Tulehdukselliset reumasairaudet ovat lisääntyneet viimeisten viidentoista vuoden aikana, ja niitä sairastaa Kelan lääkekorvausoikeuksien perusteella 2,1 % suomalaisista eli yli 100 000 ihmistä. Joka vuosi reumatauteihin sairastuu yli 3 000 aikuista, heistä monet työikäisinä. Reumataudit ovat ilman reumatologien asiantuntemusta ja tehokasta lääkehoitoa toimintakykyä haittaavia, eteneviä ja vammauttavia sairauksia.
Reumatauteihin kuuluu yli 200 erilaista sairautta, joista nivelrikko, niveltulehdus ja selkärankareuma ovat yleisimpiä. Reumaattiset sairaudet vaikuttavat kehon tuki- ja liikuntaelimistöön vahingoittamalla niveliä, lihaksia ja sidekudosta ja näin heikentävät potilaiden päivittäistä toimintakykyä ja elämänlaatua. Lisäksi ne lisäävät työkyvyttömyyden vaaraa jo sairauden varhaisvaiheessa. Reuman hoidon tavoitteena on vähentää niveltulehdusta ja kipua, maksimoida nivelten toiminta ja estää nivelten tuhoutuminen ja epämuodostumat. Lääkehoitojen kehittymisen myötä yhä suurempi joukko tulehduksellisista reumasairauksista kärsiviä potilaita on mahdollista hoitaa, mutta siihen tarvitaan hyvää reumatologista osaamista ja seurantaa.
Suomessa reumapotilaiden hoitoon pääsy on muihin Pohjoismaihin verrattuna huonoa. Reumapolit ja reumapotilaita hoitavat yksiköt ovat usein erittäin ruuhkautuneita, ja potilaat joutuvat odottamaan akuuteissakin pahenemistilanteissa kohtuuttoman pitkään. Tähän on vaikuttanut reumalääkäreiden eläköityminen ja se, ettei uusia erikoislääkäreitä ole saatu samaa tahtia. Erikoislääkäripula koskee useita erikoisaloja, joista pahimmassa tilanteessa ovat reumatologia ja fysiatria.
Varhaisvaiheessa toteutetulla määrätietoisella hoidolla työ- ja toimintakyvyttömyyttä voidaan ehkäistä, mutta silti nivelreumaa ja selkärankareumaa sairastavien riski joutua ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle on 2—3-kertainen taustaväestöön verrattuna.
Tilanne Suomessa on huono. Suomessa on noin 100 reumatologia, joista puolet jää eläkkeelle tällä vuosikymmenellä. Suomen julkisissa sairaaloissa käytettävissä oleva reumatologien resurssit ovat keskimäärin 1,15/100 000 asukasta eli 1 reumatologi/87 000 asukasta. Jos reumatologien määrälle ei tehdä seuraavien 15 vuoden aikana mitään, vuonna 2018 työskentelevistä reumatologeista työelämässä vuonna 2035 on vain 32.
Reumasairauksien koordinaatiokeskus ja Suomen Reumatologinen yhdistys ovat laskeneet, että potilaiden kohtuullisen hoidon ja väestön palvelutarpeen kannalta sairaanhoitopiireissä olisi suositeltavaa olla yhden reumatologin resurssi 40 000:ta asukasta kohden tai vähintään 60 000:ta asukasta kohden. Lisäksi keskussairaaloiden reumayksiköissä tulisi olla vähintään kaksi reumatologia, jotta yksiköiden toiminta olisi sujuvaa. Reumatologikoulutusta ja -virkoja tulee myös lisätä tätä tavoitetta kohden. Koulutusmäärän olisi siis oltava 124 reumatologia vuoteen 2035 mennessä. Tämä tarkoittaa 124 reumatologia/17 vuotta eli 7,3 koulutettavaa reumatologia vuodessa. Tällöin reumatologien tarve saataisiin vastaamaan potilaiden hyvän hoidon tarvetta, eli vuonna 2035 reumatologeja olisi yhteensä 156.
Reuma aiheuttaa merkittäviä kansantaloudellisia kustannuksia, jos potilaan hoitoa ei pystytä toteuttamaan suositusten mukaan. Nämä muodostuvat muun muassa hoito-, lääke-, leikkaus- ja kuntoutuskuluista, työkyvyttömyyden kustannuksista sekä työnantajille jäävistä tuottavuuteen liittyvistä kustannuksista. Nivelreumapotilaan työkyvyn kohtalo ratkeaa ensimmäisten kuukausien aikana. Reko-tutkimuksessa yksikään potilas, joka oli puolen vuoden hoidon jälkeen remissiossa, ei päätynyt työkyvyttömäksi viiden vuoden aikana. Sitä vastoin kaksi kolmasosaa niistä, joilla hoito ei tehonnut, joutui samassa ajassa eläkkeelle reuman vuoksi.
Reumapotilaan hoitopolkumallissa on toki kehitettävää perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Hoitotakuun ja hoitopolun pitää kulkea rinnakkain. Reuman akuuttihoito ja alkuvaiheen hoito on pääasiassa erikoissairaanhoidossa, mutta reuman liitännäissairaudet ja jatkohoito hoidetaan perusterveydenhuollossa. Hoitopolussa tarkoituksena on hoidon jatkuvuuden takaaminen jakamalla hoitovastuuta erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä. Sairastuneille on luotava kokonaisvaltaisia hoitoprosesseja aina sairastumisesta kuntoutumiseen saakka. Nykyisellään esimerkiksi reumapotilaan lääkinnälliseen kuntoutukseen pääsy on aivan liian sattumanvaraista. Järjestelmän sekavuus myös näyttäytyy sairastavalle mm. epäselvyytenä siitä, kuka kuntoutuksen maksaa ja miten sinne hakeudutaan.
Hyvään hoitopolkuun liittyy myös potilastietojen kulku. Tällä hetkellä siinä on kehitettävää. Pääkaupunkiseudulla myös potilastietojärjestelmän uudistus on hankaloittanut reumatologien työtä ja viivästyttää potilaiden vastaanottoja.
Reuma-laaturekisteri on myös saatava käyttöön. Suomi poikkeaa laaturekistereiden puuttumisen vuoksi muiden Pohjoismaiden ja monien EU- ja OECD-maiden käytännöistä. Laaturekistereistä saatava tieto mahdollistaa hoitoyksiköiden ja hoitokäytäntöjen vertailun ja kehittämisen. Ihmisten yhdenvertaisuus paranee, kun vertailutiedon avulla voidaan kohdentaa resursseja sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Laatutiedolla on myös voimakas ohjausvaikutus palvelujärjestelmään.
Hyvä reumapotilaiden hoito säästää kustannuksia monella tavalla, kun sairaalahoitoja, hoivapaikkoja, leikkauksia ja kuntoutusta tarvitaan vähemmän. Lisäksi hyvän ja oikea-aikaisen hoidon avulla voidaan vähentää potilaiden joutumista pitkille sairaslomille tai pahimmassa tapauksessa työkyvyttömyyseläkkeelle. Arkielämän toimintakyky sekä hyvä elämänlaatu ovat tärkeitä pitkäaikaissairaille.