Yksityinen pysäköinninvalvonta-ala on kasvanut viime vuosina voimakkaasti valvontayritysten laajentaessa ilmeisen tuottoisaa toimintaansa ja tarjotessa palvelujaan taloyhtiöille, ostoskeskuksille ja muille kiinteistöjen ja tonttien omistajille ja haltijoille.
Yksityisen pysäköinninvalvonnan laajentumisen myötä kansalaiset ovat joutuneet yhä useammin tulkinta- ja kiistatilanteisiin, joissa heidän oikeusturvansa on heikko. Samalla riita-asiat pysäköintifirmojen määräämistä valvontamaksuista, erityisesti niiden oikeellisuudesta ja kohtuullisuudesta, ovat lisääntyneet niin kuluttajariitalautakunnassa kuin tuomioistuimissakin, mikä on kasvattanut ruuhkaa jo ennestään kuormittuneissa oikeusasteissa.
Myös eduskunnassa on nähty tarvetta selkeyttää pysäköinninvalvontaa uudistamalla lainsäädäntöä, mutta esitykset on joko hylätty (HE 223/2010 vp) tai rauenneet vaalikauden päättyessä (HE 79/2012 vp). Tällä hetkellä yksityisen pysäköinninvalvonnan oikeus määrätä valvontamaksuja perustunee lainsäädännön sijasta korkeimman oikeuden päätökseen. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävästi ehkäissyt erimielisyyksien syntymistä.
Pysäköintivirhemaksusta on säädetty laissa pysäköinninvalvonnasta (727/2011), jonka 10 §:stä käy ilmi, että julkinen pysäköinninvalvonta kuuluu poliisille ja kunnalliselle pysäköinninvalvojalle, joilla on toimivalta valvoa pysäköintiä ja määrätä lain mukainen pysäköintivirhemaksu julkisilla ja yksityisillä alueilla. Yksityisillä alueilla julkisen pysäköinninvalvonnan perusteena on tieliikennelain (267/1981) 28 §:n 3 momentti, jonka mukaan pysäköinti yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa tai vastoin tämän antamia pysäköintiä koskevia määräyksiä on kielletty.
Kiinteistöjen omistajilla ja haltijoilla on vähäisen paikoitustilan alueilla tarve rajoittaa vapaata pysäköintiä ja varata parkkitila muun muassa asiakkaidensa käyttöön. Rajoitusten tehostamiseksi ne ovat solmineet sopimuksia yksityisten valvontayritysten kanssa siten, että yksityinen parkkifirma toteuttaa pysäköintijärjestelyt ja valvonnan sekä laskuttaa pysäköintiä koskevien määräysten vastaisesta pysäköinnistä pysäköintivirhemaksua vastaavan yksityisoikeudellisen sopimussakon.
Palvelua tarjoavien yritysten tulot muodostuvat pysäköintivirhemaksuista ja osittain myös luvallisen pysäköinnin tuloista. Se, että virhemaksut ovat yksityisten parkkiyritysten merkittävä tulonlähde, ohjaa yritysten palkkaamat pysäköinninvalvojat määräämään mahdollisimman paljon valvontamaksukehotuksia. Tällöin kohtuullisuusharkintaa ei noudateta ja riidanalaiset saatavat toimitetaan herkästi perintäfirmojen karhuttaviksi. Keskustelu kiistanlaisista maksuista on yksityisten pysäköintifirmojen kanssa lähes mahdotonta vaikeiksi tehtyjen reklamointikäytäntöjen, hankalien postilokero-osoitteiden, uhkailevien viestien, noreply-sähköpostiosoitteiden ja vain etunimillä tai tekaistuilla nimillä esiintyvien henkilöiden sähköpostiviestien takia.
Kansalaisten oikeustajun mukaista on se, että virheellisestä pysäköinnistä tai parkkimaksun suorittamatta jättämisestä seuraa virhemaksu. Asiointikäynneillä syntyy kuitenkin tilanteita, joissa virhemaksu koetaan perusteettomaksi. Esimerkiksi kesäkuussa 2019 määrättiin eräällä julkisen kiinteistön asiakaspysäköintialueella 60 euron parkkisakko, vaikka parkkimaksu oli suoritettu ja auto ohjeiden mukaisesti pysäköity. Yksityisen parkkiyrityksen pysäköinninvalvoja jätti kuitenkin valvontamaksukehotuksen, koska pysäköintimaksulappu oli kiinnitetty tuulilasiin lasinpyyhkimen alle eikä auton sisään kojelaudalle. Auton pysäköiminen ohjeiden mukaisesti, oikeansuuruisen pysäköintimaksun suorittaminen ja parkkilapun asettaminen selvästi näkyville ei riittänyt, vaan lisäksi vaadittiin, että parkkilappu olisi pitänyt sijoittaa tiettyyn kohtaan autossa.
Tammikuussa 2019 sattuneessa tapauksessa kuljettaja pysäköi autonsa parkkipaikalle ja asetti oikeaa aikaa osoittavan pysäköintikiekon näkyviin kojelaudalle. Tuulilasissa oli parkkikiekon lisäksi ns. pysäköintikello, joka oli epäkunnossa eikä osoittanut oikeaa aikaa. Parkkifirman pysäköinninvalvoja tulkitsi tämän "ehtojen vastaiseksi pysäköintialueen käytöksi" ja antoi virhemaksun. Kuljettajan palatessa autolleen paikalla ollut pysäköinninvalvoja ei suostunut keskustelemaan asiasta, vaan poistui paikalta sanomatta sanaakaan.
Kolmannessa tapauksessa henkilö oli ostanut pysyvän pysäköintiluvan piha-alueelle. Pysäköintilupa oli auton kojelaudalla papereiden joukossa, jolloin pysäköinninvalvoja ei havainnut sitä ja määräsi virhemaksun. Pysäköintiluvan haltija osoitti tämän jälkeen pysäköintivalvontafirmalle, että hänellä on pysyvä, voimassa oleva pysäköintilupa kyseiselle alueelle, mutta virhemaksua ei peruttu.
Näissä ja muissa näiden kaltaisissa tapauksissa virhemaksun määrääminen ei edistä kiinteistön omistajan tavoitetta rajoittaa vapaata pysäköintiä tai varata parkkitilaa asiakkailleen. Mielivaltaiset virhemaksukäytännöt ovat johtaneet vain siihen, että yksityisten parkkifirmojen toiminta koetaan rangaistusluonteiseksi rahastukseksi, josta puuttuu oikeus ja kohtuus.
Yksityiset pysäköintiyritykset eivät ole halunneet korjata ongelmia esimerkiksi noudattamalla kohtuullisuusharkintaa tai ohjeistamalla pysäköinninvalvojiaan huomioimaan ja ehkäisemään erimielisyyksien syntymistä. Syynä lienee se, että niiden ansaintalogiikkaan kuuluu mahdollisimman monien valvontamaksujen määrääminen. Tämä ei voi kuitenkaan olla pysäköinninvalvonnassa määräävä tekijä, joka sivuuttaa täysin kohtuullisuuden.
Koska edellä kuvatun kaltaiset tapaukset vaikuttavat yhä lisääntyvän, on pysäköinninvalvontaan liittyviin epäkohtiin vihdoin puututtava lainsäädännön keinoin. Jotta oikeudenmukaisuuden periaatteet ja kohtuullisuusharkinta saadaan ulotettua pysäköinninvalvontaan, on se säädettävä lailla julkiseksi tehtäväksi.