Suomessa ollaan tekemässä historiallista peruspalveluiden uudistusta, kun samaan aikaan tehdään sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta että maakuntauudistusta. Lakien valmistelu ja käsittely ovat edelleen kesken, ja julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan hallituksen sisällä on keskitytty ratkomaan ristiriitoja suurissa kiistakysymyksissä, kuten sote-palveluiden pakkoyhtiöittämisessä, jonka perustuslakivaliokunta totesi perustuslainvastaiseksi. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet pienet konkreettiset kysymykset, joissa sosiaalipalvelut ovat olleet saumattomassa kytköksessä kunnan muihin tehtäviin. Esimerkkinä tällaisesta mahdollisesta rajanvedon ongelmasta on asunnottomuuden vähentäminen. 

Aiemmin yleinen toimintatapa oli, että vailla vakinaista asuntoa olevan henkilön oli ensin saatava muut elämänhallinnan ongelmat ratkaistua, ennen kuin asunto oli mahdollista saada. Asunto ensin -periaatteessa ajatus käännettiin päinvastaiseksi: oma koti tarjoaa parhaan lähtökohdan elämän kuntoon saamiselle. 

Asunto ensin on ympäristöministeriön koordinoima valtakunnallinen toimenpideohjelma vuosille 2016—2019. Toimenpideohjelman päämääränä on liittää asunnottomuustyö entistä laajemmin osaksi syrjäytymisen torjuntatyön kokonaisuutta. Sote- ja maakuntauudistuksessa tämä yhteenliittäminen on kuitenkin uhattuna, kun asuntopolitiikka jää edelleen kunnille, mutta sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakunnille. 

Sosiaali- ja asuntopolitiikan yhdistäminen Asunto ensin -periaatteen mukaisesti on auttanut vähentämään asunnottomuutta. Vailla vakinaista asuntoa olevien määrä on vähentynyt jopa taantuman aikana, ja tällä hetkellä heitä on alle 7 000. Asunnottomista kaksi kolmasosaa on vailla asuntoa jonkin muun kuin asuntojen puutteen takia, siis mielenterveysongelmien, päihdeongelmien tai muiden elämänhallinnan ongelmien takia. Siksi pelkkä asuntopolitiikka tai pelkkä sosiaalipolitiikka ei riitä.