettämisriskin tai korvausvastuun kantaa joku muu kuin sopimuspuoli.
Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen korvausvaatimuksia, jotka koskevat sen asevoimien jäsenelle virallisia tehtäviä suoritettaessa aiheutunutta vammaa tai kuolemaa. Luopuminen koskisi sekä asevoimien tai joukkojen jäsentä että sopimuksen I artiklan 1 kappaleen b kohdassa tarkoitettuun siviilihenkilöstöön kuuluvaa. Artiklan 4 kappaleessa käytettyä käsitettä asevoimien jäsen ei ole kuitenkaan määritelty, minkä vuoksi määräyksen sisältö jää siviilihenkilöstöön kuuluvien osalta tulkinnanvaraiseksi. Selvää on, että luopuminen koskisi joukkojen jäsentä. Yhtä lailla selvää on, että luopuminen ei koske huollettaville aiheutuneita henkilövahinkoja. Sillä ei myöskään ole tulkittu olevan vaikutusta vahinkoa kärsineen asevoimien jäsenen oikeuteen vaatia korvausta kärsimästään vahingosta siinä tapauksessa, että vahinkoa ei ole hänelle jo muutoin korvattu.
Puolustusvoimiin palvelussuhteessa olevalle virkatehtävissä aiheutuneen vamman tai kuoleman korvaamiseen sovelletaan työtapaturma- ja ammattitautilain säännöksiä, asepalvelusta suorittavalle vastaavat vahingot korvataan sotilastapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta annetun lain nojalla, lisäksi puolustusvoimista annetun lain 12 b §:n perusteella työ- tai virkasuhteessa Puolustusvoimiin olevaan henkilöstöön sovelletaan tapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta kriisinhallintatehtävässä annettua lakia (1522/2016). Työtapaturma- ja ammattitautilain 270 §:n mukainen takautumisoikeus vahingosta vastuussa olevalta ei kuitenkaan olisi käytettävissä silloin, kun korvausvastuussa oleva olisi sopimuksen toinen osapuoli. Liikennevahingossa vahingoittuneella Puolustusvoimien palveluksessa olevalla on lisäksi oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin. Liikennevakuutuslain säännösten pakottavuudesta johtuen korvaus maksettaisiin liikennevakuutuslain nojalla sekä Suomen valtion ajoneuvojen aiheuttamista vahingoista, että liikennevahingoista, jotka aiheutuvat vieraan valtion ajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä Suomessa. Sopimuspuolten välinen luopuminen ei sellaisenaan rajoita myöskään sopimuspuolen asevoimien jäsenen tai siviilihenkilöstöön kuuluvan oikeutta vaatia korvausta liikennevahingosta, josta Valtiokonttori vastaa liikennevakuutuslain 32 §:n 2 momentin nojalla. Pääsääntöisesti sopimuspuolen asevoimien jäsenelle virallisia tehtäviä suorittaessa aiheutunut vahinko tulisi kuitenkin korvattavaksi tapaturmalainsäädännön tai vastaavan ulkomaisen turvan kautta, joten Suomen valtion vastuu rajoittuisi sopimuspuolen asevoimien jäsenten osalta vain siihen osaan vahingosta, josta vahingoittuneella ei olisi oikeutta korvaukseen muun turvan perusteella. Sopimuksen VIII artiklan säännösten yhteensopivuutta liikennevakuutuslain säännösten kanssa on kuitenkin tarpeen seurata ja tarvittaessa ryhtyä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin liikennevakuutuslain 32 §:n 2 momentin tarkentamiseksi.
Potilasvakuutuslain mukainen vakuuttamisvelvollisuus ei koskisi vieraan valtion asevoimien palveluksessa olevaa ammattihenkilöä, joka osana Suomen sotilaallista puolustusyhteistyötä antaisi terveydenhuoltoa Puolustusvoimien palveluksessa olevalle henkilölle. Hallituksen esityksessä ei katsota olevan tarpeen tehdä muutoksia potilasvakuutuslakiin. Mikäli vieraan valtion asevoimien palveluksessa oleva ammattihenkilö antaa terveyden- ja sairaanhoitoa Puolustusvoimien palveluksessa olevalle henkilölle Suomessa ilman voimassaolevaa vakuutusta, on potilaalla viime kädessä oikeus vaatia korvausta henkilövahingosta edellä selostetusti SOFAn VIII artiklan säännösten mukaisesti. Suomessa tällaisen vaatimuksen käsittelisi Valtiokonttori valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin ehdotetun muutoksen nojalla.
Artiklan 5 kappaleessa määrätään kolmannelle osapuolelle aiheutunutta vahinkoa koskevan korvausvaatimuksen käsittelystä silloin, kun vahinko on aiheutunut joukkoon tai siviilihenkilöstöön kuuluvan suorittaessa virallisia tehtäviään tai kysymyksessä on vahinko, josta joukko tai siviilihenkilöstö on muutoin oikeudellisesti vastuussa. Kolmannella osapuolella tarkoitetaan muita kuin sopimuspuolina olevia valtioita. Se, milloin sopijavaltio on oikeudellisesti vastuussa joukkojensa tai siviilihenkilöstön toimista tai laiminlyönneistä, arvioidaan vastaanottajavaltion lainsäädännön perusteella. Suomen ollessa vastaanottajavaltio tulee oikeudellista vastuuta arvioitaessa sovellettaviksi muun muassa vahingonkorvauslain 3, 4 ja 6 luvun säännökset korvausvastuusta ja sen jakautumisesta, 5 luvun säännökset korvattavista vahingoista sekä mahdollisesti kulloinkin soveltuvat erityislainsäädännön korvaussäännökset. Lisäksi kappaleessa määrätään korvauksen suorittamisesta vahingonkärsijälle sekä korvausvastuun jakautumisesta lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välillä. Nato SOFAn määräyksiä vahingonkorvausvastuusta ei sovelleta kolmannen osapuolen kanssa tehtäviin yksityisoikeudellisiin sopimuksiin.
Artiklan 5 kappaleen määräysten mukaan vastaanottajavaltio käsittelee kappaleessa tarkoitetut vahingonkorvausvaatimukset samalla tavalla kuin kyseessä olisi sen omien asevoimien toiminnasta johtuva korvausvaatimus. Kolmannelle aiheutuneiden vahingonkorvausvaatimusten käsittelyssä toimivalta on valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetulla lailla jaettu Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välillä, joten lähettäjävaltion virallisia tehtäviä suoritettaessa aiheuttamaa vahinkoa koskevien korvausvaatimusten käsittelyssä ja takautumisoikeuden käyttämisessä toimivalta niin ikään jakaantuu Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välillä. Vastaavasti Suomen toimiessa lähettäjävaltiona korvauksen vastaanottajavaltiolle virallisissa tehtävissä aiheutetuista vahingoista maksaa se viranomainen, jonka toimivaltaan vahingon käsittely valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain nojalla kuuluu. Koska Valtiokonttorin toimivalta voimassa olevan lain mukaan rajoittuu Suomen valtion viranomaisen virheeseen tai laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen käsittelyyn, 5 kappaleen määräykset edellyttävät muutosta valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain soveltamisalaan.
Artiklan 5 kappaleen määräyksistä seuraa, että taisteluvälineiden kolmannelle osapuolelle aiheuttamaan henkilövahinkoon sovelletaan taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annettua lakia myös silloin, kun vahingon aiheuttanut taisteluväline kuuluu sopimuspuolen asevoimille. Tästä syystä lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että sen soveltamisalasta ilmenee, että lain nojalla korvataan myös Puolustusvoimien kanssa sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön osallistuvalle valtiolle kuuluvien taisteluvälineiden aiheuttamat vahingot sekä vahingot, jotka aiheutuvat tilapäisesti Suomessa oleskelevalle henkilölle.
Artiklan 5 kappaleen c kohdan mukaan kolmannelle osapuolelle suoritettu korvaus on lopullinen ja sopimuspuolia sitova. Kaikki vahingon seuraukset eivät kuitenkaan välttämättä ilmene välittömästi vahingon sattumisen jälkeen. Henkilövahingosta mahdollisesti aiheutuva pysyvä haitta sekä vahinkoa kärsineen työkykyisyys on usein mahdollista arvioida vasta noin vuoden kuluttua vahinkotapahtumasta. Näissä tilanteissa takautumisvaatimus tulisi sopimusmääräyksestä johtuen esittää sopimuspuolelle vasta, kun mahdolliset toistuvaissuorituksina maksettavat korvaukset, kuten ansion- tai elatuksen menetys niistä tehtävine vähennyksineen, olisivat pääomitettavissa. Sopijapuolten välisen kustannustenjaon jälkeen ilmenneiden vahinkojen kustannukset jäisivät vastaanottajavaltion kannettavaksi.
Artiklan 5 kappaleen g kohdan mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen ei saa kohdistaa mitään toimenpiteitä vastaanottajavaltiossa häntä vastaan annettujen tuomioiden täytäntöönpanemiseksi, kun vahinko on aiheutettu virallisissa tehtävissä. Kappaleen g kohtaa tulee poikkeussäännöksenä tulkita suppeasti. Saman kappaleen a kohdan mukaisesti lähtökohtana on, että korvausvaatimukset käsitellään ja sovitaan tai ratkaistaan tuomioistuimessa vastaanottajavaltion lakien mukaisesti. Kyseisen sopimusmääräyksen ei siten katsota sellaisenaan suoraan rajoittavan vahingonkärsijän oikeutta nostaa vahingonkorvauskannetta tai ajaa siviilioikeudellista riita-asiaa rikosasian yhteydessä Suomessa, mikäli Suomella on VII artiklan säännösten perusteella tuomiovalta asiassa. Sopimusmääräyksen mukaan maksuvelvoitteen sisältävä tuomio ei ole kuitenkaan täytäntöönpantavissa vieraan valtion joukkojen jäseneen, vaan vastaanottajavaltio suorittaa tuomioistuimen tuomiossa määrätyn korvauksen tai maksun 5 kappaleen c kohdan mukaisesti vahingonkärsijälle. Osittaisella täytäntöönpanokiellolla ei ole katsottu olevan vaikutusta vahinkoa kärsineen asemaan, koska vastaanottajavaltio on sitoutunut suorittamaan vahinkoa kärsineelle tuomitun tai sovitun korvauksen. Määräys poikkeaa muun muassa tuomioiden ja päätösten täytäntöönpanoa koskevista ulosottokaaren säännöksistä sekä turvaamistoimia koskevista oikeudenkäymiskaaren säännöksistä.
Artiklan 5 kappaleen määräykset eivät sen h kohdan mukaan koske korvausvaatimuksia, jotka johtuvat laivan ohjaamisesta tai toiminnasta tai rahdin lastauksesta, kuljetuksesta tai purkamisesta tai liittyvät sellaiseen, vaan tällöin sovelletaan kulloinkin voimassa olevia kansallisen oikeuden säännöksiä. Suomessa kansallisesti sovellettavaksi tulee lähtökohtaisesti merilaki, jonka 18 luvussa on säädetty merivahinkoasioiden ratkaisemisesta ja meriselityksistä. Artiklan 5 kappaleen h kohta sääntelee kuitenkin kahta poikkeusta, jolloin 5 kappaleen säännökset voivat tulla sovellettaviksi. Ensimmäinen poikkeus viittaa VIII artiklan 2 kappaleen mukaiselle sopijapuolten omistamalle ja sen alueella sijaitsevalle omaisuudelle aiheutuneisiin vahinkoihin. Tällaisen omaisuuden vahingoittuessa laivan ohjaamisen tai h kohdan mukaisen toiminnan yhteydessä ne kustannukset, jotka aiheutuvat 2 kappaleen mukaisesta välimiesmenettelystä tai vaatimusten sopimisesta, on tarkoitus jakaa sopijavaltioiden välillä VIII artiklan 5 kappaleen e kohdan mukaista kustannusjakoa noudattaen. Toisen poikkeuksen mukaan h kohdan rajoitus ei koske kuolemantapauksesta tai henkilövahingosta johtuvaa korvausvaatimusta, johon ei sovelleta tämän artiklan 4 kappaletta. Sopimusmääräys on tulkittu selventäväksi säännökseksi ja viittaa vain siihen, että kolmansille osapuolille h kohdan mukaisen toiminnan yhteydessä aiheutuneet vaatimukset voidaan sopia ja käsitellä 5 kappaleen mukaisesti. Määräyksellä ei olisi kuitenkaan vaikutusta VIII artiklan 4 kappaleen soveltamiseen, jolla sopijavaltiot luopuvat toisiinsa nähden tietyistä korvausvaatimuksista.
Sopimuksen VIII artiklan 6 kappale koskee joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenelle esitettyjä vahingonkorvausvaatimuksia, jotka aiheutuvat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten laittomista toimista tai laiminlyönneistä, jotka eivät ole tapahtuneet virallisissa tehtävissä. Kappaleen a ja b kohdan mukaan vahinkoa kärsinyt voi esittää korvausvaatimuksen vastaanottajavaltion viranomaisille, joiden tulee arvioida maksettavaa korvausta kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti kaikki asiaan liittyvät olosuhteet huomioon ottaen. Vastaanottajavaltion viranomaisten on laadittava asiasta raportti, joka annetaan lähettäjävaltion viranomaisille. Lähettäjävaltion viranomaiset voivat päättää tarjota vahinkoa kärsineelle harkinnanvaraista korvausta. Päätös harkinnanvaraisen korvauksen tarjoamisesta on tehtävä viipymättä. Jos vahinkoa kärsinyt hyväksyy tarjouksen täysimääräiseksi korvaukseksi kärsimästään vahingosta, lähettäjävaltio c kohdan mukaisesti suorittaa korvauksen ja ilmoittaa vastaanottajavaltiolle päätöksensä ja maksetun korvaussumman.
Artiklan 6 kappaleen d kohdan mukaan kappaleen määräyksillä ei ole vaikutusta vastaanottajavaltion tuomioistuinten toimivaltaan käsitellä vahingonkorvausvaatimusta, ellei vaadittua korvausta ole suoritettu täysimääräisenä. Vahingonkärsijä voi siten olla hyväksymättä tarjotun korvauksen ja esittää korvausvaatimuksen vahingon aiheuttajaa vastaan tuomioistuimessa. Vahingonkärsijä voi myös nostaa suoraan kanteen vahingon aiheuttajaa vastaan vastaanottajavaltion tuomioistuimessa ilman, että hän ensin vaatii harkinnanvaraista korvausta.
Virallisten tehtävien ulkopuolella sattuneiden vahinkojen osalta toimivaltainen viranomainen olisi valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin ehdotetun muutoksen myötä Valtiokonttori. Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona Valtiokonttori huolehtisi korvausvaatimuksen arvioinnista ja raportin laatimisesta. Jos vahinko olisi aiheutettu rikoksella, vahinkoa kärsineellä saattaisi olla oikeus myös valtion varoista maksettavaan rikosvahinkokorvaukseen. Suomen toimiessa lähettäjävaltiona harkinnanvaraisen korvauksen suorittaminen ja sen takaisinperinnästä päättäminen kuuluisivat niin ikään Valtiokonttorin toimivaltaan. Tiettyjen edellytysten täyttyessä vahingosta vastuussa oleva voisi olla oikeutettu saamaan korvausta aiheuttamastaan vahingosta valtion virkamatkoilla sattuneiden vahinkojen korvaamisesta annetun lain 14 §:n nojalla.
Liikennevakuutus on ajoneuvokohtainen, joten vahinkoa kärsineen oikeus korvaukseen ei olisi riippuvainen siitä, onko vahinko aiheutunut virallisia tehtäviä suoritettaessa vai niiden ulkopuolella. Jos Suomen valtion ajoneuvo olisi 6 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa aiheuttanut vahingon ETA-alueen ulkopuolella, vahinkoon ei sovellettaisi liikennevakuutuslakia vaan Valtiokonttori arvioisi harkinnanvaraista korvausta vastaanottajavaltion raportin perusteella. Jos liikennevahingon olisi aiheuttanut lähettäjävaltion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen Suomessa ajoneuvolla, jonka aiheuttamista vahingoista Valtiokonttori vastaa liikennevakuutuslain nojalla, Valtiokonttorin lähettäjävaltiolle toimittama raportti sisältäisi takautumisvaatimuksen Valtiokonttorin liikennevakuutuslain nojalla myöntämästä korvauksesta.
Artiklan 7 kappaleen mukaisesti myös lähettäjävaltion asevoimien ajoneuvojen luvattomasta käytöstä johtuvat korvausvaatimukset käsitellään 6 kappaleessa määrätyllä tavalla. Tämä ei kuitenkaan koske tapauksia, joista joukko tai siviilihenkilöstö ovat oikeudellisesti vastuussa.
Liikennevakuutuslain mukainen turva kattaa kolmannelle aiheutuneet vahingot niissäkin tilanteissa, joissa ajoneuvo on otettu luvattomasti käyttöön. Näin ollen Valtiokonttori vastaisi Suomessa kolmannelle osapuolelle aiheutetusta vahingosta myös silloin, kun vahinko on aiheutettu lähettäjävaltion asevoimien luvattomasti käyttöönotetulla ajoneuvolla.
Artiklan 8 kappaleen mukaan kiistan siitä, onko joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen vahingon aiheuttama toimi tai laiminlyönti tapahtunut virallisia tehtäviä suoritettaessa tai onko lähettäjävaltion ajoneuvon käyttö ollut luvatonta, ratkaisee välimies. Lähtökohtana on, että sopimuspuoli määrittelee tapauskohtaisesti antamallaan lausumalla sen, onko vahinko sattunut virallisissa tehtävissä ja tuleeko korvausvaatimuksen käsittelyyn näin ollen soveltaa artiklan 5 vai 6 kappaleen määräyksiä.
Artiklan 9 kappaleessa määrätään, että lähettäjävaltio ei vaadi joukkojensa tai siviilihenkilöstönsä jäsenille vapautusta vastaanottajavaltion tuomioistuinten siviilioikeudellisen tuomiovallan osalta, jollei kysymyksessä ole VIII artiklan 5 kappaleen g kohdassa tarkoitettu virallisten tehtävien suorittamiseen perustuvassa asiassa annettu tuomio.
Artiklan 10 kappale sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välisen yhteistyövelvoitteen. Määräyksen mukaan viranomaiset toimivat yhteistyössä hankittaessa todisteita, jotka ovat tarpeen kyseisiin sopimuspuoliin liittyvien korvausvaatimusten oikeudenmukaista oikeuskäsittelyä ja ratkaisemista varten.
IX artikla.
Artikla sisältää määräyksiä, jotka koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten ja näiden huollettavien suorittamaa tavaroiden, maa-alueiden, rakennusten, työvoiman, terveydenhoito- ja kuljetuspalvelujen käyttöä tai hankintaa vastaanottajavaltiossa. Lisäksi artikla sisältää määräyksiä käytön tai hankintojen maksamisesta ja tavaroiden myynnistä ja veloitettavien palveluiden tulli- ja verovapautuksista.
Artiklan 1 kappaleen mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenet tai näiden huollettavat voivat ostaa paikallisesti tavaroita omaan käyttöönsä sekä tarvitsemiaan palveluita samojen ehtojen mukaisesti kuin vastaanottajavaltion kansalaiset. Artiklan 1 kappale viittaa henkilökohtaiseen kulutukseen ostettaviin tavaroihin ja palveluihin.
Artiklan 1 kappale on merkityksellinen sellaisten tavaroiden osalta, joiden hankintaan liittyy Suomessa erityistä lainsäädäntöä. Tällaisia tavaroita ja palveluita ostaessaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenet sekä näiden huollettavat rinnastuvat sopimusmääräyksen mukaan vastaanottajavaltion kansalaisiin. Esimerkiksi reseptilääkkeiden ostaminen yksityishenkilön toimesta edellyttää tälle annettua ja apteekissa hyväksyttävää lääkemääräystä. Artiklan 1 kohta edellyttää, että joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseniin tai näiden huollettaviin sovelletaan samoja ehtoja kuin vastaanottajavaltion kansalaisiin. Kohta ei näin lähtökohtaisesti edellytä, että henkilöille turvattaisiin kansallisessa lainsäädännössä erityiskohtelua.
Artiklan 2 kappaleen mukaan tavarat, joita hankitaan paikallisista lähteistä joukkojen tai siviilihenkilöstön ylläpitoa varten, ostetaan yleensä sellaisten viranomaisten kautta, jotka ostavat kyseisiä tavaroita vastaanottajavaltion asevoimille. Jotta vältyttäisiin sellaisilta ostoilta, joilla on haitallinen vaikutus vastaanottajavaltion talouteen, kyseisen valtion toimivaltaiset viranomaiset osoittavat tarvittaessa ne tuotteet, joiden ostamisen tulisi olla rajoitettua tai kiellettyä.
Artiklan 2 kappaleella on tarkoitus säännellä lähtökohtaisesti suurissa määrin tehtäviä, lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön ylläpitoa varten tarkoitettuja tavarahankintoja, jotta voidaan välttää resursseihin liittyviä intressiristiriitoja suhteessa vastaanottajavaltion omaan toimintaan. Määräys velvoittaa lähettäjävaltiota hankkimaan vastaanottajavaltiossa tavarat paikallisista lähteistä yleensä sellaisten viranomaisten kautta, jotka ostavat kyseisiä tavaroita vastaanottajavaltion asevoimille. Velvoite tavaroiden hankkimiseksi paikallisten viranomaisten kautta ei ole ehdoton, vaan lähettäjävaltio voi halutessaan hankkia tavaroita myös suoraan vastaanottajavaltiossa toimivilta tavaroiden ja palveluiden tuottajilta.
Artiklan 2 kappaleen mukaan vastaanottajavaltion toimivaltaisilla viranomaisilla on mahdollisuus tarvittaessa rajoittaa tai kieltää tiettyjen tuotteiden ostaminen. Määräyksellä on merkitystä etenkin kriisi- ja poikkeusoloissa. Kappale on merkityksellinen myös silloin, kun kyse on tavaroista, joiden osalta joukkojen hankintaan liittyy voimassa olevan lainsäädännön nojalla erityisiä edellytyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi lääkkeet ja verivalmisteet. Lääkkeitä ja verivalmisteita koskevaan lainsäädännön mahdollisesti tehtävät lainsäädäntömuutokset edellyttävät kysymysten tarkempaa selvittämistä. Asiaa on selostettu myös esityksen yleisperusteluissa (ks. kappale 4.1.4.).
Artiklan 3 kappaleen mukaan, ellei voimassaolevista tai lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion valtuuttamien edustajien kesken tehtävistä sopimuksista muuta johdu, vastaanottajavaltion viranomaisten tulee hoitaa tarvittavat järjestelyt rakennusten, maa-alueiden ja niihin liittyvien laitteistojen ja palvelujen hankkimiseksi lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön käyttöön. Näiden sopimusten ja järjestelyjen tulee olla mahdollisimman pitkälle niiden sääntöjen mukaisia, jotka koskevat vastaanottajavaltion vastaavan henkilöstön majoitusta. Niihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti, ellei erityisessä sopimuksessa sovita toisin. Artiklan 3 kappaleen mukaisesti vastaanottajavaltion rakennuksia, maa-alueita ja niihin liittyviä laitteistoja ja palveluja koskeva lainsäädäntö ja tämän valtion henkilökunnan majoitusta koskevat säännöt ovat toissijaisia suhteessa lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion kahdenväliseen sopimukseen. Ensisijaisesti rakennusten ja maa-alueiden käyttötarpeet järjestetään sopimuksin, vastaanottajavaltion ja lähettäjävaltion kesken. Vastaanottajavaltio tukee lähettäjävaltiota esimerkiksi käyttämiensä strategisten kumppanien palveluiden käytössä.
Artiklan 4 kappaleessa määrätään julkisen työnvälityksen roolista lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön paikallisen siviilityövoiman hankinnassa sekä tällaisen henkilöstön työehdoista ja asemasta. Vastaanottajavaltion tulee täyttää lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön siviilityövoiman tarpeet kuten se täyttää omien joukkojensa ja siviilihenkilöstönsä tarpeet julkisen työnvälityksen avulla. Tällaisen siviilityövoiman työehdot, erityisesti palkka, lisät sekä ehdot työntekijöiden suojelemiseksi määräytyvät vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaan eikä heitä missään tarkoituksessa pidetä lähettävän valtion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseninä. Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen mukaan liittokunnan esikuntaa pidetään joukkona Nato SOFAn IX artiklan 4 kappaletta sovellettaessa. Siten edellä mainittu tulee sovellettavaksi myös liittokunnan esikuntaan sen tarvitessa paikallista siviilityövoimaa vastaanottajavaltiossa.
Suomessa työnvälityksestä säädetään julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laista . Työnvälityspalvelua ei ole rajattu suomalaisiin työnantajiin, vaan työnvälityspalveluja voidaan tarjota myös ulkomaiselle työnantajalle, joka hakee työvoimaa Suomesta työtehtäviin, jotka tehdään Suomessa. Lähettäjävaltion viranomainen voi hankkia Suomesta joukkojensa tai siviilihenkilöstönsä tarpeisiin paikallista työvoimaa työnvälityspalveluita tarjoavan viranomaisen kautta samoin kuin Suomeen sijoittautuneet työnantajat.
Artiklan 4 kohdassa tarkoitetussa siviilityövoimassa on kyse Suomesta paikallisesti palkattavista henkilöistä. Sopimusmääräyksen mukaan tällaisten henkilöiden työehdot, erityisesti palkka, lisät sekä ehdot työntekijöiden suojelemiseksi määräytyvät vastaanottajavaltion lakien mukaisesti. Sopimusmääräystä on katsottava tulkittavan siten, että tällaisten henkilöiden työoikeudellinen asema määräytyy vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti, ellei sopimuspuolten kesken toisin sovita. Suomessa työsopimuslakia sovelletaan työsuhteessa tehtävään työhön työn laadusta tai työsuhteen muodosta riippumatta. Jos työsopimuslain työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät, tulee työsuhteessa noudatettavaksi myös muu työlainsäädäntö, kuten työaikalaki ja vuosilomalaki sekä työturvallisuutta ja työterveyshuoltoa koskeva lainsäädäntö.
Jos lähettäjävaltion viranomainen (joukko tai siviilihenkilöstö) hankkii paikallista siviilityövoimaa Suomesta, koskevat sitä yleisesti sovellettavat työlainsäädännön velvoitteet. Lähettäjävaltion viranomainen toimii tällöin työnantajana eli tekee työsopimuksen Suomen työlainsäädännön ja työhön sovellettavan työehtosopimuksen mukaisilla vähimmäistyöehdoilla. Lisäksi lähettäjävaltion viranomainen voi hankkia työvoimaa myös työvoiman vuokrauksen avulla, jolloin työvoimaa vuokraava taho vastaa työantajavelvoitteista, ja työn johdosta ja valvonnasta vastaa lähettäjävaltion viranomainen Suomen lainsäädännön mukaisesti. Tällöin lähettäjävaltion viranomainen tekee työvoimaa vuokraavan yrityksen kanssa sopimuksen paikallisen siviilityövoiman vuokrauksesta Suomen työlainsäädäntöä noudattaen. Työlainsäädännön noudattamista valvovat työsuojeluviranomaiset toimivaltuuksiensa puitteissa.
Työnantaja on velvollinen järjestämään työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa olevalle työntekijälleen työntekijän eläkelain mukaisen eläketurvan. Työtapaturma- ja ammattitautilaissa säädetään työntekijän oikeudesta korvaukseen työtapaturman ja ammattitaudin johdosta. Työturvallisuuslaissa säädetään toimista, joiden tarkoituksena on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja. Lakia sovelletaan työsopimuksen perusteella tehtävään työhön sekä virkasuhteessa tai siihen verrattavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa tehtävään työhön, sekä myös vuokratyöhön. Työterveyshuoltolaissa säädetään työnantajan velvollisuudesta järjestää työterveyshuolto sekä työterveyshuollon sisällöstä ja toteuttamisesta. Lakia sovelletaan työhön, jossa työnantaja on velvollinen noudattamaan työturvallisuuslakia.
Poikkeusoloissa tulee huomioitavaksi valmiuslain (1552/2011) säännökset työvelvolliseksi määräämisestä. Työvelvolliseksi määräämällä voidaan turvata työvoiman saatavuutta poikkeusoloissa. Valmiuslain mukaan poikkeusoloissa esimerkiksi Suomeen kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen tai sen huomattavan uhan tilanteessa, sovelletaan lain 14 luvun säännöksiä työvelvolliseksi määräämisestä ja noudatettavista työehdoista. Valmiuslaki ei määrittele, että työvelvollisia voitaisiin määrätä vain Puolustusvoimien käyttöön. Valmiuslain työehtoja koskeva säännös vastaa artiklan 4 kappaleen velvoitteen muotoilua. Tarvetta lainsäädännön muuttamiseen velvoitteen täyttämiseksi ei ole.
Artiklan 5 kappaleen mukaan, jos terveydenhuolto- tai hammashoitopalvelut joukkojen tai siviilihenkilöstön sijoituspaikassa ovat puutteelliset, he ja heidän huollettavansa voivat saada terveydenhuoltoa ja hammashoitoa, mukaan lukien sairaalahoito, samoilla edellytyksillä kuin vastaanottajavaltion vastaava henkilöstö.
Artiklan 5 kappale on kaksiosainen. Siihen on kirjoitettu sisään lähettäjävaltion oikeus tuoda mukanaan henkilöstönsä tarpeeseen omat terveydenhuoltopalvelut sekä sen lääkintähenkilöstölle oikeus hoitaa lähettäjävaltion henkilöstöä ilman, että heidän edellytetään rekisteröityvän tai hakevan vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaista lupaa, esimerkiksi harjoittaa lääkärin tai sairaanhoitajan ammattia. Lisäksi artiklan 5 kappaleessa määrätään terveydenhuoltopalveluiden saamisesta silloin kun joukkojen omat terveydenhuollon palvelut ovat puutteelliset. Lähettäjävaltion joukko, siviilihenkilöstö ja heidän huollettavansa voivat tässä tilanteessa saada terveydenhuoltoa ja hammashoitoa, mukaan lukien sairaalahoito, samoilla edellytyksillä kuin vastaanottajavaltion vastaava henkilöstö.
Ammattihenkilölaki ja -asetus eivät tällä hetkellä tunnista tilannetta, jossa henkilö voisi harjoittaa säänneltyä terveydenhuollon ammattia ilman Valviran myöntämää ammatinharjoittamisoikeutta tai oikeutta käyttää valtioneuvoston asetuksella säädettyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä ilman Valviran myöntämää nimikkeen käyttöoikeutta. Ammattihenkilölakia on perusteltua muuttaa siten, että lain soveltamisalaan tehtäisiin rajaus, jonka mukaan lakia ei sovellettaisi toisen valtion asevoimien palveluksessa olevan henkilöön, johon sovelletaan Suomea sitovaa joukkojen tai kansainvälisen sotilasesikunnan asemaa koskevaa sopimusta ja joka osana Suomen sotilaallista puolustusyhteistyötä harjoittaisi säänneltyä terveydenhuollon ammattia antaessaan terveydenhuoltoa omien tai toisen valtion asevoimien joukoille ja siviilihenkilöstölle sekä heidän huollettaville taikka Puolustusvoimien palveluksessa oleville henkilöille. Vieraan valtion asevoimien palveluksessa olevalla henkilöllä ei olisi tällöin kuitenkaan oikeutta käyttää säänneltyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä.
Mikäli toisen valtion asevoimien palvelukseen kuuluva ammattihenkilö haluaisi harjoittaa Suomessa säänneltyä terveydenhuollon ammattia ehdotettua poikkeusta laajemmin, sovellettaisiin häneen ammattihenkilölain säännöksiä. Tällaisella ammattihenkilölain muutoksella ei estettäisi sellaista toisen valtion asevoimien palvelukseen kuuluvaa henkilöä, joka on hankkinut ammattipätevyytensä toisessa EU/ETA-valtiossa, hyödyntämästä EU:n perussopimuksissa taattuja perusvapauksia, kuten sijoittautumisvapautta tai palvelujen tarjoamisen vapautta Suomessa. Tällaisella henkilöllä olisi halutessaan oikeus saada ammattipätevyytensä tunnustettua ammattipätevyyden tunnustamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2005/36/EY) ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti.
Sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain 2 §:n 4 momentin mukaan lakia ei sovelleta sellaiseen toisen valtion viranomaisen tai kansainvälisen järjestön omalle henkilökunnalleen tai lähettämilleen muille henkilöille tarjoamaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa terveydenhuollon tai sosiaalihuollon antamisen suorittaa viranomaisen tai järjestön Suomeen lähettämä henkilökunta. Valvontalain soveltamisalan rajaus siten mahdollistaa vieraan valtion asevoimien omalle henkilöstölleen tuottamat terveydenhuoltopalvelut. Lain esitöiden mukaan Suomessa olevat vieraan valtion joukot tukeutuvat omaan, joukon mukana kulkevaan, terveydenhuoltohenkilöstöön eikä valvontalain tavoitteiden mukaista ole säätää tällaisten terveydenhuoltopalvelujen tuottamisesta, joten tällaiset tilanteet on rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle. Ammattihenkilölakiin ehdotettava soveltamisalan rajaus jo sellaisenaan mahdollistaa, että puolustusyhteistyössä vieraan valtion asevoimien palveluksessa oleva terveydenhuollon henkilöstön jäsen voi hoitaa omien joukkojen lisäksi myös toisen vieraan valtion asevoimien joukkoja, siviilihenkilöstöä sekä heidän huollettavia taikka Puolustusvoimien palveluksessa olevaa henkilöstöä. Tällaisissa yksittäisissä hoitotapahtumissa ei ole kuitenkaan kyse sosiaali- ja terveydenhuollon valvontalaissa tarkoitetusta terveyspalvelujen suunnitelmallisesta tuottamisesta ja tarjoamisesta Suomessa, minkä johdosta sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annettuun lakiin ei ole tarpeen tehdä vastaavia muutoksia tältä osin.
Potilasvakuutuslain soveltamisalan mukaan lakia sovelletaan Suomessa annettuun terveyden- ja sairaanhoitoon sekä tietyin ehdoin hyvinvointialueen ulkomailla järjestämään terveydenhuoltoon. Terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitetaan lain 2 §:n 1 momentin 6 kohdan a alakohdassa potilaan terveydentilan määrittämiseksi sekä hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä taikka muuta käsittelyä, jossa käytetään lääketieteellistä menetelmää tai joka perustuu lääketieteeseen, ja joita suorittavat terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksikössä. Terveydenhuollon ammattihenkilö viittaa lain 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa ammattihenkilölain 2 §:ssä tarkoitettuun henkilöön ja terveydenhuollon toimintayksikkö viittaa 5 kohdassa potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992
, potilaslaki
) 2 §:n 4 kohdassa tarkoitettuun terveydenhuollon toimintayksikköön. Tämä toimintayksikön määritelmä viittaa Suomen lainsäädännössä määritettyihin tiettyihin toimintayksiköihin, kuten hyvinvointialueen terveydenhuollon toimintayksiköihin, sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa tarkoitettua terveydenhuollon palveluja tuottaviin yksiköihin ja Puolustusvoimien yksikköön siltä osin kuin se tuottaa terveyden- ja sairaanhoidon palveluja. Toiminta, jossa Suomeen tuleva toisen valtion joukkojen lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilö antaa terveydenhuoltoa omille tai toisen vieraan valtion joukoille, joukkojen siviilihenkilöstölle sekä heidän huollettaville ei tule potilasvakuutuslain soveltamisalaan, kun ammattihenkilölain soveltamisalasta rajataan pois tällainen henkilö –edellyttäen, että tällainen ammattihenkilö ei hoida henkilöitä myöskään esimerkiksi Puolustusvoimien terveydenhuoltoyksikössä. Tällainen toiminta ei tule terveyden- ja sairaanhoidon määritelmän sisään myöskään mainitun 6 kohdan b–d alakohdan nojalla; d alakohta koska sekin viittaa ammattihenkilölakiin. Mikäli toisen valtion asevoimien palveluksessa oleva lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilö haluaisi harjoittaa säänneltyä terveydenhuollon ammattia säädettyä poikkeusta laajemmin, sovellettaisiin häneen ammattihenkilölain säännöksiä. Tällöin henkilö olisi ammattihenkilölain 2 §:ssä tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö ja kuuluisi myös potilasvakuutuslain soveltamisalaan.
Vieraan valtion tai kansainvälisen järjestön järjestämään terveydenhuoltoon ei voida soveltaa myöskään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain (703/2023) sääntelyä, esimerkiksi siltä osin kuin kyse on oikeudesta saada tietoja suomalaisilta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajilta tai liittymisestä valtakunnallisiin tietojärjestelmäpalveluihin.
Edellä esitetyn ammattihenkilölakiin tehtävän muutoksen johdosta potilaslaki ei myöskään soveltuisi vieraan valtion asevoimien mukana tulevan lääkärin tai muun terveydenhuollon henkilöstön antamaan terveyden- ja sairaanhoitoon potilaslain sisältämien, terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevien määritelmien vuoksi.
Sopimusmääräys liittyen vastaanottajavaltion antamiin terveyspalveluihin on sanamuodoltaan vastaanottajavaltion velvoitteen laajuuden osalta epätarkka, sillä sen mukaan joukot ”voivat saada” terveydenhuoltoa ja hammashoitoa vastaanottajavaltiossa. Sopimuksen esitöiden mukaan määräyksellä ei ole tarkoitettu luoda vastaanottajavaltiolle oikeudellista velvoitetta terveyspalvelujen antamiseksi. PfP SOFAan liittymistä koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että joukoille ja siviilihenkilöstölle sekä jäsenten huollettaville on tarvittaessa järjestettävä lääkärinpalvelut (HE 19/1997 vp, s. 11). Tarvittavien terveyspalvelujen antaminen lähettäjävaltion henkilöstölle on ollut normaali käytäntö ainakin Suomessa. Määräys ei edellytä palveluilta maksuttomuutta eikä sitä, että vastaanottajavaltio sopimusvelvoitteen täyttääkseen lisäisi terveydenhoitopalveluitaan.
Esityksen nykytilan kuvauksessa ja arviossa on tuotu esiin, että terveydenhuoltolain 50 §:n nojalla hyvinvointialueiden velvoitteena on antaa kiireellinen hoito sitä tarvitsevalle potilaalle hänen asuinpaikastaan riippumatta. Kenellekään ei ole varsinaisesti lainsäädännössä säädetty järjestämisvastuuta kiireettömien terveydenhuoltopalveluiden osalta siltä osin kuin lähettäjävaltion joukot, siviilihenkilöstö ja huollettavat eivät pysty tukeutumaan lähettäjävaltion omiin palveluihin Suomessa ollessaan.
Käytännössä nykyään terveydenhuoltopalveluiden antaminen Suomeen tuleville joukoille tapahtuu erinäisin tavoin. Joukkojen jäsen on voitu ohjata Puolustusvoimien terveysasemalle, jos sellainen on lähellä. Näistä palveluista ei yleensä ole veloitettu korvausta toiselta valtiolta. Harjoitusolosuhteissa on tukeuduttu paikalla olevan lääkärin tai hoitajan hoitoon. Osa hakeutuu yksityisen terveydenhuollon piiriin vakuutuksensa turvin. Jos joukkojen jäsen on tarvinnut sairaaloiden päivystyspalveluja, Puolustusvoimien edustaja on yleensä lähtenyt saattamaan hoitoa tarvitsevaa sairaanhoitopiirin, nykyisin hyvinvointialueen, ylläpitämään sairaalaan, ja lasku on toimitettu Puolustusvoimille. Osa käyttää yleisperusteluissa kuvattuja EU-oikeuden mukaisia sairaanhoito-oikeuksiaan.
Edellä on käsitelty tilanteita, joissa Suomeen tulee joukkoja. Vastaavasti Suomesta lähtee joukkoja toisiin valtioihin. On tunnistettu, että Suomessa annettuun terveydenhuoltoon ja Suomesta lähtevien joukkojen terveydenhuoltoon sekä lääkintämateriaalihuoltoon liittyy käytännöllisiä ja lainsäädännön jatkoselvitystarpeita.
Artiklan 6 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten matkustamisen helpottamista. Vastaanottajavaltion on suhtauduttava suopeasti pyyntöihin, jotka koskevat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten matkustusetuja ja matkustusmaksuista myönnettäviä alennuksia. Alennukset edellyttävät asianomaisten hallitusten välisiä erityisiä järjestelyjä.
Artiklan 7 kappaleen mukaan joukkojen viranomaiset suorittavat viipymättä artiklan 2, 3 ja 4 kappaleissa sekä tarvittaessa 5 ja 6 kappaleissa tarkoitetuista hyödykkeistä, majoituksesta tai palveluista maksun vastaanottajavaltion valuutassa, jollei yleisistä tai erityisistä sopimuspuolten välisistä rahoitusjärjestelyistä muuta johdu.
Tämän kohdan perusteella myös Suomen viranomanomaisten antamista terveydenhuollon palveluista aiheutuneet kustannukset voidaan jälkikäteen laskuttaa joukkoja lähettäneeltä valtiolta esimerkiksi hyvinvointialueen antaman hoitoa koskevan laskun perusteella.
Kuten yleisperusteluissa on tuotu esiin, Suomeen tuleviin joukkoihin kuuluvilla henkilöllä voi syntyä oikeus terveydenhuollon palveluihin myös EU-lainsäädännön tai muun Suomea sitovan sopimuksen perusteella. Nämä hoito-oikeudet ovat rinnakkaisia Nato SOFAsta syntyviin oikeuksiin nähden. EU:n sosiaaliturva-asetuksen sekä EU:n ja Ison-Britannian välisen kumppanuussopimuksen puitteissa on luotu järjestelmä terveyspalveluista aiheutuneiden kustannusten laskuttamisesta valtioiden välillä. Näiden osalta jäsenvaltiot voivat kahdenvälisesti sopia, että kustannusten laskuttamisesta luovutaan. Suomen tekemissä tällaisissa kahdenvälisissä tai monenvälisissä sopimuksissa kustannusten laskuttamisesta on pääosin luovuttu. Kustannusten laskuttamisen luovuttamista koskevia sopimuksia on kunnioitettava. Jos hyvinvointialue on antanut terveydenhuollon palvelut EU-lainsäädännön tai muun kansainvälisen sopimuksen nojalla, hyvinvointialueet hakevat ja saavat kustannuksistaan valtion korvausta Kansaneläkelaitokselta. Kansaneläkelaitos kuitenkin jättää kustannukset edelleen laskuttamatta toiselta valtiolta, jos henkilön lähtövaltion kanssa on luovuttu kustannusten laskuttamisesta valtioiden välillä. Silloin kustannukset jäävät Suomelle. Näissä tilanteissa perusteltu tulkinta on, ettei kustannuksia voi laskuttaa edelleen myöskään Nato SOFAn puitteissa.
Suomi on lisäksi tehnyt muitakin sopimuksia ja muita järjestelyjä logistiikkatuen antamisesta ja siihen liittyvistä korvausjärjestelyistä, kuten Suomen ja Yhdysvaltojen puolustushallintojen välinen Acquisition and Cross-Servicing Agreement (ACSA).
Artiklan 8 kappaleen mukaan joukoille, siviilihenkilöstölle tai niiden jäsenille taikka näiden huollettaville ei IX artiklan mukaan myönnetä vapautusta veroista tai tulleista, jotka vastaanottajavaltion vero- ja tullisäännösten mukaan kannetaan ostetuista tavaroista ja suoritetuista palveluista.
Arvonlisäverodirektiivissä on vahvistettu EU:n jäsenvaltioiden arvonlisäverojärjestelmien yhteinen veropohja. Arvonlisäverodirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskevia verovapaus-säännöksiä. Niillä vapautetaan tietyin edellytyksin arvonlisäverosta tavaroiden ja palvelujen myynnit sekä tavaroiden maahantuonnit, kun hankinnan tai tuonnin suorittaa Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimat sen osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Vapautukset on säädetty sellaisia tilanteita varten, joissa tulo- ja menovirtojen yhteys katkeaa. Myynneistä kannettu arvonlisävero muodostaisi muutoin puolustusvoimien oman valtion sijasta tuloa joukkojen sijaintivaltiolle. Arvonlisäverodirektiivin säännösten perusteella tavaroiden ja palvelujen myynnit muiden sopijavaltioiden puolustusvoimille ja niihin liittyvälle siviilihenkilöstölle on siten tietyin edellytyksin vapautettu arvonlisäverosta, vaikka Nato SOFAn IX artiklan 8 kappale ei siihen velvoittaisi.
Arvonlisäverodirektiivin 151 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta tavaroiden luovutukset ja palvelujen suoritukset, jotka toteutetaan Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvissa jäsenvaltioissa tämän sopimuksen muiden sopijavaltioiden puolustusvoimille näiden puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön tai niiden messien taikka kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan. Artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta toiseen jäsenvaltioon tehtävät tavaroiden luovutukset ja palvelujen suoritukset, jotka on tarkoitettu muun Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion kuin itse määräjäsenvaltion puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan.
Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun direktiivin 2006/112/EY täytäntöönpanotoimenpiteistä 15 päivänä maaliskuuta 2011 annetun neuvoston täytäntöönpanoasetuksen (EU) N:o 282/2011, jäljempänä arvonlisäverodirektiivin täytäntöönpanoasetus, 51 artiklan 1 kohdan mukaan, jos tavaroiden luovutuksen tai palvelujen suorituksen vastaanottaja on sijoittautunut yhteisöön muttei siihen jäsenvaltioon, jossa luovutus tai suoritus tapahtuu, tämän asetuksen liitteen II mukaista arvonlisä- ja/tai valmisteverosta vapauttamista koskevaa todistusta on, jollei kyseisen todistuksen liitteessä olevista selityksistä muuta johdu, käytettävä vahvistuksena siitä, että liiketoimi oikeuttaa direktiivin 2006/112/EY 151 artiklan mukaiseen vapautukseen. Täytäntöönpanoasetuksen 51 artiklan 3 kohdan mukaan tavaroiden luovuttajan tai palvelujen suorittajan on saatava vapauttamista koskeva todistus tavaroiden tai palvelujen vastaanottajalta ja säilytettävä se kirjanpitotositteenaan. Täytäntöönpanoasetuksen mukaisesti toisissa EU:n jäsenvaltioissa olevien muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien tulee käyttää kyseistä todistusta ostaessaan tavaroita tai palveluja Suomesta. Vastaavasti Suomessa olevien muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien tulee käyttää kyseistä todistusta ostaessaan tavaroita tai palveluja toisista EU:n jäsenvaltioissa.
Arvonlisäverolain 72 d §:n 4 momentissa säädetään tavaroiden ja palveluiden verottomasta myynnistä toisissa EU:n jäsenvaltioissa oleville Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien valtioiden puolustusvoimille. Säännöksen mukaan veroa ei suoriteta tavaroiden ja palvelujen myynnistä Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimille niiden muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa olevien asevoimien tai asevoimiin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka asevoimien messien tai kanttiinien tarpeisiin, kun nämä asevoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Säännöksen mukaan verottomuus myönnetään vastaavin edellytyksin kuin se myönnetään määränpäävaltiossa eikä verovapaus koske määränpäävaltion puolustusvoimia. Pykälän 6 momentin mukaan verottomuuden edellytykset on osoitettava asetuksessa säädettävällä tavalla.
Arvonlisäverolain 129 c §:n 2 momentissa säädetään Suomessa olevien toisten Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien valtioiden puolustusvoimien tavaroiden ja palvelujen hankintojen verottomuudesta. Säännöksen mukaan Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan toisen valtion puolustusvoimille palautetaan sellaisten tavaroiden ja palvelujen hankintaan sisältyvä vero, jotka on ostettu puolustusvoimien Suomessa olevien asevoimien tai asevoimiin liittyvän siviilihenkilöstön viralliseen käyttöön asevoimien osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan. Palautusoikeus on myös näiden asevoimien Suomessa olevien messien ja kanttiinien tarpeisiin tulevien tavaroiden ja palvelujen hankintaan sisältyvästä verosta. Pykälän 3 momentin mukaan palautuksen edellytyksenä on, että tavaran tai palvelun verollinen ostohinta on vähintään 170 euroa. Säännöksen 4 momentin mukaan vero palautetaan neljänneskalenterivuodelta Verohallinnolle tehdyn hakemuksen perusteella. Hakemus on tehtävä vuoden kuluessa laskun maksupäivästä. Verohallinto tarkistaa palautuksen edellytykset ja palauttaa veron. Pykälän 5 momentin mukaan Verohallinto määrää tarkemmin hakemukseen sisällytettävistä tiedoista ja hakemukseen liitettävistä asiakirjoista.
Arvonlisäverosta annetun valtioneuvoston asetuksen (1356/2016), jäljempänä arvonlisävero-asetus, 3 §:n 3 momentti koskee toisissa EU:n jäsenvaltioissa olevien Pohjois-Atlantin liittoon kuuluvien valtioiden puolustusvoimien Suomesta tekemien hankintojen verovapauden edellytysten osoittamista. Sen mukaan arvonlisäverolain 72 d §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavaroiden ja palvelujen myyjällä on oltava määränpäävaltion asianomaisen viranomaisen antama kirjallinen vahvistus siitä, että myynti olisi veroton tai hankinta oikeuttaisi veron palautukseen, jos myynti tapahtuisi määränpäävaltiossa. Pykälän 6 momentti koskee Suomessa olevien muiden Pohjois-Atlantin liittoon kuuluvien valtioiden puolustusvoimien toisissa EU:n jäsenvaltioissa tekemien hankintojen verovapauden edellytysten osoittamista. Sen mukaan Verohallinto vahvistaa Suomessa olevien Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien toisten valtioiden puolustusvoimien asevoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön taikka niiden messien tai kanttiinien pyynnöstä niiden toisessa jäsenvaltiossa tehtävää tavaroiden ja palvelujen hankintaa varten, olisivatko ne oikeutetut hankintaan sisältyvän veron palautukseen tai olisiko tavaroiden ja palvelujen myynti veroton, jos myynti tapahtuisi Suomessa.
EU:ssa sovellettavasta valmisteverojärjestelmästä säädetään valmisteverotusdirektiivissä. Valmisteverotusdirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä valmisteverotuslailla.
Valmisteverotusdirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskeva verovapaus-säännös. Direktiivin 11 artiklan 1 d) alakohdan mukaan yhdenmukaistetun valmisteveron alaiset tuotteet (polttoaineet, sähkö, alkoholi ja tupakka) on vapautettava verosta, jos ne on tarkoitettu Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltion, joka ei ole se jäsenvaltio, jossa valmisteverosaatava on syntynyt, asevoimien käyttöön tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin. Edellä mainitun perusteella valmisteveron alaisten tuotteiden hankinnat on siten tietyin edellytyksin vapautettu valmisteverosta, vaikka Nato SOFAn IX artiklan 8 kappale ei siihen velvoittaisi.
Valmisteverotuslain 18 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan valmisteverottomia ovat tuotteet, jotka on tarkoitettu Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltion, joka ei ole se jäsenvaltio, jossa valmisteverosaatava on syntynyt, asevoimien käyttöön tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin. Mainittuun tarkoitukseen valmisteveron alaisten tuotteiden hankinnat voidaan toteuttaa suorana verottomuutena. Hankintaa varten ostajan tulee toimittaa myyjälle ulkoministeriön myöntämä vahvistus siitä, että ostaja on oikeutettu valmisteverottomiin ostoihin. Verollisina hankittujen valmisteveron alaisten tuotteiden verovapaus voidaan toteuttaa myös palauttamalla valmistevero. Palautusta haetaan Verohallinnolta. Sähkön verottomuus voidaan toteuttaa vain palautusmenettelyllä. Yhdenmukaistetun valmisteveron alaisten tuotteiden lisäksi valmisteverotuslakia sovelletaan kansallisen valmisteveron alaisiin tuotteisiin kuten virvoitusjuomiin ja juomapakkauksiin.
Kun valmisteveron alaisia tuotteita tuodaan Euroopan unionin ulkopuolelta, menettelystä verottomuuden toteuttamiseksi on voimassa, mitä vastaavien tuotteiden tullittomuudesta säädetään.
X artikla
. Artikla sisältää määräyksiä joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten verotuskohtelusta vastaanottajavaltiossa. Artiklan 1 kappaleen mukaan vastaanottajavaltio ei saa henkilön verotuksellista asemaa määritellessään ottaa huomioon ajanjaksoja, joina joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen on tämän valtion alueella ainoastaan sen johdosta, että hän on näiden joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen. Tällaisia ajanjaksoja ei pidetä asumisen ajanjaksoina, eivätkä ne aiheuta muutosta henkilön verotuksellisessa asuinpaikassa. Lisäksi 1 kappaleessa määrätään, että lähettäjävaltion maksamat palkat ja palkkiot joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenille ovat saajilleen verovapaata vastaanottajavaltiossa. Verovapaus ulottuu myös jäsenten sellaiseen aineelliseen irtaimeen omaisuuteen, jonka sijainti vastaanottajavaltiossa johtuu ainoastaan jäsenten tilapäisestä oleskelusta siellä.
Perustuslain 81 §:n 1 momentin mukaan valtion verosta säädetään lailla. Luonnollisen henkilön verovelvollisuudesta säädetään tuloverolaissa, jonka mukaan henkilöt ovat täällä joko yleisesti tai rajoitetusti verovelvollisia. Muut kuin yleisesti verovelvolliset ovat rajoitetusti verovelvollisia. Yleisesti verovelvollinen on henkilö, joka on verovuonna asunut Suomessa. Henkilön katsotaan asuvan Suomessa, jos hänellä on täällä varsinainen asunto ja koti tai jos hän jatkuvasti oleskelee täällä yli kuuden kuukauden ajan, jolloin tilapäinen poissaolo ei estä pitämästä oleskelua jatkuvana. Yleisesti verovelvollinen on velvollinen suorittamaan veroa täältä ja muualta saamastaan tulosta. Näin ollen artiklan määräykset poikkeavat tuloverolain määräyksistä.
Artiklan 4 kappale ja I artiklan 1 kappaleen b kohdan siviilihenkilöstöä koskeva määritelmä rajaavat henkilöjoukkoa, johon sovelletaan edellä kuvattuja X artiklan 1 kappaleen määräyksiä asuinpaikasta sekä palkan ja palkanlisien sekä mainitun irtaimen omaisuuden verovapaudesta. Määräyksiä ei sovelleta Suomen kansalaisiin eikä sellaisiin siviilihenkilöstön jäseniin, joilla on vakinainen asuinpaikka Suomessa. Vakinainen asuinpaikka Suomessa tarkoittaa käytännössä yleistä verovelvollisuutta Suomessa.
Artiklassa ei rajoiteta lähettävän valtion verotusoikeutta. Näin ollen, Suomen lähettäessä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseniä toiseen sopimusvaltioon, jäsenten tässä ominaisuudessa saamiin tuloihin sovellettaisiin tuloverolain säännöksiä, eikä vastaanottajavaltiolla olisi näihin tuloihin verotusoikeutta.
Artiklan 2 kappaleen mukaan X artikla ei estä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen verottamista vastaanottajavaltiossa harjoittamastaan, voittoa tuottavasta toiminnasta, jos toiminta ei perustu hänen palvelussuhteeseensa joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenenä. Lukuun ottamatta jäsenen palkkaa, palkanlisiä ja 1 kappaleessa mainittua aineellista irtainta omaisuutta, artikla ei myöskään estä määräämästä veroa, jonka jäsen on vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaan velvollinen suorittamaan, vaikka hänellä katsottaisiinkin olevan asuinpaikka tai domisiili tämän valtion ulkopuolella.
Artiklan 3 kappaleen mukaan artiklaa ei sovelleta XI artiklan 12 kappaleessa määriteltyyn tulliin.
Artiklan 4 kappaleen mukaan ilmaisu joukkojen jäsen ei tässä artiklassa käsitä henkilöä, joka on vastaanottajavaltion kansalainen.
XI artikla
. Artikla koskee maahantuontia ja maasta vientiä sekä niiden yhteydessä suoritettavia tulleja. Artiklan 12 kappaleen mukaan tämän artiklan 1–10 kappaleessa tulli tarkoittaa tulleja ja muita tuonnista ja viennistä suoritettavia maksuja ja veroja. Pääsääntönä on, että mikäli sopimuksessa ei nimenomaisesti toisin määrätä, sovelletaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja heidän huollettaviinsa vastaanottajavaltion tullilainsäädäntöä. Nimenomaiset määräykset koskevat artiklan 2 ja 6 kappaleen mukaisesti tiettyjen ajoneuvojen tullitonta maahantuontia sekä 5 kappaleen mukaisesti henkilökohtaisen omaisuuden tullitonta maahantuontia ensimmäisen maahantulon yhteydessä. Artiklan 4 kappale sisältää joukkojen omaan käyttöön tulevien varusteiden ja elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden tullitonta maahantuontia koskevat määräykset. Lisäksi edellä mainittujen kappaleiden osalta maastaviennin tullittomuudesta määrätään 8 kappaleessa. Tullitarkastusten osalta pääsääntönä on, että vastaanottajavaltion tulliviranomaisilla on niitä koskevan lainsäädännön nojalla oikeus tutkia joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenet, huollettavat sekä heidän matkatavarat ja ajoneuvot. Kuitenkin 3 kappaleen mukaisesti viralliset sinetilliset asiakirjat ovat vapautettuja tullitarkastuksista. Artikla sisältää lisäksi muita menettelyllisiä määräyksiä ja siinä tarkennetaan mitä käytettävillä termeillä tarkoitetaan.
Artiklan 1 kappaleessa todetaan pääsääntö, jonka mukaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja heidän huollettaviinsa sovelletaan vastaanottajavaltion tullilainsäädäntöä, jollei sopimuksessa ole nimenomaisesti toisin määrätty. Vastaanottajavaltion tulliviranomaisilla on oikeus ryhtyä maahantuloon liittyviin normaaleihin vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisiin toimenpiteisiin, kuten tullitarkastuksiin.
Euroopan unionilla on yksinomainen toimivalta tulliliiton alalla (SEUT 3 artikla). EU:n tulli-lainsäädännöllä tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka yhtenä osana on unionin tullittomuusjärjestelmän luomisesta annettu asetus (EY) N:o 1186/2009, jäljempänä tullittomuusasetus. Sen 131 artiklan 1 kohdan nojalla jäsenvaltiot voivat myöntää erityisen tullittomuuden kansainvälisten sopimusten mukaisesti jäsenvaltion alueella oleville asevoimille, jotka eivät toimi kyseisen valtion lipun alla.
Tullittomuusasetuksen lisäksi EU:n tullilainsäädännön katsotaan muodostuvan tullikoodeksista (EU) N:o 952/2013 ja sen täydentämiseksi tai täytäntöön panemiseksi unionin tasolla tai tarvittaessa kansallisella tasolla annetuista säännöksistä, yhteisestä tullitariffista (tavaraluokittelu ja kannettavien tullien tasot) sekä muista tullimääräyksiä sisältävistä kansainvälisistä sopimuksista siltä osin kuin niitä sovelletaan unionissa. Tullikoodeksissa määritellään muun muassa tullimenettelyt, kuten vienti, tuonti, tullivarastointi ja kauttakulku.
Kansallista tullilakia sovelletaan Suomessa Euroopan unionin tullialueelle tuotavien ja sen ulkopuolelle vietävien sekä Suomen tullialueen kautta kuljetettavien tavaroiden tulliselvitykseen, tullivalvontaan ja tulliverotukseen sen lisäksi, mitä niistä säädetään unionin lainsäädännössä. Lakia sovelletaan unionin lainsäädännön ohella Suomen ja muiden maiden välisen kaupan tilastointiin sekä tullirikostorjuntaan. Laissa säädettyjä toimivaltuuksia voidaan myös käyttää unionin oikeuden mukaisin edellytyksin unionin jäsenvaltioiden välisessä liikenteessä (sisäliikenne) tavaroiden Suomeen tuontia ja Suomesta vientiä sekä tavaroiden Suomen alueen kautta kuljettamista koskevien kieltojen ja rajoitusten noudattamisen valvomiseksi.
Artiklassa ”tulleilla” tarkoitetaan 12 kappaleessa määritellysti tilanteen mukaan tulleja ja muita tuonnista ja viennistä suoritettavia maksuja ja veroja, lukuun ottamatta maksuja ja veroja, jotka ovat vain maksuja suoritetuista palveluista. Soveltuvaa verolainsäädäntöä käsitellään jäljempänä artiklan eri kappaleiden yhteydessä. Edelleen 12 kappaleessa määritellysti ”maahantuonti” sisältää myös tavaroiden oton tullivarastosta tai jatkuvasta tullivalvonnasta, edellyttäen, että tavaroita ei ole viljelty, tuotettu eikä valmistettu vastaanottajavaltiossa.
EU:n arvonlisäverodirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskevia verovapaussäännöksiä. Niillä vapautetaan tietyin edellytyksin arvonlisäverosta muun muassa tavaroiden maahantuonnit, kun tuonnin suorittaa Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimat sen osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Direktiivin 143 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta tavaroiden maahantuonti Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien jäsenvaltioiden alueelle tämän sopimuksen muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien toimesta näiden puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön tai niiden messien taikka kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan.
Arvonlisäverodirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä arvonlisävero-lailla. Arvonlisäverolain 94 §:ssä säädetään maahantuotavien tavaroiden verottomuudesta. Pykälän 1 momentin 24 kohdan mukaan verotonta on toisen Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimien maahantuomien arvonlisäverolain 129 c §:ssä tarkoitettuun käyttöön tulevien tavaroiden maahantuonti, edellyttäen, että tavaran maahantuonnista suoritettavan veron peruste lisättynä arvonlisäveron osuudella on vähintään 170 euroa.
Artiklan 2 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön virka-ajoneuvojen tilapäistä maahantuontia verotta ja tullitta ja niiden verotonta käyttöä maantieliikenteessä sekä jälleenvientiä. Verottoman maahantuonnin edellytyksenä on sopimuksen liitteenä olevan kaavan mukaisen ajoneuvon väliaikaisen maahantuonnin luvan esittäminen. Tässä kappaleessa säädettyjen ajoneuvojen tilapäiseen käyttöön liittyvästä sääntelystä kerrotaan tarkemmin artiklan 6 kappaleen kohdalla.
Artiklan 3 kappaleen mukaan virallisella sinetillä varustetut viralliset asiakirjat on vapautettu tullitarkastuksesta. Tällaisia asiakirjoja kuljettavalla kuriirilla on oltava sopimuksen III artiklan 2 kappaleen b kohdan mukainen henkilökohtainen matkamääräys. Määräyksestä on käytävä ilmi kuljetettavien lähetysten lukumäärä, ja siinä on todistettava, että lähetykset sisältävät vain virallisia asiakirjoja.
Artiklan 4 kappaleen määräykset koskevat joukkojen varusteiden ja niiden yksinomaiseen käyttöön tarkoitettujen elintarvikkeiden sekä muiden tarvikkeiden ja tavaroiden maahantuontia ilman artiklan 12 kappaleessa määriteltyä tullia. Lisäksi 4 kappaleessa määrätään tullittoman maahantuonnin edellytyksenä olevasta todistuksesta.
Sopimuksessa ei ole määritelty, mitä varusteilla XI artiklan 4 kappaleen yhteydessä tarkoitetaan. Myöskään oikeuskirjallisuudessa ei ole käsitelty sitä, kattavatko sopimusmääräyksessä tarkoitetut varusteet myös esimerkiksi ampuma-aseet ja puolustustarvikkeiksi luokiteltavan materiaalin. Ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten tuonti, vienti, siirto, kauttakuljetus sekä välittäjänä toimiminen kaupallisessa tarkoituksessa sekä puolustustarvikkeiden vienti, siirto, kauttakuljetus ja välitys ovat ampuma-aselaissa ja puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa säädetyin poikkeuksin luvanvaraista. Sotilaiden ja sotilasajoneuvojen sekä valtionilma-alusten ja valtionalusten maahantulosta ja maassaolosta säädetään aluevalvontalaissa ja –asetuksessa (971/2000). Ampuma-aseiden hallussapitoa on käsitelty sopimuksen VI artiklan perusteluissa.
Artiklan 4 kappale oikeuttaa joukot tuomaan tullitta kohtuulliset määrät elintarvikkeita sekä muita tarvikkeita ja tavaroita yksinomaan joukkojen käyttöön sekä tapauksissa, joissa vastaanottajavaltio sen sallii, siviilihenkilöstön ja näiden huollettavina olevien henkilöiden yksinomaiseen käyttöön. Huomioitava on, että toisin kuin artiklan 1 kappaleessa, joukkojen tuontia koskevassa 4 kappaleessa ei määrätä siitä, että vastaanottajavaltion tulliviranomaisten lakeja ja asetuksia voitaisiin soveltaa joukkojen viralliseen tuontiin. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että Nato SOFAn ja erityisesti tämän kappaleen tarkoitus on sallia joukkojen tuoda maahan tarvitsemansa elintarvikkeet, muut tarvikkeet ja tavarat ilman että vastaanottajavaltio tulkitsee tätä määräystä erityisen rajoittavasti.
Artiklan 4 kappaleen mukaan tullittoman maahantuonnin edellytyksenä on lähettäjävaltion asianomaisen tahon allekirjoittaman todistuksen toimittaminen tullin nimeämille tulliviranomaisille sovittavien tulliasiakirjojen ohella. Kyseisen todistuksen voidaan myös katsoa korvaavan tulli-ilmoituksen.
NATO-lomake 302 on artiklan 4 kappaleessa tarkoitettu todistus. Kunkin sellaisen EU-jäsenvaltion tulliviranomainen, jonka alueelle NATO-lomakkeen 302 käyttöön oikeutetut joukot ovat sijoitettuina, nimeää unionin tullikoodeksin (EU) N:o 952/2013 täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/2447 221 artiklan nojalla yhden tai useamman tullitoimipaikan, joka vastaa sotilaallisessa toiminnassa kuljetettavien tai käytettävien tavaroiden tullimuodollisuuksista ja -tarkastuksista. NATO-lomakkeen 302 esittämistä tullille olisi pidettävä artiklan 4 kappaleen mukaisen tullimaksuista vapauttamisen lisäksi tuontitulleista vapautettujen palautustavaroiden vapaaseen liikkeeseen luovuttamista taikka väliaikaista maahantuontia, vientiä, jälleenvientiä tai passitusta koskevan tulli-ilmoituksen antamisena. Niin kauan kuin ei ole olemassa sähköistä järjestelmää NATO-lomakkeen 302 antamiseksi tullille, on aiheellista sallia kyseisten lomakkeiden antaminen myös muulla kuin sähköisellä tietojenkäsittelymenetelmällä.
Joukkojen oikeus tuoda tullitta kohtuulliset määrät tarvikkeita ja tavaroita yksinomaan joukkojen käyttöön on merkityksellinen eri tuotteiden maahantuontia koskevan kansallisen lainsäädännön kannalta. Sektorilaeissa on tyypillisesti asetettu velvoitteita koskien erilaisten tuotteiden, kuten esimerkiksi lääkkeiden ja lääkinnällisten laitteiden, eläinten, eläinperäisten elintarvikkeiden ja yhdistelmätuotteiden eläinperäisten sivutuotteiden ja niistä johdettujen tuotteiden, kasvien, kasviperäisten tuotteiden, ja ei-eläinperäisten elintarvikkeiden maahantuontia. Sektorilainsäädäntö perustuu osin EU:n jäsenvaltioiden kesken harmonisoituun EU-oikeuteen ja vain osin sääntely on kansallisessa lainsäädäntötoimivallassa. Tällaista lainsäädäntöä on kuvattu esityksen yleisperusteluissa (ks. kappale 4.1.4). Vaikka joukoilla lähtökohtaisesti on velvollisuus kunnioittaa Suomen lainsäädäntöä, joukot eivät välttämättä kaikilta osin pysty noudattamaan kaikkia kansallisen lainsäädännön maahantuonnille asettamia vaatimuksia (kuten viranomaisluvat ja -ilmoitukset) ilman, että se vaikeuttaa joukkojen toimintaa käytännössä. Kuten kappaleessa 4.1.4 on tuotu esiin, osaan lainsäädännöstä mahdollisesti tehtäviä lainsäädäntömuutoksia on arvioitava erikseen.
Artiklan 4 kappaleen mukaiseen oikeuteen sisältyy tulkinnallisesti joukkojen oikeus pitää kanttiinia, kahviloita ja muonituskeskuksia vastaanottajavaltion alueella. Näissä voidaan myydä tai luovuttaa joukkojen mukanaan tuomia tavaroita omien joukkojen jäsenille. Tällaisessa kanttiinissa voidaan myydä tuotteita, joiden jakelua Suomessa säännellään lailla. Esimerkiksi alkoholijuomien myynnistä säädetään alkoholilaissa ja tupakkatuotteiden myynnistä tupakkalaissa. Tuotteiden tulliton maahantuonti siviilihenkilöstön ja huollettavien käyttöön on riippuvainen vastaanottajavaltion suostumuksesta. Kuten kappaleessa 4.1.4 on tuotu esiin, tähän tuotelainsäädäntöön mahdollisesti tehtäviä lainsäädäntömuutoksia on arvioitava erikseen.
Artiklan 5 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten henkilökohtaiseen käyttöön tulevien tavaroiden ja huonekalujen maahantuontia verotta ja tullitta. Joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen voi, kun hän saapuu ensimmäisen kerran aloittaakseen palveluksen vastaanottajavaltiossa, tai kun hänen huollettavanaan oleva henkilö ensimmäisen kerran saapuu hänen luokseen, tuoda maahan henkilökohtaiset tavaransa ja huonekalunsa tullittomasti palveluksen ajaksi.
Yhteisöön muuttavien henkilöiden henkilökohtaisen omaisuuden arvonlisäverovapaudesta säädetään direktiivin 2006/112/EY 143 artiklan b ja c alakohdan soveltamisalasta vapautettaessa tietty tavaroiden lopullinen maahantuonti arvonlisäverosta 19 päivänä lokakuuta 2009 annetussa neuvoston direktiivissä 2009/132/EY. Sen 3 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on tietyin edellytyksin vapautettava maahantuonnissa kannettavasta arvonlisäverosta pysyvän asuinpaikkansa yhteisön ulkopuolelta jäsenvaltioon muuttavien luonnollisten henkilöiden maahantuoma henkilökohtainen omaisuus. Tämä säännös koskee muun muassa 5 kappaleessa tarkoitettua joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen huollettavana olevan henkilön henkilökohtaisten tavaroiden ja huonekalujen maahantuontia.
Artiklan 5 kappaleessa säädetään henkilöstön jäsenen tullittomasta maahantuontioikeudesta tämän tullessa ensimmäistä kertaa maahan. Artiklan 5 kappale ei koske muita maahantuonnin edellytyksiä, joista ei ole Nato SOFAssa säädetty. Säännöksen on kuitenkin arvioitava sisältävän lisäksi henkilöstön jäsenen tai huollettavan oikeuden maahantuoda henkilökohtaisia tavaroita. Artiklan 5 kappale on merkityksellinen voimassa olevan kansallisen lainsäädännön osalta, jossa rajoitetaan hyödykkeiden, kuten alkoholi- ja tupakkatuotteiden ja lääkkeiden henkilökohtaista maahantuontia. Tätä koskevaan lainsäädäntöön ei tässä esityksessä ehdoteta tehtävän muutoksia (ks. jakso 4.1.4).
Artiklan 2 kappale koskee joukkojen tai siviilihenkilöstön virka-ajoneuvojen väliaikaista maahantuontia verotta ja tullitta ja 6 kappale koskee joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten omaan tai heidän huollettaviensa henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitettujen moottoriajoneuvojen väliaikaista maahantuontia verotta ja tullitta. Artikla ei velvoita myöntämään vapautusta verosta, joka on suoritettava yksityisten ajoneuvojen käytöstä liikenteessä. Kappaleessa tarkoitettu oikeus väliaikaisesti maahantuoda moottoriajoneuvoja tullitta ja verotta koskee vain joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniä eikä määräys anna huollettaville vastaavaa oikeutta. Huollettavilla on kuitenkin oikeus käyttää joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen maahantuomaa ajoneuvoa vastaanottajavaltiossa.
Lähettäjävaltion kansalliseen ajoneuvorekisteriin rekisteröityjen ns. siviiliajoneuvojen osalta Suomen lainsäädännön näkökulmasta kyse olisi toiseen valtioon rekisteröidyn ajoneuvon tilapäisestä käytöstä Suomessa. Suomi on liittynyt Genevessä vuonna 1949 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen ja sitä seuranneeseen Wienissä vuonna 1968 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen, jonka mukaan liittyneessä muussa valtiossa kuin Suomessa vakinaisesti asuva luonnollinen henkilö saa tilapäisesti Suomessa ollessaan käyttää maahan tuomaansa sopimusvaltiossa rekisteröityä ajoneuvoa enintään yhden vuoden maahantulopäivästä. Asiasta säädetään ajoneuvolain 126 §:ssä. Nato SOFAn XI artiklan 2 ja 6 kappaleen sekä Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen tarkoittama väliaikainen maahantuonti kattaa vastaavalla tavalla ajoneuvon tilapäisen käytön Suomen alueella.
Nato SOFA ei ota kantaa aikaan, kuinka kauan virka-ajoneuvoa tai henkilökohtaiseen käyttöön tuotua ajoneuvoa saisi käyttää tilapäisesti Suomessa. Käytännössä tilapäiseen käyttöön tuotuja ajoneuvoja saisi sopimuksen mukaan käyttää sen ajan, kun joukot, niiden siviilihenkilöstö ja niiden jäsenet ovat komennuksella Suomessa. Tämä edellyttää muutoksia ajoneuvolakiin. Ajoneuvon tilapäinen käyttö vaatisi tämän sopimuksen XI artiklan 2 tai 6 kappaleessa tarkoitetun ajoneuvon väliaikaisen maahantuontiluvan esittämisen liikennevalvonnassa.
Nato SOFA ei ota kantaa katsastukseen ja liikennekelpoisuuden valvontaan tilapäisen käytön osalta. Tältä osin tämän artiklan mukaisesti tilapäisessä käytössä olevan ajoneuvon liikennekelpoisuuden toteaminen jää lähettäjävaltion sääntelyn varaan. Määräaikaiskatsastusta Suomessa ei näin ollen edellytetä komennuksen aikana, kun ajoneuvoa käytetään tilapäisesti liikenteessä Suomessa.
Tämän sopimuksen mukaisen tilapäisen käytön (sekä rekisteröinnin) osalta ajoneuvot ovat vapautettuja autoverosta sekä vuotuisesta ajoneuvoverosta. Autoverolain 24 §:ää muutettaisiin informatiivisuuden vuoksi siten, että siihen lisättäisiin yleisluontoinen maininta kansainvälisellä sopimuksella verosta vapautetuista ajoneuvoista. Vastaavan tapainen maininta sisältyy jo nykyisin ajoneuvoverolakiin.
Artiklan 7 kappale koskee maahantuontia, joka tapahtuu joukkojen viranomaisen toimesta muuhun kuin näiden joukkojen tai sen siviilihenkilöstön yksinomaiseen käyttöön. Lisäksi se koskee muuta joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten toimesta tapahtuvaa maahantuontia kuin edellä 5 ja 6 kappaleessa tarkoitettu tuonti. Tällainen maahantuonti ei ole oikeutettu artiklan mukaiseen tullittomuuteen eikä vapautukseen muista ehdoista.
Artiklan mukaisina muina ehtoina voidaan pitää esimerkiksi eläinperäisten tuotteiden tuontia koskevia ehtoja tai niihin liittyvistä tarkastuksista perittäviä maksuja.
Artiklan 8 ja 9 kappaleet koskevat tavaroiden vientiä vastaanottajavaltiosta. Artiklan 8 kappaleen mukaan sellaisia tavaroita, jotka on tuotu maahan tullittomasti 2 kappaleen b kohdan tai 4, 5 tai 6 kappaleen mukaan voidaan vapaasti uudelleen viedä maasta, edellyttäen, että 4 kappaleen mukaan maahantuoduista tavaroista esitetään tulliviranomaiselle mainitun kappaleen mukaan annettu todistus. Tulliviranomaiset voivat kuitenkin tarkistaa, että maasta viedyt tavarat ovat niitä, jotka todistuksessa mainitaan, jos on olemassa todistus, ja että ne on tosiasiallisesti tuotu maahan 2 kappaleen b kohdan tai 4, 5 tai 6 kappaleen ehtojen mukaisesti. Tällaisia tavaroita ei yleensä saa luovuttaa vastaanottajavaltiossa myymällä tai lahjoittamalla; erityisissä tapauksissa vastaanottajavaltion asianomaiset viranomaiset voivat kuitenkin sallia tällaisen luovutuksen asettamillaan ehdoilla (esimerkiksi ehdoin, että tulli ja vero maksetaan ja että noudatetaan kaupan ja valuutan valvontaa koskevia vaatimuksia). Artiklan 9 kappaleen mukaan vastaanottajavaltiossa ostetut tavarat saadaan viedä maasta vain vastaanottajavaltiossa voimassa olevan sääntelyn mukaisesti.
Unionin tullikoodeksissa säädetään viennistä ja jälleenviennistä. Tavarat on vientitullattava ennen niiden vientiä Suomesta eli viejän on annettava Tullille viennin tulli-ilmoitus, tai tässä tapauksessa voidaan esittää tulliviranomaiselle tulli-ilmoituksen sijasta artiklan 4 kappaleessa mainittu todistus. Vientitulleja ei ole EU:ssa kannettu enää, vaikka sopimusteksteissä mainitaan yhä (mahdolliset) vientitullit.
Esimerkiksi lääkkeitä koskevassa lainsäädännössä on myös säännöksiä siitä, mikä taho voi viedä lääkkeitä maasta. Voimassa olevaan lainsäädäntöön ei tässä esityksessä ehdoteta tehtävän muutoksia.
Artiklan 10 kappaleessa määrätään rajanylitysten helpottamisesta tulliviranomaisten toimesta. Kappaleen mukaan tulliviranomaiset myöntävät erityisjärjestelyjä valtionrajojen ylittämiseen pysyville yksiköille ja muodostelmille. Tämän edellytyksenä on, että asianomaisille tulliviranomaisille on ilmoitettu asiasta asianmukaisesti etukäteen ja toimitettu artiklan 4 kappaleessa määritellyt asiakirjat.
Eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi vaadittavasta kaluston puhdistamisesta säädetään tarttuvista eläintaudeista sekä tiettyjen eläinterveyttä koskevien säädösten muuttamisesta ja kumoamisesta (”eläinterveyssäännöstö”) annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/429 242 artiklassa. Kasvintuhoojien vastaisista suojatoimenpiteistä, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusten (EU) N:o 228/2013, (EU) N:o 652/2014 ja (EU) N:o 1143/2014 muuttamisesta sekä neuvoston direktiivien 69/464/ETY, 74/647/ETY, 93/85/ETY, 98/57/EY, 2000/29/EY, 2006/91/EY ja 2007/33/EY kumoamisesta annetussa asetuksessa (EU) 2016/2031 59 artiklan mukaan kasveja, kasvituotteita ja muita tavaroita varten käytettyjen ajoneuvojen, koneiden ja pakkausmateriaalin on oltava vapaita unionikaranteenituhoojista ja tuhoojista. Kumpikaan mainituista asetuksista ei suoraan sovellu sotilasajoneuvoihin, mutta sotilasajoneuvojen maiden välillä tapahtuvan kuljetuksen yhteydessä syntyvä eläintautien tai kasvintuhoojien leviämisriski on samanlainen. Sotilasajoneuvoihin sen sijaan sovelletaan ISPM 41 –standardia, jossa mainitunlaiset kasvinterveysriskit on huomioitu.
Artiklan 11 kappaleen mukaan vastaanottajavaltion on ryhdyttävä erityisjärjestelyihin, jotta polttoaine, öljy ja voiteluaineet voidaan toimittaa tulleitta ja verotta joukkojen tai siviilihenkilöstön virka-ajoneuvojen, ilma-alusten ja alusten käyttöön. Suomessa on ollut vuodesta 2006 lähtien käytössä kappaleen 11 mukainen polttoaineita, öljyä ja voiteluaineita koskeva erityisjärjestely PfP SOFAn XI artiklan 11 kappaleeseen perustuen. Käytännön tasolla Puolustusvoimat on maksanut ostaessaan polttoainetta arvonlisäveron, mutta myynyt sen ilman arvonlisäveroa, artiklan 11 kappaleen ilmentämän periaatteen mukaisesti, vieraan valtion joukolle.
Artiklan 13 kappaleen mukaan tämän artiklan määräyksiä sovelletaan tavaroihin ei vain silloin, kun ne tuodaan vastaanottajavaltioon tai viedään sieltä, vaan myös silloin, kun ne kuljetetaan sopimuspuolen alueen läpi, jolloin ilmaisun "vastaanottajavaltio" tässä artiklassa katsotaan käsittävän jokaisen sopimuspuolen, jonka alueen kautta tavara kuljetetaan.
XII artikla
. Artiklan määräysten mukaan vastaanottajavaltio voi asettaa sopimuksen mukaisen tulli- ja verovapauden tai -huojennusten edellytykseksi tiettyjen ehtojen täyttämisen, jotta väärinkäytökset voidaan estää. Sopimuksen mukaiset vapautukset voidaan myös evätä sellaisilta vastaanottajavaltioon tuotavilta tuotteilta, jotka on viljelty, tuotettu tai valmistettu tässä valtiossa ja jotka on sieltä viety maksamatta sellaisia veroja tai tulleja, jotka olisi ollut maksettava, jollei tavaroita olisi viety maasta, tai on viety sieltä, kun tällaiset tullit tai verot on palautettu. Tullivarastosta otettuja tavaroita pidetään maahan tuotuina, jos niitä on pidetty maasta vietyinä sen perusteella, että ne on pantu varastoon.
XIII artikla
. Artikla sisältää määräyksiä vastaanottajavaltion ja lähettäjävaltion viranomaisten yhteistyöstä ja oikeusavusta tulleja ja veroja koskevan lainsäädännön rikkomisen estämiseksi. Keskinäinen apu koskee tavaroiden takavarikkoa, joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten ja näiden huollettavina olevien henkilöiden maksettavien tullien, verojen ja sakkojen perimistä. Artiklan 1 kappaleen mukaan vastaanottajavaltion ja lähettäjävaltion viranomaisten tulee avustaa toisiaan selvitysten tekemisessä ja todistusaineiston keräämisessä. Artiklan 2 kappaleen mukaan joukkojen viranomaiset antavat kaiken mahdollisen avun turvatakseen sen, että tavarat, jotka vastaanottajavaltion tulli- tai veroviranomaisten on takavarikoitava, tai jotka niiden puolesta on takavarikoitava, luovutetaan näille viranomaisille. Artiklan 3 kappaleen mukaan joukkojen viranomaiset antavat lisäksi kaiken mahdollisen avun turvatakseen, että ne tullit, verot ja seuraamusmaksut maksetaan, jotka joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten ja näiden huollettavina olevien henkilöiden on maksettava. Artiklan 4 kappaleessa määrätään, että tavarat ja ajoneuvot, jotka kuuluvat joukoille ja siviilihenkilöstölle eivätkä tällaisten joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenille, ja jotka vastaanottajavaltion viranomaiset ovat takavarikoineet lähettäjävaltion tulleja ja veroja koskevien lakien ja asetusten vastaisten rikkomusten yhteydessä, luovutetaan kysymyksessä olevien joukkojen asianmukaisille viranomaisille. Artiklan määräykset eivät ole ristiriidassa Suomen lainsäädännön kanssa.
XIV artikla
. Artiklassa määrätään, että lähettäjävaltion joukot ja siviilihenkilöstö, näiden jäsenet sekä heidän huollettavansa ovat sekä lähettäjävaltion että vastaanottajavaltion valuuttasääntelyn alaisia ja heille voidaan antaa erityisiä valuuttamääräyksiä. Suomea sitovat kansainväliset säädökset ja Euroopan unionin rahanpesudirektiivi (2015/849/EU) sekä sen nojalla säädetyt kansalliset säädökset, kuten laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä (444/2017), jotka käytännössä velvoittavat muun muassa luotto- ja finanssilaitoksia ja sisältävät oikeushenkilöiden ilmoitusvelvollisuuksia ja ulottuvat myös yksityishenkilöiden rahaliikenteeseen.
XV artikla
. Artiklan määräysten mukaan sopimus säilyy voimassa, mikäli syttyy vihollisuuksia, joihin Pohjois-Atlantin sopimusta sovelletaan. Sopimuksen VIII artiklan 2 ja 5 kappaleen määräyksiä ei kuitenkaan sovelleta sotavahinkoihin. Sopimuspuolten tulee tällöin myös tarkistaa, tulisiko sopimuksen määräyksiä joiltakin osin muuttaa. Artiklan 2 kappaleen mukaan kaikilla sopimuspuolilla on vihollisuuksien syttyessä oikeus keskeyttää sopimuksen määräysten soveltaminen omalta osaltaan antamalla asiasta 60 päivän ennakkoilmoituksen. Tällaisissa tilanteissa sopimuspuolten tulee neuvotella tavoitteenaan korvaavista määräyksistä sopiminen.
XVI artikla
. Artiklan mukaan sopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevat erimielisyydet sovitaan neuvottelemalla ilman ulkopuoliseen tuomiovaltaan turvautumista. Jollei erillisestä määräyksestä muuta johdu, erimielisyydet, joita ei voida ratkaista neuvottelemalla, alistetaan Pohjois-Atlantin neuvoston ratkaistaviksi. Pohjois-Atlantin neuvostossa ei ole artiklan tarkoittamaa ratkaisukäytäntöä sopimuksen tulkinnasta ja soveltamisesta, vaan erimielisyydet on tähän mennessä ratkaistu sopimuspuolten välillä muodostuneen soveltamiskäytännön tuella. Artikla ei sisällä sellaista oikeudellisesti sitovaa riidanratkaisumenettelyä, joka kuuluisi lainsäädännön alaan.
XVII artikla
. Artiklassa mukaisesti sopimuspuolet voivat osoittaa Pohjois-Atlantin neuvostolle pyynnön muuttaa sopimusta.
XVIII artikla.
Määräys koskee sopimuksen ratifiointia ja voimaantuloa. Sopimus ratifioidaan ja ratifioimiskirjat talletetaan Yhdysvaltojen hallituksen huostaan. Yhdysvaltojen hallitus ilmoittaa kustakin tallettamisesta. Sopimus tulee voimaan allekirjoittajavaltioiden välillä kolmenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun neljä allekirjoittajavaltiota on tallettanut ratifioimiskirjansa. Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan 23.8.1953. Kaikkien muiden allekirjoittajavaltioiden osalta sopimus tulee voimaan kolmenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun kukin on tallettanut ratifioimiskirjansa. Sopimus on avoinna liittymistä varten jokaiselle valtiolle, joka liittyy Pohjois-Atlantin sopimukseen. Liittyminen edellyttää Naton neuvoston hyväksymistä ja tapahtuu tallettamalla liittymiskirja Yhdysvaltojen hallituksen huostaan. Sopimus tulee voimaan kolmenkymmenen päivän kuluttua kyseisen asiakirjan talletuspäivämäärästä.
XIX artikla
. Määräys koskee sopimuksen irtisanomista. Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan 23.8.1953. Sopimuspuoli voi irtisanoa sopimuksen neljän vuoden kuluttua siitä päivästä, jona sopimus tuli voimaan ilmoittamalla asiasta kirjallisesti tallettajana toimivalle Yhdysvaltojen hallitukselle, joka ilmoittaa kaikille muille sopimuspuolille kaikista tällaisista ilmoituksista ja niiden vastaanottamispäivämääristä. Irtisanominen tulee voimaan vuoden kuluttua siitä, kun Yhdysvaltojen hallitus on vastaanottanut ilmoituksen. Sopimus on tämän jälkeen yhä voimassa muiden kuin irtisanoneen sopimuspuolen osalta.
XX artikla
. Artiklassa määrätään sopimuksen maantieteellisestä soveltamisalasta. Ellei XX artiklan 2 ja 3 kappaleen määräyksistä muuta johdu, sopimusta sovelletaan emämaan alueella. Valtio voi kuitenkin ratifioimiskirjansa tallettamisen yhteydessä tai myöhemmin Yhdysvaltojen hallitukselle toimittamallaan selityksellä laajentaa sopimuksen soveltamisalaa kaikkiin tai joihinkin alueisiin, joiden kansainvälisistä suhteista se vastaa Pohjois-Atlantin sopimuksen alueella. Tällöin sopimuksen soveltamisala laajenee siinä mainitulle alueelle tai alueille kolmenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun Yhdysvaltojen hallitus on vastaanottanut selityksen tai kolmenkymmenen päivän kuluttua erityisen sopimuksen tekemisestä, jos sitä edellytetään, tai kun sopimus on tullut voimaan XVIII artiklan nojalla siitä riippuen, mikä ajankohta on myöhäisin. Nato SOFAn soveltaminen kyseiseen alueeseen voidaan irtisanoa noudattamalla artiklan XIX määräyksiä.
Ahvenanmaa on osa Suomen suvereenia aluetta ja Suomi vastaa artiklan tarkoittamassa mielessä Ahvenanmaan kansainvälisistä suhteista. Näin ollen myöskin Ahvenanmaa kuuluu sopimuksen soveltamisalaan. Soveltamisessa on kuitenkin huomioitava Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellinen erityisasema, jonka Suomi on myös nostanut esiin Suomen liittymiskeskusteluissa Naton kanssa (ks. HE 315/2022 vp). Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan soveltamistilanteet pohjautuvat Suomen suostumukseen, jonka yhteydessä varmistetaan Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellisen erityisaseman huomioiminen.
Sopimus, jonka englannin- ja ranskankieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset, talletetaan Yhdysvaltojen hallituksen arkistoon. Tämä hallitus toimittaa asianmukaisesti oikeaksi todistetut jäljennökset allekirjoittajavaltioiden ja sopimukseen liittyvien valtioiden hallituksille.
8.2
Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön
Johdanto.
Pariisin pöytäkirjan johdannossa todetaan, että kansainvälisiä sotilasesikuntia voidaan perustaa erillisellä järjestelyllä Pohjois-Atlantin sopimuksen nojalla. Johdannon mukaan sopimuspuolet haluavat määritellä tällaisten esikuntien ja niiden henkilöstön aseman. Johdantoon on kirjattu Pariisin pöytäkirjan asema Nato SOFAn pöytäkirjana. Siinä ilmaistaan myös perusperiaate, jonka mukaan kansainvälisen esikunnan perustaminen edellyttää erillistä järjestelyä vastaanottajavaltion kanssa. Järjestelyn oikeudellista muotoa ja kansallista käsittelyä olisi arvioitava erikseen tilanteessa, jossa Suomeen perustettaisiin johdannossa tarkoitettu kansainvälinen esikunta.
1 artikla
. Pariisin pöytäkirjan 1 artiklassa määritellään pöytäkirjassa käytetyt ilmaisut sopimus, strateginen johtoesikunta, liittokunnan esikunta ja Pohjois-Atlantin neuvosto. Lisää määritelmiä sisältyy pöytäkirjan 3 artiklaan.
Artiklan a kohdan mukaan
sopimuksella
tarkoitetaan Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehtyä sopimusta eli Nato SOFAa. Käytettäessä pöytäkirjassa ilmaisua ”sopimus” viitataan siten Nato SOFAan, jonka määräykset tulevat pöytäkirjassa mainituin mukautuksin sovellettavaksi myös Naton kansainvälisiin sotilasesikuntiin.
Artiklan b kohdan mukaan
strategisellajohtoesikunnalla
tarkoitetaan operaatiojohtoportaan johtoesikuntaa (SHAPE) ja Atlantin johtoportaan johtoesikuntaa (SACLANT) ja muuta vastaavaa Pohjois-Atlantin sopimuksen nojalla perustettua kansainvälistä sotilasesikuntaa.
Naton komentorakenteessa on kaksi strategisen tason johtoporrasta. Belgian Monsissa toimii liittokunnan operaatiojohtoporras (Allied Command Operations, ACO), jonka johtoesikuntaa SHAPEa johtaa Naton Euroopan joukkojen komentaja (Supreme Allied Commander Europe, SACEUR). Vuoden 2003 komentorakenteen muutoksessa liittokunnan Atlantin johtoporras (Allied Command Atlantic, ACLANT) muutettiin transformaatiojohtoportaaksi (Allied Command Transformation, ACT). Naton transformaatiokomentajan (Supreme Allied Commander Transformation, SACT) johtama transformaatiojohtoporras ja sen johtoesikunta HQ SACT sijaitsevat Yhdysvalloissa, Norfolkissa.
Artiklan c kohdan mukaan
liittokunnan esikunnalla
tarkoitetaan strategista johtoesikuntaa ja muuta Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettua kansainvälistä sotilasesikuntaa, joka on suoraan strategisen johtoesikunnan alaisuudessa.
Määritelmä sisältää artiklan b kohdan määritelmään sisältyvät strategiset johtoesikunnat ja muut näiden suoraanalaisuuteen kuuluvat Naton kansainväliset sotilasesikunnat. Strategisten johtoesikuntien ja suoraan niiden alaisuuteen kuuluvien esikuntien oikeus- ja oikeustoimikelpoisuudesta on määräyksiä pöytäkirjan 10 ja 11 artikloissa.
Artiklan d kohdan mukaan
Pohjois-Atlantin neuvostolla
tarkoitetaan Pohjois-Atlantin sopimuksen 9 artiklan nojalla perustettua neuvostoa ja sen aputoimielimiä, joilla on valtuudet toimia sen puolesta.
2 artikla
. Pariisin pöytäkirjan 2 artiklan mukaan Nato SOFAn määräyksiä sovelletaan Pohjois-Atlantin sopimuksen alueella pöytäkirjan sopimuspuolen alueelle perustettuun liittokunnan esikuntaan ja sen sotilas- ja siviilihenkilöstöön sekä näiden huollettaviin, jotka sisältyvät pöytäkirjan 3 artiklan 1 kappaleen a, b ja c kohdan määritelmiin, kun mainittu henkilöstö on sellaisella alueella virallisten tehtäviensä yhteydessä tai huollettavat ovat sellaisella alueella puolisonsa tai vanhempiensa virallisten tehtävien yhteydessä, jollei tämän pöytäkirjan seuraavista määräyksistä muuta johdu.
Virallisten tehtävien käsitettä on käsitelty tarkemmin edellä jaksossa 8.1 Nato SOFAn I artiklan 1 kappaleen a kohdan artiklakohtaisissa perusteluissa.
3 artikla.
Pariisin pöytäkirjan 3 artiklassa määritellään mikä merkitys Nato SOFAssa esiintyvillä ilmaisuilla ”joukko”, ”siviilihenkilöstö” ja ”huolettava” on, kun Nato SOFAa sovelletaan liittokunnan esikuntaan.
Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan
joukko
tarkoittaa liittokunnan esikunnissa palvelevaa henkilöstöä, joka kuuluu jonkun Naton jäsenvaltion maa-, meri- tai ilmavoimiin.
Sovellettaessa Nato SOFAa viittausten kautta liittokunnan esikuntaan, se Naton jäsenvaltio, jonka maa-, meri- tai ilmavoimiin kuuluva henkilö palvelee liittokunnan esikunnassa, voi olla yhtä aikaa sekä Nato SOFAn mukainen lähettäjä- että vastaanottajavaltio. Tilanne voisi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, jos Puolustusvoimien palveluksessa oleva sotilashenkilö työskentelisi toisessa Naton jäsenvaltiossa sijaitsevan liittokunnan esikunnan palveluksessa ja vierailisi Suomessa esikunnalle suorittamiensa virallisten tehtäviensä yhteydessä.
Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan
siviilihenkilöstöllä
tarkoitetaan liittokunnan esikunnassa palvelevaa siviilihenkilöstä, joka on jonkun Naton jäsenvaltion asevoimien palveluksessa, tai siviilihenkilöstöä, joka kuuluu liittokunnan esikuntien palveluksessa oleviin siviilihenkilöstöluokkiin siten kuin Pohjois-Atlantin neuvosto päättää. Siviilihenkilöstöön kuuluva ei voi olla kansalaisuudeton, eikä muun kuin Naton jäsenvaltion kansalainen eikä vastaanottajavaltion kansalainen tai henkilö, jolla on vakinainen asuinpaikka vastaanottajavaltiossa.
Pöytäkirjassa tarkoitettu liittokunnan esikuntien siviilihenkilöstö voi koostua kohdassa tarkoitetulla tavalla Naton jäsenvaltioiden asevoimien palveluksessa olevista ja niiden esikuntaan lähettämistä siviilihenkilöistä sekä Naton suoraan palkkaamista siviilihenkilöistä.
Naton kansainvälisissä sotilasesikunnissa voi kuitenkin pöytäkirjan 3 artiklan 1 kappaleen b kohdassa tarkoitetun siviilihenkilöstön lisäksi työskennellä myös muita siviilihenkilöitä, jotka eivät sisälly artiklassa tarkoitetun siviilihenkilöstön määritelmään ja jotka eivät siten nauti samassa laajuudessa tai ollenkaan Pariisin pöytäkirjan ja Nato SOFAn mukaisia erioikeuksia ja -vapauksia. Tällaisia siviilihenkilöitä ovat esimerkiksi vastaanottajavaltiosta paikalta palkatut henkilöt.
Artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan
huollettavalla
tarkoitetaan kappaleen a ja b kohdassa määritellyn joukon tai siviilihenkilöstön jäsenen puolisoa tai sellaisen jäsenen lasta, joka saa häneltä elatuksensa.
Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen mukaan Nato SOFAn II artiklaa, V artiklan 2 kappaletta, VII artiklan 10 kappaletta ja IX artiklan 2–4, 7 ja 8 kappaletta sekä XIII artiklaa sovellettaessa liittokunnan esikunta rinnastetaan joukkoon. Viittaukset koskevat vastaanottajavaltion lain kunnioittamista, esikunnan virka-ajoneuvoja, esikunnan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämistä, esikunnan käyttöön tarkoitettujen hyödykkeiden, rakennusten ja työvoiman hankkimista, niitä koskevia maksujärjestelyitä, sekä yhteistyötä vero- ja tulliasioissa.
4 artikla.
Pariisin pöytäkirjan 4 artikla sisältää Nato SOFAn soveltamista liittokunnan esikuntiin helpottavia tulkintasääntöjä. Artiklaan kirjatun pääsäännön mukaan Nato SOFAssa tarkoitettuja lähettäjävaltiolle tai sen viranomaisille sen joukkojen tai siviilihenkilöstön tai näiden huollettavien osalta annettuja tai asetettuja oikeuksia ja velvollisuuksia käyttävät artiklassa lueteltuja poikkeuksia lukuun ottamatta liittokunnan esikunnan ja sen henkilöstön ja huollettavien osalta asianomaiset strategiset johtoesikunnat ja niiden alaiset toimivallan käyttäjät.
Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan oikeus käyttää rikosoikeudellista ja kurinpidollista lainkäyttövaltaa Nato SOFAn VII artiklan mukaisesti kuuluu kuitenkin sen valtion sotilasviranomaisille, jonka asevoimia koskevan oikeuden soveltamisalaan henkilö mahdollisesti kuuluu. Määräys on ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että Natolla itsellään ei ole sellaista kansainvälistä toimielintä, joka voisi käyttää liittokunnan nimissä rikosoikeudellista ja kurinpidollista lainkäyttövaltaa. Pariisin pöytäkirjan mukaisissa esikunnissa työskentelevä asevoimia koskevan oikeuden alainen henkilö säilyy lähettäjävaltion rikos ja kurinpitolainkäyttövallan alaisena. Suomen rikoslain soveltamisalaa on käsitelty edellä jaksossa 8.1 Nato SOFAn VII artiklan yhteydessä.
Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan Nato SOFAn II artiklan, III artiklan 4 kappaleen, VII artiklan 5 kappaleen a kohdan ja 6 kappaleen a kohdan, VIII artiklan 9 ja 10 kappaleen sekä XIII artiklan mukaiset velvollisuudet kuuluvat sekä liittokunnan esikunnalle että sille valtiolle, jonka asevoimista tai niiden jäsenestä tai niiden palveluksessa työskentelevästä tai sellaisen huollettavasta on kysymys. Henkilöstön lähettäjävaltion lisäksi myös liittokunnan esikunnan tehtävänä on siten huolehtia siitä, että henkilöstö ja heidän huollettavansa kunnioittavat vastaanottajavaltion lakeja. Lähettäjävaltion ja liittokunnan esikunnan tulee ilmoittaa vastaanottajavaltiolle, jos liittokunnan esikunnan henkilöstöön kuuluva jää kokonaan pois palveluksesta, eikä häntä palauteta lähtömaahansa, tai jos hän on luvatta poissa virallisista tehtävistään yli 21 päivää. Lähettäjävaltion ja liittokunnan esikunnan tulee auttaa vastaanottajavaltion viranomaisia liittokunnan esikunnan henkilöstöön kuuluvan tai hänen huollettavansa henkilön pidättämisessä vastaanottajavaltion alueella ja hänen toimittamisessaan sille viranomaiselle, jonka on määrä harjoittaa tuomiovaltaa. Lähettäjävaltion ja liittokunnan esikunnan tulee auttaa vastaanottajavaltiota rikosten tutkinnassa ja todistusaineiston keräämisessä. Koska Pariisin pöytäkirjassa tarkoitetuille esikunnille ei siirry pöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen b kohdan perusteella rikos- ja kurinpito-oikeudellista toimivaltaa, näille esikunnille annetaan vain velvollisuuksia eikä oikeuksia. Kyse ei siis olisi toimivallan siirrosta esikunnille. Lähettäjävaltio tai liittokunnan esikunta ei vaadi liittokunnan esikunnan henkilöstöön kuuluville vapautusta vastaanottajavaltion tuomioistuinten tuomiovallasta riita-asioissa erikseen mainituin poikkeuksin ja lähettäjävaltio ja liittokunnan esikunta toimivat vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa yhteistyössä vahingonkorvausasioiden puolueetonta oikeuskäsittelyä varten. Lähettäjävaltio ja liittokunnan esikunta toimivat vastaanottajavaltion kanssa yhteistyössä myös tulleja ja veroja koskevien rikkomusten estämiseksi.
Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan Nato SOFAn III artiklan 2 kappaleen a kohdan ja 5 kappaleen sekä XIV artiklan tarkoittamassa tapauksessa lähettäjävaltiona on joukkojen ja heidän huollettavien osalta valtio, jonka asevoimiin jäsen kuuluu, ja siviilihenkilöstön jäsenten ja heidän huollettavien osalta valtio tai jonka asevoimien palveluksessa jäsen on. Viittaukset koskevat lähettäjävaltion joukkojen jäsenille myöntämää kuvallista henkilöllisyystodistusta, lähettäjävaltion velvollisuutta ottaa vastaan vastaanottajavaltion karkottamat henkilöt ja henkilöstön ja heidän huollettaviensa velvollisuutta noudattaa myös lähettäjävaltion ulkomaanvaluuttaa koskevien säännösten lisäksi myös vastaanottajanvaltion vastaavia säännöksiä. Määräysten suhdetta Suomen lainsäädäntöön on käsitelty edellä jaksossa 8.1 Nato SOFAn kyseisten artiklojen yhteydessä.
Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan velvollisuudet, jotka asetetaan lähettäjävaltiolle Nato SOFAn VIII artiklan 6 ja 7 kappaleen nojalla, asetetaan valtiolle, jonka asevoimiin kuuluu henkilö, joka toimesta tai laiminlyönnistä korvausvaatimus johtuu, tai siviilihenkilöstön jäsenen osalta, valtiolle jonka asevoimien palveluksessa hän on. Jos sellaista valtiota ei ole, lähettäjävaltion velvollisuudet kuuluvat sille liittokunnan esikunnalle, jonka jäsen henkilö on. Viittaukset koskevat korvausvaatimuksia, jotka aiheutuvat laittomista toimista tai laiminlyönneistä vastaanottajavaltiossa ja jotka eivät ole tapahtuneet virallisia tehtäviä suoritettaessa ja korvausvaatimuksia, jotka johtuvat lähettäjävaltion asevoimien ajoneuvon laittomasta käytöstä. Pariisin pöytäkirjan vahingonkorvauksia koskevien viittaussäännösten sisältöä ja siten myös niiden suhdetta Suomen lainsäädäntöön on käsitelty edellä Nato SOFAn VIII artiklan yhteydessä jaksossa 8.1.
Pöytäkirjan 4 artiklan 2 kappaleen mukaan sekä mahdollisella valtiolla, jolle tämän kappaleen mukaiset velvollisuudet asetetaan, että kyseisellä liittokunnan esikunnalla on lähettäjävaltion oikeudet Nato SOFAn VIII artiklan 8 kappaleessa tarkoitettua välimiestä nimitettäessä.
5 artikla
. Pöytäkirjan 5 artiklan mukaan liittokunnan esikunnan jokaisella jäsenellä on oltava esikunnan antama valokuvallinen henkilötodistus, josta ilmenevät henkilön nimet, syntymäaika, sotilasarvo tai asema ja mahdollinen numero sekä voimassaoloaika. Todistus on esitettävä pyydettäessä.
Määräyksellä ole vaikutusta ulkomaalaislain tai rajavartiolain kannalta tai yleisemmin Suomen lainsäädännön kannalta.
6 artikla
. Pöytäkirjan 6 artiklan 1 kappaleen mukaan Nato SOFAn sopimuspuolille asetetut velvollisuudet luopua esittämästä korvausvaatimuksia Nato SOFAn VIII artiklan mukaisesti koskevat sekä liittokunnan esikuntaa että jokaista asianomaista pöytäkirjan sopimuspuolta.
Nato SOFAn VIII artikla sisältää korvausvaatimuksista luopumista koskevia määräyksiä tilanteissa, joissa vahingon kohteena on sopimuspuolien omistamaa ja niiden maa-, meri- tai ilmavoimien käyttämää omaisuutta tai joissa on kyse meripelastusvaatimuksista. Artikla sisältää myös määräykset vahingonkorvauksesta luopumisesta Nato SOFAn VIII artiklan 2 kappaleen a kohdan tilanteissa, joissa vahingon suuruus alittaa f kohdassa määrätyn vähimmäismäärän. Sopimuspuolet luopuvat myös esittämästä toisilleen korvausvaatimuksia, jotka koskevat niiden asevoimien jäsenelle virallisissa tehtävissä aiheutunutta vammaa tai kuolemaa. Määräyksiä ja niiden suhdetta Suomen lainsäädäntöön on käsitelty edellä jaksossa 8.1 Nato SOFAn VIII artiklan yhteydessä.
Pöytäkirjan 6 artiklan 2 kappale sisältää tulkintasääntöjä, joita on sovellettava Nato SOFAn VIII artiklan 1 ja 2 kappaletta sovellettaessa. Kappaleen a kohdan mukaan liittokunnan esikunnan tai pöytäkirjan sopimuspuolen omistamaa omaisuutta, jota liittokunnan esikunta käyttää on pidettävä sopimuspuolen omistamana ja sen asevoimien käyttämänä omaisuutena. Kappaleen b kohdan mukaan pöytäkirjan 3 artiklan 1 kappaleessa määritellyn joukon tai siviilihenkilöstön jäsenen tai liittokunnan esikunnan muun työntekijän aiheuttamaa vahinkoa on pidettävä sopimuspuolen asevoimien jäsenen tai niiden palveluksessa työskentelevän aiheuttamana vahinkona. Kappaleen c kohdan mukaan Nato SOFAn VIII artiklan 3 kappaleessa käytetty ilmaisu "sopimuspuolen omistama" kattaa myös liittokunnan esikunnan omistamat alukset. Kappaleen tulkintasäännöillä on merkitystä vahinkotapauksissa, joissa esikunta tai sen henkilöstöön kuuluva on osallisena.
Pöytäkirjan 6 artiklan 3 kappaleen mukaan Nato SOFAn VIII artiklan 5 kappaleessa tarkoitetut vaatimukset kattavat myös ne vaatimukset, jotka johtuvat liittokunnan esikunnan palveluksessa työskentelevän toimista tai laiminlyönneistä tai muista toimista tai laiminlyönneistä, joiden tapahtumisesta liittokunnan esikunta on oikeudellisesti vastuussa, ja jotka aiheuttavat vahinkoa vastaanottajavaltion alueella kolmansille osapuolille, jotka eivät ole tämän pöytäkirjan sopimuspuolia. Tämä ei kuitenkaan koske sopimusperusteisia vaatimuksia eikä vaatimuksia, joihin sovelletaan Nato SOFAn VIII artiklan 6 ja 7 kappaletta.
7 artikla
. Pöytäkirjan 7 artiklan 1 kappaleen mukaan Nato SOFAn X artiklassa tarkoitettu palkkojen ja palkanlisien verovapaus vastaanottajavaltiossa koskee myös liittokunnan esikunnassa palvelevien joukkojen ja siviilihenkilöstön siinä ominaisuudessa saamia palkkoja ja palkanlisiä, jotka maksavat asevoimat, joihin joukot tai siviilihenkilöstö kuuluu tai joiden palveluksessa he työskentelevät. Kappale ei vapauta tällaista asevoimien jäsentä tai niiden palveluksessa työskentelevää sen valtion verotuksesta, jonka kansalainen hän on. Suomen ollessa vastaanottajavaltio määräys estäisi palkan ja palkanlisien verottamisen tuloverolain mukaisesti tilanteessa. Määräys ei kuitenkaan vapauta joukkoihin tai siviilihenkilöstöön kuuluvia Suomen kansalaisia Suomen verotuksesta. Artiklassa ei rajoiteta lähettäjävaltion verotusoikeutta. Näin ollen, Suomen lähettäessä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseniä Naton esikuntiin, jäsenten tässä ominaisuudessa saamiin palkkoihin ja palkanlisiin sovellettaisiin tuloverolain säännöksiä.
Pöytäkirjan 7 artiklan 2 kappale koskee liittokunnan esikunnan maksamien palkkojen vapauttamista. Pohjois-Atlantin neuvoston määräämiin luokkiin kuuluvat esikunnan työntekijät ovat vapautetut veroista palkkojen ja palkanlisien osalta, jotka liittokunnan esikunta maksaa heille siinä ominaisuudessa. Myös tämä määräys poikkeaa tuloverolain säännöksistä niiltä osin kuin esikunnan palveluksessa olisi Suomessa verovelvollisia henkilöitä. Pöytäkirjan sopimuspuoli voi kuitenkin sopia esikunnan kanssa järjestelystä, jonka mukaan sopimuspuoli osoittaa esikunnan käyttöön kansalaisensa, ja maksaa heidän palkkansa. Kyseinen sopimuspuoli voi verottaa näin maksettuja palkkoja ja palkanlisiä, mutta ne ovat vapautettuja muiden sopimuspuolten veroista.
Perustuslain 81 §:n 1 momentin mukaan valtion verosta säädetään lailla. Luonnollisen henkilön verovelvollisuudesta säädetään tuloverolaissa. Luonnollisen henkilön verovelvollisuutta on avattu edellä Nato SOFAn X artiklan 1 kappaleen yhteydessä jaksossa 8.1.
8 artikla
. Pöytäkirjan 8 artiklan 1 kappaleen mukaan liittokunnan esikunnan perustamisen, rakentamisen, ylläpitämisen ja toiminnan helpottamiseksi esikunta vapautetaan mahdollisuuksien mukaan tulleista ja veroista, jotka vaikuttavat sen kuluihin yhteisen puolustuksen järjestämiseksi ja sen viralliseksi ja yksinomaiseksi hyödyksi. Artiklassa tarkoitettu verovapaus koskee ainoastaan liittokunnan esikuntaa, eikä sen henkilökuntaa. Kukin pöytäkirjan sopimuspuoli ryhtyy neuvotteluihin sen alueella mahdollisesti toimivan kunkin liittokunnan esikunnan kanssa tehdäkseen sopimuksen tämän määräyksen täytäntöönpanosta. Määräyksellä on käytännössä merkitystä ainoastaan Naton esikuntien isäntävaltioiden kohdalla.
Pöytäkirjan 8 artiklan 2 kappaleen mukaan liittokunnan esikunnalla on samoilla ehdoilla oikeudet, jotka myönnetään Nato SOFAn XI artiklan mukaan joukoille. Liittokunnan esikunnan omalla konevoimalla kulkevien virka-ajoneuvojen väliaikainen maahantuonti ja maasta uudelleen vienti sallitaan sen mukaan tulli- ja verovapaasti sillä edellytyksellä, että tällöin esitetään sopimuksessa tarkoitettu maahantuonnin lupa. Liittokunnan esikunnan sellaisten ajoneuvojen, jotka eivät kulje omalla konevoimalla, väliaikaisessa maahantuonnissa noudatetaan Nato SOFAn XI artiklan 4 kappaleen ja niiden maasta uudelleen viennissä 8 kappaleen määräyksiä. Liittokunnan esikunnan virka-ajoneuvot vapautetaan verosta, jota suoritetaan ajoneuvojen käyttämisestä tieliikenteessä. Esikuntien virallisella sinetillä varustetut viralliset asiakirjat ovat vapautetut tullitarkastuksesta. Liittokunnan esikunnat voivat tuoda tullittomasti maahan varusteita itselleen sekä kohtuulliset määrät elintarvikkeita ja tavaroita yksinomaan joukkojensa käyttöön ja vastaanottajavaltion niin salliessa, myös siviilihenkilöstön ja näiden huollettavana olevien yksinomaiseen käyttöön. Vastaanottajavaltio ryhtyy erityisjärjestelyihin, jotta polttoaine, öljy ja voiteluaineet voidaan toimittaa tulleitta ja veroitta myös esikuntien virka-ajoneuvojen käyttöön.
Artiklan 2 kappaleen määräyksellä ulotetaan Nato SOFAn XI artiklan määräykset soveltuvin osin koskemaan esikuntia niiden siinä ominaisuudessa. Nato SOFAn XI artiklan määräyksiä sovelletaan soveltuvin osin joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin pöytäkirjan 2 artiklan perusteella. Kappaleen määräystä on luettava yhdessä pöytäkirjan 3 artiklan määritelmien kanssa sen sisällön ymmärtämiseksi.
Tullittomuusasetuksen 131 artiklan 1 kohdan nojalla jäsenvaltiot voivat myöntää erityisen tullittomuuden kansainvälisten sopimusten mukaisesti jäsenvaltion alueella oleville asevoimille, jotka eivät toimi kyseisen valtion lipun alla. Lisäksi tullittomuusasetuksen 128 artikla b) kohdan nojalla EU:n jäsenvaltio voi myöntää tullittomuuden, joka kuuluu kansainvälisten sopimusten tai toimipaikan sijaintia koskevien sopimusten, joiden sopimuspuolena on kolmas maa tai kansainvälinen järjestö, nojalla tavanomaisesti myönnettyihin etuoikeuksiin, mukaan lukien kansainvälisten kokousten yhteydessä myönnetty tullittomuus.
Perustuslain 81 §:n 1 momentin mukaan valtion verosta säädetään lailla. Pöytäkirjan arvonlisä- ja valmisteveroja koskevat erioikeudet eivät ole laajempia kuin kansainvälisille järjestöille tavanomaisesti myönnettävät erioikeudet. Kansainvälisten järjestöjen arvonlisäverovapauksia koskevat säännökset sisältyvät arvonlisäverodirektiivin 143 ja 151 artikloihin. Direktiivin 143 artiklan 1 kohdan g alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta sijaintijäsenvaltion tunnustamien kansainvälisten järjestöjen ja näiden järjestöjen jäsenten suorittama tavaroiden maahantuonti järjestöjen kansainvälisten perustamissopimusten tai kotipaikkasopimusten rajoituksin ja edellytyksin. Direktiivin 151 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta tavaroiden tai palvelujen suoritukset sijaintijäsenvaltion viranomaisten tunnustamille kansainvälisille järjestöille ja näiden järjestöjen jäsenille järjestöjen kansainvälisten perustamissopimusten tai kotipaikkasopimusten rajoituksin ja edellytyksin. Toisista EU:n jäsenvaltioista tehtäviä hankintoja koskevaa arvonlisäverodirektiivin täytäntöönpanoasetuksen 51 artiklaa on selostettu tarkemmin Nato SOFAn IX artiklan 8 kappaletta koskevissa perusteluissa.
Arvonlisäverodirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä arvonlisäverolailla. Arvonlisäverolain 72 d §:n 3 momentissa säädetään tavaroiden ja palveluiden verottomasta myynnistä toisissa EU:n jäsenvaltioissa sijaitseville kansainvälisille järjestöille ja niiden henkilökunnalle. Säännöksen mukaan veroa ei suoriteta tavaroiden ja palvelujen myynnistä toisissa jäsenvaltioissa sijaitseville kansainvälisille järjestöille ja niiden henkilökunnalle niillä rajoituksilla ja edellytyksillä, jotka on sovittu järjestön perustamis- tai isäntämaasopimuksessa. Säännöksen mukaan verottomuuden edellytyksenä on, että sijaintivaltio on tunnustanut järjestön kansainväliseksi järjestöksi. Pykälän 6 momentin mukaan verottomuuden edellytykset on osoitettava asetuksessa säädettävällä tavalla. Arvonlisäveroasetuksen 3 §:n 2 ja 5 momentteihin sisältyy kansainvälisiä järjestöjä koskevia säännöksiä. Arvonlisäveroasetuksen 3 §:ää on selostettu tarkemmin Nato SOFAn IX artiklan 8 kappaletta koskevissa perusteluissa.
Arvonlisäverolain 94 §:ssä säädetään maahantuotavien tavaroiden verottomuudesta. Pykälän 1 momentin 23 kohdan mukaan verotonta on kansainvälisen järjestön ja sen henkilökunnan maahantuomien tavaroiden maahantuonti niillä edellytyksillä ja rajoituksilla, jotka on sovittu järjestön perustamis- tai isäntämaasopimuksessa edellyttäen, että maahantuonnista suoritettavan veron peruste lisättynä arvonlisäveron osuudella olisi vähintään 170 euroa. Säännöksen mukaan ulkoasiainministeriö vahvistaa, onko hakijalla perustamis- tai isäntämaasopimuksen, hakijan aseman sekä tavaran käyttötarkoituksen perusteella oikeus verottomuuteen.
Arvonlisäverolain 129 b §:ssä säädetään Suomessa sijaitsevien kansainvälisten järjestöjen tavaroiden ja palvelujen hankintojen verottomuudesta. Pykälän mukaan Suomessa sijaitsevalle Suomen tunnustamalle kansainväliselle järjestölle ja tämän henkilökunnalle palautetaan Suomesta ostettujen tavaroiden ja palvelujen hankintaan sisältyvä vero, jos tästä on sovittu perustamis- tai isäntämaasopimuksessa. Säännöksen 2 momentin mukaan palautuksen edellytyksenä on, että tavaran tai palvelun verollinen ostohinta on vähintään 170 euroa tai perustamis- tai isäntämaasopimuksessa sovittu muu määrä. Palautukseen sovelletaan muutoinkin järjestön perustamis- tai isäntämaasopimuksessa sovittuja rajoituksia ja edellytyksiä. Säännöksen 3 momentin mukaan hakemus tehdään neljänneskalenterivuodelta ulkoministeriölle. Hakemus on tehtävä vuoden kuluessa laskun maksupäivästä. Ulkoministeriö vahvistaa, onko hakijalla perustamis- tai isäntämaasopimuksen, hakijan aseman sekä tavaran tai palvelun käyttötarkoituksen perusteella oikeus palautukseen. Verohallinto tarkistaa muut palautuksen edellytykset ja palauttaa veron.
Valmisteverotusdirektiivin 11 artiklan 1 b) alakohdan mukaan yhdenmukaistetun valmisteveron alaiset tuotteet (polttoaineet, sähkö, alkoholi ja tupakka) on vapautettava verosta, jos ne on tarkoitettu sijaintijäsenvaltion viranomaisten tunnustamille kansainvälisille järjestöille kansainvälisten perustamissopimusten tai kotipaikkasopimusten rajoituksin ja edellytyksin.
Valmisteverotuslain 18 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan valmisteverottomia ovat tuotteet, jotka on tarkoitettu Suomessa toimivien kansainvälisten järjestöjen käyttöön näiden järjestöjen kansainvälisissä perustamissopimuksissa tai niiden toiminnan kotipaikkaa koskevissa sopimuksissa määrätyin rajoituksin ja edellytyksin. Mainittuun tarkoitukseen valmisteveron alaisten tuotteiden hankinnat voidaan toteuttaa suorana verottomuutena. Hankintaa varten ostajan tulee toimittaa myyjälle ulkoministeriön myöntämä vahvistus siitä, että ostaja on oikeutettu valmisteverottomiin ostoihin. Verollisina hankittujen valmisteveron alaisten tuotteiden verovapaus voidaan toteuttaa myös palauttamalla valmistevero. Palautusta haetaan Verohallinnolta. Sähkön verottomuus voidaan toteuttaa vain palautusmenettelyllä. Yhdenmukaistetun valmisteveron alaisten tuotteiden lisäksi valmisteverotuslakia sovelletaan kansallisen valmisteveron alaisiin tuotteisiin kuten virvoitusjuomiin ja juomapakkauksiin.
Kun valmisteveron alaisia tuotteita tuodaan Euroopan unionin ulkopuolelta, menettelystä verottomuuden toteuttamiseksi on voimassa, mitä vastaavien tuotteiden tullittomuudesta säädetään.
Pöytäkirjan 8 artiklan 3 kappaleen mukaan Nato SOFAn XI artiklan 5 ja 6 kappaleen määräykset eivät koske vastaanottajavaltion kansalaisia, elleivät he kuulu toisen sopimuspuolen asevoimiin. Nato SOFAn kyseiset määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten henkilökohtaisten tavaroiden ja huonekalujen sekä yksityisten moottoriajoneuvojen maahantuonnin tullittomuutta ja verottomuutta.
Pöytäkirjan 8 artiklan 4 kappaleen mukaan ilmaisulla tullit ja verot ei tarkoiteta maksuja saaduista palveluista. Vastaava rajoitus sisältyy Nato SOFAn XI artiklan 12 kappaleeseen.
9 artikla.
Pöytäkirjan 9 artikla koskee Naton esikuntien käytöstä poistetun omaisuuden jakamista. Artiklan a kohdan mukaan liittokunnan esikunnan pääomabudjetin kansainvälisillä varoilla hankittu omaisuus, jota esikunta ei enää tarvitse, luovutetaan Pohjois-Atlantin neuvoston hyväksymällä järjestelyllä ja sen myymisestä syntyvät tuotot jaetaan tai hyvitetään Naton jäsenvaltioiden kesken niiden esikunnan pääomakustannuksiin osallistumisen suhteessa. Vastaanottajavaltiolla on etuoikeus hankkia omistukseensa sen alueella sijaitseva siten luovutettava kiinteä omaisuus edellyttäen, että sen tarjoamat ehdot eivät ole epäedullisemmat kuin muut tarjoukset.
Pöytäkirjan 9 artiklan b kohdan mukaan maaomaisuus, rakennukset tai kiinteät rakennelmat, jotka vastaanottajavaltio on antanut liittokunnan esikunnan käyttöön veloituksetta, palautetaan vastaanottajavaltiolle sen jälkeen, kun esikunta ei niitä enää tarvitse. Pohjois-Atlantin neuvosto määrittelee esikunnan käytöstä vastaanottajavaltion omaisuudelle aiheutuneen arvonnousun tai -laskun ottaen huomioon vastaanottajavaltiossa sovellettavan lain. Esikunnan käytöstä johtuvat arvonnousu tai -lasku hyvitetään tai veloitetaan Naton jäsenvaltioiden kesken niiden esikunnan pääomakustannuksiin osallistumisen suhteessa.
Oikeuskirjallisuudessa on todettu 9 artiklan määräysten vastanneen sopimuksen laatimishetken tarpeisiin, ja että niistä on säännelty nykyään Naton sisäisillä taloussäännöillä.
10 artikla
. Pöytäkirjan 10 artiklan mukaan kullakin strategisella johtoesikunnalla on oikeushenkilöllisyys. Sillä on kelpoisuus tehdä sopimuksia ja hankkia ja luovuttaa omaisuutta. Vastaanottajavaltio voi kuitenkin edellyttää, että toimivallan käytöstä tehdään erityisjärjestelyjä sen ja strategisen johtoesikunnan tai sen alaisen ja sen puolesta toimivan liittokunnan esikunnanvälillä. On huomattava, että oikeushenkilöllisyys myönnetään ainoastaan Naton strategisille johtoesikunnille, ei muille Naton kansainvälisille esikunnille tai toimielimille. Naton strateginen johtoesikunta voi valtuuttaa sen suoraan alaisuuteen kuuluvan, oikeushenkilöllisyyttä vailla olevan liittokunnan esikunnan toimimaan kyseisen johtoesikunnan puolesta.
Yhteisön, organisaation tai vastaavan oikeushenkilöllisyydestä ja siihen liittyvästä oikeuskelpoisuudesta ja oikeudellisesta toimintakyvystä säädetään Suomessa lailla. Tällaisia säännöksiä sisältyy muun muassa yhdistyslakiin (503/1989), lakiin avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä (389/1988), osakeyhtiölakiin (624/2006), osuuskuntalakiin (421/2013) sekä säätiölakiin (487/2015). Suomessa ei ole kansainvälisten järjestöjen oikeushenkilöllisyyttä koskevaa yleistä lainsäädäntöä, vaan kansainvälisten järjestöjen oikeushenkilöllisyydestä ja oikeustoimikelpoisuudesta säädetään yleensä blankettilailla, jolla saatetaan voimaan kyseessä olevan järjestön perustamisesta tehdyn sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset, mukaan lukien kyseisen järjestön oikeushenkilöllisyyttä koskeva määräys.
11 artikla
. Pöytäkirjan 11 artiklan 1 kappaleen mukaan strateginen johtoesikunta voi esiintyä oikeudenkäynneissä kantajana tai vastaajana, jollei Nato SOFAn VIII artiklan määräyksistä muuta johdu. Vastaanottajavaltio ja strateginen johtoesikunta tai sen alainen ja sen valtuuttama liittokunnan esikunta voivat kuitenkin sopia, että tällaisissa tilanteissa vastaanottajavaltio toimii vastaanottajavaltion tuomioistuimissa oikeudenkäynnissä strategisen johtoesikunnan puolesta. Määräyksen mukaisesti strateginen johtoesikunta tai sen valtuuttama liittokunnan esikunta voisi ajaa vastaanottajavaltion lain mukaisia kanteita ja vastata niihin vastaanottajavaltion tuomioistuimessa. Vastaanottajavaltio voisi sovittaessa toimia tuomioistuimessa esikunnan puolesta. Käytännössä määräys voisi tulla sovellettavaksi esimerkiksi esikunnan tekemiin sopimuksiin perustuvien vahingonkorvausten kohdalla tai esikunnan vastaanottajavaltiosta paikalta palkkaamien työntekijöiden työsuhdetta koskevissa riita-asioissa.
Pöytäkirjan 11 artiklan 2 kappaleen mukaan liittokunnan esikunnan omaisuuteen tai varoihin ei saa kohdistaa täytäntöönpanotoimia tai takavarikkoa, lukuun ottamatta Nato SOFAn VII artiklan 6 kappaleen a kohdan tai XIII artiklan mukaisia tarkoituksia. Viittaukset koskevat rikokseen liittyvien esineiden takavarikointia ja tullirikosten selvittämisen yhteydessä tapahtuvaa esineiden takavarikointia.
Pöytäkirjan 11 artiklan 2 kappaleen määräykset poikkeavat monilta kohdin Suomessa voimassa olevasta lainsäädännöstä. Omaisuuden vapautus pakkotoimista koskee erilaisia hallinnollisia ja prosessuaalisia pakkokeinoja ja turvaamistoimia. Paikkaan kohdistuvasta etsinnästä säädetään pakkokeinolain 8 luvussa ja takavarikosta rikosasioissa säädetään pakkokeinolain 6 ja 7 luvussa. Takavarikosta turvaamistoimena säädetään muun muassa oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 7 luvussa. Hallinnollisista pakkotoimista säädetään uhkasakkolaissa (1113/1990). Ulosottokaaressa (705/2007) säädetään tuomioiden ja päätösten täytäntöönpanosta. Valmiuslaissa (1552/2011) säädetään toimivaltuuksista poikkeusoloissa.
12 artikla
. Pöytäkirjan 12 artiklan mukaan liittokunnan esikunta voi kansainvälisen budjettinsa hoitamiseksi pitää hallussaan kaikenlaista valuuttaa ja pitää minkä tahansa valuutan määräisiä tilejä.
Pöytäkirjan 12 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuolet helpottavat liittokunnan esikunnan valuutanvaihtoa ja varojen siirtoa maasta toiseen sen ollessa välttämätöntä esikunnan tarpeita varten.
Artiklan rahaliikennettä koskevat vapautukset poikkeavat valmiuslain 4 luvussa säädetyistä valvontaa ja säännöstelyä poikkeusoloissa koskevista määräyksistä. Suomea sitovat kansainväliset säädökset ja Euroopan unionin rahanpesudirektiivi (2015/849/EU) sekä sen nojalla säädetyt kansalliset säädökset, kuten laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä (444/2017), jotka käytännössä velvoittavat muun muassa luotto- ja finanssilaitoksia ja sisältävät oikeushenkilöiden ilmoitusvelvollisuuksia ja ulottuvat myös yksityishenkilöiden rahaliikenteeseen.
13 artikla
. Artiklan mukaan liittokunnan esikunnan arkistot ja muut sen käytössä olevissa tiloissa olevat tai asianmukaisesti valtuutetun esikunnan jäsenen hallussa olevat viralliset asiakirjat ovat loukkaamattomia, ellei esikunta ole luopunut koskemattomuudesta. Vastaanottajavaltion pyynnöstä ja sen edustajan läsnä ollessa esikunta todentaa asiakirjojen luonteen vahvistaakseen, että ne ovat oikeutettuja artiklassa tarkoitettuun koskemattomuuteen.
Artiklan määräys arkistojen loukkaamattomuudesta poikkeaa Suomen lainsäädännöstä muun muassa takavarikon ja paikkaan kohdistuvan etsinnän osalta, johon on viitattu edellä 11 artiklan perusteluissa.
14 artikla.
Artiklan 1 kappaleen mukaan pöytäkirjaa tai Nato SOFAa tai niiden osia voidaan Pohjois-Atlantin neuvoston päätöksellä soveltaa mihin tahansa Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettuun kansainväliseen sotilasesikuntaan tai -organisaatioon.
Pöytäkirjan 1 artiklan määritelmien perusteella pöytäkirja soveltuu automaattisesti strategiseen johtoesikuntaan ja muuhun Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettuun kansainväliseen sotilasesikuntaan, joka on suoraan strategisen johtoesikunnan alaisuudessa. Pöytäkirjan 14 artiklan mukaan muiden Naton kansainvälisten esikuntien tai sotilasorganisaatioiden kohdalla pöytäkirjan soveltaminen edellyttää Pohjois-Atlantin neuvoston erillistä päätöstä. Artiklassa käytetyllä ilmaisulla "sotilasorganisaatio" tarkoitetaan Naton sotilaallista toimielintä tai komiteaa, jota ei voida pitää esikuntana. Kappaleessa tarkoitetutut kansainväliset sotilasesikunnat ja -organisaatiot ovat käytännössä Naton jäsenvaltioiden perustamia sotilasesikuntia tai -organisaatioita, joille Naton neuvosto on niiden perustamisen jälkeen myöntänyt Pariisin pöytäkirjan mukaisen aseman. Tällaisia voivat olla esimerkiksi Naton joukkorakenteen esikunnat ja Naton osaamiskeskukset.
Määräys merkitsee, että Pohjois-Atlantin neuvosto voi päätöksellään laajentaa sopimuksen soveltamisalaa uusiin Naton kansainvälisiin esikuntiin tai sotilasorganisaatioihin. Käytännössä määräyksellä siten delegoidaan sopimuksentekovaltaa Pohjois-Atlantin neuvostolle. Soveltamisalan laajentamista koskeva päätös koskisi Naton organisaatiorakennetta eikä näin ollen pöytäkirjan eikä Nato SOFAn aineellisten määräysten ydintä. Sopimuksentekovallan delegointia koskeva määräys kuuluu kuitenkin lainsäädännön alaan ja edellyttää siten eduskunnan suostumusta. Suomen liittyessä Pariisin pöytäkirjaan Suomi liittyy siihen sellaisena kuin se on laajennettuna tällaisilla Pohjois-Atlantin neuvoston ennen Suomen Naton jäseneksi liittymistä tekemillä päätöksillä. Pariisin pöytäkirjan soveltamisesta kansallisesti vastuussa olevat viranomaiset selvittäisivät tapauskohtaisesti, onko asiassa kyse sellaisesta kansainvälisistä sotilasesikunnista tai -organisaatioista, joihin Pohjois-Atlantin neuvosto on päättänyt soveltaa Pariisin pöytäkirjaa pöytäkirjan 14 artiklan 1 kappaleen mukaisesti. Artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirjaa voidaan soveltaa liittokunnan esikunnan alaiseen Euroopan puolustusvoimien henkilöstöön sen jälkeen, kun Euroopan puolustusyhteisö perustetaan. Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa allekirjoittivat Pariisissa 27.5.1952 sopimuksen Euroopan puolustusyhteisön perustamisesta. Ranskan parlamentin 29.8.1954 tekemän päätöksen mukaisesti sopimus ei tullut koskaan voimaan. Artiklan 2 kappale on käytännössä jäänyt soveltamatta.
15 artikla
. Artiklan mukaan pöytäkirjan tulkintaa tai soveltamista koskevat erimielisyydet pöytäkirjan sopimuspuolten tai sopimuspuolten ja liittoutuman esikuntien välillä ratkaistaan neuvottelemalla riidan osapuolten kesken ilman ulkopuoliseen tuomiovaltaan turvautumista. Jollei pöytäkirjassa tai Nato SOFAssa nimenomaisesti toisin määrätä, erimielisyydet, joita ei voida ratkaista välittömillä neuvotteluilla, alistetaan Pohjois-Atlantin neuvoston ratkaistavaksi. Artikla ei sisällä sellaista oikeudellisesti sitovaa riidanratkaisumenettelyä, joka kuuluisi lainsäädännön alaan.
16 artikla.
Artiklan 1 kappaleen mukaan Nato SOFAn edellä tarkemmin selostettujen XV ja XVII–XX artiklaa sovelletaan siten kuin ne olisivat Pariisin pöytäkirjan erottamaton osa. Pöytäkirjaa voidaan kuitenkin tarkistaa, sen soveltaminen voidaan keskeyttää, se voidaan ratifioida, siihen voidaan liittyä, se voidaan irtisanoa tai sen voimassaoloa voidaan jatkaa kyseisten määräysten mukaisesti Nato SOFAsta riippumatta.
Nato SOFAn XVIII artikla sisältää valtiosopimuksille tavanomaiset määräykset sopimukseen sitoutumisesta, tallettajasta, sopimuksen voimaantulosta ja sopimukseen liittymisestä. Pariisin pöytäkirja tuli kansainvälisesti voimaan 10.4.1954, kun neljä allekirjoittajavaltiota oli tallettanut ratifioimiskirjansa. Pöytäkirjan voimaantulon jälkeen se on avoinna liittymistä varten jokaiselle valtiolle, joka liittyy Pohjois-Atlantin sopimukseen. Liittyminen tapahtuu tallettamalla liittymiskirjat Yhdysvaltojen hallituksen huostaan, joka ilmoittaa kullekin allekirjoittajalle ja liittyvälle valtiolle asiakirjojen talletuspäivämäärän. Pöytäkirja tulee voimaan kolmenkymmenen päivän kuluttua liittymisasiakirjojen talletuspäivämäärästä.
Nato SOFAn XIX artikla sisältää määräykset sopimuksen irtisanomisesta. Sopimuspuoli voi irtisanoa Pariisin pöytäkirjan neljän vuoden kuluttua siitä, kun sopimus on tullut voimaan. Irtisanominen tulee tehdä kirjallisesti Amerikan Yhdysvaltojen hallitukselle. Se tulee voimaan yhden vuoden kuluttua siitä, kun Amerikan Yhdysvaltojen hallitus on vastaanottanut irtisanomisilmoituksen.
Nato SOFAn XX artikla sisältää sopimuksen maantieteellistä soveltamisalaa koskevia määräyksiä.
Artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirjaa voidaan täydentää vastaanottajavaltion ja strategisen johtoesikunnan kahdenvälisellä sopimuksella. Lisäksi vastaanottajavaltion viranomaiset ja strateginen johtoesikunta voivat sopia, että jokin pöytäkirjan tai Nato SOFAn määräys, jota vastaanottajavaltio päättää soveltaa, pannaan täytäntöön hallinnollisin toimin ennen pöytäkirjan ratifioimista. Useat Naton jäsenvaltiot ovat tehneet tässä artiklassa tarkoitettuja täydentäviä sopimuksia. Sellaisilla sopimuksilla ei ole vaikutusta kolmansien valtioiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin.
Pöytäkirjan todistusvoimaiset kielet ovat englanti ja ranska. Pöytäkirjan tallettajana toimii Amerikan Yhdysvaltojen hallitus.