Kuningas muttei kuningatarta
Kuninkaan tulee oikeutta ja totuutta vahvistaa, rakastaa ja varjella, mutta nurjuutta ja vääryyttä kieltää ja polkea. (HE 62, § 6)
Perustuslakivaliokunnassa hallitusmuotoesitykseen tehtiin muutoksia puuttumatta monarkian periaatteeseen, mikä oli pettymys valiokunnan puheenjohtaja Ståhlbergille. Vastalauseissa ehdotettiin esimerkiksi uusia eduskuntavaaleja (G. G. Rosenqvist, ruots.). Paasivuori kannatti lämpimästi, mihin Lauri Ingman kommentoi: ”…ed. Paasivuorta tuskin tyydyttäisi muu kuin kansankomissariaatin laatima hallitusmuotoehdotus”.
Hallitusmuotoesityksen mukaan Suomea oli hallitseva kuningas eikä kuningatar. Monarkian kannattaja Tekla Hultin (nuors.) ehdotti kruununperimyksen mahdollistamista naispuoliselle jälkeläiselle. Johtavien tasavaltalaisten (Ståhlberg, Alkio, Erkko, Kokko, Juutilainen, Pennanen, Vuorimaa) vastalauseessa ehdotettiin monarkian sijaan tasavaltaa (ASK 1917 II 2, III: HE 62 PeVM). Lyhyen keskustelun jälkeen esitys lähetettiin suureen valiokuntaan.
Suuressa valiokunnassa hyväksyttiin niukalla enemmistöllä (16–15) perustuslakivaliokunnan mietinnön mukainen ehdotus monarkistiseksi hallitusmuodoksi. Ainoan vastalauseen esittäjä Ståhlberg tarjosi jälleen tasavaltalaisten vaihtoehtoa. Polveilevassa yleiskeskustelussa kerrattiin aikaisempia kantoja. Monarkistien ääripäinä voi pitää vapaaherra R.A. Wredeä (ruots.), jonka mukaan elo Suomessa oli aina perustunut neljälle kulmakivelle, evankelis-luterilaiselle uskolle, vapaalle talonpoikaistolle, eduskunnalle ja kuninkaanvallalle. Päätettäessä hallitusmuotoehdotuksen lopullisesta sisällöstä Hultinin ehdotus naispuolisesta vallanperijästä kaatui äänestyksessä 68–32. Joihinkin pykäliin tehtiin muutoksia, minkä johdosta asia palautettiin suureen valiokuntaan (PTK 1917 II 2, 12 p. heinäkuuta).
Kolmannen ja ratkaisevan käsittelyn 7. elokuuta aloitti pääministeri Paasikivi ja äänessä olivat kaikki johtavat monarkistit ja tasavaltalaiset. Monarkistit tarvitsivat äänestyksessä 5/6 enemmistön, jotta hallitusmuotoesitys voitaisiin käsitellä samoilla valtiopäivillä kiireellisenä. Muussa tapauksessa asia siirtyisi lepäämään yli vaalien seuraavalle eduskunnalle. Keskustelua käytiin myös uusista vaaleista ja kansanäänestyksestä, joka oli Paasikiven mukaan huonoin vaihtoehto. Kiireelliseksi julistaminen kaatui 32 edustajan vastustukseen (75–32). Monarkistit olisivat tarvinneet vähintään 90 kannattavaa ääntä 108:sta (PTK 1917 II 2, 7 p. elokuuta). Tappiotunnelmien sijaan asia saikin uuden käänteen heti seuraavan päivän täysistunnossa.