1.1  Valmistelu

2.1  Tavoitteet

Yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella pyritään suojelemaan kuluttajia ja heidän turvallisuuttaan yhtenä unionin oikeudellisen kehyksen perusperiaatteista, jollaisena se on myös vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (5 johdantokappale). Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen tarkoituksena on myötävaikuttaa SEUT 169 artiklassa tarkoitettujen tavoitteiden toteutumiseen. Sillä pyritään erityisesti varmistamaan kuluttajien terveys ja turvallisuus sekä sisämarkkinoiden toiminta kuluttajille tarkoitettujen tuotteiden osalta. (4 johdantokappale) SEUT 169 artiklan 1 kohdan mukaan kuluttajien etujen suojaamiseksi ja kuluttajansuojan korkean tason varmistamiseksi unioni myötävaikuttaa kuluttajien terveyden, turvallisuuden ja taloudellisten etujen suojaamiseen sekä edistää kuluttajien oikeutta tiedonsaantiin ja koulutukseen sekä oikeutta järjestäytyä etujensa valvomiseksi. Asetuksen tarkoituksena on myös varmistaa unionin yhdenmukaistamislainsäädännön, standardointilainsäädännön ja yleisen tuoteturvallisuussääntelyn keskinäinen johdonmukaisuus ja toimivuus ottaen erityisesti huomioon uusien teknologioiden ja verkkomyynnin kehitys niin, että yleinen tuoteturvallisuussääntely säilyttää luonteensa laajana turvaverkkona (2, 3, 6 ja 7 johdantokappale). Asetuksella pyritään varmistamaan selkeämpi kehys elintarvikkeita jäljitteleville tuotteille (2 johdantokappale). Yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin päivittäminen on katsottu tarpeelliseksi uusiin teknologioihin ja verkkomyyntiin liittyvän kehityksen vuoksi (2 johdantokappale). 

2.2  Pääasiallinen sisältö

Asetus korvaa yleisestä tuoteturvallisuudesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/95/EY ( yleinen tuoteturvallisuusdirektiivi ) ja sellaisia tuotteita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä, jotka näyttäessään muulta kuin ovat vaarantavat kuluttajien terveyttä tai turvallisuutta annetun neuvoston direktiivin 87/357/ETY ( elintarvikejäljitelmädirektiivi ), jotka kumotaan asetuksella. Yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella muutetaan kuluttajien yhteisten etujen suojaamiseksi nostettavista edustajakanteista ja direktiivin 2009/22/EY kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä (EU) 2020/1828 ( edustajakannedirektiivi ) niin, että sen liitteessä I oleva, yleistä tuoteturvallisuusdirektiiviä koskeva viittaus korvataan vastaavalla viittauksella yleiseen tuoteturvallisuusasetukseen, joka tuodaan näin edustajakannedirektiivin soveltamisalaan. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen I luvussa on yleiset säännökset asetuksen tavoitteesta, kohteesta ja soveltamisalasta, minkä lisäksi luvussa määritellään asetuksessa käytetyt käsitteet ja vahvistetaan etämyynnillä tarjottavien tuotteiden kuuluminen asetuksen soveltamisalaan. Asetuksen soveltamisalaa rajaavasta tuotteen käsitteestä säädetään 3 artiklan 1 kohdassa: ”Tässä asetuksessa tarkoitetaan ’tuotteella’ esinettä tai kohdetta, riippumatta siitä, onko se liitettävissä muihin esineisiin tai verkkoon vai ei, joka toimitetaan tai asetetaan saataville joko vastiketta vastaan tai vastikkeetta, myös palvelun tarjoamisen yhteydessä, ja joka on tarkoitettu kuluttajille tai kohtuudella ennakoitavissa olosuhteissa on todennäköistä, että kuluttajat käyttävät sitä, vaikka se ei olisi tarkoitettu heille.”  

Asetuksen soveltamisalasta säädetään sen 2 artiklassa. Asetusta sovelletaan tuotteisiin, jotka saatetaan markkinoille tai asetetaan saataville markkinoilla, siltä osin kuin kyseisten tuotteiden turvallisuutta sääntelevässä unionin oikeudessa ei ole erityissäännöksiä, joilla on sama tavoite. Kun tuotteisiin sovelletaan unionin lainsäädännössä asetettuja erityisiä turvallisuusvaatimuksia, asetusta sovelletaan ainoastaan niihin seikkoihin ja riskeihin tai riskiluokkiin, joita kyseiset vaatimukset eivät kata. Kun tuotteisiin sovelletaan unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä asetettuja erityisvaatimuksia, asetusta sovelletaan vain osittain. Tietyt tuotteet on rajattu kokonaan asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. 

Asetuksen II luvussa säädetään yleisestä turvallisuusvaatimuksesta sekä turvallisuuden arvioinnissa huomioon otettavista seikoista ja arvioinnissa käytettävistä olettamista. 

Talouden toimijoiden velvoitteista säädetään asetuksen III luvussa. Luvun 1 jaksossa on omat säännöksensä valmistajien, valtuutettujen edustajien, maahantuojien ja jakelijoiden velvoitteista. Jaksossa säädetään myös valmistajien velvoitteiden soveltamisesta muihin henkilöihin. Lisäksi jaksossa on kaikkia talouden toimijoita koskevia velvoitteita, säännös vastuuhenkilöstä sekä talouden toimijoiden ja viranomaisten suhdetta säänteleviä säännöksiä. Luvun 2 jaksossa säädetään talouden toimijoiden velvollisuuksista etämyynnissä ja tuotteiden turvallisuuteen liittyvien onnettomuuksien sattuessa sekä tiettyjen tietojen antamisesta sähköisesti. 

Asetuksen IV luvussa on verkkomarkkinapaikan tarjoajia koskevia erityissäännöksiä. 

Asetuksen V luvussa säädetään markkinavalvonnasta. Siinä säädetään erityisesti markkinavalvonnasta ja tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta sekä direktiivin 2004/42/EY ja asetusten (EY) N:o 765/2008 ja (EU) N:o 305/2011 muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1020 ( markkinavalvonta-asetus ) soveltamisesta yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin. Lisäksi luvussa säädetään täytäntöönpanosta raportoinnista komissiolle.  

Safety Gate -pikahälytysjärjestelmästä ja Safety Business Gateway -järjestelmästä säädetään asetuksen VI luvussa. 

Asetuksen VII luvussa säädetään komission roolista ja täytäntöönpanon valvonnan koordinoinnista. Luvussa on säännöksiä viranomaisten yhteisistä toimista ja tehotarkastuksista. Luvun säännöksillä perustetaan myös toimivaltaisen viranomaisten eurooppalainen verkosto, kuluttajaturvallisuusverkosto. 

Asetuksen VIII luvussa säädetään yleisön ja kuluttajien tiedonsaannista, palautusmenettelystä ja siihen liittyvistä kuluttajien oikaisukeinoista, vapaaehtoisista yhteisymmärryspöytäkirjoista ja edustajakannedirektiivin soveltamisesta yleisen tuoteturvallisuusasetuksen rikkomisiin. 

Kansainvälisestä yhteistyöstä säädetään IX luvussa, ja rahoitussäännökset ovat X luvussa. Asetuksen loppusäännökset ovat sen XI luvussa, jossa säädetään muun muassa seuraamuksista, komission lainsäädäntötoimivallasta, standardointiasetuksen ja edustajakannedirektiivin muuttamisesta sekä elintarvikejäljitelmädirektiivin ja yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin kumoamisesta. 

2.3  Kansallinen liikkumavara

Yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella yhdenmukaistetaan jäsenvaltioiden yleistä tuoteturvallisuutta koskeva sääntely. Kansallista liikkumavaraa sisältyy jäsenvaltioille asetettaviin lainsäädäntövelvoitteisiin. Koska yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin sovelletaan joitakin markkinavalvonta-asetuksen säännöksiä, näihin säännöksiin sisältyvä kansallinen liikkumavara on jäsenvaltion käytössä sen pannessa täytäntöön yleistä tuoteturvallisuusasetusta. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 7 kohdan, 11 artiklan 4 kohdan, 19 artiklan d kohdan ja 21 artiklan mukaan se jäsenvaltio, jossa tuote asetetaan saataville markkinoille, määrittää kielen, jolla lainkohdissa tarkoitetut tiedot on annettava. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan 1 kohdan mukaan markkinavalvonta-asetuksen 10 artiklaa, 11 artiklan 1–7 kohtaa, 12–15 artiklaa, 16 artiklan 1–5 kohtaa sekä 18, 19 ja 21–24 artiklaa sovelletaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin. Jäsenvaltioilla on näiltä osin markkinavalvonta-asetuksen mukainen liikkumavara: 

Markkinavalvonta-asetuksen 10 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltion on nimettävä alueelleen yksi tai useampi markkinavalvontaviranomainen. Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltion on nimettävä yhteyspiste. Näiden kansallisten viranomaisten valinta on kansallisen liikkumavaran piirissä. 

Yhteyspisteen vähimmäistehtävistä säädetään markkinavalvonta-asetuksen 10 artiklan 4 kohdassa. Kansallisesti voidaan säätää muistakin yhteyspisteelle kuuluvista tehtävistä. 

Markkinavalvonta-asetuksen 10 artiklan 6 kohdassa säädetään jäsenvaltion velvollisuudesta varmistaa, että markkinavalvontaviranomaisten tehtävät on määritelty selkeästi ja että on otettu käyttöön asianmukaiset viestintä- ja koordinointimekanismit, joiden avulla ne voivat tehdä läheistä yhteistyötä ja suorittaa tehtävänsä tehokkaasti. Tämän velvollisuuden toteuttamisen tapa kuuluu kansallisen liikkumavaran piiriin. 

Markkinavalvonta-asetuksen 13 artiklan 2 kohdassa säädetään markkinavalvontastrategiaa koskevista sisällöllisistä vähimmäisvaatimuksista. Kansallisesti voidaan säätää muistakin sisältövaatimuksista. 

Markkinavalvonta-asetuksen 14 artiklassa säädetään markkinavalvontaviranomaisten toimivallasta. Artiklan 3 kohdassa säädetään kolmesta sääntelyvaihtoehdosta, joiden välillä jäsenvaltio voi tehdä valintansa siitä, miten markkinavalvontaviranomaiset käyttävät toimivaltaansa: suoraan oman toimivaltansa nojalla, muiden viranomaisten kautta tai hakemalla tarvittavan päätöksen antamaista tuomioistuimilta. Artiklan 4 kohdassa säädetään markkinavalvontaviranomaisille siirrettävistä vähimmäistoimivaltuuksista. Kansallisesti voidaan säätää myös muista, pidemmälle menevistä toimivaltuuksista. 

Markkinavalvonta-asetuksen 15 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat antaa markkinavalvontaviranomaisilleen luvan periä asiaankuuluvilta talouden toimijoilta kokonaisuudessaan kustannukset, jotka liittyvät vaatimustenvastaisuustapauksia koskeviin markkinavalvontaviranomaisten toimiin. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 26 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltion on nimettävä keskitetty kansallinen yhteyspiste, joka on vastuussa ainakin ilmoitusten täydellisyyden tarkistamisesta ja niiden toimittamisesta komission validointia varten sekä viestinnästä komission kanssa 26 artiklan 1–6 kohdassa säädettyjen tehtävien osalta. Keskitetyn kansallisen yhteyspisteen valinta kuuluu kansallisen liikkumavaran piiriin. Lisäksi keskitetylle kansalliselle yhteyspisteelle voidaan kansallisesti antaa muitakin kuin yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa säädettyjä tehtäviä. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 26 artiklan 1–3 ja 6–8 kohdassa säädetään jäsenvaltioille kuuluvista tehtävistä. Kansallisen liikkumavaran piiriin kuuluu se, kelle nämä tehtävät jäsenvaltiossa annetaan. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 44 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä tämän asetuksen rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista, joilla asetetaan velvoitteita talouden toimijoille ja verkkomarkkinapaikkojen tarjoajille, ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden kansallisen lainsäädännön mukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi. Artiklan 2 kohdan mukaan seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Arvion mukaan kansallinen liikkumavara kattaa seuraamusten osalta niiden lajin ja mahdollisen suuruuden sekä menettelyn, jossa ne määrätään. Arvion mukaan kaikista asetuksen rikkomisista on voitava määrätä jokin seuraamus, jolla asetetaan velvoitteita talouden toimijalle tai verkkomarkkinapaikan tarjoajalle. 

3.1  Kuluttajaturvallisuuslaki

3.2  Laki eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta

Laki eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta (1137/2016, markkinavalvontalaki ) on horisontaalinen ja yleislain luonteinen. Markkinavalvonta-asetusta täydentävät kansalliset säännökset ovat pääasiassa markkinavalvontalaissa. Markkinavalvonta-asetuksen 10 artiklan mukaista yhteyspistettä koskevat säännökset on pantu kansallisesti täytäntöön markkinavalvontalailla. Myös markkinavalvonta-asetuksen mukaisesta markkinavalvontatoiminnan järjestämisestä, viranomaisten toimivaltuuksista, hallinnollisista keinoista ja kustannusten perimisestä säädetään markkinavalvontalaissa.  

Lain 1 luvussa on yleiset säännökset soveltamisalasta ja määritelmistä (1 ja 2 §). Lakia sovelletaan sen 1 §:ssä mainittujen lakien soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden markkinavalvontaan, jollei mainituissa laeissa toisin säädetä. Markkinavalvontalaki on osa tuotesääntelykokonaisuutta, joka muodostuu kaikkiaan kahdesta horisontaalisesta laista – markkinavalvontalaista ja eräitä tuoteryhmiä koskevista ilmoitetuista laitoksista annetusta laista (278/2016) – sekä useista sektorisäädöksistä. Markkinavalvontalakia ei sovelleta itsenäisesti ilman sen soveltamisalapykälässä mainittua sektorisääntelyä. Markkinavalvontalain suhde sen soveltamisalaan kuuluvien sektorilakien valvontasääntelyyn vaihtelee sektoreittain riippuen tuon sektorisääntelyn sisällöstä, ja sektorilakien soveltamisalat poikkeavat laajuudeltaan toisistaan. Siltä osin kuin sektorilaeissa erikseen säädetään erityisistä lisävaatimuksista tai toimivaltuuksista taikka markkinavalvonnasta muutoin markkinavalvontalaista poikkeavasti, sovelletaan sektorilaissa säädettyä. Lisäksi esimerkiksi sähköturvallisuuslaissa (1135/2016), hissiturvallisuuslaissa (1134/2016), mittauslaitelaissa (707/2011) ja painelaitelaissa (1144/2016) säädetään tuotteiden ja laitteistojen käytönaikaisesta vaatimustenmukaisuudesta ja turvallisuudesta sekä siihen liittyvästä valvonnasta, mikä perustuu kansalliseen sääntelyyn. 

3.3  Laki eräiden riskin aiheuttavien tuotteiden markkinavalvontaan liittyvien tietojen ilmoittamisesta Euroopan komissiolle

Eräiden riskin aiheuttavien tuotteiden markkinavalvontaan liittyvien tietojen ilmoittamisesta Euroopan komissiolle annetussa laissa (1197/2009) ( Safety Gate -laki ) säädetään yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin 12 artiklan mukaisista vakavan riskin aiheuttavien tuotteiden markkinavalvontaa koskevista ilmoituksista Euroopan komissiolle sekä niistä toimenpiteistä, joihin Suomen on ryhdyttävä Euroopan komission yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin 12 artiklan ja markkinavalvonta-asetuksen 20 artiklan nojalla jäsenvaltioille lähettämien ilmoitusten perusteella.  

3.4  Viittaukset kuluttajaturvallisuuslakiin

Ympäristönsuojelulaissa (527/2014), terveydensuojelulaissa (763/1994), kuluttajansuojalaissa (38/1978), kosmeettisista valmisteista annetussa laissa (492/2013), tupakkalaissa (549/2016), metsästyslaissa (615/1993), kemikaalilaissa (599/2013), hissiturvallisuuslaissa (1134/2016), rikoslaissa (39/1889) ja eräistä paloturvallisuuslaitteista annetussa laissa (191/2024) viitataan kuluttajaturvallisuuslakiin. Viittauksista osa on informatiivisia ja osa aineellisia. 

4.1  Keskeiset ehdotukset

4.2  Pääasialliset vaikutukset

5.1  Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

5.2  Ulkomainen lainsäädäntö

6.1  Yhdistystoimijoiden kirjallinen kuuleminen

Työ- ja elinkeinoministeriö pyysi yhdistystoimijoilta perusvalmistelun aikana kirjallista lausuntoa. Lausuntopyyntö koski valmistelun aikana tehtyä ehdotusta luopua voimassa olevan lainsäädännön mukaisesta soveltamisalarajauksesta, jolla yhdistysten ja muiden yhteisöjen jäsenilleen muussa kuin elinkeinotoiminnassa tarjoamat palvelut rajataan kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle. Lausunnonantajia pyydettiin erityisesti kiinnittämään huomiota voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain noudattamisesta yhdistyksille aiheutuviin kustannuksiin ja hallinnolliseen taakkaan sekä ehdotetun soveltamisalan laajennuksen vaikutukseen yhtäältä palvelujen käyttäjien turvallisuuteen ja toisaalta yhdistyksille aiheutuviin kustannuksiin ja hallinnolliseen taakkaan. Lausuntoaika oli 28.2.–13.3.2024. 

Lausuntoa pyydettiin Suomen Olympiakomitea ry:ltä, Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssi ry:ltä, Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:ltä, Kirkkohallitukselta, Suomen Latu ry:ltä ja Metsähallitukselta. Kaikki pyydetyt tahot antoivat lausunnon, minkä lisäksi lausunnon antoi Suomen Diabetesliitto ry. Suomen Latu ry:ltä saadun lausunnon jättivät yhdessä sen kanssa Suomen Partiolaiset ry, Suomen luontoyrittäjyysverkosto ry, Suomen Melonta- ja Soutuliitto ry ja Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö ry. 

Lausunnonantajat suhtautuivat pääasiassa kielteisesti ehdotuksen mukaiseen soveltamisalan laajentamiseen. Yleisesti muutoksen katsottiin aiheuttavan tai voivan aiheuttaa yhdistyksille sellaisia kustannuksia, jotka saattaisivat vaarantaa yhdistysten, erityisesti pienten yhdistysten, toimintaedellytykset. Muutoksen katsottiin olevan perusteeton ja vastoin niitä peruslähtökohtia, joille elinkeinotoiminnan ja yhdistysten yleishyödyllisen toiminnan erottelu nojaa. Ehdotuksen katsottiin myös olevan ristiriidassa useiden hallitusohjelman kirjausten kanssa. Osa lausunnonantajista ei pitänyt lakisääteisiä turvallisuusvelvoitteita tarpeellisena tai tehokkaana tapana kehittää yhdistystoiminnan turvallisuutta. Moni lausunnonantaja toi esiin sen, että turvallisuuden varmistamiseen kiinnitetään jo nykyisellään huomiota yhdistystoiminnassa. Yksi lausunnonantaja kannatti ehdotusta ja katsoi sen palvelevan palvelujen käyttäjien turvallisuutta aiheuttamatta kohtuutonta taloudellista tai hallinnollista taakkaa. Tuo lausunnonantaja piti tärkeänä, että myös yhdistysten tuottamissa vapaa-ajantoiminnoissa huomioidaan ja toteutetaan kuluttajaturvallisuuslain mukaiset turvallisuutta koskevat seikat. Toinen lausunnonantaja piti ehdotuksen mukaista vastuukysymysten selkeytymistä hyvänä asiana. 

Yhdistyksille ehdotuksesta aiheutuvaa taakkaa on selvitetty eikä perusvalmisteluvaiheessa esillä ollutta ehdotusta soveltamisalan laajentamisesta ole otettu mukaan tähän esitykseen. Asiaa käsitellään tarkemmin esityksen osiossa 5.1.1. 

6.2  Julkinen lausuntokierros

Työ- ja elinkeinoministeriön asettamassa työryhmässä valmisteltu luonnos hallituksen esitykseksi lähetettiin lausuntokierrokselle 11.7.2024. Lausuntoa pyydettiin lausuntopalvelussa 60 taholta, ja lausuntoja saattoi antaa 5.9.2024 saakka. Pyydettyjä lausuntoja annettiin 27, minkä lisäksi viisi muuta tahoa antoivat lausuntonsa. Kolme tahoa ilmoitti, ettei niillä ole lausuttavaa. 

Kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevia sääntelyehdotuksia pidettiin yleisesti kannatettavina. Jotkin lausunnonantajat pitivät valvonta- ja seuraamussääntelyn rakennetta ja sisältöä perusteltuna, mutta esiin nostettiin myös sääntelyn ja sen perusteluiden perustavanlaatuisia puutteita, jotka liittyivät paljolti sääntelyn perustuslainmukaisuuteen. Markkinavalvontaviranomaisten toimivallanjakoon liittyvä sääntely sai kahtalaista palautetta: sitä pidettiin yhtäältä onnistuneena ja tarkoituksenmukaisena, ja toisaalta sen katsottiin kaipaavan täsmennystä. Lausunnoissa esitettiin myös yksityiskohtaisia muutosehdotuksia. 

Kulutuspalvelujen turvallisuutta koskevaan säädösehdotukseen suhtauduttiin suurelta osin myönteisesti. Useissa lausunnoissa esitettiin laajoja perusteluja yhdistyksiä koskevan soveltamisalarajauksen säilyttämiselle ehdotuksen mukaisesti ja viitattiin asiaa koskeviin aiempiin kuulemisiin. Jotkin lausunnonantajat pitivät valvonta- ja seuraamussääntelyn rakennetta ja sisältöä perusteltuna, mutta esiin nostettiin myös sääntelyn ja sen perusteluiden perustavanlaatuisia puutteita, jotka liittyivät paljolti sääntelyn perustuslainmukaisuuteen. Viranomaisten tehtäviä ja toimivaltuuksia koskevaa sääntelyä pidettiin joissakin lausunnoissa myös päällekkäisenä hallinnon yleislakien kanssa. Jotkin lausunnonantajat toivoivat säännösten sisällön täsmentämistä perusteluihin otettavilla esimerkeillä. Lausunnoissa esitettiin myös yksityiskohtaisia muutosehdotuksia. 

Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes piti kansallisen kuluttajatuotelainsäädännön supistamista noudattamaan GPSR:n soveltamisalaa hyvin perusteltuna. Se esitti kuitenkin, että ainakin GPSR:n jakelijaa koskevat velvoitteet ulotettaisiin koskemaan myös sellaisia oikeushenkilöitä, jotka luovuttavat kulutustavaroita muussa kuin liiketoiminnan yhteydessä. Tukes ehdotti, että perusteluihin lisättäisiin erillinen lyhyt tekstiosuus siitä, miten tuoteturvallisuusasetusta ja jatkossa siis yleistä tuoteturvallisuussääntelyä sovelletaan harmonisoituihin tuotteisiin. Tukes teki yksityiskohtaisia korjausehdotuksia sääntelyyn. Monet markkinavalvontaviranomaiset esittivät, että kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain 4 §:ää ja sen mukaista toimivallanjakoa olisi syytä selkeyttää ja perusteluja täydentää. Oikeusministeriö kiinnitti huomiota toimivaltuus-, seuraamus- ja asetuksenantovaltuussääntelyn perustuslainmukaisuuteen ja näitä koskevien perustelujen puutteellisuuteen. Yleisemminkin oikeusministeriö piti joidenkin säännösten perusteluja puutteellisina. Lisäksi se kiinnitti huomiota viranomaisia koskevan erityissääntelyn ja yleisen hallinto-oikeudellisen sääntelyn suhteeseen. Ministeriö teki myös kielivaatimuksia ja kuluttajaturvallisuusasiain neuvottelukuntaa koskevia huomioita. Oikeusministeriö ei pitänyt omaisuusvaarojen sulkemista soveltamisalan ulkopuolelle perusteltuna. Valtiovarainministeriö kiinnitti huomiota tiedonhallintalain mukaisiin velvoitteisiin ja totesi, että jos vaikutuksia ei arvioida olevan, tämäkin olisi hyvä mainita esityksessä.  

Lausuntopalautteen perusteella 1. lakiehdotuksen mukaista seuraamussääntelyä muutettiin erityisesti sanktioitavien tekojen ja syyksiluettavuuden osalta, minkä lisäksi kriminalisoitavien tekojen piiriä supistettiin poistaen myös päällekkäisyydet hallinnollisten sanktioiden kanssa. Markkinavalvontaviranomaisten toimivaltuussääntelyä täydennettiin ottaen huomioon hallinnollisten sanktioiden viimesijaisuus. Myös muutoksenhakua ja täytäntöönpanoa koskevaa sääntelyä täsmennettiin lausuntopalautteen perusteella. Erityistä huomiota kiinnitettiin valvonta- ja seuraamussääntelyn perustuslainmukaisuuteen ja näiltä osin säännöskohtaisia ja säätämisjärjestysperusteluja täydennettiin. Lisäksi markkinavalvontaviranomaisten välistä toimivallanjakoa koskevaa sääntelyä täsmennettiin niin säännöstasolla kuin säännöskohtaisissa perusteluissa. Soveltamisalaa koskevia perusteluja täydennettiin mutta soveltamisalaan ei tehty muutoksia; ehdotettu soveltamisala vastaa EU-asetuksen soveltamisalaa. Säännöskohtaisia ja säätämisjärjestysperusteluja täydennettiin muutoinkin. Esityksen 3. lakiehdotuksen mukaista sääntelyä ja sen suhdetta 1. lakiehdotuksen mukaiseen sääntelyyn täsmennettiin lausuntopalautteen mukaisten yksityiskohtaisten muutosehdotusten perusteella. Esitykseen lisättiin 14. lakiehdotus. 

Lausuntopalautteen perusteella 2. lakiehdotuksen mukaista seuraamussääntelyä muutettiin erityisesti sanktioitavien tekojen ja syyksiluettavuuden osalta, minkä lisäksi kriminalisoitavien ja sanktioitujen tekojen piiriä ylipäätään supistettiin poistaen myös hallinnollisten sanktioiden ja kriminalisointien päällekkäisyydet. Valvontaviranomaisten toimivaltuussääntelyä muotoiltiin uudelleen ottaen huomioon lausuntopalaute yleishallinto-oikeudellisesta lainsäädännöstä, julkisuus- ja tietosuojasääntely mukaan lukien. Myös muutoksenhakua ja täytäntöönpanoa koskevaa sääntelyä täsmennettiin lausuntopalautteen perusteella. Erityistä huomiota kiinnitettiin valvonta- ja seuraamussääntelyn perustuslainmukaisuuteen ja näiltä osin säännöskohtaisia ja säätämisjärjestysperusteluja täydennettiin. Soveltamisalaa ei muutettu mutta sitä koskevia perusteluja täydennettiin. Säännöskohtaisia ja säätämisjärjestysperusteluja täydennettiin muutoinkin. Lisäksi kulutuspalvelua koskevien riskien arviointia koskevaan säännökseen tehtiin muutoksia lausuntopalautteen perusteella. Esitykseen lisättiin 14. lakiehdotus. 

7.1  Laki kuluttajatuotteiden turvallisuudesta

1 §. Soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalasta. Sen 1 momentissa säädettäisiin, että lakia sovelletaan kuluttajatuotteisiin. Kuluttajatuotteen käsite määriteltäisiin 2 momentissa . Kuluttajatuotteilla tarkoitettaisiin niitä tuotteita, jotka kuuluvat yleisen tuoteturvallisuusasetuksen tosiasialliseen soveltamisalaan. Lakia sovellettaisiin siis silloin, kun sovelletaan yleistä tuoteturvallisuusasetusta. Kuluttajatuotteen käsite poikkeaisi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaisesta tuotteen käsitteestä, mutta kansallisen lain ja yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisala muodostuisi kuitenkin yhteneväiseksi, kun otetaan huomioon yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 2 artiklan mukaiset soveltamisalan rajaukset.  

Yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella yhdenmukaistetaan kuluttajatuotteiden valvontakehys niin, että valvonta on markkinavalvonta-asetuksessa tarkoitettua markkinavalvontaa riippumatta tuotteen yhdenmukaistamisen tasosta. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 2 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaisesti asetuksen I luvun, III luvun 2 jakson sekä IV, VI ja VIII luvun säännöksiä sovelletaan yhdenmukaistamislainsäädännön piiriin kuuluviin tuotteisiin myös, kun kyse on yhdenmukaistamislainsäädännön kattamista riskeistä tai riskiluokista, siltä osin kuin tällaisessa unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä ei ole erityissäännöksiä, joilla on sama tavoite. Näissä tilanteissa sovellettaisiin myös ehdotetun lain säännöksiä, esimerkiksi etämyyntiä koskevia kielivaatimuksia ja verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin kohdistuvia toimivaltuuksia, siltä osin kuin niillä pannaan täytäntöön tai ne muutoin koskevat edellä mainittuja yleisen tuoteturvallisuusasetuksen säännöksiä. Kun tuotteeseen sovelletaan unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä asetettuja erityisvaatimuksia, yleisen tuoteturvallisuusasetuksen III luvun 1 jaksoa, V tai VII lukua taikka IX–XI lukua ei sovelleta. Näissä tilanteissa asetuksen II lukua sovelletaan siltä osin kuin kyse on muista kuin unionin yhdenmukaistamislainsäädännön kattamista riskeistä tai riskiluokista. 

Voimassa olevassa laissa ei säädetä tuotekohtaisista soveltamisalan rajauksista, eikä siinä ole erityisiä säännöksiä käytetyistä tuotteista. Nyt esitettävä soveltamisalasäännös, joka olisi tosiasialliselta sisällöltään yhdenmukainen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalasäännösten kanssa, kaventaisi kuluttajatuotteiden yleisten turvallisuusvaatimusten soveltamisalaa. Kuluttajatuotteen käsitteen ulkopuolelle rajautuisivat yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti lääkkeet, elintarvikkeet ja rehut, elävät kasvit ja eläimet, geneettisesti muunnetut organismit ja geneettisesti muunnetut mikro-organismit suljetuissa oloissa sekä kasvi- ja eläinperäiset tuotteet, jotka liittyvät suoraan niiden tulevaan lisääntymiseen, eläimistä saatavat sivutuotteet ja niistä johdetut tuotteet, kasvinsuojeluaineet, laitteet, joilla kuluttajat liikkuvat tai matkustavat ja joita käyttää suoraan palveluntarjoaja kuluttajille tarjottavan liikennepalvelun yhteydessä ilman, että kuluttajat ohjaavat niitä itse, tietyt ilma-alukset, antiikkiesineet sekä tietyin edellytyksin ennen käyttöä korjattavat tai kunnostettavat tuotteet. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden kuulumisesta lain soveltamisalaan. Koneista ja direktiivin 95/16/EY muuttamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/42/EY, jäljempänä konedirektiivi , kuuluu markkinavalvonta-asetuksen soveltamisalaan. Markkinavalvonta-asetuksen soveltamisen tueksi tarvitaan kansallista, täydentävää sääntelyä markkinavalvontaviranomaisten toimivaltuuksista. Voimassa olevassa lainsäädännössä konedirektiivi on implementoitu valtioneuvoston asetuksella koneiden turvallisuudesta (400/2008), joka on annettu eräiden teknisten laitteiden vaatimuksenmukaisuudesta annetun lain (1016/2004) ja kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain (75/2004) nojalla ja jätetty sittemmin voimaan kuluttajaturvallisuuslain nojalla, kun laki kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta on kumottu. Koneiden markkinavalvontaan sovelletaan kansallisesti kahta lakia: ammattikäyttöön tarkoitettujen koneiden markkinavalvontaan sovelletaan eräiden teknisten laitteiden vaatimustenmukaisuudesta annettua lakia ja kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden markkinavalvontaan kuluttajaturvallisuuslakia. Markkinavalvonta-asetuksen edellyttämät muutokset ammattikäyttöisten koneiden osalta on toteutettu jo aiemmin, ja eräiden teknisten laitteiden vaatimustenmukaisuudesta annettuun lakiin on sisällytetty tarvittava kansallinen täydentävä sääntely.  

Markkinavalvonta-asetus edellyttää, että markkinavalvontaviranomaisen toimivaltuudet ovat käytettävissä kaikkien konedirektiivin soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden valvonnassa. Siksi ehdotetussa laissa säädettäisiin kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden markkinavalvonnasta vastaavasta viranomaisesta (4 §). Näiden tuotteiden markkinavalvontaan sovellettaisiin markkinavalvontalakia. Viranomaisen oikeudesta tehdä tarkastuksia pysyväisluonteiseen asumiseen tarkoitettuihin tiloihin ja seuraamuksista ei säädetä markkinavalvontalaissa vaan sektorilainsäädännössä. Ehdotetussa laissa tarkastusoikeudesta säädettäisiin 6 §:ssä, ja tätä olisi sovellettava myös konedirektiivin soveltamisalaan kuuluvien, kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden markkinavalvontaan. Näihin koneisiin sovellettavista rangaistusseuraamuksista säädettäisiin lain 22 §:ssä, jota sovellettaisiin ainoastaan näihin koneisiin. 

Pykälän 4 momentin mukaan laissa säädettäisiin myös kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunnasta. Neuvottelukuntaa koskevat säännökset olisivat lain 23 ja 24 §:ssä.  

2 §. Kuluttajatuotteita koskevat yleiset vaatimukset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että kuluttajatuotteita koskevista yleisistä vaatimuksista ja velvollisuudesta noudattaa niitä säädetään yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa. Säännös olisi informatiivinen. Kuluttajatuotteiden turvallisuudelle asetettavat yleiset vaatimukset ja talouden toimijoiden velvollisuudet on yhdenmukaistettu yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella, joka on suoraan sovellettavaa oikeutta. Näistä vaatimuksista ja velvollisuuksista ei siis jatkossa säädettäisi kansallisessa lainsäädännössä. Asiaa käsitellään edellä yleisperusteluissa. Kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa olisi vain yksi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalaan kuuluvia toimijoita suoraan velvoittava säännös, lain 3 §, joka koskisi eräiden tietojen antamisen kieltä.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valtioneuvoston asetuksenantovaltuudesta, jonka nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kuluttajatuotteille terveyden suojaamiseksi asetettavista vaatimuksista. Nämä säännökset voisivat koskea tietyn tuoteryhmän terveys- tai turvallisuusvaatimuksia esimerkiksi jonkin tietyn riskin tai riskiluokan osalta silloin, kun asiaa koskevia yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 7 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja eurooppalaisia standardeja ei ole. Asetuksen antaminen voisi tulla kyseeseen erityisesti sellaisten tuotteiden kohdalla, joiden turvallisuutta koskevaa unionin yhdenmukaistamislainsäädäntöä ei ole. Näiden valtioneuvoston asetuksella säädettävien vaatimusten olisi oltava Euroopan unionin lainsäädännön mukaisia.  

3 §. Kuluttajatuotteita koskevat kielivaatimukset . Pykälässä säädettäisiin siitä kielestä, jolla eräät yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa määritellyt tiedot on annettava. Yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa säädetään jäsenvaltioille velvollisuus määrittää se kieli, jolla nämä tiedot on annettava. Säännöksessä viitattaisiin kielilain (423/2003) 34 §:ään, jossa säädetään kulutushyödykkeestä annettavien tietojen kielestä. Näin on myös voimassa olevassa lainsäädännössä (kulutustavaroista ja kuluttajapalveluksista annettavista tiedoista annetun valtioneuvoston asetuksen (613/2004) 9 §).   

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin eräiden yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa tarkoitettujen ohjeiden ja turvallisuustietojen antamisesta suomeksi, ruotsiksi tai molemmilla kielillä sen mukaan kuin kielilain 34 §:ssä säädetään, jollei tietoja ole annettu yleisesti tunnetuilla ohje- ja varoitusmerkinnöillä. Siitä, milloin nämä tiedot on annettava, säädetään yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa: asetuksen 9 artiklan 7 kohdan ja 11 artiklan 4 kohdan mukaan niiden mukaista vaatimusta ei sovelleta, jos tuotetta pystyy käyttämään turvallisesti ja valmistajan tarkoittamalla tavalla ilman tällaisia ohjeita ja turvallisuustietoja.  

Asetuksen 19 artiklan d kohdan ja 22 artiklan 9 kohdan d alakohdan soveltaminen riippuu niissä tarkoitettujen tietojenantosäännösten, jollaisia edellä tarkoitetut 9 artiklan 7 kohta ja 11 artiklan 4 kohta ovat, soveltamisen edellytysten täyttymisestä. Asetuksen 19 artikla koskee verkko- ja muussa etämyynnissä ilmoitettavia tietoja ja 22 artiklan 9 kohta verkkorajapinnassa annettavia tietoja. Koska etämyynnin markkina-alueena on lähtökohtaisesti koko maa, tiedot olisi annettava sekä suomeksi että ruotsiksi. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 7 kohdan mukaan valmistajien on varmistettava, että niiden tuotteeseen liitetään selkeät ohjeet ja turvallisuustiedot kielellä, jota kuluttajat voivat helposti ymmärtää ja jonka määrittää se jäsenvaltio, jossa tuote asetetaan saataville markkinoille. Tätä vaatimusta ei sovelleta, jos tuotetta pystyy käyttämään turvallisesti ja valmistajan tarkoittamalla tavalla ilman tällaisia ohjeita ja turvallisuustietoja. Vastaava maahantuojia koskeva säännös on 11 artiklan 4 kohdassa.  

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen talouden toimijoiden velvoitteita etämyynnissä koskevan 19 artiklan d kohdan mukaan se jäsenvaltio, jossa tuote asetetaan saataville markkinoilla, määrittää varoitusten ja turvallisuustietojen kielen. 

Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 9 kohdan d alakohta koskee tuotteeseen kiinnitettäviä tai sen mukana olevia varoituksia ja turvallisuustietoja. Näiden varoitusten ja tietojen on oltava kielellä, jota kuluttajat voivat helposti ymmärtää ja jonka määrittää se jäsenvaltio, jossa tuote asetetaan saataville markkinoilla. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä kielestä, jolla 1 momentissa tarkoitetut tiedot on annettava silloin, kun ne annetaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 21 artiklassa tarkoitetulla tavalla digitaalisessa muodossa käyttäen sähköisiä teknisiä ratkaisuja. Säännöksen tarkoituksena olisi varmistaa, että 1 momentissa tarkoitetut ohjeet ja turvallisuustiedot annetaan suomeksi, ruotsiksi tai molemmilla kielillä niin kuin kielilain 34 §:ssä säädetään riippumatta siitä, missä muodossa nämä tiedot annetaan.  

Sähköisessä muodossa olevia tietoja koskevan 21 artiklan mukaan se jäsenvaltio, jossa tuote asetetaan saataville markkinoilla, määrittää sähköisessä muodossa olevien tietojen kielen. Säännöksessä luetellaan ne säännökset, joissa tarkoitetut tiedot voidaan asettaa saataville digitaalisessa muodossa käyttäen sähköisiä teknisiä ratkaisuja. Nämä säännökset eivät ole samat kuin tämän pykälän 1 momentissa tarkoitetut säännökset.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä kielestä, jolla muut kuin 1 momentissa tarkoitetut tiedot olisi annettava silloin, kun ne annetaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 21 artiklassa tarkoitetulla tavalla digitaalisessa muodossa käyttäen sähköisiä teknisiä ratkaisuja. Säännöksessä tarkoitettuja tietoja ovat muiden muassa tuotteen tyyppi-, erä- ja sarjanumero, valmistajan nimi, rekisteröity toiminimi ja rekisteröity tavaramerkki sekä valmistajan posti- ja sähköpostiosoite. Tällaiset tiedot olisi annettava kielilain 34 §:n mukaisesti suomeksi, ruotsiksi tai molemmilla kielillä vain siltä osin kuin on tarpeen tiedon yksilöimiseksi ja ymmärtämiseksi. Selvää on, ettei esimerkiksi valmistajan vieraskielistä nimeä olisi tarpeen kääntää suomeksi tai ruotsiksi. Myös esimerkiksi sähköpostiosoite ja osoite voivat sisältää erisnimiä tai sellaisia vieraskielisiä osia, joiden kääntäminen ei tule kyseeseen. Sen sijaan voisi olla tarpeen ilmoittaa kielilain 34 §:n vaatimusten mukaisesti esimerkiksi se, että mainittu sähköpostiosoite on nimenomaan valmistajan. Tietoja voitaisiin yksilöidä myös yleisesti tunnetuilla merkinnöillä.  

4 §. Markkinavalvontaviranomaiset . Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden markkinavalvonnasta vastaavasta viranomaisesta. Säännös olisi tarpeen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan panemiseksi täytäntöön.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on markkinavalvontaviranomainen ensinnäkin niiden kuluttajatuotteiden osalta, joiden valvontaa ei muualla lainkaan säädetä muulle viranomaiselle. Tällaisia tuotteita ovat tyypillisesti yleiset kulutustavarat, joiden turvallisuudesta ei ole tuote- tai sektorikohtaista erityissääntelyä, kuten monet kodinesineet. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston toimivaltaan kuuluisi lisäksi muiden kuluttajatuotteiden markkinavalvonta siltä osin kuin niitä ei valvoisi muu viranomainen 3 momentissa tarkoitetulla tavalla. Sääntely vastaisi nykytilaa.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin Tullin tämän lain ja yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisista markkinavalvontaviranomaistehtävistä. Säännöksen sisältö vastaisi nykytilaa niin, että Tulli valvoisi Turvallisuus- ja kemikaaliviraston rinnalla kuluttajatuotteiden turvallisuutta vain säännöksessä tarkoitetuissa tilanteissa. Tullin ja Turvallisuus- ja kemikaaliviraston välinen työnjako on tältä osin vakiintunut.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin muiden viranomaisten roolista yleisen tuoteturvallisuusasetuksen ja ehdotetun lain mukaisina markkinavalvontaviranomaisina.  

Lain soveltamisalaa ja kuluttajatuotteita koskevan valvontakehyksen yhdenmukaistamista käsitellään 1 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa. Sillä, että kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevista markkinavalvontaviranomaisten tehtävistä ja toimivaltuuksista säädettäisiin yhdenmukaistamislainsäädännön ja markkinavalvonta-asetuksen lisäksi yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa ja ehdotetussa laissa, ei olisi vaikutusta Turvallisuus- ja kemikaaliviraston ja muun viranomaisen väliseen sektorikohtaiseen toimivallanjakoon, joka perustuisi nykyiseen tapaan sektorikohtaisessa erityislainsäädännössä säädettyyn. Se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että muun viranomaisen olisi omalla sektorillaan esimerkiksi tehtävä ilmoitukset Safety Gate -pikahälytysjärjestelmässä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 26 artiklan mukaisesti sekä valvottava III luvun 2 jakson ja VIII luvun mukaisten talouden toimijoiden ja IV luvun mukaisten verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien velvoitteiden noudattamista. Muulla viranomaisella olisi omalla sektorillaan myös käytössään esimerkiksi verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin kohdistuvat toimivaltuudet kuluttajatuotteen turvallisuuden valvonnasta. Se tarkoittaisi myös sitä, että yleistä tuoteturvallisuusasetusta soveltaessaan muu viranomainen olisi jatkossa siinä tarkoitettu markkinavalvontaviranomainen. Tällaisia muita viranomaisia ja niiden valvontatoimivaltaan kuuluvia säädöksiä luetellaan esimerkiksi markkinavalvontalain 4 §:n 3–8 momentissa. 

Säännöksellä ei muutoinkaan muutettaisi viranomaisten välistä toimivallanjakoa nykyisestä. Säännös vastaisi voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 18 §:ää niin, että nykyiseen tapaan velvollisuus soveltaa toiminnanharjoittajien – tässä tapauksessa talouden toimijoiden ja verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien – velvollisuuksia koskevaa yleistä tuoteturvallisuuslainsäädäntöä koskisi myös muita kuluttajatuotteiden turvallisuutta valvovia viranomaisia omilla tuotesektoreillaan silloin, kun muussa lainsäädännössä ei ole säännöksiä, joita noudattamalla päästään vähintään samaan turvallisuustasoon, kun otetaan huomioon kaikki kysymyksessä olevien kuluttajatuotteiden turvallisuuteen liittyvät seikat. Tältä osin on syytä huomioida, että yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 2 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan b alakohdan mukaisesta sääntelystä johtuu, että suurta osaa talouden toimijoiden velvollisuuksista eli asetuksen III luvun 1 jakson säännöksiä ei sovelleta lainkaan yhdenmukaistamislainsäädännön piiriin kuuluviin tuotteisiin eikä niiden noudattamisen valvonta siis kuuluisi yhdenmukaistamislainsäädännön mukaiselle markkinavalvontaviranomaiselle. Näin olisi myös asetuksen V, VII ja IX–XI luvun kohdalla. Yhdenmukaistamislainsäädännön piiriin kuuluviin tuotteisiin asetuksen II lukua sovelletaan siltä osin kuin kyse on muista kuin unionin yhdenmukaistamislainsäädännön kattamista riskeistä tai riskiluokista. Koska yleisen tuoteturvallisuussääntelyn toissijaisesta ja täydentävästä luonteesta sekä sen suhteesta sektorikohtaiseen erityislainsäädäntöön säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 2 artiklassa, ei siitä olisi tarpeen säätää kansallisessa lainsäädännössä tässä yhteydessä. 

Kuluttajatuotteiden turvallisuuden valvontaa koskeva toimivallanjako on pääosin vakiintunut mutta edellyttää aika ajoin tapauskohtaista arviointia erityisesti, kun samaa kuluttajatuotetta valvoo useampi viranomainen sektorilainsäädännön nojalla. Markkinavalvontaviranomaisten olisi tältä osin toimittava tarkoituksenmukaisessa yhteistyössä. Markkinavalvontalain 4 a §:n mukainen markkinavalvonnan yhteyspiste koordinoi markkinavalvontaan liittyvää viranomaisyhteistyötä ja auttaa markkinavalvontaviranomaisia kansallisessa yhteistyössä. Tämän yhteistyön helpottamiseksi olisi syytä säätää siitä nykytilaa vastaavasta seikasta, ettei muun valvontaviranomaisen markkinavalvontatehtäviin kuuluisi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen II luvun mukaisten turvallisuusvaatimusten noudattamisen valvonta silloin, kun valvontaviranomaisen ehdotetussa laissa tarkoitettu markkinavalvontarooli perustuisi sen muun lainsäädännön nojalla suorittamaan yksittäisten turvallisuusnäkökohtien valvontaan. Näissä tilanteissa kyse olisi siitä, ettei kuluttajatuotteen markkinavalvontaa olisi muussa lainsäädännössä osoitettu tuolle viranomaiselle kuin esimerkiksi kyberturvallisuuden, joidenkin kemikaalien pitoisuuksien, tekoälyominaisuuksien taikka muun aivan tietyn turvallisuusominaisuuden tai vaaran osalta. Tällaiselle sääntelylle tyypillistä on sen horisontaalisuus niin, että se kattaa monia tuoteryhmiä mutta vain tietyn seikan osalta. Jos kuluttajatuotteen turvallisuuden valvonta puolestaan on säädetty tuoteryhmäkohtaisesti jollekin sektoriviranomaiselle, mikä olisi ratkaistava sektorilainsäädännön perusteella, tämä markkinavalvontatoimivalta kattaisi myös yleisen tuoteturvallisuusasetuksen II luvun säännösten noudattamisen valvonnan. Toimivalta määräytyisi pykälän 1 ja 2 momentin mukaisesti, jos muulla viranomaisella ei olisi 3 momenttiin perustuvaa toimivaltaa valvoa II luvun säännösten noudattamista. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että Turvallisuus- ja kemikaalivirasto toimii markkinavalvontaviranomaisena kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden osalta. Tästä säädetään nykyisin voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 26 §:n 2 momentissa, ja ehdotettu säännös vastaisi nykytilaa. Koska konedirektiivi mainitaan asetuksen markkinavalvonta-asetuksen liitteessä I, kyseistä asetusta sovelletaan jo koneasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin. Markkinavalvonta-asetusta sovelletaan koneasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin siltä osin kuin ei ole erityissäännöksiä, joilla on sama tavoite ja joilla säännellään tarkemmin markkinavalvontaan ja täytäntöönpanon valvontaan liittyviä erityisiä näkökohtia. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto olisi siis ehdotetun säännöksen nojalla myös koneasetuksessa tarkoitettu markkinavalvontaviranomainen niiden tuotteiden osalta, jotka on tarkoitettu käytettäväksi tai joita olennaisessa määrin käytetään yksityiseen kulutukseen.  

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin siitä, että markkinavalvontaviranomaisen tehtävistä ja toimivaltuuksista säädetään tämän lain lisäksi eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta annetussa laissa ja yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa. Säännös olisi informatiivinen.  

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin siitä, että ulkorajavalvontaviranomaisesta säädetään markkinavalvontalain 4 §:n 2 momentissa. Säännös olisi informatiivinen. Tulli toimii markkinavalvontalain 4 §:n 2 momentin mukisesti markkinavalvonta-asetuksen 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna ulkorajatarkastuksista vastaavana viranomaisena ja valvoo markkinavalvontalain 23 §:ssä tarkoitetun maastavientikiellon ja 25 §:ssä tarkoitetun hävittämismääräyksen noudattamista ulkorajalla.  

5 §. Markkinavalvonta. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalaan kuuluvien kuluttajatuotteiden markkinavalvonnasta. Pykälässä säädettäisiin siitä, että markkinavalvontaviranomainen valvoo tämän lain ja yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisten talouden toimijoiden ja verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien velvollisuuksien noudattamista kuluttajatuotteiden osalta. Talouden toimijalla tarkoitetaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 3 artiklan 13 kohdan mukaisesti valmistajaa, valtuutettua edustajaa, maahantuojaa, jakelijaa, jakelupalvelujen tarjoajaa tai muuta luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla on tuotteiden valmistamiseen tai markkinoilla saataville asettamiseen liittyviä tämän asetuksen mukaisia velvoitteita. Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajat eivät ole talouden toimijoita.  

6 §. Oikeus tehdä tarkastuksia. Pykälässä säädettäisiin viranomaisen oikeudesta tehdä tarkastuksia.  

Kuluttajatuotteiden turvallisuuden valvontaan sovelletaan markkinavalvontalain säännöksiä tarkastuksesta, minkä vuoksi pykälän 1 momentissa säädettäisiin informatiivisesta viittauksesta markkinavalvontalakiin.  

Markkinavalvontalaissa ei kuitenkaan säädetä tarkastuksesta pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin. Tällaisten tarkastusten tekeminen on rajattu markkinavalvontalain 9 §:n mukaisen tarkastusoikeuden ulkopuolelle, ja tällaisista tarkastuksista säädetään tuote- tai sektorikohtaisissa erityislaeissa. Näin tehtäisiin myös kuluttajatuotteiden ja kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden kohdalla ehdotetussa laissa. 

Siksi pykälän 2 momentissa säädettäisiin markkinavalvontaviranomaisen oikeudesta ulottaa tarkastus pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin. Perustuslain 10 §:n mukaan kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä voidaan säätää lailla vain, jos ne ovat välttämättömiä perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi. Niinpä tällainen tarkastus voitaisiin tehdä vain, jos on syytä epäillä terveysrikosta, ja vain siinä laajuudessa kuin on välttämätöntä tuohon epäilyyn liittyen seikkojen selvittämiseksi. Säännös olisi tarpeen markkinavalvonta-asetuksen 14 artiklan 4 kohdan e alakohdan panemiseksi täytäntöön. Tuon säännöksen mukaan markkinavalvontaviranomaisille on siirrettävä valtuudet päästä kaikkiin tiloihin, kaikille alueille tai kaikkiin kulkuneuvoihin, joita talouden toimija käyttää tarkoituksessa, joka liittyy talouden toimijan elinkeino- tai ammattitoimintaan, vaatimustenvastaisuuden havaitsemiseksi ja näytön hankkimiseksi. Tarkastusoikeus voisi kohdistua esimerkiksi kuluttajatuotteen myyntiä tai ominaisuuksia koskeviin asiakirjoihin, joita säilytetään tilassa, jota talouden toimija käyttää myös pysyväisluonteiseen asumiseen. Tarkastusoikeudesta säätäminen olisi tarpeen myös niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa kotoaan käsin toimivalla talouden toimijalla ei ole lainkaan fyysistä liikettä vaan tuotetta tarjotaan ainoastaan etämyynnissä.  

7 §. Oikeus saada tietoja verkkomarkkinapaikan tarjoajalta. Pykälässä säädettäisiin viranomaisen oikeudesta saada verkkomarkkinapaikan tarjoajalta tämän valvontaa varten välttämättömät tiedot.  

Ehdotettu säännös vastaisi pitkälti markkinavalvontalain mukaista, talouden toimijoilta saatavia tietoja koskevaa säännöstä. Tiedonsaantioikeudella on keskeinen merkitys markkinavalvontaviranomaisen toiminnassa, ja tehokas valvonta edellyttää laissa turvattua oikeutta saada valvontaa varten välttämättömiä tietoja. Markkinavalvontaviranomaisen tarve saada tietoja voisi kohdistua esimerkiksi verkkomarkkinapaikan tarjoajan tuoteturvallisuutta koskevia toimintatapoja koskeviin asiakirjoihin, tämän verkkorajapinnan kautta myytyjen tuotteiden määriin sekä toimitusketjun osapuolten henkilöllisyyteen. 

8 §. Verkkomarkkinapaikan tarjoajaa koskeva määräys. Pykälässä säädettäisiin verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin kohdistettavista määräyksistä. Säännös olisi tarpeen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan panemiseksi täytäntöön. Säännös olisi tarpeen myös markkinavalvonta-asetuksen 14 artiklan 1 kohdan ja yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan panemiseksi täytäntöön.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin markkinavalvontaviranomaisen valtuudesta määrätä verkkomarkkinapaikan tarjoaja täyttämään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaiset velvoitteensa. Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajille asetetaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklassa velvoitteita, joiden noudattamista valvovat markkinavalvontaviranomaiset ja digipalvelusäädöksen mukaiset toimivaltaiset viranomaiset. Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajia koskevan tehokkaan valvonnan toteuttamiseksi markkinavalvontaviranomaisilla tulisi olla toimivalta antaa verkkomarkkinapaikkojen tarjoajia velvoittavia määräyksiä siltä osin kuin niiden valvonta kuuluu sen toimivaltaan. Markkinavalvontaviranomaisella ei säännöksen mukaisesti olisi toimivaltaa digipalvelusäädöksen mukaisten viranomaisten toimivaltaan kuuluvissa asioissa.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin markkinavalvontaviranomaisen verkkorajapintoja koskevista toimivaltuuksista. Säännös vastaisi monilta osiltaan markkinavalvontalain 22 a §:n mukaista toimivaltuutta, ja sillä pantaisiin täytäntöön yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 4 kohta. Määräys voisi koskea 1 momentissa tarkoitetun sisällön lisäksi myös muuta samanlaista sisältöä. Tästä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 5 kohdassa, joka täsmentää ja täydentää 22 artiklan 4 kohdan mukaista säännöstä määräyksen antamisesta. Pykälän 2 momentissa tarkoitettu määräys tulisi säännöksen sanamuodon mukaisesti antaa määräyksessä määrätyksi ajaksi. Määräystä annettaessa on noudatettava, mitä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja 5 kohdassa säädetään määräyksen antamisesta ja sisällöstä. Määräys olisi ensinnäkin annettava asetuksen (EU) 2022/2065 9 artiklan 2 kohdassa säädettyjen vähimmäisedellytysten mukaisesti. Koska tästä edellytyksestä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa, siitä ei olisi syytä säätää kansallisesti. Kansallisesti ei olisi myöskään syytä säätää siitä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 5 mukaisesta seikasta, että ehdotetun säännöksen nojalla annetut määräykset voivat koskea säännöksessä tarkoitetun sisällön lisäksi muuta samanlaista sisältöä sillä edellytyksellä, että kyseisen sisällön haku rajoittuu määräyksessä yksilöityihin tietoihin eikä edellytä verkkomarkkinapaikan tarjoajan toteuttavan kyseisen sisällön itsenäistä arviointia ja että haku ja poistaminen voidaan toteuttaa oikeasuhteisella tavalla käyttäen luotettavia automatisoituja välineitä.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että markkinavalvontaviranomainen voisi antaa 1 ja 2 momentissa tarkoitetun määräyksen myös väliaikaisena. Väliaikainen määräys olisi voimassa, kunnes markkinavalvontaviranomainen antaa asiassa lopullisen ratkaisunsa. Markkinavalvontaviranomaisen olisi ratkaistava asia kiireellisesti.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että markkinavalvontaviranomainen voisi tehostaa tämän pykälän nojalla antamaansa kieltoa tai määräystä uhkasakolla tai uhalla, että tekemättä jätetty toimenpide teetetään laiminlyöjän kustannuksella. Näiden hallinnollisten pakkokeinojen käyttämisestä säädetään uhkasakkolaissa (1113/1990). Säännöksen tavoitteena on varmistaa, että verkkomarkkinapaikan tarjoaja ryhtyy viranomaisen määräämiin toimenpiteisiin. Jos kyse on vakavan riskin tuotteesta, vahingot voivat olla merkittäviä. Markkinavalvontaviranomaisen on viime kädessä varmistettava, että riskin poistamiseksi tehdään kaikki tarvittavat toimet. Teettäen suoritetun toimenpiteen kustannukset maksettaisiin ennakkoon valtion varoista, mutta ne voitaisiin periä laiminlyöjältä ilman tuomiota tai päätöstä. Toimenpiteen teettämisestä on aina tehtävä erillinen päätös, mutta teettämisestä aiheutuvien kustannusten perimisestä päätöstä ei tarvitse tehdä.  

9 §. Ilmoittaminen Euroopan komissiolle. Pykälässä säädettäisiin markkinavalvontaviranomaisille kuuluvista, yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 26 artiklassa säädetyistä tehtävistä. Siltä osin kuin nämä tehtävät yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa säädetään jäsenvaltioille, ne säädettäisiin ehdotetulla säännöksellä kansallisesti sen markkinavalvontaviranomaisen tehtäväksi, joka kulloinkin soveltaa ehdotettua lakia.  

10 §. Seuraamusmaksu valmistajan velvollisuuksien rikkomisesta. Pykälässä säädettäisiin niistä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisista valmistajan velvoitteista, joiden rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Valmistajalla tarkoitetaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 3 artiklan 8 kohdassa tarkoitettua luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka valmistaa taikka suunnitteluttaa tai valmistuttaa tuotetta ja pitää sitä kaupan omalla nimellään tai tavaramerkillään, minkä lisäksi valmistajana pidetään 13 artiklan 1 kohdan mukaisesti luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka saattaa tuotteen markkinoille omalla nimellään. Asetuksen 13 artiklan 2 kohdan mukaisesti muuta luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä kuin valmistajaa, joka merkittävästi muuttaa tuotetta, on pidettävä valmistajana tuotteen sen osan osalta, johon muutos vaikuttaa, tai koko tuotteen osalta, jos merkittävällä muutoksella on vaikutusta sen turvallisuuteen.  

Sanktioinnilla tähdätään valmistajan velvollisuuksien rikkomisen ennaltaehkäisyyn ja siten kuluttajien turvallisuuden varmistamiseen. Vaikka vaatimustenvastaisen tuotteen oloon markkinoilla ja talouden toimijan toimintatapoihin voidaan puuttua muin hallinnollisin keinoin, näitä keinoja voidaan käyttää useimmiten vain jälkikäteisesti, eikä niillä voida varmistaa, että kaikki jo markkinoilla olevat vaatimustenvastaiset tuotteet tehdään vaatimustenmukaisiksi tai kerätään pois markkinoilta. Näiden keinojen tehoa voi heikentää se, että valmistaja on laiminlyönyt niitä merkintä- ja tietojenantovelvoitteitaan, joilla varmistetaan markkinavalvontajärjestelmän tehokkuus. Muiden hallinnollisten keinojen käyttöön tai valintaan ei vaikuta se, onko tieto vaatimustenvastaisesta tuotteesta tullut markkinavalvontaviranomaiselle talouden toimijalta, kuluttajalta vai muualta, joten noita keinoja koskeva sääntely ei toimi sen pikemmin pelotteena kuin kannustimenakaan niin, että talouden toimijat ilmoittaisivat vaatimustenvastaisuuksista tai onnettomuuksista herkemmin. Ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyönteihin ei olisi tyypillisesti mahdollista puuttua muilla hallinnollisilla keinoilla, koska velvollisuuksien täyttäminen edellyttää talouden toimijan oma-aloitteista välitöntä tai viivytyksetöntä toimintaa ja markkinavalvontaviranomaisen toimivaltuudet suuntautuvat tulevaisuuteen. Viranomainen ei siis käytännössä voisi velvoittaa talouden toimijaa tekemään ilmoitusta oikealla hetkellä, koska tuo hetki olisi asian tullessa viranomaisen tietoon jo mennyt. 

Tuotteen turvallisuuden ja muun vaatimustenmukaisuuden varmistaminen on talouden toimijan vastuulla. Koska kyse on valmistajan tuotteesta, sillä on myös parhaat tiedot tuotteesta ja mahdollisuudet ennakollisesti vaikuttaa sen turvallisuuteen ja muuhun vaatimustenmukaisuuteen. Valmistajan velvollisuuksien rikkominen vaarantaa markkinavalvontajärjestelmän toiminnan, ja se saattaa estää muita talouden toimijoita toteuttamasta omia velvollisuuksiaan ja aiheuttaa vakavaakin vahinkoa kuluttajien terveydelle. Näistä syistä säännöksen mukainen syyksiluettavuus kattaisi tahallisuuden ja huolimattomuuden. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaiset velvoitteet on pyritty suhteuttamaan talouden toimijan rooliin tuotteen toimitusketjussa. 

Pykälän 1 kohdassa sanktioitaisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 2 ja 3 mukaisten velvoitteiden rikkominen siltä osin kuin kyse olisi sisäisen riskianalyysin toteuttamisesta sekä teknisten asiakirjojen laatimisesta ja niiden ajantasaisuuden varmistamisesta. Asetuksen 9 artiklan 2 kohdassa säädetään tarkemmin niistä edellytyksistä, jotka teknisten asiakirjojen on täytettävä. Artiklan 3 kohdan mukaan valmistajan on varmistettava, että 2 kohdassa tarkoitetut tekniset asiakirjat ovat ajan tasalla, pidettävä kyseiset asiakirjat markkinavalvontaviranomaisten saatavilla kymmenen vuoden ajan siitä, kun tuote on saatettu markkinoille, ja asetettava kyseiset asiakirjat kyseisten viranomaisten saataville pyynnöstä. Tuotetta koskevien riskien analysointi ennen tuotteen asettamista saataville markkinoilla on edellytyksenä sille, että valmistaja voi varmistua tuotteidensa turvallisuudesta. Ajantasaiset tekniset asiakirjat puolestaan ovat edellytyksenä sille, että maahantuoja voi täyttää omat velvollisuutensa tuotteen turvallisuuden varmistamiseksi.  

Pykälän 2 ja 3 kohdassa säädettäisiin siitä, että valmistajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta ei noudata yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5 tai 6 kohdan mukaisia velvollisuuksiaan, voidaan määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5 kohdassa säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa, että sen tuotteisiin on kiinnitetty tyyppi-, erä- tai sarjanumero tai muu merkintä, jonka ansiosta tuote voidaan tunnistaa ja jonka kuluttajat voivat helposti nähdä ja lukea, tai, jos tuotteen koko tai luonne ei tätä salli, että vaadittu tieto on annettu pakkauksessa tai tuotteen mukana olevassa asiakirjassa. Artiklan 6 kohdan mukaan valmistajan on ilmoitettava nimensä, rekisteröity toiminimensä tai rekisteröity tavaramerkkinsä, posti- ja sähköpostiosoitteensa sekä, jos eri kuin edellinen, keskitetyn yhteyspisteen posti- tai sähköpostiosoite, josta sen voi tavoittaa. Nämä tiedot on sijoitettava tuotteeseen tai, jos se ei ole mahdollista, sen pakkaukseen tai tuotteen mukana olevaan asiakirjaan. Markkinavalvontajärjestelmällä suojataan kuluttajien turvallisuutta, ja sen tehokas toiminta edellyttää myös sellaista talouden toimijoita velvoittavaa sääntelyä, jonka rikkomisen ei voida katsoa vaarantavan kuluttajien terveyttä tai henkeä aivan välittömästi ja konkreettisesti vaan pikemminkin heikentävän markkinavalvontajärjestelmän tehokkuutta ja siten kuluttajaturvallisuutta. Näin on katsottava olevan esimerkiksi tuotteen yhteydessä annettavien tunnistustietojen ja talouden toimijan yhteystietojen antamista koskevien velvoitteiden kohdalla. Näistä säädetään valmistajan osalta yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5 ja 6 kohdassa. On kuitenkin niin, että jotkin kuluttajien turvallisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeät toimet, kuten yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 35 artiklassa tarkoitettu turvallisuusvaroitus tai 36 ja 37 artiklassa tarkoitettu palautusmenettely, saattavat käydä tehottomiksi, jos tiettyjä tietojenantovelvoitteita ei ole noudatettu. Jos kuluttaja ei esimerkiksi ole saanut valmistajaa ja tuotetta koskevia tunnistustietoja, ei kuluttaja välttämättä ymmärrä korjaavien toimenpiteiden kohdistuvan itsellään olevaan tuotteeseen. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 42 johdantokappaleen mukaan varmistamalla tuotteen tunnistaminen sekä valmistajaa ja muita asianomaisia talouden toimijoita koskevien tietojen antaminen koko toimitusketjussa voidaan auttaa tunnistamaan talouden toimijat ja tapauksen mukaan toteuttaa vaarallisten tuotteiden suhteen tehokkaita ja oikeasuhteisia korjaavia toimenpiteitä, kuten kohdennettuja palautusmenettelyjä. Tuotteen tunnistamisella sekä valmistajaa ja muita asianomaisia talouden toimijoita koskevien tietojen antamisella varmistetaan siten, että kuluttajat, myös vammaiset henkilöt, ja markkinavalvontaviranomaiset saavat paikkansapitävää tietoa vaarallisista tuotteista, jolloin lisätään luottamusta markkinoihin ja vältetään tarpeettomat kaupan häiriöt. Tuotteissa olisi siksi oltava tiedot, joiden avulla voidaan tunnistaa tuotteet sekä tunnistaa valmistaja ja tapauksen mukaan maahantuoja ja muut asianomaiset talouden toimijat.  

Pykälän 4 kohdassa säädettäisiin hallinnollisen seuraamusmaksun alaan kuuluvaksi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 7 kohdan mukainen valmistajan velvollisuus varmistaa, että tuotteeseen liitetään selkeät ohjeet ja turvallisuustiedot. Näiden tietojen olisi oltava 3 §:n mukaan määritettävällä kielellä. Vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta, jos tuotetta pystyy käyttämään turvallisesti ja valmistajan tarkoittamalla tavalla ilman tällaisia ohjeita ja turvallisuustietoja. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 johdantokappaleen mukaan tuotteen turvallisuustaso olisi ensisijaisesti saavutettava tuotteen suunnittelun ja ominaisuuksien avulla ottaen huomioon tuotteen suunniteltu ja ennakoitavissa oleva käyttö ja käyttöolosuhteet. Mahdollisia jäljellä olevia riskejä olisi lievennettävä tietyillä suojatoimilla, kuten varoituksilla ja ohjeilla. Säännöksessä tarkoitetuilla ohjeilla ja turvallisuustiedoilla voi tuotteesta riippuen olla olennainen vaikutus sen turvallisuuteen, ja niitä koskevan velvoitteen laiminlyönti vaarantaa edellä todetusti kuluttajien turvallisuuden välittömällä ja konkreettisella tavalla.  

Pykälän 5 kohdassa säädettäisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen tiettyjen 9 artiklan 8 kohdan mukaisten valmistajan ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyönnistä määrättävästä hallinnollisesta seuraamusmaksusta. Valmistajan velvollisuutena on niissä tilanteissa, joissa se katsoo tai sillä on syytä uskoa hallussaan olevien tietojen perusteella, että sen markkinoille saattama tuote on vaarallinen, välittömästi toteuttaa tarvittavat korjaavat toimenpiteet tuotteen saattamiseksi tehokkaasti vaatimusten mukaiseksi, mukaan lukien tapauksen mukaan markkinoilta poistaminen tai palautusmenettely, ilmoittaa siitä kuluttajille 35 tai 36 artiklan taikka niiden molempien mukaisesti ja ilmoitttaa asiasta Safety Business Gateway -järjestelmän kautta niiden jäsenvaltioiden markkinavalvontaviranomaisille, joissa tuote on asetettu saataville markkinoilla. Valmistajan on ilmoituksissaan annettava yksityiskohtaisia tietoja erityisesti kuluttajien terveydelle ja turvallisuudelle aiheutuvasta riskistä ja korjaavista toimenpiteistä, joita on jo toteutettu, sekä, jos saatavilla, markkinoilla yhä liikkeessä olevien tuotteiden määrästä jäsenvaltioittain. Asetuksen 35 ja 36 artiklassa säädetään muun muassa tietojen antamisen tavasta ja muodosta.  

Pykälän 6 kohdassa säädettäisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 20 artiklan mukaisen, onnettomuusilmoituksia koskevan valmistajan velvoitteen rikkomisen sanktioinnista. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 20 artiklan 1 kohdan mukaan valmistajan on varmistettava, että markkinoille saatetun tai markkinoilla saataville asetetun tuotteen aiheuttamasta onnettomuudesta ilmoitetaan Safety Business Gateway -järjestelmän kautta sen jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille, jossa onnettomuus on tapahtunut, ilman aiheetonta viivytystä siitä, kun valmistaja on saanut tiedon onnettomuudesta. Ilmoituksessa on mainittava tuotteen tyyppi ja tunnistenumero sekä onnettomuuden olosuhteet, jos ne ovat tiedossa. Artiklan 2 kohdan mukaan sovellettaessa 1 kohtaa valmistajan on ilmoitettava toimivaltaisille viranomaisille jonkin tuotteen käyttöön liittyvistä tapahtumista, jotka ovat johtaneet henkilön kuolemaan tai henkilön terveyteen ja turvallisuuteen kohdistuviin vakaviin haittavaikutuksiin, jotka voivat olla joko pysyviä tai tilapäisiä, mukaan lukien vammat, muut kyseisen henkilön keholle aiheutuneet vahingot, sairaudet ja krooniset terveysvaikutukset. Artiklan 3 kohdan mukaan kun maahantuojat ja jakelijat saavat tietää markkinoille saattamansa tai markkinoilla saataville asettamansa tuotteen aiheuttamasta onnettomuudesta, niiden on ilmoitettava asiasta valmistajalle ilman aiheetonta viivytystä. Valmistajan on tehtävä artiklan 1 kohdan mukainen ilmoitus tai ohjeistettava maahantuojaa tai yhtä jakelijoista tekemään ilmoitus.  

11 §.Seuraamusmaksu maahantuojan velvollisuuksien rikkomisesta. Pykälässä säädettäisiin niistä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisista maahantuojan velvoitteista, joiden rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Sanktioitaviksi ehdotettavat velvollisuudet koskevat samoja seikkoja kuin 10 §:n mukaiset valmistajan velvollisuudet, ja siksi perustelujen osalta viitataankin tuon valmistajan velvollisuuksien rikkomisesta määrättävää seuraamusmaksua koskevan säännöksen perusteluihin.  

Syyksiluettavuuden asteen osalta on huomattava, että yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaiset velvoitteet on jo tuossa asetuksessa pyritty suhteuttamaan talouden toimijan rooliin tuotteen toimitusketjussa niin, että sillä talouden toimijalla, joka on vastuussa velvollisuuden täyttämisestä, on myös mahdollisuudet tuossa toimitusketjun vaiheessa vaikuttaa tuotteen turvallisuuteen tai muuhun vaatimustenmukaisuuteen taikka pidättyä tuotteen asettamisesta saataville markkinoilla. Maahantuojan ennakollisena velvollisuutena onkin joissakin tapauksissa ainoastaan varmistaa tai tarkistaa, että valmistaja on noudattanut omia velvollisuuksiaan. Valmistajalla ja maahantuojalla on oletettava olevan parhaat tiedot tuotteesta. Niinpä 10 §:n perusteluihin viitaten syyksiluettavuuden ehdotetaan kattavan tahallisuuden ja huolimattomuuden. 

Pykälän 1 kohdan mukaan seuraamusmaksu voitaisiin määrätä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 2 kohdan mukaisen vaatimuksen rikkomisesta. Tuon säännöksen mukaan maahantuojan on ennen tuotteen saattamista markkinoille varmistettava, että valmistaja on noudattanut yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 2 kohdassa säädettyjä vaatimuksia eli velvollisuuttaan toteuttaa sisäinen riskianalyysi ja laatia tekniset asiakirjat. Lisäksi maahantuojalla on asetuksen 11 artiklan 1 kohdan mukaan velvollisuus varmistaa ennen tuotteen saattamista markkinoille, että valmistaja on noudattanut yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5 ja 6 kohdassa säädettyjä vaatimuksia. Velvollisuus koskee samoja seikkoja kuin 10 §:n 1–3 kohta.  

Pykälän 2 kohdassa sanktioitaisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 2 kohdan vaatimuksen rikkominen. Säännös koskee maahantuojan velvollisuutta ilmoittaa vaarallisesta tuotteesta valmistajalle ja varmistaa, että markkinavalvontaviranomaisille ilmoitetaan asiasta. Velvollisuus rinnastuu jossakin määrin valmistajan 9 artiklan 8 kohdan mukaiseen velvollisuuteen.  

Pykälän 3 kohdan mukainen sanktiointi koskisi maahantuojan velvollisuutta ilmoittaa itseään koskevat tiedot yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Velvollisuus vastaa valmistajan 9 artiklan 6 kohdan mukaista velvollisuutta, minkä lisäksi maahantuojan on varmistettava, ettei sen lisämerkinnöillä peitetä valmistajan merkintöjä.  

Pykälän 4 kohdan mukainen sanktiointi koskisi maahantuojan velvollisuutta varmistaa, että tuotteeseen liitetään selkeät ohjeet ja turvallisuustiedot. Tästä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 4 kohdassa, joka on samansisältöinen kuin valmistajaa koskeva 9 artiklan 7 kohta.  

Pykälän 5 kohdassa sanktioitaisiin maahantuojan velvollisuus varmistaa, että varastointi- tai kuljetusolosuhteet eivät vaaranna tuotteen 9 artiklan 5 tai 6 kohdan mukaisuutta. Velvollisuudesta säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 5 kohdassa.  

Pykälän 6 kohdassa säädettäisiin seuraamusmaksun määräämisestä sillä perusteella, että maahantuoja on rikkonut yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 11 artiklan 8 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa tehdä vaarallista tuotetta koskevat ilmoitukset valmistajalle ja markkinavalvontaviranomaiselle, kun se on itse saattanut tuotteen markkinoille. Ilmoituksen sisällöstä säädetään lisäksi 11 artiklan 8 kohdan toisessa alakohdassa. Velvollisuus rinnastuu valmistajan 9 artiklan 8 kohdan mukaiseen velvollisuuteen.  

Pykälän 7 kohdassa sanktioitaisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 20 artiklan 3 kohdan mukaisen vaatimuksen rikkominen. Tuo vaatimus ilmoittaa valmistajalle onnettomuudesta tai tehdä valmistajan ohjeistuksesta onnettomuusilmoitus rinnastuu 10 §:n 6 kohdassa tarkoitettuun valmistajan velvollisuuteen mutta on suhteutettu yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa maahantuojan rooliin tuotteen toimitusketjussa.  

12 §.Seuraamusmaksu jakelijan velvollisuuksien rikkomisesta. Pykälässä säädettäisiin niistä yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisista jakelijan velvoitteista, joiden rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Sanktioitaviksi ehdotettavat velvollisuudet koskevat samoja seikkoja kuin 10 §:n ja 11 §:n mukaiset valmistajan ja maahantuojan velvollisuudet, ja siksi perustelujen osalta viitataan noiden säännösten perusteluihin.  

Kuten on muidenkin talouden toimijoiden velvoitteiden kohdalla, jakelijan velvollisuudet on yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa pyritty suhteuttamaan sen rooliin tuotteen toimitusketjussa. Myös jakelijan velvollisuuksien rikkominen voi aiheuttaa vakavaa vahinkoa kuluttajien terveydelle, ja jakelija onkin kuluttajien turvallisuuden kannalta merkityksellisessä roolissa toimittaessaan tuotteen kulutukseen tai käyttöön. Jakelijalla ei kuitenkaan voida olettaa olevan valmistajaan ja maahantuojaan rinnastuvia tietoja tuotteesta ja sen turvallisuuteen vaikuttavista seikoista, eikä jakelijalla myöskään ole suoranaisia mahdollisuuksia vaikuttaa tuotteen turvallisuuteen muutoin kuin varmistamalla, että toimitusketjun aiemmat portaat ovat noudattaneet omia velvoitteitaan ja ettei sen oma toiminta tee tuotteesta vaarallista tai muutoin vaatimustenvastaista. Siksi syyksiluettavuuden ehdotetaan valmistajasta ja maahantuojasta poiketen kattavan tahallisuuden ja törkeän huolimattomuuden. 

Pykälän 1 kohdassa sanktioitaisiin jakelijan sen velvollisuuden rikkominen, jonka mukaisesti on varmistettava, että varastointi- ja kuljetusolosuhteet eivät vaaranna tuotteen vaatimustenmukaisuutta siltä osin kuin siitä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5, 6 ja 7 kohdassa sekä 11 artiklan 3 ja 4 kohdassa. Kyse on tuotetta ja talouden toimijoita koskevista tunnistus- ja yhteystiedoista sekä ohjeista ja turvallisuusmerkinnöistä.  

Pykälän 2 kohdan mukaan hallinnollinen seuraamusmaksu voitaisiin määrätä jakelijalle, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 12 artiklan 3 kohdan mukaista kieltoa asettaa tuote saataville markkinoilla, kun jakelija katsoo tai jakelijalla on syytä uskoa hallussaan olevien tietojen perusteella, että tuote ei ole edellä tarkoitettujen tunnistus- ja yhteystietoja sekä ohjeita ja turvallisuusmerkintöjä koskevien vaatimusten mukainen.  

Pykälän 3 kohdassa säädettäisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 12 artiklan 4 kohdan tahallisesta tai törkeän huolimattomasta rikkomisesta säädettävästä seuraamuksesta. Velvollisuus rinnastuu pitkälti valmistajan 9 artiklan 8 mukaiseen ja maahantuojan 11 artiklan 8 kohdan mukaiseen velvollisuuteen.  

Momentin 4 kohdan mukaan hallinnollinen seuraamusmaksu voitaisiin määrätä jakelijalle, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ei noudata yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 20 artiklan 3 kohdan mukaista vaatimusta ilmoittaa valmistajalle onnettomuudesta tai tehdä valmistajan ohjeistuksesta artiklan 1 kohdan mukainen ilmoitus. Velvollisuus vastaa 11 §:n 7 kohdassa tarkoitettua maahantuojan velvollisuutta.  

13 §. Seuraamusmaksu valtuutetun edustajan velvollisuuksien rikkomisesta. Pykälässä säädettäisiin valtuutetulle edustajalle määrättävästä seuraamusmaksusta. Valmistaja voi nimittää valtuutetun edustajan kirjallisella toimeksiannolla, ja valtuutetun edustajan on suoritettava valmistajaltaan saamassa toimeksiannossa määritetyt tehtävät. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 10 artiklan 2 kohdassa säädetään toimeksiannon vähimmäissisällöstä.  

Pykälän 1 momentin mukainen seuraamusmaksu voitaisiin määrätä silloin, kun valmistajan kirjallisella toimeksiannolla nimittämä valtuutettu edustaja ei noudata yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 10 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa valmistajalle, että tuote on vaarallinen, jos valtuutettu edustaja katsoo tai hänellä on syytä uskoa näin olevan. Velvollisuus rinnastuu pitkälti maahantuojan 11 artiklan 2 mukaiseen ilmoitusvelvollisuuteen.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valtuutetulle edustajalle määrättävästä seuraamusmaksusta silloin, kun se vastaa valmistajan 10 §:ssä tarkoitetuista velvollisuuksista. Valtuutettu edustaja on unioniin sijoittautunut luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jolla on valmistajan antama kirjallinen toimeksianto hoitaa kyseisen valmistajan puolesta tietyt tehtävät valmistajan velvoitteiden osalta. Valmistaja voi siis nimittää valtuutetun edustajan kirjallisella toimeksiannolla, ja valtuutetun edustajan on suoritettava valmistajaltaan saamassa toimeksiannossa määritetyt tehtävät. Toimeksiannon vähimmäissisällöstä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 10 artiklan 2 kohdassa, mutta valmistaja voi antaa valtuutetun edustajan suoritettavaksi myös omalle vastuulleen kuuluvia tehtäviä. Valtuutettu edustaja olisi tällöin rinnastettava valmistajaan niiden tehtävien osalta, jotka on annettu sen suoritettavaksi.  

14 §. Seuraamusmaksu eräiden velvollisuuksien rikkomisesta. Yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa on joitakin velvoitteita ja kieltoja, jotka koskevat yleisesti sitä talouden toimijaa, joka on tietyssä asemassa tai tekee tiettyjä toimenpiteitä. Näiden velvoitteiden rikkomisesta määrättävää seuraamusmaksua koskeva sääntely koottaisiin omaan pykäläänsä.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä talouden toimijan velvoitteista, joiden tahallisesta tai huolimattomasta rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 16 artiklan 1 kohdan mukaan asetuksen soveltamisalaan kuuluvaa tuotetta ei saa saattaa markkinoille, ellei ole olemassa unioniin sijoittautunutta talouden toimijaa, joka on vastuussa markkinavalvonta-asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa säädetyistä tehtävistä kyseisen tuotteen osalta. Kyseisen asetuksen 4 artiklan 2 ja 3 kohtaa sovelletaan tämän asetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin. Vastuuhenkilöllä tarkoitetaan markkinavalvonta-asetuksen 4 artiklan 2 kohdan mukaan unioniin sijoittautunutta valmistajaa, maahantuojaa, kun valmistaja ei ole sijoittautunut unioniin, valtuutettua edustajaa, jolla on valmistajan antama kirjallinen toimeksianto, jossa hänet nimetään hoitamaan 3 kohdassa säädetyt tehtävät valmistajan puolesta, tai unioniin sijoittautunutta huolintapalvelujen tarjoajaa käsittelemiensä tuotteiden osalta, kun mikään muu edellä mainituista talouden toimijoista ei ole sijoittautunut unioniin. Lisäksi tälle vastuuhenkilölle asetetaan velvoitteita yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 16 artiklassa. Nämä velvoitteet koskevat osittain yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 2, 7 ja 8 kohdan mukaisia eli välittömästi tuotteen turvallisuutta koskevia seikkoja ja osittain välillisemmin tuotteen turvallisuutta koskevia seikkoja sikäli kuin ne koskevat esimerkiksi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 9 artiklan 5 ja 6 kohdan mukaisia asioita. Perustelujen osalta viitataan näitä säännöksiä koskeviin 10 §:n säännöskohtaisiin perusteluihin.  

Pykälän 2 momentissa puolestaan säädettäisiin niistä velvoitteista, joiden tahallisesta rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu talouden toimijalle. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 19 artiklassa säädetään talouden toimijoiden velvoitteista etämyynnissä. Nämä velvoitteet koskevat tuotteen tarjouksessa ilmoitettavia vähimmäistietoja ja koskevat sitä talouden toimijaa, joka asettaa tuotteen saataville markkinoilla verkossa tai muun etämyynnin kautta. Nämä velvoitteet olisi pitkälti rinnastettava 9, 10 ja 12 artiklan vastaaviin velvoitteisiin, ja siksi niiden laiminlyöntiin sovellettavien seuraamusten olisi lähtökohtaisesti oltava samanlaisia. Perustelujen osalta viitataankin edellä mainittujen säännösten rikkomiseen sovellettavia seuraamuksia koskeviin perusteluihin. On kuitenkin huomattava, että 19 artiklassa ei ole kyse tuotteeseen kiinnitettävistä tai sen yhteydessä annettavista tiedoista vaan ennen sopimuksentekoa annettavista, tuotetta koskevista ennakkotiedoista. Lisäksi on todettava, että nämä velvollisuudet kohdistunevat useimmiten jakelijan roolissa toimivaan talouden toimijaan. Nämä seikat olisi otettava huomioon syyksiluettavuuden asteessa niin, että se olisi 19 artiklan mukaisten velvoitteiden kohdalla suppeampi kuin 9, 10 ja 12 artiklan mukaisten, vastaavien velvoitteiden kohdalla.  

15 §. Seuraamusmaksu verkkomarkkinapaikan tarjoajan velvollisuuksien rikkomisesta. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen ja digipalvelusäädöksen välistä suhdetta käsitellään edellä yleisperusteluissa. Tässä laissa ei säädettäisi sellaisten velvoitteiden rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista, joista jo säädetään verkon välityspalvelujen valvonnasta annetussa laissa (18/2024). Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajilla on keskeinen rooli toimitusketjussa ja siten myös tuoteturvallisuusjärjestelmässä, sillä niiden kautta talouden toimijat voivat tavoittaa suuremman määrän kuluttajia. Niille asetetaan talouden toimijoiden velvoitteisiin rinnastuvia, oikeasuhteisia velvollisuuksia yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa kuitenkin niin, että niiden velvoitteet koskevat vain tuotteisiin ja talouden toimijoihin liittyviä tietoja, eivät itse tuotteita. Verkkomarkkinapaikan tarjoajalla ei voida odottaa olevan talouden toimijoihin rinnastuvia tietoja tuotteesta ja sen turvallisuuteen liittyvistä seikoista, mikä olisi otettava huomioon syyksiluettavuuden asteen laajuudessa.  

Pykälässä säädettäisiin niistä verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien velvollisuuksista, joiden tahallisesta tai törkeän huolimattomasta rikkomisesta voitaisiin määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Nämä velvollisuudet koskevat vaarallisia tuotteita ja onnettomuuksia koskevia tietoja, joista ilmoittaminen on kuluttajien turvallisuuden kannalta olennaista ja joista ilmoittamatta jättäminen voi osaltaan aiheuttaa vakavaakin vahinkoa. 

Pykälän 1–3 kohdassa säädettäisiin verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien ilmoitusvelvollisuuksista, jotka koskevat vaarallisia tuotteita sekä onnettomuuksia ja turvallisuusongelmia. Velvollisuudet koskevat tietoja, jotka saattavat olla ainoastaan verkkomarkkinapaikan tarjoajalla. Tilanteissa, joissa verkkomarkkinapaikan tarjoaja laiminlyö ilmoitusvelvollisuutensa eikä tieto vaarallisesta tuotteesta saavuta talouden toimijoita ja markkinavalvontaviranomaisia, kuluttajien turvallisuus vaarantuu. Markkinavalvontaviranomainen ei voi jälkikäteen velvoittaa verkkomarkkinapaikan tarjoajaa tekemään ilmoitusta tai toimenpiteitä oikealla hetkellä, koska tuo hetki on jo mennyt. Kuluttajien turvallisuuden varmistamiseksi on tärkeää, että ilmoitus tehdään ja toimenpiteet toteutetaan heti, jotta vaarallisesta tuotteesta aiheutuva riski saadaan mahdollisimman pieneksi.  

Pykälän 4 kohdassa säädettäisiin verkkomarkkinapaikan tarjoajaa koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämisestä määrättävästä seuraamusmaksusta. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 12 kohdan toisen alakohdan c alakohdan mukaan verkkomarkkinapaikan tarjoajan on pidättäydyttävä asettamasta esteitä palautusmenettelyille. Palautusmenettelyn toteuttaminen on siitä vastaavan talouden toimijan vastuulla. Palautusmenettely on kuluttajien turvallisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä toimi, eikä voida sallia, että sen toteutumiselle asetettaisiin esteitä.  

16 §. Seuraamusmaksun määrä. Pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun suuruudesta. Seuraamusmaksun suuruus perustuisi aina kokonaisarviointiin, jossa otettaisiin huomioon rikkomuksen laatu, laajuus, vakavuus ja kestoaika, rikkomuksella saavutettu hyöty, seuraamusmaksun kohteen toimet rikkomuksen korjaamiseksi, muussa jäsenvaltiossa samasta rajat ylittävästä rikkomuksesta määrätty seuraamus sekä mahdolliset muut tapauksen olosuhteisiin vaikuttaneet tekijät.  

Rikkomuksen laatua arvioitaessa voitaisiin kiinnittää huomiota ainakin siihen, minkä velvollisuuden rikkomisesta on kyse ja kuinka olennainen merkitys tuon velvollisuuden noudattamisella on kuluttajien turvallisuudelle. Laajuudella tarkoitettaisiin erityisesti niiden ihmisten määrää mutta esimerkiksi myös niiden talouden toimijoiden joukkoa, joihin rikkomus voi vaikuttaa. Vakavuudella viitattaisiin rikkomuksen kielteisiin seurauksiin, joita voisivat konkreettisten haittojen lisäksi olla myös turvallisuuden vaarantuminen ja tuoteturvallisuusjärjestelmän häiriintyminen. Kestoaika olisi sekin otettava arvioinnissa huomioon niin, että lähtökohtaisesti pitkäkestoinen rikkominen olisi perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle. Lyhytkestoinen tai kertaluonteinen rikkomuskin voisi kuitenkin olla perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle, jos tämä olisi perusteltua esimerkiksi rikkomuksen laajuuden tai vakavuuden vuoksi. Saavutettu hyöty olisi lähinnä taloudellista hyötyä, jota olisi myös rikkomuksella vältetty tappio. Hyödyn selvittäminen ei olisi edellytyksenä seuraamusmaksun määräämiselle, mutta tämä seikka voisi tiedossa ollessa vaikuttaa määrättävän seuraamusmaksun suuruuteen. Seuraamusmaksun kohteena olevan toimijan toimet vahingon lieventämiseksi tai korjaamiseksi sekä muut tälle määrätyt seuraamukset, jos nämä ovat tiedossa, olisi otettava huomioon seuraamusmaksua pienentävinä seikkoina. Muut saman toimijan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen tai kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain säännösten rikkomiset puolestaan voisivat toimia perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle. 

Oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu saisi olla enintään yhden prosentin oikeushenkilön liikevaihdosta ylittämättä kuitenkaan 100 000:ta euroa. Säännöksessä säädettäisiin huomioitavasta liikevaihdosta pitäen silmällä myös niitä tilanteita, joissa liiketoiminta on vasta aloitettu. Luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu saisi olla enintään yhden prosentin henkilön verotuksen mukaisista tuloista ylittämättä kuitenkaan 10 000:ta euroa. Jos tuloja ei voitaisi luotettavasti selvittää, ne voitaisiin arvioida muun saatavan selvityksen perusteella. 

Seuraamusmaksun suuruutta käsitellään edellä yleisperusteluissa. 

17 §. Seuraamusmaksun määrääminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin seuraamusmaksun määräävästä viranomaisesta. Seuraamusmaksu on rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus, ja sen määräisi esityksen mukaan markkinavalvontaviranomainen. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen säännösten noudattamista valvovat useat eri viranomaiset, kukin omalla sektorillaan. Seuraamusmaksuasiassa on kyse samojen aineellisoikeudellisten säännösten soveltamisesta kuin markkinavalvontalain nojalla annettavia määräyksiä koskevissa asioissa. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen keskeisimmillä markkinavalvontaviranomaisilla, Turvallisuus- ja kemikaalivirastolla ja Tullilla, on jo käytössään muuhun lainsäädäntöön perustuva mahdollisuus määrätä seuraamusmaksuja. Myös Liikenne- ja viestintävirastolla, jota voidaan pitää alalla jossakin määrin keskeisenä markkinavalvontaviranomaisena, on muuhun lainsäädäntöön perustuva mahdollisuus määrätä seuraamusmaksuja. Tämä toimivaltuus ei siis olisi näille viranomaisille uudenlainen.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, ettei seuraamusmaksua saisi määrätä, jos teosta on kulunut yli kaksi vuotta.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksua koskevassa asiassa ei saisi seuraamusmaksun määräämiseksi luonnolliselle henkilölle käyttää hänen markkinavalvontalain 8 §:ssä säädetyn tietojenantovelvollisuuden perusteella antamiaan tietoja, jotka on saatu asettamalla hänelle mainitun lain 28 §:n nojalla sakon uhka velvollisuuden täyttämiseksi. Säännöksellä toteutettaisiin itsekriminointisuojaa.  

18 §. Seuraamusmaksun määräämättä jättäminen. Pykälässä säädettäisiin niistä perusteista, joilla seuraamusmaksua jätetään tai voidaan jättää määräämättä.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä perusteista, joiden ollessa käsillä seuraamusmaksua ei määrättäisi lainkaan. Momentin mukaan seuraamusmaksua ei määrättäisi, jos rikkomus on vähäinen. Rikkomus voisi olla vähäinen, jos kyse on säännöksen kertaluonteisesta rikkomisesta, vaikka se kohdistuisi useampaan kuluttajaan. Kysymys olisi kyseiseen yksittäistapaukseen liittyvästä vähäisyydestä. Seuraamusmaksua ei myöskään määrättäisi, jos seuraamusmaksun määräämistä olisi pidettävä ilmeisen kohtuuttomana. Kyse olisi kokonaisarvioinnista, jossa voitaisiin ottaa huomioon esimerkiksi virheellisen menettelyn syyt ja seuraukset sekä tekijän yksilölliset olosuhteet.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksua ei määrätä sille, jonka samasta teosta on vireillä tai lainvoimaisesti ratkaistu seuraamusmaksun määräämistä koskeva asia. Säännöksen tarkoituksena olisi toteuttaa kaksoisrangaistavuuden kieltoa.  

Pykälän 3 momentin mukaan seuraamusmaksu voitaisiin jättää määräämättä, jos valmistaja, valtuutettu edustaja, maahantuoja, jakelija tai verkkomarkkinapaikan tarjoaja on ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin rikkomuksen korjaamiseksi välittömästi sen havaitsemisen jälkeen. Lisäksi edellytettäisiin, että rikkomus ei olisi vakava tai toistuva. Vaikka rikkomus siis olisi vähäistä suurempi, seuraamusmaksu voitaisiin jättää määräämättä, jos momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksu voidaan jättää määräämättä, jos samasta rikkomuksesta on tuomittu uhkasakko maksettavaksi.  

19 §. Seuraamusmaksun suhde rikosoikeudelliseen sääntelyyn. Pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun suhteesta rikosoikeudelliseen sääntelyyn, ja säännöksellä toteutettaisiin kaksoisrangaistavuuden kieltoa ( ne bis in idem ). Sen mukaan on kiellettyä syyttää ja tuomita kahdesti samasta teosta. Kaksoisrangaistavuuden kielto ei estä määräämästä hallinnonnollista seuraamusmaksua hallinnollisten pakkokeinojen ohella.  

Pykälän 1 momentin mukaan seuraamusmaksua ei saisi määrätä sille, joka on epäiltynä samasta rikkomuksesta esitutkinnassa, jonka osalta on vireillä samaa rikkomusta koskeva syyteharkinta tai joka on vastaajana tuomioistuimessa samaa rikkomusta koskevassa rikosasiassa. Seuraamusmaksua ei saisi määrätä myöskään sille, jolle on samasta rikkomuksesta annettu lainvoimainen tuomio rikosasiassa.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin seuraamusmaksun vaikutuksesta rikosprosessiin kaksoisrangaistavuuden kiellon toteuttamiseksi. Jos samasta rikkomuksesta olisi määrätty seuraamusmaksu, samasta teosta ei voitaisi nostaa syytettä eikä tuomiota rangaistukseen. Säännös koskisi luonnollista henkilöä.  

Pykälän 3 momentissa viitattaisiin terveysrikosta koskevaan rikoslain säännökseen, jossa säädettäisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen rikkomiseen sovellettavasta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta.  

20 §. Muutoksenhaku. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin muutoksenhausta markkinavalvontaviranomaisen tekemään päätökseen. Muutoksenhausta hallintotuomioistuimeen säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (808/2019).  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin muutoksenhausta uhkasakon asettamista ja maksettavaksi tuomitsemista sekä teettämisuhan asettamista ja täytäntöönpantavaksi määräämistä koskevaan päätökseen. Siitä säädetään 1 momentista poiketen uhkasakkolaissa (1113/1990).  

Pykälän 3 momentin mukaan markkinavalvontaviranomaisen määräys voitaisiin panna täytäntöön valituksesta huolimatta. Koska markkinavalvontaviranomaisen päätöksellä pyritään varmistamaan turvallisuutta ja yleistä etua, on välttämätöntä säätää, että markkinavalvontaviranomaisen päätöstä on muutoksenhausta huolimatta noudatettava, jollei valitusviranomainen toisin määrää. Seuraamusmaksun määräämistä koskevaa päätöstä ei kuitenkaan voitaisi panna täytäntöön ennen kuin se on saanut lainvoiman.  

Pykälän 4 momentin mukaan markkinavalvontaviranomaisen tämän lain 8 §:n nojalla antamaan väliaikaiseen määräykseen ei saisi erikseen hakea muutosta valittamalla. Valituskielto on tyypillinen väliaikaisen kiellon tyyppisissä valvontatilanteissa, ja on perusteltua myöntää valitusoikeus vasta viranomaisen tehtyä asiassa lopullinen ratkaisunsa tämän pykälän 1 momentin mukaisesti. Markkinavalvontaviranomaisen on 8 §:n 3 momentissa sanotun mukaisesti ratkaistava väliaikaista määräystä koskea asia lopullisesti ilman aiheetonta viivytystä.  

21 §. Seuraamusmaksun täytäntöönpano. Seuraamusmaksu pantaisiin täytäntöön siinä järjestyksessä kuin sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa säädetään. Pykälä sisältäisi tähän liittyvän informatiivisen viittauksen. Seuraamusmaksun täytäntöönpanosta vastaisi Oikeusrekisterikeskus, jolla on vastaavia täytäntöönpanotehtäviä. Seuraamusmaksusta ei perittäisi korkoa. Lisäksi pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun vanhentumisesta, koska sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin tai velan vanhentumisesta annettuun lakiin (728/2003) ei sisälly tähän tarkoitukseen soveltuvia säännöksiä. Vanhentumisaika olisi viisi vuotta seuraamusmaksua koskevan lainvoiman saaneen ratkaisun antamispäivästä, mikä vastaa sakkorangaistukselle säädettyä vanhentumisaikaa. Seuraamusmaksu raukeaisi, kun maksuvelvollinen luonnollinen henkilö kuolee.  

22 §. Kuluttajien käyttöön tarkoitettuja koneita koskevat rangaistussäännökset. Pykälässä säädettäisiin kuluttajien käyttöön tarkoitettuja koneita koskevista rangaistussäännöksistä. Säännös olisi pääasialliselta sisällöltään samanlainen kuin voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain mukainen säännös.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin kuluttajaturvallisuusrikkomuksesta. Sen mukaan joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo markkinavalvontalain nojalla annettua kieltoa tai määräystä, olisi tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, kuluttajaturvallisuusrikkomuksesta sakkoon.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että jos 1 momentissa tarkoitettua kieltoa tai määräystä on tehostettu uhkasakolla, voitaisiin tuota kieltoa tai määräystä rikkova jättää tuomitsematta rangaistukseen samasta teosta.  

EU:n koneasetuksen täytäntöönpano edellyttää sen rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista säätämistä kansallisesti. Yleisperusteluissa todetulla tavalla olisi tarkoituksenmukaista uudistaa koneiden turvallisuutta koskeva seuraamusjärjestelmä EU-asetuksen täytäntöönpanohankkeessa STM094:00/2024 käsillä olevan ehdotuksen asemesta. 

23 §. Kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunta. Pykälässä säädettäisiin kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunnasta. Voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 53 §:n 1 momentissa säädetään, että työ- ja elinkeinoministeriön yhteydessä toimii kuluttajaturvallisuusasiain neuvottelukunta. Neuvottelukuntarakenteen joustavuuden lisäämiseksi ehdotetaan pakottavasta sääntelystä luopumista säätämällä siitä, että kuluttajaturvallisuusasiain neuvottelukunnan asettaminen olisi valinnaista. Neuvottelukunnan asettaisi nykyiseen tapaan valtioneuvosto työ- ja elinkeinoministeriön esittelystä, ja se toimisi työ- ja elinkeinoministeriön yhteydessä. Lisäksi neuvottelukunnan nimi muutettaisiin nykyaikaiseen muotoon. Säännös vastaisi muilta osiltaan voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain mukaista sääntelyä.  

24 §. Kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunnan kokoonpano. Pykälässä säädettäisiin kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunnan kokoonpanosta ja siinä tapahtuvista muutoksista jäsenen tai varajäsenen erotessa tai kuollessa. Säännös vastaisi pääasiassa voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain mukaista sääntelyä.  

25 §. Voimaantulo. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lain voimaantuloajankohdasta.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että lailla kumotaan kuluttajaturvallisuuslaki ja eräiden riskien aiheuttavien tuotteiden markkinavalvontaan liittyvien tietojen ilmoittamisesta Euroopan komissiolle annettu laki.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin niistä asetuksista ja päätöksistä, jotka kuluttajaturvallisuuslain kumoamisesta huolimatta jäisivät voimaan. Muut kuluttajaturvallisuuslain nojalla annetut säädökset ja määräykset kumoutuisivat. Momentissa säädettäisiin siitä, että kauppa- ja teollisuusministeriön päätös elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvista tarvikkeista liukenevista raskasmetalleista (268/1992), kauppa- ja teollisuusministeriön päätös N-nitrosoamiinien ja N-nitrosoituvien aineiden vapautumisesta elastomeeristä tai kumista valmistetuista tuteista ja huvituteista (930/1994), valtioneuvoston asetus koneiden turvallisuudesta (400/2008) ja asetus eräiden leikkuulaitteiden markkinoille saattamisen kieltämisestä (683/2013) jäävät edelleen voimaan.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että kuluttajaturvallisuuslain nojalla asetettu kuluttajaturvallisuusasiain neuvottelukunta jatkaa toimintaansa toimikautensa loppuun eli 31.3.2025 saakka 23 §:ssä tarkoitettuna kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukuntana.  

7.2  Laki kulutuspalvelujen turvallisuudesta

1 §. Soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalasta. Pykälä sisältäisi myös laissa käytettävien keskeisimpien käsitteiden määritelmät sekä soveltamisalapoikkeukset.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että lakia sovelletaan kulutuspalveluihin. Kulutuspalvelulla tarkoitettaisiin lainkohdan mukaan sellaista palvelua, joka on tarkoitettu käytettäväksi tai jota olennaisessa määrin käytetään yksityiseen tai siihen rinnastettavaan kulutukseen. Lainkohdassa tarkoitettua kulutusta olisi esimerkiksi ratsastustunnin, tatuointipalvelun, liikuntaverkkokurssin tai koiravaljakkoajelun ostaminen, ulkoilureitin, leikkipaikan tai uimahallin käyttäminen sekä konsertin tai rallitapahtuman seuraaminen yleisöstä. Lisäksi tällaista kulutusta olisi esimerkiksi koululaisen osallistuminen iltapäivän harrastekerhotoimintaan opetustoiminnan ulkopuolella. Voimassa olevan lain soveltamisalan mukaisesti vapaaehtoistyö sellaisella palvelusektorilla, jossa samaa tai samankaltaista työtä tekevät vapaaehtoistyöntekijän lisäksi työntekijät, ei olisi lainkohdassa tarkoitettua kulutusta. Vapaaehtoistyö voisi kuitenkin olla yksityiseen kulutukseen rinnastuvaa kulutusta, kun sitä tehdään sellaisessa palvelussa, jossa vapaaehtoistyön tekijä ei rinnastu työntekijään ja jossa vapaaehtoistyön tekijä osallistuu palveluun.  

Kulutuspalvelun käsitteen olisi tarkoitus ilmentää sitä, ettei lakia sovelleta ainoastaan kuluttajien turvallisuuteen ja näille tarjottaviin palveluihin vaan laajempaan joukkoon ihmisten käyttämiä palveluita. Käsitteellä korostettaisiin palvelun käyttötarkoitusta sitä käyttävän tai sitä tarjoavan henkilön roolin sijaan. Samalla vahvistettaisiin käsitetasolla se seikka, että lain soveltamisalaan kuuluvia palveluja tarjotaan muissakin kuin kuluttaja–elinkeinonharjoittaja-suhteissa, kuten nykyäänkin. Toisaalta käsite säilyttäisi kielellisen yhteyden kuluttajan käsitteeseen, mikä ilmentäisi sitä, ettei lakia sovellettaisi esimerkiksi työntekijän, koululaisen tai opiskelijan taikka potilaan tai sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaan turvallisuuteen silloin, kun nämä roolinsa mukaisesti käyttävät palvelua. Näin olisi esimerkiksi siltä osin kuin potilas saa erikoissairaanhoitoa tai koululainen perusopetusta. 

Pykälän 2 momentissa määriteltäisiin palveluntarjoajan käsite, joka samalla määrittäisi lain henkilöllistä soveltamisalaa. Palveluntarjoajalla tarkoitettaisiin sellaista luonnollista henkilöä taikka yksityistä tai julkista oikeushenkilöä, joka tarjoaa kulutuspalvelua.  

Voimassa olevaa lakia sovelletaan sen sanamuodon mukaisesti kuluttajapalveluihin, joita tarjotaan, suoritetaan, pidetään kaupan, myydään tai muutoin luovutetaan. Tässä esityksessä tarjoamisen käsite olisi ymmärrettävä laajasti niin, että se kattaa voimassa olevassa laissa tarkoitetun palvelun suorittamisen, pitämisen kaupan, myymisen ja muun luovuttamisen. Sellainen toimija, joka suo luonnolliselle henkilölle mahdollisuuden hankkia kulutuspalvelun käyttöönsä tai käyttää palvelua, olisi esityksessä tarkoitettu palveluntarjoaja. Palveluntarjoaja voisi olla esimerkiksi laskettelukeskus, sisäleikkipaikkaa ylläpitävä yritys, kauneudenhoitoalan yrittäjä, melontapalveluita järjestävä paikallisyhdistys, kunta uimahallipalvelun tarjoajana tai moottorikelkkasafareja järjestävä luonnollinen henkilö. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin poikkeuksesta lain henkilölliseen soveltamisalaan. Sen mukaan lain säännöksiä ei sovellettaisi palveluntarjoajaan, joka on luonnollinen henkilö, siltä osin kuin tämä tarjoaa kulutuspalvelua muussa kuin elinkeinotoiminnassaan. Tyypillisinä esimerkkeinä tällaisesta lain soveltamisalan ulkopuolelle jäävästä toiminnasta voidaan mainita taloyhtiön asukkaan muiden asukkaiden hyväksi tekemät talkootyöt, kotipihan leikkivälineiden tarjoaminen lähialueen lasten käyttöön, tuttavalle tarjottava muuttoapu, ystävän rakennekynsien laittaminen ja sukulaisten auttaminen kodinhoidossa. Laissa tarkoitettuja palveluntarjoajan velvollisuuksia ja valvontaa ei olisi syytä ulottaa koskemaan tällaista toimintaa, ja rajaus vastaisi voimassa olevan lain mukaista rajausta.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin poikkeuksesta lain henkilölliseen soveltamisalaan. Sen mukaan lain säännöksiä ei sovellettaisi palveluntarjoajaan, joka on yhdistys tai muu yhteisö, siltä osin kuin tämä tarjoaa kulutuspalvelua jäsenilleen muussa kuin elinkeinotoiminnassa. Tällaista lain soveltamisalan ulkopuolelle jäävää toimintaa olisivat tyypillisesti esimerkiksi urheiluseuran harjoitukset ja partion lippukunnan kokoontumiset. Laissa tarkoitettuja palveluntarjoajan velvollisuuksia ja valvontaa ei olisi syytä ulottaa koskemaan tällaista toimintaa, ja rajaus vastaisi voimassa olevan lain mukaista rajausta. 

2 §. Suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälässä säädettäisiin lain toissijaisuudesta ja täydentävyydestä. Pykälä vastaisi voimassa olevaa sääntelyä.  

Lakia sovellettaisiin vain siltä osin kuin kulutuspalvelun turvallisuutta koskevassa erityislainsäädännössä ei ole säännöksiä, joita noudattamalla päästään samaan turvallisuuden tasoon kuin käsillä olevaa lakia noudattamalla. Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain säännökset väistyisivät siis tyypillisesti siltä osin kuin kulutuspalvelun turvallisuudesta tai turvallisuuden tietystä osa-alueesta on erityislainsäädännössä tarkempia säännöksiä. 

Lakia voitaisiin soveltaa myös tilanteissa, joissa palvelun turvallisuutta arvioidaan ja valvotaan myös muun yleislainsäädännön nojalla. Esimerkiksi yleisötapahtumissa tulisivat usein sovellettavaksi kyseessä olevan lain lisäksi samanaikaisesti kokoontumista koskeva, pelastamista koskeva ja rakenteita koskeva yleislainsäädäntö. Tällaisissa säädöksissä on kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain tavoin kyse yleisluontoisesta sääntelystä, jolla säännellään turvallisuutta tietystä näkökulmasta. Sen vuoksi olisi perusteltua, että näitä lakeja voitaisiin soveltaa rinnakkaisesti; näin voitaisiin turvata tehokkaasti palveluun osallistuvien ja sen lähipiirissä olevien henkilöiden turvallisuus kokonaisvaltaisesti. Viranomaisten yhteistyöllä voitaisiin välttyä siltä, että valvonnassa olisi epätarkoituksenmukaista päällekkäisyyttä. Kulutuspalveluiden turvallisuutta koskevan lain yhtenä keskeisenä tavoitteena olisi varmistaa, ettei lainsäädäntöön jäisi sellaisia aukkoja, joiden vuoksi havaittuihin turvallisuuspuutteisiin ei olisi mahdollista puuttua. 

3 §. Turvallinen kulutuspalvelu ja turvallisuuden arviointi. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin kulutuspalvelua pidettäisiin turvallisena. Lisäksi siinä säädettäisiin niistä seikoista, joihin kiinnitetään huomiota kulutuspalvelun turvallisuutta arvioitaessa.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä kulutuspalvelua pidetään turvallisena.  

Kulutuspalvelun turvallisuus edellyttäisi ensinnäkin sitä, ettei kulutuspalvelusta aiheudu sen käyttäjille tai muille sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville sellaista terveysvahingon vaaraa, joka ei ole hyväksyttävissä. Toiseksi kulutuspalvelun turvallisuus edellyttäisi sitä, että palveluntarjoaja on varmistanut edellä tarkoitetun seikan suunnittelemalla ja toteuttamalla kulutuspalvelun ehdotetun lain säännösten mukaisesti. Kulutuspalvelun turvallisuus edellyttäisi siis sitä, että kulutuspalvelun tarjoaja on varmistanut, että kulutuspalveluun liittyvät riskit ovat hyväksyttävällä tasolla ja hallinnassa. 

Terveysvahinko voisi olla vaaratilanteessa aiheutuva fyysinen tai henkinen sairaus, vamma tai muu haitta terveydelle. Kyse voisi olla esimerkiksi murtumasta, allergisesta reaktiosta tai psyykkisestä traumasta. Toisin kuin on voimassa olevassa laissa, ehdotetun lain tarkoituksena ei olisi suojata omaisuutta. Tämä tarkoittaisi sitä, etteivät palveluntarjoajan tämän lain mukaiset velvoitteet koskisi omaisuudelle aiheutuvien vahinkojen ehkäisemistä ja torjumista. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin niistä seikoista, joihin kiinnitettäisiin huomiota kulutuspalvelun turvallisuutta arvioitaessa. Säännöksen tarkoituksena olisi yhtäältä ohjata palveluntarjoajaa kulutuspalvelun turvallisuutta koskevien olennaisten sääntöjen äärelle ja toisaalta lisätä turvallisuuden arvioinnin ennakoitavuutta. Valvontaviranomaisen olisi kulutuspalvelujen turvallisuutta valvoessaan otettava huomioon momentissa lueteltavat seikat.  

4 §. Huolellisuusvelvollisuus . Pykälässä säädettäisiin palvelun tarjoajan yleisestä velvollisuudesta huolehtia, että sen tarjoama kulutuspalvelu on turvallinen sen käyttäjille ja muille sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville. Tätä velvollisuutta täsmentäisivät palveluntarjoajan 5–8 §:n mukaiset velvollisuudet, joiden noudattaminen olisi edellytyksenä huolellisuusvelvollisuuden täyttämiselle. Turvallisen kulutuspalvelun edellytyksistä säädettäisiin 3 §:ssä.  

Huolellisuusvelvollisuus kohdistuisi kulutuspalvelun käyttäjien ja muiden kulutuspalvelun välittömässä vaikutuspiirissä olevien henkilöiden turvallisuuteen. Kulutuspalvelusta voi aiheutua terveysvahinkoa palvelun käyttäjille ja muille sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville henkilöille. Kulutuspalvelun käyttäjiä olisivat ne, jotka osallistuvat kulutuspalveluun. Muu välittömässä vaikutuspiirissä oleva henkilö taas olisi sellainen henkilö, joka ei osallistu varsinaiseen kulutuspalveluun mutta esimerkiksi liikkuu tai oleskelee alueella, jonka turvallisuuteen kulutuspalvelu vaikuttaa. Vaikutuspiiriin kuuluva henkilö voisi olla esimerkiksi henkilö, joka osallistumatta kulutuspalveluun seuraa sen suorittamista taikka oleskelee tai liikkuu palvelun suorittamispaikan läheisyydessä siten, että palvelusta saattaa aiheutua hänelle terveysvahinko. Tällaisia henkilöitä voisivat olla esimerkiksi köysirataohjelmapalvelun köysiradan alla kulkevat henkilöt, suurpetojen haaskakuvauspalvelun lähellä asuvat henkilöt tai yleisötapahtuma-alueen sisääntuloalueen ohitse kävelevät jalankulkijat. 

Koska huolellisuusvelvollisuus saa yksityiskohtaisen sisältönsä 3 §:n ja 5–8 §:n mukaisista säännöksistä, huolellisuusvelvollisuuden noudattamista arvioitaisiin pitkälti näiden säännösten mukaisesti ja ottaen huomioon, mitä 9 §:ssä säädettäisiin 7 ja 8 §:n riskiperusteisesta soveltamisesta. Huolellisuusvelvollisuuden sisältö olisi siis erilainen eri palveluntarjoajilla, sillä sen arvioinnissa otettaisiin huomioon 3 §:n 2 momentissa tarkoitetut seikat, 6 §:n mukaisen riskien arvioinnin tulos ja muut 9 §:n mukaiset seikat eli kulutuspalvelun tyyppi, luonne, laajuus ja toteuttamisen olosuhteet sekä kulutuspalvelua käytettävien ja muiden sen välittömässä vaikutuspiirissä olevien henkilöryhmien erityispiirteet. Huolellisuusvelvollisuuden täyttäminen edellyttäisi siis tarkastelun kohteena olevan kulutuspalvelun turvallisuuden varmistamiseksi riittäviä, palveluntarjoajalta kohtuudella vaadittavia toimia. 

5 §. Tiedot kulutuspalvelusta. Pykälässä säädettäisiin siitä, että palveluntarjoajalla on oltava lain säännösten noudattamiseksi riittävät ja oikeat tiedot tarjoamastansa kulutuspalvelusta.  

Selvilläolovelvollisuuteen kuuluisi se, että palveluntarjoaja hankkisi riittävät tiedot ja osaamisen tarjoamastaan palvelusta sekä sitä koskevasta lainsäädännöstä ja viranomaisohjeistuksista, jotta palvelun turvallinen tarjoaminen ja lain säännösten noudattaminen olisi mahdollista. Tiedot voisivat kohdistua esimerkiksi palvelun toiminnalliseen sisältöön, siihen liittyviin teknisiin vaatimuksiin, asiakkaiden erityisiin turvallisuustarpeisiin tai palveluntarjoajalta vaadittavaan osaamiseen. Riittävien tietojen tulisi olla kohtuudella saatavissa. Kohtuullisuus ei tarkoittaisi kuitenkaan sitä, että tiedon tulisi olla saatavissa julkisista lähteistä, vaan joidenkin palveluiden olennaisiin turvallisuustietoihin perehtyminen voisi edellyttää esimerkiksi maksullisten standardien hankkimista tai maksullista kouluttautumista. 

6 §. Vaarojen tunnistaminen ja riskien arviointi. Pykälässä säädettäisiin palveluntarjoajan velvollisuudesta tunnistaa tarjoamansa palvelun vaarat ja arvioida niihin liittyvät riskit. Lisäksi pykälässä velvollisuudesta pitää kirjaa pykälässä säädetyistä seikoista.  

Pykälän tarkoituksena olisi osaltaan nykyaikaistaa palveluntarjoajan velvoitteita luomalla lainsäädännölliset puitteet turvallisuusjohtamiselle. Turvallisuusjohtamisella tarkoitettaisiin tässä yhteydessä järjestelmällistä ja tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoituksena olisi onnettomuuksien ennaltaehkäiseminen ja turvallisuuden jatkuva parantaminen suunnitelmallisen ja kattavan vaarojen tunnistamisen ja riskien arvioinnin perusteella. Palveluntarjoajan olisi tunnettava toimintaansa liittyvät vaarat ja riskit, toimittava riskien ennalta ehkäisemiseksi ja pyrittävä jatkuvasti parantamaan palvelunsa turvallisuutta. Riskien arvioinnin tulos ohjaisi palveluntarjoajaa koskevien 7 ja 8 §:n mukaisten velvollisuuksien noudattamista. Kyse olisi lainsäädännössä asetettavasta vähimmäisvaatimuksesta, eikä säännöksen noudattaminen lähtökohtaisesti edellyttäisi palveluntarjoajilta turvallisuusjohtamisjärjestelmän käyttöönottoa tai turvallisuusjohtamisstandardien noudattamista. 

Pykälän 1 momentin mukaan palveluntarjoajan olisi tunnistettava tarjoamaansa kulutuspalveluun liittyvät vaaratekijät ja vaaratilanteet. Vaaralla tarkoitettaisiin sellaista asiaa, joka voi aiheuttaa terveysvahingon kulutuspalvelun käyttäjälle tai sen välittömässä vaikutuspiirissä olevalle henkilölle. Vaaratekijät olisivat sellaisia kulutuspalvelussa esiintyviä konkreettisia asioita, jotka voisivat aiheuttaa terveydelle haitallisia seurauksia. Vaaratekijä voisi olla esimerkiksi fysikaalinen tai kemiallinen vaaratekijä, fyysinen tai psykososiaalinen kuormitustekijä tai tapaturman vaara. Vaaratekijä voisi olla esimerkiksi jäinen piha, liian matala vaahtomuoviallas tai pelästynyt hevonen. Laissa tarkoitettu vaaratilanne syntyisi, kun henkilö altistuu vaaratekijälle eli tulisi vaaravyöhykkeelle ja olisi vaaralle alttiina. Vaaratilanne voisi syntyä esimerkiksi, kun kotieläinpihan asiakas kulkee hiekoittamattomalla jäisellä piha-alueella, lapsi hyppää trampoliinilta liian matalaan vaahtomuovialtaaseen tai aloitteleva ratsastaja ohjataan ratsastamaan jo valmiiksi pelästyneellä hevosella. Vaaratekijä ei välttämättä johda vaaratilanteen syntymiseen, mutta vaaratilanteessa on aina läsnä yksi tai useampi vaaratekijä.  

Palveluntarjoajan olisi arvioitava vaarojen tunnistamisen perusteella vaaroihin liittyvät riskit. Kyse olisi päätöksenteon vaiheesta, jossa edetään tunnistetuista vaaroista tarvittaviin toimenpiteisiin. Riskien arvioinnilla tarkoitettaisiin tässä laissa sen arviointia, ovatko riskit arvioinnin hetkellä ja senhetkisillä turvallisuustoimenpiteillä hyväksyttävällä tasolla. Jos riskit eivät olisi hyväksyttävällä tasolla, tulisi palveluntarjoajan ryhtyä uusiin tai korjaaviin 7 §:n mukaisiin toimenpiteisiin. Jos riskit olisivat riskien arvioinnin perusteella hyväksyttävällä tasolla, ei lisätoimenpiteisiin olisi tarpeen ryhtyä. Palveluntarjoajan olisi siis tärkeää tunnistaa osana riskien arviointia myös jo aiemmin tehdyt turvallisuustoimenpiteet ja arvioida, ovatko ne riittäviä palvelun turvallisuuden varmistamiseksi.  

Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä vakaviin vaaroihin. Tyypillisiä kulutuspalveluihin liittyviä vakavia vaaroja olisivat hukkumisvaara, korkealta putoamisen vaara sekä suurista eläimistä, kehoon kohdistuvan toimenpiteen tai hoidon invasiivisuudesta, suuresta liike-energiasta, palveluympäristön syrjäisestä sijainnista ja ihmisten suuresta määrästä aiheutuva vaara. Koska palvelumarkkina on nopeasti uudistuva ja uudistumisen osalta vaikeasti ennakoitava, ei listausta olisi perusteltua laatia tyhjentäväksi vaan palvelussa voisi olla myös muita sellaisia vaaroja, jotka olisi otettava riskien arvioinnissa huomioon vakavina vaaroina. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta dokumentoida vaarojen tunnistaminen ja riskien arviointi. Dokumentoinnille ei olisi varsinaista muotovaatimusta, vaan se voisi olla esimerkiksi kuvailevaa tai numeerista. Dokumentaatio voisi koostua myös sellaisesta palveluntarjoajan materiaalista, jota ei ole erityisesti laadittu tai koottu säännöksen noudattamista varten. Olennaista olisi, että vaarojen tunnistaminen ja riskien arviointi kävisi ilmi tuosta materiaalista. Tarkoituksena olisi, että kirjallinen materiaali toimisi palveluntarjoajaa hyödyttävänä työkaluna.  

7 §. Suunnittelu ja toteutus. Pykälässä säädettäisiin palveluntarjoajan velvollisuudesta suunnitella ja toteuttaa tarjoamansa kulutuspalvelu siten, että se on turvallinen. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin myös palveluntarjoajan velvollisuudesta dokumentoida 1 momentin mukaisten velvoitteidensa noudattaminen. Turvallisen kulutuspalvelun edellytyksistä säädettäisiin 3 §:ssä. Suunnittelua ja toteutusta koskevaa 7 §:ää sovellettaisiin 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla riskiperusteisesti. Tämä tarkoittaisi sitä, ettei kaikissa lain soveltamisalaan kuuluvissa kulutuspalveluissa olisi toteutettavia samoja suunnittelua ja toteutusta koskevia toimenpiteitä vaan 7 §:n 1 momentissa lueteltavat toimenpiteet olisi toteuttava siinä määrin kuin olisi tarpeen ja kohtuullista ottaen huomioon 3 ja 9 §:n mukainen sääntely.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä toimenpiteistä, jotka palveluntarjoajan olisi ainakin toteutettava kulutuspalvelua suunnitellessaan ja toteuttaessaan. Säännöksen noudattaminen ei lähtökohtaisesti edellyttäisi palveluntarjoajalta turvallisuusjohtamisjärjestelmän käyttöönottoa tai turvallisuusjohtamisstandardien noudattamista.  

Momentin 1 kohdan mukaan tällainen toimenpide olisi palvelun toteutukseen osallistuvan henkilöstön osaamisesta, riittävästä määrästä ja selkeästä vastuunjaosta huolehtiminen. Henkilöstön osalta olisi pantava merkille se, että henkilöstön käsite kattaisi sekä palveluntarjoajan omat työntekijät että muutoin palvelun toteuttamiseen osallistuvat henkilöt, kuten alihankkijan henkilöstön ja vapaaehtoistyöntekijät.  

Momentin 2 kohdan mukaan palveluntarjoajan olisi käytettävä kulutuspalvelun turvalliseen toteuttamiseen soveltuvia menetelmiä, tuotteita ja ympäristöä. Kulutuspalvelu olisi toisin sanoen toteutettava turvallisella tavalla ja käyttäen siihen soveltuvia aineita, laitteita, välineitä ja muita tuotteita. Tuotteiden soveltuvuudesta huolehtiminen voisi monissa tapauksissa tarkoittaa myös esimerkiksi niiden määräaikaistarkastuksia ja ylläpitoa. Kulutuspalvelulle olisi valittava sen turvalliseen toteuttamiseen soveltuva ympäristö, mikä voisi edellyttää esimerkiksi liikuntasalin vähimmäiskorkeutta, mäen enimmäisjyrkkyyttä tai palvelussa käytettävän puun kunnon varmistamista.  

Momentin 3 kohdan mukaan palveluntarjoajan olisi varauduttava erityis-, onnettomuus- ja hätätilanteisiin. Palveluntarjoajan olisi esimerkiksi suunniteltava tehtävänjako ja johtamisvastuun määräytyminen erityis-, onnettomuus- ja hätätilanteissa: kuka hälyttää apua, miten apu saadaan paikalle, kuka antaa ensiapua, kuka elvyttää ja kuka opastaa paikalla olevia henkilöitä. Ensiapu- ja pelastusvälineiden tulisi olla palvelu huomioon ottaen riittäviä, ja palveluntarjoajalla tulisi olla tarvittava evakuointivalmius ja etsintävalmius mahdollisten eksymistilanteiden varalle. Palveluntarjoajan olisi suunniteltava myös se, kuka tekee tilanteen jälkeen 10 §:n mukaisen ilmoituksen valvontaviranomaiselle, ja se, miten tapahtunut tilanne otetaan huomioon 8 §:n mukaisesti turvallisuuden jatkuvassa seurannassa ja parantamisessa. Erityis-, onnettomuus- ja hätätilanteista säädetään myös pelastuslaissa (379/2011), jota sovellettaisiin rinnakkain tämän lain kanssa, kuten nykyisinkin.  

Momentin 4 kohdassa säädettäisiin palveluntarjoajan tietojenantovelvollisuudesta. Palveluntarjoajan olisi annettava palvelun käyttäjälle ennakolta tiedot palvelun vaativuustasosta ja tarvittaessa käyttäjän henkilökohtaisia ominaisuuksia koskevista vaatimuksista ja rajoituksista. Hänelle olisi annettava tiedot tarpeellisesta valmistautumisesta, ennakko-osaamisesta, taitotasosta sekä osallistumisen edellyttämistä asiakirjoista ja luvista. Käyttäjälle olisi annettavat tiedot palvelun mahdollisesti aiheuttamista pysyvistä ja muista olennaisista vaikutuksista. Tiedot olisi annettava myös sellaisista varusteista, jotka käyttäjän oletetaan ottavan mukaansa palveluun, ja mahdollisista rajoituksista koskien omien varusteiden käyttämistä. Käyttäjälle olisi annettava palvelun suorittamisen aikana noudatettavat tarpeelliset toiminta- ja käyttäytymisohjeet, opastus tarvittavien henkilönsuojaimien asianmukaiseen käyttämiseen sekä toimintaohjeet toiminnan keskeyttämisen varalta, mukaan lukien ohjeet hätä- ja onnettomuustilanteiden varalta. Lisäksi palvelun käyttäjälle olisi kerrottava palvelun turvallisuudesta vastaava henkilö, esimerkiksi ohjaaja, valvoja tai valmentaja. Palveluntarjoajan tulisi lisäksi antaa palvelun välittömässä vaikutuspiirissä oleville henkilöille sellaiset tiedot, joiden perusteella he voivat toimia asianmukaisella ja turvallisella tavalla. Annettavien ennakkotietojen tulisi olla selkeitä ja ymmärrettäviä.  

Momentin 5 kohdan mukaan palveluntarjoajan olisi varmistettava kulutuspalvelun riittävä käytönaikainen valvonta. Käytönaikainen valvonta voisi tapauksesta riippuen olla esimerkiksi käyttäjien pääsynvalvontaa palveluun, henkilöstön kiertelyä palvelualueella valvontatarkoituksessa tai pistokokeenomaista käytönaikaista valvontaa.  

Momentin 6 kohdassa säädettäisiin palveluntarjoajan velvollisuudesta poistaa kulutuspalveluun liittyvät vaarat lopettaessaan kulutuspalvelun tarjoamisen. Kyse voisi olla koko kulutuspalvelun tai sen osan tarjoamisen lopettamisesta. Palvelun turvallinen lopettaminen voisi tarkoittaa esimerkiksi palvelun käytön estämistä, palvelun tarjoamisen lopettamisesta tiedottamista ja välineistön poistamista ympäristöstä. Kohdan mukainen palveluntarjoajan velvollisuus ei luonnollisestikaan koskisi sellaisia, esimerkiksi ympäristöstä johtuvia, vaaroja, jotka ovat olemassa kulutuspalvelun tarjoamisesta riippumatta, vaikka tällaiset vaarat olisikin tullut ottaa huomioon vaaroja tunnistettaessa ja riskejä arvioitaessa.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin 6 §:n 2 momentin tapaan palveluntarjoajan velvollisuudesta pitää kirjaa, josta 1 momentin mukaisten toimenpiteiden toteuttaminen käy ilmi. Kirjaamiselle ei olisi muotovaatimusta, eikä velvollisuuden täyttämiseksi olisi tarpeen laatia erillistä materiaalia, jos 1 momentin mukaiset seikat jo käyvät ilmi palveluntarjoajalla olevasta muusta materiaalista, kuten pätevyystodistuksista, tuoteselosteista, evakuointisuunnitelmasta tai perehdytysaineistosta.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin valtioneuvoston valtuudesta antaa asetuksella tarkempia säännöksiä kulutuspalveluille asetettavista vaatimuksista terveyden suojaamiseksi. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 52 §:ää niin, että valtuus koskisi kuitenkin vain sellaisia kulutuspalveluille asetettavia vaatimuksia, joita voitaisiin antaa terveyden, ei omaisuuden, suojaamiseksi. Kyseeseen voisivat erityisesti tulla tietynlaista kulutuspalvelua koskevat erityiset turvallisuusvaatimukset, joissa palveluntarjoajalle asetettaisiin yleislakia tarkentavia, mahdollisesti varsin teknisluonteisia vaatimuksia tuollaisen kulutuspalvelun turvallisuuden varmistamiseksi.  

8 §. Turvallisuuden jatkuva seuranta ja parantaminen. Pykälässä säädettäisiin palveluntarjoajan velvollisuudesta seurata jatkuvasti tarjoamansa kulutuspalvelun turvallisuutta, turvallisuuden puutteita ja kulutuspalvelusta aiheutuvia onnettomuuksia, arvioida turvallisuustoimenpiteiden toteutumista ja vaikutusta sekä ryhtyä tarvittaessa korjaaviin toimenpiteisiin. Lisäksi pykälässä säädettäisiin velvollisuudesta pitää näistä seikoista kirjaa. Turvallisuuden jatkuvaa seurantaa ja parantamista koskevaa 8 §:ää sovellettaisiin 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla riskiperusteisesti.  

Säännöksen tarkoituksena olisi ohjata palveluntarjoajia kohti nykyaikaista turvallisuusajattelua ja varmistaa, että palveluntarjoaja toteuttaa riittävää omavalvontaa. Nykyaikaiselle turvallisuusajattelulle ominaisina piirteinä voidaan pitää turvallisuuden suunnitelmallista ja järjestelmällistä hallintaa sekä jatkuvan parantamisen periaatetta. Tämä tarkoittaisi sitä, että kulutuspalvelun turvallisuuden kehittäminen olisi tämän lain tarkoittamalla tavalla suunnitelmallinen ja systemaattinen prosessi, jossa palveluntarjoaja 6 §:n mukaisen vaarojen tunnistamisen ja riskien arvioinnin perusteella seuraisi palvelunsa turvallisuutta, toteuttaisi toimenpiteitä tunnistamiensa riskien poistamiseksi tai pienentämiseksi, arvioisi tehtyjen turvallisuustoimenpiteiden toteutumista ja ryhtyisi tarvittaessa korjaaviin toimenpiteisiin. Palveluntarjoajan olisi seurattava tarjoamansa palvelun turvallisuustilannetta ja turvallisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja pyrittävä ennakoimaan ja ehkäisemään vaaratilanteita. Palveluntarjoajan olisi tätä tarkoitusta varten pidettävä kirjaa kulutuspalvelusta aiheutuvista onnettomuuksista. 

Turvallisuuden jatkuva seuranta ja parantaminen eivät tarkoittaisi sitä, että turvallisuustavoitteita olisi syytä jatkuvasti tiukentaa. Ehdotettava 8 § olisi pääasiassa turvallisuuden varmistamista koskevia menettelytapoja sääntelevä säännös, jonka tarkoituksena olisi varmistaa, etteivät vaarojen tunnistaminen, riskien arviointi ja turvallisuustoimenpiteiden toteuttaminen ole muusta palvelun tarjoamisesta irrallisia, kertaluonteisia tapahtumia.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin 6 §:n 2 momentin ja 7 §:n 2 momentin tapaan velvollisuudesta pitää kirjaa, josta 1 momentissa tarkoitetut seikat käyvät ilmi. Kirjaamiselle ei olisi muotovaatimusta, eikä velvollisuuden täyttämiseksi olisi tarpeen laatia erillistä materiaalia, jos 1 momentin mukaiset seikat jo käyvät ilmi palveluntarjoajalla olevasta muusta materiaalista, mukaan lukien muiden säännösten noudattamiseksi edellytettävä dokumentaatio.  

9 §. Palveluntarjoajien eräiden velvoitteiden riskiperusteinen soveltaminen. Pykälässä säädettäisiin 7 ja 8 §:n mukaisten velvoitteiden suhteuttamisesta 6 §:n mukaiseen riskien arviointiin. Pykälässä säädettäisiin siitä, että palveluntarjoajan on täytettävä 7 ja 8 §:n mukaiset velvoitteensa niin, että se suhteuttaa toimenpiteensä yhtäältä 6 §:n 1 momentin mukaisen riskien arvioinnin tulokseen ja toisaalta 9 §:ssä lueteltuihin seikkoihin. Myös 7 ja 8 §:n mukaiset kirjaamisvelvoitteet kuuluisivat tämän suhteutuksen piiriin.  

Säännöksen tarkoituksena olisi yhtäältä ohjata palveluntarjoajia toteuttamaan sellaiset toimet, jotka ovat tarkoituksenmukaisia ja riittäviä juuri tämän tarjoaman kulutuspalvelun turvallisuuden varmistamiseksi. Toisaalta säännöksen tarkoituksena olisi asettaa myös raja sille, kuinka pitkälle meneviä toimia palveluntarjoajalta voitaisiin kohtuudella odottaa tämän lain mukaisten velvollisuuksien täyttämiseksi. Säännöksellä pyrittäisiin siihen, että lain vaatimukset kohdistuisivat oikeasuhtaisesti sen soveltamisalaan kuuluviin palveluntarjoajiin, jotka ovat keskenään varsin erilaisia ja tarjoavat varsin erilaisia palveluja erilaisille käyttäjille. Säännös ohjaisi yhtä lailla palveluntarjoajan omaa toimintaa kuin valvontaviranomaisen tai tuomioistuimen suorittamaa arviointia. 

Säännöksen 1 kohdassa mainittaisiin kulutuspalvelun tyyppi ja luonne. Kulutuspalvelun tyypillä tarkoitettaisiin sen varsinaista sisältöä: kulutuspalvelu voisi tyypiltään olla esimerkiksi ihonhoitoa, joogaa tai värikuula-ammuntaa. Kulutuspalveluun saattaa sen tyypin vuoksi liittyä erottamattomasti merkittäviä vaaroja, esimerkiksi hukkumisen tai putoamisen vaara. Tällöin palveluntarjoajalta voitaisiin edellyttää pidemmälle meneviä toimenpiteitä turvallisuuden varmistamiseksi kuin sellaisessa kulutuspalvelussa, joissa tällaisia vaaroja ei ole.  

Kulutuspalvelun luonteella tarkoitettaisiin erityisesti palvelun tarjoamisen tapaa. Palvelu voisi olla luonteeltaan esimerkiksi hoitokäynti, kurssi, harjoitus, kilpailu tai yleisötapahtuma. Kulutuspalveluun liittyvien riskien hyväksyttävyydelle voitaisiin asettaa eri luonteisissa palveluissa eriasteisia vaatimuksia. Palvelun luonne voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, millä tavoin palvelun käyttäjä osallistuu palvelun suorittamiseen. Esimerkiksi hoitokäynnillä palvelun käyttäjä saattaa olla melko passiivinen palvelun suorittamisen kohde, kun taas kilpailussa tai harjoituksessa palvelun käyttäjä voi itse olla merkittävä osa palvelun suorittamista ja esimerkiksi kokeilla osaamisensa rajoja. Yhtäältä palvelun käyttäjän oma osallistuminen voi lisätä palveluun liittyviä riskejä, ja toisaalta tällaisia riskejä voidaan joissakin tapauksissa juuri siksi pitää hyväksyttävämpinä. Toisaalta palvelun luonne vaikuttaa myös niihin odotuksiin, joita palvelun käyttäjillä on. Palvelun käyttäjä voi tyypillisesti odottaa saavansa kurssilla eritasoista ohjausta ja opastusta kuin esimerkiksi kilpailussa. Hoitokäynnillä oleva palvelun käyttäjä voi yleensä luottaa siihen, että häneltä ei vaadita erityistä osaamista hoidon suorittamisesta vaan palveluntarjoajalla on vaadittava osaaminen. 

Pykälän 2 kohdassa mainitulla kulutuspalvelun laajuudella tarkoitettaisiin erityisesti sitä käyttävien ja sen välittömässä vaikutuspiirissä olevien ihmisten määrää. Joissakin palveluissa myös käytettävän alueen tai palveluympäristön laajuus voisi tulla otettavaksi huomioon. Tämä voisi tulla kyseeseen esimerkiksi isoissa laskettelukeskuksissa tai kun palveluntarjoaja järjestää useiden päivien mittaisen ja ajomatkaltaan pitkän koiravaljakkosafarin.  

Pykälän 3 kohdassa säädettäisiin kulutuspalvelun toteuttamisen olosuhteiden ottamisesta huomioon. Kulutuspalvelun toteuttamisen olosuhteet kattaisivat kulutuspalvelun tarjoamisen fyysisen, sosiaalisen ja psyykkisen ympäristön. Arvioinnissa otettaisiin siis tapauksen mukaan huomioon esimerkiksi sääolosuhteet, luonnonmuodot ja tilan soveltuvuus palvelun tarpeisiin. Tapauksen mukaan huomioon voitaisiin ottaa myös sosiaalisia ja psyykkisiä seikkoja, kuten kiire, stressi, ryhmäpaine ja pelko, mikäli tällaiset seikat voivat vaikuttaa kulutuspalvelun turvallisuuteen.  

Säännöksen 4 kohdassa mainittaisiin kulutuspalvelua käyttävien ja muiden sen välittömässä vaikutuspiirissä olevien henkilöryhmien erityispiirteet. Tällaisia erityispiirteitä voisivat olla esimerkiksi matala tai korkea ikä, kehitysvammaisuus, liikuntarajoitteisuus tai kielitaidon puute. Säännöksen tarkoituksena olisi yhtäältä varmistaa, että esimerkiksi haavoittuvat henkilöryhmät tulisivat otetuiksi riittävällä tavalla huomioon. Toisaalta säännöksen tarkoituksena olisi myös varmistaa, etteivät lain vaatimukset ole kohtuuttomia silloin, kun palvelun käyttäjillä on erityisen hyvät ennakkotiedot tai korkea osaamisen taso esimerkiksi siksi, että he ovat alan asiantuntijoita, lajin korkean tason harrastajia tai kokeneita kilpailijoita.  

10 §. Onnettomuudesta ilmoittaminen valvontaviranomaiselle. Pykälässä säädettäisiin palveluntarjoajan velvoitteesta ilmoittaa vakavasta tai riskien arvioinnin tulokseen nähden ennakoimattomasta onnettomuudesta tai läheltä piti -tilanteesta valvontaviranomaiselle. Palveluntarjoajan olisi tehtävä ilmoitus viipymättä ja ilmoitettava samalla, mihin toimenpiteisiin se on tapahtuneen vuoksi ryhtynyt.  

Palveluntarjoajalla olisi velvollisuus ilmoittaa valvontaviranomaiselle palvelusta aiheutuneista onnettomuuksista ja läheltä piti -tilanteista, eli tilanteista, jotka olisivat voineet johtaa onnettomuuteen mutta eivät mahdollisesti ainoastaan sattumanvaraisista syistä ole sellaiseen johtaneet. Ilmoitusvelvollisuus koskisi ensinnäkin vakavia onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita. Kyseeseen tulisivat lähinnä sellaiset tilanteet, joissa palvelusta on aiheutunut tai olisi voinut aiheutua kuolema tai vakava loukkaantuminen. Toiseksi ilmoitusvelvollisuus koskisi riskien arvioinnin tulokseen nähden ennakoimattomia onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita. Tällä tarkoitettaisiin tilanteita, jotka ovat palveluntarjoajan toteuttaman riskien arvioinnin näkökulmasta syystä tai toisesta epätyypillisiä, odottamattomia tai ennakoimattomia. Kyseessä voisi olla esimerkiksi tilanne, jossa on esiintynyt kyseiselle palvelutyypille uusi tai poikkeuksellinen vaaratekijä tai vaaratilanne. Ilmoitus tulisi tehdä siinä laajuudessa kuin on tapahtunut tilanne kokonaisuutena arvioiden kohtuullista ja tarkoituksenmukaista. 

Osana ilmoitusvelvollisuuttaan palveluntarjoajan tulisi ilmoittaa valvontaviranomaiselle, mihin toimenpiteisiin se on tapahtuneen vuoksi ryhtynyt. Tällä tarkoitettaisiin niitä toimenpiteitä, joita palveluntarjoaja on tapahtuneen seurauksena toteuttanut palvelun turvallisuuden parantamiseksi ja esiintyneen vaaratekijän tai vaaratilanteen poistamiseksi. Toimenpiteissä voisi olla kyse esimerkiksi ohjeistuksen selkeyttämisestä, palvelussa käytettävän tuotteen korjaamisesta tai palvelun käytönaikaisen valvonnan lisäämisestä. Olennaista olisi, että ilmoituksesta käy ilmi riittävät tiedot, jotta valvontaviranomainen kykenee arvioimaan, onko palvelu turvallinen palveluntarjoajan toteuttamien toimenpiteiden seurauksena vai edellyttääkö turvallisuuden varmistaminen valvontaviranomaisen toimenpiteitä. 

Ilmoitusvelvollisuuden tarkoituksena olisi, että valvontaviranomainen saa tiedot palveluiden turvallisuuden valvonnan kannalta olennaisista onnettomuuksista ja läheltä piti -tilanteista. Valvontaviranomaisen on tärkeää saada viipymättä tapahtuneen jälkeen tieto tällaisista tapahtumista, jotta se voi tarvittaessa ryhtyä valvontatoimenpiteisiin palvelun turvallisuuden varmistamiseksi. Joissain tilanteissa valvontaviranomainen voi joutua kohdentamaan valvontatoimenpiteitä myös muihin samantyyppisiin palveluihin varmistuakseen niiden turvallisuudesta. Lisäksi ilmoitusvelvollisuuden perusteella saatavan tiedon avulla voitaisiin pyrkiä ennaltaehkäisemään samankaltaisia onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita jatkossa. 

Voimassa olevan lain mukaan palveluntarjoajan tulee tehdä valvontaviranomaiselle ilmoitus välittömästi. Pykälässä säädettäisiin, että ilmoitus on tehtävä viipymättä. Muutos olisi kielellinen. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valtioneuvoston valtuudesta antaa asetuksella tarkempia säännöksiä 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen sisällöstä ja muodosta. 

11 §. Valvonta. Pykälän mukaan lain noudattamista valvoisi Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, joka on myös voimassa olevan lain mukainen valvontaviranomainen.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin valvontaviranomaisen eli Turvallisuus- ja kemikaaliviraston pääasiallisesta tehtävästä, joka olisi lain ja sen nojalla annettujen säännösten ja päätösten noudattamisen valvonta.  

Valvontaviranomaisen olisi hoidettava tehtävänsä tehokkaalla ja riskiperusteisesti mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla. Tehtävät olisi olosuhteiden vaatiessa asetettava tärkeysjärjestykseen. Valvontaviranomaisen olisi pyrittävä parhaaseen valvonnan vaikuttavuuteen yhtäältä niin, että se suuntaa resurssinsa kulutuspalvelujen riskien tarkastelun perusteella tunnistettuihin, todennäköisimmin ja vakavinta vaaraa aiheuttavien kohteiden valvontaan, ja toisaalta niin, että se valitsee käyttöönsä sellaiset valvontakeinot, joilla voidaan saavuttaa laaja ja kattava vaikutus. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valvontaviranomaisen velvollisuudesta laatia tämän lain mukaista valvontaansa koskeva valvontasuunnitelma. Suunnitelmassa olisi otettava huomioon riskiperusteisuus sekä valvonnan toteuttamisen eri muodot siten, että valvonta olisi vaikuttavuudeltaan mahdollisimman kattavaa. Valvontasuunnitelma olisi tarkistettava vuosittain, ja sen toteutuminen olisi arvioitava. Tarkoituksena olisi, että valvonta painottuisi yksittäisten kohteiden ja erityisesti yksittäisten laitteiden ja teknisten yksityiskohtien tarkastamisen sijaan kokonaisvaltaiseen turvallisuusjohtamisjärjestelmän tarkasteluun. Perinteisen, tarkastuspainotteisen valvonnan lisäksi myös muut vaikuttamisen keinot voisivat tulla kyseeseen huomioiden kuitenkin, että kyseessä on viranomaisvalvonta, ja esimerkiksi viranomaisen velvollisuus lähtökohtaisesti käsitellä sille tehdyt ilmoitukset mahdollisista lainvastaisuuksista.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin valtioneuvoston valtuudesta antaa asetuksella tarkempia säännöksiä valvontasuunnitelmasta ja sen sisällöstä.  

12 §.Valvonnan ohjaus. Pykälässä ehdotetaan säädettävän työ- ja elinkeinoministeriön ohjaustehtävästä. Yleinen kuluttajaturvallisuussääntely on työ- ja elinkeinoministeriön toimialaan kuuluvaa sääntelyä.  

13 §. Tarkastusoikeus. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta tehdä tarkastuksia sekä päästä paikkoihin, joihin pääsy on lain valvonnan kannalta tarpeen.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että valvontaviranomaisella on oikeus päästä alueelle, huoneistoon tai muuhun sellaiseen tilaan sekä tehdä siellä tarkastuksia. Edellytyksenä olisi, että toimenpiteet olisivat valvonnan kannalta tarpeen. Viranomaisen olisi voitava päästä alueille ja tiloihin, joissa kulutuspalvelua tarjotaan, jotta se pystyisi valvomaan laissa säädettyjen velvollisuuksien noudattamista.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeudesta tehdä tarkastuksia pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin. Perustuslain 10 §:n mukaan kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä voidaan säätää lailla vain, jos ne ovat välttämättömiä perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi. Näin ollen säädettäisiin, että valvontaviranomainen voisi tehdä tarkastuksen pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin vain, jos on syytä epäillä, että kulutuspalvelussa on tehty rikoslain 44 luvun 1 §:ssä tarkoitettu terveysrikos. Tällainen tarkastus voitaisiin tehdä vain, jos on syytä epäillä terveysrikosta, ja vain siinä laajuudessa kuin on välttämätöntä tuohon epäilyyn liittyvien seikkojen selvittämiseksi. Tarkastusoikeudesta säätäminen olisi tarpeen erityisesti niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa palveluntarjoajalla ei ole lainkaan muuta toimipistettä vaan palvelua tarjotaan ainoastaan tämän kotona.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että tarkastuksissa noudatetaan, mitä hallintolain 39 §:ssä säädetään. Hallintolain 39 § koskee pykälän esitöiden mukaan ainoastaan sellaista viranomaisen toimivaltaan kuuluvaa tarkastusta, joka on tarpeen suorittaa tietyn hallintoasian selvittämiseksi tai päätöksen edellytysten toteamiseksi. Viranomaisen toimivaltaan kuuluvat valvontatyyppiset tarkastukset sen sijaan jäävät pykälän soveltamisalan ulkopuolelle (HE 72/2002 vp, s. 93). Perustuslakivaliokunta on käytännössään pitänyt selkeyden vuoksi tarpeellisena, että valvontatyyppisten tarkastusten sääntelyssä viitataan hallintolain tarkastuksia koskeviin 39 §:n yleissäännöksiin (esim. PeVL 35/2014 vp).  

14 §.Onnettomuuden tutkinta. Pykälän mukaan valvontaviranomainen voisi tutkia tietoonsa tulleen kulutuspalvelusta aiheutuneen onnettomuuden, jos valvontaviranomainen arvioi sen onnettomuuden syyn selvittämisen tai onnettomuuksien ehkäisyn kannalta tarpeelliseksi. Valvontaviranomaisella olisi onnettomuutta tutkiessaan tämän lain 17 §:n mukainen oikeus saada tietoja muilta viranomaisilta sekä palveluntarjoajilta.  

Tarkemmin keskeisissä ehdotuksissa kuvatulla tavalla lain pääasiallisena tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kulutuspalveluista aiheutuvia terveysvahinkoja. Näin ollen myös viranomaisvalvonta kohdistuisi tulevaisuuteen ja palveluista mahdollisesti aiheutuvien terveyshaittojen ennaltaehkäisyyn. Tästä huolimatta valvontaviranomaiselle olisi tarkoituksenmukaista säätää oikeus jälkikäteiseen onnettomuuden tutkintaan, koska tapahtuneiden onnettomuuksien syy-seurausketjujen selvittäminen edesauttaisi olennaisesti terveysvahinkojen vaaran ennaltaehkäisemisessä. Onnettomuuden tutkinnan tarkoituksena olisi tunnistaa ja analysoida muun muassa onnettomuuteen johtaneita tekijöitä, käytössä olleiden turvallisuustoimenpiteiden riittävyyttä ja onnettomuuteen vaikuttaneiden eri osapuolten toimintaa. Valvontaviranomaisen olisi tiedotettava onnettomuuden tutkinnan tuloksista. Lisäksi valvontaviranomainen voisi antaa onnettomuuksien tutkinnasta saadun tiedon perusteella suosituksia ja ohjeita palvelun turvallisuuden parantamiseksi sekä jakaa onnettomuuksista kertyvää tietoa palveluntarjoajille, viranomaisille ja muille sidosryhmille. Onnettomuuksien tutkinnoista saadulla tiedolla valvontaviranomainen voisi tukea kulutuspalveluiden turvallisuuden kehittämistä maanlaajuisesti, palvelusektoreittain sekä yksittäisissä valvontakohteissa. 

15 §. Näytteet ja palvelun käyttö. Pykälässä säädettäisiin viranomaisen oikeudesta ottaa näytteitä kulutuspalvelun yhteydessä käytettävästä tuotteesta ja käyttää kulutuspalvelua valvontaa varten. Lisäksi säädettäisiin velvollisuudesta korvata näyte ja palvelun käyttö käyvän hinnan mukaan.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta ottaa näytteitä ja käyttää kulutuspalvelua valvontaa varten. Viranomainen voisi ottaa näytteitä tai käyttää palvelua vain, jos se on tämän lain tai sen nojalla annettujen säännösten valvonnan kannalta tarpeen. Näytteiden ottamista ja palvelun käyttämistä tulisi pitää lain tai sen nojalla annettujen säännösten noudattamisen valvonnan kannalta toissijaisena keinona. Ensisijaisesti valvonta olisi toteutettava palveluntarjoajalta hankittavilla tiedoilla sekä tarkastuksilla. Näytteet ja palvelun käyttö valvontakeinona tulisivat kyseeseen vasta, jos palveluntarjoajalta saadut tiedot ja asiakirjat sekä tarkastukset eivät olisi lain noudattamisen valvonnan kannalta riittäviä.  

Näytteiden ottamisessa voisi olla kyse esimerkiksi näytteenotosta palvelun suorittamisessa käytettävistä materiaaleista. Palvelun käytöllä puolestaan tarkoitettaisiin sitä, että viranomainen valvontatarkoituksessa tosiasiallisesti käyttää palvelua samaan tapaan kuin palvelun käyttäjät. Palvelun käyttämistä ei olisi esimerkiksi se, että valvontaviranomainen tarkastuksella liikkuu palveluympäristössä havainnoidakseen sitä. 

Näytteenoton ja palvelun käytön osalta olisivat voimassa samat rajoitukset kuin 13 §:n mukaisessa tarkastuksessa, kun näytteenotto tai palvelun käyttö edellyttää, että valvontaviranomainen pääsee alueelle, huoneistoon tai muuhun sellaiseen tilaan, jonne pääsy on tässä laissa tarkoitetun valvonnan kannalta tarpeen. Pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin voitaisiin päästä ottamaan näytettä tai käyttämään palvelua vain, jos on syytä epäillä, että on tehty rikoslain 44 luvun 1 §:ssä tarkoitettu terveysrikos. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin näytteiden ottamisesta ja kulutuspalvelun käytöstä suoritettavista korvauksista. Korvaamisen edellytyksenä olisi ensinnäkin, että palveluntarjoajalle on aiheutunut näytteen ottamisesta tai palvelun käytöstä taloudellista vahinkoa ja että palveluntarjoaja vaatii korvausta suoritettavaksi. Jos näyte voitaisiin palauttaa palveluntarjoajalle vahingoittumattomana tai kyseessä olisi maksuton palvelu, ei kysymystä korvattavuudesta syntyisi. Korvaus olisi suoritettava käyvän hinnan mukaan, mikä tarkoittaisi käytännössä asianomaisen palveluntarjoajan perimää myyntihintaa. Korvausta ei kuitenkaan olisi suoritettava, jos valvontaviranomainen havaitsisi, että kulutuspalvelu ei vastaa tämän lain tai sen nojalla annettujen säännösten vaatimuksia.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että valvontaviranomainen voi velvoittaa palveluntarjoajan korvaamaan kulutuspalvelun hankinnasta, testauksesta ja tutkimisesta aiheutuneet kustannukset, jos palvelu ei täytä tämän lain tai sen nojalla annettujen säännösten vaatimuksia.  

16 §. Ulkopuoliset asiantuntijat. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen mahdollisuudesta käyttää apunaan ulkopuolisia asiantuntijoita.  

1 momentin mukaan ulkopuoliset asiantuntijat voisivat valvontaviranomaisen pyynnöstä avustaa tätä valvontaa varten tehtävissä tarkastuksissa, tutkimuksissa ja selvityksissä, joiden tekemiseen heillä olisi oltava tehtävän edellyttämä asiantuntemus ja pätevyys. Ulkopuolisen asiantuntijan tehtävä olisi viranomaista avustava, eikä asiantuntija voisi esimerkiksi itsenäisesti suorittaa valvontatarkastuksia vaan ainoastaan toimia valvontatarkastusta suorittavan viranomaisen apuna. Sääntelyllä lisättäisiin valvontaviranomaisen käytettävissä olevaa osaamista. Ehdotetun lain soveltamisala olisi laaja, mikä tarkoittaisi myös valvottavien palvelujen ja palveluntarjoajien suurta kirjoa. Ulkopuolisen asiantuntijan käyttö voisi olla tarpeen, jos kulutuspalvelun valvonta edellyttää sellaista osaamista tai välineistöä, jota valvontaviranomaisella ei ole. Asiantuntija-avun käyttäminen saattaisi olla tarpeen myös muista resurssisyistä.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että ulkopuoliseen asiantuntijaan sovelletaan rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä silloin, kun hän hoitaa tässä pykälässä tarkoitettuja tehtäviä. Vahingonkorvausvastuusta säädetään vahingonkorvauslaissa (412/1974). Ulkopuoliseen asiantuntijaan sovellettaisiin hallinnon yleislakeja suoraan niiden soveltamisalaa koskevien säännösten nojalla.  

17 §. Oikeus saada tietoja. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta saada salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä valvonnan suorittamiseksi välttämättömät tiedot palveluntarjoajilta sekä muilta viranomaisilta.  

Valvontaviranomaisella olisi oikeus saada salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä tietoja muilta viranomaisilta, kuten poliisilta, pelastuslaitokselta ja terveydensuojeluviranomaiselta. Viranomaisten keskinäinen tiedonsaanti tulisi turvata silloinkin, kun kyse on salassa pidettävistä tiedoista. Valvontaviranomaisella olisi oikeus saada salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä tietoja myös palveluntarjoajilta. 

Valvontaviranomaisen oikeus saada tietoja salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä rajoittuisi vain valvonnan suorittamisen kannalta välttämättömiin tietoihin. Sellaiset salassa pidettävät tiedot, joita valvontaviranomaisen voisi näissä tarkoituksissa olla välttämätöntä saada, olisivat todennäköisesti käytännössä useimmiten liikesalaisuuksia taikka terveydentilaa tai yksityiselämää koskevia tietoja, mutta tapauskohtaisesti myös muunlaiset salassa pidettävät tiedot voisivat olla välttämättömiä. Tilanteita, joissa muun muassa terveydentilaa koskevat tiedot voisivat olla asian käsittelyn kannalta välttämättömiä, ovat esimerkiksi hukkumistapaukset, kauneudenhoitopalveluihin liittyvät ongelmatapaukset sekä ohjelmapalveluissa tapahtuneet onnettomuudet. Liikesalaisuuksia sisältävän tiedon saaminen voisi olla valvontaviranomaiselle välttämätöntä esimerkiksi, jotta se pystyy arvioimaan, millaiselle asiakaskunnalle tai missä laajuudessa kulutuspalvelua tarjotaan. Yksityiselämää koskevien tietojen osalta valvontaviranomaisen voisi olla välttämätöntä saada tietoja, jotka koskisivat esimerkiksi henkilön jäsenyyttä yhdistyksessä. Tämä voisi tulle kyseeseen esimerkiksi silloin, kun valvontaviranomainen kohdistaa valvontatoimenpiteitä yhdistyksen tarjoamaan kulutuspalveluun tai jos kulutuspalvelussa on tapahtunut onnettomuus, jonka osalta valvontaviranomaisen on valvontatoimenpiteiden kohdentamiseksi ja onnettomuuden tutkimiseksi välttämätöntä saada tietoa myös onnettomuudessa olleen aiemmasta harrastuneisuudesta lajin parissa. Valvontaviranomaisen tietojensaantioikeutta ei säädettäisi laajemmaksi kuin olisi ihmisten terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi toteutettavan valvonnan kannalta välttämätöntä. 

18 §. Oikeus luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta luovuttaa salassapitosäännösten ja muiden tiedon luovuttamista koskevien rajoitusten estämättä valvontatehtäviä suoritettaessa saatuja tietoja oma-aloitteisesti esitutkintaviranomaiselle sekä muulle turvallisuusviranomaiselle.  

Voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 47 §:ssä säädetään valvontaviranomaisen oikeudesta luovuttaa tietoja valvontaviranomaiselle valvontatehtävää varten sekä syyttäjä- ja poliisiviranomaiselle rikoksen estämiseksi tai selvittämiseksi. Lähtökohtana tällaisessa tietojen luovuttamisessa on tietopyyntö, jonka tekee toinen viranomainen, jolla on oikeus saada pyytämänsä tiedot. Tällaisesta tietojen luovuttamisesta ei olisi tarpeen säätää erikseen, sillä oikeus luovuttaa tiedot tällaisessa tilanteessa perustuu vastaanottajan oikeuteen saada nuo tiedot. 

Tietojen oma-aloitteisesta luovuttamisesta, joka siis ei perustuisi tietopyyntöön, olisi sen sijaan syytä säätää erikseen. Säännöksellä pyrittäisiin varmistamaan se, että kulutuspalvelujen turvallisuutta valvova viranomainen voisi saattaa valvontatyössään havaitsemansa epäkohdat ja laiminlyönnit toimivaltaisen viranomaisen tietoon. Sikäli kuin olisi syytä epäillä rikosta, tyypillisesti terveysrikosta, valvontaviranomainen voisi saattaa tarvittavat tiedot esitutkintaviranomaisten tietoon oma-aloitteisesti. Samoin olisi silloin, kun valvontaviranomainen epäilee terveyden ja hengen suojaamiseksi säädetyn muun lainsäädännön rikkomista. Tällaista lainsäädäntöä on esimerkiksi pelastuslaki, terveydensuojelulaki ja tuoteturvallisuuslainsäädäntö. Sääntelyllä tähdättäisiin ihmisten hengen ja terveyden ennakollista suojaamisen tehostamiseen erityisesti tätä valvovien viranomaisten yhteistyötä helpottamalla. 

Tietojen luovuttaminen oma-aloitteisesti olisi mahdollista vain siltä osin kuin se olisi välttämätöntä pykälässä mainittuja tarkoituksia varten. Säännöksen perusteella ei siis tulisi luovuttaa oma-aloitteisesti esimerkiksi sellaisia tietoja, joiden arvioidaan olevan toiselle turvallisuusviranomaiselle välttämättömiä tämän suorittamaa epäillyn rikkomuksen arviointia varten, vaan ainoastaan ne tiedot, jotka ovat välttämättömiä epäilyksen saattamiseksi tuon viranomaisen tietoon. Tiedot vastaanottavan viranomaisen olisi oman tiedonsaantioikeutensa perusteella pyydettävä tarvitsemansa muut tiedot kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukaiselta viranomaiselta. 

19 §. Valvontapäätös. Pykälässä säädettäisiin velvoittavasta valvontapäätöksestä, jonka valvontaviranomainen voi antaa, jos palveluntarjoaja ei ole noudattanut laissa asetettuja velvollisuuksia. Valvontaviranomainen voisi velvoittaa palveluntarjoajan korjaamaan lainvastaisuuden asettamassaan määräajassa ja määräämällään tavalla. Valvontapäätös voitaisiin antaa kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa palveluntarjoaja ei noudata ehdotetussa laissa sille asetettuja velvollisuuksiaan.  

Kuten on muidenkin ehdotetun 4 luvun mukaisten keinojen kohdalla, myös valvontapäätöstä voisivat edeltää ja lähtökohtaisesti edeltäisivätkin lievemmät valvontakeinot. Palveluntarjoaja voitaisiin ohjata täyttämään laissa edellytetyt velvollisuutensa monin eri tavoin, kuten ohjaamalla palveluntarjoaja tutustumaan valvontaviranomaisen ohjeisiin, antamalla tälle yksilöllistä kirjallista opastusta, suositus tai kehotus taikka järjestämällä keskustelutilaisuus palveluntarjoajan edustajan kanssa. 

20 §. Kieltopäätös. Pykälässä säädettäisiin velvoittavasta kieltopäätöksestä, jonka valvontaviranomainen voisi antaa.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin kieltopäätöksen antamisen edellytyksistä. Päätös voitaisiin antaa, jos kulutuspalvelusta aiheutuu palvelun käyttäjälle tai sen välittömässä vaikutuspiirissä olevalle hengen tai terveyden menettämisen vaara eikä vaaraa voida muilla tavoin estää. Kuluttajien turvallisuuden varmistamiseksi olisi tärkeää, että vaaraa aiheuttavan kulutuspalvelun tarjoaminen voitaisiin tarvittaessa kieltää sellaisissa tilanteissa, joissa turvallisuuspuutteet ovat niin olennaisia, ettei palvelun tarjoamista voida lainkaan sallia ennen puutteiden korjaamista. Kieltopäätöksen antaminen olisi siis toissijainen keino 19 §:n mukaiseen valvontapäätökseen nähden. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että kieltopäätös annettaisiin niin, että se on voimassa siihen saakka, kunnes hengen tai terveyden vaaraa aiheuttava lainvastaisuus on poistettu. Kieltopäätöksen tarkoituksena olisi varmistaa, ettei vaaraa aiheuttavaa kulutuspalvelua tarjota. Jotta kielto täyttäisi tarkoituksensa mutta ei ylittäisi sitä, mikä on tarpeen, kiellon kesto olisi syytä ulottaa juuri sille ajalle, jona turvallisuuspuutteet ovat olemassa. Valvontaviranomainen voisi myös määrätä tavan, jolla lainvastaisuus on korjattava. 

21 §.Toiminnan keskeyttäminen . Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta keskeyttää toiminta, jos on ilmeistä, että kulutuspalvelusta aiheutuu välitön hengen tai terveyden menettämisen vaara eikä sitä voida muuten estää. Toiminnan voisi keskeyttää vain siltä osin kuin se on välttämätöntä vaaran torjumiseksi.  

Toiminnan keskeyttäminen 21 §:n nojalla olisi mahdollista vain silloin, kun vaaraa ei voida muuten estää. Vaaran olisi oltava ilmeinen ja välitön. Myös niissä tilanteissa, joissa kulutuspalvelusta aiheutuu välitön hengen tai terveyden menettämisen vaara, valvontaviranomaisen olisi ensisijaisesti puututtava tilanteeseen valvonta- tai kieltopäätöksellä ja asetettava sen tehosteeksi tarvittaessa keskeyttämisuhka. Kyse olisi varsin voimakkaasta hallinnollisesta keinosta, jonka käyttäminen voisi tulla kyseeseen vain aivan poikkeuksellisissa ja erittäin kiireellisissä tilanteissa, joissa keskeyttämisuhkaista valvonta- tai kieltopäätöstäkään ei voida pitää riittävänä. Toiminta voitaisiin keskeyttää vain siinä laajuudessa kuin olisi välttämätöntä ottaen huomioon muut valvontaviranomaisen käytössä olevat keinot. 

Toiminnan keskeyttämistä koskeva päätös olisi hallintopäätös, johon sovellettaisiin yleistä hallintolainsäädäntöä ja johon voisi siis hakea muutosta hallintotuomioistuimessa. 

22 §. Toimenpiteen teettäminen. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta teettää palveluntarjoajan kustannuksella toimenpide, jos on ilmeistä, että kulutuspalvelusta aiheutuu välitön hengen tai terveyden menettämisen vaara eikä sitä voida muuten estää. Toimenpiteen voisi teettää vain siltä osin kuin se olisi välttämätöntä vaaran poistamiseksi ottaen huomioon muut valvontaviranomaisen käytössä olevat keinot.  

Toimenpide voitaisiin teettää 22 §:n nojalla vain silloin, kun vaaraa ei voida muuten estää. Vaaran olisi oltava ilmeinen ja välitön. Myös niissä tilanteissa, joissa kulutuspalvelusta aiheutuu välitön hengen tai terveyden menettämisen vaara, valvontaviranomaisen olisi ensisijaisesti puututtava tilanteeseen valvonta- tai kieltopäätöksellä ja asetettava sen tehosteeksi tarvittaessa teettämisuhka. Kyse olisi varsin voimakkaasta hallinnollisesta keinosta, jonka käyttäminen voisi tulla kyseeseen vain aivan poikkeuksellisissa ja erittäin kiireellisissä tilanteissa, joissa teettämisuhkaista valvonta- tai kieltopäätöstäkään ei voida pitää riittävänä. Vain sellaisia toimenpiteitä voitaisiin teettää, jotka olisivat välttämättömiä ottaen huomioon muut valvontaviranomaisen käytössä olevat keinot. 

Toimenpiteen teettämistä koskeva päätös olisi hallintopäätös, johon sovellettaisiin yleistä hallintolainsäädäntöä ja johon voisi siis hakea muutosta hallintotuomioistuimessa. 

23 §. Määräys tiedottamisesta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että valvontaviranomainen voisi velvoittaa palveluntarjoajan tiedottamaan määräajassa ja määräämällään tavalla antamastaan päätöksestä tai kiellosta.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että valvontaviranomainen voisi palveluntarjoajan kustannuksella tiedottaa 1 momentissa tarkoitetuista asioista, jos palveluntarjoaja ei ole noudattanut viranomaisen antamaa määräystä tai jos kiireellisyyden vuoksi tällaiseen tiedottamiseen on painavia syitä.  

Sääntely vastaisi sisällöltään voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain 44 §:n mukaista sääntelyä. 

24 §. Uhkasakko sekä teettämis- ja keskeyttämisuhka. Pykälässä säädettäisiin valvontaviranomaisen toimivaltuudesta tehostaa palveluntarjoajan 17 §:n mukaista tietojenantovelvoitetta sekä valvontaviranomaisen antamaa valvonta- tai kieltopäätöstä taikka tiedottamismääräystä uhkasakolla taikka teettämis- tai keskeyttämisuhalla. Näiltä osin noudatettaisiin uhkasakkolain säännöksiä. Voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain mukaan uhkasakon tuomitsee maksettavaksi hallinto-oikeus. Sääntelyä ehdotetaan yhdenmukaistettavaksi muun vastaavan sääntelyn kanssa niin, että uhkasakon tuomitsisi maksettavaksi valvontaviranomainen. Muutosta uhkasakon tuomitsemista koskevaan päätökseen haettaisiin samalla tavoin kuin päävelvoitetta koskevaan päätökseen eli valittamalla hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mistä säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (808/2019) säädetään.  

25 §. Seuraamusmaksu. Pykälässä säädettäisiin palveluntarjoajalle määrättävästä hallinnollisesta seuraamusmaksusta.  

Palveluntarjoajalle asetettavat velvollisuudet muodostaisivat palveluntarjoajan toimintaa ohjaavan kokonaisuuden, jonka tarkoituksena olisi niin ennakolta kuin käytön aikana varmistaa kulutuspalvelun turvallisuus sen käyttäjille ja sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville. Valvontakäytäntö on osoittanut, että muilla kuin rangaistusluonteisilla hallinnollisilla keinoilla voidaan valtaosassa tapauksista tehokkaasti saavuttaa lainmukainen tila niissä tilanteissa, joissa kulutuspalvelun puutteet tulevat valvontaviranomaisen tietoon. Kulutuspalvelun puutteiden tuleminen valvontaviranomaisen tietoon voi kuitenkin olla jossakin määrin sattumanvaraista, ja palvelun turvallisuuden oma-aloitteinen varmistaminen on palveluntarjoajan vastuulla. On myös huomioitava, että palvelun turvallisuuden valvonta on lähes aina jälkikäteistä niin, että turvallisuuspuutteiden ilmetessä palvelua jo toteutetaan tai sen tarjoaminen on jo päättynyt. Valvontaviranomainen voi valvontakeinoin puuttua ainoastaan tulevaisuudessa tapahtuvaan palvelun tarjoamiseen. Mahdollisuus määrätä seuraamusmaksu toimisi pelotteena, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä lain rikkomuksia ennakolta. 

Pykälässä säädettäisiin niistä velvollisuuksista, joiden tahallisesta tai huolimattomasta rikkomisesta voitaisiin määrätä seuraamusmaksu palveluntarjoajalle. Syyksiluettavuuden aste olisi säädettävä kattavaksi, sillä palveluntarjoajalla on voitava olettaa olevan näiden velvollisuuksien täyttämiseen tarvittavat tiedot ja osaaminen ja koska näiden velvollisuuksien rikkomisen on katsottava ilmentävän piittaamattomuutta palvelun käyttäjien ja sen välittömässä vaikutuspiirissä olevien turvallisuutta kohtaan. 

Pykälän 1 kohdan mukaan seuraamusmaksu voitaisiin määrätä 6 §:n 1 ja 2 momentin mukaisen vaarojen tunnistamisvelvollisuuden ja riskien arviointivelvollisuuden rikkomisesta. Kulutuspalveluun liittyvien vaarojen tunnistamista ja riskien arviointia on pidettävä palvelun turvallisuuden kannalta ensisijaisen tärkeänä toimena, ja lain muiden velvoitteiden noudattaminen perustuisi pitkälti tuon riskien arvioinnin tulokseen. Velvollisuuden rikkominen tarkoittaisi palvelun turvallisuuden jättämistä sattuman varaan, mitä ei voida hyväksyä.  

Pykälän 2 kohdassa säädettäisiin 10 §:n mukaisen ilmoitusvelvollisuuden sanktioinnista. Kuten 10 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa todetaan, valvontaviranomaisen on tärkeää saada viipymättä tapahtuneen jälkeen tieto tällaisista tapahtumista, jotta se voi tarvittaessa ryhtyä valvontatoimenpiteisiin palvelun turvallisuuden varmistamiseksi. Joissain tilanteissa valvontaviranomainen voi joutua kohdentamaan valvontatoimenpiteitä myös muihin samantyyppisiin palveluihin varmistuakseen niiden turvallisuudesta. Lisäksi ilmoitusvelvollisuuden perusteella saatavan tiedon avulla voitaisiin pyrkiä ennaltaehkäisemään samankaltaisia onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita jatkossa. Kun valvontaviranomaisella on tieto onnettomuudesta tai läheltä piti -tilanteesta, palvelun turvallisuuteen voidaan tarvittaessa puuttua valvontaviranomaisen käytössä olevin hallinnollisin keinoin. Näiden keinojen käyttöön tai valintaan ei vaikuta se, onko tieto turvallisuuspuutteesta tullut valvontaviranomaiselle palveluntarjoajalta, kuluttajalta vai muualta, joten noita keinoja koskeva sääntely ei toimi sen pikemmin pelotteena kuin kannustimenakaan niin, että palveluntarjoajat tekisivät ilmoituksia herkemmin. Koska muilla hallinnollisilla keinoilla ei voida puuttua ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönteihin eikä näiden keinojen käytön mahdollisuudella voida katsoa olevan pelotevaikutusta ja velvollisuuksien laiminlyönti voi vaarantaa kuluttajien turvallisuuden välittömästi ja konkreettisesti, olisi kuluttajaturvallisuuden varmistamiseksi välttämätöntä säätää tällaisista laiminlyönneistä määrättävistä sanktioista.  

26 §. Seuraamusmaksun suuruus. Pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun suuruudesta.  

Pykälän 1 momentin mukaan seuraamusmaksun suuruus perustuisi aina kokonaisarviointiin, jossa olisi otettava huomioon lainkohdassa luetellut seikat.  

Rikkomuksen laatua arvioitaessa voitaisiin kiinnittää huomiota ainakin siihen, minkä velvollisuuden rikkomisesta on kyse ja kuinka olennainen merkitys tuon velvollisuuden noudattamisella on ihmisten turvallisuudelle. Laajuudella tarkoitettaisiin erityisesti niiden ihmisten määrää, joihin rikkomus voi vaikuttaa. Vakavuudella viitattaisiin rikkomuksen kielteisiin seurauksiin, erityisesti turvallisuuden vaarantumiseen. Kestoaika olisi sekin otettava arvioinnissa huomioon niin, että lähtökohtaisesti pitkäkestoinen rikkominen olisi perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle. Lyhytkestoinen tai kertaluonteinen rikkomuskin voisi kuitenkin olla perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle, jos tämä olisi perusteltua esimerkiksi rikkomuksen laajuuden tai vakavuuden vuoksi. Saavutettu hyöty olisi lähinnä taloudellista hyötyä, jota olisi myös rikkomuksella vältetty tappio. Hyödyn selvittäminen ei olisi edellytyksenä seuraamusmaksun määräämiselle, mutta tämä seikka voisi tiedossa ollessa vaikuttaa määrättävän seuraamusmaksun suuruuteen. Seuraamusmaksun kohteena olevan palveluntarjoajan toimet rikkomuksen korjaamiseksi olisi otettava huomioon seuraamusmaksua pienentävinä seikkoina. Muut saman palveluntarjoajan kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain säännösten rikkomiset puolestaan voisivat toimia perusteena suuremmalle seuraamusmaksulle. Koska kyse on kokonaisarvioinnissa, siinä voitaisiin ottaa huomioon myös muita tapaukseen vaikuttaneita tekijöitä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeushenkilölle määrättävän seuraamusmaksun enimmäismäärästä. Oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu saisi olla enintään yhden prosentin oikeushenkilön liikevaihdosta ylittämättä kuitenkaan 100 000:ta euroa. Säännöksessä säädettäisiin huomioitavasta liikevaihdosta pitäen silmällä myös niitä tilanteita, joissa liiketoiminta on vasta aloitettu.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin luonnolliselle henkilölle määrättävän seuraamusmaksun enimmäismäärästä. Luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu saisi olla enintään yhden prosentin henkilön verotuksen mukaisista tuloista ylittämättä kuitenkaan 10 000:ta euroa. Jos tuloja ei voitaisi luotettavasti selvittää, ne voitaisiin arvioida muun saatavan selvityksen perusteella.  

Seuraamusmaksun suuruutta käsitellään edellä yleisperusteluissa. 

27 §. Seuraamusmaksun määrääminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin seuraamusmaksun määräävästä viranomaisesta. Seuraamusmaksu on rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus, ja sen määräisi esityksen mukaan lain mukainen valvontaviranomainen, joka olisi Turvallisuus- ja kemikaalivirasto. Seuraamusmaksuasiassa on kyse samojen aineellisoikeudellisten säännösten soveltamisesta kuin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain nojalla annettavia määräyksiä koskevissa asioissa. Turvallisuus- ja kemikaalivirastolla on jo muuhun lainsäädäntöön perustuva mahdollisuus määrätä seuraamusmaksuja. Tämä toimivaltuus ei siis olisi tälle viranomaiselle uudenlainen.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, ettei seuraamusmaksua saisi määrätä, jos teosta on kulunut yli kaksi vuotta.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksua koskevassa asiassa ei saisi seuraamusmaksun määräämiseksi luonnolliselle henkilölle käyttää hänen 17 §:ssä säädetyn tietojenantovelvollisuuden perusteella antamiaan tietoja, jotka on saatu asettamalla hänelle 24 §:n nojalla sakon uhka tietojenantovelvollisuuden täyttämiseksi. Säännöksellä toteutettaisiin itsekriminointisuojaa.  

28 §. Seuraamusmaksun määräämättä jättäminen. Pykälässä säädettäisiin niistä perusteista, joilla seuraamusmaksu jätetään tai voidaan jättää määräämättä.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä perusteista, joiden ollessa käsillä seuraamusmaksua ei määrättäisi lainkaan. Momentin mukaan seuraamusmaksua ei määrättäisi, jos rikkomus on vähäinen. Rikkomus voisi olla vähäinen, jos kyse on säännöksen kertaluonteisesta rikkomisesta, vaikka se kohdistuisi kohtalaisen laajaan joukkoon ihmisiä. Kysymys olisi kyseiseen yksittäistapaukseen liittyvästä vähäisyydestä. Seuraamusmaksua ei myöskään määrättäisi, jos seuraamusmaksun määräämistä olisi pidettävä ilmeisen kohtuuttomana. Kyse olisi kokonaisarvioinnista, jossa voitaisiin ottaa huomioon esimerkiksi virheellisen menettelyn syyt ja seuraukset sekä tekijän yksilölliset olosuhteet.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksua ei määrätä sille, jonka samasta teosta on vireillä tai lainvoimaisesti ratkaistu seuraamusmaksun määräämistä koskeva asia. Säännöksen tarkoituksena olisi toteuttaa kaksoisrangaistavuuden kieltoa.  

Pykälän 3 momentin mukaan seuraamusmaksu voitaisiin jättää määräämättä, jos palveluntarjoaja on ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin rikkomuksen korjaamiseksi välittömästi sen havaitsemisen jälkeen eikä rikkomus ole vakava tai toistuva.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksu voitaisiin jättää määräämättä sillä perusteella, että rikkomus on tullut valvontaviranomaisen tietoon 10 §:ssä tarkoitetulla ilmoituksella edellyttäen, että ilmoitus tehdään mainitussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla välittömästi ja se täyttää mainitun säännöksen mukaiset vaatimukset eikä rikkomus ole vakava tai toistuva. Säännöksen tarkoituksena olisi kannustaa palveluntarjoajia tekemään 10 §:ssä tarkoitettuja ilmoituksia.  

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin siitä, että seuraamusmaksu voidaan jättää määräämättä, jos samasta rikkomuksesta on tuomittu uhkasakko maksettavaksi.  

29 §. Suhde rikosoikeudelliseen sääntelyyn. Pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun suhteesta rikosoikeudelliseen sääntelyyn, ja säännöksellä toteutettaisiin kaksoisrangaistavuuden kieltoa ( ne bis in idem ). Sen mukaan on kiellettyä syyttää ja tuomita kahdesti samasta teosta. Kaksoisrangaistavuuden kielto ei estä määräämästä hallinnonnollista seuraamusmaksua hallinnollisten pakkokeinojen ohella.  

Pykälän 1 momentin mukaan seuraamusmaksua ei saisi määrätä sille, joka on epäiltynä samasta rikkomuksesta esitutkinnassa, jonka osalta on vireillä samaa rikkomusta koskeva syyteharkinta tai joka on vastaajana tuomioistuimessa samaa rikkomusta koskevassa rikosasiassa. Seuraamusmaksua ei saisi määrätä myöskään sille, jolle on samasta rikkomuksesta annettu lainvoimainen tuomio rikosasiassa.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin seuraamusmaksun vaikutuksesta rikosprosessiin kaksoisrangaistavuuden kiellon toteuttamiseksi. Jos samasta rikkomuksesta olisi määrätty seuraamusmaksu, samasta teosta ei voitaisi nostaa syytettä eikä tuomiota rangaistukseen. Säännös koskisi luonnollista henkilöä.  

Pykälän 3 momentissa viitattaisiin terveysrikosta koskevaan rikoslain säännökseen, jossa säädettäisiin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain rikkomiseen sovellettavasta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta.  

30 §. Seuraamusmaksun täytäntöönpano. Seuraamusmaksu pantaisiin täytäntöön siinä järjestyksessä kuin sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa säädetään. Pykälä sisältäisi tähän liittyvän informatiivisen viittauksen. Seuraamusmaksun täytäntöönpanosta vastaisi Oikeusrekisterikeskus, jolla on vastaavia täytäntöönpanotehtäviä. Seuraamusmaksusta ei perittäisi korkoa. Lisäksi pykälässä säädettäisiin seuraamusmaksun vanhentumisesta, koska sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin tai velan vanhentumisesta annettuun lakiin (728/2003) ei sisälly tähän tarkoitukseen soveltuvia säännöksiä. Vanhentumisaika olisi viisi vuotta seuraamusmaksua koskevan lainvoiman saaneen ratkaisun antamispäivästä, mikä vastaa sakkorangaistukselle säädettyä vanhentumisaikaa. Seuraamusmaksu raukeaisi, kun maksuvelvollinen luonnollinen henkilö kuolee.  

31 §. Muutoksenhaku. Pykälän mukaan muutoksenhausta päätökseen säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (808/2019).  

32 §. Täytäntöönpano. Pykälän mukaan siinä tarkoitettuja valvontaviranomaisen päätöksiä olisi noudatettava muutoksenhausta huolimatta, ellei valitusviranomainen toisin määrää. Koska valvontaviranomaisen päätöksellä pyritään varmistamaan palvelujen turvallisuus, on välttämätöntä säätää, että valvontaviranomaisen päätöstä on muutoksenhausta huolimatta noudatettava, jollei valitusviranomainen toisin määrää. Seuraamusmaksun määräämistä koskevaa päätöstä ei kuitenkaan voitaisi panna täytäntöön ennen kuin se on saanut lainvoiman.  

33 §. Voimaantulosäännökset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lain voimaantulosta.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että kirjaamisvelvollisuuksia koskevia säännöksiä alettaisiin kuitenkin soveltaa lähtökohtaisesti vasta kuuden kuukauden kuluttua lain voimaantulosta. Velvollisuudet olisivat uusia, joten palveluntarjoajille olisi annettava riittävästi aikaa niiden noudattamiseen valmistautumiseen. Kirjaamisvelvollisuus ei olisi kuitenkaan voimassa olevan lain mukaisen turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuuden piiriin kuuluville palveluntarjoajille sillä tavalla uusi, että tätä siirtymäaikaa olisi sovellettava niihin.  

7.3  Laki eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta

1 §. Soveltamisala. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin maininta kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavasta laista. Lainkohdassa säädetään niistä säädöksistä, joiden soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta annettua lakia sovelletaan. Lakia sovellettaisiin jatkossa kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin. Muutos olisi tarpeen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan panemiseksi täytäntöön. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja markkinavalvonta-asetuksen säännöksiä sovelletaan kuluttajatuotteiden markkinavalvontaan artiklan 2 kohdassa säädetyllä tavalla, mikä olisi otettava huomioon myös eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta annettua lakia, esimerkiksi sen 6 §:ää, sovellettaessa.  

Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että laissa säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 25 artiklan 2 kohdan mukaisesta keskitetystä kansallisesta yhteyspisteestä. Lisäys olisi momentin muun sisällön tapaan informatiivinen, ja keskitettyä kansallista yhteyspistettä koskevat varsinaiset säännökset olisivat 4 d §:ssä. Nykyisellään niin 2 kuin 3 momentissa säädetään siitä, että markkinavalvonnasta ja tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta sekä direktiivin 2004/42/EY ja asetusten (EY) N:o 765/2008 ja (EU) N:o 305/2011 muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksesta (EU) 2019/1020 käytetään jäljempänä laissa sen lyhyempää muotoa ”markkinavalvonta-asetus”. Tästä on tarpeen säätää vain kerran ja siinä lainkohdassa, jossa säädös mainitaan ensimmäisen kerran. Muualla laissa taas on syytä käyttää säädöksen lyhyempää muotoa, ja 3 momentin mukaista sanamuotoa korjattaisiin tämän mukaisesti.  

4 d §. Keskitetty kansallinen yhteyspiste. Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin siitä, että Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa tarkoitettu keskitetty kansallinen yhteyspiste. Säännös olisi tarpeen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 25 artiklan 2 kohdan panemiseksi täytäntöön.  

Safety Gate -järjestelmää koskevan komission täytäntöönpanopäätöksen (EU) 2019/417 liitteen II osan 5.1 kohdan mukaan jokaisen jäsenvaltion on perustettava yksi keskitetty Safety Gate -yhteyspiste (ent. RAPEX-yhteyspiste) hoitamaan Safety Gatea (ent. RAPEX) kansallisella tasolla. Tähän nyt poistuvaan tehtävään, joka pitkälti vastaa yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisen keskitetyn kansallisen yhteyspisteen tehtävää, nimetään voimassa olevassa lainsäädännössä Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (eräiden riskin aiheuttavien tuotteiden markkinavalvontaan liittyvien tietojen ilmoittamisesta Euroopan komissiolle annetun lain (1197/2009) 3 §). Säännöksen 1 momentin mukaan Turvallisuus- ja kemikaalivirasto hoitaisi poistuvan tehtävän korvaavaa, yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaista tehtävää.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, että keskitetyn kansallisen yhteyspisteen tehtävistä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 25 artiklan 2 kohdassa. Lainkohta olisi informatiivinen.  

7 §. Valvontasuunnitelma. Pykälään lisättäisiin viittaus yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklaan. Lisäys olisi tarpeen, jotta valvontasuunnitelmassa otettaisiin huomioon ne yleistä tuoteturvallisuusasetusta koskevat seikat, jotka nykyisellään otetaan huomioon unionin yhdenmukaistamislainsäädännön kohdalla. Voimassa olevan säännöksen mukaan valvontasuunnitelmassa on otettava huomioon, mitä markkinavalvonta-asetuksen 13 artiklassa säädetään. Tuota säännöstä sovelletaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 23 artiklan 1 kohdan nojalla artiklan 2 kohdassa säädetyllä tavalla.  

19 §. Palautusmääräys. Pykälässä säädettäisiin markkinavalvontaviranomaisen oikeudesta määrätä talouden toimija poistamaan riskin aiheuttava tuote markkinoilta. Säännöksen 1 ja 2 momentti vastaisivat sisällöltään voimassa olevan 19 §:n 1 ja 2 momentin mukaista sääntelyä siltä osin kuin se koskee palautusmenettelymääräyksen antamisen edellytyksiä. Nämä edellytykset olisivat samat kuluttajatuotteita ja muita kuin kuluttajatuotteita koskeville määräyksille. Koska kuluttajatuotteita koskevasta palautusmenettelystä säädetään yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa ja muita kuin kuluttajatuotteita koskevasta palautusmenettelystä taas kansallisesti, palautusmääräyksen edellytyksistä olisi syytä säätää omassa säännöksessään.  

19 a §. Kuluttajatuotteita koskeva palautusmenettely. Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin siitä, että kuluttajatuotteita koskevasta palautusmenettelystä säädetään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 36 ja 37 artiklassa. Säännös olisi informatiivinen.  

19 b §. Muita kuin kuluttajatuotteita koskeva palautusmenettely. Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin muita kuin kuluttajatuotteita koskevasta palautusmenettelystä. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan 19 §:n 1 ja 3 momentin mukaista sääntelyä siltä osin kuin se koskee palautusmenettelyn sisältöä.  

22 a §. Verkkorajapintaan ja verkkotunnukseen liittyvät toimivaltuudet. Pykälään lisättäisiin uusi 6 momentti , jossa säädettäisiin siitä, että verkkomarkkinapaikan tarjoajaa koskevasta määräyksestä säädetään lisäksi kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa. Lisäys olisi informatiivinen. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaiset, verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin kohdistettavia määräyksiä koskevat säännökset koskevat ainoastaan kuluttajatuotteita, minkä lisäksi yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukainen verkkorajapinnan käsite eroaa hieman markkinavalvonta-asetuksen mukaisesta verkkorajapinnan käsitteestä. Tästä syystä tällaisista määräyksistä säädettäisiin kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa.  

Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin voitaisiin siis kohdistaa niin markkinavalvontalain 22 a §:ssä kuin kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa tarkoitettu määräys siltä osin kuin verkkomarkkinapaikkojen tarjoajat ovat markkinavalvontalain 22 a §:ssä tarkoitettuja palveluntarjoajia. Kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa tarkoitettua määräystä ei olisi mahdollista kohdistaa muihin palveluntarjoajiin kuin verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin, eikä määräystä voisi antaa muissa kuin kuluttajatuotteita koskevissa asioissa. 

27 §. Suojalausekeilmoitus. Säännöksestä poistettaisiin sen 2 momentin mukainen informatiivinen viittaus markkinavalvonta-asetuksen 20 artiklaan, joka ei koske suojalausekeilmoituksia vaan Safety Gate -pikahälytysjärjestelmässä tehtäviä ilmoituksia. Markkinavalvontalain säännös koskisi jatkossa ainoastaan suojalausekemenettelyn mukaisia ilmoituksia. Pykälän otsikkoa muutettaisiin vastaamaan sen ehdotettua, muutettua sisältöä.  

Säännöksessä tarkoitettujen ilmoitusten tekemisestä säädetään unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä, ja ilmoitusmenettelyä sovelletaan sellaisiin tuotteisiin, jotka kuuluvat yhdenmukaistamislainsäädännön piiriin. Markkinavalvontalakia sovelletaan kuitenkin myös unionin yhdenmukaistamislainsäädännön soveltamisalaan kuulumattomiin tuotteisiin, joihin ilmoitusmenettelyä ei sovelleta. Sikäli kuin menettelystä ei säädetä suoraan sovellettavassa unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä vaan käsillä olevassa säännöksessä tarkoitetun NLF-päätöksen viitesäännöksen mukaisesti direktiivillä, olisi nykyiseen tapaan tarpeen säätää ilmoitusvelvollisuudesta kansallisesti. Tuon ilmoitusvelvollisuuden olisi kuitenkin rajoituttava vain niihin tuotteisiin, joita koskevasta ilmoitusmenettelystä säädetään NLF-päätöksen viitesäännöksen mukaisesti. 

Voimassa olevan säännöksen sanamuodon mukaan ilmoitusmenettelyä on sovellettava myös unionin yhdenmukaistamislainsäädännön piiriin kuulumattomiin tuotteisiin. Vaikka säännöksen sanamuoto ei lähinnä EU-oikeuden tulkintavaikutuksen vuoksi käytännössä muodostuisikaan ongelmalliseksi, olisi kuitenkin tarkoituksenmukaista muuttaa säännöksen sanamuotoa vastaamaan sen tosiasiallista sisältöä. Ehdotetulla muutoksella ei olisi vaikutusta viranomaisten velvollisuuteen tehdä säännöksessä tarkoitettuja ilmoituksia. 

7.4  Terveydensuojelulaki

3 §. Suhde eräisiin säädöksiin. Voimassa olevassa pykälässä oleva viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin ehdotetaan korvattavaksi viittauksella kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin.  

7.5  Ympäristönsuojelulaki

19 §. Kemikaalien käyttöä koskevat erityiset velvollisuudet. Voimassa olevan pykälän 3 momentissa on viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin. Kuluttajaturvallisuuslakia ehdotetaan tässä esityksessä kumottavaksi, ja jatkossa kuluttajatuotteita koskeva yleinen turvallisuussääntely olisi pääasiassa EU:n yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa. Säännöksen mukainen viittaus on nykyiselläänkin ainoastaan informatiivinen, ja sitä ehdotetaan poistettavaksi kokonaan erityisesti siksi, että EU:n yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa on kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevia yleisiä vaatimuksia. Tällaiset vaatimukset ovat varsin hankalasti miellettävissä nimenomaan kemikaalien käyttöä koskeviksi erityisiksi velvollisuuksiksi.  

24 §. Muut valvontaviranomaiset. Voimassa olevan pykälän 2 momentin mukaan kuluttajaturvallisuuslaissa tarkoitetut valvontaviranomaiset ja työsuojeluviranomaiset valvovat kukin toimialallaan 217 §:n 2 momentin nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen noudattamista. Saman momentin mukaan kunnan terveydensuojeluviranomaiset, kuluttajaturvallisuuslaissa tarkoitetut valvontaviranomaiset ja elintarvikevalvontaviranomaiset valvovat kukin toimialallaan 17 luvun säännösten nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen noudattamista.  

Ympäristönsuojelulain 217 §:ssä säädetään moottorikäyttöisten ajoneuvojen, työkoneiden ja laitteiden käyttöä koskevista ympäristönsuojeluvaatimuksista. Ympäristönsuojelulain 17 luvussa säädetään otsonikerrosta heikentävistä aineista ja fluoratuista kasvihuonekaasuista. 

Ympäristönsuojelulain 217 §:n 2 momenttia edeltäneen säännöksen nojalla on annettu valtioneuvoston asetus ulkona käytettävien laitteiden melupäästöistä (621/2001). Sen 8 §:n 1 momentin mukaan asetuksen noudattamista valvovat kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetussa laissa (75/2004) tarkoitetut valvontaviranomaiset, kun laitteita on tarkoitus käyttää kulutustavaroina. Saman säännöksen mukaan asetuksen noudattamista valvovat työsuojeluviranomaiset, kun laitteita on tarkoitus käyttää työvälineinä. 

Ulkona käytettävien laitteiden melupäästöistä annetun valtioneuvoston asetuksen (621/2001) soveltamisalaan voivat kuulua ainoastaan sellaiset laitteet, jotka kuuluvat myös koneiden turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen (400/2008) soveltamisalaan. Asetus 400/2008 on annettu työ- ja elinkeinoministeriön hallinnon alaan kuuluvan, kuluttajaturvallisuuslakia edeltäneen kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain (74/2004, kumottu) ja sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluvan eräiden teknisten laitteiden vaatimuksenmukaisuudesta annetun lain (1016/2004) nojalla. 

Valvontatoimivallanjako vastaa asiallisesti koneiden turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen (400/2008) noudattamisen valvontaa koskevaa työnjakoa työsuojeluviranomaisten ja Turvallisuus- ja kemikaaliviraston välillä. Koneiden markkinavalvontaa koskevassa tehtävässä toimiessaan Turvallisuus- ja kemikaalivirasto ei ole yleistä kuluttajaturvallisuutta valvova valvontaviranomainen vaan pikemmin koneiden vaatimustenmukaisuutta valvova sektoriviranomainen. Näin on katsottava olevan myös silloin, kun Turvallisuus- ja kemikaalivirasto valvoo asetuksen 621/2001 noudattamista. 

Säännöksessä tarkoitettu valvontatehtävä ehdotetaan edellä mainituin perustein säädettäväksi sille viranomaiselle, joka valvoo koneiden turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen noudattamista. Valvontaviranomaisten välinen työnjako, tehtävä ja toimivalta eivät muuttuisi nykyisestä. 

Ympäristönsuojelulain nojalla on annettu valtioneuvoston asetus fluorattuja kasvihuonekaasuja tai otsonikerrosta heikentäviä aineita sisältävien laitteiden käsittelijän pätevyysvaatimuksista (766/2016). Asetus koskee ympäristönsuojelulain 17 luvun mukaisia seikkoja. 

Voimassa olevan säännöksen esitöiden (HE 214/2013 vp, s. 100) mukaan kunnan valvontaviranomainen voisi yhdellä tarkastuksella tarkastaa kaikki näihin laitteisiin liittyvät seikat. Asetuksen 766/2016 mukaiset seikat eivät kuitenkaan varsinaisesti kuulu kuluttajaturvallisuuslain mukaisen valvontaviranomaisen toimialaan. Lisäksi kuluttajaturvallisuuslain mukaiset valvontatehtävät on lainmuutoksella 1510/2015 siirretty kunnilta Turvallisuus- ja kemikaalivirastoon. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston ympäristönsuojelulain 17 luvun mukaisista tehtävistä säädetään kyseisessä luvussa, eikä Turvallisuus- ja kemikaalivirasto tuolloin toimi kuluttajaturvallisuuslain mukaisena valvontaviranomaisena. 

Joka tapauksessa kuluttajatuotteiden ja kulutuspalvelujen yleisiä turvallisuusvaatimuksia koskevia säädöksiä sovellettaisiin toissijaisesti ja täydentävästi niiden soveltamisalaan kuuluvien hyödykkeiden valvontaan. Näiden säädösten mukaisten viranomaisten toimivallasta ei olisi tarpeen säätää erikseen sektorilainsäädännössä, vaan toimivalta perustuisi kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavaan lakiin ja kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin. Tämä kuluttajaturvallisuuden valvonnan turvaverkko olisi olemassa ympäristönsuojelulain 24 §:n mukaisesta sääntelystä riippumatta, eikä tähän säännökseen tehtävillä muutoksilla siis olisi vaikutusta kuluttajatuotteiden tai kulutuspalvelujen turvallisuustasoon. 

Edellä mainituin perustein ympäristönsuojelulain 17 luvun nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen noudattamisen valvontaa koskeva säännös eli 24 §:n 2 momentin toisen virkkeen kuluttajaturvallisuuslakia koskeva maininta ehdotetaan poistettavaksi lainkohdasta. 

7.6  Kuluttajansuojalaki

5 luku Tavarankauppa 

16 a §. Virheilmoitus. Voimassa olevan pykälän 2 momentin 2 kohdassa oleva viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin ehdotetaan poistettavaksi. Säännös ehdotetaan yhdenmukaistettavaksi kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n 2 momentin 2 kohdan kanssa niin, että siinä viitattaisiin yleisesti terveyden tai omaisuuden suojelemiseksi annettuihin säännöksiin ja määräyksiin. Kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevat useat eri säädökset. Nykyinen kuluttajaturvallisuuslaki ja jatkossa EU:n yleinen tuoteturvallisuusasetus ovat näihin kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskeviin muihin säädöksiin nähden toissijaisia ja täydentäviä.  

9 luku Taloelementtien kauppa ja rakennusurakka 

16 §. Virheilmoitus . Voimassa olevan pykälän 2 momentin 2 kohdassa oleva viittaus tuoteturvallisuuslakiin ehdotetaan poistettavaksi. Tuoteturvallisuuslaki (914/1986) on aiemmin kumottu kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetulla lailla (75/2004), joka on sittemmin kumottu nykyisellä kuluttajaturvallisuuslailla. Säännös ehdotetaan yhdenmukaistettavaksi kuluttajansuojalain 8 luvun 16 §:n 2 momentin 2 kohdan kanssa niin, että siinä viitattaisiin yleisesti terveyden tai omaisuuden suojelemiseksi annettuihin säännöksiin ja määräyksiin. Kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevat useat eri säädökset. Nykyinen kuluttajaturvallisuuslaki ja jatkossa EU:n yleinen tuoteturvallisuusasetus ovat näihin kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskeviin muihin säädöksiin nähden toissijaisia ja täydentäviä. Kulutuspalvelujen yleisestä turvallisuudesta säädettäisiin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavassa laissa, joka sekin olisi toissijainen ja täydentävä muuhun lainsäädäntöön nähden.  

7.7  Laki kosmeettisista valmisteista

2 §. Suhde muihin säädöksiin. Voimassa olevan pykälän 3 momentin mukainen viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin korvattaisiin viittauksella kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin. Kuluttajapalvelun käsite korvattaisiin kulutuspalvelun käsitteellä.  

7.8  Tupakkalaki

74 §.Yleiset tupakointikiellot. Kuluttajaturvallisuuslain kumoamisen vuoksi pykälän 1 momentin 4 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi niin, että siinä ei enää viitattaisi kuluttajaturvallisuuslakiin. Sen sijaan tupakointi kiellettäisiin yleisillä leikkikentillä ja niihin kooltaan, toiminnoiltaan ja käyttöasteeltaan rinnastuvilla muilla leikkikentillä ja -paikoilla. Käytännössä nämä leikkikentät ja -paikat vastaisivat niitä leikkikenttiä ja -paikkoja, joista nykyisin on laadittava kuluttajaturvallisuuslain 7 §:n mukainen turvallisuusasiakirja. Asiaa on käsitelty tarkemmin hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi tupakkalain muuttamisesta (HE 141/2021 vp, s. 36–37).  

Lisäksi ehdotetaan täsmennettäväksi pykälän 3 momenttia , joka koskee savuttomien tupakkatuotteiden käytön kieltoa eräissä sisä- ja ulkotiloissa. Voimassa olevan 3 momentin mukaan savutonta tupakkatuotetta ei saa käyttää päiväkotien taikka esi- tai perusopetusta, ammatillista koulutusta tai lukio-opetusta antavien oppilaitosten sisä- tai ulkotiloissa eikä leikkikentillä. Säännöstä ehdotetaan tarkennettavaksi niin, että siinä tarkoitettaisiin nimenomaan pykälän 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuja leikkikenttiä ja -paikkoja eli samoja leikkikenttiä ja -paikkoja, joissa ei saisi tupakoida.  

7.9  Metsästyslaki

34 a §. Ravintohoukutin . Voimassa olevan pykälän 3 momentissa oleva viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin korvattaisiin viittauksella kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin.  

Voimassa olevan pykälän 4 momentissa olevasta säännöksestä kuluttajaturvallisuuslain mukaisen turvallisuusasiakirjan paikan ilmoittamisesta ravintohoukuttimen sijaintipaikassa luovuttaisiin. Tässä esityksessä ehdotetaan, että velvollisuudesta laatia kuluttajaturvallisuusasiakirja luovutaan. Joka tapauksessa turvallisuusasiakirja on voimassa olevankin lain mukaisesti palveluntarjoajan itsensä käyttöön tarkoitettu työkalu. Turvallisuusasiakirjan ei tarvitse olla asiakkaiden saatavilla. Lisäksi turvallisuusasiakirja voi sisältää aineistoa, jota ei ole tarkoituksenmukaista luovuttaa ulkopuolisten tietoon. Tällaista tietoa voi olla esimerkiksi tieto palvelun väärinkäytön mahdollisuuksista tai ilkivallalle herkistä kohdista. Kulutuspalvelun käyttäjille ja sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville henkilöille annettavista tiedoista säädettäisiin kulutuspalvelujen turvallisuutta koskevassa yleisessä lainsäädännössä.  

7.10  Kemikaalilaki

5 §. Suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 16 kohta , jossa viitattaisiin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin. Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettava laki rinnastuu suurilta osin momentin 1, 5 ja 6 kohdan mukaisiin säädöksiin, joissa kaikissa on omaksuttu oma tarkastelukulmansa turvallisuuteen. Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettava laki on toissijaista ja täydentävää suhteessa kemikaalilain säännöksiin.  

Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi niin, että se koskisi ainoastaan kuluttajatuotteita. Momentissa säädettäisiin siitä, että kuluttajatuotteiden turvallisuudesta säädetään yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa ja kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa. Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen ja samalla kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain suhteesta muuhun lainsäädäntöön säädetään yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa, eikä siitä olisi syytä säätää erikseen kemikaalilaissa. Siksi säädösten suhdetta koskeva osa säännöksestä ehdotetaan poistettavaksi.  

7.11  Hissiturvallisuuslaki

5 §. Suhde muuhun lainsäädäntöön. Voimassa olevan pykälän 8 momentin mukainen viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin ehdotetaan korvattavaksi viittauksella kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavaan lakiin. Tämän esityksen mukaan konedirektiivin soveltamisalaan kuuluvien kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden markkinavalvontaan sovellettaisiin pääasiassa eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta annetun lain säännöksiä mutta myös tiettyjä kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain säännöksiä. Sikäli kuin kuluttajien käyttöön tarkoitetut koneet ovat kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavassa laissa tarkoitettuja kuluttajatuotteita, niihin sovellettaisiin myös yleisen tuoteturvallisuusasetuksen säännöksiä asetuksessa tarkemmin säädetyllä tavalla. Koska yleiseen tuoteturvallisuusasetukseen viitattaisiin ehdotetussa kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain 2 §:ssä ja lain 4 ja 5 §:ssä olisi markkinavalvontaa koskevat säännökset, hissiturvallisuuslaissa ei olisi tarpeen säätää vastaavista viittauksista. Sääntely vastaisi tältä osin momentissa omaksuttua, eräiden teknisten laitteiden vaatimustenmukaisuudesta annettua lakia (1016/2004) ja työkäyttöön tarkoitettuja koneita koskevaa sääntelytapaa.  

7.12  Rikoslaki

44 luku Terveyttä ja turvallisuutta vaarantavista rikoksista 

1 §. Terveysrikos. Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukainen viittaus kuluttajaturvallisuuslakiin ehdotetaan korvattavaksi viittauksella tiettyihin EU:n yleisen tuoteturvallisuusasetuksen talouden toimijoita koskeviin velvollisuuksiin.  

Tällainen velvollisuus olisi 9 artiklan 1 kohdan mukainen valmistajan velvollisuus tuotteensa markkinoille saattaessaan varmistaa, että tuotteet on suunniteltu ja valmistettu 5 artiklassa säädetyn yleisen turvallisuusvaatimuksen mukaisesti eli että ne ovat turvallisia. Myös maahantuojan on 11 artiklan 1 kohdan mukaan ennen tuotteen saattamista markkinoille varmistettava, että tuote on 5 artiklassa säädetyn yleisen turvallisuusvaatimuksen mukainen, eikä maahantuoja saa saattaa tuotetta markkinoille, jos se katsoo tai sillä on syytä uskoa, että tuote ei ole 5 artiklan vaatimusten mukainen. Asetuksen 11 artiklan 5 kohdan mukaan maahantuojan ja 12 artiklan 2 kohdan mukaan jakelijan on varmistettava, että sinä aikana, jona tuote on sen vastuulla, varastointi- tai kuljetusolosuhteet eivät vaaranna sen 5 artiklassa säädetyn yleisen tuoteturvallisuusvaatimuksen mukaisuutta. Jakelija ei 12 artiklan 3 kohdan mukaan saa asettaa tuotetta saataville, jos jakelija katsoo tai jakelijalla on syytä uskoa hallussaan olevien tietojen perusteella, että tuote ei ole 5 artiklan vaatimusten mukainen paitsi, jos tuote on saatettu vaatimusten mukaiseksi. 

Velvollisuuksissa on kyse kiellosta asettaa saataville markkinoilla vaarallisia tuotteita sekä vaatimuksesta varmistaa, ettei myöskään tuotteen varastointi tai kuljetus ennen tuotteen päätymistä kuluttajalle vaaranna tuotteen turvallisuutta. Tuotteen asettaminen saataville markkinoilla tarkoittaa tuotteen toimittamista liiketoiminnan yhteydessä unionin markkinoille jakelua, kulutusta tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta eli terveysrikossäännöksessä tarkoitettua maahantuontia, myynnissä pitämistä, välittämistä tai luovuttamista. Maahantuojan ja jakelijan on tuotetta varastoidessaan ja kuljettaessaan myös sen jälkeen, kun se on asettanut tuotteen saataville markkinoilla esimerkiksi etämyynnissä, varmistettava, etteivät kuljetus- tai varastointiolosuhteet vaaranna tuotteen turvallisuutta ennen sen varsinaista luovuttamista eteenpäin. 

Turvallinen tuote määritellään yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 3 artiklan 2 kohdassa, ja tuotteen turvallisuuden arvioinnista on yksityiskohtaiset säännökset asetuksen 6–8 artiklassa. Turvallisella tuotteella tarkoitetaan tuotetta, joka tavanomaisissa tai kohtuudella ennakoitavissa käyttöolosuhteissa, mukaan lukien tosiasiallinen käyttöikä, ei aiheuta riskiä tai aiheuttaa tuotteen käyttöön nähden sellaiset mahdollisimman vähäiset riskit, joita voidaan pitää hyväksyttävinä ja kuluttajien terveyden ja turvallisuuden suojelun korkean tason mukaisina. 

Vaarallisen tuotteen tahallista tai törkeän huolimatonta asettamista saataville markkinoilla on pidettävä erityisen moitittavana. Vaarallisen tuotteen asettaminen saataville markkinoilla ja päätyminen kuluttajille vaarantaa kuluttajien terveyden tai hengen välittömällä ja konkreettisella tavalla. Vaikka vaarallisen tuotteen oloon markkinoilla voidaan puuttua hallinnollisin keinoin, näitä keinoja voidaan käyttää useimmiten vain jälkikäteisesti, eikä niillä voida varmistaa, että kaikki jo markkinoilla olevat vaaralliset tuotteet tehdään turvallisiksi tai kerätään pois markkinoilta. Jotta vaarallisten tuotteiden päätyminen markkinoille voitaisiin estää ennalta tehokkaasti, olisi välttämätöntä säätää tätä koskevan velvollisuuden rikkomisen kriminalisoinnista. Kriminalisoinnilla pyrittäisiin siis kuluttajien suojelemisen kannalta vahingollisen toiminnan ennaltaehkäisyyn. 

Terveysrikosta koskevan pykälän 1 momentin 2 kohdan alaan kuuluvan käyttäytymisen ala ja kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain mukaisen seuraamusmaksun ala olisivat lähtökohtaisesti erillisiä. Hallinnollisen seuraamusmaksun alaan kuuluvat velvoitteet koskevat pääasiallisesti aikaa ennen tuotteen asettamista saataville markkinoilla, tuon asettamisen yhteydessä annettavia tietoja tai sellaisia toimenpiteitä, joita talouden toimijan on tehtävä tuotteen jo ollessa markkinoilla. Esimerkiksi se, että valmistaja ei ole yleisen tuoteturvallisuusasetuksen edellyttämällä tavalla varmistanut, että tuote on suunniteltu ja valmistettu 5 artiklassa säädetyn yleisen tuoteturvallisuusvaatimuksen mukaisesti, ei itsessään voisi tulla rangaistavaksi terveysrikoksena, vaan rangaistava teko olisi itse vaarallisen tuotteen asettaminen saataville markkinoilla. Asetuksen 5 artiklan mukaista velvollisuutta ei ennakollisten varmistustoimien puuttumisesta huolimatta olisi terveysrikoksen tunnusmerkistön edellyttämällä tavalla rikottu, jos tuote on turvallinen eli tavanomaisissa tai kohtuudella ennakoitavissa käyttöolosuhteissa ei aiheuta riskiä tai aiheuttaa tuotteen käyttöön nähden sellaiset mahdollisimman vähäiset riskit, joita voidaan pitää hyväksyttävinä ja kuluttajien terveyden ja turvallisuuden suojelun korkean tason mukaisina. Voi kuitenkin olla mahdollista, että jokin yksittäinen teko katsottaisiin rangaistavaksi terveysrikoksena ja kuuluvaksi myös hallinnollisen seuraamusmaksun alaan esimerkiksi silloin, kun tuotteen vaarallisuus johtuu turvallisuustietojen puuttumisesta. Kaksoisrangaistavuuden kiellon toteuttamiseksi näissä tilanteissa hallinnollisen seuraamusmaksun ja rikosoikeudellisen rangaistuksen suhteesta säädettäisiin kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain 19 §:ssä. 

Muutoksen arvioidaan pienentävän kriminalisoitujen tekojen joukkoa jonkin verran, kun kriminalisointi sidottaisiin aivan tiettyjen yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisten velvollisuuksien rikkomiseen. Lisäksi muutos tarkoittaisi sitä, että kuluttajien käyttöön tarkoitettujen koneiden turvallisuutta koskevien säännösten, jotka jätettäisiin voimaan kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annetavan lain 25 §:llä, rikkomista ei olisi kriminalisoitu rikoslaissa vaan näihin rikkomisiin sovellettaisiin kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain 22 §:n rangaistussääntelyä. 

EU:n koneasetuksen täytäntöönpano edellyttää sen rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista säätämistä kansallisesti. Yleisperusteluissa todetulla tavalla olisi tarkoituksenmukaista uudistaa koneiden turvallisuutta koskeva seuraamusjärjestelmä EU-asetuksen täytäntöönpanohankkeessa STM094:00/2024 käsillä olevan ehdotuksen asemesta. 

Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi niin, että terveysrikoksena rangaistavaksi tulisi kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain 7 §:n 1 momentin vastainen taikka 7 §:n 3 momentin nojalla annetun säännöksen vastainen kulutuspalvelun tarjoaminen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Voimassa olevaan lakiin verrattuna tunnusmerkistöstä ehdotetaan poistettavaksi edellytys, jonka mukaan kulutuspalvelun tarjoamisen on tapahduttava elinkeinotoiminnan yhteydessä. Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain, kuten voimassa olevan kuluttajaturvallisuuslain, vaatimukset koskevat myös muuta kuin elinkeinotoiminnan yhteydessä tapahtuvaa kulutuspalvelujen tarjoamista.  

Valvontakäytäntö on osoittanut, että muilla kuin rangaistusluonteisilla hallinnollisilla keinoilla voidaan valtaosassa tapauksista tehokkaasti saavuttaa lainmukainen tila niissä tilanteissa, joissa kulutuspalvelun puutteet tulevat valvontaviranomaisen tietoon. Kulutuspalvelun puutteiden tuleminen valvontaviranomaisen tietoon voi kuitenkin olla jossakin määrin sattumanvaraista, ja palvelun turvallisuuden oma-aloitteinen varmistaminen on palveluntarjoajan vastuulla. On myös huomioitava, että palvelun turvallisuuden valvonta on lähes aina jälkikäteistä niin, että turvallisuuspuutteiden ilmetessä palvelua jo toteutetaan tai sen tarjoaminen on jo päättynyt. Valvontaviranomainen voi valvontakeinoin puuttua ainoastaan tulevaisuudessa tapahtuvaan palvelun tarjoamiseen, ja palvelun turvallisuuden ennakollinen varmistaminen onkin olennaisen tärkeää. Siksi kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavassa laissa ehdotetaan säädettävän eräiden velvollisuuksien rikkomisesta määrättävästä hallinnollisesta seuraamusmaksusta. 

On kuitenkin otettava huomioon, että suojattavana on erittäin painava intressi, ihmisten terveys ja henki, minkä vuoksi olisi varmistuttava siitä, että seuraamusjärjestelmä muodostaa riittävän pelotteen ihmisten terveydelle ja hengelle aiheutuvien vaarojen estämiseksi ennakolta. Vielä olisi otettava huomioon se, että ihmisten terveyden ja hengen suojaamiseksi annettujen velvoitteiden rikkominen on kulutuspalvelulainsäädäntöön lähinnä rinnastuvassa kuluttaja- ja muussa tuoteturvallisuuslainsäädännössä sekä terveydensuojelu- ja pelastuslainsäädännössä kriminalisoitu. Näillä perusteilla ehdotetaan, että kulutuspalvelun tarjoaminen siten, että se on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, kriminalisoitaisiin. 

Palveluntarjoajalle kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavassa laissa asetettavat velvollisuudet muodostaisivat palveluntarjoajan toimintaa ohjaavan kokonaisuuden, jonka tarkoituksena olisi niin ennakolta kuin käytön aikana varmistaa kulutuspalvelun turvallisuus sen käyttäjille ja sen välittömässä vaikutuspiirissä oleville. Kaikilla palveluntarjoajalle asetettavilla velvollisuuksilla on oma merkityksensä palvelun turvallisuuden varmistamisessa. Tarkkarajaisuuden varmistamiseksi ja kaikkein konkreettisimman ja välittömimmän vaaran torjumiseksi terveysrikoksen tunnusmerkistö sidottaisiin kuitenkin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain 7 §:n 1 momentin mukaisiin säännöksiin palveluntarjoajan toimenpidevelvollisuuksista. Terveysrikosta koskevan pykälän 2 momentin piiriin kuuluvan käyttäytymisen ala ja kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukaisen seuraamusmaksun ala eivät lähtökohtaisesti olisi päällekkäisiä, sillä seuraamusmaksun alaan kuuluisivat kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain 6 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 10 §:ssä tarkoitetut velvollisuudet. Jotta kaksoisrangaistavuuden kielto varmasti toteutuisi, hallinnollisen seuraamusmaksun ja rikosoikeudellisen rangaistuksen suhteesta säädettäisiin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain 29 §:ssä. 

Muutoksen arvioidaan pienentävän kriminalisoitujen tekojen joukkoa jonkin verran, kun kriminalisointi sidottaisiin aivan tiettyjen kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukaisten velvollisuuksien rikkomiseen niin, että esimerkiksi velvollisuus tunnistaa vaarat ja arvioida niihin liittyvät riskit eivät olisi säännöksessä tarkoitettuja velvollisuuksia. 

7.13  Laki eräistä paloturvallisuuslaitteista

2 §. Suhde muuhun lainsäädäntöön. Laki eräistä paloturvallisuuslaitteista tuli voimaan 1.1.2025. Sen 2 §:n 5 momentissa oleva viittaus ehdotetaan korvattavaksi viittauksella EU:n yleiseen tuoteturvallisuusasetukseen ja kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavaan lakiin. Kulutuspalvelujen osalta puolestaan viitattaisiin kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavaan lakiin.  

7.14  Laki sakon täytäntöönpanosta

1 §. Lain soveltamisala. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 34 ja 35 kohta . Eri lakien nojalla määrättävien laiminlyönti- ja seuraamusmaksujen täytäntöönpanosta huolehtii Oikeusrekisterikeskus sakon täytäntöönpanosta säädettyä menettelyä noudattaen. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi säännökset, joiden nojalla myös tässä esityksessä tarkoitetut kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettavan lain ja kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukaiset seuraamusmaksut pantaisiin täytäntöön sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisessa järjestyksessä.  

8.1  Kumottava sääntely

Tässä esityksessä ehdotetaan kumottavaksi kuluttajaturvallisuuslaki (920/2011). 

Kuluttajaturvallisuuslain 7 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus eräitä kuluttajapalveluja koskevasta turvallisuusasiakirjasta (1110/2011), joka tämän esityksen mukaisesti kumoutuisi, kun kuluttajaturvallisuuslaki kumotaan. 

Kuluttajaturvallisuuslain 52 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus formaldehydin enimmäismääristä eräissä tekstiilituotteissa (233/2012), joka tämän esityksen mukaisesti kumoutuisi, kun kuluttajaturvallisuuslaki kumotaan. 

Kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain (75/2004, kumottu) 5 ja 16 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus kulutustavaroista ja kuluttajapalveluksista annettavista tiedoista (613/2004), joka on jätetty kuluttajaturvallisuuslain 55 §:n 5 momentin nojalla voimaan. Asetus kumoutuisi tämän esityksen mukaisesti, kun kuluttajaturvallisuuslaki kumotaan. 

Tuoteturvallisuuslain (913/1986, kumottu) 24 §:n 1 momentin nojalla on annettu asetus näytteenotosta eräissä tapauksissa (98/1987), ja tuoteturvallisuuslain 24 §:n 2 ja 3 momentin nojalla on annettu asetus pehmustettujen istuinhuonekalujen paloturvallisuusvaatimuksista (743/1990) ja asetus patjojen paloturvallisuusvaatimuksista (57/1991). Asetukset on jätetty voimaan kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain 41 §:n 5 momentin ja myöhemmin kuluttajaturvallisuuslain 55 §:n 5 momentin nojalla. Asetukset kumoutuisivat tämän esityksen mukaisesti, kun kuluttajaturvallisuuslaki kumotaan. 

Tuoteturvallisuuslain 24 §:n 2 ja 3 momentin nojalla on annettu asetus elintarvikkeita jäljittelevistä vaarallisista tuotteista. Asetus on jätetty voimaan kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain 41 §:n 5 momentin ja myöhemmin kuluttajaturvallisuuslain 55 §:n 5 momentin nojalla. Asetuksella on pantu täytäntöön direktiivi 87/357/ETY, joka kumotaan yleisellä tuoteturvallisuusasetuksella. Asetus kumoutuisi tämän esityksen mukaisesti, kun kuluttajaturvallisuuslaki kumotaan. 

8.2  Voimaan jätettävä sääntely

Tässä esityksessä ehdotetaan kumottavaksi kuluttajaturvallisuuslaki (920/2011). 

Tuoteturvallisuuslain 24 §:n ja elintarvikelain (526/41, kumottu) 1 ja 11 §:n nojalla on annettu asetus elintarvikkeen kanssa kosketuksiin joutuvista tarvikkeista (539/1991). Sen 5 §:n nojalla on annettu kauppa- ja teollisuusministeriön päätös elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvista tarvikkeista liukenevista raskasmetalleista (268/1992). Asetuksen 2 ja 5 §:n nojalla on annettu kauppa- ja teollisuusministeriön päätös N-nitrosoamiinien ja N-nitrosoituvien aineiden vapautumisesta elastomeeristä tai kumista valmistetuista tuttipullon tuteista ja huvituteista (903/1994). Asetus on kumottu asetuksella elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvista tarvikkeista annetun asetuksen kumoamisesta (399/1996). Kauppa- ja teollisuusministeriön päätökset on jätetty voimaan kumoamissäädöksen 2 §:n 2 momentin nojalla sekä myöhemmin kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain 41 §:n 5 momentin ja kuluttajaturvallisuuslain 55 §:n 5 momentin nojalla. Tässä esityksessä päätökset ehdotetaan jätettäväksi voimaan. 

Eräiden teknisten laitteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (1016/2004) 4 §:n 2 momentin ja 5 §:n 2 momentin sekä kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta annetun lain 40 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus koneiden turvallisuudesta (400/2008). Asetus on jätetty voimaan kuluttajaturvallisuuslain 55 §:n 5 momentin nojalla, ja asetus ehdotetaan tässä esityksessä jätettäväksi edelleen voimaan. 

Eräiden teknisten laitteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain 8 §:n 3 momentin (272/2013) ja kuluttajaturvallisuuslain 52 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus eräiden leikkuulaitteiden markkinoille saattamisen kieltämisestä (683/2013), joka ehdotetaan tässä esityksessä jätettäväksi voimaan. 

10.1  Tupakkalaki

Käsillä olevan esityksen 8. lakiehdotuksessa ehdotetaan muutosta tupakkalain 74 §:n 3 momenttiin. 

Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmisteilla tupakkalain muuttamista koskeva hallituksen esitys. Myös siinä on tarkoitus ehdottaa muutoksia tupakkalain 74 §:n 3 momenttiin, mikä olisi huomioitava esityksen eduskuntakäsittelyssä. 

10.2  Laki sakon täytäntöönpanosta

Käsillä olevan esityksen 14. lakiehdotuksessa ehdotetaan muutettavaksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momentin 33 kohta ja lisättäväksi momenttiin uusi 34 ja 35 kohta. 

Hallituksen esityksessä eduskunnalle kyberturvallisuusdirektiivin (NIS 2 -direktiivi) täytäntöönpanoa koskevaksi lainsäädännöksi HE 57/2024 vp ehdotetaan lisättäväksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momenttiin uusi 31 kohta. 

Hallituksen esityksessä eduskunnalle laeiksi valtioneuvoston jäsenen tehtävään liittyvästä karenssista sekä sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n muuttamisesta HE 90/2024 vp ehdotetaan muutettavaksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momentin 30 kohta ja lisättäväksi momenttiin uusi 31 kohta. 

Lainsäädäntösuunnitelman mukaan eduskunnalle on tarkoitus antaa hallituksen esitys laiksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (OM032:00/2021) helmikuussa 2025. Esitys sisältää muutoksia, jotka täytyy sovittaa yhteen tämän esityksen kanssa. 

Edellä sanottu olisi huomioitava esityksen eduskuntakäsittelyssä. 

11.1  Seuraamukset

11.2  Tietojen saaminen ja luovuttaminen

Esityksen 1. lakiehdotuksen 7 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi markkinavalvontaviranomaisen oikeudesta saada verkkomarkkinapaikkojen tarjoajilta valvonnan kannalta välttämättömät tiedot. 

Esityksen 2. lakiehdotuksen 17 §:ssä säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta saada palveluntarjoajalta sekä muulta viranomaiselta valvonnan kannalta välttämättömät tiedot. Lakiehdotuksessa ehdotetaan säädettäväksi myös valvontaviranomaisen oikeudesta oma-aloitteisesti luovuttaa tietoja eräille viranomaisille (2. lakiehdotuksen 18 §). 

Tietojen saamista ja luovuttamista koskeva sääntely on merkityksellistä perustuslain 10 §:n 1 momentissa säädetyn yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta. Perustuslakivaliokunta on arvioinut viranomaisten tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa sääntelyä perustuslain 10 §:n 1 momentissa säädetyn yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta ja kiinnittänyt huomiota muun muassa siihen, mihin ja ketä koskeviin tietoihin tiedonsaantioikeus ulottuu ja miten tiedonsaantioikeus sidotaan tietojen välttämättömyyteen. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että jos tietojensaantioikeuden ja tietojenluovuttamismahdollisuuden kohteena olevia tietoja ei luetella laissa, sääntelyyn pitää sisällyttää vaatimus tietojen välttämättömyydestä jonkin tarkoituksen kannalta (ks. esim. PeVL 36/2016 vp, s. 4 ja PeVL 17/2016 vp, s. 5–6 lausuntoviittauksineen). Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan ole pitänyt hyvin väljiä ja yksilöimättömiä tietojensaantioikeuksia perustuslain kannalta mahdollisina edes silloin, kun ne on sidottu välttämättömyyskriteeriin (PeVL 48/2018 vp, s. 4–5 ja PeVL 19/ 2012 vp, s. 4/I lausuntoviittauksineen). Yksityiselämän suojaan kohdistuvia rajoituksia on arvioitava kulloisessakin sääntely-yhteydessä perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa (PeVL 42/2016 vp, s. 2–3). Lainsäätäjän tulee turvata yksityiselämän ja henkilötietojen suoja tavalla, jota voidaan pitää hyväksyttävänä perusoikeusjärjestelmän kokonaisuudessa (PeVL 14/2018 vp, s. 2 ja 8). 

Esityksen 1. lakiehdotuksen osalta on todettava, että verkkomarkkinapaikkojen tarjoajiin kohdistuvista toimivaltuuksista ei ole yleisen tuoteturvallisuusasetuksen 22 artiklan 4 ja 5 kohdan lisäksi muuta yksityiskohtaista vähimmäissääntelyä. Markkinavalvonta-asetuksen 14 artiklan 1 kohdassa kuitenkin edellytetään, että jäsenvaltiot siirtävät markkinavalvontaviranomaisilleen toimivallan suorittaa markkinavalvonta-, tutkinta- ja täytäntöönpanotoimenpiteet, joita tarvitaan yleisen tuoteturvallisuusasetuksen soveltamiseksi. Toimivaltaa on siirrettävä ja käytettävä noudattaen unionin oikeutta ja kansallista oikeutta, Euroopan unionin perusoikeuskirjan periaatteet sekä kansallisen oikeuden sananvapautta ja tiedotusvälineiden vapautta ja moniarvoisuutta koskevat periaatteet mukaan lukien, sovellettavia menettelytakeita ja unionin tietosuojasääntöjä, erityisesti Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2016/679. 

Verkkomarkkinapaikkojen tarjoajille asetetaan yleisessä tuoteturvallisuusasetuksessa velvoitteita, joiden perimmäisenä tarkoituksena on varmistaa markkinoilla olevien kuluttajatuotteiden turvallisuus ja joista joidenkin rikkomisesta voitaisiin tämän esityksen mukaisesti määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu. Kuten on markkinavalvonnan kohdalla ylipäätään, tiedonsaantioikeudella on keskeinen merkitys markkinavalvontaviranomaisen toiminnassa ja tehokas valvonta edellyttää laissa turvattua oikeutta saada valvontaa varten välttämättömiä tietoja. Tehokkailla valvontatoimilla huolehditaan turvallisuudesta ja ennaltaehkäistään vaatimustenvastaisista tai muuten vaarallisista tuotteista mahdollisesti aiheutuvia henkilövahinkoja. Sillä, että markkinoilla pyritään pitämään ainoastaan vaatimustenmukaisia tuotteita, pyritään turvaamaan EU:n perusoikeuskirjan 38 artiklassa vahvistettu kuluttajansuojan korkea taso (ks. markkinavalvontalain esityöt, HE 139/2021 vp, s. 110–111). Yleisen tuoteturvallisuusasetuksen mukaisten verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien velvollisuuksien valvonta edellyttää, että markkinavalvontaviranomaisella on oikeus saada tätä valvontaa varten myös sellaisia tietoja, jotka koskevat yksityistä liike- tai ammattitoimintaa, yksityisen taloudellista asemaa tai henkilön terveydentilaa. Koska valvontatilanteet ovat moninaisia, ei laissa olisi mahdollista luetella niitä tietosisältöjä, joiden saamista verkkomarkkinapaikkojen tarjoajien valvonta edellyttää. Siksi oikeus saada tietoja sidottaisiin niiden välttämättömyyteen valvonnan kannalta. 

Esityksen 2. lakiehdotuksen mukainen kulutuspalvelujen turvallisuuden tehokas valvonta edellyttää laissa turvattua oikeutta saada valvontaa varten välttämättömiä tietoja salassapitosäännösten estämättä. Valvontaviranomaisen olisi saatava tietoja laissa tarkoitettujen palvelujen suunnittelusta ja toteuttamisesta sekä niissä olevista puutteista ja niissä aiheutuvista onnettomuuksista, jotta se voisi valvoa näiden palvelujen turvallisuutta. Valvonnalla pyritään perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaisen oikeuden elämään ja oikeuden henkilökohtaiseen turvallisuuteen turvaamiseen sekä sen perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaisen julkisen vallan velvollisuuden toteuttamiseen, jonka mukaan tämän on edistettävä väestön terveyttä. Koska kulutuspalvelujen kirjo on laaja ja valvontatilanteet voivat poiketa toisistaan huomattavasti, ei laissa olisi mahdollista luetella niitä tietosisältöjä, joiden saamista kulutuspalvelun turvallisuuden valvonta edellyttää. Lisäksi monilla eri viranomaistahoilla voidaan olettaa olevan valvonnan ja onnettomuuksien tutkinnan kannalta välttämättömiä tietoja. Siksi oikeus saada tietoja sidottaisiin 2. lakiehdotuksen 17 §:ssä niiden välttämättömyyteen valvonnan kannalta. Nämä tiedot voisivat sisältää myös arkaluontoisia tietoja esimerkiksi siltä osin kuin kyse on kulutuspalvelussa tapahtuneen onnettomuuden syitä ja seurauksia koskevista tiedoista, jotka sisältävät tietoa henkilön terveydestä. 

Esityksen 2. lakiehdotuksen 18 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi valvontaviranomaisen oikeudesta luovuttaa oma-aloitteisesti tietoja esitutkintaviranomaisille siltä osin kuin on välttämätöntä rikosten estämistä tai selvittämistä varten sekä epäilemästään terveyden tai hengen suojaamiseksi säädetyn lain noudattamista koskevasta rikkomisesta toimivaltaiselle viranomaiselle siltä osin kuin on välttämätöntä epäilyn saattamiseksi tuon viranomaisen tietoon. Näillä viranomaisilla eli poliisilla ja esimerkiksi terveydensuojelu-, pelastus- ja markkinavalvontaviranomaisilla on omaan lainsäädäntöönsä perustuvat tiedonsaantioikeudet, joita ne voivat toteuttaa tietopyynnöillä. Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukainen valvontaviranomainen ei kuitenkaan voi noiden tiedonsaantioikeuksien perusteella oma-aloitteisesti luovuttaa omassa valvontatyössään saamiaan tietoja toimivaltaisille viranomaisille, mikä on omiaan estämään ihmisten henkeä ja terveyttä vaarantavien rikkomusten tulemista toimivaltaisen viranomaisten tietoon. Tietojen oma-aloitteista luovuttamista koskevalla sääntelyllä pyrittäisiin perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaisen oikeuden elämään ja oikeuden henkilökohtaiseen turvallisuuteen turvaamiseen sekä sen perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaisen julkisen vallan velvollisuuden toteuttamiseen, jonka mukaan tämän on edistettävä väestön terveyttä. Luovutettavat tiedot olisi säännöksessä rajattu siihen, mikä on välttämätöntä yhtäältä rikosten estämistä tai selvittämistä varten taikka toisaalta terveyden tai hengen suojaamiseksi säädetyn lain noudattamista koskevan rikkomisepäilyn saattamiseksi toimivaltaisen viranomaisen tietoon. Jälkimmäisten tietojen arvioidaan olevan varsin suppeita niin, että ne lähinnä kattaisivat rikkomusta koskevat perustiedot, kuten valvonnan kohteena olevan palveluntarjoajan henkilöllisyyden ja yleisluontoiset tiedot rikkomuksen sisällöstä niin, että tiedot saavalla toimivaltaisella viranomaisella on tarvittaessa mahdollisuus esittää riittävän yksilöity tietopyyntö kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettavan lain mukaiselle valvontaviranomaiselle. 

Henkilötietojen käsittelyn oikeusperusteena olisi tässä tapauksessa lähtökohtaisesti tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettu rekisterinpitäjän lakisääteinen velvoite. Henkilötietojen suoja olisi turvattu valvontaviranomaista velvoittavien yleissäädösten nojalla. Kun tiedonsaantioikeutta koskevan toimivaltuuden käytön yhteydessä käsitellään tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön liittyviä henkilötietoja, käsittelyssä on noudatettava henkilötietojen käsittelyä koskevia periaatteita ja rekisteröityjen oikeuksien toteutumisesta tulee huolehtia yleisen tietosuoja-asetuksen (EU) 2016/679 ja tietosuojalain (1050/2018) mukaisesti. Erityisten henkilötietoryhmien käsittelyyn sovellettaisiin tietosuojalain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä toimenpiteitä rekisteröidyn oikeuksien suojaamiseksi. 

Tietojen saamista ja luovuttamista koskevan sääntelyn arvioidaan olevan välttämätöntä ja oikeasuhtaista ihmisten hengen ja terveyden turvaamiseksi. Sillä ei arvioida puututtavan yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan enemmän kuin on perustuslain 7 §:n 1 momentin ja 19 §:n 3 momentin toteuttamiseksi välttämätöntä. Henkilötietojen suojan katsotaan olevan turvattu viranomaisia velvoittavan yleislainsäädännön nojalla. 

11.3  Viranomaisten muut toimivaltuudet

Esityksen 1., 2. ja 3. lakiehdotuksen mukaisissa laeissa säädettäisiin valvontaviranomaisten toimivaltuuksista. 

Ehdotettu sääntely on merkityksellistä perustuslain 2 §:n 3 momentissa vahvistetun oikeusvaltioperiaatteen kannalta. Perustuslakivaliokunta on viranomaisten toimivaltuuksia koskevaa sääntelyä arvioidessaan pitänyt arvion lähtökohtana sitä, että viranomaisen toimivaltuuksien sääntely on merkityksellistä perustuslain 2 §:n 3 momentissa vahvistetun oikeusvaltioperiaatteen kannalta (PeVL 21/2024 vp, s. 2 ja PeVL 51/2006 vp, s. 2/I). Julkisen vallan käytön tulee momentin mukaan perustua lakiin, ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Lähtökohtana on, että julkisen vallan käytön tulee olla aina palautettavissa eduskunnan säätämässä laissa olevaan toimivaltaperusteeseen (PeVL 21/2024 vp, s. 2 ja HE 1/1998 vp, s. 74/II). Lailla säätämiseen taas kohdistuu yleinen vaatimus lain täsmällisyydestä ja tarkkuudesta. Toimivaltasääntely on valiokunnan käsityksen mukaan yleensä merkityksellistä myös perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien näkökulmasta (PeVL 21/2024 vp, s. 2 ja PeVL 51/2006 vp, s. 2/I). 

Tarkastuksia koskeva sääntely on merkityksellistä perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvatun kotirauhan suojan kannalta. Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Kotirauhan piiri kattaa lähtökohtaisesti kaikenlaiset pysyväisluonteiseen asumiseen käytetyt tilat (PeVL 6/2019 vp, s. 3 lausuntoviittauksineen). Kotirauhan piiriin ulottuvat tarkastukset eivät kuitenkaan välttämättä vaaranna kotirauhan suojan varsinaista ydintä silloin, kun tarkastukset kohdistuvat tiloihin, joissa harjoitetaan elinkeino- tai ammattitoimintaa (PeVL 6/2019 vp, s. 3 lausuntoviittauksineen). Perustuslakivaliokunta on käytännössään katsonut kotirauhan piiriin ulottuvan toimen olevan hyväksyttävä rikosten selvittämiseksi, jos toimi sidotaan siihen, että on olemassa konkreettinen ja yksilöity syy epäillä lakia rikotun tai rikottavan. Sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta valiokunnan lähtökohtana on ollut, ettei kotirauhan suojaan tule puuttua enimmillään sakolla rangaistavien, moitittavuudeltaan vähäisten rikkomusten selvittämiseksi (ks. PeVL 6/2019 vp, s. 3 ja PeVL 40/2002 vp, s. 2). Perustuslakivaliokunta on edellyttänyt toimenpidevaltuuksia koskeviin säännöksiin kirjattavaksi, että esimerkiksi tarkastus asunnossa voidaan toimittaa vain, jos se on välttämätöntä tarkastuksen kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi (ks. esim. PeVL 6/2019 vp, s. 4 ja PeVL 54/2014 vp, s. 3/I–II lausuntoviitteineen). 

11.4  Ulkopuolisen asiantuntijan käyttö

Esityksen 2. lakiehdotuksessa ehdotetaan, että valvontaviranomainen voisi käyttää apunaan ulkopuolista asiantuntijaa (2. lakiehdotuksen 16 §). Ulkopuoliset asiantuntijat voisivat tehdä valvontaviranomaisen pyynnöstä viranomaisvalvontaa varten tarvittavia tarkastuksia, tutkimuksia ja selvityksiä. Ulkopuolisella asiantuntijalla olisi oltava tarkastusten, tutkimusten ja selvitysten tekemiseen tarvittava asiantuntemus ja pätevyys. Ulkopuolisen asiantuntijan olisi osoitettava pätevyytensä ja käyttämiensä tarkastus- ja tutkimusmenetelmien luotettavuus palveluja tilaavalle viranomaiselle. Sääntely on merkityksellistä perustuslain 124 §:n kannalta. 

Perustuslain 124 §:n mukaan julkinen hallintotehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan kuitenkin antaa vain viranomaiselle. Perustuslain 124 §:n säännöksen tarkoituksena on perustuslain esitöiden mukaan rajoittaa julkisten hallintotehtävien antamista viranomaiskoneiston ulkopuolelle. Säännöksen sanamuodolla korostetaan sitä, että julkisten hallintotehtävien hoitamisen tulee pääsääntöisesti kuulua viranomaisille ja että tällaisia tehtäviä voidaan antaa muille kuin viranomaisille vain rajoitetusti (HE 1/1998 vp, s. 178–179). 

Ulkopuolisen asiantuntijan käyttäminen tarkastustehtävässä voi joissakin tapauksissa olla esimerkiksi valvonnan kohteina oleviin seikkoihin liittyvien ammatillisten ja teknisten erityispiirteiden vuoksi tarkoituksenmukaista (PeVL 42/2005 vp, s. 3/I ja PeVL 40/2002 vp, s. 3/I). 

Julkisesta hallintotehtävästä ei ole ollut kyse sellaisessa puolueettomassa, tekniseen asiantuntemukseen perustuvassa testauksessa ja sertifioinnissa, joka ei vaikuttanut viranomaisen toimivaltaan päättää laitteiden ja rakenteiden määräaikaistarkastuksissa käytettävistä menetelmistä ja henkilöistä (PeVL 4/2012 vp, s. 2/II). 

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaan oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten toteutumisen varmistaminen perustuslain 124 §:n tarkoittamassa merkityksessä edellyttää muun muassa asioita käsittelevien henkilöiden toimivan rikosoikeudellisella virkavastuulla (ks. esim. PeVL 49/2022 vp, s. 4, PeVL 17/2021 vp, s. 20 ja PeVL 26/2017 vp, s. 49). Lakiin ei ole perustuslain 124 §:n takia välttämätöntä yleensä sisällyttää viittausta hallinnon yleislakeihin, sillä hallinnon yleislakeja sovelletaan niiden sisältämien soveltamisalaa, viranomaisten määritelmää tai yksityisen kielellistä palveluvelvollisuutta koskevien säännösten nojalla myös yksityisiin niiden hoitaessa julkisia hallintotehtäviä (PeVL 92/2022 vp, s. 4 ja PeVL 42/2005 vp, s. 3/II). Julkista valtaa käyttävän henkilön rikosoikeudellisesta virkavastuusta on säädetty rikoslain 40 luvun 11 §:n 5 kohdassa (ks. PeVL 42/2005 vp, s. 3/II ja PeVL 16/2004 vp, s. 7/I). 

Perustuslakivaliokunta on katsonut ulkopuolisen asiantuntijan asunnon tarkastamisvaltuuden merkitsevän oikeutta puuttua merkittävällä tavalla perustuslaissa jokaiselle turvattuun kotirauhan suojaan. Valiokunta ei sen sijaan ole nähnyt estettä säätää viranomaiskoneiston ulkopuolelta nimetyn toimielimen oikeudesta avustaa tarkastuksen toimittamisessa (PeVL 42/2005 vp, s. 3/I ja PeVL 46/2001 vp, s. 5/I). 

Ehdotetulla säännöksellä annettaisiin julkinen hallintotehtävä muulle kuin viranomaiselle. Tehtävä olisi säännöksen sanamuodon mukaisesti viranomaista avustava, eikä ulkopuolinen asiantuntija siis käyttäisi itsenäisesti perustuslain 124 §:ssä tarkoitettua julkista valtaa. Esitys ei vaarantaisi perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Ehdotettu sääntely ei ole ongelmallista perustuslain 124 §:n kannalta. 

11.5  Asetuksenantovaltuudet

Kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskevassa, 1. lakiehdotuksessa on kaksi säännöstä asetuksenantovaltuuksista (2 ja 23 §). Ehdotetun 2 §:n 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kuluttajatuotteille asetettavista vaatimuksista. Sääntely vastaisi tältä osin voimassa olevaa kuluttajaturvallisuuslakia terveyden suojaamisen osalta. Toisin kuin on voimassa olevassa laissa, tarkempia säännöksiä ei voitaisi antaa omaisuuden suojaamiseksi. Ehdotetun 23 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kuluttajaturvallisuusasioiden neuvottelukunnasta. Sääntely vastaisi tältä osin voimassa olevaa kuluttajaturvallisuuslakia. 

Perustuslain 80 §:n 1 momentin mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Asetuksenantovaltuuksiin on perustuslakivaliokunnan käytännössä kohdistettu vaatimuksia sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta (PeVL 106/2022 vp, s. 6, ks. esim. PeVL 38/2013 vp, s. 3/II–4/I). Perustuslain 80 §:n takia on olennaista, että säänneltävästä asiasta on riittävät perussäännökset laissa ja että valtuus on syytä sijoittaa pääsääntöisesti lain asianomaisen perussäännöksen yhteyteen (PeVL 74/2022 vp, s. 2–3 lausuntoviittauksineen). 

Kuluttajatuotteiden turvallisuutta koskeva, 1. lakiehdotus on soveltamisalaltaan laaja niin, että sen on tarkoitus kattaa lähtökohtaisesti kaikki kuluttajatuotteet. Ehdotetun 2 §:n 2 momentin nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kuluttajatuotteille asetettavista vaatimuksista, jotka tyypillisesti olisivat yksityiskohtaisia ja luonteeltaan varsin teknisiä ja saattaisivat koskea vain jotakin tiettyä tuoteryhmää. Tällaisista seikoista säätämistä asetuksen tasolla voidaan pitää perusteltuna (PeVL 106/2022 vp, s. 6 lausuntoviittauksineen). Kuluttajatuotteiden turvallisuudesta annettava laki olisi yleislaki, eikä siinä olisi perusteltua säätää tiettyä tuoteryhmää koskevista vaatimuksista. 

Kulutuspalvelujen turvallisuutta koskevassa, 2. lakiehdotuksessa on kolme säännöstä asetuksenantovaltuuksista (7, 10 ja 11 §). Ehdotetun 7 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kulutuspalvelujen suunnittelulle ja toteutukselle asetettavista vaatimuksista terveyden suojaamiseksi. Sääntely vastaisi tältä osin pitkälti voimassa olevaa kuluttajaturvallisuuslakia terveyden suojaamisen osalta. Toisin kuin on voimassa olevassa laissa, tarkempia säännöksiä ei voitaisi antaa omaisuuden suojaamiseksi. Ehdotetun 10 §:n 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen sisällöstä ja muodosta. Ehdotetun 11 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä valvontasuunnitelmasta ja sen sisällöstä. Kulutuspalvelujen suunnittelua ja toteutusta, valvontaviranomaiselle tehtävää onnettomuusilmoitusta ja valvontaviranomaisen valvontasuunnitelmaa koskevat perussäännökset olisivat edellä mainituissa pykälissä, ja asetuksenantovaltuutta koskevat säännökset sijoitettaisiin näiden perussäännösten yhteyteen. 

Kulutuspalvelujen turvallisuutta koskeva, 2. lakiehdotus on soveltamisalaltaan laaja niin, että sen on tarkoitus kattaa lähtökohtaisesti kaikki kulutuspalvelut. Ehdotetun 7 §:n 3 momentin nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kulutuspalveluille asetettavista vaatimuksista, jotka tyypillisesti olisivat yksityiskohtaisia ja luonteeltaan mahdollisesti varsin teknisiä ja saattaisivat koskea vain jotakin tiettyä palveluryhmää. Tällaisista seikoista säätämistä asetuksen tasolla voidaan pitää perusteltuna (PeVL 106/2022 vp, s. 6 lausuntoviittauksineen). Kulutuspalvelujen turvallisuudesta annettava laki olisi yleislaki, eikä siinä olisi perusteltua säätää tiettyä palveluryhmää koskevista vaatimuksista. Ehdotetun 10 §:n 2 momentin ja 11 §:n 3 momentin mukaiset asetuksenantovaltuudet koskisivat onnettomuusilmoituksen muotoa ja sisältöä sekä valvontasuunnitelmaa ja sen sisältöä, ja näiden asetuksenantovaltuuksien nojalla annettavat säännökset olisivat todennäköisesti yksityiskohtaisia ja osin teknisiä. 

Edellä mainituilla perusteilla lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.