Tämä sivusto käyttää evästeitä. Lue lisää evästeistä
Alta näet tarkemmin, mitä evästeitä käytämme, ja voit valita, mitkä evästeet hyväksyt. Paina lopuksi Tallenna ja sulje. Tarvittaessa voit muuttaa evästeasetuksia milloin tahansa. Lue tarkemmin evästekäytännöistämme.
Hakupalvelujen välttämättömät evästeet mahdollistavat hakupalvelujen ja hakutulosten käytön. Näitä evästeitä käyttäjä ei voi sulkea pois käytöstä.
Keräämme ei-välttämättömien evästeiden avulla sivuston kävijätilastoja ja analysoimme tietoja. Tavoitteenamme on kehittää sivustomme laatua ja sisältöjä käyttäjälähtöisesti.
Ohita päänavigaatio
Siirry sisältöön
Kansanedustajuus oli alun perin luottamustehtävä, jossa kansanedustajan päätoimisen työn oletettiin olevan toisaalla. Näin ollen kansanedustajien eläkkeestä ei ollut säädetty lailla ennen vuotta 1948 eivätkä kansanedustajat olleet oikeutettuja kansanedustajan työstä karttuvaan eläkkeeseen. Eläkkeen kertyminen perustui kansanedustajan mahdollisiin muihin tuloihin, ja se oli työnantajasta riippuvaista. Suomalainen eläkejärjestelmä oli vasta kehittymässä, sillä kansaneläkejärjestelmä oli tullut voimaan vuonna 1939. Työeläke puolestaan oli harvinainen ennen 1960-lukua ja kosketti vain tiettyjen työnantajien työntekijöitä.
Kansanedustajille oli kuitenkin harvoissa tapauksissa myönnetty ylimääräistä eläkettä sen perusteella, että he olivat toimineet pitkään kansanedustajana. Näiden eläkkeiden myöntämisestä vastasi eduskunnan kansliatoimikunta.
Vähitellen valtiopäivien kesto piteni ja kansanedustajan työ ammattimaistui. Vuonna 1948 annettiin uusi laki edustajanpalkkiosta (328/1947), joka huomioi kansanedustajan tehtävän luonteen muutoksen. Samalla säädettiin laki (618/1948) kansanedustajan oikeudesta eläkkeeseen ja muutettiin valtiopäiväjärjestystä (619/1948), jonka mukaisesti kansanedustajan oikeudesta eläkkeeseen säädettiin nyt lailla.
Hallituksen esityksen HE 25/1947 perusteluissa huomioitiin edustajantoimen hoitamiseen käytetty aika, joka ei mahdollistanut enää muun ansiotulon hankkimista. Uudella lailla haluttiin turvata pitkään valtiopäivillä toimineen kansanedustajan toimeentuloa silloin, kun hän saavutti sellaisen iän, jolloin työkyky tavallisesti alkoi heikentyä. Perusteluissa huomioitiin myös muiden eläkejärjestelmien kehitys.
Lain mukaan eläkeoikeus oli edustajalla, joka oli yli 30 vuotta täytettyään ollut edustajana yli kymmenen vuotta. Oikeus eläkkeen saamiseen alkoi, kun eläkkeeseen oikeutettu edustaja täytti 60 vuotta tai kun hänen edustajantoimensa päättyi. Eläkkeen määrä pohjautui valtion viran tai toimen haltijan eläkkeen määrään, josta oli säädetty laki (323/1924) vuonna 1924. Täyden eläkkeen saaminen vaati 20 vuoden pituista edustajantoimea. Kymmenen vuotta edustajana oikeutti puoleen täydestä eläkkeestä.
Eduskunnan kansliatoimikunta myönsi eläkkeen hakemusta vastaan, ja sen maksamisesta vastasi valtiokonttori. Eduskunnan kansliatoimikunnalla säilyi oikeus myöntää harkinnanvaraisia ylimääräisiä eläkkeitä. Varsinaista perhe-eläkeoikeutta ei kansanedustajilla ollut, mutta edustajana toimineen leskelle ja orvoiksi jääneille lapsille voitiin myöntää valtion varoista ylimääräinen eläke, ”jos olosuhteet olivat säälittävät”.
Eläkejärjestelmän luominen herätti aikanaan kritiikkiä eduskuntakäsittelyssä. Valtion taloudellisen tilanteen ei nähty sallivan tällaista uudistusta. Laki jätettiin lepäämään ja hyväksyttiin muutettuna 1948. Lakiin tehtiin myöhemmin muutoksia, jotka koskivat eläkkeen korotuksia.
Vuonna 1967 säädettiin uusi kansanedustajain eläkelaki (329/1967). Hallituksen esityksessä HE 39/1967 todettiin vanhan eläkelain pohjana olleen lain rakentuneen eri periaatteelle kuin valtion uusi eläkelainsäädäntö. Vanha valtion viran tai toimen haltijan eläkelaki perustui elatusteorialle, jonka mukaisesti oikeus eläkkeeseen oli elatuksenluontoinen korvaus. Uusi laki puolestaan perustui ansaintaperiaatteelle, jonka mukaisesti oikeus eläkkeeseen oli ikään kuin osa ansaittavasta palkasta, joka säästyi vanhuuden tai työkyvyttömyyden ajalle. Näin ollen uusi kansanedustajain eläkelaki rakennettiin vastaamaan muuta valtion eläkelainsäädäntöä kansanedustajien erityisasema huomioiden.
Uudessa eläkelaissa säädettiin kansanedustajan vanhuuseläkkeen lisäksi oikeudesta työkyvyttömyyseläkkeeseen. Vanhuuseläkkeen saamisen edellytyksenä säilyi, että kansanedustaja oli täyttänyt 60 vuotta ja edustajantoimi oli päättynyt. Uuteen lakiin ei kuitenkaan otettu 30 vuoden alaikärajaa eläkkeen karttumisen alkamiselle eikä kymmenen vuoden edustajantoimea edellytyksenä eläkkeen saamiselle.
Aiemmin kansanedustajan eläke oli sidottu valtion viran haltijan palkkausluokkaan, nyt kansanedustajan eläkkeen perusteeksi tuli edustajanpalkkio. Eläkkeen enimmäismääräksi tuli 66 prosenttia eläkkeen perusteena olevasta kansanedustajan palkkiosta. Kansanedustaja saavutti täyden eläkkeen edelleen 20 vuoden edustajantoimella, mikä oli valtion eläkelakiin verrattuna nopea tahti. Eläkettä karttui siis 3,3 prosenttia vuodessa.
Eläkkeen myöntäminen siirtyi valtiokonttorin tehtäväksi. Eduskunnan kansliatoimikunnalla säilytettiin oikeus myöntää ylimääräisiä eläkkeitä. Vuoden 1967 laki on edelleen voimassa oleva kansanedustajan eläketurvasta säädetty laki, mutta siihen on vuosien varrella tehty useita muutoksia.
Vuonna 1967 säädettiin myös laki kansanedustajain perhe-eläkkeestä (330/1967). Lain pohjana käytettiin lakia valtion virkamiesten perhe-eläkkeistä ja hautausavuista. Laki oli kuitenkin lyhytaikainen, ja jo vuonna 1968 säädettiin uusi laki kansanedustajain perhe-eläkkeestä (791/1968). Tällä lailla valtion perhe-eläkelain säännökset ulotettiin koskemaan kansanedustajia.