​Presidentti hallituksen muodostajana

Jo varhain vakiintui tapa, jonka mukaan hallitustunnustelut alkavat niin sanotulla presidentinkierroksella. Tämä tarkoitti sitä, että presidentti kutsui yksitellen mahdollisiksi hallituspuolueiksi katsomiensa puolueiden johtoa luokseen ja tiedusteli heidän näkemyksiään. Presidentillä oli suuri harkintavalta päättää, ketä neuvotteluihin kutsui. Kun presidentti Relander vuonna 1927 kokosi Sunilan ensimmäistä hallitusta, hän kutsui luokseen ainoastaan maalaisliiton edustajia.

Keskusteluissa presidenteillä oli tapana tiedustella ehdotuksia pääministerin henkilöllisyydestä, mutta tavallisesti hänelle esitettiin useita nimiä. Puoluejärjestelmän ollessa melko kehittymätön maahamme ei syntynyt pitkään myöskään voimakkaita puoluejohtajia, joille pääministerin tehtävä olisi itsestään selvästi kuulunut. Tämä lisäsi presidentin itsenäistä nimitysvaltaa. Ennen sotaa tapana oli myös se, että äärimmäisen vasemmiston edustajia ei koskaan kutsuttu presidentinkierrokselle eikä heitä kuultu neuvotteluissa.

Kuultuaan puolueita presidentti saattoi nimetä suoraan hallituksen muodostajan. Usein hän asetti kuitenkin tunnustelijan, jos puolueiden välisiä keskusteluja oli syytä jatkaa. Presidentinkierroksen jälkeen hallitustunnustelijasta ei läheskään aina tullut pääministeriä vaan presidentti päätti usein tämän henkilöllisyydestä vasta neuvottelujen edetessä. Vuonna 1987 presidentti Mauno Koivisto nimitti hallitustunnustelija Esko Rekolan selvittämään, olisiko mahdollisuuksia perustaa kolmen suurimman puolueen – keskustan, kokoomuksen ja sosialidemokraattien – hallitusta. Kirjallisista vastauksista ei löytynyt yhteistä tahtoa, joten presidentti harkitsi muita vaihtoehtoja. Lopulta hän nimitti kokoomuksen Harri Holkerin hallituksen muodostajaksi.

Missään ei aiemmin säädelty sitä, miten äänestäjien vaaleissa ilmaisema tahto tulisi ottaa huomioon hallituksen kokoonpanossa ja ohjelmassa. Vasta nykyisen vuoden 2000 perustuslain esitöissä mainitaan, että ”valtioneuvoston kokoonpanon tulee määräytyä mahdollisimman suoraan eduskuntavaalien tuloksen ja eduskunnan kokoonpanon perusteella”. Lisäksi on mainittu tavoite, että muodostettaisiin ensisijaisesti parlamentaarisia enemmistöhallituksia, joissa eduskunnan luottamus on jo etukäteen varmistettu.

Presidentit vallankäyttäjinä

Hallituksen nimittäjän päätösvaltaa eivät aiemmin rajoittaneet tällaiset parlamentaariset periaatteet. Toki Ståhlbergista lähtien presidentit pyrkivät kokoamaan enemmistöhallituksia, mutta jos siihen ei ollut mahdollisuutta, he usein käyttivät valtaoikeuksiaan vähemmistöhallitusten tai virkamieshallitusten nimittämiseen. Itsenäisyyden aikana maassamme on ollut 74 hallitusta, joista 19 on ollut vähemmistöhallituksia ja yhdeksän on muodostettu ammattiministereistä ja virkamiehistä (Hallitukset aikajärjestyksessä, Valtioneuvosto).

Vahvoilla valtaoikeuksilla presidentti pystyi nimittämään hallituksia jopa vastoin eduskunnan tahtoa. Vuonna 1932 presidentti Svinhufvud kieltäytyi nimittämästä sosiaalidemokraatteja hallitukseen, vaikka he olivat vaalivoittajia ja suurin puolue. Vuonna 1963 presidentti Kekkonen nimitti Reino Lehdon virkamieshallituksen, vaikka kaikki eduskuntaryhmät tahtoivat parlamentaarista hallitusta. Vuonna 1987 presidentti Koivisto nimitti Holkerin hallituksen vastoin keskustan, kokoomuksen ja RKP:n ryhmien alkuperäistä tahtoa. Uuden hallituksen pääministeriksi Koivisto valitsi Suomen pankin johtokunnan jäsenen, kokoomuksen Harri Holkerin, eikä puolueen puheenjohtajaa Ilkka Suomista. Kokoomus ei myöskään ollut suurin puolue eduskunnassa, vaikka saikin pääministerin paikan. Sosiaalidemokraatit olivat suurempia.