Suomea, Eurooppaa ja koko maailmaa on viime aikoina puhuttanut ja järkyttänyt seksuaalinen häirintä. Ongelma on ollut tiedossa jo pitkään. Se on ollut läsnä kodeissa, harrastuksissa, kouluissa, opiskelupaikoissa, työpaikoilla ja julkisilla paikoilla. Se on ikään kuin kytenyt pinnan alla, mutta vain harvat ovat saaneet ääntänsä kuuluviin sanoessaan, että vesi kiehuu jo.
Seksuaalisen häirinnän mittakaavan valtavuus tuli koko maailman tietoisuuteen, kiitos sosiaalisessa mediassa globaalisti levinneen kampanjan. Kaksi englanninkielistä sanaa "me too" ihmisten Facebook-, Twitter- ja muissa kanavissa paljastivat seksuaalisen häirinnän järkyttävän laajuuden. Kampanja kannusti seksuaalisen häirinnän uhriksi joutuneita kertomaan avoimesti asiasta.
Seuraukset ovat olleet huomattavia. Seksuaalisesta häirinnästä on alettu puhua aivan uudella tavalla. Seksuaaliseen häirintään syyllistyneet henkilöt, joukossa paljon julkisuuden henkilöitä ja huipputason poliitikkoja, ovat joutuneet teoistaan vastuuseen.
Suomessa asian käsittely on jäänyt alkuvaiheeseen. Ihmiset ovat kertoneet kokemuksistaan ja häirinnästä, ja muutama tapaus on tullut esiin. Nyt on kuitenkin seuraavan vaiheen vuoro. Nyt on tullut aika, että poliittiset päättäjät ottavat asian esille ja alkavat tehdä töitä sen eteen, että seksuaalinen häirintä saadaan kitkettyä yhteiskunnastamme. Ongelmaa ei voida lakaista maton alle. Seksuaalisen häirinnän pinnalle nostanut kampanja ei voi jäädä pelkäksi sosiaalisen median kampanjaksi. Esimerkiksi Ruotsissa yhteiskunnallinen keskustelu on johtanut toimenpiteisiin.
Asia puhuttaa joka päivä työpaikoilla, kahviloissa ja kodeissa. Kun koko Suomi puhuu asiasta, kansanedustajat ja eduskunta eivät voi vaieta. Siksi on aika, että seksuaalisesta häirinnästä ja sen kitkemisestä käydään parlamentaarinen keskustelu. Keskustelun jälkeen on johtopäätösten ja tekojen aika.
Asiassa on kyse jokaisen ihmisen oikeudesta elää ilman häirintää. Asiassa on kyse jokaisen ihmisen turvallisuudesta. Tämä on jokaisen poliittisen päättäjän asia.