1
Lakiehdotuksen perustelut
2 luku Etuuden saamisen yleiset työvoimapoliittiset edellytykset
1 §.Työtön työnhakija. Työnhakijaa, jolla olisi oikeus työttömyysetuuteen yrittäjiä koskevan muutoksen perusteella, pidettäisiin pykälässä tarkoitettuina työttöminä. Osa näistä työnhakijoista voi tosiasiallisesti työllistyä yrittäjänä tai omassa työssä myös kokoaikaisesti. Työttömän määritelmän muuttaminen ei vaikuttaisi työnhakijan oikeuteen saada työttömyysetuutta.
5 a §.Alkava yritystoiminta ja työllistyminen omassa työssä. Pykälä olisi uusi. Työnhakijalla olisi oikeus työttömyysetuuteen yritystoiminnan ja omassa työssä työllistymisen estämättä neljän kuukauden ajalta, jos toiminta alkaisi työttömänä ollessa. Sillä, onko henkilö ollut työnhakijana yritystoiminnan aloittaessaan, ei olisi merkitystä.
Vaikka päätoiminen opiskelu estää lähtökohtaisesti työttömyysetuuden saamisen, päätoiminen opiskelija on kuitenkin 1 §:ssä tarkoitettu työtön. Tämän vuoksi 5 a §:ää voitaisiin soveltaa myös silloin, kun yritystoiminta on aloitettu opintojen aikana tai esimerkiksi osana opintoja.
Säännöstä sovellettaisiin vain silloin, kun yhdenjaksoinen työllistyminen kestää yli kaksi viikkoa. Jos työllistymisjakson kesto on enintään kaksi viikkoa, työnhakija säilyttäisi oikeutensa työttömyysetuuteen nykyisen 5 §:n 1 momentin perusteella.
Säännöstä sovellettaisiin sekä työttömyyspäivärahaa että työmarkkinatukea hakeviin työnhakijoihin. Koska säännös on tarkoitettu tukemaan pitkäkestoista työllistymistä yrittäjänä, säännöstä sovellettaisiin uudelleen vasta sen jälkeen, kun työnhakija on neljän kuukauden määräajan alkamisen jälkeen täyttänyt palkansaajan tai yrittäjän työttömyyspäivärahan edellytyksenä olevan työssäoloehdon ja työttömyyspäivärahan enimmäisaika alkaa alusta.
Neljän kuukauden määräaika alkaisi kulua yli kaksi viikkoa kestävän työllistymisjakson alkaessa. Määräajan kulumista ei voisi keskeyttää. Jos yritystoiminta päättyy ennen neljän kuukauden määräajan päättymistä, 1 momenttia sovellettaisiin jäljellä olevan määräajan aikana myös uuteen yritystoimintaan.
Työttömyyspäivärahan 5 luvun 13 §:ssä ja työmarkkinatuen 7 luvun 10 §:ssä säädetty omavastuuaika kuluisi ja estäisi työttömyysetuuden maksamisen 2 luvun 5 a §:ssä tarkoitettuna aikana.
Aika, jolta työnhakija saa työttömyysetuutta 2 luvun 5 a §:n perusteella, kerryttäisi muiden edellytysten täyttyessä 2 a luvun 14 §:ssä tarkoitettua työssäolovelvoitetta sekä 2 luvussa säädettyä koulutusta vailla olevia nuoria koskevaa seuraamusta. Työ- ja elinkeinotoimiston tehtäviin kuuluisi näissä tilanteissa arvioida, onko työllistyminen yrittäjänä tai omassa työssä päätoimista, vaikka pää- ja sivutoimisuutta ei muutoin yleensä arvioitaisi. Pää- ja sivutoimisuutta arvioitaisiin tarvittaessa myös palkkatuen myöntämisen yhteydessä sekä arvioitaessa vuorotteluvapaalaissa (1305/2002) säädettyjen edellytysten täyttymistä.
Työnhakijan olisi ilmoitettava nykyistä vastaavasti yli kaksi viikkoa kestävän yritystoiminnan aloittamisesta työ- ja elinkeinotoimistolle. Ilmoitusvelvollisuus perustuu 11 luvun 2 §:ään. Työ- ja elinkeinotoimisto antaisi työttömyysetuuden maksajalle 11 luvun 4 §:n perusteella sitovan työvoimapoliittisen lausunnon joko siitä, että työnhakijalle voidaan maksaa työttömyysetuutta esitetyn 2 luvun 5 a §:n perusteella, tai nykyistä vastaavasti lausunnon yritystoiminnan pää- tai sivutoimisuudesta. Työttömyysturvalain 11 luvun 2 ja 4 §:ään ei esitetä muutoksia.
Työnhakijan ilmoituksen perusteella työ- ja elinkeinotoimistolla olisi mahdollisuus arvioida, onko työnhakijalle tarkoituksenmukaista tarjota yritystoiminnan aloittamista tukevia palveluja ja informoida työnhakijaa tarjolla olevista palveluista.
10 §. Opiskelu. Pykälän 2 momentin 2 ja 4 kohta olisivat uusia. Ne vastaisivat ammatillisen koulutuksen reformin yhteydessä opintotukilainsäädäntöön tehtäviä muutoksia. Opintotuki säilyisi päätoimisen opiskelun aikaisen toimeentulon ensisijaisena tukimuotona.
Pykälä 2 momentin 3, 5 ja 6 kohta vastaisivat asiasisällöltään nykyistä 2—4 kohtaa.
13 §. Ammatillisia valmiuksia antavaa koulutusta vailla olevan nuoren oikeus työttömyysetuuteen. Pykälän 1 momenttiin tehtäisiin 10 §:n muuttamisesta johtuvat teknisluonteiset muutokset.
2 a luku Työvoimapoliittisesti moitittava menettely
12 b §.Tämän lain poikkeava soveltaminen työkokeiluun. Pykälässä viitataan ”tämän lain” 11 §:ään, 12 §:n 2 ja 3 momenttiin ja 12 a §:n 1 momenttiin. Työttömyysturvalain pykälät on kuitenkin numeroitu luvuittain juoksevalla numeroinnilla. Pykälästä poistettaisiin virheelliset sanat ”tämän lain”, jolloin viittaus tarkoittaa pykälässä mainittuja 2 a luvun säännöksiä.
8 luku Liikkuvuusavustus
1 §.Oikeus liikkuvuusavustukseen. Liikkuvuusavustusta voitaisiin 1 momentin mukaan myöntää myös sellaiseen osa-aikatyöhän, jonka työaika on alle 18 tuntia. Edellytyksenä olisi nykyistä vastaavasti, että työ tehdään työ- tai virkasuhteessa.
Säännöksen sanamuoto työsuhteessa tehtävästä työstä viittaisi siihen, että työtä tehdään tosiasiallisesti. Esimerkiksi ns. nollatuntisopimusten tai vastaavien järjestelyjen osalta tosiasiallisesti tarjolla olevan, liikkuvuusavustusta myönnettäessä tiedossa olevan työn tulisi täyttää muun muassa työn kestoa koskevat edellytykset, pelkkä työsuhteen voimassaolo ei olisi riittävää liikkuvuusavustuksen edellytysten täyttämiseksi.
Nykyisestä poiketen liikkuvuusavustusta voitaisiin myöntää myös sellaiseen koulutukseen osallistumisen perusteella, joka on edellytyksenä työpaikan saamiselle. Keskeistä olisi, että koulutus liittyy nimenomaan tietyn työpaikan saamiseen. Yleisen, ammatillisia valmiuksia antavan koulutuksen suorittamiseen avustusta ei myönnettäisi.
Liikkuvuusavustusta voitaisiin myöntää joko työn vastaanottamisen edellyttämän koulutuksen alkamisesta tai työsuhteen alkamisesta lukien.
Pykälän 2 momentti vastaisi työmatkan kestoa koskevan edellytyksen osalta nykyistä 1 momentin viimeistä virkettä. Lisäksi säännöstä selkeytettäisiin mainitsemalla muuttaminen toiselle paikkakunnalle. Muuton tulisi olla yhteydessä työn tai siihen liittyvän koulutuksen aloittamiseen.
Pykälän 3 momentti vastaisi nykyistä 2 momenttia.
Liikkuvuusavustuksen hakemisesta ei enää säädettäisi 8 luvussa. Liikkuvuusavustuksen hakemiseen sovellettaisiin 5 §:n perusteella, mitä 11 luvun 1 §:ssä säädetään työttömyysetuuden hakemisesta. Liikkuvuusavustusta voisi nykyisestä poiketen hakea myös takautuvasti työsuhteen alkamisen jälkeen. Liikkuvuusavustuksen enimmäisaika kuluisi hakemuksen mahdollisesta vanhentumisesta riippumatta 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
2 §.Liikkuvuusavustuksen määrä. Liikkuvuusavustusta maksettaisiin lähtökohtaisesti nykyistä vastaavasti 32,40 euroa päivässä (2017). Jos työnhakijalla on huollettavanaan alaikäisiä lapsia, liikkuvuusavustusta maksettaisiin lapsikorotuksella korotettuna. Lapsikorotusta maksetaan yhdestä lapsesta 5,23 euroa, kahdesta lapsesta yhteensä 7,68 euroa ja kolmesta tai sitä useammasta lapsesta yhteensä 9,90 euro päivässä. Jos työnhakijalla on oikeus saada soviteltua työttömyysetuutta ja lapsikorotusta, lapsikorotus voitaisiin tämän lisäksi maksaa myös liikkuvuusavustukseen.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin pitkien työmatkojen vaikutuksesta kulukorvauksen määrään. Korotusosan suuruus olisi 4,74 euroa päivässä. Liikkuvuusavustusta maksettaisiin korotettuna, jos työpaikka sijaitsee tai työhön liittyvä koulutus järjestetään yli 200 kilometrin etäisyydellä aiemmasta asuinpaikasta. Koska korotusosan saaminen edellyttäisi yli 200 kilometrin yhdensuuntaista työmatkaa, korotusta maksettaisiin yleensä todennäköisesti tilanteissa, joissa henkilö muuttaa paikkakunnalta toiselle. Työmatkan pituutta arvioitaisiin yleiseen liikenteeseen tarkoitettuja reittejä pitkin.
Oikeus 2 momentissa tarkoitettuun korotusosaan ratkaistaisiin työhön liittyvän koulutuksen alkaessa, jos liikkuvuusavustus myönnetään koulutuksen perusteella, ja työsuhteen alkaessa, jos avustus myönnetään työsuhteen perusteella.
Jos avustus on myönnetty koulutukseen osallistumisen perusteella 2 momentin mukaisesti korotettuna, korotusosan maksamista ei jatkettaisi koulutuksen päätyttyä, jos henkilö ei enää täyttäisi korotusosan saamisen edellytyksiä. Edellytykset täyttyisivät esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö on muuttanut koulutuksen alkaessa yli 200 kilometrin etäisyydelle aiemmasta asuinpaikastaan ja asuu työn alkaessa edelleen uudella paikkakunnalla.
3 §.Liikkuvuusavustuksen kesto. Liikkuvuusavustusta maksettaisiin nykyistä vastaavasti 30, 45 tai 60 päivän ajan työn alkamisesta lukien ja enintään viideltä päivältä kalenteriviikossa. Jos liikkuvuusavustusta maksettaisiin työhön liittyvän koulutuksen ajalta, enimmäisajan kuluminen alkaisi koulutuksen alkamisesta ja jatkuisi jäljellä olevan keston osalta työn alettua.
Koulutuksen keskeytyminen tai työsuhteen päättyminen johtaisi 2 momentin mukaan lähtökohtaisesti myös liikkuvuusavustuksen maksamisen lakkauttamiseen, Liikkuvuusavustuksen maksamista voitaisiin kuitenkin 3 momentin mukaan jatkaa, jos koulutus keskeytyy ennenaikaisesti, mutta työ, johon koulutus on liittynyt, alkaa viipymättä keskeytyksen jälkeen. Aikarajasta ei säädettäisi. , mutta koulutuksen tulisi olla selvästi yhteydessä työn aloittamiseen. Näissä tilanteissa liikkuvuusavustusta maksettaisiin muiden, esimerkiksi 4 §:n mukaisten edellytysten täyttyessä myös koulutuksen päättymisen ja työn aloittamisen väliseltä ajalta.
4 §.Liikkuvuusavustuksen rajoitukset. Työnhakija voi vastaanottaa useita osa-aikaisia työsuhteita, ja liikkuvuusavustuksen saamisen edellytykset voivat täyttyä usean työsuhteen perusteella. Pykälän 1 momentin perusteella liikkuvuusavustusta maksettaisiin vain yhden työn tai siihen liittyvän koulutuksen perusteella.
Osa-aikatyössä työtä ei välttämättä tehdä viitenä päivänä viikossa. Jotta liikkuvuusavustus ei johtaisi vähäisen osa-aikatyön osalta työmatkoista aiheutuvien kulujen ylikompensaatioon, liikkuvuusavustusta maksettaisiin osa-aikatyön ajalta vain tosiasiallisilta työpäiviltä. Päivittäisellä työajalla ei olisi merkitystä.
Pykälän 3 momentti vastaisi muuten nykyistä 2 §:n 2 momentin viimeistä virkettä, mutta säännöstä täydennettäisiin maininnalla työnteon ja palkanmaksun keskeytymisestä työnhakijasta johtuvan syyn takia. Työnhakijasta johtuva syy voisi olla esimerkiksi itse haettu palkaton työvapaa tai pitkäaikainen sairaus. Säännöstä sovellettaisiin riippumatta siitä, onko työnhakijasta johtuva syy työvoimapoliittisesti arvioituna moitittava vai ei. Päivät, joilta liikkuvuusavustusta ei maksettaisi 3 momentissa säädettyjen rajoitusten takia, vähentäisivät liikkuvuusavustuksen kalenteriviikkokohtaista enimmäismaksuaikaa.
6 §.Tämän lain poikkeava soveltaminen liikkuvuusavustukseen. Pykälä olisi uusi, mutta vastaisi sisällöltään pääosin nykyistä 3 §:ää. Säännöstä kuitenkin selkeytettäisiin mainitsemalla, että liikkuvuusavustukseen sovelletaan lähtökohtaisesti muualla laissa olevia työttömyysetuutta koskevia säännöksiä. Selkeyden vuoksi säännöksessä mainittaisiin myös, ettei liikkuvuusavustukseen sovelleta 4 luvun säännöksiä sovitellusta työttömyysetuudesta. Lisäksi säännöksessä viitattaisiin 11 luvun 9 a §:ään, jonka mukaan lapsikorotus maksetaan eräissä tilanteissa Kansaneläkelaitokselle.
14 luku Erinäisiä säännöksiä
3 d §.Muita rahoitusta koskevia säännöksiä. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin selkeyden vuoksi maininta siitä, että liikkuvuusavustuksen korotusosat rahoitettaisiin valtion varoista.
Voimaantulo. Muutokset tulisivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 2018.
Ehdotettua 2 luvun 5 a §:ää sovellettaisiin, jos yritystoimina tai työllistyminen omassa työssä alkaisi lain voimaantulon jälkeen eli aikaisintaan 1 päivänä tammikuuta 2018. Jos yritystoimintaa tai omaa työtä on harjoitettu aiemmin, edellytyksenä olisi, että toiminta tai henkilön työskentely on päättynyt 2 luvun 6—9 §:ssä tarkoitetulla tavalla ja toiminta alkaa uudelleen lain voimaantulon jälkeen. Tästä säädettäisiin siirtymäsäännöksen 2 momentissa.
Jos työnhakijan opinnot ovat alkaneet ennen lain voimaan tuloa ja opinnot on katsottu sivutoimisiksi, työnhakija säilyttäisi oikeutensa työttömyysetuuteen muiden edellytysten täyttyessä esitetystä muutoksesta huolimatta.
Ehdotetussa 8 luvussa säädettyjä liikkuvuusavustusta koskevia säännöksiä sovellettaisiin, jos työ tai siihen liittyvä koulutus alkaa lain voimaantulon jälkeen. Jos koulutus alkaa ennen lain voimaantuloa ja työ lain voimaantulon jälkeen, ehdotettua 8 lukua voitaisiin muiden edellytysten täyttyessä soveltaa työn alkamisesta lukien. Työn alkamisella tarkoitettaisiin siirtymäsäännöksessä työnteon tosiasiallista alkamista. Työnteon tosiasiallisena alkamisena pidettäisiin myös esimerkiksi työvuoroluetteloon merkittyä työaikajärjestelmästä johtuvaa vapaata.
3
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
Esitys liittyy perustuslaissa turvatuista perusoikeuksista erityisesti perustoimeentulon turvaan ja julkisen vallan velvollisuuteen pyrkiä edistämään työllisyyttä.
Perustuslain 18 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Säännöksen 2 momentin mukaan julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.
Työ voi nykyisin enenevässä määrin olla muuta kuin työ- tai virkasuhteessa tehtävää työtä. Yrittäjien työttömyysturvaoikeutta koskeva muutos turvaisi henkilön toimeentuloa yritystoiminnan alkuvaiheessa ja edistäisi työllisyyttä niissä tilanteissa, joissa työ- tai virkasuhteessa tehtävää työtä ei välttämättä ole tarjolla. Helpottamalla toimeentulon järjestämistä yritystoiminnan alkuvaiheessa esitetty muutos tukisi myös työnhakijoiden vapautta valita yritystoiminnan aloittaminen työsuhteessa tehtävän työn sijasta.
Liikkumisvapaudesta säädetään perustuslain 9 §:ssä. Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Liikkuvuusavustukseen liittyvillä muutokset tukisivat tämän vapauden toteutumista edistämällä työnhakijoiden työllistymistä uudella paikkakunnalla. Liikkuvuusavustusta voisi nykyistä paremmin käyttää myös työpaikkakunnalle muuttamisesta aiheutuvien kustannusten kattamiseen. Liikkuvuusavustus tukisi myös perustuslain 18 §:n 2 momentin mukaista julkisen vallan velvollisuutta edistää työllisyyttä ja pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.
Perustuslain 19 §:n 1 ja 2 momentin mukaan jokaisella on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan muun muassa työttömyyden perusteella. Päätoimisten opintojen määritelmän muuttaminen voi tarkoittaa sitä, ettei työnhakijalla enää ole opintojen takia oikeutta työttömyysetuuteen, vaan hänen tulee hakea opintojen aikaisen toimeentulon turvaamiseen tarkoitettua opintotukea. Työnhakijalla olisi kuitenkin oikeus työttömyysetuuteen, jos hän täyttää julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetun lain 6 luvussa säädetyt työttömyysetuudella tuettua omaehtoista opiskelua koskevat edellytykset.
Perustuslakivaliokunta on katsonut, että perustoimeentuloa turvaavat sosiaaliturvajärjestelmät on laadittava siten kattaviksi, ettei niiden ulkopuolelle jää väliinputoajaryhmiä. Järjestelmien ei valiokunnan mukaan kuitenkaan tarvitse ulottua sellaisiin henkilöihin, joilla on lakisääteiset turvajärjestelmät ja oma tilanteensa muutoin kokonaisuutena arvioiden toimeentulon edellytykset, vaikka heidän normaalit toimeentulomahdollisuutensa ovatkin esimerkiksi työttömyyden johdosta heikentyneet (PeVL 16/1996 vp ja PeVL 17/1996 vp). Lisäksi perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti pitänyt mahdollisena, ettei kaikkien työttömyyden aikaista toimeentuloa turvata samalla tavoin. Erottelujen tulee kuitenkin olla hyväksyttäviä perusoikeusjärjestelmän kannalta (PeVL 27/2009 vp).
Päätoimisen opiskelijan määritelmä olisi yhdenmukainen opintotukilainsäädännön muutosten kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos henkilöllä ei ehdotettujen muutosten jälkeen olisi oikeutta työttömyysetuuteen, hänellä olisi oikeus opintotukeen. Opintotukea voidaan pitää työttömyysetuuteen nähden ensisijaisena päätoimisen opiskelun aikaisen toimeentulon turvaamiseen tarkoitettuna etuutena. Ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan edellä mainitut lausunnot päätoimisen opiskelijan määritelmään ehdotettu muutos ei ole ristiriidassa perustuslain kanssa.
Hallitus katsoo, että esityksessä ei ehdoteta sellaisia muutoksia, joiden vuoksi esitystä ei voitaisi käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.