7.1
Rikoslaki
1 luku
Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta
11 §.Kaksoisrangaistavuuden vaatimus
. Pykälän
2 momentin
12 kohtaan tehtäisiin direktiivin velvoitteista ja ehdotetuista muista lainmuutoksista johtuvat muutokset, jotka ovat lähinnä teknisluonteisia (HE 231/2018 vp s. 50-51, 61). Koska tarkoitus on poiketa kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta unionin varojen väärinkäyttöä koskevien rikosten osalta, kohdassa ei viitattaisi enää virka-aseman väärinkäyttöä koskeviin rikoslain 40 luvun 7 ja 8 §:ään vaan ehdotettuihin 8 a ja 8 b §:ään. Myös tarkennus siitä, että poikkeus koskee vain unionin varojen väärinkäyttöä, poistettaisiin tarpeettomana, koska ehdotetut 8 a ja 8 b § koskevat ainoastaan tällaisia tekoja.
40 luku
Virkarikoksista
8 a §.Euroopan unionin varojen väärinkäyttö.
Pykälän
1 momentissa
olisi unionin varojen väärinkäyttöä koskeva erityinen rangaistussäännös. Rikoksen tunnusmerkistö vastaa muun kuin henkilöpiirin osalta nykyistä Euroopan unionin varojen väärinkäyttöä kansanedustajana koskevaa säännöstä (LaVM 21/2018 vp s. 9-10, HE 231/2018 vp s. 63-64). Ehdotetun säännöksen nojalla rangaistaisiin virkamiestä tai kansanedustajaa, jonka tehtävänä on varojen tai muun omaisuuden hallinnointi, ja joka tässä tehtävässään varaa, osoittaa, maksaa tai käyttää tällaista omaisuutta tiettyyn tarkoitukseen omaisuuden käyttötarkoituksen vastaisesti vahingoittaakseen unionin taloudellista etua. Tässä tarkoitettu ”unionin taloudellinen etu” määritellään momentin sanamuodossa viitatussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1371 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ja tarkoittaa seuraavaa:
”kaikkia tuloja, menoja ja varoja, jotka kuuluvat johonkin seuraavista, on hankittu niistä jonkin kautta tai lankeavat maksettaviksi niistä johonkin: i) unionin talousarvio; ii) perussopimusten mukaisesti perustettujen unionin toimielinten, elinten ja laitosten talousarviot tai niiden suoraan tai välillisesti hallinnoimat ja valvomat talousarviot”
Euroopan unionin varojen väärinkäytöstä tuomittava rangaistus olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.
Jatkossa tällaisiin tekoihin sellaisenaan ei enää olisi syytä soveltaa säännöstä virka-aseman väärinkäytöstä. Erillistä säännöstä Euroopan unionin varojen väärinkäytöstä kansanedustajana ei enää olisi. Kun ehdotetun säännöksen nojalla arvioitaisiin käytännössä vain sitä, onko jokin 1 momentissa tarkoitettu teko täyttynyt, ei virkamiesten osalta rangaistavuus enää edellyttäisi välttämättä sellaista virkavastuuta määrittävän normin rikkomisen osoittamista kuin mitä virka-aseman väärinkäyttöä koskevan rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää.
Rikoslain 40 luvun 12 §:ssä säädetään 40 luvun säännösten soveltamisesta myös muihin henkilöryhmiin kuin virkamiehiin ja kansanedustajiin. Tarkoitus ei ole ehdotetulla säännöksellä rajoittaa asiallisesti rangaistavuuden henkilöllistä soveltamisalaa. Luvun 12 §:ään tehtäisiin sen vuoksi tarvittavat muutokset jäljempänä esitetyllä tavalla.
Ehdotetun 8 a §:n
2 momentissa
säädettäisiin virkamiehelle tuomittavasta harkinnanvaraisesta viraltapanoseuraamuksesta, kuten vastaavista rikoksista nykyisinkin.
Pykälän
3 momentissa
säädettäisiin nimenomaisesti rikoksen yritys rangaistavaksi. Momentin nojalla rangaistavaa olisi siten se, että virkamies tai kansanedustaja, jonka tehtävänä on varojen tai muun omaisuuden hallinnointi, tässä tehtävässään yrittää varata, osoittaa, maksaa tai käyttää tällaista omaisuutta tiettyyn tarkoitukseen omaisuuden käyttötarkoituksen vastaisesti vahingoittaakseen unionin taloudellista etua. Teon rangaistavuutta yrityksenä arvioidaan rikoslain 5 luvun yleisten säännösten mukaan.
On syytä huomata, että 1 momentin nojalla rangaistaisiin täytettynä rikoksena sellaisiakin epäonnistuneita varojen väärinkäyttöjä, jotka eivät jää vain yritykseksi vaan täyttävät 1 momentin tunnusmerkistön. Esimerkiksi onnistunut unionin varojen varaaminen tai osoittaminen väärään käyttötarkoitukseen unionin taloudellisen edun vahingoittamistarkoituksessa olisi 1 momentin nojalla rangaistava täytettynä rikoksena, vaikkei teko etenisikään niin pitkälle, että se vahingoittaa unionin taloudellista etua, esimerkiksi sen vuoksi, että varojen käyttö väärälle tillille estetään.
On mahdollista, että johonkin muuhun kuin Euroopan unionin varojen väärinkäytön tunnusmerkistöön kuuluvaan tekoon, joka liittyy unionin varojen väärinkäyttöön, voisi soveltua jatkossakin ainoastaan virka-aseman väärinkäyttöä koskeva rangaistussäännös. Tämä johtuu siitä, että virka-aseman väärinkäyttöä koskeva säännös on soveltamisalaltaan varsin laaja. Tällaisessa tapauksessa kyseistä rangaistussäännöstä voitaisiin soveltaa ehdotetun Euroopan unionin varojen väärinkäyttöä koskevan erityissäännöksen estämättä.
8 b §.Törkeä Euroopan unionin varojen väärinkäyttö.
Pykälässä säädettäisiin Euroopan unionin varojen väärinkäytön törkeästä tekomuodosta. Pykälän
1 momentissa
ankaroittamisperusteet olisivat samat kuin vastaavista teoista nykyisinkin säädetyt törkeää virka-aseman väärinkäyttöä koskevassa rangaistussäännöksessä (HE 213/2018 vp s. 46-47, HE 58/88 s. 64, LaVM 21/2018 vp s. 10-11). Törkeästä Euroopan unionin varojen väärinkäytöstä tuomittava rangaistus olisi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Tämän lisäksi virkamies olisi tuomittava viralta pantavaksi. Rangaistusasteikko olisi siten sama kuin nykyisin vastaaviin tekoihin sovellettavan rikoslain 40 luvun 8 tai 8 b §:n nojalla. Teon tuomitseminen törkeänä edellyttäisi lisäksi, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Pykälän
2 momentin
mukaan myös törkeänä tekomuotona rangaistavan rikoksen yritys olisi rangaistava.
12 §.Soveltamisalasäännökset.
Pykälän
3 momentin
1-3 kohtiin sekä
4 ja 5 momenttiin
tehtäisiin direktiivin velvoitteista ja ehdotetuista muista lainmuutoksista johtuvat muutokset, joilla varmistettaisiin, että rangaistavuuden ala ei henkilöryhmien osalta kavennu (HE 231/2018 vp s. 26-35, 64).
Pykälän 5
momentissa
säädetään luvun säännösten soveltumisesta ulkomaisen parlamentin jäseneen. Koska ehdotetut 8 a ja 8 b § koskisivat jatkossa kansanedustajien lisäksi myös virkamiehiä ja niissä säädettäisiin heidän osaltaan viraltapanosta, säädettäisiin 12 §:n 5 momentissa, jossa näihin pykäliin viitataan, selvyyden vuoksi siitä, ettei ulkomaisen parlamentin jäseneen sovelleta viraltapanoseuraamusta. Ulkomaisen parlamentin jäsenet rinnastuvat enemmän kansanedustajiin, jotka eivät ole virkavastuussa, eikä heihin voi kohdistaa viraltapanoa.
15 §.Oikeushenkilön rangaistusvastuu.
Pykälän
1 momentin
mukaan lahjuksen ottamiseen (1 §), lahjuksen ottamiseen kansanedustajana (4 §) ja ehdotettuun Euroopan unionin varojen väärinkäyttöön (8 a §) sekä näiden rikosten törkeisiin tekomuotoihin sovellettaisiin, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Sanamuoto viittaa yleisiin oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeviin säännöksiin rikoslain 9 luvussa.
Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltaminen edellyttäisi myös, että rikos vahingoittaa tai todennäköisesti vahingoittaa unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1371 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua unionin taloudellista etua. Tämän sanamuodon merkitystä selvennetään edellä, ehdotetun 8 a §:n perusteluissa.
Oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei näin ollen sovellettaisi rikoksiin, jotka eivät vahingoita tai todennäköisesti vahingoita unionin taloudellista etua, riippumatta siitä oliko vahingoittaminen tarkoituksena. Myöskään direktiivin velvoitteet eivät edellytä säätämään oikeushenkilön rangaistusvastuusta tällaisten tekojen osalta.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin rajatusta poikkeuksesta siihen rikoslain 9 luvun 1 §:n 2 momentin sääntöön, jonka mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä ei sovelleta julkisen vallan käytössä tehtyyn rikokseen. Poikkeussäännös 9 luvun 1 §:n 2 momentin sääntöön on tarpeellinen, koska 40 luvun 1 ja 4 §:ssä sekä ehdotetussa 8 a §:ssä on tältä osin kysymys rikoksista, joissa käytetään julkista valtaa (HE 231/2018 vp s. 38-43). Tarkoitus ei ole muuttaa rikoslain 9 luvun säännösten soveltamista muilta osin.
Momentissa julkisoikeudellisella oikeushenkilöllä tarkoitetaan rikoslain 40 luvun 11 §:n 1 kohdassa mainittuja julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä sikäli kuin niiden tehtäviin voi kuulua EU:n varojen käyttöön liittyvää julkisen vallan käyttöä. Julkisella kansainvälisellä järjestöllä tarkoitetaan samaa kuin vastaavalla termillä 11 §:n 4 kohdassa eli jokaista valtioiden, hallitusten tai toisten julkisten kansainvälisten järjestöjen muodostamaa kansainvälistä tai ylikansallista järjestöä. (HE 77/2001 vp s. 51-54)
Momentissa säädetyn johdosta oikeushenkilön rangaistusvastuu kattaisi näin ollen tapaukset, joissa luonnollinen henkilö tekee julkista valtaa käyttäen rikoksen sellaisen oikeushenkilön hyväksi tai puolesta, joka on yksityisoikeudellinen yhteisö tai säätiö taikka sellainen julkisoikeudellinen oikeushenkilö, joka ei rikoksen tekemisen yhteydessä käytä julkista valtaa. Viimeksi mainitulla julkisen vallan käytöllä viitataan EU:n varojen käyttöön liittyvään julkisen vallan käyttöön. Esimerkkejä tällaisista tekotyypeistä on edellä osiossa 2.2. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei siten olisi poissuljettu silloinkaan, kun edun saajana oleva oikeushenkilö käyttää julkista valtaa, joka ei liity EU:n varojen käyttöön, oli tämä oikeushenkilö sitten yksityis- tai julkisoikeudellinen.
Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei sitä vastoin soveltuisi, kun rikos tehdään sellaisen julkisoikeudellisen oikeushenkilön puolesta tai hyväksi, joka käyttää rikoksen tekemisen yhteydessä EU:n varojen käyttöön liittyvää julkista valtaa. Yleensä tällaisessa tilanteessa kysymyksessä on se oikeushenkilö, jossa rikoksen tehnyt luonnollinen henkilö toimii EU:n varojen käyttöön liittyvässä tehtävässä, esimerkiksi virkasuhteessa. Julkisoikeudellisen kansainvälisen järjestön puolesta tai hyväksi tehtyjen rikosten osalta oikeushenkilön rangaistusvastuu on poissuljettu riippumatta siitä, käyttivätkö ne tällaista julkista valtaa.
Pykälän 2 momentti perustuu direktiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan määritelmään, jonka mukaan oikeushenkilöllä tarkoitetaan ”mitä tahansa yhteisöä, jolla on sovellettavan lain mukaan oikeushenkilön asema, lukuun ottamatta valtioita tai julkisia elimiä niiden käyttäessä julkista valtaa sekä julkisoikeudellisia kansainvälisiä järjestöjä.”