​Poliittiset käytännöt ja tavat

Presidentin asema suhteessa eduskuntaan ja hallitukseen oli aiemmin vahva, koska tarkempia soveltavia säädöksiä valtioneuvoston muodostamisesta ei ollut. Nimittäessään hallitusta presidentti ei kuitenkaan koskaan voinut toimia täysin oman harkintansa mukaisesti vaan hän joutui ottamaan huomioon edeltäjiensä luomia käytäntöjä ja tapoja. Eräs aina sotaan asti jatkunut käytäntö oli se, että hallitus ei jättänyt eronpyyntöä vaalien jälkeen, jos eduskunnan kokoonpanossa ei tapahtunut olennaisia muutoksia. Vasta vuodesta 1945 lähtien on ollut tapana, että hallitus jättää eronpyynnön vaalien seurauksena.

Suomessa pitkään on ollut traditio, jonka mukaan ulkoministerillä on erityinen asema presidentin luottohenkilönä. Tämä traditio alkoi jo maamme ensimmäisestä presidentistä, K.J. Ståhlbergista. Hän oli sitä mieltä, että ulkoministerin tulee nauttia presidentin erityistä luottamusta ja tästä syystä hän hyvin voi jäädä paikalleen, vaikka muu hallitus eroaisi. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä oli tyypillistä, että ulkoministerinä toimi ammattiministeri. Poliittisesti sitoutumaton Carl Enckell oli vuosien 1918–1950 aikana ulkoministerinä kymmenessä eri hallituksessa. Ennen sotaa presidenteillä oli tapana nimittää myös puolustusministereiksi armeijan palveluksessa olevia omia luottohenkilöitään.