Tulevaisuus, josta en uneksinut
Eilisiä säveliä
metron liukuportaissa kaikuu,
puhelin ja mainoslaulu
ihmisten katseet visusti olemattomassa
pimeässä sinertävää valoa,
eikä kukaan enää öisin osaa uneksia.
Ajan kultaamat muistot
ovat korvautuneet tuhansilla gigatavuilla
tuskin vuonna 2516 kukaan
osaa enää etsiä ykkösiä ja nollia.
Jälkeen jätetyt,
tomuna miljardien ihmisten
unelmat ja aamun ruuhkaisimmassa metrossa ilma,
hiilidioksidista sakeutunut.
Kukaan ei ole enää
miettimässä,
miksi meillä oli kiire
juosta niin kovaa,
ettei edes tulevaisuus pysynyt perässä?
Varokaa ohittavaa
junaa laiturilla kaksi.
Pihla Lappalainen
