Yleistä
Valiokunta toteaa, että metsästyslaki (615/1993) on säädetty vuonna 1993. Vaikka lakiin on tehty eräitä muutoksia sen voimassaoloaikana, sen soveltamisessa on kuitenkin ilmennyt uusia tarpeita muuttaa lakia. Esityksen muutosten keskeinen tavoite onkin saada metsästystä koskevat säännökset ajan tasalle.
Ampumakoe
Voimassa olevan metsästyslain 21 §:n mukaan kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, hirveä, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua rihlatulla luotiaseella metsästettäessä ampujana saa toimia ainoastaan se, joka on suorittanut ampumakokeen. Kun asetuksella on tarkoitus sallia metsästysmahdollisuuksien laajentaminen sallimalla jousimetsästys nykyistä useamman lajin metsästyksessä, esityksessä säännöstä ehdotetaan muutettavaksi muun muassa siten, että metsästysjousella metsästävältä voitaisiin edellyttää ampumakokeen suorittamista. Niistä riistaeläinlajeista, joiden metsästämisessä edellytettäisiin ampumakoetta, säädettäisiin jatkossa valtioneuvoston asetuksella. Valiokunta pitää esityksen mukaisesti tarpeellisena, että edellyttämällä eräiden riistalajien osalta erillisen jousimetsästyskokeen suorittamista varmistetaan, että jousimetsästäjillä on metsästyksessä tarvittavat taidot. Valiokunta pitää myös myönteisenä, että esitykseen sisällytetyillä ampumakoesääntelyyn liittyvillä muilla muutoksilla tavoitellaan riistanhoitoyhdistyksiin kohdistuvan hallinnollisen taakan vähentämistä.
Hirvieläimen pyyntilupa, pyyntiluvan myöntämisen edellytykset ja metsästyksen johtaja
Valiokunta toteaa, että hirvieläimen pyyntiluvan myöntäminen edellyttää metsästyslain 27 §:n mukaisesti, että luvan hakijalla on käytettävissään metsästykseen sopiva yhtenäinen alue, jonka pinta-alan on hirven osalta oltava vähintään 1000 hehtaaria ja muiden hirvieläinten osalta vähintään 500 hehtaaria. Tulkinta alueen yhtenäisyydestä tehdään tapauskohtaisesti pyyntilupaharkinnan yhteydessä. Pinta-aloja ja yhtenäisyyttä koskevista vaatimuksista voidaan poiketa maa- ja metsätalousministeriön määräyksen nojalla. Hirvieläimen pyyntilupa on voimassa yhden metsästysvuoden kerrallaan. Muualla kuin metsästyslain 8 §:n tarkoittamalla alueella voidaan samalle metsästysalueelle myöntää pyyntilupa vain yhden hakemuksen perusteella.
Esityksen perusteluissa on todettu, että lainsäätäjän tavoitteena vuoden 1993 lakiuudistuksessa oli metsästyksen järjestäminen yhtenäisillä alueilla ja kieltäminen sirpalealueilla. Eräät oikeustapaukset ja niistä seuranneen käytännön muuttuminen ovat kuitenkin muuttaneet säännöksen tulkintaa siten, että metsästys sirpalealueilla on lisääntynyt.
Valiokunta kiinnittää erityistä huomiota siihen, että pyyntiluvanvaraiset hirvieläimet liikkuvat normaalisti useiden tuhansien hehtaarien alueilla. Sen vuoksi on tarkoituksenmukaista edellyttää niiden metsästyksessä jo aikaisemmin lainsäädännölläkin tavoiteltuja pinta-alavaatimuksia. Metsästysalueen yhtenäisyyden vaatimus on keskeinen käytännön metsästyksen ja suunnitelmallisen hirvieläinkantojen hoidon näkökulmasta. Kun maa- ja metsätalousministeriön vuonna 2014 vahvistamassa hirvikannan hoitosuunnitelmassa tavoitteena on laajempien alueiden yhteistyö erityisesti hirvitalousalueen tasolla asetettavien tavoitteiden toteuttamiseksi, korostuu alueiden yhtenäisyyden vaatimus. Valiokunnalle toimitetusta selvityksestä on myös käynyt ilmi, että pyyntilupa-alueita on täydennety pyyntiluvan myöntämisen jälkeen. Muun muassa näillä perusteilla 27 §:ää on tarpeen selkeyttää siten, että siihen lisätään uusi 3 momentti, jonka mukaan Suomen riistakeskuksen on rajattava lupa-alueesta pois sellaiset alueet, jotka eivät täytä 1 momentissa säädettyjä pinta-alan ja yhtenäisyyden vaatimuksia. Ehdottaen jäljempänä momentin voimaantuloon siirtymäsäännöstä valiokunta pitää myös välttämättömänä, että muutoksesta tiedotetaan tehokkaasti.
Esityksessä 27 §:ään ehdotetun 4 momentin mukaan Suomen riistakeskus voi poiketa 1 momentissa säädetyistä pyyntilupaan liittyvistä alueen pinta-alaa tai yhtenäisyyttä koskevista vaatimuksista, jos alue on saari tai alueeseen liittyy muu vastaava erityinen syy. Valiokunta toteaa, että eräillä alueilla hirvieläimet hakeutuvat luontaisesti pois saarista jo ennen varsinaisen hirvenmetsästyskauden alkamista. Sen vuoksi voi olla tarvetta varhentaa metsästyksen alkamisajankohtaa. Valiokunta ehdottaakin jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa 27 §:n 4 momenttiin lisättäväksi maininnan siitä, että Suomen riistakeskus voisi poiketa 37 §:n mukaisesta pyyntiluvan varaisen hirvieläimen rauhoitusajasta, jos alue on saari tai alueeseen liittyy muu vastaava erityinen syy.
Valiokunta toteaa, että hirvieläinten pyyntiluvissa niin sanottu yhteislupamenettely on yleiseksi muodostunut käytäntö, jonka avulla on mahdollista lisätä pyyntilupajärjestelmän joustavuutta ja pyyntiluvansaajien paikallista harkintavaltaa ja vastuuta hirvikannan hoidossa sekä keventää pyyntilupamenettelyyn liittyvää byrokratiaa. Yhteislupamenettely perustuu metsästysoikeudenhaltijoiden keskinäiseen sopimukseen pyyntiluvan hakemisesta yhteisesti ja pyyntiluvan nojalla metsästämisestä. Nykyisessä lainsäädännössä ei ole kuitenkaan säännöksiä yhteisluvasta tai sen lupaosakkaiden velvollisuuksista. Valiokunta pitää myönteisenä, että yleiseksi muodostuneen käytännön mukaisen yhteisluvan asemaa sekä yhteisluvan saajia koskevia velvollisuuksia selkeytetään lain säännöksillä.
Metsästyslain 8 §:n mukaisesti henkilöllä, jonka kotikuntalain (201/1994) 2 §:ssä tarkoitettu kotikunta on Lapin tai Kainuun maakuntaan kuuluvassa kunnassa tai Kuusamon, Pudasjärven tai Taivalkosken kunnassa, sellaisina kuin ne olivat 31 päivänä joulukuuta 2014, on oikeus metsästää kotikunnassaan valtion omistamilla alueilla. Kyseisellä alueella hirven pyyntilupia myönnettäessä on metsästyslain 26 §:n 2 momentin mukaan kiinnitettävä huomiota myös metsästysmahdollisuuksien tasapuoliseen jakaantumiseen.
Esityksen perusteluista käy ilmi, että mainitun hirvikannan hoitosuunnitelman valmistelun yhteydessä on todettu, että metsästyslain 8 §:n alueella hirvieläinten pyyntilupien myöntämisessä on tarpeen ottaa huomioon nykyisten edellytysten lisäksi myös metsästyksen tarkoituksenmukainen järjestäminen. Tämä johtuu siitä, että voimassa olevan lainsäädännön mukaan edellä mainitulla alueella voidaan myöntää pyyntilupia usealle hakijalle samalle alueelle, jolloin metsästyksen järjestäminen tehokkaasti ja turvallisesti edellyttää sitä, että pyyntilupien myöntämisessä otetaan huomioon myös metsästyksen tarkoituksenmukainen järjestäminen. Valiokunta pitääkin tarpeellisena, että lakiin tehdään lisäys, jonka mukaan edellä tarkoitetuilla alueilla hirvieläinten pyyntilupia myönnettäessä on nykyisin 26 §:ssä säädetyn lisäksi kiinnitettävä huomiota myös metsästyksen tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen. Esitetty muutos on tarpeen, jotta metsästyksen turvallinen järjestäminen ja tehokas hirvikannan säätely voidaan varmistaa tilanteessa, jossa samalla alueella metsästää useita seurueita. Lisäksi esitetty muutos yhtenäistää Metsähallituksen ja Suomen riistakeskuksen päätöksentekoa metsästyslain 8 §:n alueella hirvenmetsästysalueiden ja pyyntilupien myöntämisen edellytysten osalta.
Valiokunta toteaa, että tällä hetkellä vain pyyntiluvalla tapahtuvassa hirvieläinten metsästyksessä on oltava metsästyksen johtaja. Esityksen perusteluista käy ilmi, että erityisesti vuoden 1995 jälkeen suurpetokannat ovat vahvistuneet ja levittäytyneet kautta koko maan. Tarve kantojen hoitoon ja hallintaan nykyisin poikkeusluvalla tapahtuvan metsästyksen avulla on lisääntynyt merkittävästi. Tästä kehityksestä johtuen suurpetojen metsästysmäärät ovat lisääntyneet huomattavasti. Nykyisin suurpetojen metsästys tapahtuu käytännössä valtaosin seuruemetsästyksenä, johon osallistuu vähintään kaksi, mutta usein useita kymmeniä metsästäjiä. Lisäksi samalla alueella voi olla useita metsästysseurueita. Käytännössä metsästystapahtumia on tarpeen johtaa samalla tavoin kuin hirvieläinten metsästystä. Näillä perusteilla valiokunta pitää tarpeellisena, että metsästyksen johtaja nimetään myös suurpetojen metsästyksessä. Se varmistaa, että viime vuosikymmeninä yleistynyt suurpetojen metsästys poikkeusluvilla järjestetään kaikilta osin johdetusti ja turvallisesti.
Haaskanpito ja ravintohoukutin
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että haaskanpidosta ja ravintohoukuttimen käyttämisestä säädetään vain karhun metsästyksen osalta metsästyslain 33 §:n 2 momentissa, johon sisältyy kieltosäännös. Suurpetojen houkuttelusta ei ole metsästyslaissa muita säännöksiä. Laki eläimistä saatavista sivutuotteista (517/2015) ja sen nojalla annettu maa- ja metsätalousministeriön asetus eläimistä saatavista sivutuotteista (783/2015) sisältävät EU:n sivutuoteasetusten kansalliseen toimeenpanoon liittyvät helpotukset, jotka koskevat sivutuotteiden ja niistä johdettujen tuotteiden käyttöä ja hävitystä. Haaskanpitoa säätelevät myös monet muut lait ja asetukset, kuten jätelaki, ympäristönsuojelulaki ja maankäyttö- ja rakennuslaki, joiden tunteminen ja noudattaminen on edellytyksenä haaskanpidolle. Jos haaskana käytetään muita kuin luonnonvaraisia eläimiä ja niiden teurassivutuotteita, on toiminnasta tehtävä ilmoitus kunnaneläinlääkärille, jonka alueella haaskaa aiotaan pitää. Ilmoituksen tiedot viedään eläintenpitäjärekisterin yhteydessä olevaan haaskaruokintapaikkarekisteriin eläintunnistusjärjestelmälain (238/2010) vaatimusten mukaisesti.
Esityksessä lakiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 34 a §. Pykälän 1 momentissa esitetään karhun, suden, ahman ja ilveksen houkuttelu ravintoa hyväksi käyttäen lähtökohtaisesti kielletyksi. Suomen riistakeskus voisi myöntää poikkeuksia yllä sanotuista kielloista. Ravintohoukuttimien käyttöä voitaisiin rajoittaa valtioneuvoston asetuksella, jotta kieltoa ei kierrettäisi esimerkiksi pienpedoille tarkoitettuja haaskoja käyttämällä.
Edellä mainittu kielto ei koskisi sellaista yritystä, jonka kaupparekisteriin kirjattu toimiala on luontokuvaus- ja katselutoiminta. Esityksen perusteluista käy ilmi, että koska suurpetojen kuvaamiseen ja katseluun on jo syntynyt elinkeinotoimintaa Suomessa, on säädettävä myös tämän elinkeinotoiminnan jatkumisesta, sillä metsästyslain soveltamisala ei mahdollista tällaisen toiminnan kieltämistä. Siten sellainen yritys, jonka kaupparekisteriin kirjattu toimiala on luontokuvaus- ja katselutoiminta, voisi pitää jatkossakin maastossa ravintohoukutinta karhun, suden, ahman ja ilveksen houkuttelemiseksi.
Valiokunta tulee jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa esittämään muutoksia esityksen 34 a §:n säännöksiin.
Valiokunta pitää välttämättömänä, että valmisteltavana olevaan Suomen karhukannan hoitosuunnitelmaan liittyvänä toimenpiteenä tehdään kokonaisvaltainen selvitys ravintohoukuttimien käyttöön liittyvän lainsäädännön muutostarpeista.
Metsästysaseen kuljettaminen
Metsästysaseen kuljettamisesta säädetään metsästyslain 35 §:ssä. Sen mukaan metsästysaseen on ilma-aluksessa, maalla kulkevassa moottorikäyttöisessä ajoneuvossa sekä aluksessa ja veneessä moottorin käydessä oltava lataamaton ja sijoitettuna suojukseen tai suojattuun tilaan. Tämä ei kuitenkaan koske aseen kuljettamista merialueella lopetettaessa haavoittunutta riistaeläintä.
Valiokunta toteaa, että 35 §:n 3 momenttiin sisältyvän säännöksen mukaan metsästysaseen kuljettaminen moottorikäyttöisellä ajoneuvolla maastossa on kielletty. Asetta saa kuitenkin kuljettaa virantoimituksessa oleva henkilö, jolle aseen mukanaolo virantoimituksen laadusta johtuen on tarpeen. Poliisipiirin päällikkö voi yksittäisessä tapauksessa antaa luvan kuljettaa lataamatonta metsästysasetta suojuksessa edellä mainituissa kulkuneuvoissa niiden liikkuessa yleisen tai yksityisen tien ulkopuolella tiettynä aikana ennakolta ilmoitettua reittiä käyttäen ehdolla, että kuljetuksen aikana asetta ei käytetä metsästykseen. Suomen riistakeskuksella on myös toimivalta myöntää eräissä tapauksissa poikkeus edellä mainituista moottorikäyttöisen ajoneuvon käyttöä koskevista rajoituksista.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että metsästysaseen kuljettamista maastossa koskeva lainsäädäntö ei tällä hetkellä mahdollista aseen kuljettamista esimerkiksi jäällä tai moottorikelkkareiteillä. Lisäksi poliisin toimivaltaan säädetty luvan myöntäminen kuormittaa poliisin lupahallintoa.
Esityksessä ehdotetaankin metsästyslain 35 §:ssä säädettyyn metsästysaseen kuljettamiseen muutoksia siten, että säädettäisiin tarkemmin metsästysaseen tai metsästysjousen kuljettamisesta moottorikäyttöisellä ajoneuvolla maastossa tietyillä reiteillä, tietyissä tilanteissa ja tehtävissä. Valiokunta pitää myönteisenä, että muutoksella, jossa metsästysaseen kuljettamiseen maastossa moottorikäyttöisellä ajoneuvolla ei enää laissa todetuissa tarkkarajaisissa kuljettamistilanteissa tarvittaisi erillistä poliisin antamaa lupaa, voidaan vähentää sekä poliisin hallinnollista työtä että luvan hakijoiden hallinnollista taakkaa. Valiokunta katsoo, että uudistus selkeyttää lainsäädäntöä.
Saalisilmoitus
Valiokunta toteaa, että saalisilmoituksen antamista edellytetään metsästyslain 10 §:n nojalla pyyntiluvan, lain 41 §:n nojalla poikkeusluvan ja lain 10 §:n nojalla alueellisen kiintiön perusteella metsästetyistä yksilöistä sekä kauriin metsästyksessä. Muiden riistaeläinten tai rauhoittamattomien eläinten osalta pakollista saalisilmoitusvelvollisuutta ei ole. Luonnonvarakeskus kerää pienriistan metsästystä koskevat saalistilastot otantatutkimuksella, jota on tehty samalla menetelmällä vuodesta 1996 lähtien. Saaliskyselyn otos on 5 400 metsästäjää, 300 kultakin alueelta, jotka poimitaan Suomen riistakeskuksen ylläpitämästä metsästäjärekisteristä. Luonnonvarakeskus koostaa tiedoista vuosittain metsästystilaston.
Esityksen perusteluista käy ilmi, että tilaston epävarmuus korostuu, koska harvalukuisia lajeja osuu otantaan vain harvoin. Siten arvion luottamusvälit voivat olla monilla taantuneilla vesilintulajeilla yli ±50 prosenttia saalisarviosta. Harvalukuisilla tai taantuvilla lajeilla saalistiedon epävarmuuden aiheuttama ongelma korostuu, koska niiden metsästyksen säätelyyn ja metsästyksen kestävyyteen kohdistuu erityisiä haasteita. Tällöin myös aluetasolla tulee olla käytettävissä luotettavat tiedot saadusta saaliista, jotta metsästysrajoitukset voidaan kohdentaa oikein sinne, missä niitä tarvitaan metsästyksen kestävyyden varmistamiseksi. Esimerkiksi taantuvan metsähanhikannan metsästyksen rajoittamisessa saalistilastojen tarkkuus on osoittautunut riittämättömäksi. Saaliskyselyyn vuosittain osuvien hanhenmetsästäjien määrä on suhteellisen pieni, joten kokonaissaalisarviot ja varsinkin alueelliset saalisarviot ovat vain suuntaa-antavia. Ellei käytettävissä ole luotettavia saalistietoja ja ellei metsästyksen kestävyyttä pystytä varmistamaan, joudutaan varovaisuusperiaatteella rajoittamaan taantuvan kannan metsästystä varmuuden vuoksi. Valiokunta toteaakin, että tiedon tarkentaminen on tarpeen, jotta voidaan nykyistä paremmin tehdä oikeat arviot metsästyksen kohdentamisesta.
Valiokunta korostaa ehdotetun 38 a §:n mukaisesti sitä, että saalisilmoitusta tulee voida edellyttää vain niissä eritystapauksissa, joissa riistaeläinlajin metsästyksen kestävyyden varmistaminen tai metsästyksen tarkoituksenmukainen järjestäminen sitä edellyttää.
Metsästyksen rajoittaminen
Voimassa olevan metsästyslain 38 §:n mukaan metsästyksen kielto tai rajoitus voidaan asettaa joustavasti ympäri vuoden kuitenkin niin, että maa- ja metsätalousministeriön asetus, jossa kielto tai rajoitus säädetään, on annettava viimeistään kahta viikkoa ennen kiellon tai rajoituksen alkamista. Esityksen perusteluissa on tuotu esiin, että tämä mahdollisuus on osoittautunut erittäin tarpeelliseksi, jotta yllättäviin kannanvaihteluihin tai muulla tavalla muuttuneisiin olosuhteisiin voidaan reagoida mahdollisimman tuoreiden riistalaskentatietojen perusteella.
Valiokunta kiinnittää kuitenkin huomiota siihen, että voimassa olevassa laissa metsästyksen rajoittamisen sisällään pitämiä keinoja ei ole täsmällisesti määritelty. Näin ollen maa- ja metsätalousministeriön asetuksella on voitu säätää ainoastaan metsästysajan kielto joko kokonaan tai osittain, eli käytännössä on voitu antaa ainoastaan metsästysajan lyhentämistä koskevia asetuksia. Metsästysajan lyhentäminen on kuitenkin osoittautunut joissakin tapauksissa tarpeettoman laajaksi kielloksi, jonka sijaan on esitetty käyttöön otettavaksi muita täsmällisempiä metsästyksen rajoituskeinoja.
Lisäksi vaatimus siitä, että kielto tai rajoitus voi tulla voimaan aikaisintaan kahden viikon kuluttua asetuksen antamisesta, on osoittautunut käytännössä ongelmalliseksi ajantasaisten riistakolmiolaskentojen perusteella valmisteltavien metsäkanalintujen metsästysrajoitusten osalta, sillä laskentojen ajoitusta on jouduttu lyhentämään ja aikaistamaan heinä-elokuun vaihteeseen. Nykyisillä sähköisillä ja perinteisillä tiedotusvälineillä tiedon välitys metsästäjille on mahdollista tarvittaessa nopeamminkin.
Edellä esitettyyn viitaten valiokunta pitää tarpeellisina ehdotettuja muutoksia, joilla tavoitellaan uusien joustavampien ja tarkempien rajoituskeinojen käyttöön ottamista. Esityksen perustelujen mukaan muutokset voisivat mahdollistaa esim. metsähanhen metsästyksen sallimisen rajoitetusti. Tarkemmat rajoituskeinot ovat tarpeen, jotta metsästystä ei rajoitettaisi varovaisuusperiaatteella kokonaan kieltämällä tai metsästysaikaa kattavasti lyhentämällä tai hallinnollista taakkaa lisäävällä pyyntilupajärjestelmällä.
Poikkeuslupamenettely
Valiokunta toteaa, että Suomen riistakeskus voi myöntää metsästyslain 41 §:ssä tarkoitettuja poikkeuslupia EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annetussa neuvoston direktiivissä (luontodirektiivi, 92/43/ETY) ja EU:n luonnonvaraisten lintujen suojelusta annetussa neuvoston direktiivissä (lintudirektiivi, 79/409/ETY) asetetuista lajisuojelua koskevista velvoitteista poikkeamiseksi. Poikkeusluvista säädetään tarkemmin metsästyslain 41 a—e §:ssä. Siten Suomen riistakeskus voi myöntää 41 §:ssä tarkoitettuja poikkeuslupia muun muassa 41 b §:n nojalla lain 5 §:ssä tarkoitettujen riistalintujen ja rauhoittamattomien lintujen pyydystämiseen tai tappamiseen, jos muuta tyydyttävää ratkaisua ei ole eikä päätös haittaa lajin suotuisan suojelutason säilyttämistä. Esityksen perustelujen mukaan nämä päätökset ovat tyypillisesti koskeneet kansanterveyden ja yleisen turvallisuuden turvaamista, lentoturvallisuuden takaamista, viljelmille, kotieläimille, metsille, kalavesille ja vesistöille koituvan vakavan vahingon estämistä ja eläimistön suojelemista riistanhoitotarkoituksessa. Suomen riistakeskus on tehnyt tällaisia päätöksiä, jotka kohdistuvat pääsääntöisesti runsaana esiintyviin lintulajeihin, enimmillään vuositasolla noin 650 kappaletta.
Viitaten esityksen perusteluihin valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että tapauskohtaiseen lintudirektiiviperustaiseen poikkeuslupaharkintaan liittyvät hallintomenettelyt, joissa poiketaan lajisuojelua koskevista velvoitteista, ovat nykyisellään yksityiskohtaisina raskaita ja aikaa vieviä. Valiokunta katsookin, että päätöksiin liittyviä hallintomenettelyitä on tarpeen keventää. Esitykseen sisältyvällä poikkeuslupamenettelyn muuttamisella osittain ilmoitusmenettelyksi tavoitellaankin hallintomenettelyiden keventämistä ja yksittäisistä lupapäätöksistä luopumista erikseen säädettävissä tilanteissa. Lintudirektiiviperustaisesta poikkeuslupajärjestelmästä ei voida luopua kokonaan, koska lintudirektiivin 9 artikla edellyttää vuosittaista poikkeusten ja saaliiden raportointia. Esityksessä (41 b §) rauhoittamattomien lintujen (korppi (poronhoitoalueella), varis, harakka, harmaalokki, merilokki, kesykyyhky ja räkättirastas) rauhoituksesta mm. pesimäaikana ehdotetaan poikettavaksi siten, että poikkeus voisi tapahtua tiettyjen toiminnanharjoittajien osalta rajatuissa tilanteissa ilmoitusmenettelyllä. Valiokunta pitää ehdotuksia tarpeellisina, mutta tulee jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa ehdottamaan muutoksia esitettyyn sääntelyyn.
Valiokunta toteaa, että naakka on mainittu lintudirektiivin liitteessä II/2. Siten lintudirektiivi mahdollistaa lajin metsästyksen, mutta silloin ei lajin aiheuttamia vahinkoja voitaisi korvata. Valiokunta pitää tarpeellisena, että naakka säädetään metsästettäväksi lajiksi, jolloin myös metsästyslain 41 b §:n mukaiset edellytykset poikkeusluvan myöntämiselle tulisivat mahdollisiksi.
Valiokunta kiinnittää myös huomiota siihen, että valkoposkihanhea ei mainita lintudirektiivin liitteessä II/1 tai II/2. Direktiivi ei siis salli lajin metsästystä lintudirektiivin 7 artiklan nojalla. Merimetsoa ei mainita missään lintudirektiivin liitteessä. Koska lajia ei siis mainita direktiivin liitteessä II/1 tai II/2, ei myöskään merimetson metsästys ole direktiivin 7 artiklan nojalla sallittua.
Sekä valkoposkihanhi että merimetso ovat luonnonsuojelulain (1096/1996) nojalla rauhoitettuja lajeja. Mahdollisista poikkeusluvista päättävät Elinkeino-, liikenne-, ja ympäristökeskukset ympäristöministeriön ohjaamana. Valiokunta kiinnittää huomiota runsastuneiden valkoposki- ja merimetsokantojen aiheuttamien vahinkojen ja haittojen kasvuun pitäen välttämättömänä toimia, niin EU-tasolla kuin kansallisella tasolla, vahinkojen ja haittojen vähentämiseksi.