Laki työntekijöiden lähettämisestä annetun lain muuttamisesta

3 §. Työsopimukseen sovellettava laki (Uusi).

Pykälässä säädetään työntekijän lähettämisestä annetun lain pakottavuudesta työntekijän suojaksi.  

Pykälän 2 momentin mukaan lähetetyn työntekijän työsuhteessa on sovellettava lain 2 luvun säännöksiä, jos ne ovat työntekijän kannalta edullisempia kuin muutoin sovellettavaksi tulevan vieraan valtion lain säännökset. Lisäksi 3 momentissa on lueteltu tiettyjä muiden lakien säännöksiä, joita on ilman edullisemmuusvertailun tekemistäkin aina sovellettava lähetetyn työntekijän Suomessa tekemään työhön. 

Hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi lain 3 lukuun sijoittuva uusi vastatoimien kieltoa koskeva 12 a §. Pykälän 1 momentin sanamuodon (”ei saa”) ja hallituksen esityksen perusteluissa mainitun mukaisesti säännöksen on tarkoitettu olevan pakottavaa sääntelyä lähetetyn työntekijän suojaksi samalla tavalla kuin lain 2 luvun mukaiset työsuhteen vähimmäisehdot. Valiokunta ehdottaa, että 2 luvun 3 §:n 3 momentin luetteloon lisätään viittaus lain 3 lukuun sisältyvään 12 a §:ään. Viittauksella selkiytetään sitä, että 12 a §:ssä on kyse pakottavista säännöksistä, joista lähettävä yritys ja lähetetty työntekijä eivät voi toisin sopia.  

Naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain (609/1986) 10 §:n mukaan työnantajan on pyynnöstä annettava kirjallinen selvitys menettelystään muun muassa sille, joka katsoo joutuneensa esimerkiksi tasa-arvolain 8 §:n 1 momentin 2—5 kohdissa (syrjintä työelämässä) tai 8 a §:ssä (vastatoimien kielto) tai 8 d §:ssä (häirintä työpaikoilla) tarkoitetun syrjinnän kohteeksi. Työnantajan selvityksen tarkoituksena on auttaa syrjintää epäilevää arvioimaan, onko syrjintäepäilylle perusteita ja onko asiassa tarpeen ottaa yhteyttä esimerkiksi tasa-arvoviranomaisiin taikka saattaa asia tuomioistuimen käsittelyyn.  

Valiokunta katsoo, että tasa-arvolain tarkoittamaa syrjintää epäilevällä lähetetyllä työntekijällä tulee olla mahdollisuus pyytää työnantajalta selvitystä tämän menettelystä tasa-arvolain 10 §:ssä säädetyin tavoin ja ehdottaa, että pykälän 3 momenttiin lisätään viittaus myös tasa-arvolain 10 §:ään. 

3 luku. Lähettävän yrityksen velvollisuudet

10 §. Velvollisuus pitää saatavilla tietoja lähetetyistä työntekijöistä Suomessa.

Valiokunta ehdottaa 2 momentin sanamuotoa muutettavaksi siten, että siitä käy nykyistä selkeämmin ilmi, että työaikakirjanpito ja palkkalaskelma tulee tarvittaessa tai pyynnöstä toimittaa työsuojeluviranomaiselle.  

12 a §. Vastatoimien kielto.

Ehdotetun 1 momentin mukaan lähettävä yritys ei saa kohdistaa lähetettyyn työntekijään kielteisiä seuraamuksia vastatoimina tai kohdella tätä muutoin epäedullisesti sen johdosta, että lähetetty työntekijä on ryhtynyt oikeudellisiin tai hallinnollisiin menettelyihin lähetettyjen lain mukaisten oikeuksiensa vaatimiseksi. 

Pykälän 1 momentin perustelujen (HE s. 30) mukaan vastatoimien kielto koskisi myös tilannetta, jossa lähetetty työntekijä ottaa Suomessa yhteyttä työsuojeluviranomaiseen tai muuhun viranomaiseen laissa säädettyjen oikeuksiensa turvaamiseksi. Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta toteaa, että pelkästään se, että työntekijä ottaa yhteyttä työsuojeluviranomaiseen tai muuhun viranomaiseen laissa säädettyjen oikeuksiensa turvaamiseksi, ei välttämättä ole vielä ehdotetussa 12 a §:ssä tarkoitettua oikeudellisiin tai hallinnollisiin menettelyihin ryhtymistä. Lähetetyn työntekijän tulee valiokunnan mielestä kuitenkin voida olla yhteydessä viranomaiseen turvallisesti jo ennen menettelyihin ryhtymistä, samoin kuin Suomessa kansalliset työntekijät voivat tehdä. Direktiivin asianmukaisen toimeenpanon varmistamiseksi valiokunta ehdottaa, että ”ryhtyä” termin sijasta säännöksessä käytetään termiä ”käynnistää”. Lisäksi valiokunta ehdottaa säännöstä tarkennettavaksi siten, että myös lähetetyn työntekijän yhteydenotto viranomaiseen on toimi, jota suojataan säännöksen perusteella. 

Säännöksen sanamuodon (”ei saa”) ja esityksen perusteluissa mainitun mukaisesti säännöksen on tarkoitettu olevan pakottavaa sääntelyä samalla tavalla kuin lain 2 luvun mukaiset työsuhteen vähimmäisehdot. Lisäämällä tämän 2 luvun 3 §:n 3 momentiin viittaus tähän säännökseen selkiytetään sitä, että kyse on pakottavista säännöksistä, joista lähettävä yritys ja lähetetty työntekijä eivät voi toisin sopia. Valiokunta viittaa lisäksi pakottavuudesta yleisperusteluissa sekä edellä 3 §:n kohdalla esitettämäänsä. 

Esityksessä ehdotetaan, että lähettävän yrityksen vahingonkorvausvelvollisuus 12 a §:n 1 momentissa säädetyn vastatoimien kiellon rikkomisesta toteutetaan saman pykälän 2 momentissa viittaussäännöksellä työsopimuslain (55/2001) 12 luvun 1 §:n 1 momenttiin.  

Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentti koskee työsuhteesta johtuvan velvollisuuden rikkomisesta aiheutunutta vahinkoa. Jos ehdotetun 12 a §:n 2 momentissa viitataan tähän työsopimuslain säännökseen, vastatoimien kohteeksi joutuneelle lähetetylle työntekijälle korvattaisiin vain mainitun säännöksen piiriin luettavat vahingot. Muihin vahinkoihin, joita vastatoimista tai muusta epäedullisesta kohtelusta voi lähetetylle työntekijälle seurata, ei ole ehdotetussa 12 a §:ssä liitetty vahingonkorvausvelvollisuutta eikä hyvitystä. Niiden osalta ehdotettu sääntely on siten sanktioimaton. 

Täytäntöönpanodirektiivin 20 artikla edellyttää, että direktiivin rikkomisen seuraamusten tulee olla tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia. Kuten edellä on kuvattu, ehdotettu 12 a §:n sääntelytapa ei takaa tehokasta oikeussuojaa kaikissa tilanteissa, joissa lähetetty työntekijä kohtaa vastatoimia tai muuta epäedullista kohtelua ryhtyessään toimiin oikeuksiensa turvaamiseksi.  

Direktiivin implementoinnin asianmukaisuuden varmistamiseksi valiokunta ehdottaa pykälän 2 momenttia muutettavaksi siten, että siitä poistetaan viittaus työsopimuslakiin ja todetaan, että lähettävän yrityksen on korvattava 1 momentissa tarkoitettua kieltoa rikkomalla lähetetylle työntekijälle aiheuttamansa vahinko. Säännös vastaisi sisällöltään työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin säännöstä, mutta on aineellisoikeudellinen vahingonkorvaussäännös. Korvausperuste on 12 a §:n 1 momentissa kuvattu menettely eli vastatoimien kiellon rikkominen kohdistamalla kielteisiä seurauksia työntekijään siksi, että hän on pyrkinyt oikeuksiinsa. 

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentissa vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena on työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvien velvollisuuksien rikkominen tahallaan tai huolimattomuudesta. Valiokunnan ehdottama säännös poikkeaa työsopimuslaista siten, että vahingonkorvausvelvollisuus ei edellytä tahallisuutta tai tuottamusta, vaan vastuu syntyy aina, kun lähettävä yritys on rikkonut vastatoimien kieltoa ja tästä on aiheutunut lähetetylle työntekijälle vahinkoa. Säännöksen aktiivisen tekemisen kieltävästä sanamuodosta (”ei saa kohdistaa”) seuraa se, että vastatoimien kiellon rikkominen ei tosiasiassa voine tapahtua muuten kuin tahallaan tai huolimattomuudesta. Käytännössä vastuuperuste ei siten ole lähettävän yrityksen kannalta ankarampi kuin työsopimuslain mukainen tuottamusvastuu, joten säännös vastaa asiallisesti sisällöltään työsopimuslain säännöstä. 

Valiokunnan ehdottamaan aineelliseen vahingonkorvaussäännökseen sovellettaisiin samoja vahingon korvaamisen yleisiä periaatteita kuin työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännökseen. Säännös olisi ehdotetun 3 §:n 3 momentin nojalla aina pakottava. Se ei pakottavuudestaan huolimatta kuitenkaan johtaisi kaksinkertaiseen korvaukseen siksi, että vahingonkorvausoikeudessa noudatettavan niin kutsutun rikastumiskiellon vuoksi samasta vahingosta ei voi saada kuin yhden korvauksen, vaikka korvausperusteita olisi useita. Vaikka siis korvausperuste olisikin aina voimassa, työntekijä voisi saada sen nojalla korvausta hänelle aiheutuneesta vahingosta vain, jos vahinkoa ei olisi korvattu muulla perusteella. 

Riita-asioissa noudatettavista todistustaakkasäännöksistä seuraa se, että vahingonkärsijän on näytettävä toteen korvausperuste eli vastatoimien kiellon rikkominen ja siitä aiheutunut vahinko.