Hoitotarvikkeet ovat diabeteksen hoidossa välttämättömiä. Diabetestyypistä riippumatta hyvän hoitotasapainon saavuttaminen vaatii diabetesta sairastavalta verensokeritason seurantaa, lääkehoidon säätämistä ja ravitsemuksen sekä liikunnan sovittamista hoitoa tukevaksi. Tällä hetkellä osa noin 500 000 diabetesta sairastavasta ei saa käyttöönsä tarvitsemiaan hoitotarvikkeita ja -teknologiaa, kuten verensokerin seurantavälineitä, glukoosisensoreita ja nykyaikaisia insuliinipumppuja.  

Tarvikkeiden saamisessa on syvää alueellista eriarvoisuutta: eri alueiden kriteerit tarvikkeiden saannille ja tarvikemäärille vaihtelevat. Diabetesliiton saaman palautteen mukaan tarvikejakelua rajoitetaan jopa diabetestyypin, sairastuneen iän tai oletettujen omahoitovalmiuksien perusteella.  

Terveydenhuollon ollessa kuntien järjestämisvastuulla eriarvoisuus ilmeni kunta- tai sairaanhoitopiirikohtaisesti sisällöltään vaihtelevina kirjallisina tai käytännön ohjeina hoitotarvikejakelusta, kuten tarvikkeiden enimmäismääristä tai luovutusperusteista. Nyt sama eriarvoisuus uhkaa siirtyä hyvinvointialueiden hoitotarvikekäytäntöihin.  

Riittämätön diabeteksen hoito altistaa vakaville lisäsairauksille: sydän- ja verisuonisairauksille ja silmien, munuaisten ja hermojen sairauksille sekä masennukselle. Nämä heikentävät työ- ja toimintakykyä sekä elämänlaatua ja voivat johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Lisäsairauksien ilmaantuvuus ja esiintyvyys vaihtelevat alueellisesti paljon, mitä voidaan selittää myös hoitokäytäntöjen ja hoidon resurssien eroilla. Ainoa keino lisäsairauksien ehkäisyyn on hyvä diabeteksen perushoito, jossa yksilöllisesti valitut ja tarpeen mukaiset hoitotarvikkeet ja -teknologia ovat keskeisiä.  

Diabetesta sairastavalla on oikeus saada tarvitsemansa määrä hoitotarvikkeita maksutta, kun yksilöity tieto tarvittavista välineistä ja niiden määrästä on kirjattu hoitosuunnitelmaan. Lainvastaisesta menettelystä tai määräyksistä voi tehdä kantelun aluehallintovirastoon. Yksittäisen ihmisen oikeusturvakeinot auttoivat vain harvoin muuttamaan kuntien sisäisiä ohjeistuksia, ja kuntien välisiin eroihin niillä ei lainkaan pystytty puuttumaan. Kustannussyistä johtuviin hoitokäytäntöjen eroihin esimerkiksi glukoosisensoroinnin käyttöönotossa on hankala pelkällä lainsäädännöllä puuttua. Hyvinvointialueet vastaavat nyt kaikesta terveydenhuollosta, minkä vuoksi tarvikejakelua tulee alueiden sisällä eli kuntien välillä yhtenäistää. Eri hyvinvointialueiden välisiin eroihin on myös kiinnitettävä huomiota, ja niitä ei voida poistaa ilman vahvaa kansallista näkemystä ja ohjausta.  

Tilannetta, jossa diabetesta sairastavan hoitokäytännön sanelee asuinpaikka, ei voida hyväksyä. Nyt valtion rahoittaessa hyvinvointialueiden toimintaa eli terveydenhuollon  järjestämistä  on alueellisille eroille entistä vähemmän perusteita. Valtion on huolehdittava rahoittajan roolissa myös tarvikejakelun yhdenvertaisuudesta Suomessa. Hoitosuositukset ja palvelujen käyttäjien oikeusturvakeinot eivät riitä, vaan tueksi tarvitaan kansallista ohjausta ja seurantaa diabetesta sairastavien hoitotarvikejakelun yhdenvertaisuuden varmistamiseksi. Hoitotarvikkeet tulee nähdä kiinteänä ja maksuttomana osana hoitoa, ja niiden luovutusperusteiden on oltava yhdenmukaiset. Siten tuetaan hoitotavoitteiden saavuttamista ja kestävää terveystaloutta.  

Viimeisin hoitotarvikejakelua koskeva kuntainfo on vuodelta 2013 (STM, Kuntainfo 4/2013). Sosiaali- ja terveysministeriö selvitti kuntien hoitotarvikejakelua ja ko. hoitotarvikejakelua koskevan kuntainfon vaikutuksia vuonna 2014 (STM:n raportteja 2014:28). Päivitetyn kansallisen selvityksen ja ohjeistuksen tarve on ilmeinen, ja sitä ovat esittäneet niin Kuntaliitto kuin Diabetesliittokin erityisesti diabetestarvikkeiden osalta. Kuntaliiton vuoden 2022 kyselystä hyvinvointialueiden keskuskaupunkien ja sote-kuntayhtymien vastaaville lääkäreille ilmeni, että hyvinvointialueiden valmistelussa nousi vahvasti esille tarve hoitotarvikejakelun alueellisten käytäntöjen selkiyttämiseen ja yhtenäistämiseen. Enemmistö vastaajista näki tarvetta valtakunnalliselle ohjeistukselle ja menettelyohjeiden selkeyttämiselle.