Häirinnän ja muun epäasiallisen käytöksen määrä urheilussa on puhuttanut viime aikoina sekä urheilun parissa toimivien keskuudessa että julkisuudessa. Suomen urheilun eettinen keskus (Suek) julkaisi syyskuussa häirintää koskevan kyselyn, johon vastasi yli 9 000 urheilijaa. Kyselyn tulokset osoittavat selkeästi, että nuoret huipputasolla urheilevat naiset ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Jopa 37 prosenttia aikuisista maajoukkuetason urheilijoista kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää uransa aikana. Yleisimmin häiritsijä on joko toinen urheilija tai valmentaja.  

Kotimaisen tutkimuksen osoittamat häirinnän riskitekijät ovat linjassa kansainvälisen tutkimuksen tulosten kanssa: naissukupuoli, nuori ikä, vammaisuus sekä seksuaalivähemmistöihin kuuluminen altistavat häirinnälle urheilussa. Häirinnän ehkäiseminen ei voi jäädä yksilöiden harteille, etenkin kun häirintää kokevat usein alaikäiset. Siksi lajiliitoilla, seuroilla ja muilla urheilussa mukana olevilla tahoilla on oltava merkittävä rooli häirintään puuttumisessa ja ennaltaehkäisyssä.  

Liikuntalain yhtenä keskeisenä tavoitteena on edistää liikunnan ja huippu-urheilun eettisiä periaatteita, joista merkittäviä ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Näiden toteutumisen näkökulmasta häirintään puuttuminen on yksi tärkeimpiä edistettäviä asioita. Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää liikunta-avustuksia yleisavustuksina ja erityisavustuksina. Näistä erityisesti liikuntajärjestöille sekä huippu-urheiluun kohdistuvien avustusten kriteereillä voidaan ohjata sitä, millaista toimintaa valtion varoin tuetaan, ja miten varmistetaan, että häirintään määrätietoisesti puututaan ja sitä ennaltaehkäistään.