Perustuslakivaliokunta (PeVM 25/1994 vp, PeVL 23/1997 vp) on asettanut rikosoikeuden käytölle yleisiä rajoitusedellytyksiä. Lakivaliokunta (LaVL 9/2004 vp, LaVM 8/2004 vp, LaVM 15/2005 vp, LaVM 2/2006 vp) on puolestaan korostanut, että rikoslainsäädännölle tulee olla hyväksyttävä peruste, painava yhteiskunnallinen tarve, sen tulee ottaa huomioon jo olemassa oleva sääntely ja vaihtoehtoiset keinot. Lisäksi kriminalisoinnin tulee olla ennalta ehkäisevä sekä laillisuusperiaatteesta johtuen riittävän täsmällinen ja tarkkarajainen.  

Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä on myös yleisten kriminalisointiperiaatteiden mukaisesti katsottu, että rikosoikeutta tulee käyttää vain tärkeiksi katsottavien intressien suojaamiseksi. Rikoslaki on aina viimeinen keino (ultima ratio) verrattuna muihin yhteiskunnallisiin keinoihin. Rangaistavaksi säätämisestä saavutettavien etujen tulee myös aina olla haittoja suuremmat. Eläintenpitokiellon rikkomisen rikossäännöksen tarvetta tulee siten tarkastella näiden yleisten rikosoikeudelliselle sääntelylle asetettavien vaatimusten valossa.  

Nykyisissä säännöksissä ei riittävässä määrin tule huomioon otetuksi se, että viranomaiset eivät pysty valvomaan eläintenpitokieltojen toteutumista. Valvontaa pidetään tärkeänä eläinsuojelun toimivuuden ja sille asetettujen tavoitteiden toteutumisen kannalta. Vuonna 2011 voimaan tulleen lakimuutoksen yhteydessä eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä tiukennettiin ja myös eläintenpitokieltorekisteri otettiin käyttöön. Eläintenpitokiellon noudattamisen valvontaa on nimenomaan tarkoitettu tehostettavan rekisterin avulla. Kiellon valvonta on merkityksellistä myös rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuuden kannalta.  

Kiellon noudattamista ei lain mukaan saa valvoa kotirauhan piirissä, koska sen rikkomisesta seuraava maksimirangaistus on vain sakkoa (eläinsuojelulain 54 §:n 2 momentti, rikoslain 24 luvun 11 §, pakkokeinolain 8 luvun 2 §). Tämä poikkeaa muista vastaavista rikosoikeudellisista turvaamistoimista. Esimerkiksi liiketoimintakiellon rikkomisesta tuomittava rangaistus on sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta (rikoslain 16 luvun 11 §). Eläintenpitokiellon rikkomisesta voidaan kuitenkin tuomita myös menettämisseuraamus, eli eläintenpitokiellon rikkomisen kohteena olevat eläimet on rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin mukaan tuomittava valtiolle menetetyiksi.  

Tutkimuksen mukaan eläintenpitokieltorekisterin yhteydessä valvontaan liittyy monia epäkohtia ja valvonta vaatisi pikaisesti oman sääntelyn (Tarja Koskela: Eläintenpitokieltorekisteri valvonnan välineenä — toteutuuko eläintenpitokieltorekisterilain tarkoitus ja tavoitteet? Edilex 2015/40).  

Eläintenpitokieltoon liitetyllä rangaistusuhalla voi sen sijaan olla ennalta ehkäisevää vaikutusta eläintenpitokiellon rikkomiseen. Rangaistusuhan säätämisellä on ennalta ehkäisevää vaikutusta myös eläinsuojelurikosten tekemiseen. Nykyinen keinovalikoima ei ole riittävän tehokas eläintensuojelun toteutumisen kannalta. Aloitteessa ehdotetaan näistä syistä, että rikoslain 17 lukuun lisätään uusi rangaistussäännös, eläintenpitokiellon rikkomista koskeva uusi 23 c §.