2.1.1  2.1.1 Vangitsemisen edellytykset ja menettely vangitsemisasioissa

Vangitsemismenettelystä ja vangitsemisen edellytyksistä säädetään pakkokeinolain 2 ja 3 luvussa. Pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n mukaan vaatimus pidätetyn vangitsemisesta on tehtävä tuomioistuimelle viipymättä ja viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä ennen kello kahtatoista. Pakkokeinolain 3 luvun 5 §:n mukaan vangitsemisvaatimus on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viipymättä. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. 

Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita samoin edellytyksin kuin hänet saadaan pidättää luvun 5 §:n 1 momentin nojalla. Vangitseminen on mahdollista, jos 

1) rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta; 

2) rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän: 

a) lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa; 

b) vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa; taikka 

c) jatkaa rikollista toimintaa; 

3) hän on tuntematon ja kieltäytyy ilmoittamasta nimeään tai osoitettaan taikka antaa siitä ilmeisesti virheellisen tiedon; tai 

4) hänellä ei ole vakinaista asuntoa Suomessa ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. 

Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan, kun henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, hänet saadaan vangita, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen on muuten 1 momentissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. 

Pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin saa syyttäjän tai vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna, jos: 

1) tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta; 

2) tuomittu rangaistus on vähemmän kuin kaksi vuotta vankeutta mutta vähintään yksi vuosi vankeutta ja on todennäköistä, että tuomittu: 

a) lähtee pakoon tai muuten karttaa rangaistuksen täytäntöönpanoa; tai 

b) jatkaa rikollista toimintaa; 

3) tuomittu rangaistus on vähemmän kuin yksi vuosi vankeutta ja: 

a) tuomitulla ei ole vakinaista asuntoa Suomessa ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta karttaa rangaistuksen täytäntöönpanoa; tai 

b) hänet on tuomittu yhdellä tai useammalla päätöksellä vankeusrangaistukseen useista lyhyin väliajoin suoritetuista rikoksista ja vangitseminen on tarpeen vakavuusasteeltaan samanlaisen rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseksi. 

Pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan päätös tuomitun vangitsemisesta on voimassa, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai muutoksenhakutuomioistuin toisin päättää. 

Pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n mukaan ketään ei saa vangita tai määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. 

Pakkokeinolain 3 luvun 1 §:n mukaan vangitsemisesta päättää syyteasiassa toimivaltainen tuomioistuin. Ennen syytteen nostamista pidätetyn vangitsemisesta saa päättää myös muu käräjäoikeus, jossa asian käsittely käy sopivasti päinsä. Luvun 2 §:n mukaan esitutkinnan aikana vangitsemisvaatimuksen tekee pidättämiseen oikeutettu virkamies. Ennen vaatimuksen tekemistä siitä on ilmoitettava syyttäjälle, joka voi ottaa päätettäväkseen kysymyksen vangitsemisvaatimuksen tekemisestä. Kun asia on esitutkinnan päätyttyä siirretty syyttäjälle, hän päättää vangitsemisvaatimuksen tekemisestä. Vaatimuksen tuomitun vangitsemisesta voi myös tehdä hänelle rangaistusta vaatinut asianomistaja. Tuomioistuin ei saa ilman vaatimusta määrätä rikosasian vastaajaa vangittavaksi. 

Pidätettyä koskevan vangitsemisvaatimuksen tekemisajankohdasta säädetään pakkokeinolain 3 luvun 4 §:ssä. Sen mukaan vaatimus pidätetyn vangitsemisesta on tehtävä tuomioistuimelle viipymättä ja viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä ennen kello kahtatoista. Vangitsemisvaatimuksen käsiteltäväksi ottamisesta säädetään luvun 5 §:ssä, jonka mukaan vangitsemisvaatimus on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viipymättä. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. 

Vangitsemisasian uudelleen käsittelystä säädetään 3 luvun 15 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan jos rikoksesta epäilty on vangittu, sen tuomioistuimen, joka käsittelee syytteen, on vangitun pyynnöstä otettava vangitsemisasia tuomion antamiseen asti uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään neljän vuorokauden kuluttua pyynnön esittämisestä. Ennen syytteen nostamista asia saadaan käsitellä uudelleen myös siinä käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiiriin säilyttämispaikkakunta kuuluu. Vangitsemisasiaa ei kuitenkaan tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden viikon kuluttua asian edellisestä käsittelystä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimen tulee ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi 1 momentissa säädettyä aikaisemminkin, jos siihen on aihetta edellisen käsittelyn jälkeen ilmi tulleen seikan johdosta. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on välittömästi ilmoitettava tuomioistuimelle ja vangitulle sellaisesta olennaisesta olosuhteissa tapahtuneesta muutoksesta, joka antaa aiheen uudelleenkäsittelyyn. 

Vangitun vapaaksi päästämisestä säädetään 3 luvun 17 §:ssä. Sen mukaan tuomioistuimen on määrättävä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole 15 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn taikka tuomion tai pääkäsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella. Tuomioistuimen on asianomaisen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen istunnossa vangitsemisasian tai pääasian käsittelyn yhteydessä tekemästä esityksestä määrättävä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on määrättävä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole. Ennen päätöksen tekemistä siitä on ilmoitettava syyttäjälle, joka voi ottaa päätettäväkseen kysymyksen vapaaksi päästämisestä. 

2.1.2  2.1.2 Yhteydenpitorajoitukset

Tuomioistuin voi määrätä vangitulle yhteydenpitorajoituksia. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa myös syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa asiamiehen kanssa ei saa rajoittaa. Yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa ja yhteydenpitoa tutkintavangin kotimaata edustavaan diplomaattiseen edustustoon tai konsuliedustustoon voidaan rajoittaa ainoastaan rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä. Yhteydenpitoa lähiomaiseen saadaan rajoittaa vain siinä määrin kuin se on välttämätöntä kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi. 

Yhteydenpitorajoitukset voivat sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Tuomioistuin päättää tutkintavangin yhteydenpitorajoituksen asettamisesta. Yhteydenpidon rajoittamisesta voi ennen tuomioistuimen ratkaisua väliaikaisesti päättää pidättämiseen oikeutetun virkamiehen esityksestä vankilan johtaja tai, jos tutkintavanki on sijoitettu poliisin säilytystilaan, pidättämiseen oikeutettu virkamies. Yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen on päätettävä yhteydenpitorajoituksen poistamisesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Yhteydenpidon rajoittamista koskeva asia voidaan saattaa erillisenä asiana tuomioistuimen käsiteltäväksi ilman, että vangitsemista koskeva kysymys olisi samanaikaisesti päätettävänä. 

2.1.3  2.1.3 Matkustuskielto

Pakkokeinolain 5 luvussa säädetään matkustuskiellosta. Luvun 1 §:n mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan määrätä pidättämisen tai vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän: 

1) lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa; 

2) vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa; tai 

3) jatkaa rikollista toimintaa.  

Pakkokeinolain 5 luvun 2 §:n mukaan matkustuskieltopäätöksessä voidaan kieltoon määrätty velvoittaa:  

1) pysymään päätöksessä mainitulla paikkakunnalla tai alueella;  

2) pysymään poissa tietyltä päätöksessä mainitulta alueelta tai olemaan liikkumatta siellä;  

3) olemaan tiettyinä aikoina tavattavissa asunnossaan tai työpaikallaan;  

4) ilmoittautumaan tiettyinä aikoina poliisille;  

5) oleskelemaan laitoksessa tai sairaalassa, jossa hän ennestään on tai johon hänet otetaan;  

6) olemaan ottamatta yhteyttä 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun henkilöön; tai  

7) luovuttamaan passinsa poliisille.  

Matkustuskieltopäätöksessä voidaan kuitenkin antaa lupa poistua siinä määrätyltä paikkakunnalta tai alueelta työssäkäyntiä varten tai muusta siihen rinnastettavasta syystä.  

Pakkokeinolain 5 luvun 4 §:n mukaan esitutkinnan aikana matkustuskiellosta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. Ennen päätöksen tekemistä siitä on ilmoitettava syyttäjälle, joka voi ottaa kysymyksen päätettäväkseen. Kun asia esitutkinnan päätyttyä on siirretty syyttäjälle, matkustuskiellosta päättää syyttäjä. Syytteen nostamisen jälkeen matkustuskieltoa koskevasta asiasta päättää tuomioistuin. Tuomioistuin saa tällöin määrätä syytetyn matkustuskieltoon vain syyttäjän vaatimuksesta. Vangitsemisvaatimusta sekä vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään tuomioistuimen on harkittava, ovatko 1 §:ssä säädetyt edellytykset olemassa ja tulisiko vangittavaksi vaadittu tai vangittu määrätä vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Tällöin tuomioistuin päättää matkustuskiellosta myös ennen syytteen nostamista. Vangitsemispäätöksestä tehdyn kantelun johdosta määrätystä matkustuskiellosta päättää kuitenkin vangitsemispäätöksen tehnyt tuomioistuin. 

Pakkokeinolain 5 luvun 6 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saa perustellusta syystä myöntää matkustuskieltoon määrätylle luvan yksittäistapauksessa vähäiseen poikkeamiseen matkustuskieltopäätöksessä määrätystä velvoitteesta. Matkustuskieltoon määrätty voi saattaa poikkeusluvan myöntämistä koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos pidättämiseen oikeutettu virkamies kieltäytyy myöntämästä lupaa. 

Pakkokeinolain 5 luvun 7 §:n mukaan matkustuskieltopäätöstä saadaan muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tai tärkeästä syystä muuttaa. 

Pakkokeinolain 5 luvun 8 §:n mukaan matkustuskielto on kumottava kokonaan tai osittain heti, kun edellytyksiä sen voimassa pitämiseen sellaisenaan ei enää ole. Matkustuskielto on kumottava, jollei syytettä nosteta 60 päivän kuluessa kiellon määräämisestä. Tuomioistuin voi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää määräaikaa. Tuomioistuimen on otettava asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. 

Matkustuskieltoon määrätyllä on jo ennen syytteen nostamista oikeus saattaa kysymys pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassa pitämisestä tuomioistuimen tutkittavaksi. Vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. Tuomioistuimen on kumottava kielto kokonaan tai osittain, jos se varattuaan asianomaiselle pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle tilaisuuden tulla kuulluksi katsoo, ettei matkustuskiellon pitämiseen sellaisenaan voimassa ole edellytyksiä. Tuomioistuimen määräämän matkustuskiellon uudelleen käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin 3 luvun 15 §:n 1 momenttia. 

Pakkokeinolain 5 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan ratkaistessaan syyteasian tuomioistuin saa määrätä vastaajan matkustuskieltoon tai hänelle määrätyn matkustuskiellon pidettäväksi edelleen voimassa vain, jos hänet tuomitaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Vapaana oleva vastaaja saadaan määrätä matkustuskieltoon vain syyttäjän tai vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta. Tuomioistuin saa omasta aloitteestaan määrätä vangitun tai vangittavaksi vaaditun vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Matkustuskielto on tällöin voimassa, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai ylempi tuomioistuin toisin määrää. 

2.1.4  2.1.4 Tutkintavankeuden toimeenpanoa koskeva lainsäädäntö

Tutkintavankeuslaissa säädetään tutkintavangin oikeuksista, asemasta ja kohtelusta vankilassa. Lakia täydentää tutkintavankeudesta annettu valtioneuvoston asetus (549/2015). Lain 1 luvun 3 §:n mukaan tutkintavankeuden tarkoitus on turvata rikoksen esitutkinta, tuomioistuinkäsittely ja rangaistusten täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen. Säännös kytkeytyy pakkokeinolaissa säädettyihin vangitsemisen edellytyksiin, joita ovat paon vaara, todisteiden hävittämisen vaara ja rikollisen toiminnan jatkamisen vaara. Tutkintavankeus pyritään panemaan toimeen siten, että rikosprosessin asianmukainen läpivieminen ei vaarannu.  

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n mukaan rikoksen johdosta vangittu henkilö on viipymättä vietävä syyteasiaa käsittelevää tuomioistuinta lähimpänä sijaitsevaan tutkintavankilana toimivaan vankilaan tai erityisestä syystä muuhunkin tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Tutkintavankeus alkaa tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä.  

Lähtökohtaisesti tutkintavanki tulee sijoittaa lähimpään tutkintavankilana toimivaan vankilaan, mutta vangittu voidaan myös sijoittaa poliisin ylläpitämään säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi tai turvallisuussyistä taikka jos rikoksen selvittäminen sitä erityisestä syystä vaatii. Tutkintavankia ei saa pitää poliisin säilytystilassa neljää viikkoa pidempää aikaa, ellei siihen ole erittäin painavia syitä. Erityisen painavalla syyllä tarkoitetaan tutkintavankeuslain esitöiden mukaan esimerkiksi tilannetta, jossa tutkintavanki on vangittu epäiltynä laajasta tai vaikeasti selvitettävästä rikosjutusta, jossa on paljon osallisia. Kysymyksessä voi olla myös vakava rikos. Erittäin painavana syynä voidaan pitää myös tutkintavangin omaa pyyntöä tilanteessa, jossa tutkintavangilla on aihetta pelätä oman turvallisuutensa olevan vaarassa.  

Jos tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään säilytystilaan, sijoittamista koskeva asia ja sen perusteet on otettava tuomioistuimen käsiteltäväksi yhdessä vangitsemisasian kanssa pakkokeinolain 3 luvun 15 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Tutkintavanki voi saattaa poliisin säilytystilassa säilyttämisen tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi myös erikseen, jolloin noudatetaan soveltuvin osin mainitun pykälän 1, 3 ja 4 momentissa säädettyä menettelyä. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän on saatettava asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos tutkintavanki on säilytystilassa yli neljä viikkoa. 

Tutkintavankeuslain 2 luvun 6 §:n mukaan tarkemmat säännökset tutkintavankiloina toimivista vankiloista annetaan oikeusministeriön asetuksella. Oikeusministeriö on antanut joulukuussa 2011 asetuksen tutkintavankiloina toimivista vankiloista (1336/2011).  

Tutkintavankeus voi päättyä, jos tuomioistuin päättää, ettei vangitsemisen edellytyksiä enää ole. Tämä voi tapahtua tuomioistuimen oma-aloitteisen päätöksen perusteella, pidättämiseen oikeutetun virkamiehen esityksestä tai tämän omatoimisesti tekemän päätöksen nojalla. Tutkintavankeuslain 1 luvun 2 §:ssä säädetään tutkintavankeuden päättymisestä silloin, jos tutkintavankia ei ole päästetty vapaaksi, vaan hänestä tulee vankeusvanki. Pykälän mukaan tutkintavankeus päättyy sinä päivänä, jona käräjäoikeuden tuomio saa lainvoiman taikka jona hovioikeuden tuomio annetaan tai julistetaan ja vankila on antanut siitä tiedon vangille.  

Tutkintavankia koskevat säännökset ovat pääosin samanlaiset kuin vankeusvankia koskevat, mutta säännöksissä on myös eroja. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tutkintavankia ei voida sijoittaa avolaitokseen. Tutkintavankeuslain 3 luvun 1 §:n mukaan tutkintavangit tulee sijoittaa eri vankilaan tai eri osastolle kuin vankeusvangit. Tästä voidaan kuitenkin poiketa, jos tutkintavanki sitä pyytää toimintoihin osallistumiseksi taikka kun poikkeaminen on välttämätöntä vankeja tai henkilökuntaa uhkaavan vaaran vuoksi tai muuten tilapäisesti tarpeen vankilan järjestyksen turvaamiseksi. Tutkintavangilla ei ole velvollisuutta osallistua toimintaan kuten vankeusvangilla. Tutkintavangille on kuitenkin varattava mahdollisuus osallistua toimintaan hänen sitä halutessaan.  

Tutkintavankeuslain 4 luvun 1 §:n mukaan lupaa vankilan ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan, kuten siviilityöhön ja opintolupaan, ei voida myöntää tutkintavangille. Tutkintavangille voidaan myöntää poistumislupia vain poikkeuksellisesti ja silloinkin tarpeellisen valvonnan alaisena. Tutkintavangin yhteydenpito vankilan ulkopuolelle poikkeaa vankeusvangista siinä, että tutkintavangille voidaan asettaa edellä selostettuja yhteydenpitorajoituksia. Tutkintavangille, jolle on asetettu yhteydenpitorajoituksia, ei voida myöskään myöntää lupaa internetin taeikä sähköpostin käyttöön.  

Poliisin tiloissa säilytettävien vapautensa menettäneiden kohteluun sovelletaan poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) säännöksiä, sen nojalla annettua valtioneuvoston asetusta poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta (645/2008) ja sisäasiainministeriön asetusta poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta (646/2008). Vapautensa menettäneellä tarkoitetaan laissa tutkintavankia, pidätettyä ja kiinni otettua. Poliisin säilytystilan hyväksyy Poliisihallitus.  

Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettu laki vastaa keskeisiltä osiltaan tutkintavankeuslakia. Laissa ovat säännökset muun muassa omaisuuden hallussapidosta, terveydenhuollosta, vaatetuksesta, ruokahuollosta, maksuvälineiden käytöstä, tarkastamisesta ja turvaamistoimenpiteistä. Lain 13 luvun 3 §:ssä säädetään siitä, milloin tutkintavankeuslain säännöksiä sovelletaan tutkintavangin kohteluun silloin, kun hänet sijoitetaan poliisiin säilytystilaan. Tutkintavankeuslain säännöksiä sovelletaan muun muassa silloin, kuin kyse on kirjeenvaihdosta ja puheluista sekä tapaamisista ja yhteydenpidosta vankilan ulkopuolelle. Laissa ei kuitenkaan ole säännöksiä tutkintavangeille järjestettävistä toiminnoista eikä vapaa-ajasta. Käytännössä tutkintavankien toimintamahdollisuudet poikkeavat toisistaan vankiloissa ja poliisin säilytystiloissa.  

2.1.5  2.1.5 Tutkintavankien säilyttäminen poliisin tiloissa

Pääpoliisiasemia ovat Helsingin, Kaakkois-Suomen, Itä-Uudenmaan, Hämeen, Länsi-Uudenmaan, Pohjanmaan, Sisä-Suomen, Lounais-Suomen, Itä-Suomen, Oulun ja Lapin poliisiasemat. Tutkintavankeja säilytetään jokaisella 11 pääpoliisiasemalla. Lisäksi joidenkin laitosten alueella tutkintavankeja säilytetään myös muilla poliisiasemilla. Yhdellä poliisilaitoksella voi olla siis useampi tutkintavankien säilyttämiseen tarkoitettu tila.  

Suurin osa tutkintavankeja säilyttävistä poliisivankiloista on kunnoltaan tyydyttäviä. Säilytystiloja kunnostetaan sitä mukaan kuin se taloudellisesti on mahdollista. Ensisijaisesti pyrkimyksenä on kunnostaa pääpoliisiasemien yhteydessä toimivat poliisivankilat. Samalla selvitetään, voidaanko joistakin säilytystiloista luopua. Kriteereinä arvioinnissa on säilytystilojen käyttöaste, sijainti, investointitarpeet ja vuokrasopimustilanne. 

Noin 46 prosenttia tutkintavangeista oli vuonna 2015 poliisin tiloissa enintään seitsemän päivää ja noin 67 prosenttia alle 14 päivää. 

Poliisin tiloissa oli vuonna 2015päivittäin keskimäärin 85 tutkintavankia. Tilanne on pysynyt vuodesta 2010 lähtien tasaisena. Poliisin tiloissa säilytettävien tutkintavankien määrä oli korkeimmillaan vuosituhannen alkuvuosina, mutta on sittemmin laskenut. Poliisivankiloihin tutkintavankeja tulee vuosittain runsaat 2 000. Heidän keskimääräinen säilytysaikansa on vajaa kaksi viikkoa.  

2.1.6  2.1.6 Tutkintavangit vankilassa

Oikeusministeriön asetuksessa tutkintavankiloina toimivista vankiloista säädetään niistä vankiloista, jotka toimivat tutkintavankien sijoitusvankiloina. Asetuksen 1 §:n mukaan miehille tarkoitettuina tutkintavankiloina toimivat Helsingin, Hämeenlinnan, Jokelan, Kuopion, Kylmäkosken, Mikkelin, Oulun, Pelson, Pyhäselän, Riihimäen, Sukevan, Turun, Vaasan ja Vantaan vankila. Helsingin, Pelson ja Sukevan vankilaan voidaan sijoittaa vain sellaisia tutkintavankeja, jotka odottavat muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä ja suostuvat sijoitukseen. Asetuksen 2 §:n mukaan naisille tarkoitettuina tutkintavankiloina toimivat Hämeenlinnan, Kuopion, Oulun, Pyhäselän, Turun, Vaasan ja Vantaan vankila. 

Lokakuussa 2015 Vantaan, Jokelan, Hämeenlinnan, Kylmäkosken ja Turun vankilassa oli yliasutusta, joka vaikeuttaa vankisijoittelua. Vaasan, Kuopion, Mikkelin ja Oulun vankilat on peruskorjattu. Sellejä, joissa ei ole WC-tiloja, on edelleen Hämeenlinnan vankilassa, yhteensä 107. 

Naistutkintavankeja oli vankiloissa 1 päivänä tammikuuta 2016 yhteensä 45 ja heidät oli sijoitettu Kuopion, Pyhäselän, Oulun, Hämeenlinnan, Vaasan ja Turun vankilaan.  

Vantaalla, Turussa, Hämeenlinnassa, Helsingissä, Mikkelissä, Vaasassa, Kuopiossa ja Oulussa sijaitsee sekä vankila että poliisivankila.  

2.1.7  2.1.7 Tutkintavankien taustatietoja

Tutkintavankeja saapui vapaudesta vankilaan vuonna 2015 yhteensä 2 014, joista 194 oli naisia. Vapaudesta tulleista tutkintavangeista 32 oli alle 18-vuotiaita ja 18—20-vuotiaita yhteensä 164. Tutkintavankien osuus kaikista vangeista oli tammikuussa 2015 noin 21 prosenttia. Tutkintavangit ovat yliedustettuja ulkomaalaisten vankien keskuudessa. Ulkomaalaisia tutkintavankeja oli vankiloissa huhtikuussa 2016 yhteensä 216, mikä on noin 41 prosenttia kaikista ulkomaalaisista vangeista (527). 

Rikosseuraamuslaitoksen tilaston (Rikosseuraamusasiakkaat 1.5.2015) mukaan tutkintavankien yleisin pääsyyte vuonna 2015 oli huumeainerikos, joka oli päärikosnimikkeenä noin kolmanneksella tutkintavangeista. Seuraavaksi yleisimmät ryhmät olivat omaisuusrikoksesta (mukaan lukien ryöstö) vangitut (noin 25 prosenttia) ja henkirikoksesta vangitut (24 prosenttia). Lähes 40 prosenttia tutkintavangeista on 15—29-vuotiaita, noin kolmannes 30—39-vuotiaita ja noin neljännes 40-vuotiaita tai tätä vanhempia. 

Vuonna 2015 lähes kolmannes tutkintavangeista oli kotoisin Uudeltamaalta ja heistä yli puolet oli sijoitettu Etelä-Suomen rikosseuraamusalueelle. Ulkomaalaiset tutkintavangit muodostivat toiseksi suurimman vankiryhmän Etelä-Suomen rikosseuraamusalueella. Itä- ja Pohjois-Suomen rikosseuraamusalueen tutkintavangeista noin neljänneksellä asuinmaakunta oli Pohjois-Pohjanmaa. Länsi-Suomen rikosseuraamusalueen tutkintavangeista noin viidenneksellä asuinmaakunta oli Pirkanmaa, minkä lisäsi noin kuudenneksella tutkintavangeista asuinmaakunta oli Uusimaa ja noin kuudenneksella Varsinais-Suomi. 

2.2.1  2.2.1 Sopimukset ja suositukset

Ihmisoikeussopimus 

Tutkintavankien kohtelua ohjaavan Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 85‒86/1998) 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleessa on turvattu jokaisen oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Keneltäkään ei saa riistää hänen vapauttaan, paitsi artiklassa luetelluissa tapauksissa ja lain määräämässä järjestyksessä.  

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen mukaan pidätetty tai vapaudenriiston kohteeksi joutunut on viipymättä tuotava tuomarin tai lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän muun viranomaisen tutkittavaksi, ja hänellä on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä. Vapaaksi laskemisen ehdoksi voidaan asettaa takeet siitä, että asianomainen saapuu oikeudenkäyntiin. Vaikka artiklan sanamuoto viittaakin siihen, että takuun tai muun vakuuden asettaminen on täysin sopimusvaltion ja sen viranomaisten harkinnassa, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) ei ole aina hyväksynyt tällaista tulkintaa niissä tapauksissa, joissa vaara oikeudenkäynnin välttelemisestä on vangittuna pitämisen ainoa peruste. EIT:n oikeuskäytännöstä on kannanottoja, jotka viittaavat siihen, että 5 artiklan 3 kappaleen mukaan rikoksesta epäillyllä tulee olla oikeus päästä vapaaksi, jos vapaudenriiston jatkamiselle ei ole muuta perustetta kuin paon vaara, ja edellyttäen, että henkilöltä voidaan saada takeet hänen saapumisestaan oikeudenkäyntiin. Tuomioistuimen käytäntö ei kuitenkaan ole tulkittavissa siten, että tällaisena takeena voisi kysymykseen tulla ainoastaan takuusumman maksaminen. 

Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai muuten, on artiklan 4 kappaleen mukaan oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, jos toimenpide ei ole laillinen. 

Syyttömyysolettama ilmenee 6 artiklan 2 kohdasta, jonka mukaan jokaista rikoksesta syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. 

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus 

Myös Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7‒8/1976) 9 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Ketään ei saa mielivaltaisesti pidättää tai vangita. Keneltäkään ei saa riistää hänen vapauttaan paitsi laissa säädetyillä perusteilla ja sen määräämässä järjestyksessä.  

Sopimuksen 9 artiklan 3 kohdan mukaan jokainen rikoksesta epäiltynä pidätetty tai vangittu on viipymättä saatettava tuomarin tai muun lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän viranomaisen eteen ja hänellä on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi. Yleisenä sääntönä ei ole pidettävä, että oikeudenkäyntiä odottavat henkilöt pidetään tutkintavankeudessa, mutta vapaaksi laskemisen ehdoksi voidaan asettaa takeet siitä, että asianomainen saapuu paikalle oikeudenkäyntiin samoin kuin jokaisessa muussakin vaiheessa käsittelyn aikana, ja tarvittaessa tuomion täytäntöönpanemiseksi. Kohdan 4 mukaan jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai vangitsemalla, on oikeus tuomioistuimessa vaatia, että hänen vapaudenriistämisensä laillisuus viipymättä tutkitaan ja että hänet vapautetaan, jollei toimenpide ole laillinen. 

Sopimuksen 10 artiklan 2 a) kohdassa todetaan, että syytetyt henkilöt on poikkeuksellisia oloja lukuun ottamatta pidettävä erillään tuomituista henkilöistä ja heidän kohtelussaan on otettava huomioon heidän asemansa tuomitsematta olevina henkilöinä. 

Yleissopimuksen 14 artiklan 2 kohta sisältää syyttömyysolettaman, jonka mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus tulla pidetyksi syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti toteen näytetty.  

YK:n ihmisoikeuskomitean vuonna 1992 julkaiseman perustelumuistion mukaan erillään pitämisen vaatiminen korostaa tutkintavankien asemaa henkilöinä, joita ei ole tuomittu ja jotka samaan aikaan nauttivat 14 artiklan 2 kappaleen mukaisesta syyttömyysolettamasta.  

Eurooppalaiset suositukset 

Euroopan neuvoston suositusluonteisten vankilasääntöjen Rec(2006)2 säännön 2 mukaan vapautensa menettäneet henkilöt säilyttävät kaikki ne oikeudet, joita ei lain nojalla poisteta vapausrangaistus- tai tutkintavankeuspäätöksen johdosta. Säännön 3 mukaan vapautensa menettäneille henkilöille asetettuja rajoituksia on oltava vain välttämätön määrä ja niiden on oltava suhteessa siihen lainmukaiseen tavoitteeseen, jonka takia ne on määrätty. 

Säännön 10.2. mukaan henkilöitä, jotka oikeusviranomainen on määrännyt tutkintavankeuteen, ja henkilöitä, jotka ovat menettäneet vapautensa tuomion seurauksena, tulisi lähtökohtaisesti pitää ainoastaan vankiloissa, toisin sanoen laitoksissa, jotka on varattu näihin kahteen ryhmään kuuluville vangeille. 

Vankilasääntöjen osa VII koskee nimenomaan tutkintavankeja. Säännön 95 perusteluissa todetaan, että tutkintavankeja pitäisi kohdella hyvin, koska heidän oikeuksiaan ei ole rajoitettu rangaistuksella. 

Säännön 95.1 mukaan tutkintavankien päiväjärjestykseen ei saa vaikuttaa se mahdollisuus, että heidät saatetaan tuomita rikoksesta tulevaisuudessa. Vankilaviranomaisten on säännön 95.3 mukaan noudatettava tutkintavankien kohtelussa kaikkia vankeja koskevia sääntöjä ja sallittava tutkintavankien osallistua erilaisiin toimintoihin, joihin säännöt antavat mahdollisuuden. Työntekoa koskee sääntö 100.1, jonka mukaan tutkintavangeille on tarjottava mahdollisuutta tehdä työtä, mutta heitä ei tule siihen velvoittaa. 

Euroopan neuvosto on antanut myös suosituksen Rec(2006)13 tutkintavankeuden käytöstä. Suosituksen säännön 2 [1] mukaan tutkintavankeuden vaihtoehdoilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi velvollisuutta saapua tarvittaessa tuomioistuimeen asian käsittelyyn, velvollisuutta olla häiritsemättä rikosprosessia, ammatin harjoittamisen kieltoa, ilmoittautumisvelvollisuutta viranomaiselle, velvollisuutta alistua viranomaisen valvontatoimenpiteisiin kuten sähköiseen valvontaan, matkustuskieltoa, oleskeluvelvollisuutta tietyssä paikassa ja olla poistumatta sieltä ilman lupaa sekä matkustusasiakirjojen luovuttamista. Lisäksi voidaan edellyttää rahallisen tai muunlaisen vakuuden antamista rikosprosessin turvaamiseksi. 

Suosituksen säännön 3. [1] mukaan tutkintavankeuden käytön tulee olla poikkeus eikä sääntö. Tämän perusteena on syyttömyysolettama ja oikeus vapauteen. Säännön 3. [2] mukaan lainsäädännössä ei saisi olla pakottavaa säännöstä, jonka mukaan rikoksesta epäillyt henkilöt vangitaan tutkintavankeuteen. Säännön 3. [3] mukaan tutkintavankeutta tulee yksittäistapauksissa käyttää viimesijaisena keinona eikä sitä saa koskaan käyttää rangaistuksena. 

Säännön 6 mukaan tutkintavankeuden käytön tulisi olla mahdollista vain henkilöille, joita epäillään teosta, josta voi seurata vankeusrangaistus.  

Säännön 7 mukaan henkilöä tulisi pitää tutkintavankeudessa ainoastaan kaikkien seuraavien edellytysten täyttyessä:  

a. on olemassa perusteltu epäilys siitä, että hän on tehnyt rikoksen; 

b. on vahva epäily siitä, että vapautuessaan epäilty (i) pakenee, (ii) syyllistyy vakavaan rikokseen, (iii) haittaa oikeuden toteutumista tai (iv) on vakava uhka yleiselle järjestykselle;  

c. vaihtoehtoisten keinojen käyttäminen b–kohdan uhkia vastaan ei ole mahdollista ja 

d. vangitseminen on osa rikosprosessia. 

Säännön 9 [1] mukaan minkä tahansa uhan olemassaolon arvioinnin on perustuttava yksittäisiin olosuhteisiin, mutta erityisesti on arvioitava: 

a. väitetyn teon luonnetta ja vakavuutta, 

b. todennäköistä rangaistusta, jos epäilty tuomitaan, 

c. kyseisen henkilön ikää, terveydentilaa, luonnetta, taustoja sekä henkilökohtaisia ja sosiaalisia olosuhteita, erityisesti hänen siteitään yhteisöönsä sekä 

d. kyseisen henkilön käyttäytymistä, erityisesti sitä, kuinka hän on mahdollisten aiempien rikosprosessien aikana noudattanut mahdollisesti asetettuja velvoitteita. 

Säännön 9 [2] mukaan seikka, että kyseinen henkilö ei ole kyseisen valtion kansalainen tai hänellä ei ole muita yhteyksiä oletettuun tekovaltioon, ei yksistään osoita, että on olemassa paon vaara. 

Säännön 10 mukaan tutkintavankeutta tulisi välttää, jos epäilty on vastuussa alaikäisten hoidosta. Säännön 11 mukaan, kun tutkintavankeuden jatkamisen tarvetta arvioidaan, todisteen, jonka perusteella tutkintavankeus on nähty hyväksyttävänä tai sen vaihtoehto on poissuljettu, merkitys voidaan arvioida ajan kuluessa vähäisemmäksi.  

Säännön 12 mukaan tutkintavankeuden vaihtoehtoon liittyvien ehtojen rikkominen voi aiheuttaa seuraamuksia, mutta se ei automaattisesti oikeuta tutkintavankeuteen palauttamiseen. Vaihtoehdon korvaaminen tutkintavankeudella edellyttää erityisiä perusteita. 

Vankiloiden yliasutusta ja vankimäärän kasvua koskevassa Euroopan neuvoston suosituksessa Rec (99)22 todetaan, että tutkintavankeudelle tulisi pyrkiä löytämään vaihtoehtoja. Tällaisina voivat tulla kyseeseen epäillyn velvollisuus oleskella tietyssä paikassa, matkustuskielto, vakuuden antaminen sekä viranomaisen suorittama valvonta. Tuomioistuimia suositellaan huomioimaan mahdollisuus sähköisen valvonnan käyttöön yhtenä valvontamuotona. 

Sähköistä valvontaa koskevassa Euroopan neuvoston suosituksessa Rec (2014)4 todetaan, että käytettäessä sähköistä valvontaa tutkintavankeuden vaihtoehtona, on erityisesti huolehdittava, ettei sen käytöllä laajenneta rikosoikeudellista järjestelmää. Valvonnan toteutus ja kesto on oltava oikeasuhtaista rikoksen vakavuuteen nähden ja sen täytäntöönpanossa on otettava huomioon tekijän yksilölliset olosuhteet. Valvontaa on arvioitava säännöllisesti uudelleen. Toimeenpanossa pitäisi ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja samoissa tiloissa olevien kolmansien henkilöiden oikeudet ja edut. Kun sähköistä valvontaa käytetään ennen oikeudenkäynnin alkamista, valvonnan on oltava oikeasuhtaista epäiltyyn rikokseen. Lisäksi sen käyttämisen on perustuttava perusteellisesti arvioituun paon vaaraan, todisteiden sotkemisvaaraan, yhteiskunnalle aiheutettavaan vakavaan vaaraan tai uusimisvaaraan. 

Euroopan parlamentin päätöslauselmassa vankeusolosuhteista EU:ssa (23011/2897(RSP)) kehotetaan jäsenvaltioita varmistamaan, että tutkintavankeus on jatkossakin poikkeuksellinen toimenpide, jota käytetään tiukkojen tarpeellisuutta ja suhteellisuutta koskevien edellytysten mukaisesti ja rajoitetun ajan ja että sen käytössä noudatetaan syyttömyysolettamaa koskevaa perusperiaatetta ja oikeutta säilyttää vapaus. Lisäksi muistutetaan, että oikeusviranomaisen on tarkistettava säännöllisesti tutkintavankeuden edellytykset ja että rajat ylittävissä tapauksissa on sovellettava vaihtoehtoja, kuten eurooppalaista valvontamääräystä. 

YK:n suositukset 

YK:n yleiskokouksen joulukuun 17 päivänä 2015 hyväksymien vankeinhoidon vähimmäissääntöjen (Mandela Rules) mukaan tutkintavangit tulee säilyttää erillään vankeusvangeista ja nuoret tutkintavangit erillään aikuisvangeista (sääntö 112) 

YK:n julkaisemissa ns. Tokio-säännöissä (United Nations Standard Minimum Rules for Non-custodial measures, 1990) todetaan, että jäsenvaltioiden tulisi etsiä tutkintavankeudelle vaihtoehtoisia keinoja. Sääntöjen mukaan tutkintavankeutta tulisi käyttää viimekätisenä pakkokeinona sekä vaihtoehdot tutkintavankeudelle olisi otettava huomioon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa rikostutkintaa. Tutkintavankeus ei saa kestää pitempään kuin rikostutkinnan turvaamiseksi on välttämätöntä. 

Vuonna 1985 on hyväksytty YK:n vähimmäissäännöt nuorisorikosoikeuden alalla (ns. Beijingin säännöt). Beijingin säännöt eivät ole jäsenvaltioita oikeudellisesti velvoittava asiakirja, mutta säännöt sisältävät vähimmäissäännöt ja tavoitteet nuoriso-oikeuden alalla. Ne ovat toissijainen ohje myös suhteessa vankeinhoidon vähimmäissääntöihin. Sääntöjen mukaan tutkintavankeuden tulee olla viimesijainen keino. Tutkintavankeuden sijasta tulee käyttää muita vaihtoehtoja, kuten valvontaa, intensiivistä hoitoa tai sijoittamista perhe- tai kasvatuskotiin. 

YK:n yleiskokouksessa vuonna 1990 hyväksyttiin säännöt vapautensa menettäneiden nuorten suojelusta. Näiden sääntöjen 2 artiklassa on säännös vapaudenriiston viimesijaisuudesta ja mahdollisimman lyhyestä kestosta. Tutkintavankeutta koskevat säännöt 17 ja 18. Näiden mukaan tutkintavankeutta tulee välttää mahdollisimman pitkälle ja se tulee rajoittaa ainoastaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Vaihtoehtoisia keinoja tulisi käyttää. Jos tutkintavankeutta poikkeuksellisesti käytetään, tuomioistuimen ja tutkintaviranomaisten tulee toimia mahdollisimman joutuisasti, jotta tutkintavankeusajasta muodostuisi mahdollisimman lyhyt. 

YK:n vankeuden vaihtoehtoja käsittelevän käsikirjan mukaan tutkintavankeudelle mahdollisia tutkintavankeuden vaihtoehtoja ovat velvollisuus saapua oikeudenkäyntiin, epäillylle annettu kielto puuttua oikeuden kulkuun, kielto ryhtyä tiettyihin toimiin, kielto mennä tiettyihin paikkoihin, kielto lähestyä tai tavata tiettyjä henkilöitä, velvollisuus oleskella tietyssä osoitteessa, velvollisuus raportoida säännöllisesti viranomaisille, velvollisuus luovuttaa passi tai muu henkilöllisyystodistus, velvollisuus hyväksyä tuomioistuimen määräämä valvonta, velvollisuus alistua sähköiseen valvontaan sekä velvollisuus antaa taloudellista tai muuta omaisuutta vakuudeksi oikeudenkäyntiin saapumisesta tai käyttäytymisestä oikeusprosessin aikana. Vaihtoehtoja soveltavan on punnittava vaihtoehtojen hyödyt ja haitat löytääkseen sopivimman ja vähiten rajoittavan tutkintavankeuden vaihtoehdon. 

Eurooppalainen valvontamääräys 

Eurooppalaista valvontamääräystä koskevan puitepäätöksen (2009/829/YOS) perustavoitteena on ehkäistä sellaisia tilanteita, joissa rikoksesta epäilty henkilö joutuisi tutkintavankeuteen vain sen vuoksi, että hänellä on asuinpaikka toisessa jäsenvaltiossa eikä hänen läsnäoloansa tulevassa oikeudenkäynnissä muuten voida turvata (LaVL 25/2006 vp s. 2). Puitepäätös on osa EU:n jäsenvaltioiden välistä oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa.  

Eurooppalaisen valvontamääräyksen tavoitteena on mahdollistaa tutkintavankeuden vaihtoehtona määrättyjen valvontatoimien täytäntöönpano EU:n jäsenvaltioiden välillä. Rikoksesta epäillyn henkilön asuinvaltion viranomaiset valvovat henkilöä hänen odottaessaan oikeudenkäyntiä, joka järjestetään toisessa jäsenvaltiossa. Menettely edellyttää rikoksesta epäillyn suostumusta. Jos epäilty rikkoo hänelle määrättyjä valvontatoimia, täytäntöönpanovaltiona toimiva asuinvaltio luovuttaa hänet valvontapäätöksen tehneelle valtiolle. Puitepäätöksen mahdollistamalla valvontamääräysmenettelyllä pyritään vähentämään niitä tilanteita, joissa henkilö joutuu tutkintavankeuteen ainoastaan sen vuoksi, että hänellä ei ole asuinpaikkaa asian käsittelyvaltiossa. Sillä voidaan vaikuttaa myös ulkomaalaisten tutkintavankien määrään. Taustalla on ajatus siitä, että epäilty, joka ei asu oikeudenkäyntivaltiossa, saattaa ennen oikeudenkäyntiä joutua tutkintavankeuteen lievemmin edellytyksin kuin oikeudenkäyntivaltiossa asuva henkilö. Tavoitteena on, etteivät rikoksesta epäillyt joutuisi keskenään eriarvoiseen asemaan sen perusteella, asuvatko he oikeudenkäyntivaltiossa vai jossakin toisessa jäsenvaltiossa. 

Puitepäätöksen täytäntöönpanoa koskeva laki (620/2012) tuli Suomessa voimaan 1 päivänä joulukuuta 2012. Lakiin sisältyvät säännökset siitä, mikä viranomainen tekee Suomessa valvontatoimia koskevan päätöksen ja lähettää sen tunnustettavaksi ja täytäntöönpantavaksi toiseen jäsenvaltioon. Lisäksi säädetään siitä, mikä viranomainen on Suomessa toimivaltainen tunnustamaan toisessa jäsenvaltiossa tehdyn valvontatoimia koskevan päätöksen ja panemaan sen täytäntöön. Toimivaltainen viranomainen tilanteessa, jossa Suomi päättää valvontatoimesta, on oikeusviranomainen eli tilanteesta riippuen joko tuomioistuin tai syyttäjä. Tilanteessa, jossa Suomi on täytäntöönpanovaltio, valvontatoimea koskevan päätöksen tunnustamisesta ja valvontatoimien mukauttamisesta päättävät tiettyjen käräjäoikeuksien tuomiopiirissä toimivat kihlakunnansyyttäjät.  

Suomen järjestelmässä puitepäätöksessä tarkoitettu tutkintavankeuden vaihtoehto on matkustuskielto.  

2.2.2  2.1.2 Tutkintavankeuden vaihtoehdot muissa Euroopan unionin maissa

Tutkintavankeuden vaihtoehtoja eri Euroopan maissa on selvitetty oikeusministeriön asettaman työryhmän mietinnössä (OM mietintöjä ja lausuntoja 5/2016). Mietinnössä on selostettu tutkintavankeuden vaihtoehtoja Alankomaissa, Belgiassa, Itävallassa, Luxemburgissa, Portugalissa, Romaniassa, Saksassa, Sloveniassa, Sveitsissä, Virossa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa (erityisesti Englanti ja Wales). Seuraavassa esitetään muiden Pohjoismaiden lainsäädäntö. 

Norja 

Rikoksesta epäilty voidaan tutkintavankeuden sijasta määrätä sijoitettavaksi kunnalliseen tai muuhun laitokseen. Tutkintavankeuden vaihtoehtona voidaan käyttää myös rahallisen vakuuden asettamista. Lisäksi Norjassa on mahdollista velvoittaa epäilty oleskelemaan määrätyllä alueella tai ilmoittautumaan tiettyinä ajankohtina poliisiviranomaiselle. Lisäksi voidaan edellyttää passin tai ajokortin tilapäistä luovuttamista viranomaisille. 

Pidättämisen vaihtoehtoja ovat ilmoittautumisvelvollisuus ja matkustuskielto. Syyttäjäviranomainen voi rikosprosessilain 181 §:n mukaan luopua vangitsemisesta tai vapauttaa pidätetyn, jos epäilty lupaa ilmoittautua poliisille määrättyinä aikoina tai pysyä määrätyssä paikassa. Epäilty voi myös antaa suostumuksen muihin ehtoihin, kuten passin, ajokortin, meripalvelukirjan tai vastaavan dokumentin luovuttamiseen. Lupaus tai suostumus on annettava kirjallisesti, ja antamisen yhteydessä epäillylle on kerrottava, että hänellä on oikeus välittömästi ja myöhemminkin saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi kysymys siitä, täyttyvätkö 171—173 §:ssä mainitut pidättämisen edellytykset. Asiasta on annettava tuomio. 

Tutkintavankeuden sijaan tuomioistuin voi 188 §:n nojalla päättää 181 §:n mukaisista toimenpiteistä tai turvaamistoimenpiteenä asettaa vakuuden, joka voi olla takaus, talletus tai omaisuuden kiinnitys. Tuomioistuin voi sijoittaa syytetyn myös kunnalliseen tai muuhun asumisyksikköön (kommunal boenhet), jos asumisyksikkö tai kunta suostuu siihen.  

Rikosprosessilain 184 §:n mukaan epäilty voidaan määrätä tutkintavankeuteen vain, jos edellä 171—173 §:ssä selostetut ehdot täyttyvät ja tavoitetta ei voida saavuttaa 188 §:n mukaisilla toimenpiteillä. Alle 18–vuotiasta ei tulisi vangita, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä. Lain 185 §:n mukaan, jos epäilty vangitaan tai hänelle määrätään 188 §:n mukaisia toimenpiteitä, samalla vahvistetaan määräaika näille toimenpiteille, jollei oikeudenkäynti ole jo alkanut. Määräajan tulee olla mahdollisimman lyhyt, enintään neljä viikkoa ja alle 18–vuotiailla enintään kaksi viikkoa ja sitä voidaan pidentää samalla määrällä kerrallaan. Esitutkinnasta tai erityisistä olosuhteista johtuvista syistä tuomioistuin voi asettaa pidemmän määräajan. 

Ruotsi 

Tutkintavankeuden vaihtoehtoja Ruotsissa ovat valvonta, matkustuskielto ja ilmoittautumisvelvollisuus. Tutkintavankeudesta ja sen vaihtoehdoista säädetään oikeudenkäymiskaaren (rättegångsbalken) 24 ja 25 luvuissa. 

Valvontaa tulee oikeudenkäyntikaaren 24 luvun 4 §:n mukaan soveltaa, jos epäillyn iän, terveyden tai muun vastaavan olosuhteen johdosta voidaan olettaa, että vangitseminen tulisi aiheuttamaan vakavaa haittaa hänelle. Sama koskee tilannetta, jossa epäillyn synnytyksestä on kulunut niin vähän aikaa, että vangitsemisesta pelätään aiheutuvan vakavaa haittaa lapselle. Jos epäilty ei suostu valvontaan tai on selvää, ettei valvontaa voida järjestää, tulee epäilty vangita. Alle 18-vuotiaan vangitsemisesta on erityissäännöksiä. 

Valvonnasta säädetään tarkemmin esitutkintaa koskevan alemmanasteisen säädöksen (förundersökningskungörelse) 26 ja 27 §:ssä. Säädöksen 26 §:ssä todetaan, että valvonta tulee järjestää epäillyn kotona, muussa yksityisessä asunnossa tai sijoittamalla epäilty laitokseen. Valvonta voi edellyttää 27 §:n mukaisesti, että epäilty on tiettyyn aikaan saapuvilla asunnossaan tai työpaikallaan. Valvonnalle voidaan asettaa myös muita ehtoja. 

Matkustuskielto ja ilmoittautumisvelvollisuus voidaan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n mukaan määrätä, jos henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, josta voidaan määrätä vankeusrangaistus, ja jos rikoksen laatu, epäillyn olosuhteet tai muut seikat huomioon ottaen on olemassa vaara, että epäilty pakenee tai muutoin välttelee rikosprosessia tai rangaistusta, eikä muusta syystä ei ole tarpeellista vangita epäiltyä. Matkustuskielto tai ilmoittautumisvelvollisuus voidaan määrätä rikoksen laadusta riippumatta, jos on olemassa vaara, että epäilty välttelee rikosprosessia tai rangaistusta lähtemällä maasta. Matkustuskiellossa epäilty ei saa ilman lupaa lähteä määrätystä oleskelupaikasta ja ilmoittautumisvelvollisuudessa hän on velvollinen tiettyinä aikoina ilmoittautumaan nimetylle poliisiviranomaiselle. Matkustuskielto tai ilmoittautumisvelvollisuus voidaan määrätä vain, jos näiden turvaamistoimien tavoite on tärkeämpi kuin näiden aiheuttama oikeuksien rajoitus.  

Matkustuskielto ja ilmoittautumisvelvollisuus voidaan määrätä yhtäaikaisesti. Niihin voidaan yhdistää myös velvollisuus olla tiettynä aikana paikalla asunnossa tai työpaikalla sekä muita epäillyn valvontaan liittyviä ehtoja. Asiasta säädetään 25 luvun 2 §:ssä. 

Matkustuskiellon ja ilmoittautumisvelvollisuuden määrää syyttäjä tai tuomioistuin. Määräämisasiaa voidaan 25 luvun 3 §:n mukaan käsitellä tuomioistuimessa syyttäjän vaatimuksesta tai vangitsemisoikeudenkäynnin yhteydessä. Syytteen nostamisen jälkeen aloitteen voi tehdä myös asianomistaja tai syytetty itse. Asia on käsiteltävä tuomioistuimessa mahdollisimman pian. Jos on olemassa vaara käsittelyn viivästymisestä, tuomioistuin voi määrätä matkustuskiellon tai ilmoittautumisvelvollisuuden voimaan heti. Käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 17 §:n säännöksiä. Pykälän mukaan vangitsemisasia on aina käsiteltävä viimeistään neljän päivän kuluessa vangitsemispäätöksestä (häktningsbeslutet) tai siitä, kun este epäillyn läsnäololle tuomioistuimessa on lakannut. 

Tuomioistuimen päätöksessä on 25 luvun 4 §:n mukaan mainittava epäilty rikos sekä määrättävä epäillylle sallittu olinpaikka ja mahdolliset muut noudatettavat ehdot. Päätös on annettava tiedoksi epäillylle ja siinä on muistutettava ehtojen rikkomisen seurauksista. Luvun 9 §:n mukaan epäilty on välittömästi pidätettävä tai vangittava, jos hän rikkoo matkustuskieltoa tai ilmoittautumisvelvollisuutta tai ei noudata niiden ehtoja, ellei pidättäminen tai vangitseminen ole ilmeisen tarpeetonta.  

Jos syyttäjä on määrännyt matkustuskiellon tai ilmoittautumisvelvollisuuden, epäillyllä on oikeus 25 luvun 5 §:n nojalla pyytää tuomioistuinta tutkimaan toimenpide. Tuomioistuimen on mahdollisimman pian, mutta viimeistään neljäntenä päivänä järjestettävä 3 §:n mukainen käsittely, jollei sille ole erityisiä esteitä. Kuitenkin jos pääkäsittely pidetään viikon kuluessa asian saattamisesta tuomioistuimeen, turvaamistoimi voidaan käsitellä pääkäsittelyssä. 

Kun tuomioistuin määrää tai vahvistaa matkustuskiellon tai ilmoittautumisvelvollisuuden, sen on määrättävä myös siitä, milloin syyte on viimeistään nostettava.  

Matkustuskielto ja ilmoittautumisvelvollisuus on 25 luvun 7 §:n mukaan kumottava, jos syytettä ei ole nostettu määrätyn ajan sisällä eikä sen nostamiselle ole haettu lisäaikaa, tai niiden voimassaololle ei muusta syystä ole enää edellytyksiä. Rajoitukset kumoaa tuomioistuin. Syyttäjä voi kumota asettamansa matkustuskiellon tai ilmoittautumisvelvollisuuden, jollei tuomioistuin ole vahvistanut sitä ja jos syyte on nostettu. 

Tanska 

Tanskassa lainsäädäntö (retsplejeloven, 70 luvun 765 §) oikeuttaa tuomioistuimen määräämään rikoksesta epäillyn vangitsemisen sijasta muita toimenpiteitä, jos niillä voidaan saavuttaa tutkintavankeuden tarkoitus. Tällaiset määräykset edellyttävät epäillyn suostumusta. Vangitsemista korvaavia keinoja ovat esimerkiksi epäillyn asettaminen valvontaan, erilaiset epäillyn oleskelupaikkaa, työntekoa, vapaa-aikaa tai yhteydenpitoa tiettyjen henkilöiden kanssa koskevat rajoitukset, sijoittaminen laitokseen tai suostuminen psykiatriseen hoitoon tai vieroitushoitoon. Tuomioistuin voi määrätä epäillyn ilmoittautumaan poliisille määräajoin tai luovuttamaan passinsa viranomaisille. Lisäksi voidaan edellyttää rahallisen vakuuden antamista oikeudenkäyntiin saapumisen tai rangaistuksen täytäntöönpanon aloittamisen takeeksi. 

Tuomioistuin asettaa määräajan toimenpiteiden kestolle. Mainitun lain 767 §:n mukaan määräajan tulee olla mahdollisimman lyhyt eikä se saa ylittää neljää viikkoa. Sitä voidaan jatkaa korkeintaan neljä viikkoa kerrallaan. Kun syyttäjä on nostanut syytteen ja pääkäsittelyn ajankohta on päätetty, tuomioistuin voi päättää, että tutkintavankeutta tai määrättyjä toimenpiteitä voidaan jatkaa ilman määräajanpidennystä, kunnes tuomio on annettu pääasiassa. Tuomioistuin voi myös määrätä, että syytetty voi aikaisintaan kolmen viikon kuluttua päätöksestä pyytää toimenpiteiden lopettamista (766 tai 768 §). Tässä tapauksessa tuomioistuimen on annettava päätös seitsemän päivän kuluessa. Jos tuomioistuin ei kumoa toimenpiteitä, syytetty voi tehdä uuden pyynnön aikaisintaan kolmen viikon kuluttua.  

Jos määräaika tutkintavankeuden sijaan määrätyille toimenpiteille päättyy pääkäsittelyn alkamisen jälkeen, toimenpiteitä jatketaan, kunnes tuomio on annettu. Syytetty voi määräajan päätyttyä ennen pääkäsittelyn alkamista pyytää tuomioistuinta kumoamaan toimenpiteet 766 tai 768 §:n mukaisesti. Jos syytetty määräajan päättymisen jälkeen pyytää tuomioistuinta kumoamaan toimenpiteet, tuomioistuimen on annettava päätös seitsemän päivän kuluessa. Jos tuomioistuin hylkää pyynnön, syytetty voi aikaisintaan 14 päivän kuluttua tehdä uuden hakemuksen. 

Tuomioistuin voi lain 766 §:n mukaan milloin tahansa muuttaa turvaamistoimenpidettä koskevaa päätöstä. Tuomioistuin voi lain 768 §:n nojalla kumota turvaamistoimet, jos syyte hylätään, turvaamistoimien täytäntöönpanolle ei ole enää edellytyksiä tai jos esitutkinta ei ole edistynyt riittävän nopeasti ja toimenpiteiden jatkaminen ei ole enää kohtuullista. 

2.2.3  2.1.3 Tutkintavankien sijoittaminen muissa Pohjoismaissa

Islanti  

Poliisi voi pidättää rikoksesta epäillyn henkilön samoin kuin henkilön, joka voi olla vaaraksi yleiselle järjestykselle tai joka esimerkiksi kieltäytyy antamasta henkilöllisyytensä poliisin tietoon (Islannin rikosprosessilain 90 §). Pidätettyä säilytetään poliisin tiloissa. 

Pidätetty on viimeistään 24 tunnin kuluessa pidättämisestä vietävä tuomarin kuultavaksi. Jollei kuulemista sääolosuhteista, pidätetyn päihtyneestä tilasta tai muusta pakottavasta esteestä johtuen voida suorittaa sääntömääräisen ajan kuluessa, kuulemiselle on laissa asetettu 30 tunnin ehdoton aikaraja (rikosprosessilain 94 §). Jollei pidätettyä tällöin vapauteta, hänet on mahdollisimman pian ja korkeintaan 24 tunnin kuluessa ensimmäisen tuomioistuinkäsittelyn päättymisestä vietävä uudelleen tuomarin eteen vangitsemista varten (98 §). Vangitsemispyynnön esittää poliisi. Vangitseminen on mahdollista vain, jos rikosprosessilain mukaiset edellytykset täyttyvät (rikosprosessilain 95 §). Tutkintavankeus voidaan määrätä korkeintaan neljäksi viikoksi, ja sitä voidaan pidentää neljä viikkoa kerrallaan (rikosprosessilain 97 §). 

Vangittu siirretään tutkintavankilaan välittömästi vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen. Tällä hetkellä tutkintavankeja pidetään samoissa tiloissa kuin vankeusvankeja, jollei tutkintavankia ole määrätty eristettäväksi. Vuonna 2016 käyttöön otettava uusi vankila mahdollistaa, että tutkintavangit voidaan pitää erillään vankeusvangeista.  

Tutkintavankien säilyttäminen poliisin tiloissa on lain mukaan erityisistä syistä mahdollista korkeintaan neljän päivän ajan. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan yleensä käytännössä käytetä.  

Henkilöä pidetään tutkintavankina lainvoimaiseen tuomioon asti. 

Norja 

Norjassa rikoksesta epäillyn henkilön pidättämisen (fengsel) ja tutkintavankeuteen vangitsemisen (varetekt) edellytyksistä säädetään rikosprosessilaissa (lov om rettergangsmåten i straf-fesaker, ns. straffeprosessloven). 

Rikoksesta epäiltyä, pidätettyä henkilöä voidaan aluksi säilyttää poliisin tiloissa (politiarrest), mutta hänet on siirrettävä poliisin tiloista tutkintavankilaan kahden päivän kuluessa pidättämisestä, jollei tämä käytännön syistä ole mahdotonta. Jos pidätetty on alle 18-vuotias, hänet on siirrettävä tutkintavankilaan mahdollisimman pian ja viimeistään pidätystä seuraavana päivänä. Jos siirto myöhästyy määräajoista, myöhästymisen syystä on tehtävä merkintä pidättämisasiakirjoihin (poliisiarestia koskevan käyttöohjeen 3 §:n 1 momentti, forskrift om bruk av politiarrest). 

Rikoksesta epäiltyä voidaan pitää pidätettynä enintään kolme päivää, ennen kuin hänet on poliisin aloitteesta vietävä tuomioistuimeen vangitsemispäätöstä tai vapauttamista varten (rikosprosessilain 183 §). Vangitsemispäätökseen on sisällytettävä tutkintavankeuden kesto, joka voi olla korkeintaan neljä viikkoa. Tuomioistuin voi jatkaa tutkintavankeuden kestoa uudessa vangitsemisen käsittelyssä korkeintaan neljällä viikolla kerrallaan. 

Kolmen päivän määräaika vangitsemis- tai vapauttamispäätöksen taikka tutkintavankeuden vaihtoehtojen käyttöönottoa koskevan päätöksen tekemiselle merkitsee, että pidätetty on siirrettävä poliisin tiloista tutkintavankilaan jo ennen vangitsemisoikeudenkäyntiä eli kahden päivän kuluessa. Käytännössä siirto poliisin tiloista ei kuitenkaan onnistu kahden päivän kuluessa.  

Poliisin tiloissa tapahtuvaa säilytystä valvoo paikallistasolla poliisimestari ja keskusviran-omaisena valvontalautakunta (tilsynsutvalget), jossa ovat edustettuina poliisihallinto, paikallinen syyttäjä ja asianajajaliiton nimittämä riippumaton edustaja. 

Valvontavastuu tutkintavangista siirtyy poliisilta tutkintavankilalle ja Norjan rikosseuraamus-laitokselle (Kriminalomsorgen), kun henkilö siirretään tutkintavankilaan. 

Tutkintavangin asema säilyy, kunnes tuomio on lainvoimainen ja rangaistuksen täytäntöönpano alkaa.  

Ruotsi 

Ruotsissa poliisi voi ottaa kiinni (gripande) rikoksesta epäillyn henkilön ja kiireellisissä tapauksissa poliisi voi myös pidättää (anhållande) todennäköisin syin epäillyn henkilön ilman pidättämispäätöstä, jos pidättämistä koskevat edellytykset täyttyvät (Ruotsin oikeudenkäymis-kaaren, rättegångsbalken, 24 luvun 1 ja 7 §). 

Rikoksesta epäiltyä kiinniotettua henkilöä, joka on pidätetty, voidaan kiinniotosta alkaen säilyttää kolme vuorokautta poliisin tiloissa (polisarrest). Poliisin tiloissa säilytetään sekä rikosepäilyn perusteella kiinniotettuja henkilöitä että poliisilain ja juopuneiden henkilöiden säilöönotosta annetun lain nojalla säilöön otettuja henkilöitä. Kiinniotosta on lähetettävä tieto syyttäjälle. Kiinniotettua on kuulusteltava mahdollisimman pian.  

Kuulustelun jälkeen syyttäjän on päätettävä epäillyn vapauttamisesta tai pidättämisestä. Pidätetyn vapauttamisesta tai vangitsemisesta (häktning) päättää tuomioistuin syyttäjän vaatimuksesta mahdollisimman pian ja viimeistään neljäntenä päivänä pidättämispäätöksestä (oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 8, 12 ja 13 §).  

Vangitsemispäätöksen jälkeen tutkintavanki siirretään välittömästi tutkintavankilaan, jossa voidaan tutkintavankien lisäksi säilyttää maasta karkotettavia henkilöitä sekä henkilöitä, jotka eivät ole noudattaneet ehdonalaista vapauttaan koskevia ehtoja. 

Vangitsemispäätös on voimassa korkeintaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen tutkintavankeutta voidaan pidentää uudessa oikeuden käsittelyssä. 

Tutkintavankilat ovat Ruotsissa yleensä sijoitettu poliisitalojen yhteyteen, mutta hallinnollisesti ne kuuluvat Ruotsin rikosseuraamuslaitokselle (Kriminalvården) eivätkä poliisille. Varsinaisten tutkintavankiloiden lisäksi tutkintavankiloina toimivia osastoja on eri laitoksissa. 

Henkilöä kohdellaan tutkintavankina lainvoimaiseen tuomioon asti. 

Tanska 

Tanskassa poliisi voi pidättää (anholdelse) rikoksesta epäillyn henkilön (prosessilain, retsplejeloven, 755 §:n 1 momentti). 

Tanskan perustuslaki edellyttää, että pidätetty, jota ei vapauteta, on viimeistään 24 tunnin kuluessa pidättämisestä vietävä tuomarin kuultavaksi (grundlovsforhør) (perustuslain 71 §:n 3 momentti ja prosessilain 760 §:n 2 momentti). Jos tuomari tämän kuulemisen tuloksena päättää jatkaa pidättämistä, pidätetty on vietävä uudelleen tuomioistuimen eteen vangitsemis-oikeudenkäyntiä varten kolmen vuorokauden kuluessa ensimmäisen tuomioistuinkäsittelyn päättymisestä (prosessilain 760 §:n 5 momentti). Tällöin tuomioistuin päättää poliisin vaatimuksesta vangitsemisesta (varetægtsfægsling), tutkintavankeuden vaihtoehdoista tai vapauttamisesta (prosessilain 764 §). Vangitseminen on mahdollista vain, jos prosessilain mukaiset edellytykset täyttyvät (prosessilain 762 §). 

Tutkintavankeuden tulee olla mahdollisimman lyhyt eikä se saa ylittää neljää viikkoa. Tutkintavankeutta voidaan kuitenkin pidentää neljä viikkoa kerrallaan (prosessilain 767 §). 

Tutkintavanki siirretään tutkintavankilaan välittömästi vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen. Tanskan tutkintavankiloita (arresthus) ylläpitää ja niistä vastaa Tanskan rikosseuraamuslaitos (Kriminalforsorgen). Lisäksi kolmessa vankilassa on tutkintavankilana toimiva osasto. Tutkintavankiloissa pidetään pääasiassa tutkintavankeja, mutta myös vähäisissä määrin lyhyitä tuomioita suorittavia vankeja. 

Tutkintavangin asema tutkintavankina on voimassa tuomion antamiseen asti.  

2.3.1  2.3.1 Tutkintavankeuden vaihtoehdot

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan pidättämisen ja vangitsemisen ainoana käytössä olevana vaihtoehtona on matkustuskielto. Aikaisemman lainsäädännön mukaan matkustuskielto voitiin määrätä, jos oli syytä epäillä, että henkilö lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa (karttamisvaara). Lisäksi matkustuskielto voitiin määrätä siksi, että on syytä epäillä, että henkilö jatkaa rikollista toimintaa (jatkamisvaara).  

Vuoden 2014 alusta voimaan tulleen pakkokeinolain mukaan matkustuskielto voidaan määrätä myös niissä tapauksissa, joissa on syytä epäillä, että epäilty vaikeuttaa asian selvittämistä (vaikeuttamisvaara). Uudella matkustuskiellon määräämisperusteella kiellosta on pyritty tekemään nykyistä parempi vaihtoehto pidättämiselle ja vangitsemiselle, joiden perusteisiin asian vaikeuttamisvaara jo nykyisin kuuluu. Matkustuskielto voi sisältää erilaisia velvoitteita, joita tarpeen mukaan yhdistelemällä pyritään matkustuskiellon tavoitteeseen.  

Matkustuskielto on lähtökohtaisesti käyttökelpoinen pakkokeino, mutta sitä käytetään nykyisin varsin vähän. Etenkin tuomistuimissa määrätään matkustuskieltoja erittäin harvoin. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan poliisi, tulli ja rajavartiolaitos käyttivät matkustuskieltoa vuonna 2014 yhteensä 576 tapauksessa. Vuonna 2013 matkustuskieltoa rikottiin 202 tapauksessa ja vuonna 2014 yhteensä 267 tapauksessa. Vangitsemisten kokonaismäärä oli vuonna 2014 yhteensä 2 140.  

Oikeusrekisterikeskuksen tilastojen mukaan tuomioistuimissa määrättiin vuonna 2013 yhteensä 31 matkustuskieltoa ja matkustuskielto kumottiin kolmessa tapauksessa. Vuonna 2014 tuomioistuimissa määrättiin yhteensä 25 matkustuskieltoa ja matkustuskielto kumottiin viidessä tapauksessa.  

Matkustuskiellon ongelmana on, että matkustuskieltoon määrätylle asetettujen velvoitteiden valvonta on käytännössä resurssien puutteen vuoksi varsin vähäistä. Tästä syystä sillä ei voida kovin tehokkaasti torjua eikä vähentää vaikeuttamis-, karttamis- ja jatkamisvaaraa. Jotta matkustuskiellon käyttöä voitaisiin lisätä, sen valvontaa tulisi oleellisesti tehostaa. Tämä voitaisiin tehdä kytkemällä matkustuskieltoon jatkuva ja ympärivuorokautinen tekninen valvonta kotona olevan valvontapäätteen tai muun paikannuslaitteen avulla. Tällainen mahdollisuus on nykyisin käytössä useissa Euroopan maissa.  

Käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen muutoksenhakutuomioistuimen ratkaisua odottaessa tutkintavankeudella ei ole tällä hetkellä muita vaihtoehtoja kuin matkustuskielto. Myös sitä koskevat kuitenkin edellisessä kappaleessa todetut ongelmat.  

Ulkomaalaiset tutkintavangit ovat yliedustettuja suhteessa heidän kokonaismääräänsä. Sama ilmiö on havaittavissa useimmissa Euroopan maissa. Ulkomaalaista ei yleensä määrätä matkustuskieltoon, jollei hänellä ole pysyvää asuntoa Suomessa. Tämä on ongelmallista esimerkiksi sen vuoksi, että tutkintavankeuden vaihtoehtona määrättyjä valvontatoimia koskevassa puitepäätöksessä asetettua tavoitetta – lisätä EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten yhdenvertaisuutta rikosasian tutkintavaiheessa – ei näin ollen voida toteuttaa. Puitepäätöksellä pyritään vähentämään tilanteita, joissa henkilö joutuu tutkintavankeuteen sen vuoksi, ettei hänellä ole asuinpaikkaa asian käsittelyvaltiossa. Koska tutkintavankeudelle ei ole uskottavaa eikä tehokkaasti valvottua vaihtoehtoa, ulkomaalaisia ei siirretä asuinmaahansa odottamaan oikeudenkäyntiä eurooppalaisen valvontamääräyksen perusteella. Jos käytössä olisi tehokkaasti valvottu tutkintavankeuden vaihtoehto, valvontatoimien siirtämisellä voitaisiin vähentää ulkomaalaisten tutkintavankien määrää.  

2.3.2  2.3.2 Poliisin tiloissa säilytettävien tutkintavankien määrän vähentäminen

Edellä kohdassa 1.2 selostetaan, että kansainväliset valvontaelimet ja eduskunnan oikeusasiamies ovat toistuvasti arvostelleet Suomea siitä, että tutkintavankeja säilytetään poliisin tiloissa. Viidettä määräaikaiskäyntiä koskevassa selonteossaan CPT toteaa, että tutkintavankien säilyttäminen poliisin säilytystiloissa tulee lopettaa. Esitutkinnan selvittämisvastuun ja vastuun tutkintavangin olosuhteista ja säilyttämisestä tulisi olla eri viranomaistahoilla, koska muutoin järjestelyssä piilee tutkintavangin painostamis- tai lahjomisvaara. Poliisivankiloiden säilytystilojen olosuhteet, niissä tarjolla olevat mahdollisuudet sellin ulkopuolella järjestettävän toimintaan ja ulkoiluun sekä terveydenhuoltopalvelut ovat komitean käsityksen mukaan puutteelliset. Poliisivankiloita ei ole suunniteltu vapautensa menettäneiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen. 

Vaikka poliisin tiloissa säilytettävien tutkintavankien määrä on viime vuosikymmeninä vähentynyt ja tutkintavankien keskimääräinen säilytysaika poliisin tiloissa on lyhentynyt, kansainväliset valvontaelimet ja eduskunnan oikeusasiamies näkevät asian edelleen hyvin ongelmallisena.  

3.2.1  3.2.1 Tutkintavankeuden vaihtoehdot

Sähköinen valvonta. Sähköinen valvonta on muun muassa vankiloiden yliasutusongelmien vuoksi yleistynyt eripuolilla maailmaa hyvin nopeasti etenkin 2000-luvulla. Valvontaa on käytetty sekä lyhyiden vankeusrangaistusten sijasta (etuoven mallit) että rangaistuksen lopussa ehdonalaisen tai ennenaikaisen vapauttamisen vaiheena (takaoven mallit). Sähköistä valvontaa käytetään yleisesti myös tutkintavankeuden vaihtoehtona. 

Sähköisen valvonnan toteuttamiseen käytetty tekniikka mahdollistaa nykyään valvottavan sijainnin jatkuvan paikantamisen lisäksi sen varmistamisen, että valvottava pysyy tietyllä alueella tai pysyttelee poissa tietyltä alueelta tai määrättyjen henkilöiden läheltä. Kansainvälisesti varsin tavallinen valvonnan käyttötapa on kotiarestin tyyppinen seuraamus tai pakkokeino, jota käytettäessä vain valvottavan koti on määritelty hänelle sallituksi oleskelupaikaksi tiettynä aikana vuorokaudessa.  

Kansainvälisesti yleisin sähköisen valvonnan tekninen toteutustapa on radiotaajuustekniikan (RF) käyttöön perustuva, valvottavan nilkkaan tai ranteeseen kiinnitettävä panta, joka on yhteydessä kiinteästi sijoitettuun seurantalaitteeseen. Tavallisesti seurantalaite on sijoitettu valvottavan kotiin. Laite reagoi valvottavan kehoon kiinnitettyyn valvontalaitteeseen, jos panta on enintään 100—400 metrin etäisyydellä seurantalaitteesta. Radiotaajuustekniikka soveltuu hyvin tilanteisiin, joissa tietoa tarvitaan valvottavan saapumisesta seurantalaitteen valvonta-alueelle, hänen oleskelustaan siellä sekä poistumisestaan alueelta. Järjestelmään ohjelmoidaan yksilölliset valvonnalliset rajat. 

Satelliittipaikannusjärjestelmistä erittäin suosittu on GPS (Global Positioning System), joka toimii nykyään maailmanlaajuisesti ja tarjoaa käyttäjille yleensä erittäin hyvän paikannustarkkuuden. Satelliittipaikannuksen käyttö rangaistusten täytäntöönpanossa on viime vuosina yleistynyt nopeasti. Satelliittipaikannuksen puutteena on kuitenkin sen suhteellisen epätarkka toiminta tiiviisti rakennetuilla kaupunkialueilla ja rakennusten sisätiloissa. 

On myös mahdollista yhdistää edellä mainittujen teknisten toteutustapojen käyttö, jolloin radiotaajuustekniikalla voidaan kontrolloida valvottavan oleskelua kotonaan suunnitelman mukaisesti ja GPS-tekniikalla paikantaa hänet muualla. Panta voi mahdollistaa paikannuksen GPS-satelliittien avulla ulkona esimerkiksi valvottavan liikkuessa kotinsa ympäristössä. Toiminnot voidaan yhdistää samaan laitteeseen.  

Sähköisen valvonnan haittana voidaan pitää myös sitä, että valvonnassa tutkintavankeuden ensisijaisena tarkoituksena oleva vankilassaolon eristämisvaikutus ei toteudu. Valvontaan asetetulla olisi näin mahdollisuus halutessaan pyrkiä vaikeuttamaan esitutkintaa. Tätä mahdollisuutta voidaan torjua sijoittamalla valvontaan vain epäiltyjä, joilla vaikeuttamisvaaran riskiä pidetään vähäisenä taikka toteuttamalla valvonta mahdollisimman tiukasti esimerkiksi liikkumisen jatkuvalla valvonnalla. Myös rikoksen uhri on otettava huomioon esimerkiksi asettamalla valvottavalle erityisiä liikkumisrajoituksia uhrin suojelemiseksi tai ilmoittamalla uhrille, jos tekijä on rikkonut mahdollista liikkumisrajoitustaan. 

Matkustuskiellon noudattamista valvotaan nykyään vaihtelevasti. Matkustuskieltoon sisältyviä velvollisuuksia rikkoneet jäävät yleensä kiinni kiellon rikkomisesta jouduttuaan poliisin kanssa tekemisiin muista kuin matkustuskieltoon liittyvistä syistä. Matkustuskiellon uskottavuus ja matkustuskiellon käytön lisääminen edellyttävät valvonnan tehostamista. Sähköinen valvonta soveltuisi erilaisten kieltojen ja velvollisuuksien valvomiseen hyvin. Tällöin valvottu matkustuskielto saattaisi myös nykyistä useammin korvata vangitsemisen käytön. 

Nykyistä matkustuskieltoa voitaisiin kehittää joko liittämällä sähköinen valvonta kaikkiin matkustuskieltoihin tai niin, että tavallinen matkustuskielto säilytettäisiin edelleen sähköisesti valvotun matkustuskiellon rinnalla.  

Sähköisen valvonnan käyttöön liittyy niin kutsuttuna net-widening -ilmiönä tunnettu riski. Tällä tarkoitetaan käytettävien seuraamusten ja pakkokeinojen alan laajenemista. Net-widening -ilmiöstä olisi kyse, jos sähköistä valvontaa alettaisiin käyttää sellaisten olemassa olevien seuraamusten tai pakkokeinojen valvonnan tehostamiseen, jotka ovat jo nykyisin toimivia keinoja. Tästä aiheutuisi myös tarpeettomia kustannuksia.  

Matkustuskiellon tehostaminen. Tässä esityksessä ehdotetaan säännöksiä erityisestä tehostetusta matkustuskiellosta, joka olisi ankaruudeltaan nykyisin käytössä olevan matkustuskiellon ja vangitsemisen välissä. Koska kyse olisi vangitsemisen eikä pidättämisen vaihtoehdosta, sen määräämisestä päättäisi kaikissa tapauksissa tuomioistuin. Käytännössä tuomioistuimen harkinta olisi portaittaista siten, että tuomioistuimen tulisi harkita tehostetun matkustuskiellon käyttämistä, jos matkustuskielto ei olisi riittävä pakkokeino. Vangitsemista tulisi käyttää vain siinä tapauksessa, että tehostettu matkustuskieltokaan ei riittäisi estämään asian selvittämisen vaikeuttamista, rikollisen toiminnan jatkamista, pakoa tai rangaistuksen täytäntöönpanon karttamista. Tämä perustuu jo pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ssä ilmaistuun vähimmän haitan periaatteeseen, jonka mukaan pakkokeinon käytöllä kenenkään oikeuksiin ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi. 

Nykyisinkin epäilty voidaan matkustuskieltopäätöksessä määrätä pysymään tietyllä alueella tai vastaavasti hänet voidaan määrätä pysymään poissa tietyltä alueelta. Epäiltyä voidaan myös kieltää ottamasta yhteyttä määrättyihin henkilöihin. Myös näitä velvollisuuksia olisi mahdollisuus tehostetussa matkustuskiellossa valvoa sähköisin välinein.  

Tehostettu matkustuskielto eroaisi matkustuskiellosta siten, että tehostettuun matkustuskieltoon liitettyjä velvollisuuksia voitaisiin valvoa teknisin välinein. Matkustuskiellon tehostamisella sähköisellä valvonnalla voitaisiin nykyistä paremmin estää kieltoon sisältyvien liikkumisrajoitusten rikkominen. Sähköisesti valvottua matkustuskieltoa tulisi edellytysten täyttyessä käyttää nimenomaan tilanteissa, joissa rikoksesta epäilty nykyään vangitaan. Sähköisen valvonnan liittäminen matkustuskieltoihin olisi näin ollen tarpeellinen uudistus sekä vapaudenmenetyksen haittojen välttämisen että matkustuskiellon nykyistä tehokkaamman valvonnan tarpeen vuoksi. 

Matkustuskieltoa koskevaa sääntelyä voitaisiin tehostaa myös siten, että rikoksesta epäilty voitaisiin velvoittaa pysymään matkustuskieltopäätöksessä määrätty tuntimäärä asunnossaan tai muussa asumiseen soveltuvassa paikassa. Asunnossa pysymisen tuntimäärä tulisi määrätä siten, että se mahdollistaisi normaalin työssäkäynnin tai opiskelun. Asunnossa pysymisen vähimmäis- ja enimmäismäärästä säädettäisiin laissa.  

Vaihtoehdot käräjäoikeuden ratkaisun jälkeen. Myöskään käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen muutoksenhakutuomioistuimen ratkaisua odottaessa tutkintavankeudelle ei ole muita vaihtoehtoja kuin matkustuskielto. Myös muutoksenhakuvaiheessa muu vaihtoehto tutkintavankeudelle kuin matkustuskielto olisi tarpeen joissakin tilanteissa. Tässä esityksessä ehdotetaan säännöksiä erityisestä tutkinta-arestista, johon tuomioistuin voisi määrätä, jos käräjäoikeuden määräämä vankeusrangaistus olisi vähemmän kaksi vuotta. Tällaista pakkokeinoa voitaisiin valvoa sähköisin menetelmin ja siihen voisi sisältyä samanlaisia velvollisuuksia kuin tehostettuun matkustuskieltoon. Tällaiset velvollisuudet voisivat koskea asunnossa pysymistä ja liikkumisrajoituksia.  

Vapauden rajoituksen vähentäminen. Rikoslain 6 luvun 13 §:n mukaan jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta. 

Jos rangaistukseksi tuomitaan sakko, vapaudenmenetys on otettava huomioon kohtuullisessa määrin, kuitenkin vähintään vapaudenmenetystä vastaavan ajan pituisena, tai katsottava rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Jos rangaistukseksi tuomitaan nuorisorangaistus, vapaudenmenetys on otettava huomioon sen vähennyksenä. Tässä momentissa tarkoitettua vähennystä laskettaessa yksi vapaudenmenetysvuorokausi vastaa kahta nuorisorangaistuspäivää, jollei tästä ole erityistä syytä poiketa.  

Kun sähköistä valvontaa aletaan toteuttaa myös uutena, matkustuskieltoon määrätyn henkilökohtaista vapautta ja liikkumisoikeutta voimakkaasti rajoittavana pakkokeinona, johon liitetään asunnossa pysymisvelvollisuus, tehostettuna matkustuskieltona toimeenpantu aika tulisi ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä. Vapauden rajoittaminen rinnastetaan vapauden menetykseen rikoslain 2 c luvun 1 §:ssä. Nykyään matkustuskieltoa ei vähennetä, koska matkustuskiellossa ollutta ei pidetä vapautensa menettäneenä. Esityksessä ehdotetaan, että kahta päivää tehostetussa matkustuskiellossa ja tutkinta-arestissa vastaisi yhtä päivää vankeutta.  

3.2.2  3.2.2 Poliisin tiloissa säilytettävien tutkintavankien määrän vähentäminen

Tutkintavankien määrää poliisin tiloissa voitaisiin pyrkiä vähentämään kolmella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto olisi poliisin säilytystilojen siirtäminen Rikosseuraamuslaitoksen hallinnonalalle. Tässä vaihtoehdossa olisi saavutettavissa säilytysvastuun ja esitutkintavastuun erottaminen mahdollisen painostuksen vaaran ehkäisemiseksi CPT:n suositusten edellyttämällä tavalla. Tämä olisi kuitenkin ongelmallista muun muassa siksi, että poliisin säilytystiloissa säilytetään pääasiassa muita kuin tutkintavankeja. Enemmistö tiloissa säilytettävistä on pidätettyjä tai poliisilain (872/2011) perusteella kiinni otettuja. Ei ole perusteltua eikä tarkoituksenmukaista, että Rikosseuraamuslaitos huolehtisi heidän valvonnastaan. Toisaalta Rikosseuraamuslaitoksella ei ole myöskään tarvetta tutkintavankien paikkamäärän lisäämiseen muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Tilojen hallinnollisesta siirtämisestä ei olisi saavutettavissa sellaisia taloudellisia tai toiminnallisia etuja, joilla tilojen siirtämistä Rikosseuraamuslaitoksen hallinnonalalle voitaisiin pitää perusteltuna. 

Toisena vaihtoehtona olisi, että joissakin tietyssä poliisivankilassa tutkintavankien valvonnasta vastaisi Rikosseuraamuslaitos joko kokonaan tai osittain. Tämä voitaisiin toteuttaa siten, että säilytystilat eriytettäisiin Rikosseuraamuslaitoksen valvonnassa olevaksi tutkintavankilan osastoksi ja poliisin muiksi säilytystiloiksi. Näin voitaisiin paremmin turvata esitutkinnan ja tutkintavangin säilytysvastuun erillisyys. Tässä vaihtoehdossa Rikosseuraamuslaitoksen henkilökunta huolehtisi tutkintavankien valvonnasta ja heitä koskevasta päätöksenteosta. Tämän vaihtoehdon ongelmana olisi, että järjestely vaatisi väistämättä lisäresursseja.  

Poliisin säilytystila tai sen osa voitaisiin hallinnollisesti siirtää Rikosseuraamuslaitoksen valvonnassa olevaksi tutkintavankilaksi tai sen erilliseksi osastoksi. Tämä edellyttäisi, että asiasta sovittaisiin Poliisihallituksen ja Rikosseuraamuslaitoksen kesken ja Rikosseuraamuslaitos tekisi päätöksen tutkintavankilaosaston perustamisesta johonkin poliisin säilytystilaan. Säädöstasolla tällaisen osaston perustaminen vaatisi oikeusministeriön asetuksen muuttamista. Poliisin säilytystilan ottaminen kokonaan tai osittain Rikosseuraamuslaitoksen valvontaan ei siten edellyttäisi lainmuutosta.  

Poliisin säilytystilojen ottaminen Rikosseuraamuslaitoksen valvontaan edellyttäisi, että säilytystilat täyttävät tutkintavankeuslaissa asetetut vaatimukset. Poliisin säilytystilat eivät tällä hetkellä olosuhteidensa puolesta lähtökohtaisesti sovellu tutkintavankien säilytykseen. Säilytystiloista puuttuvat asianmukaiset toiminta-, tapaamis- ja ulkoilutilat. Osa poliisivankiloista on lisäksi huonokuntoisia ja selleistä puuttuu WC-tilat sekä asianmukainen ikkuna.  

Kolmas keino poliisin tiloissa säilytettävien tutkintavankien vähentämiseksi olisi, että tutkintavangit siirrettäisiin nykyistä nopeammin poliisivankilasta vankilaan. Tämä voitaisiin toteuttaa tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:ää muuttamalla siten, että säännös edellyttäisi tutkintavangin sijoittamista vankilaan nykyistä huomattavasti nopeammin. Nykyisin tutkintavankeja säilytetään poliisin säilytystilassa keskimäärin kaksi viikkoa. 

Vaikka säilytysaikaa lyhennettäisiin, tämäkään ei välttämättä riittäisi täyttämään kansainvälisten valvontaelinten ja eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoja. Näiden kannanottojen mukaan vapautensa menettänyt tulisi siirtää pois poliisin säilytystilasta viimeistään, kun tuomioistuin on päättänyt hänen vangitsemisestaan eli yleensä viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta.  

Tutkintavankien siirtämisen heti vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen vankilaan tulisi olla lähtökohtainen, pitemmän aikavälin tavoite. Tämän tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ole välittömästi mahdollista, koska tutkintavankiloina toimivat vankilat ovat pääosin täynnä. Tutkintavankiloiden ongelmana on myös, että tutkintavankien yhteydenpitorajoitusten toteuttaminen voi olla vaikeaa, varsinkin yliasutustilanteessa. Lisäksi tutkintavankien nopeampi siirtäminen poliisin tiloista tutkintavankiloihin edellyttäisi nykyistä parempien kuulustelutilojen järjestämistä vankiloihin. Poliisille aiheutuisi lisäkustannuksia kuulustelumatkoista. On myös esitetty, että esitutkinnan kesto tulee pidentymään merkittävästi. Näillä perusteilla ehdotetaan, että tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:ää muutetaan siten, että tutkintavangin säilytysaikaa lyhennetään siten, että tutkintavanki olisi siirrettävä vankilaan nykyistä nopeammin. Tutkintavankien nykyistä nopeampi siirtäminen vankilaan edellyttää, että Rikosseuraamuslaitos ja Poliisihallitus ryhtyvät selvittämään mahdollisuuksia järjestää Rikosseuraamuslaitoksen hallinnoimia tutkintavankiosastoja joidenkin poliisilaitosten yhteyteen. Tällainen tutkintavankiosasto olisi tarpeen etenkin Pohjois-Suomessa, jossa kuulustelumatkat tulevat muodostumaan pitkiksi.