Rikoslain 20 luvun keskeinen tehtävä on suojata yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Vapaasta tahdosta annettu suostumus sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaaliseen tekoon on keskeinen yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojan kannalta. Voimassa oleva rikoslain raiskauksen määritelmä asettaa kuitenkin teon tunnusmerkistössä ensisijaiseksi väkivallan käytön tai sillä uhkaamisen.
Lisäksi rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentti on ongelmallinen yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolustamisen kannalta. Mikäli raiskaukseen ei liity muuta henkilöön kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkaamista, momentissa edellytetään, että raiskauksen uhri on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että uhrin on oltava huumattuna, unessa tai muuten toimintakyvyttömässä tilassa. Jos uhrin toimintakykyä sen sijaan on tallella, voidaan häneltä edellyttää voimassa olevan raiskausmääritelmän mukaan puolustautumista raiskaajaa vastaan. Kykenemättömyys itsensä puolustamiseen tai tahdon ilmaisemiseen voi momentin mukaan johtua myös pelkotilasta, mutta lakia tulisi selkeyttää siten, että ilman toisen suostumusta tapahtuva sukupuoliyhteys olisi aina raiskaus.
Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan YK:n yleissopimuksen noudattamista valvova CEDAW-komitea on Suomea koskevissa loppupäätelmissään vuonna 2014 kehottanut Suomea tarkistamaan raiskausrikoksia koskevaa lainsäädäntöään. CEDAW-komitean mukaan lainsäädännöstä on poistettava vaatimukset, joiden mukaan loukkaava seksuaalinen teko tehdään käyttämällä voimaa tai sillä uhkaamalla, ja määriteltävä se uhrin suostumuksen puuttumisen perusteella. Tänä syksynä hyväksytty CEDAW-sopimuksen yleissuositus nro 35 nostaa suostumuksen puutteen raiskauksen keskeiseksi määrittelijäksi.
Maailman ensimmäinen laaja-alainen naisiin kohdistusvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva ns. Istanbulin sopimus tuli voimaan Suomessa 1.8.2015. Istanbulin sopimus velvoittaa Suomea tarkastelemaan rikoslain raiskauksen tunnusmerkistöä. Sopimuksen artikla 36 lähtee vahvasti siitä, että seksuaalista väkivaltaa, mukaan lukien raiskaus, määrittelee uhrin suostumuksen puute, ei tekijän käyttämä fyysinen väkivalta. Raiskauksen tunnusmerkistöä on rikoslaissa muutettava niin, että se perustuu Istanbulin sopimuksen velvoittamalla tavalla suostumuksen puutteeseen. Lisäksi useat ihmisoikeusjärjestöt ja muut asiantuntijat ovat ajaneet rikoslain muuttamista jo vuosia.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen määritelmän mukaan puuttuva uhrin suostumus on raiskausrikoksen keskeinen tunnusmerkki, ei käytetyn väkivallan määrä. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut päätöksessään vuonna 2003, että kaikki tahdonvastaiset yhdynnät on tulkittava raiskauksiksi.
Suostumusperustaisuuteen siirtyminen on järkevää myös siksi, että suostumusta ja sen puutetta käsitellään jo nyt seksuaalirikosoikeudenkäynneissä. Selkeän suostumuskriteeristön ja suostumuksen määrittelyn puuttuminen lainsäädännöstä vaikuttaa uhrin oikeusturvan toteutumiseen. Anglosaksisissa maissa on pitkä traditio suostumuksen puuttumisen käyttämisestä seksuaalirikosoikeuden keskeisenä tunnusmerkkinä. Suomen lainsäädäntöä uudistettaessa muiden maiden kokemuksia voidaan hyödyntää tunnusmerkistökuvauksia muotoiltaessa ja selvennettäessä lakiuudistuksen tavoitteita ja tarkoitusta lain esitöissä. Lisäksi on tärkeää, että lakia uudistettaessa suostumusperustaisuudesta ja suostumuskriteeristöstä järjestetään koulutusta oikeustieteen opinnoista tuomarien täydennyskoulutuksiin.
Voimassa oleva rikoslain raiskauksen määritelmä ei Suomessa suojaa tehokkaasti yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Suostumuksen puutteen lisääminen keskeiseksi raiskauksen tunnusmerkiksi parantaa uhrin oikeusturvaa. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja yleisemmin ihmisoikeuksien suojan vahvistamisen kannalta olisi keskeistä, että suostumuksen puute mainittaisiin nimenomaisesti lain tasolla.