7.1
7.1 Vammaispalvelulaki
1 luku Yleiset säännökset
1 §. Lain tarkoitus. Pykälässä säädettäisiin vammaisten henkilöiden sosiaalihuollon erityispalveluita koskevan uuden vammaispalvelulain tarkoituksesta. Tarkoitussäännös ohjaa lain toimeenpanoa sekä palveluita koskevien säännösten tulkintaa ja soveltamista myös yksittäisten päätösten tasolla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lain tarkoitus tulee aina ottaa huomioon palveluiden suunnittelu- ja päätöksentekoprosessissa. Lain tarkoitus ohjaa myös palveluiden tuottamis- ja toteuttamistavan valinnassa. Säännös olisi periaatteiltaan saman sisältöinen nykyisen vammaispalvelulain 1 §:n kanssa, mutta siinä on otettu huomioon perusoikeus- ja ihmisoikeussääntelyssä tapahtunut kehitys. Lain tarkoituspykälään on kirjoitettu keskeisimmät perustuslain ja YK:n vammaissopimuksen periaatteet, joita tällä lailla on tarkoitus toteuttaa.
Perustuslain 19 §:n 1 momentti turvaa oikeuden välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon. Se tarkoittaa muun muassa ihmisarvoisen elämän perusedellytysten luomista kaikille. Säännöksen on katsottu luovan suoran subjektiivisen oikeuden välttämättömään huolenpitoon. Perusoikeusuudistukseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiä turvaavat erityisesti oikeus kiireelliseen sairaanhoitoon sekä eräät lasten, vanhusten, vammaisten ja kehitysvammaisten henkilöiden huoltoon kuuluvat tukitoimet (HE 309/1993 vp). Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan itsemääräämisoikeus ja osallisuus ovat olennainen osa ihmisarvoista elämää. Tämä on myös ehdotetun lain lähtökohta. Vammaisella henkilöllä on oltava mahdollisuus päättää itse omista asioistaan ja osallistua yhdenvertaisesti muiden kanssa yhteiskunnan toimintaan.
Pykälän 1 kohdan tarkoituksena olisi korostaa erityisesti velvoitetta toteuttaa perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten keskeisiä yhdenvertaisuuden ja osallisuuden periaatteita sekä yleisesti että jokaisen vammaisen henkilön elämässä. Suomi on sitoutunut YK:n ja Euroopan unionin jäsenvaltiona edistämään yhteiskuntaa, joka on avoin kaikille. YK:n vammaissopimus korostaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaista oikeutta nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista ja perusvapauksista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Yleissopimuksen tarkoituksena on edistää vammaisten henkilöiden synnynnäisen arvon kunnioittamista. Esteettömyys on yksi sopimuksen läpileikkaavista periaatteista. Lasten osalta lailla olisi lisäksi tarkoitus toteuttaa YK:n lapsen oikeuksien sopimusta (LOS).
Perustuslain 6 § sisältää yleisen yhdenvertaisuuslausekkeen ja kiellon asettaa ihmisiä eri asemaan ilman hyväksyttävää perustetta muun muassa vammaisuuden perusteella. Syrjinnän kielto sisältää segregaation kiellon, joka tarkoittaa sosiaalipalveluissa sitä, että vammaisten henkilöiden palvelut eivät saa johtaa vammaisten henkilöiden eristämiseen muusta yhteiskunnasta ja muista ihmisistä.
Yhdenvertaisuuden edistäminen on ehdotetun vammaispalvelulain kantava periaate, joka edellyttää jokaisen vammaisen henkilön yksilöllisen elämäntilanteen ja avun tarpeen arvioimista yhdessä henkilön kanssa ja hänen tahtoaan ja mielipidettään kunnioittaen. Vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta tulee tarkastella sekä suhteessa vammattomiin että suhteessa muihin vammaisiin henkilöihin.
Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden vaatimus sisältyy myös yhdenvertaisuuslakiin. Viranomaisen on päätöksenteossa ja palvelutarpeen arvioinnissa otettava huomioon esimerkiksi yhdenvertaisuuslain 5 §:n vaatimukset yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuudesta, 9 §:n mukainen positiivinen erityiskohtelu sekä 15 §:n velvoite tehdä kohtuullisia mukautuksia.
Pääperiaatteena on, että vammainen henkilö saa palvelut osana yleistä palvelujärjestelmää yhdenvertaisesti muiden kanssa. Hyvinvointialueen on huolehdittava palveluiden saavutettavuudesta tarvittaessa kohtuullisten mukautusten avulla vammaissopimuksen, perustuslain ja yhdenvertaisuuslain velvoitteiden mukaisesti. Viittomakielilain 3 § velvoittaa hyvinvointialuetta edistämään viittomakieltä käyttävän mahdollisuuksia käyttää omaa kieltään ja saada tietoa omalla kielellään.
Ehdotetun lain mukaiset palvelut täydentäisivät yleisiä sosiaalipalveluita ja turvaisivat vammaisen henkilön tarvitseman avun ja tuen tilanteissa, joissa yleiset palvelut eivät ole vammaiselle henkilölle sopivia. Edellytyksenä olisi lisäksi, että ehdotetut erityispalvelut ovat henkilölle välttämättömiä itsenäisen elämän, osallisuuden tai yhdenvertaisuuden toteutumiseksi.
Myös yksityisillä toimijoilla on oma roolinsa yhdenvertaisuuden turvaamisessa. Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä säädetään tavaroiden tai palveluiden tarjoajan velvoitteesta kohtuullisten mukautusten tekemiseen.
Osallistumisen ja osallisuuden käsitteitä käytetään usein yhdessä toisiaan täydentäen. Osallisuus on osallistumista laajempi käsite. Osallistuminen tarkoittaa esimerkiksi tapahtumassa mukana olemista, mutta ei välttämättä aktiivisen toimijan roolia. Osallistuminen on osallisuuden toteutumisen ehdoton edellytys. Osallisuus tarkoittaa toimijuutta omassa elämässä, kuten päätöksenteossa ja sosiaalisesti merkityksellisissä vuorovaikutussuhteissa. Osallisuuden toteutuminen edellyttää sosiaalipalveluilta riittäviä resursseja. Yksilötasolla osallisuus ilmenee henkilön omana kokemuksena ja yhteisössä jäsenten keskinäisenä arvostuksena, luottamuksena sekä mahdollisuutena vaikuttaa yhteisössä. Yhteiskunnan tasolla osallisuus tarkoittaa mahdollisuuksien ja oikeuksien toteutumista sekä ihmisten keskinäistä vastavuoroisuutta. Politiikan tasolla osallisuudella tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla vahvistetaan ihmisten osallistumista ja osallisuutta yhteiskunnassa.
Osallisuus ja osallistuminen avun ja tuen tarpeiden arvioinnissa ja palvelusuunnittelussa sekä palveluiden toteuttamisessa merkitsevät oikeutta olla mukana yhdessä aktiivisesti suunnittelemassa ja toteuttamassa palveluita sekä oikeutta ilmaista itseään ja tulla kuulluksi sekä vaikuttaa prosessissa. Vammaisen henkilön osallistumista ja osallisuutta on tuettava hänen yksilöllisen tarpeensa mukaisesti hänen toimintakykynsä, ikänsä ja elämäntilanteensa edellyttämällä tavalla.
Ehdotuksen mukaisilla erityispalveluilla myös ehkäistäisiin ja poistettaisiin esteitä, jotka rajoittavat vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden, osallisuuden ja osallistumisen toteutumista yhteiskunnassa. Tarkoitus olisi etukäteen ja suunnitellusti poistaa ja ehkäistä vammaisten henkilöiden kohtaamia yhdenvertaisuuden esteitä. Esteet, joita vammaiset henkilöt kohtaavat toimintarajoitteestaan johtuen ovat sellaisia, joita vammattomilla henkilöillä ei ole. Eri tavoin vammaisten henkilöiden kohtaamat esteet voivat myös poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Ehdotetut erityispalvelut ovat sellaisia, joita muut eivät tarvitse, mutta jotka ovat vammaiselle henkilölle välttämättömiä.
Esteiden poistamisella tarkoitetaan esimerkiksi esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Esteettömyys tarkoittaa vammaissopimuksessa laajasti vammaisen henkilön omaan toimintaympäristöön sekä tiedon saavutettavuuteen liittyvää esteettömyyttä. Yleinen esteettömyys vammaisten henkilöiden osallisuuden ja osallistumisen turvaamiseksi ei kuitenkaan aina riitä, vaan lisäksi tarvitaan toimintarajoitteesta johtuviin vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin liittyviä erityispalveluita.
Pykälän 2kohdassa asetettaisiin palveluiden järjestämisen lähtökohdaksi se, että ne tukevat vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Lain tarkoituksena olisi tukea vammaisia ihmisiä siten, että he saavat omat voimavaransa, kykynsä, taitonsa ja tietonsa parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön. Itsenäinen elämä voi tarkoittaa elämää, jossa henkilö tekee asioita omatoimisesti itse ilman ulkopuolista apua, tukea tai ohjausta. Itsenäinen elämä voi tarkoittaa myös elämää, jossa henkilö toimii avustettuna tai tuettuna palveluiden avulla. Vammaisen henkilön omien toiveiden ja tavoitteiden tulisi mahdollisimman pitkälle ohjata toimintaa. Niiden ilmaisemiseen olisi tarvittaessa annettava tukea.
Itsemääräämisoikeus kuuluu Suomen perusoikeusjärjestelmään osana oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Henkilökohtainen vapaus suojaa fyysisen vapauden ohella myös tahdonvapautta ja itsemääräämisoikeutta. Henkilön itsemääräämisoikeus eli oikeus määrätä itsestään ja toimistaan on monien muiden oikeuksien käytön perusta. Itsemääräämisoikeus liittyy kiinteästi myös perustuslain 10 §:n yksityiselämän suojaan. Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Myös muilla toimijoilla on velvollisuus kunnioittaa yksilön tai ryhmän itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeus on yksi vammaissopimuksen 3 artiklassa mainituista sopimuksen kantavista periaatteista. Se edellyttää, että vammaisen henkilön oma tahto ja mielipide selvitetään ja otetaan huomioon asiakasprosessin kaikissa vaiheissa, myös palveluiden toteuttamistavan valinnassa ja palveluiden toteutumisen seurannassa. Itsemääräämisoikeuteen kuuluu vapaus tehdä omat valintansa. Osallisuus ei voi toteutua ilman itsemääräämisoikeutta. Sosiaalihuollon asiakaslaissa on säännöksiä itsemääräämisoikeudesta ja henkilöiden kuulemisesta erityistilanteissa.
Pykälän 3kohdan mukaan lain tarkoituksena olisi turvata vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja edun mukaiset, riittävät ja laadultaan hyvät palvelut. Palveluiden käsite sisältäisi ehdotuksessa laajasti myös taloudelliset ja muut tukitoimet.
Sosiaalihuoltolain keskeisimpiä tavoitteita on edistää sosiaalihuollon yhdenvertaista saatavuutta, siirtää sosiaalihuollon painopistettä hyvinvoinnin edistämiseen ja varhaiseen tukeen, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä ja kokonaisvaltaista ajattelua asiakkaan tarpeisiin vastaamisessa sekä turvata tuen saantia ihmisten omissa toimintaympäristöissä. Samat tavoitteet koskisivat myös ehdotettavaa lakia. Lisäksi olisi otettava huomioon, että vammaispalveluilla vastattaisiin pitkäaikaisesta, usein elinikäisestä tai vuosikymmeniä kestävästä, vammasta tai sairaudesta johtuvan toimintakyvyn heikentymisen aiheuttamaan avun ja tuen tarpeeseen. Tämä edellyttäisi lähtökohtaisesti palveluilta pysyvyyttä, ellei niiden muuttaminen olisi asiakkaan edun mukaista. Palveluiden jatkuvuus ja henkilökunnan pysyvyys merkitsevät vammaiselle henkilölle erityisen paljon silloin, kun vammainen henkilö on täysin riippuvainen saamastaan avusta ja tuesta ja kun hän ei kommunikoi puheella, jolloin yhteisen vuorovaikutustavan ja luottamuksen löytäminen vie aikaa.
Sosiaalihuoltolain 4 §:ssä on luettelo asioista, joihin on kiinnitettävä huomiota asiakkaan etua arvioitaessa. Silloin, jos tehtävät valinnat edesauttavat luettelossa mainittujen asioiden toteutumista, voidaan arvioida, että myös asiakkaan etu toteutuu. Näitä asioita ovat esimerkiksi: asiakkaan ja hänen läheistensä hyvinvointi sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, asiakkaan itsenäinen suoriutuminen ja omatoimisuuden vahvistuminen, oikea-aikainen ja oikeanlainen sekä riittävä tuki, mahdollisuus osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissa, kielellisen ja kulttuurisen sekä uskonnollisen taustan huomioiminen, koulutus, työelämä ja muu osallisuutta tukeva toiminta, luottamuksellinen asiakassuhde ja yhteistoiminta asiakkaan kanssa. Pykälän mukaan erityistä tukea tarvitsevan asiakkaan edun toteutumiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Vammaisen henkilön etua tulee arvioida suhteessa hänen toimintakykyynsä ja elämäntilanteeseensa sekä olosuhteisiin kokonaisuutena. Vammaisen henkilön etua arvioitaessa on otettava huomioon myös hänen oma näkemyksensä siitä, mitkä vaihtoehdot ja toimintatavat parhaiten tukevat hänen etunsa toteutumista.
Sosiaalihuoltolain 5 §:n mukaan lapsen etua arvioitaessa on lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että toimenpidevaihtoehdot parhaalla mahdollisella tavalla turvaavat lapsen tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin, mahdollisuuden saada ymmärtämystä sekä iän ja kehitysvaiheen mukaisen huolenpidon, turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden sekä itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen.
Palveluiden riittävyyden ja sopivuuden arvioinnissa olisi otettava huomioon myös se, että palvelut vastaavat sisällöltään henkilön iän ja elämänvaiheen mukaiseen tarpeeseen. Esimerkiksi lasten ja nuorten palveluiden riittävyyden ja sopivuuden arvioinnissa tulee ottaa huomioon kasvamiseen, kehittymiseen ja itsenäistymiseen liittyvät tarpeet.
Ehdotetun lain mukaisten palveluiden myöntämisedellytykset määriteltäisiin yleisen soveltamisalasäännöksen lisäksi kunkin palvelun kohdalla erikseen. Palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelman laatimisessa selvitettäisiin henkilön toimintarajoitteesta ja toimintaympäristöstä johtuvat yksilölliset avun ja tuen tarpeet. Niiden perusteella suunniteltaisiin yhdessä asiakkaan kanssa palveluiden kokonaisuus, joka vastaisi sisällöltään ja laajuudeltaan asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin ja tukisi hänen vahvuuksiaan. Palvelut toteutettaisiin asiakkaan ja tarvittaessa hänen läheistensä kanssa yhteistyössä tehdyn palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Arvioinnissa ja asiakassuunnitelman laatimisessa olisi sosiaalihuollon ammattihenkilön lisäksi tarvittaessa oltava mukana muiden hallinnonalojen asiantuntemusta siten kuin sosiaalihuoltolain monialaista yhteistyötä koskevassa 41 §:ssä säädetään.
Sekä palveluiden järjestäjän että tuottajan on seurattava, että palvelut toteutuvat sisällöltään ja laadultaan henkilön palvelutarpeen mukaisesti. Jos palvelut eivät toteudu suunnitellulla tavalla taikka henkilön avun tai tuen tarpeissa tapahtuu muutoksia, tähän on reagoitava nopeasti. Erilaisiin elämän muutosvaiheisiin, kuten perusopetuksen alkamiseen ja päättymiseen, opintojen aloitukseen, työelämään siirtymiseen ja lapsuudenkodista muuttoon, on mahdollisuuksien mukaan varauduttava hyvissä ajoin. Erityisesti silloin, kun vammainen henkilö on täysin riippuvainen palveluista, olisi myös varauduttava ongelmatilanteisiin ja varmistettava keskeytyksetön avun tai tuen saanti.
Sosiaalihuollon asiakaslain 4 §:n mukaan asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa. Asiakasta on kohdeltava siten, että hänen ihmisarvoaan ei loukata, ja että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan. Palveluita annettaessa ja niitä kehitettäessä olisi kiinnitettävä erityistä huomiota asiakkaiden tarpeisiin ja toivomuksiin. Palveluiden tulee olla asiakaskeskeisiä, turvallisia ja asianmukaisesti toteutettuja. Asiakasturvallisuus ja palvelun laatu taattaisiin osaltaan myös huolehtimalla palvelun jatkuvuudesta mahdollisissa kriisi- ja häiriötilanteissa.
Palveluiden laatuun kuuluvat myös asianmukaiset, esteettömät ja turvalliset toimitilat sekä muu toimintaympäristö. Sosiaalihuoltolain 30 §:n mukaan asiakkaiden käytössä olevien sosiaalipalveluiden toimitilojen on tuettava asiakkaiden sosiaalista vuorovaikutusta. Toimitilojen suunnittelussa ja käytössä on otettava huomioon asiakkaiden yksilölliset tarpeet, esteettömyys ja yksityisyyden suoja sekä tietoturvallisuus.
Toimitilojen riittävyys ja asianmukaisuus määräytyisivät aina palveluyksikön tarjoamien palveluiden mukaan ottaen huomioon asiakkaiden tarpeet. Tilojen mitoituksen tulisi olla riittävä ottaen huomioon asumisen yksilöllisyys, yksityisyys, turvallisuus sekä laatu, tilojen joustava käyttö ja henkilökunnan työskentely.
Myös henkilöstön riittävyys, osaaminen ja rakenne ovat osa palveluiden laatua. Palveluiden toteuttamiseen olisi oltava toiminnan luonteen ja laajuuden edellyttämä henkilöstö. Henkilöstöä pitäisi olla riittävästi ottaen huomioon asiakkaiden määrä ja heidän yksilöllinen avun, tuen ja palveluiden tarpeensa sekä tarpeissa tapahtuvat muutokset. Henkilöstöä koskevat vaatimukset määräytyisivät toimintayksikön tarjoamien palveluiden, asiakkaiden tarpeiden ja yksikön toiminnan mukaan, kuitenkin siten, että toimintayksikössä olisi riittävä määrä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä tarvittaessa kaikkina vuorokauden aikoina.
Henkilöstön määrän lisäksi huomiota tulee kiinnittää henkilöstön osaamiseen, jotta vammaisten henkilöiden yksilöllisiin avun ja tuen tarpeisiin voidaan vastata niiden edellyttämällä tavalla. Henkilöstöä koskevista asioista säädetään sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa sekä terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994).
Vammaispalveluiden laadun kannalta olisi olennaista, miten palvelut toteuttavat lain tarkoitusta. Asiakkaan yksilöllisten tarpeiden, toiveiden ja mieltymysten tulisi ohjata palveluiden järjestämistä ja käytännön toteutusta. Laadultaan hyvä palvelu joustaa vammaisen henkilön toiveiden mukaan ja mahdollistaa osallistumisen eri aikoina ja erilaisissa elämäntilanteissa. Vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus toteutuu laadultaan hyvässä palvelussa. Vammaisen henkilön on voitava esimerkiksi valita se, missä hän käyttää vapaa-ajalleen myönnettyjä palveluita. Palvelun laatuun liittyy myös se, että palvelu toteutetaan turvallisella tavalla. Asumisen tuki on toteutettava vammaisen henkilön yksityisyyttä ja kotirauhaa kunnioittaen. Palveluiden on oltava luotettavia siten, että vammainen henkilö saa aina välttämättä tarvitsemansa avun.
Vammaisten lasten ja nuorten palveluissa laatu tarkoittaisi lisäksi oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä asumiseen oman perheensä kanssa. Palveluiden tulisi edistää vammaisen lapsen ja nuoren ikä- ja kehityskauteen kuuluvaa osallisuutta, itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeutta. Lapsella tarkoitettaisiin sosiaalihuoltolain 3 §:n 4 kohdan mukaisesti alle 18-vuotiasta henkilöä ja nuorella sosiaalihuoltolain 3 §:n 5 kohdan mukaisesti 18–24-vuotiasta henkilöä.
Lapsen palveluiden riittävyyttä ja laatua arvioitaessa tulee ottaa huomioon erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen 5, 6 ja 30 artiklan vaatimukset, vammaissopimuksen 3 artiklan yleiset periaatteet sekä 6 artiklan vammaisia tyttöjä ja 7 artiklan vammaisia lapsia koskevat vaatimukset. Oikea-aikaiset ja oikeanlaiset palvelut luovat lapselle hyvinvoinnin perustan ja mahdollisuuden yhdenvertaisuuteen. Vammaisen lapsen edun ensisijaisuus ja vammaisen lapsen mielipiteen huomioon ottaminen hänen ikänsä ja kehitysvaiheensa edellyttämällä tavalla häntä koskevassa päätöksenteossa toteuttavat vammaissopimusta käytännön tasolla.
Lapsen oikeuksien sopimuksen 23 artiklan mukaan vammaisen lapsen tulee saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan. Vammaissopimuksen 30 artikla edellyttää, että sopimuspuolet toteuttavat kaikki tarvittavat toimet sen varmistamiseksi, että vammaiset lapset voivat yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa osallistua leikki-, virkistys-, vapaa-ajan- ja urheilutoimintaan, mukaan lukien koulujärjestelmässä tarjottava toiminta.
2 §. Lain soveltamisala ja suhde muuhun lainsäädäntöön. Kuten vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki nykyisin, ehdotettu laki olisi toissijainen erityislaki. Sen soveltamisen yleisistä edellytyksistä säädettäisiin tässä pykälässä. Sen lisäksi arvioitaisiin erikseen, täyttyvätkö henkilön hakeman palvelun myöntämisedellytykset ehdotetun lain mukaisesti.
Voimassa olevan vammaispalvelulain subjektiivisten oikeuksien piiriin ovat päässeet vain vaikeavammaiset henkilöt. Vaikeavammaisuus on määritelty kunkin palvelun osalta erikseen palvelua koskevassa pykälässä. Kehitysvammalaissa ei ole edellytetty vaikeavammaisuutta, vaan ratkaisevaa on ollut yksilöllinen avun ja tuen tarve. Koska pelkkä diagnoosi tai vamman vaikeusaste ei kerro vamman aiheuttamasta toimintakyvyn heikentymisestä tai avun ja tuen tarpeesta, ehdotetun lain lähtökohtana määriteltäessä vammaisen henkilön oikeutta saada palvelua on henkilön yksilöllinen avun ja tuen tarve.
Henkilön palvelutarve arvioitaisiin aina yksilöllisesti, ja päätös sovellettavasta laista tehtäisiin kokonaisharkinnan perusteella. Tarkoitus ei ole, että yksittäinen syy, kuten vammaispalveluiden maksuttomuus, vaikuttaisi ratkaisevasti muiden lakien mukaisten palveluiden sopivuuden arviointiin.
Pykälän 1 momentin 4-kohtainen luettelo määrittelee ne vammaiset henkilöt, joihin ehdotettua lakia sovellettaisiin. Jotta vammaiseen henkilöön voitaisiin soveltaa tätä lakia, hänen tulee täyttää kaikki tämän momentin 1-4 kohdissa mainitut edellytykset.
Lakiehdotuksessa käytetty vammaisen henkilön käsite tarkoittaa aina henkilöä, joka täyttää tämän säännöksen mukaiset lain soveltamisen edellytykset. Näitä asioita ei ole kirjoitettu jokaiseen palveluita koskevaan pykälään erikseen.
Lakiehdotuksessa vammaisen henkilön käsitettä on käytetty kuvaamaan niitä vammaisia henkilöitä, jotka voivat saada palveluita tämän lain perusteella. YK:n vammaissopimus ei määrittele, millä kansallisella lailla palveluita tulee myöntää sopimuksessa määritellyille vammaisille henkilöille. Esityksessä käytetty vammaisen henkilön käsite ei näin ollen ole ristiriidassa YK:n vammaissopimuksen vammaisen henkilön määritelmän kanssa.
Momentin 1 kohdan määrittelyllä korostettaisiin sitä, että kyseessä on uusi laki, jota sovelletaan eri tavoin vammaisiin henkilöihin, joilla on vaihtelevia toimintarajoitteita. Säännöksessä on siksi nimenomaan mainittu fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite. Oikeus palvelun saamiseen ei enää perustuisi diagnoosiin, vaan vamman yhdessä yhteiskunnallisten esteiden kanssa aiheuttamaan toimintarajoitteeseen ja siitä johtuvaan avun tai tuen tarpeeseen.
Ehdotetun lain perusteella järjestettäisiin palveluita lähtökohtaisesti samalle kohderyhmälle kuin vammaispalvelulain ja kehitysvammalain perusteella on järjestetty. Kaikkien toimintarajoitteiden osalta tulee yhdenvertaisesti arvioida yksilöllinen avun, tuen ja huolenpidon tarve, yleisten palveluiden sopivuus ja oikeus saada tämän lain perusteella palveluita. Tarkoitus on, että jatkossa ei jäisi väliinputoajia, jotka eivät saa palveluita minkään lain perusteella. Esimerkiksi autismi- ja neurokirjon henkilöiden palvelutarve tulee arvioida yksilöllisesti, samoin perustein kuin muidenkin.
Asiakkaan tarpeen mukaisen palvelukokonaisuuden muodostamisessa tarvitaan usein eri toimijoiden välistä hyvää yhteistyötä. Yleensä ei ole kyse siitä, että henkilö tarvitsee vain joko sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain tai esimerkiksi varhaiskasvatus- tai perusopetuslain mukaisia palveluita taikka vammaispalveluita, vaan tarvetta on yleensä sekä yleispalveluihin että vammaispalveluihin. Yleispalvelut tulee järjestää niin, että vammaiset henkilöt voivat käyttää niitä. Yleispalveluita täydennetään vammaispalveluilla vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan.
Pitkäaikainen tai pysyvä toimintarajoite
Vammaispalveluiden tarkoitus on kompensoida vammasta tai sairaudesta johtuvia pitkäaikaisia tai pysyviä toimintarajoitteita.
Vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen pitkäaikaisuutta arvioitaisiin kuten nykyisin. Pitkäaikaiseksi katsottaisiin vähintään vuoden kestävä toimintarajoite. Aikamääre ei kuitenkaan olisi ehdoton, vaan arvio toimintakyvyn heikentymisestä olisi aina tehtävä yksilöllisesti henkilön tilanteen kokonaisarvion pohjalta.
Pysyvä toimintarajoite korostaa sitä, että henkilön, joka sairastuu nopeasti etenevään parantumattomaan sairauteen (esimerkiksi ALS, MS-tauti), tulee saada sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi tarvitsemansa palvelut ilman viivettä. Myös tämä vastaisi nykyistä käytäntöä.
Toimintakyvyn tilapäinen heikentyminen esimerkiksi leikkauksen jälkeen ei oikeuttaisi saamaan ehdotetun lain mukaisia palveluita.
Momentin 2 kohdassa on kuvattu vammaisuuden sosiaalinen malli, johon tämä lakiehdotus perustuu. Lähtökohta on sama kuin YK:n vammaissopimuksessa. Henkilön mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti yhteiskuntaan riippuu vamman tai sairauden lisäksi yhteiskunnallisista esteistä. Nämä esteet voivat olla fyysisiä tai saavutettavuuteen taikka asenteisiin liittyviä esteitä. Siksi avun ja tuen tarvetta tulee aina arvioida suhteessa toimintaympäristöön ja vammaisen henkilön yksilölliseen elämäntilanteeseen. Vamma ei yksin kerro avun ja tuen tarpeesta.
Vammaisen henkilön toimintakyky voi vaihdella monista eri syistä johtuen. Toimintakykyyn vaikuttavat esimerkiksi vammaisen henkilön elämäntilanne, ympäristön esteettömyys ja tiedon saavutettavuus. Myös sillä voi olla merkitystä, onko kyseessä vammaiselle henkilölle tuttu vai vieras tilanne taikka toimintaympäristö.
Vammaispalvelut ja iäkkäiden henkilöiden palvelut
Momentin 3 kohta määrittelee lain soveltamisalan siten, että laki säilyisi vammaisille henkilöille tarkoitettuna vahvat oikeudet sisältävänä erityislakina eikä laajenisi koskemaan koko väestöä sen ikääntyessä. Vastaava kirjaus on vain henkilökohtaisen avun pykälässä nykyisessä vammaispalvelulaissa.
Vanhemmat ikäluokat ovat jo nyt niin suuria, että niiden tarpeisiin on mahdotonta vastata vammaispalveluilla. Palveluiden tarve kasvaa edelleen väestön ikääntyessä. Jotta myös iäkkäät henkilöt voisivat saada paremmin heidän tarpeitaan vastaavat palvelut, iäkkäiden henkilöiden palveluita on uudistettu vaiheittain, kuten nykytilaa koskevassa luvussa on kuvattu. Jotta iäkkäiden henkilöiden palveluiden määrä ja laatu pystytään säilyttämään ja palveluita edelleen kehittämään, on välttämätöntä, että niistä voidaan periä asiakasmaksu. Koska pääosa iäkkäistä henkilöistä käyttää palveluita yleensä vain elämänsä viimeisimmät vuodet, asiakasmaksut eivät vaikuta heidän elämäänsä samalla tavalla kuin ne tekisivät, jos vammaispalveluissa alettaisiin periä maksuja muusta kuin ylläpidosta. Vammaiset henkilöt käyttävät palveluita usein koko elämänsä, joka tapauksessa yleensä vuosia ja vuosikymmeniä. Siksi palveluiden maksuttomuus on perusteltua ja oikeutettua.
Vanhimpien ikäluokkien koko ja sairastavuus
Tilastokeskuksen tilastot ja väestöennusteet kertovat vanhimpien ikäluokkien suuruudesta ja kasvusta edelleen vuoteen 2040 saakka. Ennusteet vuodelle 2040 on kirjoitettu sulkuihin vuoden 2021 lukujen perään. Vuonna 2021 Suomessa oli 703 342 (603 269) ikäluokkaan 65-74 kuulunutta henkilöä, 419 062 (563 932) ikäluokkaan 75-84 kuulunutta henkilöä ja 157 873 (340 640) ikäluokkaan 85 – kuulunutta henkilöä. Kun kaksi vanhinta ikäluokkaa yhdistetään, Suomessa ennustetaan olevan 904 572 yli 74-vuotiasta henkilöä vuonna 2040. (Tilastokeskus, stat.fi 28.4.2022)
Kun samaan aikaan nuoremmat ikäluokat hiukan pienentyvät, väestöllisen huoltosuhteen vastaavat luvut ovat 62,5 vuonna 2021 ja 67,3 vuonna 2040. (Tilastokeskus, stat.fi 28.4.2022)
Sen lisäksi, että iäkkäitä henkilöitä on määrällisesti paljon, ikääntyminen vaikuttaa olennaisella tavalla sairauksien esiintyvyyteen. Tämän lisäksi jokaisen henkilön elimistö vanhenee ilman erityisiä sairauksiakin.
Vaikka tämän lakiehdotuksen lähtökohtana on, että vammaispalveluita ei myönnetä diagnoosiin, vaan yksilölliseen avun ja tuen tarpeeseen perustuen, arvioitaessa sitä, järjestetäänkö palveluita sosiaalihuoltolain mukaisena yleispalveluna vai vammaispalvelulain mukaisena erityispalveluna iäkkäälle henkilölle, on kuitenkin otettava huomioon palvelutarpeen taustalla oleva sairaus tai vamma.
Käypä hoito –suositukseen on koottu sekä kansalliseen että kansainväliseen tutkimukseen perustuvaa aineistoa liittyen ikääntymisen vaikutukseen sairauksien esiintyvyydessä. Suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Seuraavat tiedot perustuvat näistä suosituksista kerättyyn aineistoon, ellei tiedon perässä toisin mainita. (kaypahoito.fi, 28.4.2022)
Tutkimusten perusteella erottuu selkeästi sairauksia, joiden esiintyvyys jopa moninkertaistuu korkeimmissa ikäluokissa. Tämä tarkoittaa myös huomattavasti suurempaa palvelutarvetta, johon on siksi vastattava yleispalveluilla.
Ikääntymiseen liittyviä muutoksia tapahtuu kudoksessa, jonka rakenteet ja toiminta alkavat asteittain heiketä solutason muutoksista johtuen. Toimintakykyyn olennaisesti vaikuttavia muutoksia tapahtuu sydämessä ja verisuonissa, tuki- ja liikuntaelimistössä, vahvuudessa ja ketteryydessä. Esimerkiksi 30 ikävuoden jälkeen kestävyyteen olennaisesti vaikuttava maksimaalinen hapenkulutus alkaa heiketä. Jatkossa se laskee noin 5-22 % kymmenen vuoden sykleissä.
Ihminen menettää 30-50 % lihasmassasta ja voimasta 30-80 –ikävuoden välillä (lihaskato eli sarkopenia). Lihaskudos korvautuu vähitellen rasva- ja sidekudoksella.
Tasapaino heikkenee iän myötä monista eri syistä. Ikääntyessä nivelien jäykistyminen, jänteiden lyhentyminen, kudosten kimmoisuuden heikentyminen sekä lihaskato heikentävät liikkuvuutta ja notkeutta.
Tyypillisimpiä aisteihin liittyviä muutoksia ovat näön, kuulon sekä haju- ja makuaistin heikkeneminen. Kuuloon liittyvät muutokset koskevat eniten korkeiden äänien kuulemisen heikentymistä.
Näkövammaisuus Suomessa, kuten muissakin korkean elintason maissa Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, painottuu iäkkäisiin henkilöihin, koska valtaosa näkövammaisuuteen johtavista taudeista kehittyy vasta iäkkäillä henkilöillä. Rekisteröityjen näkövammaisten keski-ikä (mediaani) on 79 vuotta. Uusien rekisteröityjen keski-ikä vuonna 2020 oli 84 vuotta. (https://www.nkl.fi/fi/nakovammarekisterin-vuosikirja)
Joka kolmas yli 65-vuotias ilmoittaa kärsivänsä muistioireista. Suomessa on jopa 200 000 henkilöä, joilla kognitiivinen toiminta eli tiedonkäsittely on lievästi heikentynyt, 100 000 lievän ja 93 000 vähintään keskivaikean dementian oireista kärsivää. Suomessa vuosittain noin 14 500 henkilöä sairastuu muistisairauteen. Alzheimer on etenevien muistioireiden ja dementian syynä ainakin 70 %:ssa tapauksista. Sitä esiintyy yli kolmanneksella yli 85-vuotiaista. Käytösoireita esiintyy eri muistisairauksissa jossakin vaiheessa 90 %:lla potilaista. Työikäisistä muistisairauksia on yhteensä noin 7 000:lla.
Nivelrikko on maailman yleisin nivelsairaus. Suomen Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan kliinistä polvinivelrikkoa ei esiinny juuri lainkaan alle 45-vuotiailla, mutta 75–84-vuotiaiden ryhmässä miehistä 15.6 %:lla ja naisista 32.1 %:lla on polvinivelrikko. Kliinistä lonkkanivelrikkoa ei tavata juuri lainkaan alle 45-vuotiailla, 75–84-vuotiaiden ryhmässä 20.4 %:lla on lonkkanivelrikko.
Sydämen vajaatoiminnan esiintyvyys koko väestössä on 1–2 %. Esiintyvyys suurenee jyrkästi iän myötä: noin 10 %:lla 70-vuotiaista on sydämen vajaatoiminta. Nykyään sepelvaltimotautikohtaukseen sairastuneista runsas puolet on yli 75-vuotiaita.
Nainen menettää elämänsä aikana hohkaluuaineksestaan 50 % ja putkiluuaineksestaan 30 %. Miehillä vastaavat määrät ovat 30 % ja 20 %. Pienentynyt luuntiheys (osteopenia tai osteoporoosi) on arvioiden mukaan noin 43,9 %:lla yli 65-vuotiaista. Suomessa tapahtuu arvioiden mukaan vuosittain 30 000–40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Murtumien ilmaantuvuus suurenee eksponentiaalisesti ikääntymisen myötä.
Suomessa monisairaita on iältään 18–64-vuotiaista miehistä noin 31 % ja naisista 44 % ja 65–85-vuotiaista miehistä 77 % ja naisista 79 %.
Yli 40 vuoden jälkeen laskimotukosriski 2–3-kertaistuu 10 ikävuotta kohden, mutta tukoksia voi esiintyä missä iässä tahansa muiden vaaratekijöiden yhteydessä.
Lain soveltamisalan määrittelyn oikeudellinen ja tosiasiallinen merkitys
Nykyinen vammaispalvelulaki on erityislaki, jonka tarkoituksena on sen säätämisestä lähtien ollut edistää vammaisten henkilöiden tasa-arvoa ja mahdollisuuksia yhdenvertaiseen elämään muiden kansalaisten kanssa (HE 219/1986). Lain mukaiset palvelut on turvattu vaikeavammaisille henkilöille suurelta osin subjektiivisina oikeuksina. Sen vuoksi palveluiden saaminen ja siten myös vammaisten henkilöiden oikeus elää yhteisössä ja tehdä samanlaisia valintoja kuin muut ihmiset ei ole riippunut vallitsevasta taloudellisesta tilanteesta tai palveluihin varatusta määrärahasta.
Kehitysvammalakia on sovellettu vain henkilöihin, joiden kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden tai vamman vuoksi. Ikääntymiseen liittyvää kysymystä ei ole sen vuoksi tarvinnut pohtia kehitysvammalain soveltamisessa.
Vammaispalveluiden rakentuminen vahvojen subjektiivisten oikeuksien varaan on merkinnyt sitä, että vammaispalvelulain mukaisia palveluita on myönnetty rajatulle väestöryhmälle eli niille vammaisille henkilöille, joiden itsenäinen elämä ja yhdenvertaiset mahdollisuudet ovat toteutuneet ainoastaan riittävien erityispalveluiden turvin.
Koska ikääntyminen koskettaa koko väestöä, ikääntymisestä aiheutuvan toimintakyvyn heikkenemisen aiheuttamaan avun ja tuen tarpeeseen on pyritty vastaamaan yleispalveluilla. Sosiaalihuollossa ikääntyneiden henkilöiden palveluita on järjestetty pääasiallisesti sosiaalihuoltolain perusteella, vaikkakin ikääntyneiden henkilöiden avuntarpeeseen on myös osin vastattu vammaispalvelulain mukaisin palveluin ja tukitoimin. Etenkin henkilökohtaista apua saaneiden yli 65-vuotiaiden henkilöiden määrä on kasvanut nopeasti. Vuodesta 2016 vuoteen 2020 kasvu oli 51,3 prosenttia, vaikka henkilökohtainen apu on ainoa palvelu, jossa on suoraan lakiin kirjattu soveltamisalan rajaus liittyen ikääntymisen aiheuttamaan toimintakyvyn alentumiseen. Vaikeavammaisten palveluasumisessa yli 65-vuotiaiden asiakkaiden määrä on edelleen melko pieni, mutta määrä kasvoi 24,2 prosenttia vuodesta 2016 vuoteen 2020.
Korkein hallinto-oikeus on esimerkiksi ratkaisussaan KHO 2016:28 todennut, että vammaispalvelulakiin perustuva palveluasuminen oli lakia säädettäessä ollut tarkoitus rajata suppealle piirille. Tarkoituksena ei ollut ollut, että vammaispalvelulakiin perustuvaa palveluasumista tulisi järjestää suurelle joukolle sellaisia iäkkäitä henkilöitä, joiden hoidon ja huolenpidon tarve oli kunnissa tavanomaisesti järjestetty laitoshoitona vanhainkodeissa ja nyttemmin yleisesti myös sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena. Tapauksessa vuonna 1922 syntynyttä henkilöä ei pidetty sellaisena vaikeavammaisena henkilönä, jolle kunnan tuli järjestää palveluasuminen vammaispalvelulain nojalla. Henkilön palveluntarve ei johtunut vammasta tai sairaudesta vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla, vaan hänen toimintakykynsä oli vuosien mittaan vähitellen heikentynyt korkean iän myötä.
Vammaispalveluiden kasvanut käyttö iäkkäiden henkilöiden joukossa liittyy osittain vammaispalveluiden ja iäkkäiden henkilöiden yleisesti käyttämien sosiaalihuoltolain mukaisten palveluiden erilaisiin maksuperusteisiin. Vammaispalvelut ovat pääosin maksuttomia, kun taas sosiaalihuoltolain mukaisesta kotihoidosta, yhteisöllisestä asumisesta ja ympärivuorokautisesta palveluasumisesta peritään tulosidonnainen maksu. Maksujen erot ovat lisänneet vammaispalveluiden hakemista sellaisissakin tilanteissa, joissa asiakkaan tarpeet liittyvät pääasiassa hoidon ja huolenpidon saamiseen ja niihin voitaisiin vastata nimenomaan iäkkäille henkilöille tarkoitetuilla palveluilla. Niiden henkilöiden, joiden toimintakyky heikkenee ja siitä seuraava palvelutarve ilmenee vasta korkeassa iässä, taloudellinen tilanne on yleensä aiemman työuran vuoksi parempi kuin aikaisemmassa elämänvaiheessa vammautuneilla henkilöillä. Siksi maksut eivät loukkaa ryhmänä ikääntyneen väestön yhdenvertaisuutta suhteessa vammaisiin henkilöihin.
Sekä iäkkäillä että vammaisilla henkilöillä on oikeus tarvittaessa hakea asiakasmaksulain perusteella maksun perimättä jättämistä tai alentamista. Asiakkaalle on annettava tieto tästä oikeudesta ennen ensimmäistä palvelutapahtumaa tai sen yhteydessä. Tämä vähentää asiakasmaksujen kielteisiä vaikutuksia.
Vammaispalvelulain uudistuksessa on lähdetty siitä, että vammaispalvelulaki olisi edelleen selkeästi erityislaki ja sen nojalla järjestettävät palvelut erityispalveluita, jolloin voitaisiin pitää kiinni palveluiden luonteesta hyvinvointialuetta velvoittavina subjektiivisina oikeuksina. Tämä on välttämätön edellytys lain tarkoituksen toteutumiselle. Vammaiset henkilöt tarvitsevat palveluita usein vuosia tai koko elämänsä ajan.
Sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain uudistus tukee etenkin iäkkäiden henkilöiden mahdollisuuksia saada entistä paremmin tarpeisiinsa vastaavat palvelut. Tarkoitus olisi järjestää iäkkäiden henkilöiden palvelut sosiaalihuoltolain mukaisesti muun muassa kotihoidon, tukipalveluiden sekä erilaisten asumispalveluiden avulla.
Tarkoituksena on, että vammaispalveluita aiemmin saaneet vammaiset henkilöt saisivat niitä myös ikääntyessään silloin, kun avun ja tuen sekä huolenpidon tarve johtuu heidän aiemmasta vammastaan eikä kyseessä ole selkeästi uusi iäkkäänä alkanut tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvä vamma tai sairaus. Vaikka kyseessä olisi uusi iäkkäänä alkanut vamma tai sairaus, on kuitenkin otettava huomioon vammaisen henkilön palveluiden kannalta toimiva kokonaisuus ja se, että vammaisen henkilön toimintakyky saattaa vamman vuoksi heiketä ikääntyessä tavallista nopeammin.
Vammaispalvelulain tarkoituksena on vastata perustuslain ja YK:n vammaissopimuksen tavoitteisiin edistää vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta sekä tosiasiallista yhdenvertaisuutta vammaisten henkilöiden elämässä ja yhteiskunnassa. Tämän toteuttamiseksi lailla olisi turvattava vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaiset ja riittävät sekä maksuttomat palvelut subjektiivisina oikeuksina. Vammaispalvelulain mukaisissa palveluissa ja tukitoimissa on kysymys sellaisesta positiivisesta erityiskohtelusta, joka edistää vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden toteutumista. Soveltamisalan rajaukselle olisi näin olemassa perustuslain edellyttämä hyväksyttävä syy.
Ehdotetun lain mukaisten palveluiden välttämättömyys
Momentin 4 kohtaliittyy tämän pykälän 2 momenttiin, jossa säädetään tämän lain toissijaisuudesta suhteessa yleislakeihin. Välttämättömyyden edellytys täyttyy, jos vammainen henkilö ei saa yksilöllisen tarpeensa mukaisia ja sopivia itsenäisen elämän, osallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumisen edellytyksenä olevia palveluita sosiaalihuoltolain tai muiden yleislakien perusteella.
Välttämättömyyden arvioinnissa olisi otettava huomioon, mitä rajoituksia, esteitä ja avun tai tuen tarpeita toimintarajoite aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluita toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Avun ja tuen välttämättömyyden arviointiin vaikuttaisivat henkilön ikä, elämäntilanne, perhesuhteet, asuinolosuhteet ja toimintaympäristö. Apu tai tuki olisi välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykenisi suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki olisi arvioitava välttämättömäksi myös, jos henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuisi ilman apua tai tukea.
Välttämätön avun tai tuen tarve voi ilmetä tilanteessa, jossa vammainen henkilö tarvitsee useita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita henkilön tarpeen mukaisen palvelukokonaisuuden toteuttamiseksi. Välttämätön avun tai tuen tarve voi olla runsasta, usein ympärivuorokautista, tilanteessa, jossa henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua turvallisuutensa takaamiseksi esimerkiksi hengitysvajeen tai vaarantajun puutteen vuoksi.
Välttämätön avun tai tuen tarve ei kuitenkaan edellyttäisi vaativia tai monialaisia palveluita. Henkilöllä olisi oikeus saada ehdotetun lain mukaisia palveluita myös silloin, kun hän tarvitsee toimintarajoitteensa vuoksi välttämättä apua tai tukea joissakin tavanomaisen elämän tilanteissa, asioissa tai toimintaympäristöissä, vaikka hän suoriutuisi jossakin toisessa tilanteessa itsenäisesti ilman apua. Myös sellainen avun ja tuen tarve, joka vaikeuttaa henkilön selviytymistä ennalta arvaamattomissa, suunnittelemattomissa tai henkilölle uusissa tilanteissa, voisi olla välttämätöntä.
Lapsen ja nuoren palvelut
Ehdotetut erityispalvelut turvaavat yhdenvertaista osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnan eri toimintoihin eri elämänvaiheissa. Lapsilla ja nuorilla tarpeet yhdenvertaisuuden toteutumisessa ovat erilaisia kuin työikäisellä tai ikääntyneellä väestöllä. Vertailu yhdenvertaisuuden toteutumisen edellyttämien välttämättömien ja sopivien palveluiden järjestämiseksi olisi näin ollen tehtävä suhteessa samaan ikäryhmään kuuluvaan ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vammattomaan henkilöön.
Lapsen tavanomaiseen elämään kuuluu esimerkiksi leikki, harrastukset, sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpitäminen sekä perheen arkeen, varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen osallistuminen. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen lainsäädännön perusteella järjestettävä tuki olisi ensisijaista ehdotetun lain perusteella järjestettäviin palveluihin nähden. Lapsen saamat vammaispalvelut mahdollistaisivat kuitenkin sen, että vammainen lapsi voisi tehdä samoja asioita kuin muut saman ikäiset vammattomat lapset tekevät. Vammaisilla lapsilla olisi oikeus ehdotetun lain mukaisiin palveluihin myös, jos palvelu olisi edellytys sille, että lapsi voi osallistua ikätasonsa mukaisesti ilman vanhempia tai muita perheenjäseniä toimintoihin, joita muut ikätoverit tekevät yleensä itsenäisesti tai muiden lasten kanssa.
Ehdotetun lain mukaisia palveluita olisi järjestettävä vammaiselle henkilölle itselleen. Poikkeuksena tästä on valmennus, jota myös perheenjäsenillä on oikeus saada osana vammaisen henkilön omaa valmennusta. Lyhytaikainen huolenpito on tarkoitettu vammaiselle henkilölle itselleen, mutta sen tarkoituksena on tukea koko perhettä ja hoitovastuussa olevien jaksamista.
Vammaisen lapsen perheenjäsenet voivat saada myös sosiaalihuoltolain 3 luvun mukaisia palveluita. Näistä tärkeimpiä perhettä ja lasta tukevia palveluita ovat muun muassa sosiaalihuoltolain 18 §:n mukainen perhetyö, 18 a §:n mukainen lapsiperheen kotipalvelu sekä 19 a §:n mukainen kotihoito. Jos avun tai tuen tarve on lastensuojelullista eikä lapsen vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta johtuvaa, vammaisella lapsella ja hänen perheellään olisi sosiaalihuoltolain lisäksi oikeus saada ensi sijassa lastensuojelun tukitoimenpiteitä vanhemmuuden tukemiseksi ja lapsen kasvun ja kehityksen edistämiseksi ja turvaamiseksi. Yleislakien perusteella järjestettävien palveluiden lisäksi olisi myönnettävä tarvittavat vammaispalvelut siten, että eri lakien perusteella myönnettävät palvelut muodostavat lapsen edun näkökulmasta toimivan ja koko perhettä tukevan kokonaisuuden.
Pykälän 2 momentin mukaan kyseessä olisi toissijainen erityispalveluita koskeva laki, jonka perusteella myönnettäisiin palveluita vammaiselle henkilölle vain, jos hän ei saa yksilöllisen tarpeensa mukaisia ja sopivia, tavanomaisessa elämässä tarvitsemiaan palveluita sosiaalihuoltolain tai muun lain perusteella.
Sosiaalihuollon palveluissa ensisijaisesti sovellettava yleislaki on sosiaalihuoltolaki, jossa säädetään kattavasti asiakkaan erilaisiin tarpeisiin vastaamiseksi järjestettävistä palveluista. Yleis- ja erityislakeja voidaan soveltaa myös rinnakkain. Henkilön palvelukokonaisuus voi muodostua esimerkiksi omaishoidon tuesta ja ehdotetun lain mukaisesta liikkumisen tuesta. Perhe voi saada sosiaalihuoltolain mukaista lapsiperheiden kotipalvelua ja lisäksi ehdotetun lain mukaista valmennusta kommunikointitaitojen opetteluun.
Sosiaalihuoltolakia ja muuta sosiaalihuollon lainsäädäntöä täydentävänä lakina on otettava huomioon erityisesti vanhuspalvelulaki, joka sisältää säännöksiä muun muassa iäkkään henkilön näkökulman huomioon ottamisesta palvelutarpeiden selvittämisessä, palveluiden laadussa sekä toteuttamisessa. Muita lain valinnassa huomioon otettavia lakeja olisivat muun muassa terveydenhuoltolaki, varhaiskasvatuslaki ja perusopetuslaki.
Muiden lakien mukaisten palveluiden sopivuutta olisi arvioitava erityisesti suhteessa ehdotetun lain tarkoitukseen. Lisäksi olisi otettava huomioon perustuslain 22 §:n säännös julkisen vallan velvollisuudesta edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Silloin, jos kyseessä on vammainen henkilö, johon tulee soveltaa ehdotettua lakia ja hän täyttää myös palvelun saamisen edellytykset, palvelu tulisi myöntää tämän lain mukaisena palveluna ja täydentää tarvittaessa muilla palveluilla.
Ehdotetun lain mukaisia erityispalveluita järjestettäisiin vammaiselle henkilölle. Tarkoituksena olisi turvata vammaiselle henkilölle välttämätön apu tai tuki tavanomaisen elämän tilanteissa.
Vammaisen henkilön palvelutarve arvioitaisiin aina yksilöllisesti, ja päätös sovellettavasta laista tehtäisiin kokonaisharkinnan perusteella. Tarkoitus ei ole, että yksittäinen syy, kuten vammaispalveluiden maksuttomuus, vaikuttaisi ratkaisevasti muiden lakien mukaisten palveluiden sopivuuden arviointiin.
Tavanomainen elämä
Säännöksessä edellytettäisiin avun tai tuen tarvetta tavanomaisessa elämässä. Sen sisältöä tulisi arvioida suhteessa lain tarkoituspykälään. Yhteiskunnassa hyväksytyt arvot ja toimintatavat määrittäisivät yhdessä yhdenvertaisuuden, itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumisen tavoitteen kanssa tavanomaisen elämän sisältöä. Tavanomaisen elämän käsitettä olisi arvioitava laaja-alaisesti, jotta se kattaisi ihmisten monimuotoiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet ja jotta palvelupäätökset vastaisivat lain tarkoitusta.
Omaa elämää koskeva päätöksenteko sekä yhdenvertainen osallisuus yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana tavanomaiseen elämään. Tavanomaiseen elämään kuuluvia toimintoja olisivat esimerkiksi itsestä, perheestä ja kodista huolehtiminen, liikkuminen, opiskelu, työ ja muu osallistuminen yhteiskuntaan, vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa sekä sosiaalinen elämä ja vapaa-ajan vietto tai loma-ajan toiminta.
Tavanomaisen elämän toimintoja verrattaisiin vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien henkilöiden toimintoihin. Hyvinvointialueella ei olisi velvollisuutta järjestää ehdotetun lain mukaisia palveluita, jos tilanne poikkeaisi merkittävästi vertailuryhmän tasosta, eivätkä palveluista aiheutuvat kustannukset olisi toiminnan tavoite, merkitys vammaiselle henkilölle ja tilanteen kokonaisarvio huomioon ottaen kohtuullisia. Tällaisia tilanteita voisivat olla esimerkiksi taajaan toistuvat tai poikkeuksellisen pitkät ja kalliit ulkomaanmatkat ja niille tarvittavat palvelut tai muu vastaava tilanne, joka eroaisi merkittävästi siitä, mitä tavanomaiseen elämään yleisesti arvioidaan kuuluvan.
Arvioinnissa olisi kuitenkin aina otettava huomioon myös vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne ja se, mikä yksittäistapauksessa on henkilölle tavanomaista elämää.
Pykälän 3 momentti sisältää palveluiden järjestämisvastuuseen liittyvän informatiivisen viittaussäännöksen.
3 §. Vammaisen henkilön osallisuuden tukeminen asiakasprosessissa. Pykälä sisältäisi informatiivisia viittauksia yhdessä tämän lakiehdotuksen kanssa sovellettaviin tärkeisiin lakeihin. Viittausten tarkoitus on ohjata lain soveltajaa siinä, mitä eri säännöksiä vammaisten henkilöiden osallisuuden tukemisessa on otettava huomioon.
Sosiaalihuoltolain 4 luvun säännöksiä sosiaalihuollon toteuttamisesta sovelletaan aina myös vammaisiin henkilöihin. Tämän pykälän erityisesti vammaisen henkilön osallisuuden tukemista koskevilla säännöksillä korostettaisiin sosiaalihuoltolain kaikkia sosiaalihuollon asiakkaita koskevien säännösten lisäksi vammaisen henkilön mukana olemisen ja aidon vaikutusmahdollisuuden tärkeyttä hänen palvelutarpeensa arvioinnissa sekä hänelle soveltuvien palveluiden ja niiden toteuttamistavan määrittelyssä. Palvelutarpeen arviointi ja koko asiakasprosessi lähtevät siitä, että asiat tehdään yhdessä vammaisen henkilön kanssa. Lisäksi pykälässä säädettäisiin muista asioista, joiden toteutumisesta olisi huolehdittava, jotta vammaisen henkilön tosiasiallinen kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus asiakasprosessin kaikissa vaiheissa toteutuisivat.
Palvelun käyttäjän ja palvelun järjestäjän luottamuksellinen suhde ja hyvä vuorovaikutus ovat keskeisessä asemassa onnistuneessa asiakasprosessissa. Jotta palvelut voitaisiin käytännössä toteuttaa vaikuttavalla ja vammaisen henkilön omia valintoja kunnioittavalla tavalla, hänen olisi voitava olla osallisena eli olla mukana ja vaikuttaa myös palveluiden toteuttamisen prosessiin sekä palveluiden seurantaan ja arviointiin. Palveluiden järjestäjän on seurattava ja arvioitava, vastaavatko palvelut sitä, mitä niistä on sovittu ja pystytäänkö niillä vastaamaan vammaisen henkilön tarpeisiin. Palveluiden kokonaisuus on tarvittaessa muutettava vastaamaan paremmin asiakkaan tarpeisiin. Vammaisen henkilön kanssa laadittavaan asiakassuunnitelmaan on kirjattava, miten palveluiden toteutumista seurataan. Palveluiden järjestäjän olisi varmistettava vammaisen henkilön osallistumismahdollisuudet palveluiden toteuttamisen suunnitteluun ja toteutumisen seurantaan. Tämä olisi varmistettava myös silloin, kun hyvinvointialue ei itse tuota palveluita. Palveluiden järjestäjän on tarpeen ja tilanteen vaatimalla tavalla puututtava palveluiden toteuttamisessa ilmeneviin ongelmiin, jotta asiakkaan palvelut toteutuvat asiakassuunnitelman ja päätöksen mukaisina. Tämä on tärkeä osa valvontaa.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön osallisuuden tukemisesta asiakasprosessissa. Se olisi toteutettava siten, että itsemääräämisoikeus toteutuu myös niillä henkilöillä, joiden on erityisen vaikeaa ilmaista tahtonsa ja tarpeensa.
Momentissa olisi informatiiviset viittaukset sosiaalihuoltolakiin. Sosiaalihuoltolain 36 §:n 4 momentti sisältää velvoitteen tehdä palvelutarpeen arviointi asiakkaan elämäntilanteen edellyttämässä laajuudessa yhteistyössä asiakkaan ja tarvittaessa hänen läheisensä sekä muiden toimijoiden kanssa. Myös asiakassuunnitelma tulee tehdä noudattaen näitä samoja yhteistyötä koskevia säännöksiä.
Asiakkaalle on selvitettävä hänen yleis- ja erityislainsäädäntöön perustuvat oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot palveluiden toteuttamisessa. Lisäksi asiakkaalle on selvitettävä annettujen vaihtoehtojen vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan. Selvitys on annettava niin, että asiakas riittävästi ymmärtää sen sisällön ja merkityksen. Näin on mahdollista saada selville vammaisen henkilön oma tahto. Koska vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin voidaan vastata useilla eri palveluilla ja niiden toteuttamistavoilla, on tärkeää, että työntekijä kertoo asiakkaalle eri vaihtoehdoista mahdollisimman monipuolisesti.
Palvelun järjestäjän olisi varmistettava vuorovaikutuksen onnistuminen siten, että asiakasprosessin osapuolet ymmärtävät toistensa esiin tuomat asiat ja pystyvät kommunikoimaan keskenään. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun kyseessä on henkilö, joka ei kykene käsitteelliseen ajatteluun eikä tekemään ilman tukea palveluitaan koskevia ratkaisuja.
Sosiaalihuoltolain 39 §:ssä säädetään asiakkaan oman näkemyksen ja mielipiteen huomioon ottamisesta ja kirjaamisesta asiakassuunnitelmaa tehtäessä. Palvelutarpeen arvioinnin tekemisestä vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön olisi arvioitava yhdessä vammaisen henkilön kanssa hänen tarpeensa sekä sosiaalihuoltolain mukaisiin yleispalveluihin että ehdotetun lain mukaisiin erityispalveluihin.
Säännöksessä on lisäksi nostettu esille asioita, joita täytyy ottaa huomioon erityisesti vammaisen henkilön palvelusuunnitteluprosessissa, jotta vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus ja osallisuus voisivat toteutua. Vammaisen henkilön olisi saatava tarvittaessa riittävä tuki osallistumiseen ja oman tahtonsa ilmaisemiseen sekä valintojen tekemiseen koko prosessin ajan.
Vammaisen henkilön osallisuutta olisi tuettava henkilön toimintakyvyn, iän ja kehitysvaiheen sekä elämäntilanteen edellyttämällä tavalla. Annettava tuki turvaisi yhdenvertaisen osallistumisen asiakasprosessiin vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen estämättä.
Palvelutarpeen arviointia ja palveluiden suunnittelua koskevat asiakastapaamiset ja selvitykset olisi järjestettävä esteettömässä ja muutenkin vammaiselle henkilölle soveltuvassa paikassa. Osallistuminen keskusteluun olisi tehtävä mahdollisimman helpoksi.
Vammaisen henkilön ikä ja elämäntilanne sekä hänen käyttämänsä kieli ja kommunikointikeino vaikuttavat hänen tarvitsemaan tukeen asiakasprosessissa. Henkilö, jolla ei ole läheisten tukiverkostoa, saattaa tarvita enemmän tukea. Toisaalta itsenäistymässä oleva vammainen nuori voi tarvita tukea oman, itsenäisen mielipiteensä muodostamiseen ja omien valintojen tekemiseen.
Näin on mahdollista saada selville vammaisen henkilön oma tahto. Palvelun järjestäjän olisi varmistettava vuorovaikutuksen toteutuminen siten, että asiakasprosessin osapuolet ymmärtävät toistensa esiin tuomat asiat ja pystyvät kommunikoimaan keskenään. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun kyseessä on henkilö, joka ei kykene käsitteelliseen ajatteluun eikä tekemään ilman tukea palveluitaan koskevia ratkaisuja.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön kielellisistä oikeuksista asiakasprosessissa. Koska vammaispalveluiden tehtävänä on edistää vammaisen henkilön perusoikeuksien toteutumista hänen elämässään, kielellisillä oikeuksilla on poikkeuksellisen suuri merkitys näiden palveluiden suunnittelussa ja toteuttamisessa.
Vammaisella henkilöllä olisi oikeus käyttää viittomakieltä tai erilaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja omassa asiassaan. Vammaisen henkilön aito osallistuminen edellyttää, että hänellä on käytettävissään riittävästi tietoa ja välineet vastavuoroiseen viestintään.
Jos sosiaalihuollon henkilöstö ei hallitse asiakkaan käyttämää kieltä taikka asiakas ei aisti- tai puhevamman tai muun syyn vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta ja tulkin hankkimisesta. Jos tulkkia ei ole mahdollista saada paikalle, tulisi ymmärtämisestä huolehtia muilla tavoin.
Kansaneläkelaitoksen velvollisuudesta järjestää tulkkauspalvelua kuulo- ja kuulonäkövammaisille sekä puhevammaisille henkilöille säädetään tulkkauspalvelulaissa. Jos on kysymys asiasta, joka voi tulla vireille viranomaisen aloitteesta, on tulkitsemisesta ja kääntämisestä huolehdittava siten kuin hallintolain 26 §:ssä säädetään.
Ruotsinkielisten, saamelaisten, viittomakielisten, romanitaustaisten sekä mahdollisuuksien mukaan myös muiden vammaisten henkilöiden kielellinen ja kulttuurinen tausta tulee ottaa huomioon palveluprosessin eri vaiheissa. Järjestämislain 5 §:ssä säädetään palveluiden kielestä ja kielilaissa esimerkiksi asiakkaan oikeudesta käyttää omaa kieltään, tulla kuulluksi sekä oikeudesta tulkkaukseen.
Pykälän 3 momentissa olisi informatiivinen viittaus sosiaalihuollon asiakaslain itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta koskevaan yleiseen 8 §:ään ja itsemääräämisoikeutta erityistilanteissa koskevaan 9 §:ään.
Siinä säädetään täysi-ikäisen asiakkaan tahdon selvittämisestä niissä tilanteissa, joissa hän ei sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi pysty osallistumaan ja vaikuttamaan palveluidensa suunnitteluun ja toteuttamiseen taikka ymmärtämään ehdotettuja ratkaisuvaihtoehtoja tai päätösten vaikutuksia. Näissäkin tilanteissa on selvitettävä asiakkaan toiveet ja mielipide mahdollisimman tarkkaan.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin erityisesti lapsen ja nuoren osallisuuden tukemisesta. Tämä momentti täydentäisi pykälän muita säännöksiä, joita sovellettaisiin myös lapsiin ja nuoriin.
Vammaisella lapsella ja nuorella on riski jäädä ulkopuoliseksi oman elämänsä tavoitteiden ja tarpeiden selvittämisessä sekä palveluiden suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa. Riski on erityisen suuri silloin, kun lapsen tai nuoren kognitiiviset taidot kehittyvät epätasaisesti tai hitaammin kuin muilla saman ikäisillä tai jos lapsi tai nuori on ikätasoaan enemmän riippuvainen toisen henkilön antamasta avusta. Riski on suuri myös silloin, kun lapsella tai nuorella ei ole toimivaa kommunikointikeinoa tai palveluiden suunnittelusta tai toteuttamisesta vastaava henkilö ei hallitse lapsen tai nuoren käyttämää kieltä ja kommunikointikeinoa. Tämän vuoksi palvelun järjestäjän sekä muiden viranomaisten ja vammaisten henkilöiden kanssa toimivien tahojen olisi kiinnitettävä erityistä huomiota vammaisten lasten ja nuorten osallisuuden tukemiseen.
Perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lasten tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Säännöstä on käytännössä usein tulkittu liian suppeasti. Ehdotetun säännöksen tarkoitus olisi edistää lapsen ja nuoren osallisuuteen liittyvien perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklan mukaan lapsella, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, on oikeus vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitysvaiheen mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemyksiä ja niiden merkitystä on arvioitava tapauskohtaisesti. Kaikkien lasten näkemykset on selvitettävä ja otettava huomioon asianmukaisesti. Muun muassa tästä syystä lapsen oikeuksien komitea katsoo 12 artiklan edellyttävän muidenkin kuin kielellisten viestintätapojen tunnustamista ja kunnioittamista. Tällaisia viestintätapoja ovat esimerkiksi leikki, olemuskieli, kasvojen ilmeet sekä piirtäminen ja maalaaminen, joiden avulla hyvinkin pienet lapset voivat ilmaista käsityskykyään, valintojaan ja mieltymyksiään.
Vammaissopimuksen 7 artiklan 3 kohdan mukaan sopimuspuolet varmistavat, että vammaisilla lapsilla on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa heihin vaikuttavissa asioissa ja että heidän näkemyksilleen annetaan asianmukainen painoarvo heidän ikänsä ja kypsyytensä mukaisesti, yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa, ja että heillä on oikeus saada vammaisuutensa ja ikänsä mukaista apua tämän oikeuden toteuttamiseksi. Vammaissopimuksen 3 artikla edellyttää vammaisen lapsen kehittyvien kykyjen ja identiteetin kunnioittamista. Esimerkiksi viittomakielisten henkilöiden osalta tulee lisäksi ottaa huomioon 30 artiklan turvaama tuki kulttuuri- ja kieli-identiteetin kehittymiseen.
Vammaiselle lapselle ja nuorelle olisi järjestettävä mahdollisuus käyttää tarvittavia kommunikointikeinoja- ja välineitä, jotka auttavat häntä ilmaisemaan näkemyksensä, sekä avustettava häntä niiden käyttämisessä. Ikä yksin ei ratkaisisi lapsen ja nuoren näkemysten merkitystä, vaan lapsen ja nuoren toivomuksia ja mielipiteitä olisi arvioitava hänen kehitysvaiheensa edellyttämällä tavalla. Lapsen tai nuoren kehitysvaihe vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka hänelle annetaan tietoa asiasta, jotta hän tosiasiassa ymmärtäisi, mistä on kyse, tai kuinka lasta tai nuorta kuullaan tai tuetaan vuorovaikutuksessa ja mielipiteen ilmaisussa.
Merkityksellistä voi olla myös mielipiteen selvittämisen tapa ja tilanne. Lapsi saattaa ilmaista mielipiteensä tutussa ympäristössä, kun sitä selvitetään hänelle tuttujen käsitteiden ja ilmaisutapojen avulla. Vastaavasti voi olla, että vammainen lapsi ei itselleen vieraassa ympäristössä tai vieraalla tavalla kommunikoitaessa saakaan ilmaistua sitä, minkä muutoin osaisi tuoda esiin. Tämän vuoksi etenkin lapsen mielipidettä olisi selvitettävä hänelle tutussa arjen ympäristössä.
Pykälässä on informatiiviset viittaukset sosiaalihuollon asiakaslakiin ja sosiaalihuoltolakiin. Sosiaalihuollon asiakaslain 10 §:ssä säädetään alaikäisen asiakkaan asemasta. Pykälässä on säännös esimerkiksi alaikäisen edun ensisijaisesta huomioon ottamisesta sekä alaikäisen asiakkaan toivomusten ja mielipiteen selvittämisestä ja huomioon ottamisesta hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Lapsen ja nuoren sosiaalihuollon tarvetta arvioitaessa, lasta ja nuorta koskevaa päätöstä tehtäessä sekä sosiaalihuoltoa toteutettaessa on sosiaalihuoltolain 32 §:n mukaan lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin kiinnitettävä erityistä huomiota. Lapselle ja nuorelle on turvattava hänen ikäänsä ja kehitysvaihettaan vastaavalla tavalla mahdollisuus saada tietoa itseään koskevassa asiassa ja esittää siitä mielipiteensä ja toivomuksensa.
Lapsella tarkoitetaan tässä laissa sosiaalihuoltolain tavoin alle 18-vuotiasta henkilöä ja nuorella 18-24-vuotiasta henkilöä.
4 §.Palvelutarpeen arviointi ja asiakassuunnitelma. Pykälä sisältäisi viittaussäännökset sosiaalihuoltolain palvelutarpeen arviointia ja asiakassuunnitelmaa sekä omatyöntekijää koskeviin säännöksiin. Vammaisen henkilön palvelutarpeen arviointi tehtäisiin ja asiakassuunnitelma laadittaisiin sosiaalihuoltolain ja sitä täydentävän tämän lain säännösten mukaisesti ottaen erityisesti huomioon sosiaalihuoltolain 41 §:n velvoite monialaisen yhteistyön tekemiseen. Nykyisin vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnista ja palvelusuunnitelmasta sekä erityishuolto-ohjelmasta säädetään erikseen vammaispalvelulaissa ja kehitysvammalaissa. Vammaispalvelulain 3 §:n 2 momentin mukaan kunnan on vammaispalvelulain mukaisia palveluita ja tukitoimia järjestettäessä otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve.
Pykälän 1 momentissa viitattaisiin vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman osalta sosiaalihuoltolain 36, 37 ja 39 §:ään. Tämän lakiehdotuksen 3 §:ssä säädetään lisäksi vammaisen henkilön osallisuuden tukemisesta asiakasprosessissa.
Lähtökohtana olisi, että vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi ehdotetun lain mukaisia palveluita, laadittaisiin sosiaalihuoltolain 39 §:n mukainen asiakassuunnitelma. Tämä vastaisi vammaispalvelulaissa nykyisin olevaa velvoitetta palvelusuunnitelman laatimisesta sekä kehitysvammalaissa olevaa velvoitetta erityishuolto-ohjelman laatimisesta. Yksi suunnitelma kattaisi sekä sosiaalihuoltolain että ehdotetun lain ja tarvittaessa muiden lakien perusteella toteutettavat palvelut. Poikkeustapauksessa voitaisiin tehdä päätös yksittäisestä palvelusta jo palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Näin voisi olla tilanteessa, jossa vammainen henkilö asiakasprosessin ollessa muilta osin vielä kesken hakee jotakin sellaista palvelua, jonka osalta päätöksen tekeminen on mahdollista ja asiakkaan edun mukaista. Tällainen yksittäinen palvelu voisi olla esimerkiksi liikkumisen tuki. Jos henkilö tarvitsee useita palveluita, päätöksenteko, toimeenpano ja seuranta edellyttävät yleensä aina asiakassuunnitelman laatimista.
Asiakassuunnitelma ei luo oikeutta palveluihin. Oikeudesta palveluihin ja oikeudesta saada palvelua koskeva päätös säädetään erikseen. Koska avun ja tuen tarpeisiin voidaan vastata useilla eri palveluilla ja erilaisilla toteuttamistavoilla vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaan, asiakassuunnitelman tekemisellä on iso merkitys vammaisen henkilön oikeusturvan kannalta. Asiakassuunnitelman merkitystä lisää päätöksen perusteluvelvollisuus tilanteissa, joissa asiakassuunnitelmaan kirjatusta sosiaalipalveluiden kokonaisuudesta poiketaan.
Palvelutarpeen arviointi on keskeinen ja kiinteä osa palveluiden suunnittelua, toteutusta ja palveluiden kokonaisuuden muodostamista. Sen huolellinen toteuttaminen on edellytys asiakkaan yksilöllisen tarpeen mukaisten sekä laadukkaiden palveluiden järjestämiselle. Diagnoosi tai toimintarajoitteet eivät yksin riitä kuvaamaan henkilön toimintakykyä tai palvelutarvetta, vaan niihin vaikuttavat myös henkilön ja hänen perheensä elämäntilanne, elinolosuhteet, toimintaympäristö, terveydentila sekä kieli- ja kulttuuritausta. Palvelutarpeen arvioinnissa olisi otettava huomioon ehdotetun lain säännökset lain tarkoituksesta sekä lain soveltamisala.
Sosiaalihuoltolaissa säädetään palvelutarpeen arvioinnin sisällöstä ja menettelystä sekä määräajasta, jonka kuluessa palvelutarpeen arviointi on aloitettava ja saatettava loppuun. Arvioinnin tekemisestä vastaavalla henkilöllä on sosiaalihuoltolain 36 §:n 5 momentin mukaan oltava palvelutarpeen arvioimisen kannalta tarkoituksenmukainen sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu kelpoisuus, ellei muualla laissa toisin säädetä. Palvelutarpeen arvioinnissa on käytettävä riittävää asiantuntemusta ja osaamista erityisesti vammaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Arvioinnista vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön olisi tarvittaessa hankittava tuekseen muilta viranomaisilta tai toimijoilta erityispalveluiden arvioinnissa tarvittavaa erityisosaamista ja moniammatillista tukea. Asiakkaan osallistumisessa palvelutarpeen arviointiin on lisäksi otettava huomioon, mitä lakiehdotuksen 3 §:ssä säädetään.
Perustuslain 124 §:n mukaan tehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle ei saa vaarantaa perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia.
Vammaispalvelulain mukaisten palveluiden palvelutarpeen arviointi ja asiakassuunnitelman laatiminen sisältävät julkisen vallan käyttöä, joka liittyy kiinteästi perusoikeuksien kannalta keskeiseen sääntelyyn eli vammaisten henkilöiden oikeussuojan ja heille kuuluvien subjektiivisten oikeuksien toteutumiseen. Siksi on katsottu, että vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnin ja palvelusuunnittelun on aina oltava virkasuhteessa olevan sosiaalihuollon ammattihenkilön vastuulla. Siitä ehdotetaan säädettäväksi sosiaalihuoltolain 36 §:n 5 momentista poikkeavalla tavalla tässä lakiehdotuksessa.
Vammaisten henkilöiden, erityisesti lasten ja nuorten, osalta olisi otettava huomioon sosiaalihuoltolain 36 §:n 5 momentin säännös siitä, että erityistä tukea tarvitsevien lasten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden palvelutarpeen arvioinnin tekemisestä vastaa virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä. Sosiaalihuoltolain 3 §:n mukaan vammainen henkilö, lapsi tai 18–24-vuotias nuori on erityisen tuen tarpeessa, jos hänellä on erityisiä vaikeuksia hakea ja saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluita kognitiivisen tai psyykkisen vamman tai sairauden, päihteiden ongelmakäytön, usean yhtäaikaisen tuen tarpeen tai muun vastaavan syyn vuoksi. Lisäksi lapsi on erityisen tuen tarpeessa, jos lapsen kasvuolosuhteet vaarantavat tai eivät turvaa lapsen terveyttä tai kehitystä, taikka jos lapsi itse käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Erityisen tuen tarpeessa on esimerkiksi vammainen lapsi, joka tarvitsee useaa yhtäaikaista palvelua tai vaarantaa käytöksellään omaa terveyttään tai kehitystään. Joissain tilanteissa vaikeat kommunikoinnin ongelmat voivat myös johtaa siihen, että lapsi tai nuori on erityisen tuen tarpeessa, jolloin palvelutarpeen arvioinnista vastaa virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä.
Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan otettavaksi aiemmin kehitysvammalaissa ollut säännös siitä, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutumisen edellytyksenä olevat erityiset toimet on kirjattava asiakassuunnitelmaan. Kehitysvammalakia ei enää sovelleta lainkaan sellaisiin kehitysvammaisiin henkilöihin, joihin ei tarvitse kohdistaa rajoitustoimenpiteitä tai jotka eivät ole tahdosta riippumattomassa erityishuollossa. Aina on kuitenkin tärkeintä huolehtia vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta vahvistavista toimista ja keskustella niistä yhdessä vammaisen henkilön kanssa. Säännös on tärkeää ottaa tähän uuteen lakiin, että keskustelua näistä toimenpiteistä ja niiden kirjaamista käytännössä edelleen jatkettaisiin.
Tällaisia kirjattavia toimia ovat kehitysvammalain mukaan olleet toimenpiteet henkilön itsenäisen suoriutumisen tukemiseksi ja edistämiseksi sekä itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi; kohtuulliset mukautukset henkilön täysimääräisen osallistumisen ja osallisuuden turvaamiseksi; henkilön käyttämät kommunikaatiomenetelmät; keinot, joilla henkilön palvelut toteutetaan ensisijaisesti ilman rajoitustoimenpiteitä; rajoitustoimenpiteet, joita henkilön erityishuollossa arvioidaan jouduttavan käyttämään. Esimerkiksi näitä asioita olisi edelleen hyvä kirjata sellaisen vammaisen henkilön asiakassuunnitelmaan, jonka itsemääräämisoikeuden toteutumiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota.
Pykälän 3 momentin mukaan omatyöntekijästä ja läheisverkoston kartoittamisesta säädetään sosiaalihuoltolain 42 ja 43 §:ssä.
Sosiaalihuoltolain 42 §:n mukaan sosiaalihuollon asiakkaalle on nimettävä omatyöntekijä, ellei asiakkaalle ole nimettynä muuta palveluista vastaavaa työntekijää tai nimeäminen ole muusta syystä ilmeisen tarpeetonta. Omatyöntekijänä toimivan henkilön tehtävänä on asiakkaan tarpeiden ja edun mukaisesti edistää sosiaalihuoltolain 38 §:n 2 ja 3 momentin toteuttamista sekä toimia tarvittaessa muissa laissa säädetyissä tehtävissä.
Myös vammaiselle lapselle tai nuorelle on lähtökohtaisesti nimettävä asiakkuuden ajaksi omatyöntekijä. Erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai nuoren tai muun erityistä tukea tarvitsevan henkilön omatyöntekijän tai hänen kanssaan asiakastyötä tekevän työntekijän on oltava sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu sosiaalityöntekijä. Lapsen tai nuoren omatyöntekijän sekä lapsen hoidosta ja kasvatuksesta kodin ulkopuolella vastaavan työntekijän on toimittava yhteistyössä vammaisen lapsen tai nuoren ja hänen vanhempansa ja huoltajansa kanssa.
Sosiaalihuoltolain 43 §:ssä säädetään läheisverkoston kartoittamisesta. Läheisverkoston kartoittamisella tarkoitetaan sen selvittämistä, miten omaiset tai muut asiakkaalle läheiset henkilöt osallistuvat asiakkaan tukemiseen. Läheisverkoston kartoittaminen toteutetaan palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä tai tarvittaessa muulloin asiakkuuden aikana. Kartoittamisen yhteydessä selvitetään tarvittaessa omaisten ja läheisten mahdollinen tuen tarve. Lähtökohtaisesti kartoittaminen tehdään asiakkaan suostumuksella.
Momentissa olisi myös viittaus siihen, että palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman yhteydessä tehtävästä monialaisesta yhteistyöstä ja palveluiden yhteensovittamisesta säädetään sosiaalihuoltolain 41 §:ssä. Palvelutarpeen arvioimiseksi, päätösten tekemiseksi ja sosiaalihuollon toteuttamiseksi toimenpiteestä vastaavan sosiaalihuollon viranomaisen on huolehdittava siitä, että käytettävissä on henkilön yksilöllisiin tarpeisiin nähden riittävästi ja riittävän monipuolista asiantuntemusta ja osaamista. Jos henkilön tarpeiden arviointi ja niihin vastaaminen edellyttävät sosiaalitoimen tai muiden viranomaisten palveluita tai tukitoimia, on näiden tahojen osallistuttava toimenpiteestä vastaavan työntekijän pyynnöstä henkilön palvelutarpeen arvioinnin tekemiseen ja asiakassuunnitelman laatimiseen. Sosiaalihuoltoa toteutetaan yhteistyössä eri toimijoiden kanssa siten, että sosiaalihuollon ja tarvittaessa muiden hallinnonalojen palvelut muodostavat asiakkaan edun mukaisen kokonaisuuden. Työntekijän on asiakkaan suostumuksen perusteella tarpeen mukaan oltava yhteydessä myös eri asiantuntijoihin ja henkilön omaisiin ja läheisiin.
Monialaisessa yhteistyössä tehtävän palvelutarpeen arvioinnin merkitys korostuu vammaisten lasten ja nuorten sekä muiden vaativaa ja monialaista apua ja tukea tarvitsevien vammaisten henkilöiden kohdalla. Palvelutarpeen asianmukaisella arvioinnilla ja asiakassuunnitelman tekemisellä on tarkoitus varmistaa, että palveluiden kokonaisuus vastaa henkilön tarpeisiin myös esimerkiksi kuntoutuksen ja muiden terveydenhuollon palveluiden sekä varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen osalta.
Vammaisen henkilön ja aivan erityisesti vammaisen lapsen ja nuoren osalta on tärkeää, että monialaisessa yhteistyössä arvioidaan tarvittaessa eri vaihtoehtoja avun ja tuen järjestämiseksi. Sosiaalityöntekijän olisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa oltava yhteydessä muihin viranomaisiin ja toimijoihin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa tai opetustoimessa. Tarvittaessa sosiaalityöntekijän olisi konsultoitava lastensuojelun, psykologian tai lääketieteen asiantuntijoita. Myös lapsen tai nuoren mahdollisuudesta ilmaista itseään on huolehdittava järjestämällä hänelle kommunikaation ja päätöksenteon tukea. Jos lapsen tai nuoren palveluiden tarpeen arviointi ja palveluiden järjestäminen edellyttävät monialaista osaamista, tarvittavilla asiantuntijoilla olisi velvollisuus osallistua prosessiin. Yhteistyöhön muiden tahojen kanssa vaaditaan lapsen tai nuoren huoltajan suostumus. Asiakastietojen luovuttamisesta säädetään sosiaalihuollon asiakaslain 16 ja 17 §:ssä.
Monialaisen yhteistyön merkitystä korostaa myös varhaiskasvatuslain 7 §. Sen mukaan kunnan on varhaiskasvatusta järjestäessään toimittava yhteistyössä opetuksesta, liikunnasta ja kulttuurista, lastensuojelusta ja muusta sosiaalihuollosta, neuvolatoiminnasta ja muusta terveydenhuollosta vastaavien sekä muiden tarvittavien tahojen kanssa. Pykälän 2 momentin mukaan lapsen oikeuteen saada kehityksensä ja hyvinvointinsa tueksi sosiaali- ja terveydenhuollon tukitoimia ja palveluita sovelletaan sosiaalihuoltolakia, vammaispalvelulakia, kehitysvammalakia, terveydenhuoltolakia sekä mitä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista muualla laissa säädetään. Varhaiskasvatuksen järjestäjän ja tuottajan on tarpeen mukaan toimittava yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollosta vastaavien tahojen kanssa lapsen tarvitseman tuen ja palveluiden kokonaisuuden arvioimiseksi, suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi.
Yhteensovitus asiakkaan muiden palveluiden kanssa olisi tehtävä aina, kun se on tarpeen asiakkaan edun mukaisen palveluiden kokonaisuuden muodostamiseksi. Asiakkaan etua arvioitaisiin sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä säädetyllä tavalla.
5 §.Päätöksenteko ja palveluiden toteuttaminen. Pykälässä säädettäisiin päätöksenteosta, palveluiden järjestämisessä ja toteuttamisessa huomioon otettavista seikoista sekä vammaisen lapsen ja nuoren palveluiden toteuttamisesta.
Pykälän 1 momentti sisältäisi viittaussäännökset sosiaalihuoltolain sosiaalihuoltoa koskevaa päätöksentekoa ja toimeenpanoa koskeviin säännöksiin. Sosiaalihuoltolain 45 §:n 1 momentin mukaan asiakkaalla on oikeus saada kirjallinen päätös sosiaalipalveluiden järjestämisestä.
Henkilön oikeusturvan kannalta on tärkeää saada päätös kirjallisena sekä asianmukainen muutoksenhakuohjaus. Erityisesti vammaisen henkilön oikeusturvan kannalta on tärkeää, että päätös ja muut asiaan liittyvät asiakirjat ovat asiakkaalle ymmärrettävässä ja saavutettavassa muodossa. Kaikki palvelun järjestämiseen liittyvät olennaiset seikat tulisi kirjata muutoksenhakukelpoiseen viranhaltijan päätökseen. Näin voidaan varmistaa vammaisen asiakkaan oikeusturvan toteutuminen myös siinä tilanteessa, että asiakassuunnitelmaa ei ole laadittu tai sen sisällöstä on epäselvyyttä.
Perustuslain 124 §:n mukaan tehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle ei saa vaarantaa perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Vammaispalveluita koskeva päätöksenteko on julkisen vallan käyttöä, joka liittyy kiinteästi perusoikeuksien kannalta keskeiseen sääntelyyn eli vammaisten henkilöiden oikeussuojan ja heille kuuluvien subjektiivisten oikeuksien toteutumiseen. Siksi on katsottu, että vammaispalveluita koskevan päätöksenteon on aina oltava virkasuhteessa olevan sosiaalihuollon ammattihenkilön vastuulla. Erityisen tuen tarpeessa olevan vammaisen henkilön päätöksenteosta vastaa sosiaalihuoltolain 46 §:n mukaan virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä.
Sosiaalihuoltolain 45 §:n 1 momentin mukaan kiireellisiä toimenpiteitä koskeva asia on käsiteltävä ja päätös tehtävä viipymättä siten, ettei henkilön oikeus välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon vaarannu. Sosiaalihuoltolain 45 §:n 2 momentin mukaan päätös on toimeenpantava kiireellisissä tapauksissa viipymättä ja muissa kuin kiireellisissä tapauksissa ilman aiheetonta viivytystä.
Vammaisen henkilön kohdalla on usein kyse välttämättömän huolenpidon turvaamista koskevasta päätöksenteosta esimerkiksi päätettäessä asumiseen liittyvien palveluiden kokonaisuudesta. Vammaisen henkilön saattaa olla työllistyessään mahdoton aloittaa töitä tai opintojen alkaessa opintoja, ellei hän saa päätöstä henkilökohtaisesta avusta taikka liikkumisen tuesta. Päätökset olisi tämän kaltaisissa tilanteissa tehtävä viipymättä ja huolehdittava siitä, ettei asiakkaan oikeus välttämättömään huolenpitoon ja riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin vaarannu.
Sosiaalihuoltolain 45 §:n 2 momentin mukaan päätös on toimeenpantava kolmessa kuukaudessa asian vireille tulosta. Aika voi olla tätä pidempi, jos asian selvittäminen erityisestä syystä vaatii pidempää käsittelyaikaa tai toimeenpanon viivästymiselle on muu asiakkaan tarpeeseen liittyvä erityinen peruste. Jos palvelua ei ole mahdollista toteuttaa säädetyssä kohtuullisessa ajassa, on asiasta tehtävä kielteinen päätös, josta on mahdollisuus valittaa. Säännöksellä on merkitystä etenkin asumisen tuen kokonaisuutta toteutettaessa. Päätösten toimeenpanossa on aina huolehdittava siitä, ettei toimeenpanon viipyminen vaaranna henkilön välttämätöntä huolenpitoa.
Sosiaalihuoltolain 46 §:ssä säädetään hoidon ja huolenpidon turvaavista päätöksistä erityistä tukea tarvitseville lapsille ja muille asiakkaille.
Sosiaalihuoltolain 38 §:n 3 momentin mukaan henkilöille, joiden tuen tarve on pysyvä tai pitkäaikainen, tuki on pyrittävä järjestämään niin, että turvataan palveluiden jatkuvuus. Palveluiden jatkuvuuden turvaaminen vammaispalveluissa edellyttää pitkäaikaisia päätöksiä. Siksi 5 pykälän 1 momenttiin ehdotetaan säännöstä siitä, että lähtökohtana olisi aina toistaiseksi voimassa oleva päätös. Vammaispalvelut ovat välttämättömiä vammaisille henkilöille. Lisäksi vammaisten henkilöiden palvelutarve on pääsääntöisesti pitkäaikaista, usein myös pysyvää ja elämänmittaista. Siksi on tärkeää, että vammainen henkilö voi luottaa päätöksen pysyvyyteen.
Korkein hallinto-oikeus katsoi ratkaisussaan KHO 29.4.2014 taltio 1447, että hyvän hallinnon mukaisesti kunnan on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin mukaisia lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan kiinnitettävä erityistä huomiota palvelun jatkuvuuden turvaamiseen. Määräaikaisia päätöksiä tehtäessä palvelu on siten myönnettävä riittävän pitkäksi ajaksi ja uusi päätös on tehtävä riittävän ajoissa ennen edellisen päätöksen voimassaoloajan päättymistä.
Määräaikaisia päätöksiä voisi tehdä silloin, kun se olisi vammaisen henkilön edun mukaista tai sopisi hänen yksilölliseen tilanteeseensa tai esimerkiksi tiettyyn elämänvaiheeseen. Määräaikainen päätös voitaisiin tehdä esimerkiksi lapselle vanhempien loman aikaisen hoidon ajaksi tai opiskelijalle opiskelun ajaksi. Myös palvelun luonne voisi edellyttää määräaikaista päätöstä. Luonteeltaan määräaikaisia palveluita olisivat esimerkiksi valmennuksena annettava asumisvalmennus tai liikkumistaidon ohjaus. Yleensäkin tavoitteellinen valmennus olisi määräaikaista.
Pykälän 2 momentissa korostetaan velvollisuutta järjestää ja tuottaa vammaispalvelut siten, että henkilön saama apu, tuki ja palvelut vastaavat kaikilta osin vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin. Lähtökohtana erityispalveluiden järjestämiselle on vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta toimintarajoitteesta seuraava yksilöllinen avun tai tuen tarve. Avun, tuen ja palveluiden sisältö, määrä ja laatu sekä tuottamistapa muodostavat kokonaisuuden, jonka kaikkien osa-alueiden on toteuduttava asiakkaan toiveiden, tarpeiden ja edun mukaisesti siten, kuin sosiaalihuollon asiakaslaissa ja sosiaalihuoltolaissa säädetään. Säännöksen tavoitteiden toteutuminen käytännössä edellyttää, että vammaisen henkilön osallisuus palveluprosessissa toteutuu.
Vammaispalveluita koskevaa päätöstä tehtäessä olisi otettava huomioon palvelutarpeen arvioinnissa ja asiakassuunnitelmaa laadittaessa määritellyt henkilön yksilölliset tarpeet sekä asiakassuunnitelmaan kirjatut tarvittavat palvelut ja niiden toteuttamistapa. Laadukkaiden päätösten edellytyksenä on perusteellisesti yhdessä asiakkaan kanssa toteutettu palvelutarpeen arviointi ja palvelusuunnitteluprosessi.
Sosiaalihuoltolakiin esitetään tässä esityksessä perusteluvelvoitetta tilanteissa, joissa viranhaltijan päätös poikkeaa asiakassuunnitelmasta. Tästä säädettäisiin siltä osin muutettavassa sosiaalihuoltolain 45 §:ssä.
Sääntelyllä korostettaisiin palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman merkitystä ja niiden yhteyttä päätöksentekoon ja päätösten toimeenpanoon sekä asiakkaan osallisuuden ja omien valintojen keskeistä merkitystä päätettäessä hänen palveluistaan ja niiden toteuttamistavasta. Palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman merkitys korostuu erityisesti silloin, kun palvelut hankitaan julkisina hankintoina. Palvelun järjestäjän on selvitettävä jokaisen vammaisen henkilön palvelutarve yksilöllisesti. Palvelun järjestäjän ja tuottajan välinen sopimus ei voi määrittää asiakkaalle annettavia palveluita.
Ehdotettu säännös korostaisi palvelun järjestäjän sekä palveluntuottajien vastuuta palveluiden sisällöstä ja laadusta riippumatta siitä, onko kyseessä julkisena hankintana hankittu vai muulla tavoin tuotettu palvelu. Vammaisen henkilön etua arvioitaessa olisi otettava huomioon, mitä siitä säädetään sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä.
Säännös korostaisi sitä, että palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman perusteella tehdyt päätökset on toimeenpantava ja toteutettava myös käytännössä siten, että palvelut vastaavat asiakasprosessissa todettuihin yksilöllisiin tarpeisiin ja että yksilön oikeuksien toteutuminen varmistetaan palveluiden toteuttamisen tavasta ja esimerkiksi palveluiden kilpailutuksesta huolimatta.
Koska palvelun tuottamistavalla on vammaisen henkilön elämän kannalta erittäin suuri merkitys, esitetään vammaispalvelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä täydennettäväksi sosiaalihuoltolain asiakassuunnitelmaa koskevaa 39 §:ää siten, että asiakassuunnitelma sisältäisi asiakkaan ehdotuksen palveluiden tuottamistavasta, jolla voidaan parhaiten vastata asiakkaan tarpeisiin. Palvelut tulee toteuttaa asiakassuunnitelmaan kirjatulla tavalla, ellei ole perusteltua syytä poiketa siitä.
Eduskunnan oikeusasiamies on todennut 19.9.2020 antamassaan ratkaisussa EOAK/5086/2019: ”Tässä yhteydessä haluan yleisesti korostaa hoito-ja palvelusuunnitelman (tms. asiakassuunnitelma) merkitystä vammaispalveluiden yksilöllisessä suunnittelussa, järjestämisessä ja toteuttamisessa. Palvelusuunnitelma on viranomaisen ja asiakkaan yhteisessä vuorovaikutuksessa laatima ja asiakkaan palveluiden tarvearvioon perustuva toimintasuunnitelma.”
Julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain (1397/2016), jäljempänä hankintalaki, 108 §:n mukaan hankintayksikön velvollisuutena on ottaa huomioon palvelua koskeva sisältölainsäädäntö ja asiakkaan tarpeet. Säännös on laadittu palvelun käyttäjien yksilöllisten ja pitkäaikaisten sekä toistuvien sosiaalipalveluiden turvaamiseksi. Sopimukset tulee laatia niin, että ne turvaavat mahdollisuuksien mukaan palvelun jatkuvuuden ja että sopimuksista ei muodostu kohtuuttomia tai epätarkoituksenmukaisia seurauksia palvelun käyttäjille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että asiakkaan tarpeen niin vaatiessa hankintasopimukset on tehtävä toistaiseksi voimassa oleviksi ja niiden pysyvyyteen on muutenkin kiinnitettävä huomiota tarjouspyynnön ja sopimuksen ehtojen laatimisessa.
Vastaavasti sopimusehtoihin, joilla huolehditaan asiakaskohtaisen palvelun jatkuvuudesta, on kiinnitettävä huomiota. Pitkäkestoisessa palvelussa merkityksellisiä ovat myös sopimusehdot, joilla palvelun laatu ja sisältö säilyvät asiakkaan edun mukaisina. Toisaalta asiakkaalla on oltava oikeus myös palveluntuottajan vaihtamiseen elämäntilanteen niin edellyttäessä.
Hankintayksikön on lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluiden hankinnassa otettava huomioon palveluiden laatuun, jatkuvuuteen, esteettömyyteen, kohtuuhintaisuuteen, saatavuuteen ja kattavuuteen, eri käyttäjäryhmien erityistarpeisiin, käyttäjien osallistumiseen ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen sekä innovointiin liittyvät tekijät.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden hankinnassa palvelun käyttäjien yksilöllisten ja pitkäaikaisten sekä toistuvien hoito- tai sosiaalipalveluiden turvaamiseksi hankintayksikön on otettava huomioon käyttäjien erityistarpeet ja kuuleminen siten kuin siitä säädetään hallintolaissa (434/2003).
Eduskunnan talousvaliokunta on korostanut kansalaisaloitteeseen (KAA 2/2018 vp) liittyvässä mietinnössään (TaVM/2018 vp), että hankintalaki on menettelytapalainsäädäntöä, jossa säännellään, miten lain soveltamisalaan kuuluva hankinta tehdään. Siinä ei sen sijaan säädetä siitä, mitä, millaista laatua ja millä hinnalla hankitaan. Mietinnön perusteluissa on edelleen todettu, että hankintayksikkö voi myös asettaa haluamansa laatuvaatimukset tarjousvertailuun pääsyn ehdottomiksi edellytyksiksi ja että järjestämistavan valinnassa tulee aina ottaa huomioon vammaisen henkilön oikeuksia ja palveluiden laatua turvaava lainsäädäntö.
Palveluiden laadun keskeisiä määrittäjiä ovat asiakkaan yksilölliset avun ja tuen tarpeet sekä asiakkaan esittämät mielipiteet ja toiveet oman elämänsä suhteen. Myös henkilöstön osaaminen ja asiantuntemus ja asiakkaan käyttämän kielen ja kommunikointikeinojen hallitseminen asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin vastaamiseksi on tärkeää. Palvelun laatua sen suhteen, miten hyvin se toteuttaa asiakkaan omia tavoitteita ja näkemyksiä, voidaan arvioida esimerkiksi toiminnan auditoinnin, asiakaspalautteen ja -kyselyjen sekä asiakasraatien perusteella. Palautejärjestelmät tulee toteuttaa siten, että kaikilla eri tavoin vammaisilla asiakkailla on tosiasiallinen mahdollisuus käyttää niitä.
Henkilökunnan määrä ja työvuorot pitää sovittaa niin, että palveluita olisi tarvittaessa oltava saatavilla riittävästi kaikkina vuorokauden aikoina. Palveluita toteutettaessa olisi myös huolehdittava siitä, ettei valittu toteuttamistapa haittaa vammaisen henkilön omatoimista tekemistä, ajankäyttöä tai sosiaalista kanssakäymistä.
Jos asiakkaan palveluiden sisältö tai muu järjestämiseen liittyvä seikka muuttuu merkittävästi aikaisemmasta esimerkiksi kilpailuttamisen johdosta, tulee asiakkaalle tehdä uusi yksilöpäätös hänen oikeusturvansa varmistamiseksi. Tällöin asiakas voi tarvittaessa saattaa saamansa palvelun ja sen, vastaako se hänen tarpeitaan, muutoksenhaussa arvioitavaksi.
Vaikka asiakkaalla ei oikeuskäytännön vahvistaman kannan mukaan ole ehdotonta oikeutta saada palvelua järjestetyksi juuri haluamallaan tavalla, voidaan muutoksenhaussa arvioida myös palvelun järjestämiseen liittyviä menettelyllisiä seikkoja kuten sitä, onko järjestämisvastuussa oleva taho huolehtinut asianmukaisesti asiakkaan kuulemisesta sekä avun ja tuen tarpeiden selvittämisestä ja ottanut hänen toivomuksensa ja mielipiteensä huomioon sosiaalihuollon asiakaslain edellyttämällä tavalla (KHO: 2017:95; EOA 31.10. 2006, Dnro 2928/0/04).
Palvelun järjestäjän olisi huolehdittava siitä, että asiakkaan itsemääräämisoikeus ja osallisuus toteutuvat yhdenvertaisesti palveluissa niiden tuottajasta tai toteuttamistavasta riippumatta. Asiakkaan tulee saada näkemyksensä muodostamiseen ja ilmaisemiseen tarvitsemansa tuki tarvittaessa tämän lain 14 §:n perusteella myönnettävänä tuettuna päätöksentekona.
Eduskunnan oikeusasiamies katsoi ratkaisussaan 12.12.2013 Dnro 3984/4/12, että kunnan sosiaalihuollosta vastaavalla toimielimellä oli velvollisuus valvoa markkinoilta hankitun sosiaalipalvelun laadun toteutumista. Kunnallisen toimielimen ja sen alaisten viranhaltijoiden oli ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin, mikäli palvelun laadussa oli puutteita, tai jos palvelun järjestäminen vaaransi asiakkaana olevien henkilöiden yksilöllisen edun toteutumisen. Ratkaisussa todettiin edelleen: ”Kunnan on järjestäessään palvelutuotantoaan ostamalla palveluita yksityiseltä palveluntuottajalta varmistuttava kaikilta osin palveluiden laadusta ja niiden sopivuudesta palveluita annettaessa. Sosiaalihuollon asiakkaalla on aina oikeus myös kääntyä palvelun järjestäjänä olevan kunnan puoleen, mikäli palvelun tuottamisessa tapahtuu virheitä tai palvelua ei voida antaa häiriöttömästi. Tämän palautteen perusteella palvelunjärjestäjän ja ostajana olevan kunnan on ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin mahdollisten palveluiden järjestämisessä havaittujen virheiden korjaamiseksi.” Sama vastuu on jatkossa järjestämisvastuussa olevalla hyvinvointialueella.
Pykälän 3 momentissa säädetään palvelun järjestäjän velvollisuudesta huolehtia, että vammaisen henkilön tämän ja muiden lakien perusteella järjestettävät palvelut muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka edistää tämän lain tarkoituksen toteutumista. Palvelun järjestäjän on lisäksi huolehdittava vammaisen henkilön perheenjäsenten palveluiden järjestämisestä osana palveluiden kokonaisuutta silloin, kun ne liittyvät kiinteästi vammaisen henkilön tukemiseen. Tällainen palvelu on esimerkiksi ehdotetun lain 7 §:n perusteella järjestettävä muuttovalmennus. Näissä tilanteissa päätös tehdään kuitenkin vammaiselle henkilölle.
Perheenjäsenille järjestettävät palvelut voivat olla myös sosiaalihuoltolain ja muun yleislainsäädännön mukaisia palveluita. Sosiaalihuoltolain perusteella olisi mahdollista järjestää esimerkiksi lapsiperheen kotipalvelua.
Sosiaalihuoltolain 46 §:ssä säädetään niiden päätösten tekemisestä, joiden tarkoituksena on yhdessä turvata erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai muun erityistä tukea tarvitsevan asiakkaan välttämätön huolenpito ja toimeentulo sekä terveys ja kehitys. Tehtäessä vastaavanlaisia päätöksiä ehdotetun lain mukaisista palveluista olisi otettava huomioon vammaisen henkilön palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman lisäksi terveydenhuollon, varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen sekä työ- ja elinkeinohallinnon palveluita koskevat suunnitelmat.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin seikoista, jotka olisi otettava huomioon vammaisen henkilön palveluita toteutettaessa. Vammaisen henkilön käyttämä kieli, kommunikointitapa, kulttuuritausta, mielipide sekä osallisuus ja toimintamahdollisuudet omassa toimintaympäristössä vaikuttavat palveluiden toteuttamiseen. Lapsen ja nuoren osalta olisi lisäksi otettava huomioon lapsen tai nuoren ikä ja kehitysvaihe. Lapsen ja nuoren osallisuuden tukemisesta asiakasprosessissa säädettäisiin tämän lain 3 §:n 4 momentissa. Lain tarkoituksena olisi tukea vammaisia ihmisiä siten, että he saavat omat voimavaransa, kykynsä, taitonsa ja tietonsa parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön.
Vammaisen lapsen palveluiden kokonaisuuden olisi toteutettava lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (361/1983), myöhemmin lapsenhuoltolaki, 1 §:n säännöstä, jonka mukaan lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon on turvattava myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle on turvattava hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitysvaiheeseen nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on kasvatettava siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen on tuettava ja edistettävä. Kaikki tämä olisi otettava huomioon myös vammaisen lapsen palveluista päätettäessä sekä niitä toteutettaessa.
Vammaisen lapsen ja nuoren tarpeet vaihtelevat iän ja kehitysvaiheen mukaan. Pienen lapsen kohdalla tärkeimpiä ovat ne palvelut, jotka turvaavat hänen oikeutensa ja mahdollisuutensa asua oman perheensä kanssa. Lapsen varttuessa tärkeään rooliin nousevat lisäksi ne palvelut, jotka mahdollistavat lapsen itsenäistymisen ja osallistumisen yhteisöön ja yhteiskuntaan.
Vammaisen lapsen ja nuoren palveluissa olisi otettava huomioon se, miten palvelut edistävät lapsen ja nuoren kehityksen kannalta tärkeitä ja turvallisia ihmissuhteita sekä turvaavat niiden jatkuvuutta. Jos vammainen lapsi tai nuori ei asu oman perheensä kanssa, olisi turvattava hänen oikeutensa tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä ja pitää heihin muutenkin yhteyttä. Lapsen asuinpaikan etäisyys ei saisi muodostua lapsen ja hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpidon esteeksi.
Ruotsinkielisten, saamelaisten ja viittomakielisten vammaisten lasten ja nuorten palveluiden toteuttamisessa olisi otettava huomioon heidän oikeutensa kasvaa omaan kulttuuriinsa ja yhteisönsä jäseniksi vammaisuuden sitä estämättä.
Lapsen aktiivisen oman toimijuuden tukeminen edellyttää sitä, että lapsi nähdään myös perheestään erillisenä yksilönä, jolla voi olla omia mielenkiinnon kohteita ja niihin liittyviä palvelutarpeita. Itsenäistyminen perheestä ja oman identiteetin rakentaminen edellyttävät, että lapsi pystyy osallistumaan myös perheen ulkopuoliseen toimintaan, kuten harrastamaan ja liikkumaan kaverien kanssa. Vammaiselle lapselle ja nuorelle on hänen itsenäistymisensä tueksi ja yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi tarvittaessa järjestettävä näihin toimintoihin myös oman perheen ulkopuolista apua silloin, kun saman ikäiset vammattomat lapset ja nuoret osallistuvat eri tilanteisiin itsenäisesti ilman vanhempia. Lapsen ja nuoren omaa aktiivista osallisuutta ja toimijuutta edistäviä palveluita olisivat lähinnä ehdotetun lain mukaiset henkilökohtainen apu, valmennus, erityinen osallisuuden tuki, lyhytaikainen huolenpito ja liikkumisen tuki.
Korkein hallinto-oikeus totesi ratkaisussa KHO:2018:64, että vammaispalvelulain mukaisia palveluita järjestettäessä vaikeavammainen lapsi on erityisen tuen tarpeessa nuoren ikänsä ja vaikeavammaisuutensa vuoksi. Tämän takia kunnan tuli kiinnittää erityinen huomio vuonna 2002 syntyneen A:n etuun ja itsenäistymisen tukemiseen vammaispalvelulain mukaisia palveluita järjestäessään. Korkein hallinto-oikeus arvioi, että A:n itsenäinen liikkuminen ilman vanhempia ja kuljetuspalvelun omatoiminen käyttö muodostui hänelle kohtuuttoman vaikeaksi matkapalvelun kautta järjestettynä hänen vaikean sairautensa ja siitä johtuvien toimintarajoitteiden takia. A tuli tämän vuoksi edelleen irrottaa matkapalvelun käytöstä. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että arvioitaessa sitä, millä tavoin A:lle myönnetty kuljetuspalvelu tulee järjestää, on lääketieteellisen selvityksen lisäksi otettava huomioon hänen ikäänsä liittyvä tarve itsenäistymiseen ja itsenäiseen liikkumiseen ilman vanhempia.
2 luku Erityispalvelut
6 §.Avun ja tuen tarpeisiin vastaavat palvelut ja tukitoimet. Pykälässä säädettäisiin ehdotettuun lakiin sisältyvistä vammaisen henkilön yksilöllisiin avun ja tuen tarpeisiin vastaavista palveluista ja tukitoimista. Pääosa palveluista kuuluisi hyvinvointialueen erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, kuten nykyisessä vammaispalvelulaissa. Tämä ilmaistaisiin pykälissä muotoilulla ”vammaisella henkilöllä on oikeus”. Vammaisella henkilöllä olisi näihin palveluihin subjektiivinen oikeus ehdotetussa laissa määriteltyjen edellytysten täyttyessä. Lisäksi hyvinvointialue järjestäisi varattujen määrärahojen mahdollistamassa laajuudessa hyvinvointialueen yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvia määrärahasidonnaisia palveluita tai taloudellista tukea. Myös näiden palveluiden myöntämisen olisi aina perustuttava yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin.
Hyvinvointialueen on järjestämislain perusteella huolehdittava siitä, että vammaisille henkilöille tarkoitetut palvelut järjestetään sisällöltään, laajuudeltaan ja laadultaan sellaisina kuin asiakkaiden tarve edellyttää.
Pykälässä tarkoitetut palvelut toteuttaisivat 1 §:n mukaista lain tarkoitusta ja vastaisivat 2 §:ssä tarkoitetun vammaisen henkilön avun, tuen tai huolenpidon tarpeeseen.
Pykälän 1 momentissa lueteltaisiin palvelut, jotka kuuluisivat hyvinvointialueen erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin (subjektiiviset oikeudet).
Pykälän 2 momentissa todettaisiin hyvinvointialueen järjestämisvastuu suhteessa yksittäiseen vammaiseen henkilöön.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin määrärahasidonnaisista palveluista. Näitä palveluita olisivat 29 §:ssä tarkoitettu taloudellinen tuki ja 30 §:ssä tarkoitetut muut ehdotetun lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarvittavat palvelut ja taloudelliset tukitoimet. Myös 7 §:n 4 momentissa tarkoitettu osana vammaisen henkilön omaa valmennusta järjestettävä vammaisen henkilön perheen tai muun hänelle läheisen henkilön muu valmennus olisi määrärahasidonnainen palvelu.
7 §.Valmennus. Pykälässä säädettäisiin vammaiselle henkilölle, hänen perheelleen tai muille hänelle läheisille henkilöille annettavasta valmennuksesta.
Valmennusta vastaavia palveluita järjestetään nykyisin kehitysvammalain 2 §:n perusteella ohjauksena, kuntoutuksena, toiminnallisena valmennuksena ja työhönvalmennuksena sekä vammaispalvelulain 8 §:n 1 momentin perusteella kuntoutusohjauksena ja sopeutumisvalmennuksena. Vammaiset henkilöt ja tarvittaessa heidän läheisensä ovat voineet saada valmennusta elämän muutostilanteissa tai erilaisissa taidoissa myös asumispalveluiden osana tai vammaispalvelulain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuna muuna lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisena palveluna. Ohjausta ja toiminnallista valmennusta on annettu myös osana kehitysvammalain mukaista asumispalvelua ja vammaispalvelulain mukaista palveluasumista tai erillisenä asumisvalmennuksena taikka asumisen taitojen harjoitteluna esimerkiksi vammautumisen jälkeen. Vammaispalvelulain mukaisena sopeutumisvalmennuksena on annettu viittomakielen opetusta sekä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikointikeinojen ohjausta. Myös vammaisen henkilön perheenjäsenet ja muut vammaiselle henkilölle läheiset henkilöt ovat voineet kummankin nykyisen lain perusteella saada tarvitsemaansa tukea.
Valmennuksen tarkoituksena olisi tukea vammaisen henkilön vuorovaikutusta ja osallisuutta sekä itsenäistä elämää vahvistamalla henkilön omia sekä tarvittaessa hänen perheensä ja muiden hänelle läheisten henkilöiden taitoja ja toimintaedellytyksiä. Tarkoituksena olisi saada vammaisen henkilön omat kyvyt ja voimavarat täysimääräisesti käyttöön. Vammaisen henkilön perheelle ja muille hänelle läheisille henkilöille annettavan valmennuksen tarkoituksena olisi parantaa perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta silloin, kun vammainen henkilö käyttää viittomakieltä tai puhetta korvaavia kommunikointikeinoja. Lisäksi elämän muutostilanteisiin kohdennettu vahva tuki helpottaisi uuteen tilanteeseen sopeutumista ja vähentäisi usein pitkäaikaisen tuen tarvetta. Perheenjäsenten tai muiden läheisten saama tuki auttaa heitä kannustamaan ja tukemaan vammaista henkilöä vaikeissakin muutostilanteissa.
Valmennus täydentäisi sosiaalihuoltolain 17 §:n mukaista sosiaalista kuntoutusta niissä tilanteissa, joissa sen avulla ei voitaisi järjestää vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeiseen nähden sopivia palveluita. Tällaisia tarpeita voisivat olla esimerkiksi kognitiivisista syistä johtuva valmennuksen tarve arjen hallinnassa, liikkumistaidon ohjauksen ja viittomakielen opetuksen tai kommunikaation ohjauksen tarve.
Sosiaalihuollon työllistymisen tukeen liittyvistä palveluista säädettäisiin vuoden 1982 sosiaalihuoltolaissa.
Pykälän 1 momentissakuvataan valmennuksen luonne palveluna sekä sen tarkoitus.
Valmennus olisi aina tavoitteellinen ja määräaikainen palvelu, vaikka sitä joissain yksittäisissä tilanteissa voisi saada pitkäaikaisestikin. Vammaiselle henkilölle olisi annettava mahdollisuus osallistua valmennuksen tavoitteiden määrittelyyn ja niiden toteutumisen seurantaan yhdessä työntekijän kanssa. Määrittelyyn ja seurantaan olisi tarvittaessa annettava tukea.
Valmennuksen tarkoituksena on opetella uusia taitoja ja vahvistaa tai siirtää uuteen toimintaympäristöön aiemmin opittuja itsenäisessä elämässä tarvittavia taitoja. Lisäksi palvelun tarkoituksena olisi antaa tukea vammaiselle henkilölle ja tarvittaessa myös hänen läheisilleen elämän muutostilanteissa. Valmennuksella ei olisi tarkoitus korvata lääkinnällisen kuntoutuksen palveluita.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin asioista ja tilanteista, joihin vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada valmennusta. Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada valmennusta palvelutarpeen arvioinnissa todetun yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Annettavan valmennuksen sisältö voisi vaihdella joustavasti asiakkaan tarpeiden ja elämäntilanteen mukaan. Valmennusta olisi mahdollista saada yhtä aikaa useidenkin eri taitojen opettelemiseen ja harjoittelemiseen. Valmennuksen avulla olisi esimerkiksi mahdollista harjoitella itsenäistä asumista tai julkisen joukkoliikenteen käyttöä tavoitteena itsenäinen liikkuminen. Valmennuksella voitaisiin myös lisätä valmiuksia henkilökohtaisen avun käyttämiseen.
Momentin 1 kohdan mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada valmennusta taitoihin, joita tarvitaan itsenäisessä elämässä. Tavoitteena voisi olla joko uusien taitojen oppiminen tai olemassa olevien taitojen käytön harjoittelu.
Esityksen tavoitteena on, että jokainen vammainen henkilö saisi sellaisen palvelukokonaisuuden, joka parhaiten vastaa hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa. Siksi arvioitaessa oikeutta saada valmennusta erillisenä palveluna voidaan ottaa huomioon mahdollisuus opetella vastaavia taitoja muiden joko yleis- tai erityispalveluiden yhteydessä. Esimerkiksi asumisen tuen osana on mahdollista opetella erilaisia taitoja, mutta silloin on varattava siihen riittävästi resursseja.
Kyseeseen voisivat tulla toiminnalliset ja tiedolliset taidot sekä sosiaaliset taidot, joissa henkilöllä on puutteita pitkäaikaisen vamman tai sairauden aiheuttaman heikentyneen toimintakyvyn vuoksi.
Itsenäisessä elämässä tarvittavilla taidoilla tarkoitettaisiin taitoja, joita henkilö tarvitsee esimerkiksi teknisten laitteiden ja digisovellusten käytössä, ympäristön hahmottamisessa ja liikkumisessa erilaisissa toimintaympäristöissä, rahankäytössä, ajan hahmottamisessa, kodinhoidon suunnittelussa ja toteutuksessa sekä asiointitilanteissa. Näissä tilanteissa toimimisen harjoittelu voisi olla joko lyhyt- tai pitkäaikaista, joskus jopa useamman vuoden kestävää. Valmennuksen tarve voisi olla pitkäaikaista esimerkiksi silloin, jos vammaisella henkilöllä on paljon erilaisia taitoja harjoiteltavana eikä kaikkea ole mahdollista harjoitella tai oppia yhtä aikaa. Aina on kuitenkin huolehdittava siitä, että toiminnassa säilyy tavoitteellisuus ja että toiminnan tuloksia seurataan ja toiminnan sisältöä ja toteutustapaa muutetaan tarpeen mukaan.
Jos vammaisella henkilöllä on sellaisia asioita, joita hän ei voi valmennuksenkaan avulla oppia, näiden asioiden tukemiseksi on järjestettävä pysyväksi tarkoitettua palvelua, esimerkiksi asumisen tukea, henkilökohtaista apua tai erityistä osallisuuden tukea.
Kaikki lapset oppivat asioita omaan tahtiinsa, mutta yleensä kuitenkin tietyn ikäkauden aikana. Vammaisella lapsella olisi oikeus saada valmennusta silloin, kun kyseessä ei ole lapsen normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvä taitojen opettelu tai kun näiden taitojen oppiminen on viivästynyt lapsen vamman vuoksi. Valmennuksen avulla lapsi tai nuori voisi esimerkiksi harjoitella itsenäistymiseen tarvittavia sellaisia taitoja, joiden oppimiseen hän tarvitsee vammansa vuoksi ikä- tai kehitysvaiheeseensa nähden olennaisesti tavanomaista enemmän tukea, jota hän ei voi muissa käyttämissään palveluissa saada.
Momentin 2 kohta sisältäisi viittomakieleen ja erilaisiin kommunikointikeinoihin liittyvän valmennuksen siltä osin kuin se ei kuuluisi terveydenhuollon lääkinnällisen kuntoutuksen vastuulle. Näin turvattaisiin vammaisen henkilön mahdollisuus vuorovaikutukseen ja tiedon saantiin.
Viittomakielen opetuksen ja vaihtoehtoisten kommunikaatiokeinojen käytön ohjauksen tavoitteena on, että kuurolla, kuulovammaisella, kuulonäkövammaisella tai puhevammaisella henkilöllä ja hänen perheellään ja muilla hänelle läheisillä henkilöillä on yhteinen kieli ja kommunikointikeino. Joissain tilanteissa valmennuksen tarve voisi olla pitkäaikaista, kuten annettaessa viittomakielen tai viitotun puheen opetusta. Perustuslakivaliokunta on viittomakielilain säätämisen yhteydessä antamassaan mietinnössä (PeVM 10/2014 vp) korostanut, että jokaiselle lapselle ja hänen perheelleen on turvattava mahdollisuudet saada riittävästi viittomakielen opetusta niin, että lapsen oikeus omaan kieleen toteutuu ja koko perheelle luodaan mahdollisuudet toimivaan vuorovaikutukseen yhteisen kielen avulla.
Puhevammaiselle henkilölle ja hänen perheelleen ja muille hänelle läheisille henkilöille voitaisiin myöntää kommunikaatio-ohjausta valmennuksena pääsääntöisesti sen jälkeen, kun vammaiselle henkilölle on lääkinnällisenä kuntoutuksena määritelty soveltuva kommunikaatiokeino tai kommunikoinnin apuväline. Valmennuksena annettava kommunikaatiokeinojen käytön ohjaus ei korvaisi puheterapeutin antamaa puheterapiaa tai ohjausta eikä lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvaa kommunikoinnin apuvälinearviointia tai apuvälinepalveluita.
Vaihtoehtoisten kommunikaatiokeinojen käytön ohjaus tarkoittaisi myös näkövammaisten henkilöiden luku- ja kirjoitustaidon mahdollistavan pistekirjoituksen opetusta silloin, kun sitä ei olisi mahdollista saada lääkinnällisenä kuntoutuksena. Pistekirjoituksen opetus sisältää ohjaussuunnitelman, opetuksen toteuttamisen sekä tarvittavan materiaalin ja apuvälineiden hankkimisen.
Momentin 3 kohta sisältäisi erilaisissa elämän muutostilanteissa annettavan valmennuksen. Palvelun tarkoituksena olisi vastata muuttuviin ja usein tilapäisesti kasvaviin tuen tarpeisiin silloin, kun vammaisen henkilön elämässä tapahtuu suuria muutoksia, kuten päiväkodin, koulun tai opiskelun aloittaminen tai lopettaminen tai muutto uuteen kotiin tai silloin, kun henkilön toimintakyky tai perhesuhteet muuttuvat. Valmennus voisi liittyä myös tilanteeseen, jossa henkilö on juuri vammautunut.
Uudet elämäntilanteet saattavat edellyttää tukea uusien taitojen harjoittelemisessa tai aiemmin opittujen taitojen siirtämisessä uuteen tilanteeseen tai toimintaympäristöön. Muutostilanteissa annettava valmennus voisi olla valmistautumista uuteen tilanteeseen, kuten muuttovalmennusta tai uuden ympäristön hahmottamisen tai siellä liikkumisen harjoittelua. Henkilön tuen tarpeita voitaisiin arvioida esimerkiksi asumiskokeilun avulla.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön perheen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden subjektiivisesta oikeudesta saada osana vammaisen henkilön omaa valmennusta viittomakielen opetusta ja ohjausta vaihtoehtoisten kommunikaatiokeinojen käyttöön vammaisen henkilön ja läheisten keskinäisen kommunikaation turvaamiseksi. Vammaisen henkilön perheelle ja läheisille henkilöille annettaisiin valmennusta myös vammaisen henkilön tukemiseksi elämän muutostilanteissa.
Perheellä ja muilla vammaiselle henkilölle läheisillä henkilöillä tarkoitettaisiin tässä pykälässä vammaisen henkilön perheenjäsentä tai muuta henkilöä, joka on läheisesti ja tiiviisti mukana vammaisen henkilön elämässä. Perheenjäseniksi katsottaisiin myös esimerkiksi isovanhemmat ja lapsuudenkodista pois muuttaneet sisarukset ja heidän lapsensa silloin, jos heillä olisi säännöllistä kanssakäymistä vammaisen henkilön kanssa. Muita vammaiselle henkilölle läheisiä henkilöitä voisivat yksittäistapauksessa olla esimerkiksi päiväkodin, koulun tai opiskelupaikan henkilökunta. Ratkaisevaa olisi se, että henkilöt tosiasiallisesti olisivat läheisessä ja tiiviissä vuorovaikutussuhteessa vammaisen henkilön kanssa.
Perheenjäsenille ja muille läheisille henkilöille annettavan valmennuksen tavoitteena olisi aina vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden, osallisuuden ja itsenäisen elämän tukeminen taikka vammaisen henkilön tai hänen elämäänsä vaikuttavien läheisten henkilöiden tukeminen vammaiseen henkilöön ja hänen elämäänsä liittyvissä asioissa.
Vammaisen henkilön perheellä ja muilla hänelle läheisillä henkilöillä olisi oikeus valmennukseen vammaisen henkilön elämänmuutostilanteissa silloin, kun heidän osallistumisensa valmennukseen olisi välttämätöntä palvelun tavoitteiden saavuttamiseksi. Valmennus voitaisiin toteuttaa erilaisin keinoin riippuen muutostilanteesta.
Valmennus voisi liittyä myös tilanteeseen, jossa perheeseen on syntynyt vammainen lapsi. Muuttunut elämäntilanne saattaa edellyttää tukea uusien toimintakäytäntöjen harjoittelussa. Myös perheenjäsenten ja muiden vammaiselle henkilölle läheisten henkilöiden tuen tarve korostuu sekä suunnitelluissa että äkillisissä elämän muutostilanteissa. Näissä tilanteissa on tärkeää, että läheiset henkilöt pystyvät tukemaan vammaista henkilöä sovittujen toimintamallien harjoittelemisessa, jotta opitut taidot saadaan paremmin siirrettyä henkilön omaan toimintaympäristöön.
Pykälän 4 momentin mukaan vammaisen henkilön perheelle ja muille hänelle läheisille henkilöille voitaisiin antaa myös muuta valmennusta silloin, kun se olisi tarpeen vammaisen henkilön valmennukselle asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Vammaisen henkilön perheelle tai muille hänelle läheisille henkilöille järjestettävä palvelu kuuluisi pääsääntöisesti hyvinvointialueen yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin. Perhe ja muut läheiset henkilöt voisivat myös osallistua vammaiselle henkilölle itselleen annettavaan valmennukseen.
8 §. Valmennuksen toteuttaminen. Pykälän 1 momentin mukaan valmennuksen tavoitteet olisi määriteltävä asiakassuunnitelmassa yhdessä vammaisen henkilön ja tarvittaessa hänen läheistensä kanssa.
Valmennusta antaville henkilöille ei asetettaisi yleisiä pätevyysvaatimuksia. Palvelua toteuttavilla henkilöllä olisi kuitenkin oltava kulloisenkin vammaisen henkilön valmennuksen tavoitteiden, sisällön ja toteutustavan edellyttämä osaaminen. Tarvittaessa valmennus olisi suunniteltava ja toteutettava yhteistyössä muun sosiaali- ja terveydenhuollon, erityisesti kuntoutuksen, sekä opetuksen ammattilaisten kanssa.
Pykälän 2 momentin mukaan vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet ja oma näkemys olisi otettava huomioon arvioitaessa valmennuksen tavoitteita ja sisältöä sekä määrää, kestoa ja toteutustapaa. Valmennus olisi tavoitteellinen ja määräaikainen palvelu, johon kiinteästi kuuluu tavoitteiden toteutumisen seuraaminen ja tavoitteiden muuttaminen tarvittaessa.
Osana valmennusta olisi mahdollista harjoitella esimerkiksi julkisen liikenteen käyttöä. Valmennuksen toteuttaminen voisi edellyttää myös muiden matkojen tekemistä osana palvelua. Tällaiset palvelun sisällön toteuttamiseksi tarpeelliset matkat sisältyisivät valmennukseen. Valmennukseen eivät sen sijaan sisältyisi matkat palvelun toteuttamispaikalle tai pois toteuttamispaikalta, vaan näihin matkoihin olisi mahdollista hakea ehdotetun lain mukaista liikkumisen tukea.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin valmennuksen toteuttamisesta ja toteuttamistavan valinnassa huomioon otettavista seikoista. Valmennuksen sisältö ja vammaisen henkilön omat tarpeet ja toivomukset olisivat keskeisimmät toteuttamistavan valintaan vaikuttavat tekijät.
Valmennusta voitaisiin antaa henkilökohtaisena tai ryhmässä toteutettavana palveluna taikka muiden palveluiden osana. Arvioitaessa valmennuksen toteutustapaa olisi otettava huomioon asiakassuunnitelmaan kirjatut tavoitteet palvelulle. Tarkoituksena olisi, että valmennusta järjestettäisiin joustavasti monin eri tavoin vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Palvelua olisi esimerkiksi mahdollista toteuttaa yksilöllisesti tai pienissä ryhmissä sen mukaan, mikä toteuttamistapa olisi vammaiselle henkilölle sopiva. Palvelun toteuttamistavan tulisi tukea palvelulle asetettujen tavoitteiden toteutumista. Se tulisi myös kirjata asiakassuunnitelmaan sillä tarkkuudella kuin se on etukäteen mahdollista.
9 §.Henkilökohtainen apu. Pykälässä säädettäisiin henkilökohtaisen avun sisällöstä, sen saamisen edellytyksistä ja avun määrästä.
Vammaisella henkilöllä olisi palveluun subjektiivinen oikeus. Sääntelyä tarkennettaisiin ja selkeytettäisiin soveltamiskäytännössä ilmenneiden ongelmien korjaamiseksi.
Henkilökohtaisen avustajan työtehtävät ja avustajalta vaadittava osaaminen vaihtelevat vammaisen henkilön avun tarpeiden, elämäntilanteen ja omien näkemysten mukaan. Vuoden 2018 alusta alkaen on ollut mahdollista suorittaa henkilökohtaisen avustajan tutkintonimikkeen antava koulutus. Vuodesta 2021 lähtien koulutus on ollut osa vammaisalan ammattitutkintoa. Henkilökohtaiselta avustajalta ei kuitenkaan edelleenkään edellytettäisi tehtävään tiettyä pätevyyttä tai koulutusta, mutta hänen olisi saatava perehdytys työhönsä.
Perehdytyksen tehtävään antaisi yleensä työnantaja, mutta esimerkiksi hengityshalvauspotilaiden avustajien perehdytykseen osallistuisi tarvittaessa myös hyvinvointialue. Nykyisten hengityshalvauspotilaiden työntekijäringin ammattirakennetta muutettaisiin henkilön tarpeesta ja tilanteesta riippuen terveydenhuoltopainotteisesta mallista osin henkilökohtaisen avun tuella toteutettavaksi. Hengityshalvauspotilaiden hoito on terveydenhuoltolain nojalla terveydenhuollon vastuulla, mutta henkilökohtaisen avustajan tehtäviin voisi kuulua ehdotetun lain mukaan itsehoitoa vastaavia terveyden ylläpitoon sekä pitkäaikaisen sairauden ohjeiden mukaiseen hoitoon liittyviä toimenpiteitä.
Pykälän 1 momentin mukaan vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua, jos hän tarvitsee toisen henkilön apua yhdessä tai useammassa säännöksessä tarkoitetussa toimessa. Henkilökohtaista apua olisi oikeus saada vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta toimintarajoitteesta seuraavan yksilöllisen tarpeen mukaan. Tarpeen määrittelyyn vaikuttaisi henkilön elämäntilanne kokonaisuudessaan eli muun muassa asumis- ja muut elinolosuhteet, perhetilanne sekä opiskelu, työelämä ja vapaa-ajan toiminnot.
Vammaisen henkilön asumisen ja siihen liittyvien palveluiden toteuttamistavalla olisi merkitystä arvioitaessa tarvetta henkilökohtaiseen apuun. Lähtökohtana olisi nykyisen lainsäädännön ja sen soveltamiskäytännön mukaisesti, että palveluyksikössä asuessaan vammainen henkilö saisi päivittäisissä toimissa kotona tarvittavan avun tai tuen pääsääntöisesti yksikön henkilökunnalta. Palveluyksikön palvelut ja henkilökohtainen apu olisivat toisiaan täydentäviä tai vaihtoehtoisia palveluita. Hyvinvointialueen on huolehdittava myös omaishoidon turvin läheistensä kanssa asuvien vammaisten henkilöiden mahdollisuudesta saada henkilökohtaista apua tai tarvittaessa muuta osallisuutta tukevaa palvelua. Omaishoitajan tehtävänä ei ole huolehtia osallisuuden toteutumisesta. Henkilön avun ja tuen tarvetta olisi aina arvioitava yksilöllisesti siten, että palvelut muodostavat henkilön tarpeita vastaavan kokonaisuuden.
Jos vammainen henkilö tarvitsee toisen henkilön apua säännöksessä tarkoitetussa toimessa eikä hänen yksilöllisen avun tai tuen tarpeisiinsa voitaisi vastata sopivin palveluin muun lain nojalla, olisi hyvinvointialueen järjestettävä henkilökohtainen apu. Tavoitteena olisi turvata tarvittava henkilökohtainen apu sekä niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat runsaasti toisen henkilön apua eri toiminnoissa, että niille, joiden avuntarve on toistuvaa mutta määrällisesti vähäisempää. Tämä vastaisi nykyistä lainsäädäntöä.
Henkilökohtainen apu kattaisi ne asiat ja tehtävät, jotka vammainen henkilö muutoin tekisi itse kulloinkin kyseessä olevassa ympäristössä. Henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua myös silloin, kun hän tarvitsee sitä kyetäkseen toimimaan itselleen vieraassa ympäristössä. Avun tarvetta arvioitaessa olisi otettava huomioon ympäristötekijöiden vaikutus. Henkilökohtainen apu olisi myönnettävä, jos kyseessä oleva, vammaisen henkilön kannalta tärkeä asia, tehtävä tai toiminta jäisi muutoin kokonaan tekemättä tai esimerkiksi päivittäisten henkilökohtaisten toimien suorittaminen olisi kohtuuttoman hidasta tai hankalaa. Henkilökohtainen apu olisi tarpeen myös tilanteissa, joissa henkilö tarvitsee sitä voidakseen liikkua tai muuten toimia turvallisesti.
Säännöksessä mainitaan itsenäisen elämän osa-alueita, joille apua olisi järjestettävä. Nykyisen vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentissa henkilökohtainen apu on määritelty välttämättömäksi avustamiseksi kotona ja kodin ulkopuolella pykälässä tarkoitetuissa toimissa. Ehdotetussa säännöksessä palvelua ei määriteltäisi sen antamispaikan suhteen, koska vammaisen henkilön henkilökohtaisen avun saamista ei ole perusteltua rajata tiettyyn paikkaan. Säännöksen mukaista henkilökohtaista apua olisi järjestettävä sekä kotona että kodin ulkopuolella.
Henkilökohtaista apua myönnettäisiin myös ulkomaille suuntautuviin matkoihin, kuten loma-, työ- ja opiskelumatkoihin, nykyisen lain ja sitä koskevan oikeuskäytännön mukaisesti. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisukäytännössään arvioinut henkilökohtaisen avun sääntelyn muodostavan poikkeuksen sosiaalihuoltolain 57 §:n viimeisestä virkkeestä, jonka mukaan sosiaalipalveluja ei järjestetä ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Vuosikirjaratkaisussaan KHO 2020:41 korkein hallinto-oikeus katsoi, että vammaispalvelulain henkilökohtaista apua koskeva sääntely, sellaisena kuin sitä on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä lainvalmisteluasiakirjoissa esitetyn perusteella sovellettu, muodostaa nyt kysymyksessä olevassa yhteydessä sellaisen erityislainsäädäntöön perustuvan poikkeuksen pääsäännöstä, jota sosiaalihuoltolain 57 §:ssä tarkoitetaan. Sosiaalihuoltolain mainittu säännös ei tullut asiassa sovellettavaksi.
Korkeimman hallinto-oikeuden vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan on tullut myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain nojalla myös ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa on katsottava olevan kysymys vaikeavammaisen henkilön tavanomaisista elämän toiminnoista. Oikeuskäytännössä on pääasiassa ollut kysymys vammaisen henkilön lomamatkoista ja henkilökohtaisen avustajan matkakustannusten korvaamisesta. Lisäksi henkilökohtaista apua on voitu myöntää ulkomaille työ- ja opiskelumatkojen ajaksi. Henkilökohtaisen avun myöntäminen perustuisi jatkossakin samoihin lähtökohtiin, ja apua myönnettäisiin niin loma- kuin työ- ja opiskelumatkoihin.
Oikeus henkilökohtaiseen apuun ulkomailla on kansallisen oikeuden lisäksi voinut perustua myös Euroopan unionin oikeuteen. EU-tuomioistuin totesi henkilökohtaista apua koskevassa ratkaisussaan 25.7.2018, C-679/16, EU:C:2018:601, että vaikka henkilökohtainen apu ei kuulu asetuksen N:o 883/2004 soveltamisalaan, SEUT 20 ja SEUT 21 artiklat olivat esteenä sille, että jäsenvaltiossa asuvan vaikeavammaisen henkilön kotikunta kieltäytyi myöntämästä hänelle pääasiassa kyseessä olevan henkilökohtaisen avun kaltaista etuutta siitä syystä, että hän oleskelee toisessa jäsenvaltiossa suorittaakseen siellä korkeakouluopintojaan. Korkein hallinto-oikeus katsoi ratkaisussaan KHO 2018:145 EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisun ja perusteluissa mainittujen säännösten perusteella, ettei kaupunki ollut voinut hylätä henkilön hakemusta henkilökohtaisen avustajan palkkauskustannusten korvaamisesta pelkästään sillä perusteella, että hänen oleskelunsa Tallinnassa Virossa ei ollut enää satunnaista, vaan läheni vakinaisen oleskelun käsitettä.
Momentin 1 kohdan mukaisilla päivittäisillä toimilla tarkoitettaisiin toimia, joita ihmiset elämässään tekevät joka päivä tai harvemmin, mutta toistuvasti tietyin väliajoin. Päivittäisiä toimia ovat tavanomaisessa elämässä tehtävät henkilökohtaiset toimet, kuten pukeutuminen ja henkilökohtaisen hygienian hoito, wc-käynti sekä esimerkiksi liikkuminen, kotityöt sekä asiointi. Asiointia on esimerkiksi asiointi kodin ulkopuolella tai asioiden hoitaminen kotona internetin välityksellä. Kotitöitä ovat esimerkiksi ruuan valmistaminen, siivoaminen tai vaatteiden ja kodin tekstiilien huoltaminen sekä muut tavanomaisesti itse tehtävät kotityöt. Henkilökohtaisella avulla voidaan tukea myös vanhemman mahdollisuutta huolehtia hoidossaan olevan lapsen jokapäiväisestä huolenpidosta ja hänen asioidensa hoidosta.
Vammainen henkilö saattaa tarvita toisen henkilön apua päivittäisissä toimissa esimerkiksi osallistuessaan kuntoutukseen tai käyttäessään terveys-, päihde- tai mielenterveyspalveluita. Pääsääntö olisi nykyisen lainsäädännön tavoin se, että viranomaisella olisi vastuu järjestää kaikille yhdenvertaisesti saavutettavat palvelut. Palvelun tuottajalla olisi ensisijainen vastuu myös vammaisen henkilön tarvitseman avustamisen järjestämisessä palveluita annettaessa. Henkilökohtaisen avun tarve esimerkiksi laitoskuntoutuksessa tai sairaalahoidon aikana tulisi kuitenkin aina arvioida henkilön toimintarajoitteesta johtuvien erityistarpeiden perusteella. Esimerkiksi hengityslaitteesta riippuvaisille hengityshalvauspotilaille olisi yksilöllisten erityistarpeiden mukaan mahdollistettava oman avustajan antama apu sairaala- tai kuntoutusjaksolla.
Momentin 2 kohdan mukaan henkilökohtaisen avun piiriin kuuluisivat nykyisen lain tavoin työ ja opiskelu. Työllä tarkoitettaisiin työsuhteeseen perustuvan työn lisäksi nykyisen lain tavoin yritystoimintaa. Työn ei tarvitsisi turvata henkilön toimeentuloa kokonaisuudessaan, vaan se voisi olla myös osa-aikaista työtä. Olennaista olisi, että vammainen henkilö tekee työtä tai harjoittaa yritystoimintaa säännöllisesti. Harrastusluonteista toimintaa ei katsottaisi työksi.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu antoi kannanoton vammaisurheilijoiden yhdenvertaisuuden edistämisestä 17.4.2019. Kannanoton mukaan ainakin apurahaa saavien huippu-urheilijoiden kohdalla urheilu pitää rinnastaa työntekoon, kun arvioidaan henkilökohtaisen avun tarvetta. Urheilu pitää rinnastaa työntekoon ainakin, jos kyseessä on huippu-urheilija, joka saa apurahaa tai jolle urheilu turvaa muuten toimeentulon.
Vammainen henkilö voi tarvita henkilökohtaista apua vammaispalvelulain tarkoittamalla tavalla urheilukilpailuihin osallistuessaan. Henkilökohtaista apua voi saada sekä kotimaassa että ulkomailla järjestettäviin kilpailuihin. Opiskelulla tarkoitettaisiin säännöksessä sellaista opiskelua, joka johtaa tutkinnon tai ammatin saavuttamiseen tai parantaa valmiuksia tällaiseen opiskeluun taikka vahvistaa vammaisen henkilön ammattitaitoa ja parantaa hänen mahdollisuuttaan työllistyä. Työhön ja opiskeluun sisältyisi nykyisen lain tavoin myös niihin kuuluva matkustaminen silloin, kun sitä voidaan pitää tavanomaiseen elämään kuuluvana.
Perusopetuksen järjestäjällä on perusopetuslain nojalla velvollisuus järjestää oppilaan tarvitsema tuki mukaan lukien opetuksen edellyttämät tulkitsemis- ja avustajapalvelut. Ammatillisen oppilaitoksen olisi ensisijaisesti huolehdittava opiskelun edellyttämistä avustajapalveluista ammatillisesta koulutuksesta annetun lain (531/2017) perusteella. Vammainen henkilö voisi saada myös henkilökohtaista apua, jos oppilaitoksen järjestämä avustajapalvelu ei vastaisi vammaisen henkilön avun tarpeeseen. Henkilökohtaisella avulla ei kuitenkaan olisi tarkoitus paikata oppilaitoksen liian vähäistä henkilöresurssia. Henkilökohtaista apua voitaisiin järjestää myös sellaisissa kansanopistojen vapaan sivistystyön pitkäkestoisissa koulutuksissa, jotka ovat verrattavissa ammatillisesta koulutuksesta annetussa laissa säädettyyn työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen. Edellytyksenä olisi, että kansanopiston koulutus täyttää henkilökohtaista apua koskevassa säännöksessä tarkoitetun opiskelun kriteerit eli parantaa valmiuksia tutkinnon tai ammatin opiskeluun tai vahvistaa vammaisen henkilön ammattitaitoa sekä parantaa hänen työllistymismahdollisuuksiaan.
Muu kuin edellä tarkoitettu opiskelu katsottaisiin vapaa-ajan toiminnaksi, johon henkilökohtaista apua järjestettäisiin momentin 3 kohdan mukaisesti.
Momentin 3 kohdan mukaan henkilökohtaista apua järjestettäisiin vuorovaikutukseen, vapaa-ajan toimintaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Säännöksen tarkoitus olisi edistää vammaisen henkilön yhdenvertaisia osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia.
Vuorovaikutukseen sisältyisi muun muassa tarvittava apu ystävien ja sukulaisten sekä muiden ihmisten tapaamisessa tai muussa yhteydenpidossa vammaisen henkilön omien valintojen mukaisesti. Yhteiskunnallinen osallistuminen sisältäisi esimerkiksi järjestötoimintaan, vapaaehtoistyöhön ja poliittiseen toimintaan osallistumisen.
Vapaa-ajan toimintaan kuuluisivat esimerkiksi harrastukset ja muu kuin 2 kohdassa tarkoitettu opiskelu.
Pykälän 2 momentissa määriteltäisiin henkilökohtaisen avun tarkoitus. Henkilökohtaisen avun keskeinen tavoite olisi vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden ja valinnanvapauden toteuttaminen yhdenvertaisesti muiden kanssa niissäkin tilanteissa, joissa hän tarvitsee toisen henkilön apua. Tämä tarkoittaisi sitä, että henkilön vammasta tai sairaudesta johtuva avuntarve ei saisi estää hänen itsemääräämisoikeutensa toteutumista. Vammainen henkilö tekisi henkilökohtaisen avun turvin tehtävät asiat itse, jos toimintarajoite ei sitä estäisi.
Henkilökohtainen apu tukisi myös vammaisten lasten ja nuorten osallistumismahdollisuuksia ikäkauden mukaiseen toimintaan sekä edistäisi lasten ja nuorten itsenäistymistä, oman identiteetin muodostumista ja osallisuutta. Tavanomaisia huoltajan velvollisuuksia ja lapsen oikeutta henkilökohtaiseen apuun arvioitaisiin sen mukaan, miten itsenäisesti saman ikäiset vammattomat lapset yleensä toimivat ja toisaalta sen mukaan, mitkä ovat henkilökohtaista apua hakevan lapsen yksilölliset tarpeet.
Pykälän 3 momentin mukaan henkilökohtaisen avun saamisen edellytyksenä olisi, että vammainen henkilö kykenee muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä itsenäisesti tai tuettuna valitsemaansa kommunikaation keinoa käyttäen. Edellytys johtuu siitä, että henkilökohtaisen avun lähtökohtana olisi vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden toteuttaminen ja omien valintojen mahdollistaminen vamman tai sairauden estämättä.
Tämä tarkoittaisi sitä, että vammainen henkilö kykenee omalla ilmaisutavallaan kertomaan tavoitteensa siitä, mitä hän haluaa avustajan avustamana tehdä. Olennaista on toiminnan sisältö, ei esimerkiksi se, missä ja milloin toiminta tapahtuu. Sellaisille henkilöille, jotka eivät tunne kellonaikoja tai hahmota viikonpäiviä, ei voi asettaa edellytykseksi kykyä ilmaista toiminnan ajankohtaa. Henkilö, joka ei kykene hahmottamaan ympäristöään, ei pysty välttämättä ilmaisemaan, minne haluaa avustajan kanssa mennä. Tätäkään ei voi asettaa henkilökohtaisen avun saamisen edellytykseksi. Osa vammaisista henkilöistä tarvitsee henkilökohtaista apua juuri ajan hahmottamisessa tai oikean paikan löytämisessä.
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea on antanut 7.4.2022 ratkaisunsa Suomea vastaan vuonna 2018 nostetussa yksilövalituksessa S.K. v. Suomi (nro 46/2018). Valitus koski henkilökohtaisen avun myöntämistä kehitysvammaisen henkilön omaan asuntoon. Ratkaisussaan komitea katsoi Suomen loukanneen yksilövalituksen tehneen henkilön kohdalla vammaisyleissopimuksen 19 artiklaa (eläminen itsenäisesti ja osallisuus yhteisössä) ja 5 artiklaa (tasa-arvo ja yhdenvertaisuus). Vammaisyleissopimuksen 14 artiklan (henkilön vapaus ja turvallisuus) osalta komitea jätti valituksen tutkittavaksi ottamatta perustelemattomana.
Asiassa kansalliset tuomioistuimet olivat hylänneet valittajan hakemuksen henkilökohtaisen avun myöntämiseksi siten, että valittaja voisi ilmoittamallaan tavalla asua itsenäisesti. Valittajan mukaan kansallisessa lainsäädännössä asetettiin henkilökohtaisen avun myöntämisen edellytykseksi se, että henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Valittaja katsoi lainsäädännön syrjivän kehitysvammaisia henkilöitä, koska voimavaraedellytys koskee käytännössä vain kehitysvammaisia henkilöitä ja estää heitä saamasta henkilökohtaista apua. Lisäksi valittaja katsoi, että lain tulkinta johti valittajan kohdalla siihen, että jos hänen vanhempansa eivät auttaisi häntä, hän joutuisi asumaan laitosmuotoisessa ympäristössä vastoin tarpeitaan eikä hän voisi valita missä ja kenen kanssa asua.
Antamissaan suosituksissa komitea katsoi, että Suomella on velvollisuus tarjota valituksen tehneelle henkilölle tehokas oikeussuojakeino, muun muassa käsittelemällä uudelleen hänen henkilökohtaista apua koskeva hakemuksensa varmistaakseen, että hän voi käyttää oikeuttaan elää itsenäisesti komitean ratkaisun mukaisesti. Perusteluissaan komitea piti ongelmallisena sitä, että valittajan hakema henkilökohtainen apu, joka olisi mahdollistanut hänen itsenäisen asumisensa, evättiin sillä perusteella, ettei valittajan katsottu olevan kykenevä ilmaisemaan tahtoaan. Sen sijaan komitea ei ottanut kantaa siihen, olisiko valittajalle pitänyt myöntää henkilökohtainen apu siinä laajuudessa kuin hän sitä haki.
Komitea suositti lisäksi, että Suomi ryhtyy toimiin, joilla estetään vastaavat loukkaukset tulevaisuudessa. Komitea suositteli erityisesti, että Suomi muuttaa vammaispalvelulakia varmistaakseen, ettei lain voimavarakriteeri, joka perustuu avunsaajan "kykyyn" määritellä tarvittavan avun sisältö ja toteutustapa, estä itsenäistä elämää henkilöiltä, jotka tarvitsevat tukea päätöksenteossaan.
Ehdotettu säännös turvaa henkilökohtaisen avun myös niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat tukea tahtonsa muodostamiseen ja ilmaisemiseen. Jos vammaisella henkilöllä ei millään kommunikointikeinolla tuettunakaan arvioitaisi olevan säännöksen edellyttämää kykyä muodostaa ja ilmaista tahtoansa avun sisällöstä ja siten käyttää henkilökohtaista apua, olisi huolehdittava, että muilla palveluilla turvataan hänen itsemääräämisoikeutensa ja osallisuutensa toteutuminen. Yleensä parhaiten tämä tuki voitaisiin toteuttaa erityisenä osallisuuden tukena, mutta joissain tilanteissa myös valmennuksena tai osana asumisen tuen palveluita.
Korkein hallinto-oikeus on ratkaisukäytännössään linjannut voimassa olevan lain voimavaraedellytyksen tulkintaa. Kynnys saada henkilökohtaista apua on asettunut ratkaisukäytännössä kohtuullisen matalalle. Erityisesti niitä ratkaisuja, joissa on otettu kantaa henkilön kykyyn ilmaista tahtoaan, voidaan edelleen käyttää tulkinnan apuna. Tosin ehdotettavan säännöksen mukaan vammaisen henkilön pitäisi kyetä määrittelemään vain avun sisältö, ei enää toteutustapaa.
Henkilökohtaisen avun sisällön ja toteutustavan määrittely ei korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön mukaan ole edellyttänyt avun tarvitsijalta täydellisiä kommunikaatiokykyjä eivätkä vaikeudet ilmaista itseään ole olleet este henkilökohtaisen avun myöntämiselle. Mikäli henkilö jollain tavoin, esimerkiksi avustettuna tai erilaisten kommunikaation apuvälineiden avulla, kykenee ilmaisemaan itseään sekä esittämään mielipiteitä ja tekemään valintoja, voimavaraedellytyksen on katsottu täyttyvän.
Jäljempänä olevia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja on mahdollista käyttää tulkinta-apuna tilanteissa, joissa on arvioitava henkilön kykyä muodostaa ja ilmaista näkemyksensä avun sisällöstä. Aina pitää kuitenkin ottaa huomioon, että jokaisen vammaisen henkilön tilanne on yksilöllinen.
Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisussa 2011:69 arvioitiin vaikeasti kehitysvammaisen henkilön oikeutta henkilökohtaiseen apuun asumisyksikön ulkopuolisiin toimiin. Henkilö pystyi ymmärryskykynsä rajoissa muodostamaan mielipiteensä ja ilmaisemaan eri tavoin kantansa arjen tilanteisiin, harrastuksiin ja asiointiin liittyvissä tehtävissä, kun mielipide kosketti konkreettisia hänelle tuttuja asioita. Hakemusta ei voitu hylätä sillä perusteella, että henkilöllä ei ollut voimavaroja määritellä tarvitsemansa henkilökohtaisen avun sisältöä ja toteutustapaa.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 4.2.2015 T 280 arvioitiin henkilön kykyä ilmaista itseään henkilökohtaisen avun sisältöön liittyen. Asiassa saadun selvityksen mukaan henkilö pystyi ilmaisemaan itseään omalla tavallaan. Hän käytti kommunikaatiossa eleitä, hymyilyä ja käsien taputtamista, minkä katsottiin toimintakyvystä sekä olosuhteista saadun selvityksen pohjalta olevan riittävää voimavaraedellytyksen täyttymiseen ja henkilö täten kykeni määrittelemään tarvitsemansa avun sisällön ja toteutustavan. Henkilön tarvitseman avun ei voitu myöskään katsoa perustuvan pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan. Hakemusta ei voitu hylätä sillä perusteella, että henkilöllä ei ollut voimavaroja määritellä henkilökohtaisen avun sisältöä ja toteutustapaa. Korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 12.3.2019 T 868 oli kyse voimavaraedellytyksen tulkinnasta. Henkilö otti kontaktia toisiin ihmisiin katseella ja ääntelemällä. Hän tarkkaili aktiivisesti tapahtumia ja kommunikoi kuvien sekä tablettiin asennetun kommunikaatio-ohjelman avulla. Hän pystyi osoittamaan tabletista itselleen mieluisia harrastuskuvakkeita ja osasi vastata kysyjän esittämiin kyllä tai ei -kysymyksiin eleillään. Kunnan mukaan edellä mainituista seikoista huolimatta henkilöllä ei voitu katsoa olevan voimavaroja määritellä tarvitsemansa avun sisältöä ja toteutustapaa ja avun tarve harrastuksissa voitiin turvata hoiva-avustajatunneilla, jotka olivat käytettävissä myös kodin ulkopuolella.
Hallinto-oikeus totesi, että oikeuskäytännössä voimavaraedellytystä on tulkittu vammaiselle henkilölle edullisella tavalla ja myös vaikeasti kehitysvammainen henkilö on voinut täyttää voimavaraedellytyksen. Esimerkiksi kommunikoinnin vaikeudet eivät vielä merkitse sitä, ettei henkilö pystyisi ilmaisemaan omaa tahtoaan tai määrittelemään avun sisältöä ja toteutustapaa. Vammaisella voi olla oikeus henkilökohtaiseen apuun myös tilanteissa, joissa henkilön tahdon selvittäminen onnistuu vain omaisen avulla tai tilanteessa, jossa ongelmia on kommunikaation lisäksi myös kognitiivisissa kyvyissä. Vaikeimmissa tilanteissa voidaan edellyttää myös avustettavan tunnetilojen ja eleiden tulkintaa. Saadun selvityksen perusteella henkilön katsottiin kykenevän ilmaisemaan elein, ilmein, osoittamalla ja kommunikointiohjelman avulla, mistä pitää ja mistä ei pidä. Hän pystyi myös tekemään jossain määrin valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Valittaja hyötyisi henkilökohtaisesta avusta, sillä se mahdollistaisi valittajalle mieluisia kodin ulkopuolisia toimintoja ilman äidin mukanaoloa. Voimavaraedellytyksen katsottiin täyttyneen. Hallinto-oikeus kumosi kunnan päätöksen ja palautti asian sille uudelleen käsiteltäväksi. Korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden päätöksen.
Ratkaisussa KHO 12.8.2011 T 2121 oli kyseessä vaikeasti kehitysvammainen nuori, jonka edunvalvoja oli hakenut hänelle henkilökohtaista apua harrastus- ja virkistystoimintaan. Edunvalvojan mukaan henkilön kommunikointi tapahtui pääosin ilmein ja elein ja jopa sanoiksi miellettävin äänin. Hän käytti kommunikointiin myös pictoja ja kommunikaattoria. Edunvalvojan mukaan henkilö pystyi ilmein ja elein ilmaisemaan, miten paljon hän nauttii eri tilaisuuksiin osallistumisesta. Hän pystyi myös käytöksellään osoittamaan, mikäli toimet ovat hänen tahtonsa vastaisia. Ratkaisun mukaan henkilö kykeni ilmaisemaan tunteitaan ilmein ja elein, mutta hän ei itse kyennyt ottamaan kantaa avuntarpeisiinsa ja niihin vastaamisen tapoihin siten kuin laki edellytti. Ratkaisussa todettiin, että henkilökohtainen apu on tarkoitettu tukemaan vaikeavammaisen henkilön omia valintoja ja itsenäistä elämää. Sen luonteeseen kuuluu, että avustettava kykenee itse määrittelemään tarvitsemansa avun sisällön ja toteuttamistavan. Tämä tarkoittaa sitä, että avun tarpeen määrittelyn ei tule perustua täysin toisen henkilön esittämiin näkemyksiin.
Korkein hallinto-oikeus on arvioinut voimavaraedellytystä myös lasten kohdalla. Ratkaisussa KHO 12.8.2011 T 2122 oli kyse 13-vuotiaasta lapsesta, jolla oli diagnosoitu autismi, dysfasia ja ADHD. Lapsi tarvitsi tukea kommunikoinnissa, oman toiminnan ohjauksessa, asioista muistuttamisessa ja keskittymisessä. Hän ilmaisi tahtoaan ohjattuna ja tuetun kommunikaation keinoin. Henkilökohtaista apua oli haettu harrastuksiin ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että lasta oli pidettävä sellaisena vammaispalvelulain tarkoittamana vaikeavammaisena henkilönä, jolla oli voimavaroja määritellä tarvitsemansa henkilökohtaisen avun sisältö ja toteutustapa.
Henkilökohtaista apua on mahdollista saada myöntämisedellytysten täyttyessä myös silloin, kun sitä tarvitaan valvontaa varten erilaisissa tilanteissa. Seuraava ratkaisu on yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta:
Ratkaisu KHO 24.10.2013 T 3354 käsitteli valvontaa osana henkilökohtaista apua. Kyseessä oli henkilökohtaisen avun myöntäminen työharjoitteluun ja erilaisille tutustumiskäynneille henkilölle, joka tarvitsi tukehtumisriskin takia valvontaa ruokailutilanteissa. Ammattiopiston rehtori oli asettanut henkilön opiskelijaksi hyväksymisen ehdoksi henkilökohtaisen avustajan mukana olon ruokailutilanteissa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa ei ollut väitettykään, ettei henkilö kykenisi itse määrittämään tarvitsemansa avun sisältöä ja toteutustapaa. Henkilö tarvitsi sairautensa aiheuttamien oireiden vuoksi välttämättä ja toistuvasti apua suoriutuakseen ruokailutilanteista koulussa ja vammaispalvelulain mukainen henkilökohtainen apu turvasi sopivalla ja riittävällä tavalla hänen tarvitsemansa avun saannin. Korkein hallinto-oikeus oli samalla kannalla hallinto-oikeuden kanssa ja palautti asian kuntaan uudelleen käsiteltäväksi.
Pykälän 4 momentin mukaan henkilökohtaiseen apuun voisi osana palvelun kokonaisuutta kuulua sellaisia avustajan toteuttamia itsehoitoa vastaavia toimenpiteitä, jotka liittyvät terveyden ylläpitoon sekä pitkäaikaisen sairauden ohjeiden mukaiseen hoitoon.
Säännöksessä tarkoitetut itsehoitoa vastaavat toimenpiteet olisivat sellaisia, jotka vammainen henkilö tekisi itse, jos toimintarajoite ei olisi esteenä. Vastaavia toimenpiteitä tekevät myös vammaisen lapsen vanhemmat, omaishoitajat ja perhehoitajat. Henkilökohtaisella avulla ei olisi tarkoitus korvata kotihoidon tai kotisairaanhoidon palveluita tai muita terveydenhuollolle kuuluvia tehtäviä, joiden ei voitaisi katsoa olevan itsehoitoa. Momentissa tarkoitettuja itsehoitoa vastaavia toimenpiteitä olisivat esimerkiksi lääkkeen antaminen, katetrointi ja haavanhoito. Tilanteissa, joissa hengityslaitetta käyttävän henkilön avustaminen toteutettaisiin henkilökohtaisella avulla, voisi henkilökohtaiseen apuun kuulua hengityslaitteen käytöstä ja toimivuudesta huolehtiminen.
Hyvinvointialueella olisi velvollisuus järjestää vammaiselle henkilölle ja tarvittaessa hänen avustajallensa sellaista ohjausta, jota toimenpiteiden suorittaminen edellyttäisi. Vastuu ohjauksen antamisesta olisi terveydenhuollolla. Ohjausta antaisi yleensä tehtävään soveltuva terveydenhuollon ammattihenkilö. Hyvinvointialueen tulisi antaa avustajalle ohjausta tarvittaessa. Koska kyse olisi toimenpiteistä, jotka vammainen henkilö ilman toimintarajoitetta tekisi itse, myös vammainen henkilö voisi joissain tapauksissa antaa avustajalle toimenpiteiden edellyttämää ohjausta.
Henkilökohtaisina avustajina voisi toimia näissä tilanteissa sekä terveydenhuollon ammattihenkilöitä että muita avustajia. Työnantajamallissa vammainen henkilö päättää itse, kenet hän palkkaa avustajaksi. Vammaisen henkilön on työnantajamalliin päädyttäessä oltava tietoinen siihen liittyvistä vastuista. Hyvinvointialueen velvoitteena on lakiehdotuksen 10 §:n 2 momentin ja 11 §:n 2 momentin mukaan arvioida valittavaa henkilökohtaisen avun toteuttamistapaa sekä antaa vammaiselle henkilölle selvitys työnantajana toimimiseen liittyvistä asioista. Henkilökohtaisen avustajien mahdolliset korvausvastuukysymykset määräytyisivät vahingonkorvauslain mukaan.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin henkilökohtaisen avun määrästä. Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua päivittäisissä toimissa, työssä ja opiskelussa sen verran kuin hän välttämättä tarvitsee. Välttämättömyyttä olisi arvioitava vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden, osallisuuden, itsemääräämisoikeuden ja omien valintojen mahdollistamisen kannalta.
Tarkoituksena olisi arvioida tarvittavan avun välttämättömyyttä suhteessa toimintarajoitteen aiheuttamaan avun ja tuen tarpeeseen. Keskeistä olisi myös varmistaa palvelun saannin oikea-aikaisuus vammaisen henkilön tarpeiden ja palvelun tarkoituksen näkökulmasta. Vammainen henkilö saattaa tarvita toisen henkilön apua ja paikalla oloa jatkuvaluonteisesti myös turvallisuussyistä, esimerkiksi asennon vaihtelujen tai hengityksen turvaamiseksi taikka henkilön vaarantajun puuttumisen takia. Henkilökohtaisen avun välttämättömyyden arvioinnissa olisi otettava huomioon myös, että henkilö voi tarvita apua yksittäisessä henkilölle välttämättömässä asiassa. Henkilön toimintarajoite voi aiheuttaa sen, että henkilö ei ilman toisen henkilön apua esimerkiksi kykene hoitamaan asioitaan, ymmärtämään ajan kulkua tai liikkumaan asunnostaan ulos.
Vuorovaikutukseen, vapaa-ajan toimintaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen olisi järjestettävä henkilökohtaista apua yhteensä vähintään 30 tuntia kuukaudessa, jollei tätä pienempi tuntimäärä riittäisi turvaamaan henkilön välttämätöntä avuntarvetta. Tuntimäärää arvioitaessa olisi otettava huomioon henkilön palvelutarpeen arvioinnin perusteella asiakassuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avuntarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Jos vammainen henkilö ei itse haluaisi eikä tosiasiallisesti tarvitsisi henkilökohtaista apua säännöksen mukaista minimimäärää, voitaisiin hänelle myöntää tätä pienempi tuntimäärä. Tämä olisi aina perusteltava asiakassuunnitelmassa ja päätöksessä.
Henkilölle olisi myönnettävä vuorovaikutukseen, vapaa-ajan toimintaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen apua enemmän kuin 30 tuntia kuukaudessa, jos se olisi hänen yksilöllinen tarpeensa ja yhdenvertaisuus huomioon ottaen perusteltua ja välttämätöntä.
Vammaisen henkilön vapaa-ajan toimintaan järjestettävät palvelut olisi suunniteltava ja päätökset tehtävä ottaen huomioon, että esimerkiksi asumisen tuen ja henkilökohtaisen avun kokonaisuus vastaa henkilön tarpeita.
Verrattaessa vammaisen henkilön ajankäyttöä samaan ikäryhmään kuuluvien ja samassa elämäntilanteessa olevien henkilöiden ajankäyttöön olisi otettava huomioon, että vammaisella henkilöllä menee samaan toimintaan, esimerkiksi kotitöihin tai liikkumiseen, yleensä vammasta johtuen enemmän aikaa kuin vammattomalla henkilöllä.
10 §.Henkilökohtaisen avun toteuttaminen. Pykälässä säädettäisiin henkilökohtaisen avun tuottamistavoista ja henkilökohtaisen avun toteuttamisesta päätettäessä huomioon otettavista asioista sekä perheenjäsenen toimimisesta henkilökohtaisena avustajana. Lisäksi pykälään ehdotetaan sijaisjärjestelyjä koskevaa säännöstä, jollaista ei ole nykyisessä laissa.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, millä tuottamistavoilla hyvinvointialueen olisi toteutettava henkilökohtaista apua. Hyvinvointialueen tulisi toteuttaa henkilökohtaista apua ainakin kolmella tuottamistavalla: vähintään yhdellä hyvinvointialueesta annetun lain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetuista tuottamistavoista, palvelusetelillä ja työnantajamallilla. Tarkoitus on, että henkilökohtainen apu olisi mahdollista järjestää vammaiselle henkilölle sopivalla tavalla.
Viittaus hyvinvointialueesta annetun lain 9 §:ään tarkoittaisi sitä, että henkilökohtainen apu voitaisiin tuottaa hyvinvointialueen omana palveluna, yhteistoiminnassa muiden hyvinvointialueiden kanssa tai hankkimalla sitä sopimukseen perustuen muilta palveluiden tuottajilta. Hyvinvointialueella säilyisi silti aina järjestämisvastuu. Hyvinvointialueen tulee ohjata ja valvoa sen järjestämisvastuulle kuuluvaa palvelutuotantoa.
Henkilökohtaista apua olisi tuotettava myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusetelistä annetussa laissa (569/2009), jäljempänä palvelusetelilaki, tarkoitetulla palvelusetelillä avun hankkimista varten. Ehdotetun säännöksen mukaan hyvinvointialueen olisi määriteltävä palvelusetelin arvo siten, että vammaisen henkilön on mahdollista hankkia palvelusetelillä hänelle myönnetty henkilökohtainen apu.
Palvelusetelilain mukaan palvelusetelin arvon tulee olla asiakkaan kannalta kohtuullinen. Hyvinvointialue on vastuussa siitä, että vammainen henkilö pystyy hankkimaan palvelusetelillä tarvitsemansa yksilöllisen avun. Henkilökohtaista apua pitää pystyä hankkimaan vuorokauden eri aikoina ja myös viikonloppuisin ja pyhäpäivisin päätöksen ja asiakassuunnitelmaan kirjatun yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Hyvinvointialueen järjestämisvastuuseen kuuluu seurata palvelusetelin arvon kehitystä ja nostaa tarvittaessa setelin arvoa. Asiaa koskee myös eduskunnan oikeusasiamiehen 30.11.2021 antama ratkaisu EOAK/5684/2020.
Henkilökohtaisen avun kolmas tuottamistapa olisi tässä ehdotuksessa säädetty työnantajamalli. Ehdotetun lain 11 §:n 1 momentissa määritellyssä työnantajamallissa vammainen henkilö palkkaisi henkilökohtaisen avustajan työsopimuslain (55/2001) mukaiseen työsuhteeseen ja toimisi avustajan työnantajana. Hyvinvointialue korvaisi avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toteuttamistavan valinnassa huomioon otettavista asioista. Henkilökohtainen apu olisi palvelun tarkoituksen mukaisesti toteutettava siten, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus toteutuisi yhdenvertaisesti muiden kanssa myös silloin, kun hän tarvitsee toisen henkilön apua. Palvelun kustannukset eivät saa olla yksin ratkaisevassa asemassa toteuttamistapaa valittaessa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on muun muassa ratkaisussaan 3425/4/12 korostanut sitä, että valittu järjestämistapa tai sen toimeenpano ei saa estää tai kaventaa vammaiselle henkilölle kuuluvien oikeuksien toteutumista. Henkilökohtaisen avun järjestämiseen ja järjestämistavan valintaan liittyy ratkaisun mukaan olennaisesti se, että vammaisella henkilöllä tulee mahdollisimman pitkälti olla mahdollisuus päättää henkilökohtaisen avun sisällöstä itsenäisesti. Tämä edellyttää ratkaisun mukaan vaikeavammaisen henkilön omista valinnoista lähtevää palvelun järjestämistavan arviointia.
Palvelun toteuttamistavan valinnassa olisi otettava huomioon henkilön kyky ohjata avustamista. Työnantajamallin käyttämisen edellytyksistä säädettäisiin lisäksi 11 §:n 2 momentissa. Tuottamistavoista päättäessään hyvinvointialueen olisi otettava huomioon, mitä päätöksentekoa ja palveluiden toteuttamista koskevassa 5 §:ssä säädetään.
Kaikissa tuottamistavoissa on kunnioitettava vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta ja otettava hänen mielipiteensä huomioon, jotta henkilökohtaisen avun tarkoitus toteutuu. Vammaisella henkilöllä on oltava mahdollisuus itsenäisesti tai tuettuna valitsemaansa kommunikaation keinoa käyttäen ilmaista tahtonsa siitä, miten, missä ja milloin henkilökohtainen apu käytännössä toteutetaan.
Kuten nykyäänkin, henkilökohtaisen avun tuottamistapoja sekä muita soveltuvia sosiaali- ja terveyspalveluita voitaisiin yhdistellä niin, että palveluiden kokonaisuus vastaa parhaiten vammaisen henkilön avun ja tuen tarpeeseen. Esimerkiksi ehdotetun lain mukaista asumisen tukea voitaisiin järjestää pääosin henkilökohtaisen avun avulla ja täydentää muilla palveluilla. Toisaalta henkilökohtaisella avulla voitaisiin täydentää pääasiassa muulla tavoin, esimerkiksi ryhmäkodissa, järjestettyä asumisen tuen palvelukokonaisuutta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön perheenjäsenen mahdollisuudesta toimia avustajana. Nykyisen vammaispalvelulain mukaisen erityisen painavan syyn sijaan säännöksessä edellytettäisiin erityistä syytä perheenjäsenen toimimiselle avustajana. Edellytys olisi lievempi kuin nykyisessä laissa, mutta edelleen olisi arvioitaessa omaisen toimimista avustajana kiinnitettävä huomiota palvelun tarkoitukseen mahdollistaa vammaisen henkilön omia valintoja ja itsenäistä elämää.
Henkilökohtaisena avustajana voisi erityisestä syystä toimia vammaisen henkilön perheenjäsen, jos sitä olisi pidettävä vammaisen henkilön edun mukaisena. Tämä tarkoittaisi nykyistä lakia vastaavasti, että henkilökohtaisen avustajan tulisi lähtökohtaisesti olla perheen ulkopuolinen henkilö. Avustajana ei voisi toimia vammaisen henkilön puoliso, lapsi, vanhempi eikä isovanhempi, ellei sitä olisi pidettävä vammaisen henkilön edun mukaisena ja hänelle sopivana ja tarkoituksenmukaisena ratkaisuna. Vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta olisi kunnioitettava ottamalla huomioon hänen toivomuksensa ja mielipiteensä siitä, miten toteutettuna henkilökohtainen apu parhaiten edistäisi hänen itsenäistä elämäänsä ja osallistumistaan sekä vastaisi hänen yksilölliseen avun tarpeeseensa ja elämäntilanteeseensa kokonaisuudessaan.
Vammaisen henkilön perheenjäsen, joka säännöksen perusteella toimisi hänen avustajanaan, ei voisi hoitaa yhtäaikaisesti samaa tehtävää omaishoitosopimuksen perusteella.
Syy palkata perheenjäsen avustajaksi voisi, kuten nykyisinkin, olla esimerkiksi äkillinen avuntarve vakituisen avustajan sairastuessa. Perheen lomamatkat tai muu vastaava tilapäinen tarve voitaisiin myös järjestää siten, että perheenjäsen toimisi avustajana. Täysi-ikäisen ja erityisesti eri taloudessa asuvan sisaruksen toimiminen avustajana voisi olla perusteltua. Monissa tilanteissa sillä, että sisarukset edustavat samaa sukupolvea ja että heidän välisensä suhde on erilainen kuin vanhemman ja lapsen välinen suhde, voisi olla merkitystä. Perheenjäsenen palkkaaminen avustajaksi voisi olla perusteltua myös silloin, kun perheen ulkopuolisen avustajan löytäminen osoittautuu vaikeaksi.
Säännöksessä tarkoitettu erityinen syy voisi liittyä myös vammaisen henkilön toimintarajoitteeseen, joka edellyttää avustajalta vammaisen henkilön liikkumisen tavan hallintaa tai hänen eleidensä ja tunnetilojensa tulkintaa. Perheenjäsenen toimiminen yhtenä useista henkilökohtaisista avustajista voisi olla perhesyiden ja yksityisyyden suojan vuoksi perusteltua ja vammaisen henkilön edun mukaista ympärivuorokautisissa avustustilanteissa.
Lapsen avustajana voisi toimia perheenjäsen, jos se arvioitaisiin lapsen avun tarve ja perheen tilanne kokonaisuudessaan huomioon ottaen lapsen edun mukaiseksi. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi silloin, kun lapsi tarvitsee hänet hyvin tuntevan ja hänen kommunikointiaan ymmärtävän avustajan tai jos lapsen asuminen kotona edellyttää, että perheenjäsen toimii avustajana. Lapsen edustamisesta työnantajamallissa olisi kuitenkin huolehdittava asianmukaisesti. Ehdotetun lain 11 §:n 2 momentissa säädettäisiin siitä, että alaikäisen lapsen huoltaja tai vammaisen henkilön edunvalvoja voi toimia henkilökohtaisen avustajan työnantajana vastaavin edellytyksin kuin vammainen henkilö itse.
Holhoustoimesta annetun lain (442/1999, jäljempänä holhoustoimilaki) 4 §:n 1 momentin mukaan alaikäisen edunvalvojina ovat yleensä hänen huoltajansa. Holhoustoimilain 32 §:ssä säädetään tilanteista, joissa edunvalvoja ei saa edustaa päämiestään. Edunvalvoja ei saa edustaa päämiestään esimerkiksi silloin, jos vastapuolena on edunvalvoja itse, edunvalvojan puoliso tai lapsi taikka joku, jota edunvalvoja edustaa. Edunvalvoja ei saa edustaa päämiestään myöskään silloin, kun edunvalvojan ja hänen päämiehensä edut saattavat muusta syystä joutua asiassa ristiriitaan keskenään. Holhoustoimilain 11 §:ssä säädetään edunvalvojan sijaisesta.
Pykälän 4 momentti koskisi henkilökohtaisen avun sijaisjärjestelyjä. Vastaavaa säännöstä ei ole nykyisessä laissa. Uudella säännöksellä halutaan varmistaa vammaisen henkilön välttämättömän avun saaminen silloinkin, kun avustaja esimerkiksi sairastuu ja jää pois töistä. Silloin, kun sijaisjärjestelyistä on sovittu etukäteen ja ne on kirjattu asiakassuunnitelmaan ja päätökseen, kaikki osapuolet tietävät, kuinka akuutissakin tilanteessa tulee toimia. Henkilökohtaisen avun toteuttamistapaa valittaessa olisi arvioitava sitä, kuinka henkilökohtainen apu järjestetään avustajan äkillisissä tai ennalta suunnitelluissa poissaoloissa. Sijaisjärjestelyjen suunnittelu olisi tehtävä sitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, mitä välttämättömämpää henkilökohtainen apu olisi vammaisen henkilön elämässä. Vammaiselle henkilölle olisi annettava tieto siitä, millaisia sijaisjärjestelyjä kiireellisissä tapauksissa on saatavilla.
11 §.Henkilökohtaisen avun työnantajamalli. Pykälässä säädettäisiin työnantajamallin sisällöstä ja keskeisistä sen toteuttamiseen liittyvistä asioista. Pykälä vastaisi asiallisesti pääosin nykyisen vammaispalvelulain sääntelyä, mutta sitä on täydennetty ja selkeytetty säätämällä työnantajamallin käyttämisen edellytyksistä.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin työnantajamallin sisällöstä. Työnantajana toimivan vammaisen henkilön ja hänen henkilökohtaisen avustajansa väliseen työsuhteeseen sovellettaisiin työsopimuslakia. Viittauksella korostettaisiin sitä, että työnantajamallilla toteutettavassa henkilökohtaisessa avussa on kysymys työsopimuslain mukaisesta työsuhteesta työnantajan ja työntekijän välillä. Työsopimuslaissa säädetään muun muassa työnantajan ja työntekijän oikeuksista ja velvollisuuksista, työturvallisuudesta, sairausajan palkasta, palkan maksusta ja irtisanomisperusteista. Henkilökohtaisen avun työnantajamalliin sovelletaan myös muun muassa vuosilomalakia (162/2005), työaikalakia (872/2019), työterveyshuoltolakia (1383/2001), työturvallisuuslakia (738/2002), työtapaturma- ja ammattitautilakia (459/2015), yhdenvertaisuuslakia (1325/2014) ja tasa-arvolakia (609/1986) sekä vahingonkorvauslain (412/1974) säännöksiä työnantajan ja työntekijän korvausvelvollisuudesta.
Työsuhteessa aiheutettujen vahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin työsopimuslain ja vahingonkorvauslain säännöksiä. Niissä korvausvastuu määräytyy eri tavoin sen mukaan, onko vahinko aiheutunut työnantajalle, työntekijälle vai sivulliselle. Työnantajana toimiva vastaisi säännöksissä tarkemmin mainituin edellytyksin myös työntekijän sivulliselle aiheuttamista vahingoista (ns. isännänvastuu).
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin työnantajamallin käytön edellytyksistä. Vammaisen henkilön olisi kyettävä vastaamaan työnantajan velvollisuuksista. Lisäksi edellytyksenä on, että vammainen henkilö antaa asiakassuunnitelmaan kirjattavan suostumuksensa työnantajana toimimiseen. Hyvinvointialueen tulee sitä ennen antaa riittävä selvitys työnantajan vastuista ja velvollisuuksista. Alaikäisen lapsen huoltaja tai edunvalvoja taikka täysi-ikäisen vammaisen henkilön edunvalvoja voisi toimia henkilökohtaisen avustajan työnantajana vastaavin edellytyksin kuin vammainen henkilö itse.
Työnantajana toimiminen edellyttää henkilöltä valmiuksia omaan elämänhallintaan ja päätöksentekoon. Henkilön toimintarajoitteesta johtuva avun tarve saattaa vaikuttaa siihen, onko henkilön mahdollista vastata työnantajavelvoitteista itse vai olisiko perusteltua järjestää palvelu muulla tavalla. Lähtökohtana on, että työnantajana toimivan henkilön on oltava oikeustoimikelpoinen.
Työnantajamallin valinta tuottamistavaksi vaatisi työnantajaksi ryhtyvältä henkilöltä nimenomaisen suostumuksen. Ketään ei pitäisi asettaa työnantajan asemaan ilman, että hän ymmärtää, millainen vastuu siitä seuraa. Työnantajana toimimisen pitää myös aina perustua omaan tahtoon. Suostumus olisi kirjattava asiakassuunnitelmaan.
Hyvinvointialueen velvollisuutena olisi antaa riittävä ja ymmärrettävä selvitys työnantajan lakisääteisistä velvollisuuksista ja vastuista työnantajaksi ryhtyvälle henkilölle. Tällä tarkoitettaisiin perustietoja työnantajana toimimiseen liittyvistä asioista, esimerkiksi rekrytoinnista, palkasta, palkkahallinnon järjestämisvaihtoehdoista, työturvallisuudesta, työterveyshuollon järjestämisestä, syrjintäkielloista, vakuutuksista, vuosilomista, työsuhteen päättämisestä sekä muista lakisääteisistä työnantajavelvoitteista ja vastuista. Selvitysvelvollisuus on täytettävä ennen kuin vammainen henkilö antaa suostumuksensa työantajana toimimiseen. Selvityksen antamisen tapa ja sen sisältö olisi kirjattava asiakassuunnitelmaan. Hyvinvointialueelta edellytettäisiin, että se selvityksen antamisen yhteydessä arvioi, kykeneekö henkilö suoriutumaan työnantajan velvollisuuksista ja vastuista. Työsuhteessa työnantajan vastuu säilyy aina vammaisella henkilöllä itsellään.
Alaikäisen lapsen huoltajaa sekä vammaisen henkilön edunvalvojaa koskevat samat työnantajana toimimisen edellytykset kuin vammaista henkilöä itseään.
Työnantaja voisi siirtää vain työlainsäädännön ja sovellettavan työehtosopimuksen asettamissa rajoissa kolmannen osapuolen hoidettavaksi työnantajalle kuuluvia tehtäviä, kuten palkanmaksun tai työvuorojen laatimisen. Hyvinvointialueet voisivat kuntien tapaan hoitaa näitä tehtäviä vammaisen henkilön puolesta. Työnantajan oikeuksien ja velvollisuuksien siirrot olisi kirjattava asiakassuunnitelmaan. Selvyyden vuoksi olisi kirjattava myös se, miten palkkahallinto järjestetään. On huomattava, että vaikka työnantaja siirtäisi työsopimuksesta johtuvia velvollisuuksia kolmannen hoidettavaksi, työnantajan vastuu säilyy hänellä itsellään.
Pykälän 3momentissa säädettäisiin työnantajana toimivalle vammaiselle henkilölle korvattavista palkka- ja muista kustannuksista. Osapuolten oikeusturvan vuoksi pykälässä säädettäisiin myös avustajan palkan sekä työnantajana toimimisesta aiheutuvien kulujen perusteiden ja korvaamistavan kirjaamisesta asiakassuunnitelmaan ja päätökseen. Asiakassuunnitelmaan ja päätökseen olisi kirjattava palkan ja kulujen perusteet ja korvaamistapa.
Ehdotettu palkkaa koskeva säännös turvaisi sekä työnantajaliittoon kuuluvan että liittoon kuulumattoman henkilökohtaisen avun työnantajan oikeuden saada hyvinvointialueelta korvaus kohtuullisesta avustajan palkasta. Silloin, kun alalla on voimassa oleva työehtosopimus, sen palkkaa ja muita työsuhteen ehtoja koskevia määräyksiä on noudatettava. Työehtosopimuksen velvoitteet koskevat kuitenkin vain työnantajaliittoon liittyneitä työnantajia silloin, kun työehtosopimus ei ole yleissitova. Siksi hyvinvointialueen on korvattava vain työnantajaliittoon kuuluvalle vammaiselle henkilölle työehtosopimuksen mukainen palkka. Mikäli työehtosopimuksessa on useampia palkkatasoja, hyvinvointialueella on kuitenkin oikeus arvioida vammaisen henkilön yksilöllinen avun ja tuen tarve yhdessä vammaisen henkilön kanssa. Tarkoituksena on, että hyvinvointialue ei muuten arvioisi työehtosopimuksessa sovitun palkan kohtuullisuutta.
Hyvinvointialue ei ole sidottu työehtosopimuksen ehtojen mukaiseen palkkaan silloin, kun vammainen henkilö ei kuulu työnantajaliittoon. Korvauksen kohtuullisuutta arvioitaessa pitää kuitenkin ottaa huomioon vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus. Kohtuullinen palkka ei voi alittaa tavanomaista alalla maksettavaa palkkaa. Tavanomaisen palkan määrittelyyn vaikuttaa myös työehtosopimuksen mukaisen palkan suuruus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikille avustajille pitäisi maksaa samaa palkkaa, vaan palkan kohtuullisuutta määriteltäessä pitää ottaa huomioon myös avustajalta mahdollisesti vaadittava koulutus, kokemus ja erityistaidot. Avustamisen edellyttämä erityisosaaminen olisi otettava huomioon palkan määräytymisessä. Näin olisi muun muassa tilanteissa, joissa nykyisten hengityshalvauspotilaiden henkilökohtainen apu järjestettäisiin työnantajamallilla. Palkan pitää olla sen suuruinen, että sillä on realistiset mahdollisuudet palkata avustaja. Jotta palkka pysyisi kohtuullisena, asiakassuunnitelmaan ja päätökseen tulee kirjata ne perusteet, joilla palkkaa tulee mahdollisesti korottaa. Tämä turvaa niiden työnantajien asemaa, jotka eivät kuulu työnantajaliittoon.
Työnantajan lakisääteisiin maksuihin kuuluisivat nykyisten säännösten voimassaoloaikana vakiintuneen käytännön mukaisesti muun muassa sosiaaliturvamaksut, eläkemaksut, pakolliset tapaturma- ja työttömyysvakuutusmaksut, työterveyshuollon maksut sekä työaikalain ja vuosilomalain mukaiset korvaukset. Myös työsuojelulainsäädäntöön liittyvät perehdytyskulut ja muut välttämättömät kulut olisivat korvattavia samoin kuin vakituisen työntekijän tilalle palkatun sijaisen palkkaamisesta aiheutuneet vastaavat kustannukset.
Palkkahallinnon kustannusten lisäksi muita työnantajana toimimisesta aiheutuvia kuluja olisivat nykykäytännön mukaan esimerkiksi välttämättömät ja kohtuulliset avustajan matkakulut ja sisäänpääsymaksut. Näitä kuluja olisivat myös työehtosopimuksessa määritellyt muut kuin palkkakulut silloin, kun vammainen henkilö kuuluu työnantajaliittoon.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiintyöantajamalliin liittyvästä hyvinvointialueen neuvontavelvoitteesta. Neuvontavelvoite voisi koskea samoja asioita kuin 2 momentissa tarkoitettu selvitys työnantajan vastuista ja velvollisuuksista. Hyvinvointialue voisi täyttää neuvontavelvoitteensa osittain myös korvaamalla vammaiselle henkilölle työnantajamallia koskevan koulutuksen osallistumiskustannukset.
12 §. Erityinen osallisuuden tuki. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi erityisestä osallisuuden tuesta, joka olisi laissa säädettynä palveluna uusi sekä vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta yleisesti että vammaisten henkilöiden keskinäistä yhdenvertaisuutta edistävä palvelu. Tarkoitus olisi, että myös ne vammaiset henkilöt, joiden osallisuutta ei voida tukea henkilökohtaisella avulla, voisivat saada tarvitsemansa osallisuuden tuen.
Henkilökohtainen apu ja erityinen osallisuuden tuki tukisivat yhdessä YK:n vammaissopimuksen edellyttämällä tavalla osallistumista ja osallisuutta yhteiskuntaan sekä elämistä ja osallisuutta yhteisössä ja estäisivät eristämistä ja erottelua yhteisössä.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin erityisen osallisuuden tuen sisällöstä. Palvelu olisi toisen henkilön antamaa yksilöllisesti toteutettua vammaisen henkilön omien tarpeiden ja toivomusten mukaista osallisuuden tukea.
Erityinen osallisuuden tuki poikkeaisi henkilökohtaisesta avusta siten, että henkilökohtaisessa avussa vammainen henkilö ohjaa toimintaa itse, mutta erityisessä osallisuuden tuessa tuen antaja ohjaa toimintaa vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan.
Koska erityisen osallisuuden tuen tarkoitus on varmistaa, että jokainen vammainen henkilö voi saada yksilöllisesti toteutettua toisen henkilön antamaa osallisuuden tukea, vammaisen henkilön ei tarvitse itse pystyä tuettunakaan ilmaisemaan toivomustaan avun sisällöstä. Vammaisen henkilön tahtoa ja yksilöllisiä tarpeita tulee tarvittaessa selvittää vammaisen henkilön läheisten tai muiden hänet hyvin tuntevien henkilöiden avulla. Jos vammaisen henkilön omien toivomusten selvittäminen etukäteen ei onnistu, on myös mahdollista käytännössä kokeilla, mikä on hänelle mieluista toimintaa. Tärkeintä on, että vammaisen henkilön omaa tahtoa selvitetään kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin eikä puuttuva kyky muodostaa tai ilmaista tahtoa estä palvelun saamista.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin erityisen osallisuuden tuen saamisen edellytyksistä sekä minimituntimäärästä, joka kaikkien palvelun saamisen edellytykset täyttävien olisi oikeus saada.
Tarkoitus on, että kaikissa palveluissa otetaan huomioon vammaisen henkilön erityiset tarpeet ja tuetaan tarvittaessa hänen vuorovaikutustaan, osallisuuttaan ja omia valintojaan. Koska muissa palveluissa ei kuitenkaan ole aina mahdollista toteuttaa omia toiveita, erityisen osallisuuden tuen tarkoituksena on varmistaa, että jokainen vammainen henkilö saa mahdollisuuden tehdä toisen ihmisen antaman yksilöllisen tuen turvin itselleen mieluisia asioita. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun vuorovaikutuksen ja osallisuuden toteutuminen vaatii erityistä huomiota, ammattitaitoa, osaamista tai paljon aikaa.
Vammaisella henkilöllä on oikeus saada erityistä osallisuuden tukea silloin, jos hän ei pysty pitämään yhteyttä itselleen merkityksellisiin henkilöihin ilman erityistä osallisuuden tukea. Tuki voi esimerkiksi olla yhteisen vuorovaikutuksen tukemista silloin, kun vammaisen henkilön kommunikointikeinot ovat vähäiset tai hän tarvitsee tukea kommunikointi- tai yhteydenpitovälineiden käyttämisessä. Erityinen osallisuuden tuki voi olla myös yhteisen merkityksellisen tekemisen tukemista vammaiselle henkilölle läheisten ihmisten kanssa.
Erityistä osallisuuden tukea tulee myöntää vammaisen henkilön vuorovaikutuksen tukemisen lisäksi erilaisiin vapaa-ajan toimintoihin tai siihen, että vammainen henkilö voi yhdessä tukea antavan henkilön kanssa etsiä itselleen mielekkäitä harrastuksia tai tekemistä, josta hän nauttii. Edellytyksenä tuen saamiselle ei ole, että vammaisella henkilöllä olisi valmiiksi osoittaa asioita, joita hän haluaa tehdä.
Koska tarkoitus on, että jokainen vammainen henkilö saisi yksilöllisen tarpeensa mukaiset ja juuri hänelle sopivat palvelut, vammainen henkilö voi itse valita, mitä palveluita ensisijaisesti hakee. Oikeus saada palvelua ratkaistaan aina itsenäisesti kunkin palvelun osalta. Tarkoitus kuitenkin on, että vammaiselle henkilö myönnetään joko henkilökohtaista apua tai erityistä osallisuuden tukea. Hyvinvointialueen on kuitenkin huolehdittava siitä, että vammaisen henkilön vuorovaikutusta, osallisuutta ja omia valintoja tuetaan vammaiselle henkilölle itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla.
Erityinen osallisuuden tuki olisi tarkoitettu tilanteisiin, joissa vammainen henkilö ei kykene muodostamaan ja ilmaisemaan tahtoaan henkilökohtaisen avun sisällöstä tai jos henkilökohtainen apu ei ole muuten sopiva palvelu vammaisen henkilön osallisuuden tukemiseen.
Erityistä osallisuuden tukea olisi oikeus saada vähintään 20 tuntia kuukaudessa. Tämä olisi palvelun minimituntimäärä. Tarvittava lisätuntimäärä pitäisi aina arvioida vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja muun palvelukokonaisuuden perusteella. Silloin, jos vammainen henkilö hakee erityistä osallisuuden tukea alle 20 tuntia kuukaudessa, hänelle voidaan myöntää minimituntimäärän alittava hakemuksen mukainen tuntimäärä. Siirtymäsäännöksistä johtuen lain voimaantulosta 31.12.2025 asti minimituntimäärä olisi kuitenkin 10 tuntia kuukaudessa. Sen jälkeen eli 1.1.2026 lähtien määrä nousisi 20 tuntiin. Pienempi tuntimäärä turvaisi välttämättömän erityisen osallisuuden tuen saannin heti lain voimaantullessa, mutta antaisi kuitenkin hyvinvointialueille paremmat mahdollisuudet valmistautua palvelun laajempaan järjestämiseen. Lain voimaantulovaiheessa menee henkilöresursseja erityisen paljon vammaisten henkilöiden palvelutarpeen uudelleen arviointiin sekä uusien palvelusuunnitelmien ja päätösten tekemiseen.
Erityisellä osallisuuden tuella on mahdollista kohentaa vammaisen henkilön elämänlaatua tukemalla aktiivista toimintaa, kokemuksia ja elämyksiä kotona tai kodin ulkopuolella ja tuomalla elämään sellaista osallisuutta ja iloa, jota ei ilman erityistä osallisuuden tukea olisi mahdollista kokea.
Erityinen osallisuuden tuki olisi tarkoitettu ensisijaisesti kodin ulkopuolisen vuorovaikutuksen ja osallisuuden tukemiseen. Silloin, jos vammainen henkilö osoittaa mieluummin haluavansa viettää aikaa kotona tai hänen ei ole vammasta tai sairaudesta johtuvan syyn vuoksi hyvä lähteä kodin ulkopuolelle, erityistä osallisuuden tukea tulee myöntää myös omaan kotiin. Käytännössä kotona annettava tuki voisi olla esimerkiksi erilaisten teknisten laitteiden avulla kommunikointia, taiteen tai liikunnan harrastamista, ruuanlaittoa tai leipomista. Harrastaminen voisi olla aktiivista tai pienimuotoista toimintaa omaksi iloksi.
Erityistä osallisuuden tukea voisi saada itsenäisesti tai lapsuuden perheensä kanssa asuva, perhehoidossa oleva taikka ryhmämuotoista asumisen tukea saava vammainen henkilö.
13 §. Erityisen osallisuuden tuen toteuttaminen. Erityisen osallisuuden tuen tarkoitus on varmistaa, että vammaisen henkilön yhdenvertaiset osallisuuden mahdollisuudet toteutuvat silloinkin, kun tuen antaminen edellyttää erityistä vammaisen henkilön tarpeisiin tai tilanteisiin liittyvää osaamista. Muun ammatillisen osaamisen lisäksi tarvitaan yleensä erityistä osaamista kommunikaatiokeinoihin ja vuorovaikutustilanteisiin liittyen.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin erityistä osallisuuden tukea antavan henkilön kelpoisuusvaatimuksista. Sosiaalihuollon ammattihenkilöllä tarkoitettaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettuja henkilöitä ja terveydenhuollon ammattihenkilöllä terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettuja henkilöitä. Soveltuva muu tutkinto voisi olla esimerkiksi kasvatustieteen, liikunnan tai taiteen alan tutkinto, josta olisi hyötyä vammaisen henkilön osallisuuden tukemisessa. Tukea antavalla henkilöllä pitäisi kuitenkin aina olla sellainen osaaminen, joka vastaa vammaisen henkilön yksilöllisiin tuen tarpeisiin.
Se, että tuen antajana toimivalla henkilöllä on riittävä koulutus tai vähintään soveltuva kokemus tehtävään, on tärkeää sen vuoksi, että monet erityistä osallisuuden tukea tarvitsevat henkilöt eivät kommunikoi puheella ja heillä voi olla monenlaisia vammaansa liittyviä erityistarpeita. Tämän vuoksi sosiaali- tai terveydenhuollon ammattihenkilö tai muun soveltavan tutkinnon suorittanut henkilö tulisi aina ensisijaisesti valita tehtävään.
Henkilöstön saatavuuden turvaamiseksi säännöksessä on annettu mahdollisuus valita tehtävään myös muuten riittävän osaamisen ja soveltuvan kokemuksen hankkinut henkilö. Käytännön työssä vammaisten henkilöiden parissa toimimisesta hankittu kokemus ja esimerkiksi kommunikaatiotaitojen osaaminen voivat antaa hyvät valmiudet tukea vammaisen henkilön vuorovaikutusta ja osallisuutta. Henkilöä valittaessa tulee ottaa huomioon myös turvallisuus ja vammaisen henkilön haavoittuva asema.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin niistä asioista, joita tulisi ottaa huomioon erityisen osallisuuden tuen sisällöstä ja määrästä sekä toteuttamistavasta päätettäessä.
Kaiken lähtökohtana olisi vammaisen henkilön asiakassuunnitelmaan kirjattu tuen tarve. Vammaisen henkilön tapa ja kyky kommunikoida sekä käyttää kommunikoinnin apuvälineitä vuorovaikutuksessa olisi otettava huomioon erityisen osallisuuden tuen sisältöä ja määrää sekä toteuttamistapaa arvioitaessa ja niistä päätettäessä. Mitä vähäisempi vammaisen henkilön kyky kommunikoida on, sitä vaikeampaa hänen on päästä osalliseksi edes omassa lähipiirissään ja sitä suurempi uhka hänellä on syrjäytyä. Siksi vammaisen henkilön erityisen osallisuuden tuen määrää on lisättävä silloin, kun vuorovaikutuksen haasteet ovat suuremmat.
Erityisen osallisuuden tuen määrään ja sisältöön sekä toteuttamistapaan vaikuttaisivat myös vammaisen henkilön yksilöllinen tarve osallistua ja toisaalta osallisuuden toteutumiseksi tarvittavan tuen määrä. Jos vammainen henkilö tarvitsee esimerkiksi kaikissa päivittäisissä toimissa apua, ja sen lisäksi kommunikaatiokeinot ovat vähäiset, arjen rutiinit ja henkilön tahdon selvittäminen vievät aikaa. Siksi osallisuuden tukea on myönnettävä niin paljon, että vammainen henkilö voi todellisuudessa hyötyä palvelusta. Tuen määrä ja sisältö sekä toteuttamistapa olisivat riippuvaisia vammaisen henkilön toimintarajoitteiden lisäksi toimintaympäristöstä ja esimerkiksi vammaisen henkilön aiemmista osallisuuden kokemuksista. Uusien asioiden kokeileminen vaatii usein enemmän aikaa kuin esimerkiksi säännöllisesti toistuva harrastus. Lisäksi olisi otettava huomioon vammaisen henkilön omat toivomukset ja elämäntilanne.
Samat asiat, jotka vaikuttaisivat tarvittavan tuen määrään ja sisältöön sekä toteuttamistapaan, vaikuttaisivat aiemmin todetun lisäksi myös tukea antavan henkilön osaamisvaatimuksiin.
Tämän esityksen tarkoituksena on, että jokainen vammainen henkilö saa parhaiten hänen tarpeisiinsa vastaavan palvelukokonaisuuden. Siksi myös erityisen osallisuuden tuen sisällöstä ja määrästä sekä toteuttamistavasta päätettäessä muilla palvelukokonaisuuteen kuuluvilla palveluilla on merkitystä. Esimerkiksi pääasiassa omaishoidon tuen turvin läheistensä luona asuvalle vammaiselle henkilölle erityisellä osallisuuden tuella saattaa olla suurempi merkitys kuin hyvin resursoituja asumisen tuen palveluita saavalle vammaisella henkilöllä, joka käy päivisin laadukkaasti vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet huomioivalla tavalla järjestetyssä päivätoiminnassa.
14 §. Tuettu päätöksenteko. YK:n vammaissopimuksen 12 artikla edellyttää, että vammainen henkilö voi saada oikeustoimikelpoisuutta käyttäessään tarvitsemansa tuen. Tätä tukea kutsutaan tuetuksi päätöksenteoksi.
Tuettu päätöksenteko on kuulunut toimintatapana joidenkin palveluntuottajien tiettyjen palveluiden sisältöön. Erillisenä palveluna sitä on voinut saada käytännössä vain kokeiluluontoisesti hankkeissa.
Pykälän 1 momentissa kuvattaisiin yleisellä tasolla tuetun päätöksenteon tarkoitus. Tuetun päätöksenteon tarkoitus on auttaa vammaista henkilöä tekemään ja toteuttamaan itse päätöksiä. Päätöksenteko on yleensä prosessi. Siksi tuettua päätöksentekoa tulee saada tarvittaessa koko päätöksentekoprosessin ajan.
Pykälän 2 momentissa kuvattaisiin luettelomaisesti tuetun päätöksenteon sisältö. Kyseessä ei olisi tyhjentävä luettelo. Sitä on täydennetty joiltain osin perustelutekstissä, jotta olisi mahdollista saada tarkempi kuva tuetun päätöksenteon sisällöstä. Koska vammaiset ihmiset tarvitsevat eri asioihin tukea ja tuen tarve vaihtelee lisäksi tilanteen mukaan, tuettua päätöksentekoa tulee antaa joustavasti kulloisenkin tarpeen mukaan.
Tuettu päätöksenteko tarkoittaisi esimerkiksi tukea tiedon saamiseen, päätös- tai toimintavaihtoehtojen ja niiden vaikutusten selvittämiseen, oman tahdon muodostamiseen ja ilmaisemiseen, päätösten tekemiseen ja toteuttamiseen. Vammainen henkilö saattaa lisäksi tarvita osana tuettua päätöksentekoa myös toisen henkilön antamaa tukea tunteidensa käsittelemiseen ja ilmaisemiseen. Tämänkin tuen antaminen on tärkeää, koska tunteet ohjaavat osaltaan ihmisen päätöksentekoa. Lisäksi tuki tunteiden käsittelemiseen auttaa myös ennalta ehkäisemään mahdollisia haastavia tilanteita. Kyseessä ei ole erityistä ammatillista osaamista edellyttävä tuki tunteiden käsittelemiseen, vaan mahdollisuus keskustella siitä, minkälaisia tunteita erilaiset asiat herättävät tai mitä esimerkiksi käsite suru tarkoittaa.
Tuettuun päätöksentekoon ei kuulu asioista päättäminen vammaisen henkilön puolesta. Tämä on olennainen tuettuun päätöksentekoon liittyvä periaate. Toinen olennainen periaate on, että tukihenkilö ei saa ottaa kantaa tai vaikuttaa asioihin, joista päättämiseen hän antaa tukea vammaiselle henkilölle. Molemmista periaatteista säädettäisiin 2 momentissa.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, missä tilanteissa tuettua päätöksentekoa olisi oikeus saada.
Tuettua päätöksentekoa olisi oikeus saada erillisenä palveluna vain silloin, kun kyseessä olisi vammaisen henkilön elämässä merkittävä päätös. Tilanteita, joihin saattaisi liittyä merkittävää päätöksentekoa, voisivat olla esimerkiksi oma tai läheisen vakava sairastuminen, elämän suuret taitekohdat, kuten koulun alkaminen, opiskelu- tai työpaikan valinta, suuret muutokset perheessä taikka muutto pois lapsuudenkodista tai toiselle paikkakunnalle. Tilanteen merkittävyyttä tulisi aina arvioida yhdessä vammaisen henkilön kanssa vammaisen henkilön näkökulmasta. Tilanne saattaisi muodostua päätöksenteon kannalta merkittäväksi myös silloin, jos kyseessä olisi eturistiriitatilanne vammaisen henkilön läheisten tai hänen kanssaan työskentelevien henkilöiden kanssa. Vammaisella henkilöllä saattaa olla myös tarve itsenäistyä suhteessaan läheisiin henkilöihin. Tällaisetkin tilanteet saattavat muodostua päätöksenteon kannalta merkittäviksi vammaisen henkilön elämässä.
Pieniin, arkisiin päätöksiin ei olisi oikeutta saada erillistä tuetun päätöksenteon palvelua. Sen sijaan eri palveluissa, kuten asumisen tuessa, päivä- ja työtoiminnassa, lyhytaikaisessa huolenpidossa sekä henkilökohtaisessa avussa, työskentelevien on toimittava siten, että henkilö saa tukea arjen valintatilanteissa. Tämä tuki on tärkeä osa hyvää vuorovaikutusta ja laadukasta palvelua, joka osaltaan edistää vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutumista arjessa. Siihen on siksi varattava riittävästi aikaa.
Vammaisen henkilön tarve tuettuun päätöksentekoon tulisi kirjata asiakassuunnitelmaan, mutta päätös tehtäisiin vain erillisenä palveluna annettavasta tuetusta päätöksenteosta.
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien komitean 12 artiklasta antama yleiskommentti korostaa sosiaalisten verkostojen ja luontaisesti esiintyvän yhteisön tuen (kuten ystävien, perheiden ja koulujen tuen) keskeistä asemaa tuetussa päätöksenteossa. Yleiskommentissa todetaan, että tällainen lähestymistapa on yhdenmukainen yleissopimuksessa painotetun vammaisten henkilöiden täysimääräisen osallisuuden ja yhteisöön osallistumisen kanssa.
Tämä luontainen tuki soveltuu erityisesti arjen pieniin päätöksentekotilanteisiin.
Pykälän 4 momentissa olisi viittaussäännös holhoustoimilakiin. Silloin, jos tuettu päätöksenteko ei riitä, vaan vammainen henkilö tarvitsee edunvalvojaa valvomaan etuaan tai huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, tulee tehdä hakemus edunvalvojan määräämiseksi. Toisin kuin tuetussa päätöksenteossa edunvalvojan tehtävänä on huolehtia, että vammaisen henkilön etu toteutuu. Edunvalvojan toimivalta on rinnakkainen vammaisen henkilön kanssa. Tuetussa päätöksenteossa tukihenkilö vain kertoo erilaisista päätöksentekovaihtoehdoista, mutta ei ota kantaa siihen, mikä päätös olisi vammaisen henkilön edun kannalta paras vaihtoehto. Tuetussa päätöksenteossa päätöksen tekee aina vammainen henkilö itse. Tuettuun päätöksentekoon kuuluu vammaisen henkilön oikeus tehdä myös objektiivisesti katsottuna huonoja päätöksiä.
YK:n vammaissopimus edellyttää tuettuun päätöksentekoon liittyviä takeita siitä, ettei päätöksentekotilanteisiin liity asiatonta vaikuttamista tai eturistiriitoja. Tuettu päätöksenteko on vammaisen henkilön vapaaehtoisuuteen perustuva palvelu, jonka järjestämisvastuu on hyvinvointialueella. Hyvinvointialueen järjestämisvastuuseen kuuluu valvoa, että sen järjestämät palvelut toteutetaan asianmukaisesti. Tärkeintä on huolehtia siitä, että tuetussa päätöksenteossa ei päätetä asioista vammaisen henkilön puolesta eikä päätöksentekotilanteisiin liity asiatonta vaikuttamista. Edunvalvojan toimivalta on laajempi ja siksi toiminnan valvonnasta on erilliset säännökset holhoustoimilaissa.
15 §.Tuetun päätöksenteon toteuttaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, kuinka tarvittavan tuetun päätöksenteon määrää ja toteuttamistapaa tulisi arvioida.
Kuten muissakin palveluissa, tuettua päätöksentekoa koskevan hyvinvointialueen päätöksen tulee perustua asiakassuunnitelmaan kirjattuihin vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin ja toivomuksiin.
Päätöksenteko elämän merkittävissä tilanteissa on yleensä prosessi, joka vie aikaa. Vammainen henkilö saattaa tarvita tukea prosessin eri vaiheissa. Ennen kuin henkilö voi muodostaa käsityksensä asiasta ja on valmis tekemään päätöksen, hänen pitää saada tietoa asiasisällöistä ja erilaisista toimintavaihtoehdoista sekä niiden seurauksista. Sen takia tuettua päätöksentekoa olisi annettava tarvittaessa joustavasti koko päätöksentekoprosessin ajan. Tarvittavan tuetun päätöksenteon määrään vaikuttaa erityisesti se elämäntilanne, johon tuettua päätöksentekoa haetaan. Mitä isommasta muutoksesta on kyse, sitä pidempi päätöksentekoprosessi yleensä on ja sitä enemmän vammainen henkilö myös tarvitsee tukea.
Vammaisen henkilön kommunikointikeino vaikuttaa yleensä myös tuen määrään. Vaihtoehtoisten kommunikointikeinojen tai tulkin käyttö on usein hitaampaa ja vuorovaikutustilanteet vaativat siksi enemmän aikaa. Koska tarvittavaa tuetun päätöksenteon tarkkaa määrää saattaa olla vaikea arvioida prosessin alkuvaiheessa, olisi hyvä, että määrästä voisi päättää joustavasti.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tukihenkilön valintaan vaikuttavista asioista.
Tuetun päätöksenteon tarkoituksena olisi vahvistaa vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta sekä mahdollisuuksia tehdä ja toteuttaa elämässään omia valintoja. Tämän tulee näkyä myös palvelua koskevassa päätöksentekoprosessissa. Lähtökohtana tulee esimerkiksi aina olla, että vammainen henkilö osallistuu tukihenkilön valintaan.
Tukihenkilöltä ei edellytettäisi tiettyä koulutusta, vaan vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet määrittäisivät tukihenkilöltä vaadittavan osaamisen. Asiakkaan palvelukokonaisuudesta vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön on kuitenkin varmistettava, että tukihenkilölle asetetut lain mukaiset edellytykset täyttyvät. Tukihenkilön on ymmärrettävä oma roolinsa päätöksenteon tukijana. Tukihenkilön tulee olla riippumaton suhteessa päätöksenteon kohteena olevaan asiaan.
Sen lisäksi, että tukihenkilön tulisi olla riippumaton suhteessa päätettävään asiaan, tukihenkilön omat näkemykset asiasta eivät saisi vaikuttaa siihen, miten hän vammaista henkilöä tukee. Vammaisella henkilöllä olisi oikeus tehdä tukihenkilön mielestä huonojakin valintoja ja saada mahdollisuus oppia virheistään. Jos vammaisen henkilön etu on kuitenkin vakavasti uhattuna, on harkittava ilmoituksen tekemistä edunvalvonnan tarpeesta.
Koska päätökset koskevat vammaisen henkilön omaa elämää, luottamus tuettavan henkilön ja tukihenkilön välillä on erittäin tärkeää. Siksi vammaisen henkilön olisi päästävä osallistumaan tukihenkilön valintaan, jos se mitenkään on mahdollista. Jo tukihenkilön valinnassa olisi hyvä tarvittaessa hyödyntää tuetun päätöksenteon keinoja, samoin kuin koko asiakasprosessissa.
16 §. Vaativa moniammatillinen tuki. Pykälässä säädettäisiin vaativan moniammatillisen tuen sisällöstä ja myöntämisedellytyksistä.
Vaativaa moniammatillista tukea on ollut mahdollista saada kehitysvammalain perusteella erityishuoltopiirien toteuttamana palveluna. Ehdotettujen säännösten tarkoituksena olisi turvata mahdollisuus vaativaan moniammatilliseen tukeen jatkossakin. Tarkoitus ei kuitenkaan olisi, että vammaispalveluiden vastuulle asetettaisiin terveydenhuollon vastuulle kuuluvia tehtäviä. Jokaisella vammaisella henkilöllä on yhdenvertainen oikeus saada terveydenhuollon palveluita, kuten kaikki muutkin saavat. Vaativaa moniammatillista tukea annettaisiin silloin, kun vammaisella henkilöllä on palvelutarpeita, joihin vastaaminen edellyttää tiivistä ja usein pitkäkestoistakin moniammatillisen ryhmän yhteistyötä.
Kyseessä olisi sosiaalihuollon järjestämisvastuulla oleva palvelu, jota sosiaali- ja terveydenhuolto toteuttaisivat yhdessä. Ehdotetun säännöksen soveltamisessa olisi otettava huomioon sosiaalihuoltolain 2 §, jonka mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteisissä palveluissa tai kun asiakas muutoin tarvitsee sekä sosiaali- että terveydenhuollon palveluja, on sovellettava niitä sosiaali- ja terveydenhuollon säännöksiä, jotka asiakkaan edun mukaisesti parhaiten turvaavat tuen tarpeita vastaavat palvelut ja lääketieteellisen tarpeen mukaisen hoidon. Soveltamisessa olisi otettava huomioon myös terveydenhuoltolain (1326/2010) vastaava 8 a §:ään sisältyvä säännös.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vaativan moniammatillisen tuen sisällöstä.
Vaativan moniammatillisen tuen palvelukokonaisuus vastaisi vaativiin tilanteisiin, joihin ei ole löydettävissä yhden asiantuntijan tekemää tai yhdellä palvelulla toteutettavaa ratkaisua.
Tilanteisiin liittyisi yleensä sellaisia puutteita itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumisessa, joita ei pystyttäisi ratkaisemaan tuetulla päätöksenteolla, henkilökohtaisella avulla tai erityisellä osallisuuden tuella. Vammaisen henkilön ja hänen kanssaan elävien tai muuten toimivien henkilöiden keskinäisen kommunikoinnin sekä vammaisen henkilön sosiaalisen vuorovaikutuksen onnistuminen edellyttävät näissä tilanteissa yleensä pitkää yhteistä työskentelyä vammaisen henkilön ja eri ammattilaisten kanssa. Tämä työskentely saattaa ennaltaehkäistä erilaisia vaikeitakin käyttäytymisen ongelmia.
Vaativan moniammatillisen tuen keinoin on mahdollista puuttua myös haastavan käyttäytymisen tai muiden ongelmien taustalla oleviin syihin ja etsiä niihin ratkaisuja. Työskentelyn sisältönä ja tavoitteena on usein vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden ja muiden perusoikeuksien toteutumisen edistämisen siten, että voidaan luopua rajoitustoimenpiteiden käytöstä. Yhdessä työskennellen on mahdollista löytää vaihtoehtoisia toimintamalleja rajoitustoimenpiteiden käytölle. Tämän vuoksi palvelu on perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta erittäin tärkeä palvelu.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeudesta saada vaativaa moniammatillista tukea.
Vammaisella henkilöllä on oikeus saada vaativaa moniammatillista tukea niihin vaativiin vuorovaikutuksen ja osallisuuden sekä itsemääräämisoikeuden toteutumisen ongelmiin tai vaativiin tilanteisiin, joiden ratkaisemiseen vammainen henkilö ei ole saanut tai ei voi saada apua yksittäiseltä sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilaiselta. Oikeus saada vaativaa moniammatillista tukea syntyy, jos tilanteen selvittäminen ja ongelmien ratkaiseminen edellyttää yksittäistä palvelua laajempaa moniammatilliseen tukeen perustuvaa palvelukokonaisuutta.
Palvelukokonaisuuden toissijaisuus suhteessa yksittäisiin palveluihin edellyttää, että muut palvelut eivät ole sopivia tai riittäviä ja että tämä palvelu on välttämätön tilanteen laukaisemiseksi ja henkilön tarvitseman tuen toteuttamiseksi. Silloin, jos yksi asiantuntija pystyy auttamaan, kyseessä ei ole vaativa moniammatillinen tuki.
Vaativaan moniammatilliseen tukeen olisi oikeus myös esimerkiksi silloin, kun henkilön itsemääräämisoikeutta tai muita perusoikeuksia joudutaan toistuvasti rajoittamaan palveluissa eikä rajoitustoimenpiteiden syitä pystytä selvittämään ja niiden käyttöä vähentämään.
Vaativa moniammatillinen tuki olisi nimensä mukaisesti tarkoitettu vain vaativiin tilanteisiin. Rajauksen tarkoituksena olisi varmistaa, että paljon henkilöresursseja edellyttävää tukea olisi mahdollista saada niissä tilanteissa, joissa sitä kaikkein eniten tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tilanteen pitäisi aina kärjistyä ennen kuin vaativaa moniammatillista tukea voisi saada. Silloin, kun voidaan arvioida, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta, vuorovaikutusta tai osallisuutta voitaisiin moniammatillisen työn tuloksena vammaisen henkilön kannalta merkityksellisellä tavalla edistää, tulee vaativaa moniammatillista tukea myöntää.
Silloinkin, kun vammaisen henkilön käyttäytyminen aiheuttaa hänen oman ihmisarvonsa kannalta loukkaavia tilanteita, olisi moniammatillista tukea yleensä perusteltua myöntää. Vammaisen henkilön toistuvat vakavat käytöshäiriöt ja aggressiivinen sekä itseä vahingoittava käyttäytyminen edellyttävät aina, että käyttäytymisen taustalla olevia syitä aletaan mahdollisimman nopeasti ja perusteellisesti selvittää. Henkilön kiireellisen avun tarve on näissä tilanteissa arvioitava välittömästi ja kiireellisiä toimenpiteitä koskevat päätökset tehtävä viipymättä.
17 §. Vaativan moniammatillisen tuen toteuttaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vaativan moniammatillisen tuen palvelukokonaisuuden toteuttamisen tavoista. Säännöksessä ei olisi tyhjentävästi lueteltu mahdollisia toteuttamisen tapoja, vaan palvelukokonaisuus olisi järjestettävä joustavasti vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan.
Vaativan moniammatillisen tuen palvelukokonaisuudelle on tyypillistä erittäin tiivis ja usein pitkäkestoinen moniammatillisen ryhmän yhteistyö. Vaativissa ongelmatilanteissa on usein suoritettava tutkimuksia sekä seurattava ja arvioitava henkilön käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa, jotta voidaan löytää syitä ongelmien ja vaativien tilanteiden taustalla. Syyt voivat olla lääketieteellisiä, mutta ne voivat hyvin usein liittyä myös erilaisiin vuorovaikutuksen ongelmiin.
Moniammatillisen ryhmän tehtävänä olisi yhdessä vammaisen henkilön ja tarvittaessa hänen läheistensä tai lähityöntekijöidensä kanssa selvittää henkilön vuorovaikutukseen ja käyttäytymiseen liittyviä ongelmia. Silloin, jos käyttäytyminen on aggressiivista ja väkivallan uhka on suuri, aluksi tehtävänä on varmistaa henkilön oma, hänen läheistensä ja hänen kanssaan toimivien muiden henkilöiden turvallisuus.
Näissäkin erityisen vaativissa tilanteissa olisi aina mahdollisuuksien mukaan tuettava vammaisen henkilön osallisuutta ja mahdollisuuksia tehdä omia valintoja. Toimivaan vuorovaikutukseen sekä henkilön kunnioittavaan kohtaamiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Tavoitteena olisi aina vahvistaa vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta.
Vaativaa moniammatillista tukea tulee antaa muissakin kuin terveyttä ja turvallisuutta uhkaavissa tilanteissa, jos vammaisen henkilön ihmisarvo on vakavasti uhattuna hänen oman käyttäytymisensä seurauksena.
Moniammatillisen tuen sisältöön, määrään ja kestoon sekä tuen antamispaikkaan vaikuttaisi aina vammaisen henkilön yksilöllinen tuen tarve ja tilanteen haastavuus. Lisäksi siihen vaikuttaisi vammaisen henkilön asuin- ja muu toimintaympäristö. Nämä erilaiset tarpeet vaikuttaisivat myös moniammatillisen työryhmän kokoonpanoon.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin hyvinvointialueilla ja vammaisen henkilön yksilöllisessä tilanteessa tarvittavasta moniammatillisen tuen osaamisesta. Tarvittavan moniammatillisen tuen sisältö määrittelisi hyvin pitkälti tarvittavan osaamisen. Hyvinvointialueiden pitäisi varautua erilaisiin vaativan moniammatillisen tuen tilanteisiin siten, että alueella olisi mahdollista muodostaa erilaisiin tuen tarpeisiin vastaavia vaativan moniammatillisen tuen ryhmiä. Niiden työskentelyssä on olennaista jatkuvuus. Siksi vammaisen henkilön kanssa työskentelevän ryhmän jäsenet eivät voi jatkuvasti vaihtua, vaan hyvinvointialueen on huolehdittava ryhmän jäsenten mahdollisuudesta toimia keskenään yhteistyössä.
Ongelmien syiden selvittämiseen sekä tarvittavan tuen tarpeen arviointiin ja toteuttamiseen voivat osallistua esimerkiksi kehitysvammalääkärit, psykiatrit, psykologit, sosiaalityöntekijät sekä puhe- ja muut terapeutit. Koko moniammatillisen asiantuntijaryhmän ei tarvitse aina osallistua vaativan moniammatillisen tuen toteuttamiseen, vaan tarvittavat ryhmän asiantuntijat riippuvat vammaisen henkilön yksilöllisestä tuen tarpeesta ja tilanteen vaativuudesta.
Pykälän 3 momentin mukaan moniammatillista tukea tulisi aina ensisijaisesti järjestää siellä, missä vammainen henkilö asuu tai toimii, esimerkiksi vammaisen henkilön kotona tai päivätoiminnassa. Tämä tukisi vammaista henkilöä toimimaan hänelle itselleen tärkeissä ympäristöissä ja hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Samalla vammaisen henkilön kanssa elävät tai toimivat henkilöt voisivat yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa miettiä yksilöllisiä ratkaisuja erilaisiin ongelmatilanteisiin.
Erityisen vaativissa ongelmatilanteissa tai, jos se olisi muuten vammaisen henkilön edun mukaista, tukea voitaisiin kuitenkin järjestää myös muualla kuin vammaisen henkilön omassa toimintaympäristössä. Joissain erityisen vaativissa tilanteissa saattaisi olla esimerkiksi vammaisen henkilön ja hänen kanssaan asuvien ja toimivien henkilöiden turvallisuuden varmistamiseksi parempi, jos vammainen henkilö siirtyisi tilapäisesti esimerkiksi vaativan moniammatillisen tuen yksikköön, josta säädettäisiin kehitysvammalaissa. Joskus tilanne saattaa rauhoittua jo sillä, että ympäristö ja henkilöt vaihtuvat. Toisaalta opittujen hyvien käytäntöjen siirtäminen omaan toimintaympäristöön saattaa silloin vaikeutua.
18 §. Asumisen tuki. Pykälässä säädettäisiin asumista tukevista palveluista, jotka turvaisivat vammaisen henkilön itsenäisen elämän mahdollistavan, päivittäisissä toimissa tarvittavan avun ja tuen. Säännös kattaisi nykyisen vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen ja kehitysvammalain mukaisena erityishuoltona järjestetyn asumispalvelun. Lähtökohta olisi, että asunto ja asumisen tuki järjestettäisiin erikseen. Ryhmämuotoisessa asumisessa asunto kuitenkin kuuluisi asumisen tuen kokonaisuuteen, vaikka se vuokrattaisiin erilliseltä vuokranantajalta.
Valtioneuvoston 21.1.2010 ja 8.11.2012 tekemiin periaatepäätöksiin perustuneessa Kehitysvammaisten asumisohjelmassa asetettiin tavoitteeksi kehitysvammaisten henkilöiden laitosasumisen lakkauttaminen vuoteen 2020 mennessä. Vuoden 2020 lopussa kehitysvammalaitoksissa oli pitkäaikaisessa hoidossa vielä 427 henkilöä. Vanhuspalvelulain 14 a §:ssä puolestaan säädetään iäkkäiden sosiaalihuoltolain 22 §:n mukaisen laitoshoidon lopettamisesta säännöksellä, jota sovelletaan 1.1.2028 alkaen. Vuoden 2020 lopussa vanhainkodeissa oli pitkäaikaisessa hoidossa 99 alle 65-vuotiasta henkilöä.
Asumisen tuki olisi jatkuvaa tai pysyväisluonteista tukea, joka voisi olla määrältään runsasta tai myös vähäisempää, mutta silti sellaista tukea, jota ilman vammainen henkilö ei pärjäisi. Asumisen tuen tarve voisi olla myös vaihtelevaa tarvetta, jota ei aina olisi mahdollista ennakoida. Säännöksessä tarkoitettu apu ja tuki olisi tarvittaessa turvattava vuorokauden eri aikoina. Asumisen tuki mahdollistaisi myös vaativaa ja monialaista apua ja tukea runsaasti ja jatkuvasti tarvitsevien vammaisten henkilöiden asumisen mahdollisimman itsenäisesti henkilön omia valintoja kunnioittaen.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin asumisen tuen myöntämisen edellytyksistä. Oikeus saada asumisen tukea edellyttäisi avun tai tuen tarvetta päivittäisissä toimissa. Päivittäisillä toimilla tarkoitettaisiin toimia, joita ihmiset elämässään tekevät joka päivä tai harvemmin, mutta kuitenkin toistuvasti tietyin väliajoin. Päivittäiset toimet ovat osa tavanomaista elämää. Päivittäisiä toimia on kuvattu tarkemmin pykälän 2 momentin yksityiskohtaisissa perusteluissa. Vammaisella henkilöllä olisi tuen myöntämisedellytysten täyttyessä subjektiivinen oikeus asumisen tukeen ja siihen liittyvien palveluiden kokonaisuuteen. Asumisen tuen kokonaisuuteen kuuluvat palvelut olisivat maksuttomia, kuten nykyisinkin.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin asumisen tuen sisällöstä. Säännöksessä tarkoitettuja päivittäisiä toimia ovat henkilökohtaiset toimet, kuten pukeutuminen, henkilökohtaisen hygienian hoito ja wc-käynnit sekä esimerkiksi liikkuminen, kotityöt, lastenhoito ja asiointi. Asiointia ovat sekä asiointi kodin ulkopuolella että asioiden hoitaminen kotona verkon välityksellä. Kotitöitä ovat esimerkiksi ruuan valmistaminen, siivoaminen, vaatteiden ja kodin tekstiilien huoltaminen sekä muut tavanomaisesti itse tehtävät kotityöt. Pelkästään avun tarve esimerkiksi viikko- tai suursiivouksessa, lumenluonnissa tai asunnon remontoinnissa eivät oikeuttaisi yksittäisinä toimintoina asumisen tukeen. Asumisen tukena vammaiselle henkilölle järjestettäisiin myös tukea ja apua vuorovaikutukseen, osallisuuteen sekä terveyden ylläpitoon ja pitkäaikaissairauksien hoitoon. Jos kyse olisi itsehoitoon rinnastettavista toimista, terveydenhuollon vastuulla olisi vammaisen henkilön, omaishoitajan, henkilökohtaisen avustajan tai muun palvelua toteuttavan henkilön perehdyttäminen ja ohjaaminen tehtävässä. Ohjauksen tarve ja toteutus riippuisivat kyseessä olevista toimenpiteistä, vammaisen henkilön yksilöllisistä tarpeista sekä muista tilannekohtaisista tekijöistä.
Pykälän 3 momentin mukaan asumisen tuki muodostuisi tarvittaessa vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan tämän ja muiden lakien perusteella järjestettävästä palvelukokonaisuudesta.
Nykyisen vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen ja kehitysvammalain mukaisen asumispalvelun tavoin kotisairaanhoito sekä asumisen tueksi tarvittavat muut terveydenhuollon palvelut sekä esimerkiksi sosiaalihuoltolain perusteella järjestettävä kotihoito ja sosiaaliohjaus voisivat olla osa asumisen tuen kokonaisuutta. Vastuu terveydenhuollon palveluiden sisällöstä ja niiden toteuttamisesta osana asumisen tukea olisi aina terveydenhuollolla. Asumisen tuen järjestämisestä vastaavan toimintayksikön olisi kuitenkin osaltaan huolehdittava siitä, että asiakkaiden terveydenhuollon palveluiden tarve välittyy näiden palveluiden järjestäjätaholle ja että asiakkaalla on tosiasiallinen mahdollisuus saada hänelle tarpeelliset palvelut. Tarve integroituihin palveluihin korostuu, kun avopalveluiden piiriin tulee kehitysvammaisten henkilöiden laitosasumisen vähenemisen ja nykyisten hengityshalvausstatuksen omaavien henkilöiden palveluiden uudistamisen seurauksena henkilöitä, joilla on vaativia ja monialaisia myös terveydenhuollon palveluita edellyttäviä palvelutarpeita.
Silloinkin, kun asumisen tuen palvelukokonaisuuteen sisältyy vammaisen henkilön elämän kannalta välttämättömiä terveydenhuollon palveluita, olisi terveyden ja turvallisuuden lisäksi huolehdittava vammaisen henkilön yksilöllisen elämän ja osallisuuden toteutumisesta vammaisen henkilön toiveiden mukaan. Tämä on erityisen tärkeää tilanteissa, joissa henkilö tarvitsee jatkuvaa toisen henkilön läsnäoloa turvallisuuden varmistamiseksi. Tämänkaltaisia tilanteita on esimerkiksi henkilöillä, jotka elävät elämää ylläpitävän hengityslaitehoidon varassa tai joilla on muuten jatkuvaa toisen henkilön saatavilla oloa edellyttäviä sairauksia, kuten vaikea epilepsia.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin asumisen tuen määrästä ja toteuttamistavasta. Kaikkien tämän lain perusteella järjestettävien palveluiden olisi lain tarkoituksen mukaisesti tuettava henkilön itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumista. Asumisen tuen toteuttamistavasta päätettäessä olisi ensisijaisesti otettava huomioon vammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset. Asumisen tuessa itsemääräämisoikeus merkitsisi myös esimerkiksi sitä, että henkilö voisi lähtökohtaisesti määritellä itse oman päivärytminsä. Henkilöstön määrä olisi mitoitettava ja työvuorot järjestettävä asukkaiden tarpeiden perusteella ottaen kuitenkin huomioon työlainsäädäntö. Tämän toteutumisesta on huolehdittava sekä ryhmämuotoisessa asumisessa että tavalliseen yksityiskotiin tuoduissa palveluissa. Itsemääräämisoikeus toteutuu hyvin silloin, kun palvelut joustavat vammaisen henkilön aikataulun mukaan eikä toisin päin.
Asumisen tuen järjestämiseen ja käytännön toteutukseen olisi kiinnitettävä erityistä huomiota silloin, kun henkilön toimintarajoite edellyttää keskeytyksetöntä avun saatavilla oloa ja kun avun lyhytaikainenkin viivästyminen tai puute voi aiheuttaa henkeä uhkaavan tilanteen. Asumisen tuen olisi turvattava vammaisen henkilön tarvitsema välttämätön apu elintärkeiden toimintojen ylläpitämisessä sekä viivytyksetön avunsaanti odottamattomissa ja ennakoimattomissa tilanteissa. Tällaisia tilanteita on esimerkiksi elämää ylläpitävän hengityslaitehoidon varassa elävillä henkilöillä.
Asumisen tuen toteuttamistapaa valittaessa olisi otettava huomioon lisäksi vamman tai sairauden aiheuttamat toimintarajoitteet sekä henkilön oikeus osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen saman ikäisten ihmisten kanssa. Säännöksessä kiinnitettäisiin huomiota myös yksityisyyden kunnioittamiseen, joka kuuluu sosiaalihuollon keskeisiin periaatteisiin sosiaalihuoltolain 30 §:n mukaan. Päätöksenteossa olisi otettava huomioon myös asiakasturvallisuus sekä velvoite turvata riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.
Jotta säännös mahdollistaisi asumisen tuen jatkuvan kehittämisen, säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määritellä asumisen tuen malleja ja toteuttamistapoja. Asumisen tuki voitaisiin toteuttaa esimerkiksi henkilökohtaisen avun, asumisen tuen työntekijöiden, sosiaalihuoltolain mukaisen kotipalvelun tai kotihoidon avulla taikka näitä yhdistelemällä. Asumisen tuen kokonaisuuteen voisi kuulua myös omaishoidon tuki. Myös valmennus ja erityinen osallisuuden tuki voisivat olla osa asumisen tuen kokonaisuutta esimerkiksi silloin, jos vammaisen henkilön tavoitteena olisi siirtyä ryhmämuotoisesta asumisesta itsenäiseen asumiseen tai henkilö tarvitsisi erityistä osallisuuden tukea harrastukseensa.
Asumisen tuen olisi mahdollistettava muuttaminen sairaalasta tai muusta laitoksesta kotiin turvallisesti. Ehdotetun lain mukaista asumisen tukea ei järjestettäisi laitoksessa. Sosiaalihuoltolain 22 §:n mukaiset laitospalvelut tulisivat kyseeseen vain henkilön avun tarpeen ja edun sitä edellyttäessä ja niiden käyttämisen olisi lähtökohtaisesti aina oltava lyhytaikaista ja tavoitteellista sekä viimesijaista. Sosiaalihuoltolain 22 §:n mukaan pitkäaikainen hoito ja huolenpito voidaan toteuttaa laitoksessa vain, jos se on henkilön terveyden tai turvallisuuden kannalta perusteltua, taikka siihen on olemassa muu laissa erikseen säädetty peruste.
Palveluna asumisen tuki toteuttaisi osaltaan lain tarkoitusta tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Vammaissopimuksen 19 artikla edellyttää, että vammaisella henkilöllä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se, missä ja kenen kanssa hän asuu. Vammaissopimus velvoittaa myös turvaamaan riittävät ja henkilön osallisuutta tukevat kotiin annettavat palvelut. Vammaisen henkilön olisi tämän vuoksi voitava mahdollisimman pitkälle itse valita asuinpaikkansa sekä muutenkin vaikuttaa siihen, miten asumisen tuki kokonaisuudessaan toteutetaan.
Pykälän 5 momentti mahdollistaisi monenlaisia asumismuotoja. Asumisen tuki voitaisiin järjestää henkilön tavalliseen yksityisasuntoon, useamman henkilön yhteiseen asuntoon (ns. kimppa-asumiseen), normaalin asuntokannan seassa olevaan useista asunnoista koostuvaan asuntoryhmään tai asuntojen verkostoon, joka koostuu erillisistä asunnoista, joiden asukkaille turvataan tarvittava tuki ja apu. Asumisen tuki voitaisiin järjestää myös ryhmämuotoisesti toteutettuun asumiseen. Asunnot, myös ryhmämuotoiset ratkaisut, tulisi integroida normaaliin asuntokantaan, jotta niistä ei muodostuisi erityisryhmäkeskittymiä. Vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden turvaaminen edellyttää, että asukkaan omassa käytössä oleva tila on myös ryhmämuotoisessa asumisessa asunto, joka käsittää asunnon tunnuspiirteet. Asumisen tuki järjestettäisiin yksilöllisen tarpeen mukaisesti asumismuodosta riippumatta.
19 §.Lapsen asumisen tuki.Pykälä täydentäisi vammaisten lasten osalta asumisen tukea koskevaa ehdotetun lain 18 §:ää. Pykälässä säädettäisiin myös tilanteesta, jossa lapsen asumisen tukea ei olisi mahdollista järjestää lapsuudenkodissa, mutta lapsella ei kuitenkaan olisi lastensuojelun tarvetta. Uudella säännöksellä selkeytettäisiin nykyisin osin sääntelemätöntä tilannetta.
Vammaissopimuksen 23 artikla edellyttää, ettei lasta eroteta vanhemmistaan näiden tahdon vastaisesti, jolleivat toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, sovellettavien lakien ja menettelyjen mukaisesti totea erottamisen olevan tarpeen lapsen edun turvaamiseksi. Lapsen oikeuksien sopimuksessa on vastaava määräys. Lasta ei saa erottaa vanhemmistaan lapsen oman tai toisen tai molempien vanhempien vammaisuuden perusteella. Siksi vammaisen lapsen asuminen voidaan järjestää oman kodin ulkopuolella tämän säännöksen perusteella vain, jos lapsen huoltajat sitä hakevat ja antavat suostumuksensa suunniteltuun ratkaisuun ennen päätöksentekoa. Koska tässä tilanteessa huoltajat ovat jo päätyneet siihen ratkaisuun, että lapsi ei voi asua kotona, lapsen mielipide pitää selvittää erityisesti siitä, miten hänen tarpeensa ja toiveensa voidaan uudessa asumisratkaisussa parhaiten toteuttaa.
Pykälän 1 momentin mukaan lapsen asumisen tuen järjestämiseen sovellettaisiin tämän pykälän lisäksi asumisen tukea koskevaa 18 §:ää. Lisäksi momentissa säädettäisiin vammaisen lapsen asumisen tuen tarkoituksesta. Lapsen asumisen tuen tarkoituksena olisi turvata vammaiselle lapselle mahdollisuus asua kotona oman perheensä kanssa ja saada hänen yksilöllisten tarpeidensa mukainen hoito ja huolenpito, mahdollisuus osallisuuteen sekä turvallinen kasvuympäristö.
Lapsen kotona asuminen olisi turvattava riittävillä, lapsen ja perheen tarpeiden mukaisilla, tämän ja muiden lakien perusteella kotiin järjestettävillä palveluilla ja tuella. Lapselle ja hänen perheelleen on lisäksi järjestettävä muuta kotona asumista tukevaa apua ja palveluita. Lapsen ja perheen tarvitsemia palveluita olisi järjestettävä tarvittaessa ympäri vuorokauden.
Sosiaalihuoltolain perusteella voitaisiin järjestää esimerkiksi sosiaalityötä- ja ohjausta, perhetyötä, lapsiperheen kotipalvelua ja kotihoitoa. Tämän lain perusteella olisi mahdollista järjestää esimerkiksi lyhytaikaista huolenpitoa, valmennusta, henkilökohtaista apua ja erityistä osallisuuden tukea asumisen tuen täydennykseksi.
Säännöksellä turvattaisiin se, että vammaisen lapsen muutto pois oman perheen luota olisi aina viimesijainen ratkaisu, kun kaikki mahdolliset tukitoimet ovat olleet käytössä ja siitä huolimatta vanhemmat toteavat, että vammaisen lapsen asuminen kotona ei ole mahdollista.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin edellytyksistä, joiden täyttyessä lapsen asumisen tuki olisi mahdollista järjestää muualla kuin oman perheensä kanssa. Jos asuminen kotona ei ole mahdollista vahvankaan tuen turvin, lapsen asuminen kodin ulkopuolella olisi järjestettävä ehdotetun lain perusteella silloin, kun lapsella ei ole lastensuojelun tarvetta.
Palvelu eroaisi lastensuojelun viranomaisaloitteisesta kiireellisestä sijoituksesta ja huostaanotosta. Lapsi on otettava huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto, jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään. Jos lapsi on näistä syistä välittömässä vaarassa, hänet voidaan sijoittaa kiireellisesti. Näissä tilanteissa, joissa tuen tarve johtuu lapsen kasvuolosuhteista tai lapsen itseä vaarantavasta käyttäytymisestä, on vammaisella lapsella aina oikeus lastensuojelun palveluihin.
Huostaanotto ja siihen liittyvä sijaishuolto voidaan kuitenkin huostaanoton muiden kriteerien täyttyessä järjestää vain, jos avohuollon tukitoimet eivät ole lapsen edun mukaisen huolenpidon toteuttamiseksi sopivia tai mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Lisäksi edellytyksenä on, että sijaishuolto on lapsen edun mukaista. Huostaanotto on aina viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys. Huostaanotto tarkoittaa, että vastuu lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirtyy viranomaisille.
Vammaisella lapsella voi olla tarve kodin ulkopuolisiin asumisen tuen palveluihin silloinkin, kun huostaanoton edellytykset eivät täyty. Tarvetta asumisen järjestämiseen kodin ulkopuolella arvioidaan silloin lapsen yksilöllisen avun, tuen ja huolenpidon sekä koko perheen elämäntilanteen näkökulmasta. Ehdotettu säännös turvaa vammaisen lapsen oikeuden saada vammansa vuoksi tarvitsemansa asumisen tuki myös muualle kuin lapsuudenkotiin ilman, että se edellyttäisi lastensuojelun asiakkuutta ja huostaanoton kriteerien täyttymistä.
Vammaisen lapsen huoltajat voivat osallistua lapsen hoitoon ja kasvatukseen, vaikka lapsi asuu muualla kuin lapsuudenkodissa avun, tuen, hoidon ja huolenpidon tarpeen vuoksi. Huoltajuus ja samalla päätösvalta lapsen asioista säilyy aina vanhemmilla, vaikka lapsi muuttaisi pois kotoa. Tässä on merkittävä ero suhteessa huostaanottoon, jossa päätösvalta lapsen asioista jakaantuu sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen ja huoltajien välille. Koska tämän pykälän perusteella järjestetty asumisen tuki on vapaaehtoisuuteen perustuva vammaispalvelu, tässä laissa ei tarvita lastensuojelulaissa olevia lapsen oikeusturvaa parantavia säännöksiä.
Pykälän 3 momentin mukaan vammaisen lapsen asumisen järjestäminen muualla kuin oman perheensä kanssa olisi huoltajien hakema vapaaehtoinen sosiaalipalvelu lapselle. Palvelua ei voitaisi toteuttaa kodin ulkopuolella ilman huoltajien suostumusta. Päätöstä vammaisen lapsen asumisen ja palveluiden järjestämisestä muualla kuin oman perheen kanssa olisi valmisteltava ja muutto olisi toteutettava yhteisymmärryksessä lapsen huoltajien kanssa. Lapsen huoltajalla on velvollisuus turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi siten kuin lapsenhuoltolain 1 §:ssä säädetään. Tässä tarkoituksessa huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, koulutuksesta, asuinpaikasta, harrastuksista sekä muista henkilökohtaisista asioista.
Lisäksi edellytyksenä vammaisen lapsen asumisen järjestämiselle kodin ulkopuolelle olisi, että ratkaisun arvioitaisiin olevan lapsen huolenpidon, tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin toteuttamiseksi taikka lapsen terveyden tai turvallisuuden kannalta lapsen edun mukainen.
Sosiaalityöntekijän olisi tehtävä arvio siitä, miten lapsen asuminen ja huolenpito voitaisiin lapsen edun mukaisesti järjestää. Arvio olisi tehtävä yhdessä huoltajien kanssa sekä sosiaalihuoltolain 41 §:n mukaisessa monialaisessa yhteistyössä. Käytettävissä olisi oltava lapsen tarpeisiin nähden riittävä sosiaalityön, lastensuojelun, psykologian, lääketieteen ja tarvittaessa muidenkin alojen asiantuntemus.
Asumisen tuen palveluiden ja tuen toteuttamisen eri vaihtoehtoja olisi selvitettävä yhdessä lapsen ja hänen perheensä kanssa. Erityisesti olisi arvioitava sitä, millä tavoin lapsen edun ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti voidaan parhaiten turvata lapsen hyvä hoito ja kasvatus, turvallisuus sekä lapsen ikään ja kehitysvaiheeseen nähden tarpeellinen huolenpito.
Lapsen osallisuudesta on huolehdittava koko prosessin ajan, kuten tämän lakiehdotuksen 3 §:ssä säädetään. Osallisuuteen liittyy olennaisesti se, että lapsi itse tuntee ja kokee olevansa osallinen. Lapselle on hänen ikäänsä ja kehitysvaihettaan vastaavalla tavalla turvattava oikeus saada tietoa häntä koskevassa asiassa ja mahdollisuus esittää mielipiteensä. Lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin on kiinnitettävä eritystä huomiota. Lapsen mielipidettä on selvitettävä erityisesti hänelle merkityksellisissä asioissa. Lapselta tulee esimerkiksi kysyä, mitä hän toivoo uudelta kodilta ja sen ympäristöltä ja kuinka hän haluaa pitää yhteyttä perheeseensä ja ystäviinsä.
Päätöksen lapsen asumisen tuesta kodin ulkopuolella tekisi lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, koska kyseessä olisi sosiaalihuoltolaissa tarkoitettu erityistä tukea tarvitseva lapsi. Päätöksessä olisi perusteltava, millä tavoin asuminen muualla kuin perheen kanssa vastaa lapsen avun ja tuen tarpeeseen ja se, miksi asuminen oman perheen kanssa kotiin annettujen palveluiden ja tuen avulla ei ole mahdollista. Lapsen asuminen voitaisiin toteuttaa muualla kuin oman perheensä kanssa vain, jos lapsen tasapainoista kehitystä ja hyvinvointia lapsen yksilöllisten tarpeiden ja edun mukaisesti ei voitaisi turvata perheen kanssa asuessa. Tällainen tilanne voi tulla kyseeseen esimerkiksi, jos lapsi tarvitsee niin erikoistunutta ja vaativaa hoitoa ja huolenpitoa, ettei sitä voida kattavienkaan avopalveluiden turvin järjestää kotiin.
Pykälän 4 momentin mukaan lapsen asuminen muualla kuin oman perheensä kanssa voitaisiin järjestää perhehoitona tai vammaisille lapsille tarkoitetussa ryhmäkodissa. Vammaiset lapset, jotka eivät kotiin tuotavista palveluista huolimatta voi asua oman perheensä kanssa, vaativat erityisen paljon hoitoa ja huolenpitoa. Tämän vuoksi lasten määrä samassa ryhmäkodissa ei saisi olla suurempi kuin seitsemän lasta, ellei lapsen etu edellytä tästä poikkeamista. Säännös olisi yhdessä hoidettavien lasten määrän osalta yhdenmukainen lastensuojelulain mitoitussäännöksen kanssa. Perhehoidossa noudatettaisiin perhehoitolain mukaisia säännöksiä lasten määrästä. Kaikissa tilanteissa pitää huolehtia siitä, että työntekijöiden määrä ja osaaminen vastaavat lasten tarpeisiin.
Valtioneuvosto teki 21.1.2010 periaatepäätöksen ohjelmasta kehitysvammaisten asumisen ja siihen liittyvien palveluiden järjestämiseksi (Kehas-ohjelma). Vuosina 2010-2015 toteutetun ohjelman tavoitteena oli laitosasumisen asteittainen lakkauttaminen sekä yksilöllisen asumisen ja palveluiden turvaaminen. Ohjelman mukaan tuli varmistaa vammaisten lasten oikeuksien toteutuminen muun muassa pienryhmäkotiratkaisuja kehittämällä niille lapsille, joiden asumista lapsuudenkodissa tai perhehoidossa ei pystytä voimakkaasti tuettunakaan järjestämään. Tavoitteena oli, että ryhmäkodit sijaitsisivat tavallisilla asuinalueilla ja vastaisivat mahdollisimman pitkälle normaaleja asumisolosuhteita. Tavoitteena oli myös, että ryhmäkodit olisivat enintään 3-4 –paikkaisia. Nämä tavoitteet ovat edelleen ajankohtaisia. Lakiin kirjattu ryhmäkodin enimmäiskoko seitsemän lasta on suurempi kuin Kehas-ohjelmassa tavoiteltiin. Käytännössä auttaisi, jos 7-paikkaisissa ryhmäkodeissa hoidettavat lapset jaettaisiin kahteen pienempään ryhmään. Silloin voitaisiin paremmin huolehtia lasten perusturvallisuudesta ja turvata toisaalta työntekijöiden pysyvyys ja toisaalta esimerkiksi sijaisten joustava käyttö.
Vammaisen lapsen asuinpaikan valinnassa olisi otettava huomioon, mitä ehdotetun lain 5 §:n 4 momentissa säädettäisiin palveluiden toteuttamisesta. Lisäksi olisi kiinnitettävä erityistä huomioita lapsen tarpeisiin ja henkilöstön osaamiseen. Lapsen asuinpaikassa tulisi olla tarpeen mukaan erikoistunutta ja osaavaa henkilöstöä. Lapselle olisi taattava turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus, kuten lapsenhuoltolaki edellyttää. Lisäksi olisi otettava huomioon se, että lasta on kasvatettava siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen olisi tuettava ja edistettävä.
Lapsen olisi asuttava riittävän lähellä muuta perhettä, jotta yhteys omaan perheeseen tai muihin läheisiin ihmisiin säilyisi. Lapselle olisi turvattava oikeus tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä järjestämällä mahdollisuus vastaanottaa vieraita tai vierailla asuinpaikan ulkopuolella sekä pitää läheisiin henkilöihin muuten yhteyttä. Mikäli mahdollista, olisi hyvä, että lapsi voisi jatkaa tutussa päiväkotiryhmässä tai koulussa. Palveluiden toteuttamisessa olisi otettava huomioon lapsen oikeus ikäkauden mukaiseen, virikkeelliseen ja turvalliseen elämään, joka tukee lapsen kehitystä ja osallisuutta. Lisäksi olisi huolehdittava lapsen hoidon ja huolenpidon jatkuvuudesta. Silloin kun lapsi asuu muualla kuin muu perhe, on pyrittävä turvaamaan asuinpaikan pysyvyys koko lapsuus- ja nuoruusajan, jos sitä on pidettävä lapsen edun mukaisena. Esimerkiksi palveluiden kilpailutus tulisi toteuttaa siten, että lapsen olosuhteet muuttuisivat mahdollisimman vähän.
Pykälän 5 momentissa olisi viittaus asiakasmaksulakiin, jossa säädettäisiin palvelusta perittävästä asiakasmaksusta.
Asiakasmaksulakiin ehdotetaan sisällytettäväksi uusi pykälä, jonka perusteella hyvinvointialue voisi periä vammaisen lapsen vanhemmilta maksun lapsen elatuksesta aiheutuvista kustannuksista. Jos vanhempi kuitenkin on velvoitettu suorittamaan lapselle elatusapua, noudatettaisiin pykälän 2 momenttia, jonka mukaan hyvinvointialue voisi periä lapselle suoritettavan elatusavun tai elatustuen siltä ajalta, kun lapsen asumisen tuki järjestettäisiin kodin ulkopuolella. Lisäksi hyvinvointialue voisi periä kohtuulliseksi katsottavan maksun muista lapsen tai nuoren tuloista, korvauksista tai saamisista.
20 §. Esteettömän asumisen tuki. Vammaisen henkilön asuminen yhdenvertaisesti muiden kanssa edellyttää, että hänellä on oikeus saada esteettömän asumisen mahdollistamiseksi tarpeellinen tuki. Vastaavasta tuesta asunnon muutostöihin sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankkimiseen säädetään nykyisin vammaispalvelulain 9 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 12 ja 13 §:ssä. Myönnettävä tuki kuuluisi hyvinvointialueen erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuten nykyisinkin.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin esteettömän asumisen tuen saamisen edellytyksistä. Vammaisen henkilön olisi tarvittava tukea voidakseen asua vakituisessa asunnossaan. Olennaista olisi vamman tai sairauden aiheuttama toimintarajoite, joka estäisi asumisen omassa kodissa ilman säännöksessä tarkoitettua tukea.
Esteettömän asumisen tukea myönnettäisiin, jos vammainen henkilö ei ilman sitä selviytyisi vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen toimintarajoitteen johdosta asumiseen liittyvistä toiminnoista, kuten päivittäisistä toimista, liikkumisesta tai muista itsenäisistä toimista asunnossa ja sen lähiympäristössä. Asumisen tuen tarvetta arvioitaessa olisi otettava huomioon, että samatkin vammat tai sairaudet voivat eri tilanteissa ja eri ihmisillä johtaa hyvin erilaisiin toimintarajoitteisiin ja edellyttää erilaisia ratkaisuja. Myös henkilön tilanteeseen liittyvät yksilölliset tekijät, kuten perhetilanne, työ- tai opiskelupaikka, muiden palveluiden saatavuus ja ympäristön vaikutus olisi arvioitava suhteessa esteettömän asumisen tuen tarpeeseen. Esteettömän asumisen tuen järjestäminen ei edellyttäisi, että henkilö sen turvin selviytyisi täysin itsenäisesti kotona, vaan henkilö voisi asua omassa kodissaan esimerkiksi henkilökohtaisen avun tai muun palvelun turvin.
Esteettömän asumisen tukea olisi myönnettävä myös silloin, kun se mahdollistaa lapsen asumisen oman perheensä kanssa, vaikka esimerkiksi tehtävät muutostyöt eivät lisäisi lapsen mahdollisuuksia toimia itsenäisesti.
Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada esteettömään asumiseen kohtuullinen tuki. Kohtuullisina kustannuksina pidettäisiin lähtökohtaisesti tehtävän muutostyön tai hankittavan laitteen tai teknisen ratkaisun keskimääräistä markkinahintaa. Korvattavissa muutostöissä noudatettaisiin soveltuvin osin valtion asuntolainoituksessa käytettävää laatutasoa. Kustannusten kohtuullisuutta arvioitaessa otettaisiin huomioon, mikä olisi kulloinkin vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin nähden sopiva ja toteuttamiskelpoinen ratkaisu.
Vakituisella asunnolla tarkoitettaisiin asuntoa, jossa henkilö suurimman osan vuotta asuu. Merkitystä ei olisi sillä, millä perusteella henkilö asuntoa hallitsee (vuokrasopimus, omistusoikeus, käyttöoikeus). Kyseessä on kuitenkin oltava kunnan pysyvään asuinkäyttöön hyväksymä rakennus.
Kustannusten kohtuullisuutta olisi arvioitava myös niissä tilanteissa, joissa vammainen henkilö muuttaa asunnosta toiseen. Vammaissopimuksen 19 artikla edellyttää, että vammaisilla henkilöillä on oikeus valita asuinpaikkansa yhdenvertaisesti muiden kanssa. Sama oikeus johtuu perustuslain 6 ja 9 §:stä, jotka koskevat yhdenvertaisuutta sekä liikkumisvapautta ja oikeutta valita asuinpaikka. Esteettömän asumisen tuen kohtuullisuutta on kuitenkin aina arvioitava yksilöllisesti.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, mihin esteettömän asumisen tukea olisi mahdollista saada. Nykyistä vammaispalvelulain 9 §:n 2 momenttia ja vammaispalveluasetuksen 12 §:n 1 momenttia vastaavasti esteettömän asumisen tukeen kuuluisivat muutostyöt vammaisen henkilön esteettömän liikkumisen ja päivittäisistä toiminnoista suoriutumisen turvaamiseksi henkilön vakituisessa asunnossa sekä esteiden poistaminen asunnon välittömästä lähiympäristöstä.
Kyseeseen tulisi esimerkiksi ovien leventäminen, luiskien rakentaminen, tasoerojen poistaminen asunnossa sekä asunnon eri tilojen, kuten wc:n ja kylpyhuoneen, välttämättömän rakenteellisen ja toiminnallisen esteettömyyden toteuttaminen. Esteettömän asumisen tukeen voisi kuulua myös valaistukseen, akustiikkaan ja kontrastipintoihin liittyviä korjauksia tai vamman tai sairauden vuoksi välttämättömiä materiaalimuutoksia. Lisäksi kyseeseen tulisivat asumisturvallisuutta lisäävät välttämättömät muutostyöt, kuten hälytyslaitteet, paloturvallisuuden lisääminen ja siihen liittyvät tekniset ratkaisut, kuten liesivahdit sekä piha-alueen turvallisuutta lisäävät ratkaisut. Pesutilojen yhteydessä korvattavaksi voisivat tulla myös asunnossa olevan saunan välttämättömät muutostyöt. Korvauksen piiriin kuuluisivat nykyisen lainsäädännön mukaisesti myös kohtuulliset kustannukset esteettömän asumisen suunnittelusta sekä kohtuulliset kustannusten korvaukset asunnon palauttamisesta alkuperäiseen tilaan. Asunnon palauttaminen alkuperäiseen tilaan voisi olla kohtuullista esimerkiksi silloin, kun vammainen henkilö on asunut vuokralla ja vuokranantaja on ennen muutostöiden tekemistä asettanut ehdoksi, että vammaisen henkilön on palautettava asunto muuton yhteydessä sellaiseen tilaan kuin se oli vuokrasuhteen alkaessa.
Peruskorjausluonteiset, asumismukavuuden tai -tason nostamiseen liittyvät tai muut sellaiset kustannukset, jotka syntyisivät henkilölle joka tapauksessa toimintarajoitteesta huolimatta, eivät kuuluisi säännöksessä tarkoitettuun tukeen. Esimerkiksi putkiremontti tai katon uusiminen eivät tulisi ehdotetun lain nojalla korvattaviksi. Jos lisätilan rakentaminen asuntoon on vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen takia välttämätöntä eikä muuta ratkaisua voida pitää vammaisen henkilön elämäntilanne ja perhesuhteet huomioon ottaen kohtuullisena, voisi kohtuullisen korvaus lisätilan rakentamiseen tulla myönnettäväksi ehdotetun säännöksen mukaisena.
Esteiden poistaminen asunnon välittömästä lähiympäristöstä merkitsisi toimia, jotka ovat välttämättömiä, jotta vammainen henkilö pääsee esteettä asuntoonsa ja sieltä pois sekä voi käyttää turvallisesti asuntoonsa liittyvää piha-aluetta. Asunnon välittömässä läheisyydessä tehtävät muutostyöt turvaisivat myös mahdollisuuden käyttää asunnon parveketta sekä asuinrakennuksen yhteiskäytössä olevia tiloja.
Käsitteet esteettömän asumisen mahdollistava väline tai muu tekninen ratkaisu sisältäisivät sekä yksittäisiä päivittäisissä toimissa, liikkumisessa tai muussa itsenäisessä elämässä kotona tarvittavia laitteita että laaja-alaisesti vammaisen henkilön itsenäistä elämää omassa kodissaan mahdollistavia teknisiä ja kehittyvän teknologian mukanaan tuomia ratkaisuja.
Tekniikan ja teknologian kehittyminen voi tuoda mukanaan uusia säännöksen piiriin kuuluvia välineitä sekä muita teknisiä ratkaisuja, joilla voidaan tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää. Toisaalta sellaiset välineet ja tekniset ratkaisut, joihin aiemmin on myönnetty korvausta vammaispalvelulain perusteella, voivat ajan myötä muuttua kaikissa kodeissa tavanomaisiksi ratkaisuiksi. Tämän vuoksi ehdotetussa säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määriteltäisi niitä välineitä ja muita teknisiä ratkaisuja, joiden hankkimiseen tukea voitaisiin myöntää. Korvattavia esteettömän asumisen mahdollistavia välineitä ja muita teknisiä ratkaisuja olisivat nykyisen lainsäädännön soveltamiskäytännön mukaisesti muun muassa sähköiset ovipuhelin- ja ovenavausjärjestelmät, kattoon asennettavat henkilönostimet, vammaisen henkilön turvallisuuden vuoksi asennettavat hälytysjärjestelmät ja -laitteet, mukaan lukien optiset tai akustiset hälytysjärjestelmät, kiinteä induktiosilmukka sekä kiinteät merkinanto- ja hälytyslaitteet. Korvattavia olisivat myös muut sellaiset kiinteästi asuntoon asennettavat välineet ja muut tekniset ratkaisut, jotka eivät ole terveydenhuollon vastuulle kuuluvia lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineitä tai hoitovälineitä taikka ympäristönhallintajärjestelmiä.
Pykälän 3 momentin mukaan hyvinvointialue voisi myös antaa esteettömän asumisen mahdollistavia välineitä sekä muita teknisiä ratkaisuja korvauksetta vammaisen henkilön käytettäväksi. Tällöin välineet ja tekniset ratkaisut jäisivät hyvinvointialueen omistukseen. Edellytyksenä välineiden ja teknisten ratkaisujen myöntämiselle olisi, että niiden tarve johtuisi vammasta tai sairaudesta. Olennaista olisi arvioida, edistäisikö väline tai tekninen ratkaisu henkilön selviytymistä tavanomaisista elämäntoiminnoista. Jos hyvinvointialue antaisi vammaisen henkilön käyttöön esteettömän asumisen mahdollistavia välineitä tai ratkaisuja, se vastaisi kaikista asennus-, huolto-, korjaus- ja vakuutuskustannuksista, joita niiden käyttö edellyttää. Hyvinvointialue vastaisi myös laitteen tai ratkaisun poistamisesta asunnosta ja asunnon saattamisesta alkuperäiseen kuntoonsa, jos niiden tarve lakkaa.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin esteettömän asumisen tuen myöntämisestä toisen vanhemman asuntoon vuoroasumistilanteissa sekä palveluyksikössä olevaan asuntoon. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annettu laki mahdollistaa yhtenä laissa tarkoitettuna lapsen asumisjärjestelynä sen, että lapsi asuu vuorotellen kummankin vanhempansa luona yhtä paljon tai lähes yhtä paljon. Lapsenhuoltolaissa vuoroasumisella tarkoitetaan lähtökohtaisesti tilannetta, jossa lapsi asuu vähintään 40 prosenttia kalenterivuodesta kummankin vanhempansa luona lomakaudet ja juhlapyhät mukaan lukien.
Hyvinvointialueen olisi asumisen tukea kilpailuttaessaan hankintalain 71 §:n edellyttämällä tavalla selvitettävä asuntojen ja asuinympäristön esteettömyys ja yleinen toimivuus osana palveluntuottajan vastuulla olevaa palvelukokonaisuutta. Lähtökohtana olisi, että asumisen tukea tarjoavat palveluyksiköt vastaavat asunnon ja sen lähiympäristön esteettömyydestä ja toimivuudesta. Tarkoituksenmukaista ei kuitenkaan olisi varautua yleisesti kaikkiin yksilöllisiin tarpeisiin asunnoissa ja asuntoon liittyvissä välineissä ja muissa teknisissä ratkaisuissa, vaan yksilölliset erityisratkaisut toteutettaisiin ehdotetun pykälän perusteella. Esteettömän asumisen tukea palveluyksikössä olevaan asuntoon voitaisiin myöntää, jos henkilön toimintarajoite sitä erityisen painavasta syystä edellyttää. Esimerkiksi, jos henkilö ei pysty liikkumaan itsenäisesti, esteettömän asumisen tukena olisi mahdollista myöntää sähköinen oven avaaja. Tukea voitaisiin myöntää myös tilanteessa, jossa henkilö ei voi jatkaa asumista hänelle muutoin soveltuvassa palveluyksikössä ilman muutostyötä, välinettä tai teknistä ratkaisua. Tällaisia muutostarpeita voivat olla esimerkiksi yksilöllisiä tarpeita vastaava hälytyslaite tai erityiset wc-istuimet, joissa on automaattinen huuhtelu.
21 §.Esteettömän asumisen tuen toteuttaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin esteettömän asumisen tuen tuottamistavoista. Viittaus hyvinvointialueesta annettuun lakiin tarkoittaa, että hyvinvointialue voi tuottaa järjestämisvastuulleen kuuluvat palvelut itse, yhteistoiminnassa muiden hyvinvointialueiden kanssa tai hankkia ne sopimukseen perustuen muilta palveluiden tuottajilta. Vammaisella henkilöllä olisi lisäksi oikeus toteuttaa esteetön asuminen itse. Hänellä olisi oikeus päättää, minkälaisia välineitä tai muita teknisiä ratkaisuja hän hankkii tai minkälaisia asunnon muutostöitä hän teettää. Hyvinvointialueella ei kuitenkaan olisi velvollisuutta korvata muita kuin pykälässä edellytetyt välttämättömät ja kohtuulliset kustannukset. Tämän vuoksi olisi suositeltavaa, että vammainen henkilö olisi hyvissä ajoin yhteydessä hyvinvointialueeseen. Vammainen henkilö voisi teettää ja hankkia samassa yhteydessä muitakin kuin välttämättömiä asunnon muutostöitä, joiden kulut eivät ole kohtuullisia, mutta tällöin hän vastaisi näistä kustannuksista itse.
Pykälän 2 momentin mukaan hyvinvointialueelle syntyisi asiakkaan pyynnöstä etukäteinen korvattavien kohtuullisten kustannusten arviointivelvollisuus tilanteissa, joissa asiakas haluaa itse toteuttaa esteettömän asumisen. Etukäteisellä arviointivelvollisuudella selkeytettäisiin sitä, mitä hyvinvointialue arvioi korvaavansa. Sen voidaan arvioida vähentävän korvauksia koskevia erimielisyyksiä etenkin silloin, kun esteettömän asumisen tarve on akuutti. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun vammainen henkilö kotiutetaan sairaalasta tai kun perheeseen syntyy vammainen lapsi. Etukäteisarvioinnilla voitaisiin mahdollistaa muutostöiden nopea teettäminen.
Etukäteisarvioinnin voitaisiin myös arvioida lisäävän esteettömän asumisen suunnitelmallisuutta ja selkeyttävän vastuukysymyksiä. Samalla viranomainen toteuttaisi sille kuuluvaa neuvonta- ja ohjausvelvollisuutta ja asiakas saisi tiedon, minkälaiset kulut olisivat viranomaisen mukaan välttämättömiä ja korvattavia. Arviointivelvollisuus perustuisi asiakkaan yksilöityyn pyyntöön ja hyvinvointialueelle toimitettuun suunnitelmaan.
Korvaus esteettömän asumisen toteuttamisesta aiheutuviin kustannuksiin olisi haettava hyvinvointialueelta viimeistään kuuden kuukauden kuluessa ensimmäisen kustannuserän syntymisestä. Määräajasta olisi kuitenkin poikettava, jos hakemuksen viivästymiselle on hyväksyttävä syy, kuten pitkäaikainen sairastuminen.
22 §.Lyhytaikainen huolenpito. Lyhytaikainen huolenpito olisi kehitysvammalain ja vammaispalvelulain perusteella järjestettyjä lyhytaikaisen hoidon ja huolenpidon palveluja yhteen kokoava palvelu. Lyhytaikaisella huolenpidolla täydennettäisiin vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan sosiaalihuoltolain, perusopetuslain (628/1998) ja omaishoidon tuesta annetun lain mukaisia palveluita. Omaishoidon tukena järjestettävä omaishoitajan vapaan aikainen hoito olisi ensisijasta lyhytaikaiseen huolenpitoon nähden. Lyhytaikaisen huolenpidon myöntäminen ei kuitenkaan edellyttäisi, että vammainen henkilö saa omaishoidon tukea.
Lyhytaikaisen huolenpidon palvelut vastaisivat kehitysvammalain perusteella yksilöllisenä hoitona ja muuna huolenpitona tai muuna erityishuollon toteuttamiseksi tarpeellisena toimintana sekä vammaispalvelulain perusteella muuna palveluna nykyisin järjestettävää palvelua. Mainittujen säännösten nojalla on järjestetty etenkin sekä vammaisten lasten ja nuorten että lapsuuden perheensä kanssa asuvien aikuisten lyhytaikaista hoitoa (tilapäishoitoa).
Kehitysvammaisilla henkilöillä on ollut vahvempi oikeus lyhytaikaiseen hoitoon kuin muilla vammaisilla henkilöillä. Säännösehdotus edistäisi toteutuessaan vammaisten henkilöiden välistä yhdenvertaisuutta sekä parantaisi vammaisista henkilöistä kotona huolehtivien perheenjäsenten yhdenvertaisia mahdollisuuksista käydä töissä, selviytyä erilaisista velvoitteistaan ja huolehtia hyvinvoinnistaan.
Erityishuoltona on toteutettu myös koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa tai koulujen lomien aikaista hoitoa sellaisille vammaisille lapsille, jotka eivät suoriudu luokkatovereidensa tavoin yksin kotona vanhempien ollessa töissä. Silloin, kun kunta järjestää perusopetuslain perusteella kaikille ensimmäisen ja toisen vuosiluokan oppilaille mahdollisuuden osallistua aamu- ja iltapäivätoimintaan, myös vammaisen lapsen aamu- ja iltapäivätoiminta järjestettäisiin perusopetuslain mukaisesti, kuten nykyisinkin. Tällöin kunnan on perusopetuslain mukaan järjestettävä aamu- ja iltapäivätoimintaa myös 3-9 vuosiluokkien oppilaille silloin, kun he saavat perusopetuslain mukaista erityistä tukea. Tämänkin toiminnan on tarkoitus jatkua ensisijaisesti yleislain mukaisena palveluna. Aamu- ja iltapäivätoiminnan maksut määräytyisivät perusopetuslain mukaan aina silloin, kun vammainen henkilö voisi osallistua perusopetuslain mukaiseen toimintaan.
Uudella säännöksellä on tarkoitus varmistaa vammaisesta henkilöstä huolehtivien vanhempien tai muiden läheisten mahdollisuus yhdistää vammaisesta henkilöstä huolehtiminen ja muut elämässä merkittävät asiat. On kuitenkin tärkeää, että palvelu toteutetaan ensisijaisesti vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan. Siksi sen sisältöön on kiinnitettävä erityistä huomiota. Hyvin toteutettu lyhytaikainen huolenpito mahdollistaa vammaisen henkilön kotona asumisen myös silloin, kun hän tarvitsee ja saa perheeltään paljon tukea ja huolenpitoa.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lyhytaikaisen huolenpidon tarkoituksesta. Lyhytaikaisen huolenpidon tarkoituksena olisi turvata oman perheensä tai muun läheisensä kanssa asuvan vammaisen henkilön tarvitsema välttämätön huolenpito ja tukea huolenpidosta vastaavien henkilöiden hyvinvointia sekä mahdollistaa heidän suoriutumisensa esimerkiksi työhön, yritystoiminnan harjoittamiseen tai opiskelun liittyvistä velvoitteista. Lyhytaikaista huolenpitoa voitaisiin järjestää kaikenikäisille vammaisille henkilöille. Lapsi voisi saada lyhytaikaista huolenpitoa silloin, kun hänen hoidon ja huolenpidon tarpeensa johtuisivat vammasta tai sairaudesta, ei nuoresta iästä.
Lyhytaikaisella huolenpidolla tarkoitetaan huolenpitoa, joka on luonteeltaan tilapäistä tai tietyin väliajoin toistuvaa. Tilanteet, joissa vammainen henkilö tarvitsisi palvelua, voisivat olla ennakkoon tiedossa olevia ja säännöllisesti toistuvia tai poikkeuksellisia ja äkillisiä tilanteita. Äkillinen avun tarve voisi johtua esimerkiksi huolenpidosta vastaavan henkilön sairastumisesta, asioinnin tarpeesta, kriisitilanteesta tai toisen perheenjäsenen hoidon järjestämisestä.
Lyhytaikaisella huolenpidolla voitaisiin turvata vammaisen lapsen tai nuoren tarvitsemaa apua aamulla ennen koulun alkamista sekä koulupäivän jälkeen esimerkiksi silloin, jos kunta ei pystyisi hyvin erityisten tarpeiden vuoksi järjestämään palvelua aamu- ja iltapäivätoimintana perusopetuslain perusteella. Palvelua voitaisiin järjestää myös koulujen loma-aikoina vanhempien työssäkäynnin ajan taikka huolenpidosta vastaavan henkilön lepoaikana.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta saada lyhytaikaista huolenpitoa. Lyhytaikainen huolenpito täydentäisi läheisten antamaa apua ja varmistaisi sen, että välttämätöntä apua on saatavissa myös heidän ollessaan estyneitä sitä antamaan. Mitä sitovampaa vammaisen henkilön avun tarve on, sitä suuremmaksi muodostuu lyhytaikaisen huolenpidon merkitys sekä vammaiselle henkilölle itselleen että hänen huolenpidostaan vastaaville läheisille.
Lyhytaikainen huolenpito läheisten riittävän levon ja virkistyksen mahdollistajana tukisi koko perheen hyvinvointia. Silloin, kun vammainen henkilö tarvitsee jatkuvasti apua, tukea tai valvontaa erityisesti myös öisin, lyhytaikaisen huolenpidon merkitys läheisen henkilön unen mahdollistajana korostuisi. Palvelun avulla esimerkiksi lapsiperheen vanhemmat pääsisivät viettämään aikaa keskenään tai yhdessä muiden sisarusten kanssa.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lyhytaikaista huolenpitoa toteutettaessa huomioon otettavista asioista. Lyhytaikaisen huolenpidon määrä ja toteutustapa vaihtelisivat yksilöllisen tilanteen mukaan. Vammaisen henkilön iällä, perhetilanteella ja elinympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka sitovaa huolenpito on ja kuinka palvelu tulisi käytännössä toteuttaa. Vammaisen henkilön omat vahvuudet sekä kehittämisen ja kiinnostuksen kohteet olisi mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon palvelua toteutettaessa. Myös vammaisen henkilön tarvitsema avun määrä ja tarve huolehtia hänen turvallisuudestaan sekä vammaisen henkilön kielelliset ja kommunikaatioon liittyvät tarpeet olisi otettava palvelun toteuttamisessa huomioon.
Mitä enemmän apua ja huolenpitoa tarvitseva henkilö olisi kyseessä, sitä enemmän perheen kokonaistilanne vaikuttaisi lyhytaikaisen huolenpidon toteuttamiseen. Huomioon olisi otettava myös se, miten järjestettynä palvelu parhaiten tukisi hoidosta vastaavien läheisten hyvinvointia. Lyhytaikaista huolenpitoa voitaisiin toteuttaa myös vammaisen henkilön kotona, esimerkiksi kotiin annettavana perhehoitona.
Lyhytaikainen huolenpito tarkoittaisi yleensä muutaman tunnin, päivän tai viikon pituisia jaksoja, mutta poikkeustilanteissa, esimerkiksi huolenpidosta vastaavan henkilön sairastuessa, myös pidempiä jaksoja. Yhtäjaksoisen lyhytaikaisen huolenpidon keston olisi kuitenkin oltava alle 3 kuukautta.
Vaikka lyhytaikainen huolenpito ei ole ensisijaisesti vammaisen henkilön osallisuutta turvaava palvelu, se olisi toteutettava niin, että palvelu tukisi tarvittaessa vammaisen henkilön osallisuutta ja itsenäistymistä. Erityisesti silloin, kun henkilö tarvitsee paljon apua, hänelle muodostuu usein tavanomaista kiinteämpi suhde huolenpidosta vastuussa oleviin läheisiin henkilöihin. Vammaisen henkilön osallisuuden toteutuminen voi tällöin olla pitkälti läheisten henkilöiden varassa. Lyhytaikainen huolenpito antaa mahdollisuuden saada uusia kokemuksia, laajentaa sosiaalisia suhteita ja opetella pärjäämään erilaisissa tilanteissa sekä oppia luottamaan myös muiden kuin läheisten henkilöiden antamaan apuun. Palvelu tarjoaisi etenkin lapselle ja nuorelle sekä pitkään lapsuudenkodissa asuneelle aikuisille mahdollisuuden harjoitella itsenäistymistä ja helpottaisi myös läheisiä siirtämään huolenpitovastuuta vähitellen muille henkilöille.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin lyhytaikaisen huolenpidon toteuttamistavoista.
Lyhytaikaista huolenpitoa voitaisiin toteuttaa henkilön tarpeesta ja tilanteesta riippuen joko henkilökohtaisena tai ryhmämuotoisena palveluna. Tämä lisäisi vammaisen henkilön mahdollisuuksia sosiaalisten suhteiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä itsenäistymisen harjoitteluun.
Lyhytaikaista huolenpitoa voitaisiin myöntää myös osana esimerkiksi asumisen tukea turvaamaan sitä, että palvelusta muodostuu vammaisen henkilön tarpeiden mukainen sekä perheen hyvinvointia turvaava kokonaisuus.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin kunnan mahdollisuudesta toimia lyhytaikaisen huolenpidon palveluntuottajana. Hyvinvointialue voisi hankkia kunnalta koulua käyvien vammaisten lasten lyhytaikaista huolenpitoa, jota voitaisiin tarvittaessa järjestää koulun tiloissa hyödyntäen koulunkäyntiavustajien työpanosta. Hyvinvointialueen ei tarvitsisi kilpailuttaa palvelua eikä kunnalta edellytettäisi palvelun yhtiöittämistä.
Lyhytaikaisessa huolenpidossa on kyseessä tehtävä, jossa on tarkoituksenmukaista tuottaa palvelu kuntien opetustoimen ja hyvinvointialueiden yhteistyössä siten, että molempien tavoitteet palveluiden tuotannolle täyttyvät. Yhteistoiminta täyttää hankintalain 16 §:n mukaiset edellytykset palveluiden hankinnasta toiselta hankintayksiköltä. Hyvinvointialue voi hankkia palvelut kunnalta ilman tarjouskilpailua. Kunnan osalta kyseessä on opetustoimeen liittyvä tehtävä, jota ei ole pidettävä kuntalain 126 §:n mukaisena kilpailutilanteessa markkinoilla hoidettavana tehtävänä. Kunta voi tuottaa palvelun yhtiöittämättä. Jotta asia ei jäisi tulkinnanvaraiseksi, tässä momentissa säädettäisiin kunnan oikeudesta tuottaa hyvinvointialueelle vammaispalvelulakiehdotuksen tässä pykälässä tarkoitettua lyhytaikaista huolenpitoa.
Vammaiselle henkilölle välttämättömät matkat lyhytaikaisen huolenpidon palveluihin järjestettäisiin tämän lain 25 §:n mukaisena liikkumisen tukena. Liikkumisen tuesta perittävästä asiakasmaksusta säädettäisiin asiakasmaksulaissa. Sen perimiseen tulisi soveltaa myös, mitä asiakasmaksulain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta.
23 §.Päivätoiminta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta päivätoimintaan. Oikeus olisi toissijainen muuhun momentissa mainittuun sääntelyyn nähden.
Päivätoiminta rinnastuisi työssä käyntiin, päätoimiseen opiskeluun, työllistymistä tukevaan toimintaan ja työtoimintaan ja tarjoaisi osallistujille vastaavaa säännöllistä osallisuutta edistävää päivittäistä toimintaa. Tämän vuoksi päivätoiminnan järjestämisvelvollisuus koskisi vanhuuseläkeikää nuorempia vammaisia henkilöitä, jotka eivät pystyisi toimintakyvyn olennaisen heikentymisen takia osallistumaan sosiaalihuoltolain mukaisiin työllistämistä edistäviin palveluihin (työtoiminta, työllistymistä tukeva toiminta), jotka olisivat ensisijaisia palveluita, tai työllistymistä edistävät palvelut eivät vastaisi vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin. Päivätoiminnan osallistujat olisivat palvelun viimesijaisuuden vuoksi erittäin paljon apua tai tukea tarvitsevia vammaisia henkilöitä.
Hyvinvointialueella ei olisi erityistä järjestämisvelvollisuutta järjestää päivätoimintaa henkilölle, joka on saavuttanut kansaneläkelain (568/2007) 10 §:n 1 momentin mukaisen vanhuuseläkeiän. Sääntely vastaisi asiasisällöltään nykyisen vammaispalvelulain 8 b §:ää. Vanhuuseläkeiän saavuttaneen vammaisen henkilön sosiaalista osallisuutta tukevaa toimintaa voitaisiin järjestää joko osana muita palveluita, sosiaalihuoltolain perusteella tai tämän ehdotuksen 30 §:n mukaisena muuna palveluna.
Päivätoimintaan osallistujat ovat useimmiten henkilöitä, jotka eivät itse kykene järjestämään omaa liikkumistaan tai joiden liikkuminen vaatii erityisjärjestelyjä. Jos vammainen henkilö tarvitsisi tukea päivätoiminnan matkoihin, ne järjestettäisiin tämän lain 25 §:n mukaisena liikkumisen tukena. Liikkumisen tuesta perittävästä asiakasmaksusta säädettäisiin asiakasmaksulaissa. Sen perimiseen tulisi myös soveltaa, mitä asiakasmaksulain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin päivätoiminnan tavoitteista. Päivätoiminnan tavoitteiden tulee ohjata päivätoiminnan sisältöä. Jokaisella osallistujalla on lisäksi yksilölliset toimintakyvyn ja osallisuuden tukemiseen liittyvät tavoitteet päivätoiminnalle. Näistä tavoitteista sovitaan yhdessä vammaisen henkilön ja päivätoiminnan työntekijöiden kanssa.
24 §. Päivätoiminnan toteuttaminen. Pykälässä säädettäisiin päivätoiminnan järjestämisvastuusta ja päivätoiminnan käytännön toteuttamisesta.
Pykälän 1 momentin mukaan päivätoiminnan olisi vastattava sisällöltään, määrältään ja toteuttamistavaltaan vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin ja tavoitteisin, jotka kirjattaisiin asiakassuunnitelmaan. Toiminnan tulisi olla aktiivista ja monipuolista sekä tarjota riittävästi kognitiivisia ja toiminnallisia tavoitteita ja yhdessä olon mahdollisuuksia. Sosiaalisen vuorovaikutuksen tukeminen eri keinoin päivätoiminnassa on tärkeää.
Päivätoiminta voisi sisältää liikuntaa, retkeilyä ja luovaa toimintaa. Mahdollisuuksien mukaan voitaisiin hyödyntää hyvinvointialueen ja kunnan yleisiä tiloja, palveluita ja toimintoja, kuten kulttuuri- ja liikuntapalveluita sekä erilaisia tapahtumia. Tavoitteena olisi löytää ratkaisuja vammaisen henkilön osallistumisen haasteisiin ja madaltaa kynnystä osallistua yleisiin palveluihin ja tapahtumiin.
Jotta jokaisen osallisuus toteutuisi päivätoiminnassa, vammaisten henkilöiden mahdollisuuteen tulla kuulluksi käyttämällään kielellä tai kommunikointikeinolla tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Myös henkilöllä, joka viestii olemuskielellä, kuten ilmeillä, eleillä, toiminnalla tai kosketuksella, on oikeus tulla kuulluksi ja olla osallisena toiminnassa. Vuorovaikutuksen onnistuminen edellyttää tällöin työntekijöiltä erityistä osaamista ja henkilön tuntemusta.
Päivätoimintaa olisi järjestettävä henkilön tarpeiden ja voimavarojen mukaan siten, että toiminta mahdollistaa säännöllisen päivä- tai viikkorytmin sekä riittävän levon. Vammaiselle henkilölle olisi turvattava mahdollisuus osallistua toimintaan viitenä päivänä viikossa, ellei pienempi määrä riittäisi vastaamaan hänen tarpeisiinsa. Päivätoimintaa voitaisiin järjestää harvemmin esimerkiksi silloin, kun henkilön terveydentila ja jaksaminen rajoittavat osallistumista. Vammaisen henkilön toiveesta toimintaa olisi mahdollista järjestää myös epäsäännöllisemmin esimerkiksi sen mukaan, kuin kunnassa olisi tarjolla erilaisia toimintamahdollisuuksia.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin päivätoiminnan toteuttamistavoista. Päivätoimintaa voitaisiin järjestää ryhmässä silloin, kun se on osallistujien tarpeiden sekä toiminnan tavoitteiden kannalta perusteltua. Koska päivätoimintaan osallistujien toimintakyky ja jaksaminen voivat vaihdella päivittäin, palvelua olisi tämä huomioon ottaen järjestettävä joustavasti. Myös ryhmämuotoisessa palvelussa olisi otettava huomioon yksilölliset tarpeet.
Päivätoiminnan tilojen olisi sovelluttava osallistujien tarpeisiin. Päivätoimintaan osallistuvilla henkilöillä voi olla esimerkiksi kuulo- tai näkövamma, jolloin tilojen on mahdollistettava kuulon apuvälineiden ja tulkkauspalvelun käyttö ja näkövamman edellyttämät valaistusolosuhteet. Palvelua olisi järjestettävä henkilökohtaisena palveluna esimerkiksi silloin, kun sopivia toimintamuotoja ei muuten olisi tarjolla tai kun henkilön tai muiden henkilöiden turvallisuus sitä edellyttäisi. Päivätoiminnan tavoitteista seuraa, että toimintaa olisi järjestettävä ensisijaisesti muualla kuin henkilön kotona tai ryhmämuotoiseen asumiseen liittyvissä tiloissa.
25 §. Liikkumisen tuki. Pykälässä säädettäisiin liikkumisen tuesta. Ehdotetun lain toissijaisuudesta johtuen vammaista henkilöä tuettaisiin ensisijaisesti käyttämään julkista joukkoliikennettä, johon kuuluu kutsu- ja palveluliikenne. Sosiaalihuoltolain 23 §:n mukaan esteetön ja toimiva julkinen joukkoliikenne mukaan lukien kutsu- ja palveluliikenne on ensisijainen tapa järjestää kaikille soveltuva liikkuminen. Ihmisten tukeminen käyttämään ensisijaisesti julkista joukkoliikennettä on myös linjassa kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa.
Vammainen henkilö voi saada sosiaalihuoltolain perusteella esimerkiksi julkisen liikenteen käytön ohjausta ja ohjattua harjoittelua, saattajapalvelua sekä ryhmäkuljetuksia, jotka ovat ensisijaisia suhteessa ehdotetun lain mukaiseen liikkumisen tukeen. Itsenäisen liikkumisen ja julkisen joukkoliikenteen käyttämisen edellyttämien taitojen opetteluun olisi mahdollista saada myös ehdotetun lain 7 §:n mukaista valmennusta.
Julkisen joukkoliikenteen sopivuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon, onko tällaista liikennettä tosiasiallisesti vammaisen henkilön käytettävissä ja saavutettavissa. Joissain tilanteissa julkinen joukkoliikenne ei ole vammaiselle henkilölle soveltuva esimerkiksi keliolosuhteiden vuoksi. Liikkumisen tuen tarkoitus ei kuitenkaan olisi korvata sellaista puuttuvaa julkista joukkoliikennettä, joka vaikuttaa yleisesti alueen asukkaiden liikkumiseen.
Liikkumisen tukea olisi mahdollista järjestää myös vain osalle matkaa, jos vammainen henkilö pystyy käyttämään itsenäisesti julkista joukkoliikennettä muun osan matkaa. Tämä olisi tarkoituksenmukaista erityisesti pitkillä matkoilla. Tällöin tulee varmistaa, että siirtymät liikennevälineestä toiseen onnistuvat aiheuttamatta kohtuutonta haittaa vammaiselle henkilölle.
Liikkumisen tuen asiakasmaksusta säädettäisiin asiakasmaksulaissa.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin liikkumisen tuen saamisen edellytyksistä. Ratkaisevaa ei olisi henkilön diagnoosi, vaan se, minkälaisia liikkumisen vaikeuksia toimintakyvyn rajoittuminen juuri kyseessä olevalle henkilölle aiheuttaa. Edellytyksenä ei olisi nimenomaan fyysinen toimintarajoite, vaan kyseessä voisi olla myös kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite. Kognitiivinen toimintarajoite voisi ilmetä esimerkiksi niin, että henkilö ei kykene hahmottamaan ympäristöään, ei löydä oikeaa pysäkkiä tai osaa kävellä asemalle, nousta oikeaan bussiin tai jäädä pois oikealla pysäkillä taikka kävellä pysäkiltä määränpäähän. Psyykkisissä, kuten muissakin sairauksissa, edellytyksenä olisi pitkäaikainen tai pysyvä toimintarajoite, joka aiheuttaa kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista joukkoliikennettä itsenäisesti. Esimerkiksi vaikea-asteinen paniikkihäiriö tai pelkotila saattaa oikeuttaa liikkumisen tuen saamiseen, mutta lievä-asteinen ei.
Liikkumisen tuen tarvetta arvioitaessa tulee ottaa huomioon henkilön liikkumisen tarve, hänen käytettävissään olevat liikkumista tukevat muut palvelut sekä toimintaympäristön esteettömyys eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina.
Lasten ja nuorten yksilöllisen liikkumisen tuen tarpeen arvioinnissa olisi kiinnitettävä huomiota myös lapsen tai nuoren ikään ja kehitysvaiheeseen.
Liikkumisen tuen myöntämisen edellytyksenä olisi, että henkilö ei pysty itsenäisesti käyttämään julkista joukkoliikennettä ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia. Tältä osin erona nykyiseen vammaispalvelulainsäädäntöön verrattuna olisi edellytys julkisen joukkoliikenteen käyttämisestä itsenäisesti. Ehdotettu muutos nykytilaan nähden liittyy lakiehdotuksen 26 §:ssä säädettäviin liikkumisen tuen toteuttamistapoihin. Jatkossa liikkumisen tuki voitaisiin toteuttaa esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan tai saattajan avulla.
Kohtuuttomia vaikeuksia käyttää itsenäisesti julkista joukkoliikennettä voivat aiheuttaa esimerkiksi vaikeudet liikennevälineeseen mentäessä ja siitä poistuttaessa, erittäin huonokuntoinen tie tai haasteet liikenteen odottamattomissa tilanteissa, kuten äkkijarrutuksissa. Nämä tilanteet voivat aiheuttaa turvattomuutta ja tapaturma-alttiutta erityisesti, jos vammaisella henkilöllä on vaikeuksia ylläpitää tasapainoa tai hän ei pysty pitämään kiinni. Liikkumisen apuvälinettä käyttävän vammaisen henkilön mahdollisuus käyttää julkista joukkoliikennettä voi olla rajallinen sen vuoksi, että henkilö tarvitsee asianmukaisen avun liikennevälineeseen siirtymisessä sekä siitä poistuttaessa.
Henkilön kyky ja tosiasiallinen mahdollisuus käyttää itsenäisesti julkista joukkoliikennettä arvioitaisiin yksilöllisesti esimerkiksi koematkoja tekemällä tai muulla yksilölliseen arviointiin soveltuvalla tavalla. Arvioinnissa olisi otettava huomioon henkilön fyysiset, psyykkiset, kognitiiviset, sosiaaliset ja aisteihin liittyvät toimintarajoitteet sekä toimintaympäristö ja muut olosuhteet.
Korkein hallinto-oikeus on lyhyessä ratkaisuselosteessaan KHO 7.6.2018 T 2743 ja julkaisemattomassa ratkaisussaan KHO 23.6.2020 H 163 todennut, että kuljetuspalvelun saamisen edellytykseksi ei ole säädetty, että henkilön tulisi pystyä suoriutumaan omatoimisesti ilman toisen henkilön apua tavanomaiseen elämään kuuluvasta liikkumisestaan ja muista tavanomaisista elämän toiminnoistaan.
Ehdotetun säännöksen mukaista liikkumisen tukea olisi mahdollista saada, vaikka vammainen henkilö tarvitsisi toisen henkilön apua aina kodin ulkopuolella liikkuessaan. Toisaalta, jos vammainen henkilö kykenee esimerkiksi henkilökohtaisen avun avulla käyttämään julkisia joukkoliikennevälineitä, hänellä ei välttämättä ole avustajan kanssa matkustaessaan oikeutta taksimatkaan. Matkaan käytettävä mahdollisesti pidempi aika pitää kuitenkin ottaa huomioon avustajan tuntitarvetta arvioitaessa.
Kuten nykyisinkin, hyvinvointialueella olisi velvollisuus järjestää kustannuksiltaan kohtuullinen liikkumisen tuki. Kohtuullisuusarvioinnissa tulisi ottaa huomioon esimerkiksi vammaisen henkilön yksilöllinen liikkumisen tarve, matkan pituus ja tarkoitus, matkojen määrä ja se, missä paikkakunnan tai alueen asukkaat tavanomaisesti asioivat ja liikkuvat.
Säännöksen mukaisena liikkumisen tukena ei järjestettäisi terveydenhuoltoon liittyviä tai muita matkoja, joiden kustannuksiin henkilö saa korvausta muun lain nojalla. Näitä matkoja olisivat myös kuntoutukseen, esimerkiksi terapioihin, liittyvät matkat.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, mihin matkoihin liikkumisen tukea olisi järjestettävä.
Työllä tarkoitettaisiin työ- tai virkasuhteisen työn lisäksi yritystoimintaa. Työn ei tarvitsisi turvata henkilön toimeentuloa kokonaisuudessaan, vaan se voisi olla myös osa-aikaista työtä. Olennaista olisi, että vammainen henkilö tekee työtä tai harjoittaa yritystoimintaa säännöllisesti. Harrastusluonteista toimintaa ei katsottaisi työksi.
Työmatka olisi matka kotoa työn suorittamispaikkaan ja takaisin. Työmatkan alku- tai päätepiste voisi olla muukin kuin koti tai tavanomainen työn suorittamispaikka, ellei se aiheuta kohtuutonta pidennystä matkaan. Työmatkan päätteeksi voisi esimerkiksi jäädä suoraan asioille.
Liikkumisen tukena ei korvattaisi työtehtäviin liittyviä työpäivän aikana tehtäviä matkoja. Koska nämä matkat ovat työnantajan määrättävissä, työnantajan tulee korvata niistä aiheutuvat kustannukset. Myös yrittäjä vastaa näistä kustannuksista itse.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu antoi kannanoton vammaisurheilijoiden yhdenvertaisuuden edistämisestä 17.4.2019. Kannanoton mukaan ainakin apurahaa saavien huippu-urheilijoiden kohdalla urheilu pitää rinnastaa työntekoon, kun arvioidaan kuljetuspalvelujen tarvetta. Myös KHO on antanut vuosikirjaratkaisun (KHO 2013:139) huippu-urheiluun ja kuljetuspalveluun liittyen. Sen mukaan apurahaa saavan paralympiatasolla kilpailevan henkilön päivittäiset valmentautumis- ja harjoittelumatkat ratsastustallille olivat hänelle sellaisia välttämättömiä työhön liittyviä matkoja, että hänellä oli oikeus saada niihin vammaispalvelulain mukaista kuljetuspalvelua. Apurahan myöntämisen ehtona oli sitoutuminen pitkäjänteiseen ammattimaiseen valmentautumiseen.
Säännöstä sovellettaisiin vastaavalla tavalla myös opiskelumatkoihin ja soveltuvin osin myös muun tavanomaisen elämän matkoihin sekä työllistymistä tukevan toiminnan, työtoiminnan, päivätoiminnan, valmennuksen, erityisen osallisuuden tuen, tuetun päätöksenteon, vaativan moniammatillisen tuen ja lyhytaikaisen huolenpidon matkoihin. Jos valmennukseen tai muuhun palveluun kuuluu osana palvelun sisältöä liikkumista julkisilla liikennevälineillä tai muuta liikkumista, tällainen liikkuminen sisältyisi valmennukseen, eikä siihen myönnettäisi liikkumisen tukea.
Opiskelumatkoina korvattaisiin matkat, jotka liittyvät sellaiseen opiskeluun, joka johtaa tutkintoon tai ammattiin tai parantaa valmiuksia tällaiseen opiskeluun taikka parantaa henkilön mahdollisuuksia työllistyä esimerkiksi henkilön ammattitaitoa vahvistamalla. Tällaista opiskelua on myös valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus. Opiskelumatkaksi ei katsottaisi sellaiseen harrastusluonteiseen opiskeluun liittyvä matkaa, jonka ei voida arvioida parantavan henkilön mahdollisuuksia työllistyä. Näihin matkoihin olisi mahdollista käyttää muuhun tavanomaiseen elämään tarkoitettua liikkumisen tukea.
Säännöksessä tarkoitettuja muun tavanomaisen elämän matkoja olisivat esimerkiksi asioimiseen, harrastuksiin, sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen liittyvät matkat.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin asioista, jotka olisi otettava huomioon arvioitaessa liikkumisen tuen toteuttamistapaa, määrää ja alueellista laajuutta. Arvioitaessa vammaisen henkilön yksilöllistä tarvetta liikkumisen tukeen olisi selvitettävä henkilön toiminnallista eli sosiaalista ja fyysistä ympäristöä muun muassa sen suhteen, missä vammaisen henkilön ja myös muun alueella asuvan väestön käyttämät palvelut ja muut asiointimahdollisuudet sijaitsevat. Lisäksi olisi otettava huomioon vammaisen henkilön mahdollisuus itsenäisesti käyttää erilaisissa tilanteissa ja toiminnoissa ja eri paikkoihin suuntautuvilla matkoilla julkista joukkoliikennettä. Tässä arvioinnissa olisi otettava huomioon sekä liikennevälineiden että toimintaympäristön esteettömyys, vammaisen henkilön käytettävissä olevat muut palvelut sekä liikkumisen apuvälineet.
Esteettömyyttä on tarkasteltava laajasti koko matkan osalta. Liikennevälineiden esteettömyyden lisäksi olisi otettava huomioon pysäkkien ja asemien esteettömyys ja saavutettavuus sekä pysäkkikuulutukset. Huomioon olisi otettava myös muun muassa aikataulujen saavutettavuus, matkalipun hankkiminen ja käyttäminen, pysäkille siirtyminen, kulkuvälineeseen nousu, siinä matkustaminen ja siitä poistuminen sekä määränpäähän pääseminen.
26 §.Liikkumisen tuen toteuttamistavat. Pykälän 1 momentti sisältäisi luettelonliikkumisen tuen toteuttamistavoista, joita ehdotetaan monipuolistettavaksi. Kuten muissakin palveluissa, vammaisella henkilöllä olisi subjektiivinen oikeus liikkumisen tukeen, mutta ei sen tiettyyn toteuttamistapaan. Säännöksen tarkoituksena olisi monipuolistaa ja joustavoittaa liikkumisen tuen toteuttamistapoja ja vähentää päällekkäisten palveluiden käyttämistä. Liikkumisen tukea ei esimerkiksi olisi välttämätöntä järjestää taksimatkoina silloin, kun vammainen henkilö kykenee käyttämään julkista joukkoliikennettä henkilökohtaisen avun avulla.
Momentin 1 kohdan mukaan liikkumisen tuki voitaisiin toteuttaa nykyiseen tapaan kuljetuspalveluna. Jos liikkumisen tuki toteutettaisiin kuljetuspalveluna, tulisi myös kuljetuspalvelun järjestämistavan vastata vammaisen henkilön yksilöllisiin tarpeisiin. Vammaisella henkilöllä ei kuitenkaan olisi subjektiivista oikeutta tiettyyn järjestämistapaan. Voimassa olevan vammaispalvelulain aikana on muodostunut oikeuskäytäntöä koskien kuljetuspalveluiden järjestämistapoja, esimerkiksi vakiotaksia. Vakiotaksin käyttäminen voi tarkoittaa esimerkiksi saman tutun taksinkuljettajan käyttämistä.
KHO:n vakiotaksioikeutta koskevissa julkaisemattomissa ratkaisuissa 21.3.2014 T 878 ja T 879 ja 6.5.2014 T 1500 on katsottu, että kuljetuspalveluiden järjestäminen ilman oikeutta vakiotaksiin ei ole tosiasiallisesti estänyt henkilöä käyttämästä hänelle myönnettyä palvelua. KHO:n lyhyessä vakiotaksioikeutta koskevassa ratkaisuselosteessa 14.2.2020/641 sen sijaan arvioitiin, että henkilöllä oli hänen sairauksiensa ja vammaisuutensa aiheuttamien toimintarajoitteiden ja oireiden vuoksi kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää kuljetuspalvelua siinä muodossa kuin kuntayhtymä oli sen hänelle myöntänyt. Henkilölle oli siten myönnettävä vakiotaksioikeus tai muuten järjestettävä kuljetuspalvelu hänen tarpeitaan vastaavalla tavalla.
Momentin 2 kohdan mukaanliikkumisen tuki voitaisiin toteuttaa henkilökohtaisen avun avulla. Tämä olisi mahdollista silloin, kun vammainen henkilö pystyy käyttämään julkista joukkoliikennettä avustajan avustamana tai liikkumaan muuten avustajan avustamana. Avustustuntien määrää arvioitaessa tulee ottaa huomioon liikkumiseen käytettävä aika. Henkilökohtainen apu liikkumisen tuen toteuttamistapana voisi sopia erityisesti tilanteisiin, joissa vammaisella henkilöllä on henkilökohtainen avustaja käytettävissään esimerkiksi koko päivän tai työpäivän ajan taikka ympärivuorokautisesti.
Momentin 3 kohdan mukaan liikkumisen tuki voitaisiin toteuttaa saattajan avulla. Nykyisessä vammaispalvelulaissa saattajapalvelu on liittynyt aina kuljetuspalveluun eikä sitä ole myönnetty erillisenä. Tavoitteena olisi, että saattajapalvelua voisi saada eri tavoin toteutettuna nykyistä enemmän.
Hyvinvointialue voisi momentin 4 kohdan mukaan antaa taloudellisena tukena vammaisen henkilön käyttöön auton tai muun hänelle soveltuvan kulkuneuvon ja 5 kohdan mukaan myöntää auton tai muun kulkuneuvon hankintaan taloudellista tukea.
Auton tai muun kulkuneuvon myöntäminen vammaisen henkilön käyttöön tai auton tai muun kulkuneuvon hankinnan tukeminen toisi joustoa vammaisen henkilön tai vammaisen lapsen perheen liikkumiseen. Se voisi tulla myös pidemmällä aikavälillä edullisemmaksi kuin yksittäisten matkojen korvaaminen. Vammaisten henkilöiden käyttöön annettavat autot tai muut kulkuneuvot voisivat olla hyvinvointialueen omia tai hyvinvointialue voisi hankkia niitä esimerkiksi leasing-sopimuksella.
Auton tai muun kulkuneuvon antamisesta vammaisen henkilön käyttöön, auton tai muun kulkuneuvon hankintaan myönnettävän tuen määrästä sekä vakiomalliseen autoon tai muuhun kulkuneuvoon tehtävien välttämättömien muutostöiden korvaamisesta säädettäisiin ehdotetun lain taloudellista tukea koskevassa 29 §:ssä.
Säännöksessä tarkoitettuna muuna kulkuneuvona voisi tulla kyseeseen esimerkiksi moottorikelkka tai mönkijä. Muulla kulkuneuvolla ei tarkoitettaisi sähköpyörätuolia, sähkömopoa tai muita lääkinnällisenä kuntoutuksena myönnettäviä apuvälineitä.
Pykälän 1 momentissa ei lueteltaisi liikkumisen tuen toteuttamistapoja tyhjentävästi, vaan liikkumisen tuki olisi mahdollista momentin 6 kohdan mukaan toteuttaa myös muulla soveltuvalla tavalla. Muu soveltuva tapa voisi olla esimerkiksi digitaalinen sovellus tai etäopastus, jos henkilöllä on vaikeuksia hahmottaa ympäristöä, tunnistaa kelloa tai nousta oikeaan bussiin. Säännöksen soveltamisessa voitaisiin näin ollen ottaa huomioon digitalisaatio ja teknologian kehittyminen.
Pykälän 2 momentin mukaan eri toteuttamistapoja olisi mahdollista yhdistellä. Vammainen henkilö voi pystyä käyttämään esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan kanssa julkista joukkoliikennettä osan matkasta, jolloin muu osa matkasta olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi kuljetuspalveluna. Toteuttamistavan valinnassa on otettava huomioon ehdotetun lain 1 luvun säännökset koskien päätöksentekoa ja palveluiden toteuttamista. Esimerkiksi lyhyessä ratkaisuselosteessaan 14.2.2020/641 korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden päätöksen, jossa todettiin, että kuljetuspalveluiden järjestämistapa ei saa estää tai kaventaa vaikeavammaiselle henkilölle kuuluvaa subjektiivista oikeutta kuljetuspalveluun. Toteuttamistavan valinnassa tulee edelleen ehdotettua lakia sovellettaessa ottaa huomioon, että toteuttamistapa ei estä tai kavenna subjektiivista oikeutta liikkumisen tukeen.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, mitä liikkumisen tuen toteuttamistapoja hyvinvointialueella olisi oltava käytettävissä. Hyvinvointialueella olisi oltava käytettävissä toteuttamistavoista vähintään henkilökohtainen apu ja sen lisäksi kuljetuspalvelu ja tarvittaessa siihen liittyvä saattajan apu tai tuki.
Momentissa tarkennettaisiin lisäksi edellytyksiä saada liikkumisen tukena käyttöön auto tai muu soveltuva kulkuneuvo tai taloudellista tukea auton tai muun kulkuneuvon hankintaan. Säännöksessä tarkoitettu runsas liikkumisen tuen tarve voisi johtua esimerkiksi työssä käymisestä tai opiskelusta. Nykyisen lain soveltamiskäytännössä on ollut mahdollista antaa tukea auton hankintaan myös vammaisen lapsen perheelle, jos auto on tarpeen lapsen ja hänen tarvitsemiensa apuvälineiden kuljettamista varten. Käytäntöä ei olisi tarkoitus tältä osin muuttaa, vaan lapsen perheelle voitaisiin antaa käyttöön auto tai muu soveltuva kulkuneuvo tai myöntää taloudellista tukea auton tai muun kulkuneuvon hankintaan.
Koska auton tai muun kulkuneuvon antaminen taloudellisena tukena vammaisen henkilön käyttöön tai taloudellisen tuen myöntäminen auton tai muun kulkuneuvon hankintaan olisi vaihtoehto esimerkiksi kuljetuspalvelulle, se olisi tuloverolain (1535/1992) 92 §:n 1 momentin 17 kohdassa tarkoitettu etu, joka ei ole saajalleen veronalaista tuloa. Tällainen auto tai muu kulkuneuvo olisi arvonlisäverolain (1501/1993) 114 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla yksinomaan vähennykseen oikeuttavassa käytössä.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin kuljetuspalvelumatkojen yhdistelystä samalla kulkuvälineellä toteutettavaksi. Tämä vastaisi nykyisin monissa kunnissa olevaa käytäntöä. Kohtuuttoman haitan arvioinnissa otettaisiin huomioon henkilön toimintakykyyn tai terveyteen vaikuttavat seikat sekä matkan tarkoitus. Henkilön toimintarajoitteesta johtuva avun tarve sekä esimerkiksi matkan aikana tarvittava toisen henkilön antama apu voisivat myös olla este yhdistelylle. Matkan pitkä kesto voi joissakin tilanteissa aiheuttaa henkilölle kohtuutonta rasitusta. Työssä käynti ja opiskelu edellyttävät täsmällisyyttä ja usein liikkumista ruuhka-aikoina eikä matkojen yhdistely saisi aiheuttaa matkustusajan kohtuutonta pitenemistä tai muuten kohtuutonta haittaa.
Vammaisen lapsen yhdenvertaisen itsenäisen liikkumisen mahdollistamista on käsitelty ehdotetun 5 §:n 4 momentin kohdalla selostetussa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO:2018:64.
27 §.Liikkumisen tuen määrä. Pykälässä säädettäisiin eri toimintoihin myönnettävän liikkumisen tuen määrästä sekä tuen määrän uudenlaisista lasku- ja jaksottamistavoista.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin työ- ja opiskelumatkoihin sekä työllistymistä tukevaan toimintaan ja työtoimintaan ja eräisiin ehdotetussa laissa säädettyihin palveluihin pääsemiseksi tarvittavien matkojen määristä. Näille matkoille ei määriteltäisi vähimmäis- tai enimmäismäärää, vaan liikkumisen tukea olisi järjestettävä vammaisen henkilön välttämättä tarvitsema määrä.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lisäksi muun tavanomaisen elämän matkojen vähimmäismäärästä, joka säilyisi ennallaan. Vähimmäismäärää pienempää määrää ei olisi mahdollista myöntää, ellei henkilö hae tätä pienempää määrää matkoja. Lisämatkojen tarve muuhun tavanomaiseen elämään tulee harkita vammaisen henkilön yksilöllisen liikkumisen tarpeen mukaan ottaen huomioon yhdenvertaisuus ja osallisuus sekä liikkumisen tuen kohtuullisuus. Tämä tarkoittaa tapauskohtaisesti erityistä velvollisuutta myöntää vammaiselle henkilölle enemmän kuin 18 matkaa kuukaudessa.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin oikeudesta tehdä matkan aikana kohtuullinen pysähdys tai poikkeama asiointia varten. Tällainen kohtuullinen pysähdys tai poikkeama yhdensuuntaisen matkan varrella voisi olla esimerkiksi lapsen päiväkotiin vieminen tai sieltä hakeminen. Kohtuullisuuden arvioinnissa otettaisiin huomioon vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet, pysähdyksen tai poikkeaman kesto ja pysähdyksestä tai poikkeamasta aiheutuvien kustannusten määrä sekä pysähdyksen tai poikkeaman tarkoitus. Jos matkan päämäärä kuitenkin on asiointi, tällöin asiointia ei pidetä säännöksessä tarkoitettuna pysähdyksenä tai poikkeamana. Säännöksen ei ole tarkoitus johtaa tilanteeseen, jossa henkilö tekisi matkan kotoa asiointipaikkaan ja takaisin kotiin pysähdyksenä tai poikkeamana käyttämättä tähän kahta matkaa.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta toteuttaa liikkumisen tuki kokonaan tai osittain niin sanotun matkabudjetin avulla siten, että tuen määrä perustuisi matkojen määrän sijaan euromäärään tai kilometri- ja euromäärään.
Matkabudjetti mahdollistaisi liikkumisen tuen käytön joustavasti vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan jaksottaen matkoja esimerkiksi harvemmin tehtäville pidemmille matkoille vammaisen henkilön valinnan mukaan. Matkabudjettia olisi mahdollista käyttää kunta- tai hyvinvointialuerajojen estämättä. Euro- tai kilometri- ja euromäärän määrittelemisessä voitaisiin ottaa huomioon muun muassa se, kuinka paljon henkilön tiettynä aikana käyttämistä matkoista on kertynyt kilometrejä ja kuinka hyvin tämä määrä vastaa vammaisen henkilön liikkumisen tarpeisiin. Tyypillisiä euro- tai kilometri- ja euromäärään perustuvia matkoja voisivat olla pidemmät esimerkiksi kesämökille tai kauempana asuvien sukulaisten luo suuntautuvat matkat sekä loma-ajan matkat. Tarkoitus olisi, että myös näillä pidemmillä matkoilla käytettäisiin ensisijaisesti julkista joukkoliikennettä. Euromäärään tai euro- ja kilometrimäärään perustuvia matkoja olisi mahdollista käyttää joustavasti myös yhdisteltäessä julkisen joukkoliikenteen ja liikkumisen tuen matkoja.
Vammainen henkilö voisi tehdä matkabudjetista hakemuksen. Hyvinvointialue ratkaisee hakemuksen ja tekee asiasta muutoksenhakukelpoisen päätöksen. Toteutettaessa liikkumisen tuki matkabudjetin avulla on huolehdittava, että vammaisen henkilön subjektiivinen oikeus liikkumisen tukeen toteutuu, eikä toteuttamistapa estä tai kavenna oikeuden toteutumista.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin liikkumisen tuen jaksottamisesta. Liikkumisen tuen matkoja ei tarvitsisi käyttää yhden kuukauden aikana, vaan jaksotus voisi tapahtua pidemmällä, maksimissaan vuoden mittaisella aikavälillä. Tämä edistäisi joustavampaa liikkumista. Vammainen henkilö voisi hakea liikkumisen tuen jaksottamista. Hyvinvointialue tekee asiasta muutoksenhakukelpoisen päätöksen. Tehdessään liikkumisen tuen jaksottamista koskevan päätöksen hyvinvointialueen olisi otettava huomioon vammaisen henkilön edellytykset seurata matkojen käyttöä, jotta oikeus liikkua ei vaarantuisi. Matkojen käyttöä olisi hyvä voida seurata reaaliaikaisesti tai ainakin lähes reaaliaikaisesti, jotta niiden käytön suunnittelu ja seuranta olisi mahdollisimman helppoa.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin vammaisen henkilön oikeudesta saada muuta liikkumisen tukea silloin, kun hän on saanut hyvinvointialueelta taloudellisena tukena käyttöönsä auton tai muun kulkuneuvon tai taloudellista tukea auton tai muun kulkuneuvon hankintaan. Säännöksen tarkoituksena olisi turvata vammaisen henkilön osallistumismahdollisuudet myös muun muassa silloin, kun auto on korjattavana tai keliolosuhteet estävät auton käytön. Matkoja olisi mahdollista käyttää mihin tahansa 1 momentissa tarkoitettuun toimintaan. Vähimmäismäärää pienemmän matkamäärän ja lisämatkojen myöntämistä tulisi arvioida samalla tavalla kuin 1 momentissa tavanomaiseen elämään kuuluvaan toimintaan liittyvien matkojen osalta.
28 §.Liikkumisen tuen laajuus. Pykälässä säädettäisiin liikkumisen tuen alueellisesta laajuudesta. Liikkumisen tuen laajuutta määriteltäessä olisi otettava huomioon liikkumisen tuen kohtuullisuus sekä vammaisen henkilön liikkumisen tuen tarpeen että kustannusten näkökulmasta.
Työ- ja opiskelumatkojen laajuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon vammaisen henkilön yhdenvertainen oikeus työntekoon ja opiskeluun sekä hänen yksilöllinen liikkumisen tuen tarpeensa.
Muuhun toimintaan kuin työ- ja opiskelumatkoihin tarkoitettuja matkoja voisi tehdä oman asuinkunnan alueella. Lisäksi muuhun toimintaan kuin työ- ja opiskelumatkoihin tarkoitettujen matkojen osalta säännöksessä on käytetty toiminnallisen lähikunnan käsitettä. Sitä on käytetty vakiintuneesti puhuttaessa kuljetuspalveluiden laajuudesta. Koska kuljetuspalveluiden laajuuteen on vaikuttanut vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden lisäksi myös kustannusten kohtuullisuus, toiminnallisen lähikunnan käsitteen sisältö on vaihdellut oikeuskäytännössä.
Toiminnallinen lähikunta tarkoittaisi lähtökohtaisesti lähintä mahdollista kuntaa, josta tarvittava palvelu olisi saatavissa. Toiminnallisen lähikunnan määrittelyyn vaikuttaisi se, kuinka ihmiset yleensä alueella liikkuvat ja missä he asioivat sekä se, kuinka erilaisia palveluita on saatavissa. Vammaisen henkilön elämän kannalta merkittäväksi kunnaksi voitaisiin katsoa kunta, jossa vammaisella henkilöllä on tarve käydä toistuvasti. Tällainen kunta voisi olla esimerkiksi kunta, jossa asuvat vammaisen henkilön lähisukulaiset tai läheiset ystävät tai kunta, jossa vammaisen henkilön mökki sijaitsee. Silloin, kun on kyse vammaisen henkilön elämän kannalta merkittävään kuntaan tehtävästä matkasta, matkan pituus voisi vaikuttaa myönnettävien matkojen määrään. Tämä on osa liikkumisen tuen kohtuullisuuden arviointia.
Erityisestä syystä tehtävä matka olisi satunnainen tai harvoin tehtävä kertaluonteinen matka, josta tehtäisiin päätös erikseen. Tällainen matka voisi olla esimerkiksi Suomeen suuntautuva lomamatka.
Liikkumisen tuen määrän perustuminen euromäärään tai kilometri- ja euromäärään eli niin sanottu matkabudjetti mahdollistaisi liikkumisen tuen käyttämisen joustavasti koko maan alueella.
Liikkumisen tuen laajuuden tai kohtuullisuuden määrittely ei voisi perustua ennalta asetettuihin yleisiin kilometri- tai eurorajoihin, koska liikkumisen tuen kokonaisuus olisi määriteltävä vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaan. Tarkoituksena olisi, että yhdessä vammaisen henkilön kanssa suunnittelemalla liikkumisen tuen kokonaisuudesta olisi mahdollista saada kohtuullinen sekä vammaisen henkilön että liikkumisen tuesta aiheutuvien kustannusten kannalta.
29 §. Taloudellinen tuki. Pykälässä säädettäisiin taloudellisesta tuesta, jota hyvinvointialue voisi myöntää yleisen järjestämisvelvollisuutensa perusteella tarkoitukseen varattujen määrärahojen puitteissa vammaisen henkilön pykälässä mainittujen toimintojen mahdollistamiseksi ja tukemiseksi. Koska säännöksessä olisi kyse määrärahasidonnaisesta taloudellisesta tuesta, hyvinvointialue korvaisi vain kohtuullisia, vamman tai sairauden aiheuttamasta toimintarajoitteesta johtuvia välttämättömänä pidettäviä kustannuksia, kuten nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin perusteella on myönnetty.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin taloudellisen tuen myöntämisedellytyksistä ja korvattavien kustannusten määrästä. Taloudellista tukea voitaisiin myöntää, jos tekninen ratkaisu tai väline auttaisi vammaisen henkilön itsenäistä suoriutumista päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, vuorovaikutuksessa tai vapaa-ajan toiminnoissa, kuten liikuntaharrastuksessa. Kustannusten korvaustaso määräytyisi kaavamaisesti samalla tavalla kuin korvauksissa, joita myönnetään päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin perusteella. Korvaus kattaisi sellaisia tekniseen ratkaisuun tai välineeseen sisältyviä erityiskustannuksia, jotka johtuvat vammasta tai sairaudesta. Terveydenhuollon lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvat apuvälineet myönnettäisiin terveydenhuoltolain perusteella kuten nykyisinkin.
Välineellä tarkoitettaisiin pykälässä laajasti erilaisia päivittäisissä toimissa, liikkumisessa, vuorovaikutuksessa sekä vapaa-ajan toiminnoissa tarvittavia välineitä, koneita ja laitteita, joihin kunta on voinut myöntää taloudellista tukea kotona ja kodin ulkopuolella suoriutumisessa ja osallistumisessa vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin perusteella. Teknisillä ratkaisuilla tarkoitettaisiin erilaisia kehittyvän tekniikan ja teknologian mahdollistamia ratkaisuja, joilla voidaan tukea vammaisen henkilön osallistumista ja itsenäistä elämää.
Hyvinvointialueen on järjestämislain perusteella huolehdittava siitä, että vammaisille henkilöille tarkoitetut palvelut järjestetään sisällöltään, laajuudeltaan ja laadultaan sellaisina kuin asiakkaiden tarve edellyttää.
Säännöksen perusteella korvattavia välineitä ja teknisiä ratkaisuja olisivat esimerkiksi kommunikointimahdollisuuksia lisäävät viestintävälineet, toimintarajoitteen vuoksi perustellut kodinkoneet, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnoissa tarpeelliset välineet ja laitteet sekä erilaiset turvallisuusvälineet ja -laitteet sekä niihin liittyvät tekniset ratkaisut. Säännöksessä ei yksityiskohtaisesti määriteltäisi, millaisiin laitteisiin tai teknisiin ratkaisuihin tukea voitaisiin myöntää. Edellytyksenä olisi, että tuen avulla voitaisiin edistää lain tarkoituksen toteutumista sekä poistaa toimintarajoitteesta johtuvia esteitä ja haittoja päivittäisissä toiminnoissa, liikkumisessa, vuorovaikutuksessa sekä vapaa-ajan toiminnoissa. Tekniikan ja teknologian kehittyessä saataville voi tulla uudenlaisia ratkaisuja. Sen sijaan tavanomaista, useimmissa kotitalouksissa käytössä olevaa välinettä tai teknistä ratkaisua ei korvattaisi.
Säännöksen perusteella voitaisiin myöntää tukea auton tai muun kulkuneuvon hankintaan samoin kuin nykyisen vammaispalvelulain perusteella. Tuki olisi myös yksi ehdotetun lain 26 §:n 1 momentissa tarkoitetuista liikkumisen tuen toteuttamistavoista. Liikkumisen tukena auton tai muun kulkuneuvon hankintaan tarkoitetun tuen myöntämisen edellytyksistä säädettäisiin 25 §:n 1 momentissa ja 26 §:n 3 momentissa. Auton tai muun kulkuneuvon hankinnan tuen määrästä säädettäisiin ehdotetun pykälän 1 momentissa.
Arvioitaessa auton tai muun kulkuneuvon hankintaan myönnettävän taloudellisen tuen määrää otettaisiin lähtökohdaksi vammaisen henkilön välttämättä toimintarajoitteensa vuoksi tarvitsema automalli ja varustelutaso. Henkilö voi halutessaan hankkia paremmin varustellun auton, mutta auton hankinnan tuen määrässä otettaisiin huomioon vain toimintarajoitteesta aiheutuvat välttämättömät ja kohtuulliset kustannukset. Auton hankinnan tukea olisi mahdollista saada uudelleen silloin, kun aiemman tuen avulla hankittu auto ei enää käyttöiän tai vammaisen henkilön muuttuneiden tarpeiden takia vastaisi tarkoitustaan. Kustannuksina huomioitaisiin vammaiselle henkilölle auton hankinnasta aiheutuvat todelliset, välttämättömät ja kohtuulliset kustannukset kuten nykyisinkin.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vakiomalliseen välineeseen tai muihin teknisiin ratkaisuihin tehtävien muutostöiden kustannusten korvaamisesta. Muutostyöt korvattaisiin kokonaan ottaen huomioon taloudellisen tuen määrärahasidonnaisuus. Välttämättömiä ovat sellaiset muutostyöt, jotka mahdollistavat vakiomallisen välineen tai muuta teknisen ratkaisun käytön. Korvaus koskisi myös autoon tai muuhun kulkuvälineeseen tehtäviä välttämättömiä ja kohtuullisia muutostöitä.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin taloudellisen tuen hakuajasta. Taloudellista tukea olisi haettava kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun vammainen henkilö on saanut auton tai muun välineen tai teknisen ratkaisun haltuunsa. Jos vakiomalliseen autoon, muuhun välineeseen tai tekniseen ratkaisuun joudutaan tekemään muutostöitä, hakuaika alkaa siitä, kun vammainen henkilö on saanut muutostyön kohteen valmiina haltuunsa. Säännöksellä on haluttu tarkentaa nykyisen vammaispalveluasetuksen 20 §:n säännöstä. Kustannusten syntyaikaa on ollut joissain tilanteissa vaikea määrittää. Myöhemminkin jätetty hakemus taloudellisesta tuesta tulisi kuitenkin hyväksyä, jos vammaisella henkilöllä olisi esittää hakemuksen myöhästymiselle hyväksyttävä syy, kuten pitkäaikainen sairastuminen.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin hyvinvointialueen mahdollisuudesta antaa vammaisen henkilön käyttöön korvauksetta teknisiä ratkaisuja ja muita kuin lääkinnällisen kuntoutuksen välineitä. Säännös vastaa nykyisen vammaispalveluasetuksen 17 §:n 3 momentin säännöstä. Taloudellisena tukena voitaisiin antaa vammaisen henkilön käyttöön auto tai muu hänelle soveltuva kulkuneuvo. Tämä olisi myös yksi ehdotetun lain 26 §:ssä tarkoitetuista liikkumisen tuen toteuttamistavoista. Liikkumisen tukena auton tai muun kulkuneuvon käyttöön antamisen edellytyksistä säädettäisiin 25 §:n 1 momentissa ja 26 §:n 3 momentissa.
30 §. Muut palvelut ja tukitoimet. Pykälän mukaan hyvinvointialue voisi järjestää ehdotetun lain mukaisina palveluina lisäksi muita lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisia palveluita sekä antaa muuta kuin 29 §:ssä tarkoitettua taloudellista tukea. Hyvinvointialueella olisi näiden palveluiden ja tuen myöntämiseen yleinen järjestämisvelvollisuus määrärahojen puitteissa.
Ehdotettu säännös vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 8 §:n 1 momentin säännöstä vammaiselle henkilölle annettavista muista lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista palveluista sekä 9 §:n 1 momentin säännöstä kustannusten korvaamisesta lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista tukitoimista. Vastaava säännös on myös kehitysvammalain 2 §:n 10 kohdassa, jonka perusteella on voitu järjestää muuta erityishuollon toteuttamiseksi tarpeellista toimintaa. Nykyisten säännösten perusteella on voitu laissa nimenomaisesti mainittujen palveluiden lisäksi järjestää muita vammaisen henkilön tarpeen mukaisia palveluita ja taloudellisia tukitoimia.
Ehdotetun säännöksen mukaisilla muilla palveluilla ja taloudellisella tuella voitaisiin nykyisen lainsäädännön tavoin joustavasti täydentää vammaisen henkilön tarvitseman avun ja tuen kokonaisuutta. Sillä mahdollistettaisiin laissa mainitsemattomien ja esimerkiksi uusien ja ennakoimattomien, mutta tulevaisuuden tilanteissa tarpeellisten, palveluiden käyttöönotto. Hyvinvointialue voisi itse päättää, millaisiin tarpeisiin se järjestäisi säännöksessä tarkoitettuja palveluita ja tukea, mutta lähtökohtana olisi ehdotetun lain 1 §:n mukainen tarkoitus.
Säännöksen perusteella vammaiselle henkilölle voitaisiin korvata määrärahojen puitteissa esimerkiksi nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin mukaisesti ylimääräiset vaatetuskustannukset, jotka johtuvat vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi vaatteiden tavanomaista suuremmasta kulumisesta tai siitä, että henkilö ei voi käyttää valmiina ostettavia vaatteita tai jalkineita. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jossa apuvälineet, kuten pyörätuoli, ortoosit, tukisidokset ja erikoiskengät kuluttavat vaatetusta normaalia nopeammin ja saattavat edellyttää myös erityisiä muokkauksia tai kaavoja vaatteisiin tai jalkineisiin.
Säännöksen perusteella voitaisiin korvata vammaiselle henkilölle määrärahojen puitteissa myös esimerkiksi nykyisen vammaispalvelulain 9 §:n 1 momentin mukaisesti ylimääräiset kustannukset, jotka aiheutuvat erityisravinnosta tai erityisravintovalmisteista, joita henkilö joutuu käyttämään pitkäaikaisesti ja säännöllisesti.
Ylimääräisiin vaatekustannuksiin sekä erityisravintoon ja erityisravintovalmisteisiin myönnettävästä tuesta ei katsota tarpeelliseksi säätää erikseen siksi, että kyseessä on määrärahasidonnainen tuki, jota on myönnetty harvoin. Tarkoitus on, että tätä pienelle vammaisten henkilöiden joukolle tärkeää tukea myönnettäisiin jatkossakin nykyiseen tapaan.
3 luku Muutoksenhaku
Muutoksenhakuoikeus koskisi ehdotetun lain perusteella annettuja päätöksiä kokonaisuudessaan mukaan lukien palvelun toteuttamistapa. Toteuttamistavan valinnalla on välitön vaikutus oikeuden toteutumiseen käytännössä ja siten vaikutusta asiakkaan oikeusturvaan.
31 §.Oikaisuvaatimus. Oikaisuvaatimus olisi varsinaiseksi lainkäytöksi katsottavan muutoksenhaun pakollinen esivaihe. Ehdotetun lain perusteella annettuun päätökseen saisi vaatia oikaisua.
Oikaisuvaatimusmenettelyssä noudatettaisiin hallintolain 7 a lukuun sisältyviä yleisiä säännöksiä oikaisuvaatimusmenettelystä. Hallintolain 49 e §:n mukaan oikaisuvaatimus on käsiteltävä kiireellisenä. Hallintolain 49 b §:n mukaan oikaisua saa vaatia se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Hallintolain 49 c §:n mukaan oikaisuvaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Myös päätöksen tiedoksiantoon sovelletaan hallintolakia. Oikaisuvaatimusohjeesta ja valitusosoituksesta säädetään hallintolain 46 ja 47 §:ssä, joiden mukaan oikaisuvaatimusohjeet tai valitusosoitus on aina liitettävä päätökseen. Oikaisuvaatimukseen annetun päätöksen perusteleminen olisi tärkeää erityisesti silloin, kun päätöstä ei muuteta oikaisuvaatimuksen johdosta.
32 §. Muutoksenhaku hallintotuomioistuimeen. Pykälä koskisi muutoksenhakua hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Oikaisuvaatimuksen johdosta annettuun päätökseen saisi hakea muutosta hallinto-oikeudelta. Muutoksenhaussa hallintotuomioistuimeen noudatettaisiin oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annettu lakia (808/2019), jonka 13 §:n 2 momentin mukaan valitus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Lain 14 §:n yleissäännöksen mukaisesti valitus olisi toimitettava valitusajassa toimivaltaiselle hallintotuomioistuimelle. Hallinto-oikeuden päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan.
Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, asian saattamiseen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen ilmeisen virheen vuoksi tai valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.
4 luku Erinäiset säännökset
33 §. Valvonta.Lakiehdotus sisältää informatiivisen viittauksen järjestämislain omavalvontaa ja viranomaisvalvontaa koskevaan 6 lukuun. Koska vammaiset henkilöt voivat olla jopa täysin riippuvaisia tämän lakiehdotuksen perusteella järjestettävistä palveluista, omavalvonta ja viranomaisvalvonta ovat heidän oikeussuojansa kannalta merkittäviä.
34 §. Palveluista perittävät maksut. Ehdotettu pykälä vastaisi voimassaolevan vammaispalvelulain 14 §:ää. Ehdotetun lain nojalla järjestettävistä palveluista perittävät asiakasmaksut määräytyisivät sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain nojalla.
35 §.Ulosmittauskielto. Lain 29 ja 30 §:n nojalla suoritettavaa taloudellista tukea ei saisi ulosmitata. Ulosmittausta ei saisi kohdistaa myöskään välineeseen tai tekniseen ratkaisuun, jonka hankkimiseen on myönnetty 29 ja 30 §:n nojalla taloudellista tukea. Pykälä vastaisi voimassa olevan vammaispalvelulain 19 a §:ää.
36 §.Vakuutuslaitoksen korvaus. Pykälässä säädettäisiin hyvinvointialueen oikeudesta saada korvausta vakuutuslaitokselta tilanteissa, joissa hyvinvointialue on järjestänyt vammaiselle henkilölle palveluita tai tukitoimia, joiden kustannusten korvaamisesta vakuutuslaitos on vastuussa. Säännös vastaisi nykyisen vammaispalvelulain 15 §:n mukaista takaisinsaantioikeutta. Sen perusteella kunnat ovat voineet periä esimerkiksi liikenne- ja tapaturmavahingon seurauksena muun muassa vaikeasti vammautuneiden henkilöiden palveluasumisesta ja henkilökohtaisesta avusta aiheutuvat kustannukset liikenne- ja tapaturmavakuutuksesta. Vammaispalvelulain 15 §:n 1.1.2021 voimaan tulleen muutoksen johdosta takautumisoikeutta ei ole enää ollut potilasvakuutuksen osalta.
Hyvinvointialueen oikeudesta korvaukseen liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/1991) perusteella ei säädettäisi ehdotetussa pykälässä, vaan siitä on säädetty erikseen. Liikennevakuutuksessa palveluasumisesta aiheutuneet lisäkustannukset korvataan liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain perusteella.
Liikennevakuutuksessa henkilökohtaisen avun korvattavuus määräytyy liikennevakuutuslain (460/2016) ja vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 1 kohdan nojalla. Liikennevakuutuksen korvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvausoikeudellinen kustannusten tarpeellisuuden vaatimus. Henkilökohtaisen avun kustannuksista korvataan se osa, joka tapauskohtaisesti katsotaan liikennevahingon vuoksi tarpeellisiksi ylimääräisiksi kuluiksi. Työtä ja opiskelua varten myönnetty henkilökohtainen apu korvataan hyvinvointialueelle täysimääräisesti, jos työ tai opiskelu katsotaan ylipäänsä liikennevakuutuksesta lain mukaan korvattavaksi välttämättömäksi ja tarpeelliseksi kustannukseksi eikä palvelua järjestetä tai korvata muun sellaisen erityislainsäädännön perusteella, johon ei liity regressioikeutta. Jos vahinkoa kärsineelle on myönnetty palveluasumisen lisäksi henkilökohtaista apua harrastuksia, yhteiskunnallista osallistumista tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämistä varten, voidaan henkilökohtaista apua korvata enintään 30 tuntia kuukaudessa.
Tapaturmavakuutuksesta palveluasumisesta aiheutuneet lisäkustannukset korvataan työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) 93 §:n perusteella. Työtapaturma- ja ammattitautilaissa palveluasumisen lisäkustannusten korvaus on hoitotuen korkeimman luokan mukainen kaksinkertainen määrä.
Tapaturmavakuutuksesta ei korvata henkilökohtaisen avun kustannuksia, sillä tätä etuutta ei ole säädetty korvattavaksi työtapaturma- ja ammattitautilaissa. Tapaturmavakuutuksessa henkilökohtaisen avustajan tarpeesta aiheutuvat kustannukset sisältyvät palveluasumisen lisäkustannusten normitettuun korvaukseen (tapaturmavakuutuksesta korvattavat palveluasumisen lisäkustannukset).
Pykälässä säädetyt tehtävät ovat Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) mukaan valtakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluvia, jonka perusteella niitä sovelletaan suoraan Ahvenanmaan maakunnassa. Ahvenanmaan maakunnassa sosiaalihuollon tehtävistä vastaavat kunnat.
5 luku Voimaantulo
37 §.Voimaantulo. Lain voimaantuloajaksi ehdotetaan 1.1.2023. Lain uuden palvelun eli 14 ja 15 §:n mukaisen tuetun päätöksenteon voimaantulopäiväksi ehdotetaan kuitenkin 1.1.2025. Tämä antaisi hyvinvointialueille kaksi vuotta aikaa valmistautua uuden palvelun voimaantuloon. Myöhäisempi voimaantuloaika tasaisi myös resurssien tarvetta, koska lain kolmen ensimmäisen voimassaolovuoden aikana menee palvelutarpeen arviointien, palvelusuunnittelun ja päätösten uusimiseen paljon resursseja.
38 §.Siirtymäsäännökset. Lakiehdotuksen 12 ja 13 §:ssä tarkoitettu erityinen osallisuuden tuki olisi uusi palvelu. Erityistä osallisuuden tukea olisi kolmen vuoden siirtymäajan oikeus saada vähintään 10 tuntia kuukaudessa. Sen jälkeen erityistä osallisuuden tukea olisi oikeus saada vähintään 20 tuntia kuukaudessa. Tämä antaisi hyvinvointialueille aikaa toimeenpanna erityinen osallisuuden tuki.
Tämän lain voimaan tullessa vireillä olleet hakemukset sekä muutoksenhakuasiat käsiteltäisiin noudattaen tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.
Siirtymäkauden helpottamiseksi tämän lain voimaan tullessa voimassa olleen vammaispalvelulain perusteella tehdyt päätökset pysyvät voimassa päätöksiin merkityn voimassaoloajan, mutta kuitenkin enintään kolme vuotta lain voimaantulosta. Kaikkien päätösten on oltava uuden lain mukaisia kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta. Palvelut tulee saattaa uuden lain mukaisiksi jo aiemmin vammaisen henkilön aloitteesta tai hyvinvointialueen aloitteesta siinä tapauksessa, jos vammaisen henkilön palvelutarve edellyttää sitä.