7
Säännöskohtaiset perustelut
6 §. Muut määritelmät. Pykälään lisättäisiin SUP-direktiivin täytäntöönpanoon liittyviä uusia määritelmiä.
Pykälän 1 momentin 30 kohta olisi uusi ja se sisältäisi muovin määritelmän. Määritelmä vastaisi SUP-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan määritelmää. Määritelmässä kuitenkin SUP-direktiivin viittaus REACH-asetukseen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (REACH), Euroopan kemikaaliviraston perustamisesta, direktiivin 1999/45/EY muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 793/93, komission asetuksen (EY) N:o 1488/94, neuvoston direktiivin 76/769/ETY ja komission direktiivien 91/155/ETY, 93/67/ETY, 93/105/EY ja 2000/21/EY kumoamisesta. korvattaisiin selkeyden vuoksi viittauksella kemikaalilain (599/2013) sisältämään REACH-asetuksen määritelmään.
Määritelmä kattaa johdanto-osan perustelukappaleen 11 mukaisesti polymeeripohjaiset kumituotteet ja biopohjaiset ja biohajoavat muovit riippumatta siitä, onko ne saatu biomassasta tai onko niiden tarkoitettu hajoavan biologisesti ajan myötä. Biohajoava muovi on erikseen määritelty SUP-direktiivin 3 artiklan 16 kohdassa. Sen mukaan biohajoavalla muovilla tarkoitetaan muovia, joka hajoaa fysikaalisesti tai biologisesti siten, että se hajoaa lopulta hiilidioksidiksi (CO2), biomassaksi ja vedeksi ja joka on kompostoinnin ja anaerobisen hajoamisen avulla hyödynnettävää pakkausta koskevien eurooppalaisten standardien mukainen. Määritelmä ei johdanto-osan perustelukappaleen 11 mukaan kata maaleja, musteita ja liimoja.
Komissio on antanut suuntaviivat, joissa muun muassa selostetaan keskeisiä määritelmän tulkintaan liittyviä kysymyksiä tarkemmin ja tehdään niihin liittyviä linjauksia. Tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/904 mukaiset komission kertakäyttöisiä muovituotteita koskevat suuntaviivat. Komission tiedonanto (2021/C 216/01). Julkaistu virallisessa lehdessä 7.6.2021.
Polymeerin määritelmän osalta direktiivissä viitataan REACH-asetuksen 3 artiklan 5 kohdassa olevaan polymeerin määritelmään. Siinä polymeeri tarkoittaa lähtökohtaisesti ainetta, joka koostuu molekyyleistä, joille on tunnusomaista yhden tai useamman tyyppisten monomeeriyksiköiden sarja. REACH-asetuksen määritelmän tarkentamiseksi Euroopan kemikaalivirasto (ECHA) on antanut polymeerejä ja monomeereja koskevia täydentäviä ohjeita. Näiden mukaan polymeeri voi sisältää myös lisäaineita, jotka ovat välttämättömiä polymeerin stabiiliuden säilyttämiseksi ja valmistusprosessista peräisin olevia epäpuhtauksia. Näiden stabilointiaineiden ja epäpuhtauksien katsotaan olevan osa ainetta.
Suuntaviivojen mukaan luonnonpolymeerin katsotaan syntyvän luonnossa tapahtuvassa polymerisaatiossa. Toisin sanoen keinotekoisissa ja teollisissa käymisprosessien biosynteeseissä syntyvät polymeerit, kuten PHA (polyhydroksialkanoaatit), eivät ole luonnon polymeerejä.
Ei kemiallisesti muunnellun -käsitettä tulkittaessa kriteerinä käytetään alku- ja lopputuotteen vertailua, joten regeneroitua selluloosaa ei katsota kemiallisesti muunnelluiksi. Tällöin esimerkiksi viskoosi ja lyocell sekä selluloosakalvot eivät ole direktiivin tarkoittamaa muovia ja niitä sisältävät tuotteet jäävät direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Selluloosa-asetaatti sen sijaan katsotaan kemiallisesti muunnelluksi ja muoviksi, koska tuotantoprosessin aikana tapahtuneet muutokset säilyvät lopputuotteessa. Mutta esimerkiksi puusta ja viljasta mekaanisesti eroteltu selluloosa ja ligniini eivät sisälly muovin määritelmään.
Muovi määritellään materiaaliksi, joka soveltuu lopputuotteiden päärakenneosaksi. Suuntaviivojen mukaan se, että materiaali voi toimia lopputuotteiden päärakenneosana, koskee nimenomaan muovin määritelmää, ja on ymmärrettävä yleiskäsitteeksi. Koska direktiivi ei määrittele tai rajoita millään tavalla lopputuotteen tyyppiä tai polymeerin määrää, monet polymeerit voivat toimia lopputuotteiden päärakenneosina. Direktiivin määritelmää ja sitä koskevaa suuntaviivojen tekstiä on tulkittu niin, että päärakenneosa voi olla esimerkiksi toiminnallinen ominaisuus, joka on tarpeellinen tuotteen aiottua käyttötarkoitusta varten, kuten kyky eristää vettä tai rasvaa.
Tämän hallituksen esityksen valmistelun aikana komissio ei vielä ole linjannut, kuuluuko vesipohjaisella dispersiotekniikalla toteutetusta materiaalista valmistettu tuote SUP-direktiivin soveltamisalaan vai ei. Vesipohjaisella dispersiomateriaalilla tarkoitetaan yleisesti materiaalia, jossa muovi on dispergoitu eli saatettu pintakemian hallinnalla pieninä miselleinä (mikromuoveina) veden sekaan. Tämä vesi/muovi -seos saatetaan kuitu- ja täyteainemassaan, jossa muovi veden haihduttua sulkee riittävässä määrin seinämän, lähinnä nesteiltä. Dispersiopäällysteissä muovipartikkeleista muodostuu yhtenäinen kerros pohjamateriaalin päälle. Muovia voidaan dispergoida myös materiaalin sisään, jolloin dispersio toimii periaatteessa samalla tavoin kuin päällyste, mutta materiaalin sisällä.
Pykälän 1 momentin 31 kohta olisi uusi ja se sisältäisi kertakäyttöisen muovituotteen määritelmän. Määritelmä vastaisi SUP-direktiivin 3 artiklan 2 kohdan määritelmää. Määritelmän mukaan tuote on kertakäyttömuovia, jos 1) se on tehty kokonaan tai osittain muovista ja 2) ei ole suunniteltu tai saatettu markkinoille kestämään elinkaarensa aikana useita käyttökertoja siten, että se palautettaisiin tuottajalle täytettäväksi tai sitä käytettäisiin uudelleen alkuperäiseen tarkoitukseen.
Komission suuntaviivoissa korostetaan, että direktiivissä ei säädetä vähimmäisraja-arvoa muovin määrälle tuotteessa, minkä vuoksi on arvioitava laadullisesti, kuuluuko tuote direktiiviin soveltamisalaan vai ei. Monien materiaalien tuotannossa käytetään direktiivin muovin määritelmän täyttäviä polymeerejä tiettyjen materiaaliominaisuuksien saavuttamiseksi ja tuotantoprosessin tehokkuuden parantamiseksi. Nämä polymeerimateriaalit ovat usein synteettisiä kemiallisia lisäaineita. Tällaisten polymeerimateriaalien käyttö esimerkiksi retentio- tai sideaineina ja valmistuksen apuaineina sellaisen materiaalin valmistuksessa, joka ei itsessään ole muovia, ei johda siihen, että kertakäyttöistä tuotetta, joka on valmistettu ainoastaan kyseisestä materiaalista, voitaisiin pitää osittain muovista valmistettuna. Paperi- ja kartonkipohjaisia kertakäyttöisiä tuotteita, jotka on valmistettu ainoastaan paperi- ja kartonkipohjaisesta materiaalista ja joissa ei ole muovipäällystettä tai -pinnoitetta, ei voida pitää direktiivissä tarkoitettuina kertakäyttöisinä muovituotteina. Jos paperi- tai kartonkipohjaisen tai muun materiaalin pinnalle kuitenkin levitetään muovipinnoite tai -päällyste pakkauksen suojaamiseksi vedeltä tai rasvalta, lopputuote katsotaan yhdistelmätuotteeksi, joka koostuu useammasta kuin yhdestä materiaalista, joista yksi on muovi. Tässä tapauksessa lopputuotteen katsotaan olevan osittain valmistettu muovista. Näin ollen kertakäyttöiset paperi- tai kartonkipohjaiset tuotteet, joissa on muovipinnoite tai -päällyste, kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.
Komission suuntaviivojen mukaan määritelmään liitettyjen uudelleenkäytettävyyden ja uudelleentäytettävyyden kriteerien tarkoituksena on pyrkiä estämään esimerkiksi 1) tilanteet, joissa tuotetta markkinoitaisiin ja se saatettaisiin markkinoille muuna kuin kertakäyttöisenä tuotteena, vaikka sitä ei ole suunniteltu uudelleenkäytettäväksi tai uudelleentäytettäväksi, sekä 2) tilanteet, joissa tuote saatettaisiin markkinoille muuna kuin kertakäyttöisenä tuotteena, vaikka tuotteelle ei ole olemassa järjestelmää, joka varmistaisi sen uudelleenkäytön tai -täytön. Suuntaviivojen mukaan sitä, onko tuote suunniteltu ja saatettu markkinoille uudelleenkäytettäväksi, voidaan arvioida esimerkiksi tarkastelemalla tuotteen odotettua käyttöikää eli sitä, onko tuote tarkoitettu ja suunniteltu käytettäväksi useita kertoja ennen loppukäsittelyä ilman, että se menettää toimivuuttaan, fyysistä kapasiteettiaan tai laatuaan, ja sitä, ymmärtävätkö tai mieltävätkö kuluttajat tyypillisesti sen uudelleenkäytettäväksi tuotteeksi tai käyttävätkö he sitä kuin uudelleenkäytettävää tuotetta. Arvioinnin kannalta merkityksellisiin tuotesuunnitteluominaisuuksiin kuuluvat myös materiaalin koostumus, pestävyys ja korjattavuus, jotka mahdollistavat useita käyttökertoja samaan tarkoitukseen, jota varten tuote on alun perin suunniteltu.
Pakkauksista ja pakkausjätteistä annetussa direktiivissä (94/62/EY) tarjotaan ohjeita, joiden avulla voidaan tunnistaa markkinoille saatetut tuotteet pakkauksiksi, jotka täyttävät direktiivissä säädetyt tuotteiden uudelleenkäytettävyyteen ja uudelleentäytettävyyteen liittyvät edellytykset.
Komission suuntaviivat sisältävät jokaiselle direktiivin tuoteryhmälle omat kriteerit. Suuntaviivoissa on myös annettu linjauksia tiettyjen (toisiinsa liittyvien) tuoteluokkien erottamiseksi toisistaan. Direktiivin sääntelyn ja suuntaviivoihin sisältyvien tuoteryhmäkohtaisten kriteerien mukaan kertakäyttöisellä elintarvikepakkauksella tarkoitetaan pakkausta, jossa säilytettävät elintarvikkeet 1) on tarkoitettu syötäväksi välittömästi joko paikalla tai mukaan otettuna 2) syödään tavallisesti astiasta sekä 3) ovat valmiita syötäväksi ilman lisävalmistamista, kuten kypsentämistä, keittämistä tai lämmittämistä.
Kertakäyttöiseksi ei kuitenkaan katsota elintarvikepakkauksia, jossa ruokaa on enemmän kuin yksi annos tai yhden annoksen elintarvikepakkauksia, jotka myydään osana yksikköä, jossa on useampi yhden annoksen pakkaus. Suuntaviivojen mukaan juomapakkauksille säädettyä kolmen litran rajaa voidaan käyttää ylärajana kertakäyttöisille elintarvikepakkauksille sen määrittämiselle, voidaanko annos tavallisesti syödä yhdellä aterialla. Suuntaviivoissa kuitenkin korostetaan, että myös muiden kertakäyttöisyyden tulkintaa ohjaavien perusteiden tulee täyttyä.
Suuntaviivojen tuoteryhmäkohtaisissa kriteereissä vahvistetaan, että myös annospakkauksiin ja kääreisiin voidaan samaa kolmen litran määrää käyttää ylärajana arvioitaessa, kuuluvatko ne direktiivin soveltamisalaan.
Pykälän 1 momentin 32 kohta olisi uusi ja se sisältäisi kalastusvälineen määritelmän. Määritelmä kattaisi SUP-direktiivin 3 artiklan 4 kohtaan sisältyvän kalastusvälineen määritelmän mukaisten merivesikalastuksessa käytettävien kalastusvälineiden lisäksi myös sisävesikalastuksessa käytettävät kalastusvälineet. Määritelmä kattaisi direktiivin määritelmän mukaisesti sekä kaupallisen kalastuksen että virkistyskalastuksen välineet. Määritelmästä kuitenkin poissuljettaisiin kalastusvälineisiin kuuluvat sähkö- ja elektroniikkalaitteet, koska tällaiset laitteet kuuluvat sähkö- ja elektroniikkalaitteiden tuottajavastuun piiriin ja näin vältettäisiin päällekkäiset tuottajavastuuvelvoitteet.
Pykälän 1 momentin 33 kohta olisi uusi ja se sisältäisi kalastusvälinejätteen määritelmän. Määritelmä perustuisi pääosin SUP-direktiivin 3 artiklan 5 kohdan määritelmään ja vastaisi sitä oikeudelliselta sisällöltään. Kalastusvälinejätteellä tarkoitetaan siten kaikkia jätelain 5 §:n mukaan jätteeksi luokiteltavia muovia sisältäviä kalastusvälineitä ja niiden osia, mukaan lukien direktiivin määritelmässä mainitut hylätyt ja kadonneet kalastusvälineet: muun muassa seisovia pyydyksiä, trooleja, nuottia, vapakalastusvälineitä sekä kaikkien näiden välineiden yhteydessä käytettäviä köysiä, kohoja, siimoja, jotka täyttävät kalastusvälineen määritelmän. Usein kohoina käytettävät ruokapakkaukset, kuten muoviset mehukanisterit, eivät olisi kalastusvälinejätettä, koska niitä ei ole kalastusvälineeksi valmistettu ja ne kuuluvat pakkaustuottajavastuun piiriin. Käytöstä poistetuille pakkauksille on olemassa oma erilliskeräysjärjestelmänsä.
Pykälän 1 momentin 34 kohta olisi uusi ja se sisältäisi tupakkatuotteen määritelmän. Määritelmässä korvattaisiin SUP-direktiivin 3 artiklan 18 kohdan mukaiseen tupakkatuotteen määritelmään sisältyvä viittaus tupakkatuotteita koskevaan direktiiviin 2014/40/EU viittauksella tupakkalakiin (549/2016), jolla mainittu direktiivi ja siihen sisältyvä tupakkatuotteiden määritelmä (2 artiklan 4 alakohta) on pantu kansallisesti täytäntöön.
24 a §.Markkinavalvonta. Lain 24 a §:n 1 momenttia täsmennettäisiin, jotta Tukesilla olisi tarvittaessa toimivalta valvoa myös lain 10 §:n nojalla annettavassa asetuksessa mahdollisesti säädettävien SUP-direktiivin 4 artiklan edellyttämien kulutuksen vähennystoimien noudattamista. Vähennystoimista säädettäisiin tilanteessa, jossa SUP-direktiivin 4 artiklan toteuttamiseksi ensisijaisesti solmittu green deal -sopimus joudutaan kesken sopimuskauden irtisanomaan. Vähennystoimina voitaisiin säätää esimerkiksi 1) kertakäyttömuovituotteiden jakelijoille velvollisuus periä maksu ko. tuotteiden käytöstä jakelupaikoissa; 2) kertakäyttömuovituotteiden jakelijoille velvollisuus asettaa uudelleenkäytettäviä vastaavia tuotteita saataville ja tarjota niitä kertakäyttöisten sijaan jakelupaikoissa; 3) kertakäyttömuovituotteiden valmistajille velvollisuus vähentää muovin määrää ko. tuotteissa. Vähennystoimista säädettäessä kulutuksen vähentymisen kokonaisseuranta toteutettaisiin osana tuottajavastuuraportointia.
Pykälän 1 momentin mukaan Tukes valvoisi pakkausten markkinavalvontaviranomaisena myös SUP-direktiivissä pakkauksille säädettyjä tuotevaatimuksia, kuten juomapakkausten korkkien kiinnipysymistä koskevaa vaatimusta. Tästä vaatimuksesta tultaisiin säätämään tarkemmin pakkausjäteasetuksessa pykälässä säädetyn asetuksenantovaltuuden mukaisesti. SUP-direktiivin 6 artiklan 5 kohdassa säädetty juomapulloissa käytetyn kierrätetyn muovin pitoisuutta koskeva vaatimus ei kuitenkaan tulisi Tukesin valvottavaksi, sillä vaatimus tultaisiin säätämään arvioitavaksi kaikkien markkinoille saatettujen pullojen kierrätetyn muovin pitoisuuden keskiarvosta, eikä se siten olisi pullokohtainen tuotevaatimus. Vaatimus kohdistuisi yhteisesti kaikille muovisia pulloja markkinoille saattaville tuottajille ja vaatimuksen täyttymistä valvoisi Pirkanmaan ELY-keskus osana tuottajavastuuvalvontaa. Säännökseen lisättäisiin myös maininta niiden tuotteiden kuulumisesta Tukesin valvontavastuulle, joiden jätteeksi luokittelu päättyy jätelain 5 b §:n nojalla annettavan asetuksen johdosta. Esimerkkinä tällaisesta asetukseen perustuvasta muodonmuutoksesta jätteestä tuotteeksi on betonimurske, joka täyttäessään valtioneuvoston asetuksessa (466/2022) säädetyt arviointiperusteet ei ole enää jätettä, vaan tuotesääntelyn piiriin kuuluva tuote.
25 §. Muut valvontaviranomaiset. Pykälän 3 momenttiin sisältyvään Tullin toimivaltaa koskevaan säännökseen lisättäisiin Tullin velvollisuus valvoa yhteistyössä Pirkanmaan ELY-keskuksen kanssa tuottajavastuun piiriin kuuluvien tuotteiden etäkauppaa. Viime vuosien aikana on nähty tarpeelliseksi vahvistaa Tullin roolia erityisesti tuottajavastuun etäkaupan valvonnassa. Asiaa koskeva selvitystarve on kirjattu EU:n jätesäädöspaketin täytäntöönpanoon liittyneeseen hallituksen esitykseen (HE 40/2021 vp) ja esityksen hyväksymisen yhteydessä myös eduskunnan ympäristövaliokunnan mietintöön (YmVM 3/2021). Jätelain 122 §:ssä viranomaisen tiedonsaantioikeus on kytketty tietoja pyytävän viranomaisen tarpeeseen saada niitä säännösten noudattamisen valvontaa sekä lain täytäntöönpanoa varten. Tiedonsaantioikeutta ei ole siten rajattu jätelain 122 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetyn muun valvontaviranomaisen jätelain mukaiseen toimivaltaan, vaan lähtökohtaisesti tiedonsaantioikeus kattaa myös muita tietoja, jotka ovat tarpeen jätelain ja sen nojalla annettujen säädösten noudattamisen valvontaa ja täytäntöönpanoa varten. Tästä tiedonsaantioikeudesta poikkeuksen muodostavat tilastotiedot, jotka ovat sekä EU-tason että kansallisten sääntelyn nojalla salassa pidettäviä. Tilastotietojen keräämiseen ja luovuttamiseen sovelletaan yleisesti tunnustettua tilastosalaisuuden periaatetta. Koska Tulli kerää sisäkauppaa koskevat tiedot tilastointitarkoituksessa, kyseisiä tilastotietoja ei voida luovuttaa muille viranomaisille näiden suorittamassa valvonnassa hyödynnettäväksi. EU:n ulkorajojen tavaraliikenteen osalta Tulli pystyy kuitenkin antamaan tuonneista ja tuojista sekä viennistä tietoja muille valvoville viranomaisille. Yhteistyön käytännön sisältö määräytyisi valvonnan tarpeiden mukaan. Tulli voisi esimerkiksi toimittaa Pirkanmaan ELY-keskukselle tietoja Suomeen etäkaupalla tuotteita myyvistä yrityksistä. Tämä mahdollistaisi yhteistyön ulkomaisten tuottajavastuuviranomaisten kanssa siten, että etäkauppiaat saataisiin vastaamaan tuottajavastuuvelvoitteistaan Suomeen myymiensä tuotteiden osalta.
48 §. Tuottajavastuun piiriin kuuluvat tuotteet ja tuottajat. Pykälään lisättäisiin SUP-direktiivin 8 artiklan täytäntöönpanon edellyttämät uudet tuottajavastuulliset tuoteryhmät ja määriteltäisiin niiden tuottajat. Lisäksi pykälästä poistettaisiin pakkausten tuottajia koskeva liikevaihtoraja ja tehtäisiin tähän liittyviä tarpeellisia muutoksia pakkauksen tuottajan määritelmään. Muutosten vuoksi pykälä muutettaisiin kokonaisuudessaan.
Pykälän 1 momentin johdantokappale vastaisi voimassa olevaa lakia (ks. HE 40/2021 vp). Johdantokappaleen mukaan tuottajavastuu koskee myyntitavasta riippumatta momentin eri kohdissa lueteltuja tuotteita ja niitä ammattimaisesti markkinoille saattavia tai etäkaupalla suoraan käyttäjille myyviä tuottajia. Johdantokappaleeseen sisältyvä ammattimaisen toiminnan kriteeri on yksi keskeisistä kriteereistä arvioitaessa, onko kyseessä tuottajavastuun piiriin kuuluva tuottaja vai ei. Toiminnan ammattimaista luonnetta arvioidaan tapauskohtaisen kokonaisharkinnan perusteella. Valtakunnallisen tuottajavastuuviranomaisen (Pirkanmaan ELY-keskus) vakiintuneen käytännön mukaan tässä yhteydessä tarkastellaan muun muassa sitä, harjoitetaanko liike- tai ammattitoimintaa ja onko toiminta säännöllistä. Arvioinnissa merkitystä on myös sillä, onko toiminta arvonlisäverovelvollista.
Pykälän 1 momentin 1–5 kohdissa säädettäisiin voimassa olevaa lakia vastaavalla tavalla seuraavista tuottajavastuullisista tuoteryhmistä ja niiden tuottajista: moottorikäyttöisen ja muun ajoneuvon tai laitteen renkaat, henkilö- ja pakettiautot sekä niihin rinnastettavat muut ajoneuvot, sähkö- ja elektroniikkalaitteet, paristot ja akut, sanomalehdet, aikakauslehdet sekä toimistopaperit ja muut niihin rinnastettavat paperituotteet (ks. HE 40/2021 ja 199/2010 vp).
Esityksessä ehdotettuun pakkausten tuottajia koskevaan liikevaihtorajan poistamiseen liittyen pykälän 1 momentin 6 kohdassa ehdotettaisiin muutoksia pakkausten tuottajan määritelmään. Muutosten seurauksena uusien tuottajavastuuvelvollisten yritysten määrä ei kasvaisi niin paljon kuin tilanteessa, jossa pakkausten tuottajan määritelmä säilyisi nykyisellään. Pakkausten tuottajana pidettäisiin nykyisen sääntelyn tavoin pääsääntöisesti tuotteen pakkaajaa tai pakatun tuotteen maahantuojaa. Ehdotuksen mukaan tästä pääsäännöstä poiketen pidettäisiin niin sanottujen palvelupakkausten ja viljelijäpakkausten tuottajana kuitenkin kyseisen pakkauksen valmistajaa tai tällaisen tyhjän pakkauksen maahantuojaa. Ehdotetun siirtymäsäännöksen mukaisesti uusi pakkauksen tuottajan määritelmä tulisi sovellettavaksi 1.1.2024. Siihen asti sovellettaisiin voimassa olevan lain 48 §:n 1 momentin 6 kohtaa.
Pakkausjäteasetuksen liitteessä 1 säädetään tarkemmin pakkauksen määrittelyyn liittyvistä lisäperusteista. Lisäperusteiden mukaan pakkauksiin ei katsota kuuluvan maantie-, rautatie-, meri- ja lentokuljetuksissa käytettäviä kontteja, jotka jäävät siten pakkausten tuottajavastuun ulkopuolelle.
Palvelupakkauksiksi katsottaisiin pakkaukset, joita käytetään myyntipaikalla elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden pakkaamiseen. Palvelupakkauksia ovat esimerkiksi kantokassit, pakkaamiseen käytetyt pussit, takeaway-annosten pakkaukset sekä muut elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden pakkaamiseen myyntipaikalla käytettävät pakkaukset. Tällaisia ovat esimerkiksi irtomyyntinä myytävien leivonnaisten, kasvisten, liha- ja kalatuotteiden pakkaamiseen myyntipaikalla käytettävät kääreet, pussit ja muut pakkaukset. Palvelupakkauksia käytetään erityisesti vähittäiskaupassa ja ravitsemusalalla. Lisäksi niitä käytetään muussa palvelutoiminnassa (mm. parturi-kampaamot ja pesulat), teollisuudessa (mm. leipomomyymälät) sekä kulttuuri- ja viihdealalla (mm. museot ja liikuntakeskukset). Palvelupakkauksia valmistetaan lähinnä paperikuiduista, muovista ja alumiinista.
Viljelijäpakkauksiksi katsottaisiin maatilalta ulos myytäviksi tarkoitettujen käsittelemättömien maatalous- ja puutarhatuotteiden pakkaukset. Viljelijäpakkauksilla tarkoitettaisiin nimenomaisesti maa- ja puutarhatalousyrityksen käyttämiä pakkauksia, joiden tuottajana pidettäisiin näiden pakkausten valmistajaa tai tyhjien pakkausten maahantuojaa.
Käsittelemättömiksi maatalous- ja puutarhatuotteiksi katsottaisiin tuotteet, joille on tehty ainoastaan yksinkertaista fyysistä käsittelyä, niin sanottua kauppakunnostamista, joka ei merkittävästi muuta tuotteen luonnetta. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi pesu, lehtien poisto, lajittelu ja muu vastaava fyysinen käsittely.
Elintarviketeollisuuden, tukkukaupan tai pakkaamon käsittelemättömien maatalous- ja puutarhatuotteiden pakkaamiseen käyttämiä pakkauksia ei kuitenkaan katsottaisi viljelijäpakkauksiksi, vaan näiden osalta pakkaava yritys olisi tuottajavastuuvelvollinen pakkausten tuottajavastuuta määrittelevän pääsäännön mukaisesti. Viljelijäpakkauksina ei myöskään pidettäisi sellaisia maa- ja puutarhatalousyrittäjien käyttämiä pakkauksia, joita käytetään käsiteltyjen maataloustuotteiden pakkaamiseen siltä osin, kun ei ole kyse myyntipaikalla tapahtuvasta elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden pakkaamisesta. Tällaiseksi käsittelyksi katsottaisiin esimerkiksi tuotteen kuivaaminen, lukuun ottamatta viljan kuivausta, jauhaminen, murskaaminen, kuoriminen, pakastaminen, kypsentäminen, paloittelu, eläintuotannon jatkojalostus teurastuksesta alkaen, siementen peittaaminen sekä munien pakkaaminen kananmunapakkaamossa, jossa leimataan kananmunia ja/tai pakataan kananmunia loppukuluttajille ja suurtalouksille.
Jätelain 55 §:ssä säädetty tuottajan velvollisuus ilmoittaa jakelijalle kuulumisestaan tuottajarekisteriin olisi ehdotetun palvelupakkauksen tuottajan määritelmän muutoksen täytäntöönpanossa erityisen tärkeää, jotta palvelupakkausten käyttäjät voisivat varmistaa, että kyseisten pakkausten tuottajavastuusta on huolehdittu. Lisäksi jätelain 55 §:än ehdotetaan lisättäväksi jakelijalle ja muulle yritykselle sekä julkiselle hankintayksikölle, joka hankkii käyttöönsä tuottajavastuunalaisia tuotteita, velvollisuus varmistaa, että näiden tuotteiden tuottaja kuuluu tuottajarekisteriin. Tämä edesauttaisi tuottajavastuun hoitamista koskevan tiedon välittymistä entistä paremmin koko tuotantoketjussa. Käytännössä kaikille toimijoille pakkausten myyntiketjun eri vaiheissa on tärkeää tietää, onko pakkauksen valmistaja tai maahantuoja jo hoitanut pakkauksen tuottajavastuuvelvoitteet, jolloin pakkausta voidaan käyttää palvelu- ja viljelijäpakkauksena. Muiden kuin palvelu- ja viljelijäpakkausten osalta tuotteen pakkaajan tulee hoitaa tuottajavastuuvelvoitteet. Onkin todennäköistä, että tuottajat luovat menettelytavan tai järjestelmän, jonka avulla tieto tuottajavastuuvelvollisuuden hoitamisesta välittyy koko myyntiketjun läpi erityisesti palvelu- ja viljelijäpakkausten osalta.
Pykälän 1 momentin 7 kohta olisi uusi ja siinä säädetäisiin SUP-direktiivin 8 artiklaan perustuen uudeksi tuottajavastuulliseksi tuoteryhmäksi kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvat muut kuin 6 kohdassa tarkoitettuina pakkauksina pidettävät loppukäyttäjille tyhjinä myytävät juomamukit. Niiden tuottajina pidettäisiin tuotteiden valmistajaa tai maahantuojaa, kuten tuottajavastuun piiriin jo kuuluvien tuoteryhmien osalta on pääsääntönä. Ehdotetun 62 §:n 1 momenttiin tehtävän muutoksen mukaisesti pakkausten tuottajayhteisön toimialan tulisi kattaa myös 7 kohdassa tarkoitetut muoviset juomamukit.
Pakkausten tuottajavastuuvelvoitteiden soveltamista rajaavan 1 miljoonan euron liikevaihtorajan poistaminen sekä palvelu- ja viljelijäpakkauksia koskeva tuottajan määritelmän muuttaminen säädettäisiin siirtymäsäännöksissä sovellettaviksi 1.1.2024 alkaen, jolloin myös ehdotetun 48 §:n 7 kohdassa tarkoitettujenmuovisten tyhjinä myytävien juomamukien tuottajavastuu tulisi sovellettavaksi. Tyhjinä myytävien juomamukien osalta sovellettaisiin kuitenkin 46 §:n mukaista velvollisuutta järjestää tuotteiden jätehuolto sekä vastata siitä aiheutuvista kustannuksista sekä 48 e §:n mukaista velvollisuutta maksaa kunnille tuoteryhmäkohtainen korvaus vasta vuotta myöhemmin eli 1 päivänä tammikuuta 2025 alkaen. Tämä olisi yksi päivä myöhemmin, kuin SUP-direktiivissä säädetty määräaika uusien tuotteiden tuottajavastuun soveltamiselle. Soveltamisen aloittaminen olisi käytännön toteutuksen vuoksi kuitenkin tarkoituksenmukaista säätää alkamaan vuoden alusta. Ehdotettu juomamukien tuottajavastuun alkamisen ajankohta muilta osin olisi kuitenkin tarkoituksenmukaista ajoittaa samanaikaiseksi vastaavien muovisten pakkauksiksi katsottavien juomamukien tuottajan määritelmään tehtävän muutoksen kanssa. Siirtymäaika on tarpeen, jotta ehdotetuille uusille tuottajavastuullisille toimijoille jäisi riittävästi aikaa varautua muutokseen.
Pykälän 1 momentin 8–10 kohdat olisivat uusia ja niissä säädetäisiin SUP-direktiivin 8 artiklaan perustuen uusiksi tuottajavastuullisiksi tuoteryhmiksi seuraavat kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvat tuotteet: henkilökohtaiseen hygieniaan ja kuluttajakäyttöön tarkoitetut kosteuspyyhkeet, kuluttajakäyttöön tarkoitetut ilmapallot sekä suodattimelliset tupakkatuotteet ja tupakansuodattimet. Näiden tuotteiden tuottajina pidettäisiin tuotteiden valmistajaa tai maahantuojaa, kuten tuottajavastuun piiriin jo kuuluvien tuoteryhmien osalta on pääsääntönä.
Pykälän 1 momentin 11 kohta olisi uusi ja siinä säädetäisiin SUP-direktiivin 8 artiklaan perustuen uudeksi tuottajavastuulliseksi tuoteryhmäksi muovia sisältävät kalastusvälineet. Näiden tuotteiden tuottajina pidettäisiin tuotteiden valmistajaa tai maahantuojaa, kuten tuottajavastuun piiriin jo kuuluvien tuoteryhmien osalta on pääsääntönä. Tuottajavastuu koskisi kalastusvälineen määritelmän mukaisesti kaikkia meri- ja sisävesikalastuksessa käytettäviä muovia sisältäviä kalastusvälineitä. Tämä SUP-direktiivin vähimmäistasoa tiukempi kansallinen lähtökohta olisi perusteltu, koska meri- ja sisävesikalastusvälineitä ei pystytä erottamaan toisistaan, vaan samanlaisia kalastusvälineitä käytetään sekä sisävesillä että merellä.
SUP-direktiivin johdanto-osan perustelukappale 25 viittaa siihen, että tuottajan määritelmän ja tuottajavastuuvelvoitteiden soveltamisen ulkopuolelle tulisi jättää ”muovia sisältävien kalastusvälineiden pienimuotoiset valmistajat”. Lain 48 §:n 1 momentin johdantokappaleeseen sisältyvä ammattimaisen toiminnan kriteeri tarkoittaa sitä, että johdanto-osan perustelukappaleen 25 mukainen ulosrajaus toteutuu paitsi muovia sisältävien kalastusvälineiden, myös muiden tuottajavastuullisten tuoteryhmien osalta.
Direktiivin johdanto-osan perustelukappaleen 25 kohta ja 3 artiklan 11 kohta viittaavat siihen, että tuottajan määritelmän ja tuottajavastuuvelvoitteiden soveltamisen ulkopuolelle tulisi jättää kalastajat, eli henkilöt, jotka harjoittavat Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1380/2013 (22) 4 artiklan 28 alakohdassa määriteltyä kalastustoimintaa. Ulosrajaus toteutuu lain 48 §:n 1 momentin johdantokappaleeseen sisältyvän ammattimaisen toiminnan kriteerin kautta. Jos kalastaja tuo kalastusvälineitä maahan pienimuotoisesti omaan käyttöön, kalastajaa ei katsota tuottajaksi. Jos tuottajan määritelmästä rajattaisiin kategorisesti ulkopuolelle kaikki kalastajat, jotka samanaikaisesti ovat myös kalastusvälineiden ammattimaisia valmistajia tai maahantuojia, johtaisi ulosrajaus viime kädessä siihen, että eri toimialoilla toimivia tuottajia kohdeltaisiin epätasa-arvoisesti. Jos muovia sisältävän kalastusvälineen myynti kalastajalle katsotaan etämyynniksi, ulkomainen myyjä olisi tuottajavastuuvelvollinen ja myyjän tulisi nimetä valtuutettu edustaja 66 a § 2 momentin mukaisesti.
Ehdotetussa uudessa 2 momentissa paalirehun pakkausmateriaalin tuottajat suljettaisiin tuottajavastuun soveltamisen ulkopuolelle. Yrityksen omaan käyttöön pakattavien tuotteiden pakkauksia ei pidetä jätelain 48 §:n mukaisina ammattimaisesti markkinoille saatettuina pakkauksina eivätkä ne siten ole tuottajavastuun alaisia pakkauksia. Tällaisia tuottajavastuun ulkopuolelle jääviä pakkauksia ovat esimerkiksi maatalousyrityksen omassa toiminnassaan käyttämät rehupaalien kalvomuovit. Pakattua paalirehua myydään tilan ulkopuoliseen käyttöön vain pieni osa (arviolta korkeintaan viidennes) kaikesta pakatusta paalirehusta. Tähän tilalta ulos myytävään ja siten lähtökohtaisesti tuottajavastuun alaiseen paalirehujen pakkausmateriaaliin ei sovellettaisi tuottajavastuuta koskevia säännöksiä. Nämä materiaalit jäisivät jätettä tuottavan yrityksen vastuulle. Paalirehun pakkaamiseen käytettäville pakkausmateriaaleille olisi tarkoituksenmukaista järjestää keräys ja käsittely yhdessä muiden maataloudessa käytettävien muovien kanssa.
Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia (ks. HE 199/2010 vp).
48 a §.Eräiden kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajan kustannusvastuu. Ehdotettu pykälä liittyisi SUP-direktiiviin 8 artiklan edellyttämän julkisiin keräysjärjestelmiin ja roskaantumisen siivoukseen liittyvän kustannusvastuun täytäntöönpanoon.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että 46 §:n 1 momentista poiketen kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien ilmapallojen, kosteuspyyhkeiden ja suodattimellisten tupakkatuotteiden ja tupakansuodattimien tuottajilla olisi ainoastaan ehdotettavassa uudessa 48 b §:ssä säädettävä kustannusvastuu tietyistä kuntien toteuttamista jätehuolto- ja siivoustoimista.
Pykälän 2 momentin mukaan kukin tuottajayhteisö ja tuottaja olisi omaa markkinaosuuttaan vastaavassa määrin kustannusvastuussa myös niiden vastaavien tuotteiden jätehuollosta ja siivoamisesta, joiden tuottajia ei ole saatu liittymään tuottajayhteisöön tai rekisteröitymään tuottajiksi. Käytännössä siis jokainen tuottajayhteisö ja tuottaja olisi markkinaosuutensa mukaisesti vastuussa niin sanotusta vapaamatkustuksesta. Vastaava periaatteellinen ratkaisu on tehty jätelain 46 §:n tarkoittamissa tuottajavastuujärjestelmissä.
48 b §.Tuottajan kustannusvastuu tietyistä kuntien toteuttamista jätehuolto- ja siivoustoimista. Pykälä olisi uusi ja se olisi osa SUP-direktiiviin 8 artiklan edellyttämän eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevan julkisiin keräysjärjestelmiin ja roskaantumisen siivoukseen liittyvän kustannusvastuun täytäntöönpanoa.
Pykälässä säädettäisiin eräitä kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevasta kustannusvastuusta. Kustannusvastuu olisi nykyiseen sääntelyyn verrattuna uudenlainen tuottajavastuu, jonka täyttämiseksi tuottajan olisi liityttävä lain 62 §:n 1 momentin tarkoittamaan tuottajayhteisöön tai perustettava sellainen yhdessä muiden tuottajien kanssa. Pirkanmaan ELY-keskus voi lain 62 §:n 2 momentin mukaisesti hyväksyä tuottajarekisteriin myös yksittäisen tuottajan, jos tuottajayhteisöön liittyminen on toiminnan laatu ja laajuus huomioon ottaen ilmeisen tarpeetonta. Tuottajien kustannusvastuun toteuttamiseksi tuottajayhteisöt perisivät jäseniltään lain 63 §:n ja 63 a §:n nojalla (ks. myös ehdotetun 48 e §:n perustelut) tuottajavastuumaksuja.
Kustannusvastuun laajuudessa olisi tuoteryhmäkohtaisia eroja siten, että joidenkin tuottajien olisi vastattava ainoastaan roskaantumisen siivoamiskustannuksista, kun taas joidenkin tuottajien olisi vastattava sekä roskaantumisen ehkäisemiseksi järjestetyn jätehuollon kustannuksista, että roskaantumisen siivoamiskustannuksista. Myös kustannusvastuun soveltamisen alkamisajankohdissa (sääntely sisältyisi lain voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiin) olisi tuoteryhmäkohtaisia eroja. Tuoteryhmäkohtaiset eroavuudet perustuvat suoraan SUP-direktiiviin.
Pykälän 1 momentissa määritettäisiin kustannusvastuun yleinen sisältö. Kustannusvastuu koskisi kuntien toteuttamia pykälän 2–4 momentissa tuoteryhmittäin yksilöityjä toimia kustannusvastuun piiriin kuuluvilla alueilla. Kustannusvastuun piiriin kuuluvat alueet lueteltaisiin ehdotetussa uudessa 48 c §:ssä. Toteutettavien jätehuolto- ja siivoustoimien laajuus määräytyisi kuntakohtaisesti siten, että toimilla saavutetaan riittävä taso roskaantumisen ennalta ehkäisemisessä ja siivoamisessa. Kuntakohtaisissa olosuhteissa on suuria eroja, eikä kaikkia Suomen kuntia koskevien yhtenäisten kustannustehokkuuskriteerien asettaminen lainsäädännöllä olisi mahdollista. Kunnan toimien osalta pykälässä ei säädettäisi erikseen SUP-direktiivin 8 artiklan 4 kohdan sanamuodon mukaisesti siitä, että tuottajavastuun ”kustannukset eivät saa ylittää kustannuksia, jotka ovat välttämättömiä kyseisissä kohdissa tarkoitettujen palvelujen tarjoamiseksi kustannustehokkaasti”. Kyseisen kohdan mukaan kustannukset on myös vahvistettava asianomaisten toimijoiden kesken avoimella tavalla. Direktiivin täytäntöön panemiseksi tältä osin ympäristöministeriö asettaisi tuottajien, kuntien ja viranomaisten edustajista koostuvan seurantaryhmän, jonka tehtävänä olisi seurata tuottajavastuun toimeenpanoa ja ehdottaa hyviä käytäntöjä kuntien jätehuolto- ja siivoustoimiin sekä niihin liittyvään tiedotukseen ja neuvontaan.
Pykälän 2 momentti koskisi 48 §:n 1 momentin 8 kohdassa tarkoitettuja kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien kosteuspyyhkeiden sekä lain 48 §:n 1 momentin 9 kohdassa tarkoitettuja kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien ilmapallojen tuottajia. Momentissa yksilöitäisiin toimet, jotka kuuluisivat kyseisten tuottajien kustannusvastuun piiriin. Momentti perustuisi SUP-direktiivin 8 artiklan 3 kohtaan.
Pykälän 3 momentti koskisi 48 §:n 1 momentin 10 kohdassa tarkoitettuja kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien suodattimellisten tupakkatuotteiden ja tupakansuodattimien tuottajia. Momentissa yksilöitäisiin toimet, jotka kuuluisivat ko. tuottajien kustannusvastuun piiriin. Momentti perustuisi SUP-direktiivin 8 artiklan 3 kohtaan. Kuntien vastuun piiriin kuuluvilla alueilla järjestämän yleisen jätteenkeräyksen lisäksi tupakkatuotteiden tuottajan kustannusvastuu kattaisi tupakkatuotteille tarkoitettujen roskisten järjestämisen ja niihin kerättyjen jätteiden kuljetuksen ja käsittelyn.
Pykälän 4 momentti koskisi lain liitteessä lueteltujen 48 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettuihin pakkauksiin kuuluvien kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajaa sekä 7 kohdassa tarkoitettujen, kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien tyhjinä myytävien juomamukien tuottajaa. Momentissa yksilöitäisiin toimet, jotka kuuluisivat ko. tuottajien kustannusvastuun piiriin. Momentti perustuisi SUP-direktiivin 8 artiklan 2 kohtaan ja momentissa tarkoitetun liitteen sisältö perustuisi SUP-direktiivin liitteen E osan I jaksoon. Jätelain sääntelyn mukaan on itsestään selvää, että jätehuollon järjestäminen pitää sisällään myös SUP-direktiivin 8 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti mainitun ”keräysinfrastruktuurin ja sen käytön”. Näitä asioita ei siksi erikseen mainittaisi momentissa.
On syytä huomata, että pykälän 4 momentin piiriin kuuluvien kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajilla on lisäksi 46 §:n 1 momentissa säädetty erilliskeräyksen järjestämistä edellyttävä tuottajavastuu.
48 c §. Kustannusvastuun piiriin kuuluvat alueet. Pykälä olisi uusi ja siinä säädettäisiin ehdotetun 48 b §:n mukaisen tuottajan kustannusvastuun piiriin kuuluvat alueet. Pykälässä lueteltujen alueiden kuuluminen kustannusvastuun piiriin tarkoittaisi, että ko. alueiden jätehuolto- ja siivouskustannukset olisivat osa tietopohjaa, joka huomioitaisiin määritettäessä ehdotetussa 48 d §:ssä tarkoitetut tuoteryhmäkohtaiset korvaukset.
Kyse olisi pääsääntöisesti alueista, joilla suuretkin määrät ihmisiä voivat liikkua ja viettää aikaa vapaasti, esimerkiksi erilaisiin elintarvike- ja juomapakkauksiin pakattuja eväitä nauttien. Alueet olisivat siten merkityksellisiä kustannusvastuun piiriin kuuluvista kertakäyttöisistä muovituotteista aiheutuvan roskaantumisen kannalta. Alueet kattaisivat sekä asemakaava-alueella että muualla kuin asemakaava-alueella sijaitsevat pykälän 1–3 kohdassa luetellut alueet. Tämä olisi perusteltua roskaantumisen ehkäisemistä meren rannoilla ja muualla vesiympäristössä koskevien SUP-direktiivin tavoitteiden näkökulmasta.
Pykälän 1 kohdan mukaan kustannusvastuun piiriin kuuluisivat alueet, jotka kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta (669/1978) säädetyn lain nojalla kuuluvat kunnan puhtaanapitovastuulle. Tämän lain mukaan kuntien puhtaanapitovastuulle kuuluvat asemakaava-alueella olevat kadut, torit, katuaukiot, puistot, istutukset ja muut näihin verrattavat yleiset alueet. Viimeksi mainittuihin kuuluvat esimerkiksi kunnan viralliset uimarannat asemakaava-alueilla.
Pykälän 2 kohdan mukaan kustannusvastuun piiriin kuuluisivat alueet, joilla kunta on jätelain 74 §:n 1 momentin 1, 2 ja 5 kohdassa tarkoitettu toiminnon pitäjä tai alueen haltija ja siten siivousvastuussa näillä alueilla. Lain 74 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja alueita ovat maantie, yksityinen tie, rata ja satama. Lain 74 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja alueita ovat virkistykseen yleisesti käytettäväksi tarkoitetut alueet ja ulkoilu- tai moottorikelkkareitit. Virkistykseen yleisesti käytettäviin alueisiin kuuluvat esimerkiksi kunnan retkeily- ja luonnonsuojelualueet, puistot, saaret ja uimarannat. Kustannusvastuun piiriin kuuluisivat lain 74 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti myös ne muut kuin 74 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetut asemakaava-alueella sijaitsevat alueet, joilla kunta on 74 §:n 5 kohdassa tarkoitettu alueen haltija.
Kustannusvastuun piiristä olisi tarkoituksella jätetty pois eräät jätelain 74 §:n 1 momentin kohdissa tarkoitetut alueet. Jätelain 74 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetut yleisötilaisuuteen varatut ja niiden läheisyydessä olevat alueet ovat sinänsä merkityksellisiä kertakäyttöisistä muovituotteista aiheutuvan roskaantumisen kannalta, mutta kunnalla on alueen haltijana mahdollisuus periä ko. alueiden siivoustoimista aiheutuneet kustannukset ensisijaiselta vastuutaholta eli tapahtumajärjestäjältä jälkikäteen. Myös tilanteet, joissa kunta itse toimii yleisötilaisuuden järjestäjänä, on tarkoituksenmukaista jättää kustannusvastuun ulkopuolelle, sillä kunta voi tällöin itse vaikuttaa siivouksesta aiheutuvien kustannusten määrään järjestämällä alueelle riittävän jätteen keräyksen. Jätelain 74 §:n § 1 momentin 4 kohdan tarkoittamista vastaanottopaikat ovat pääsääntöisesti niitä, joista tulee tehdä lain 100 §:n mukainen ilmoitus ammattimaisesta jätteenkeräyksestä tai joilla on toimintaansa ympäristölupa. Tällaisia ovat esimerkiksi Rinki-ekopisteet kotitalouksien pakkausjätteelle. Jätelain 74 §:n 1 momentin 6 kohdan tarkoittamat alueet puolestaan kuuluvat kuntien siivousvastuulle tapauskohtaisesti. Tällaisten alueiden sisällyttäminen tuottajan kustannusvastuuseen johtaisi tuottajien näkökulmasta täysin ennakoimattomaan kustannusvastuuseen.
Pykälän 3 kohdan nojalla kustannusvastuun piiriin kuuluisivat alueet, joilla kunnalla on jätelain 76 §:n tarkoittamana alueen pitäjänä tai haltijana velvollisuus järjestää riittävä jätteen keräys ja muut jätehuollon palvelut. Näistä lain 76 §:n tarkoittamista alueista kysymykseen tulevat lähinnä satamat ja virkistykseen yleisesti käytettäväksi tarkoitetut alueet sekä ulkoilu- tai moottorikelkkareitit. Kaikilla 76 §:n tarkoittamilla alueilla, kuten valtion omistamilla maanteillä, kunta ei ole alueen pitäjä tai haltija. Kohdassa mainittuihin virkistykseen yleisesti käytettäviin alueisiin kuuluvat muun muassa yleiset uimarannat muulla kuin asemakaava-alueella.
48 d §.Tuottajan kustannusvastuun määräytyminen. Uudessa pykälässä säädettäisiin 48 b §:n mukaisen tuottajan kustannusvastuun toteuttamiseksi tarvittavien tuoteryhmäkohtaisten korvausten määräytymisperusteista. Tuottajarekisteriin hyväksytyt tuottajayhteisöt tai (poikkeustapauksessa) tuottajarekisteriin hyväksytyt yksittäiset tuottajat maksaisivat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset vuosittain Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen päätöksen perusteella siten kuin jäljempänä 48 e §:ssä säädettäisiin. Päätöksen tekemiseen käytettävistä korvausperusteista säädettäisiin ehdotettavassa 48 d §:ssä.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin kolmesta rinnakkain sovellettavasta korvausperusteesta, joiden yhteistuloksena tuottajayhteisön ja tuottajan maksama korvaus määräytyisi. Ehdotetun 1 kohdan mukaan ensimmäisenä korvauksen määräytymisperusteena olisi tuottajien kokonaisosuus kuntien ilmoittamista kustannuksista, jotka ovat syntyneet kustannusvastuun piiriin kuuluvilla alueilla tehdyistä toimista, joilla ennaltaehkäistään roskaantumista ja siivotaan roskaantunutta ympäristöä. Tämä tuottajien kokonaisosuus määräytyisi käytännössä sen perusteella, kuinka suuri osuus kuntien keräämistä ja siivoamista roskista koostumusselvityksen mukaan muodostuu kyseiseistä SUP-roskista. Momentin 1 kohdassa tarkoitetut tiedotus- ja neuvontakustannukset kohdentuisivat kokonaisuudessaan lain 48 § 1 momentin 10 kohdassa tarkoitettujen suodattimellisten tupakkatuotteiden ja tupakansuodattimien tuottajille, koska muiden tuoteryhmien tuottajat järjestävät ja kustantavat tiedotuksen ja neuvonnan itse lain 51 §:n velvoittamana. Ehdotetun 2 kohdan mukaan toisena määräytymisperusteena olisi kunkin tuoteryhmän osuus 1 kohdassa tarkoitetuista kustannuksista. Näitä osuuksia laskettaessa perusteena voitaisiin käyttää jätteen ja roskan painoa, kappalemäärää, tilavuutta tai näiden yhdistelmää tai muuta vastaavaa perustetta. Tietyissä tuotteissa on mahdoton erottaa koostumustutkimuksessa muovia sisältäviä ja muovia sisältämättömiä tuotteita, minkä vuoksi muu vastaava peruste voisi olla esimerkiksi markkinaselvitys tietyn tuoteryhmän muovia sisältävien tuotteiden osuudesta kaikista kyseisistä tuotteista. Ehdotetun 3 kohdan mukaan yksittäisen tuottajayhteisön tai tuottajan osuus tuoteryhmäkohtaisista korvauksista määräytyisi lopulta sen mukaan, mikä on tämän osuus kyseisen tuoteryhmän tuotteiden Suomessa markkinoille saatetusta määrästä. Tuottajavastuun toteuttamisessa omaksutun periaatteen mukaan (ks. 46 § 2 mom. ja 48 a § a mom.) kunkin tuottajayhteisön ja tuottajan korvausosuuteen sisältyisi myös tämän markkinaosuutta vastaava osuus muista vastaavista tuotteista. Käytännössä siis laittomasti tuottajavastuun ulkopuolelle jättäytyneiden tuottajien tuotteiden jätehuollosta ja siivoamisesta aiheutuvat kustannukset jaettaisiin rekisteröityjen tuottajayhteisöjen ja tuottajien kesken näiden markkinaosuuksien mukaan.
Pykälän 2 momentti sisältäisi valtuussäännöksen, jonka nojalla valtioneuvoston asetuksessa säädettäisiin tarkemmin siitä, mikä osa kuntien ilmoittamista kustannuksista kuuluu 48 b §:ssä tarkoitetun kustannusvastuun piirissä olevien tuotteiden tuottajien korvattavaksi, ja miten tuottajien osuus kustannuksista jaetaan eri tuoteryhmien välillä. Tuottajat tekisivät kuntien avustamina kolmen vuoden välein 48 f §:ssä tarkoitetun koostumusselvityksen, jonka tulosten perusteella asetuksessa säädettäisiin tuottajien ja eri tuoteryhmien laskennalliset osuudet kunnan ilmoittamista kokonaiskustannuksista. Pykälän sanamuoto mahdollistaisi sen, että asetuksessa voitaisiin vahvistaa erilaiset kustannusvastuun määräytymisperusteet jäteastioihin kerätylle jätteelle (keräyskustannukset) ja maasta roskana siivotulle jätteelle (siivouskustannukset).
Pykälän 2 momentin mukaan asetuksessa säädetystä kustannusten jakoperusteesta voitaisiin poiketa, jos tuottajayhteisö tai tuottaja osoittaisi, että jonkun tuotteen ja tuoteryhmän määrä ja osuus kuntien keräämästä tai siivoamasta roskasta olisi olosuhteiden muuttumisen johdosta merkittävästi pienempi kuin mitä asetuksessa säädetty jakoperuste edellyttää. Käytännössä tämä tarkoittaisi lähinnä tilanteita, joissa tuottaja on vaihtanut tuotteen valmistuksessa käytettävää materiaalia niin, ettei se enää sisällä muovia, eikä siihen näin ollen enää sovelleta 48 b §:ssä tarkoitettua kustannusvastuuta. Ehdotettava säännös olisi tarpeen, koska asetuksen tietopohjana käytettävä koostumusselvitys uusitaan kolmen vuoden välein. Markkinoilla voi tapahtua kolmen vuoden aikana tuotteiden koostumusta muuttavia innovaatioita, jotka näkyvät nopeasti myös kuntien keräysjärjestelmissä ja roskaantumisessa koostumuksen muutoksena. Esimerkiksi kertakäyttöisissä elintarvikepakkauksissa voi nopeallakin aikavälillä tapahtua siirtymää muovisista kartonkisiin tai kertakäyttöisistä uudelleenkäytettäviin. Tuottajan kustannusvastuun tulisi toimia juuri niin, että se kannustaa tuottajia innovaatioihin ja siten välttämään tuottajavastuusta aiheutuvat kustannukset. Myös SUP-direktiivin 4 artiklan täytäntöön panemiseksi tehdyn green deal -sopimuksen tavoitteena on vähentää muovia sisältävien annospakkausten käyttöä kunnianhimoisesti jo vuoteen 2026 mennessä.
Pykälän 2 momentin mukaan tuottajayhteisön tai tuottajan olisi osoitettava korvauksista vuosittain päättävälle Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, että edellä kuvattu olosuhteiden muutos on johtanut siihen, että tuotteen ja tuoteryhmän osuus kuntien keräämästä roskasta on korvausvuotena merkittävästi pienempi kuin mitä asetusta annettaessa on koostumusselvityksen perusteella oletettu. Tällöin Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voisi laskea kyseisien tuotteen ja tuoteryhmän tuottajien kunnille maksamia korvauksia asetuksessa säädetystä. Samalla kuntien saama kokonaiskorvaus pienenisi.
48 e §. Kunnan jätehuolto- ja siivouskustannusten ilmoittaminen ja korvaaminen. Pykälässä säädettäisiin tuottajien kunnille maksamiin korvauksiin liittyvästä menettelystä. Tuottajavastuun valvontaviranomaisena toimiva Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus tekisi yhden päätöksen, jossa määrätään jokainen tuottajarekisteriin hyväksytty tuottajayhteisö ja 62 §:n 2 momentissa tarkoitettu yksittäinen tuottaja maksamaan korvaus kuntien kustannuksista. Lisäksi päätöksestä olisi käytävä ilmi kullekin kunnalle maksettava osuus korvauksista.
Pykälän 1 momentin mukaan kunnan olisi ilmoitettava edeltävän vuoden kustannuksensa Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle viimeistään toukokuussa, jotta se olisi oikeutettu tuottajien maksamiin korvauksiin. Ilmoituksessa olisi eriteltävä toisistaan roskaantumisen ennaltaehkäisevistä toimista aiheutuneet kustannukset (1 kohta), roskaantumisen siivoamisesta aiheutuneet kustannukset (2 kohta) ja tupakkatuotteiden osalta erilliset jäteastioiden sekä 48 b §:n 3 momentin 3 kohdassa tarkoitetun neuvonnan ja tiedotuksen kustannukset (3 kohta). Tuottajien osuus kunnan kustannuksista ja tuottajien keskinäinen kustannusvastuun jakautuminen voisivat 1 ja 2 kohdan tarkoittamissa kustannuslajeissa olla erilaisia perustuen 48 d § 1 momentin 2 kohtaan. Jätteenä keräysastioihin kerätyn roskan osalta kustannusten jakoperusteena voitaisiin käyttää esimerkiksi roskan tilavuutta tai painoa, kun taas maasta siivotun roskan osalta paremmaksi jakoperusteeksi voi osoittautua esimerkiksi kunkin tuoteryhmän kappalemääräinen osuus kaikista SUP-tuotteista, koska siivouskustannus syntyy osin yksittäisiä roskia poimimalla.
Pykälän 2 momentin mukaan Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus tekisi päätöksen korvauksista. Päätös sisältäisi tuottajarekisteriin hyväksytyn tuottajayhteisön tai yksittäisen tuottajan maksaman korvauksen kokonaismäärän tuoteryhmittäin eriteltynä ja kullekin kunnalle maksettavan korvauksen kokonaismäärän. Päätös annettaisiin tiedoksi tuottajayhteisöille ja tuottajille sekä kustannuksensa ilmoittaneille kunnille. Tuottajayhteisö tai tuottaja maksaisi korvaukset Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, joka tilittäisi ne edelleen kunnille päätöksessä määrättyjen osuuksien mukaan. Näin meneteltäessä korvausten maksamisesta aiheutuvat hallinnolliset kustannukset olisivat kokonaisuus huomioon ottaen mahdollisimman pienet. Tuottaja vastaisi myös korvausten perimisestä ja niiden tilittämisestä kunnille aiheutuvista viranomaiskustannuksista.
48 f §. Koostumusselvitys. Pykälässä säädettäisiin koostumusselvityksestä, joka toimisi tietopohjana 48 d §:n 2 momentin nojalla annettavalle valtioneuvoston asetukselle.
Pykälän 1 momentin mukaan tuottajien olisi yhdessä tehtävä selvitys kunnan 48 c §:ssä tarkoitetuilta alueilta keräämien jätteiden ja siivoamien roskien koostumuksesta vähintään kolmen vuoden välein. Koostumusselvityksessä kerättäisiin tietoa kustannusvastuun piiriin kuuluvien eri tuoteryhmien jätemääristä suhteessa jätteen kokonaismäärään siten, että otettaisiin erikseen huomioon jäteastioihin kerätty jäte ja maasta roskana siivottu jäte. Koostumusta tulisi selvittää jätehuoltotoimien ja siivoamisen kustannusvaikutuksia parhaiten vastaavilla perusteilla. Perusteet voisivat olla erilaisia jäteastioihin kerätyn jätteen ja maasta roskana siivotun jätteen osalta. Vaikka selvityksen tekeminen olisi tuottajien yhteinen velvollisuus, kuntien olisi toimitettava tuottajille selvityksessä tarvittavat tiedot ja muutoinkin tarvittavin toimin avustettava selvityksen toteuttamisessa. Selvitys olisi toimitettava ympäristöministeriölle, joka valmistelisi sen perusteella mahdolliset muutokset 48 d §:n 2 momentissa tarkoitettuun valtioneuvoston asetukseen.
Pykälän 2 momentin valtuussäännöksen perusteella voitaisiin valtioneuvoston asetuksella antaa tarkempia määräyksiä koostumusselvityksen sisällöstä ja tekemisestä sekä kuntien roolista selvityksen toteuttamisessa.
48 g §. Kunnan velvollisuudet tupakkatuotteista aiheutuvan roskaantumisen ennalta ehkäisemisessä. Pykälässä säädettäisiin kunnan velvollisuudesta järjestää tupakkatuotteista aiheutuvan jätteen keräys sekä velvollisuudesta tiedottaa ja neuvoa lain 51 §:n mukaisesti muun ohella keräyksen järjestämisestä sekä muovia sisältävien kertakäyttöisten tupakkatuotteiden aiheuttaman roskaantumisen haitallisista vaikutuksista ja mainituille tuotteille olemassa olevista uudelleenkäytettävistä vaihtoehdoista. Pykälällä pantaisiin osaltaan täytäntöön SUP-direktiivin 9 artiklan erilliskeräystä ja 10 artiklan valistustoimenpiteitä koskevat velvollisuudet.
Muista tuoteryhmistä poiketen lain 51 §:ssä tarkoitettu tiedotus ja neuvonta säädettäisiin kunnan operatiiviseksi velvollisuudeksi, jotta tupakantuottajat eivät voisi mainittuja velvoitteita hoitaessaan markkinoida tupakkatuotteita tupakkalainsäädännön ja tupakkaa koskevien kansainvälisten sopimusten vastaisesti. Tuottajat vastaisivat kuitenkin mainittujen toimenpiteiden kustannuksista, jotta SUP-direktiivin 8 artiklan mukainen tuottajavastuu toteutuisi.
Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä esimerkiksi tupakkajätteelle tarkoitettujen keräysastioiden vähimmäismäärästä ja sijoittelusta 48 c §:ssä tarkoitetuilla alueilla sekä 51 §:n mukaisen tiedotuksen ja neuvonnan sisällöstä.
51 §.Tuottajan tiedotus- ja neuvontavelvollisuus. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin säännös tuottajan velvollisuudesta tiedottaa uudelleenkäytettävistä vaihtoehdoista. Muutokset mahdollistaisivat sen, että SUP-direktiivin 10 artiklan edellyttämistä kuluttajavalistuksen sisältövaatimuksista voitaisiin säätää 51 §:n nojalla annettavalla asetuksella. Direktiivin edellyttämien valistustoimien katsottaisiin sisältyvän pykälässä tarkoitettuun tiedotukseen ja neuvontaan. Sisältövaatimukset koskisivat SUP-direktiivin 10 artiklaan perustuen myös muovia sisältävien kalastusvälineiden ja eräiden kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajia. Pykälän mukaisen tiedotuksen ja neuvonnan sisältö määräytyisi tarpeen mukaan ja se voisi olla erilaista eri tuoteryhmille. Pykälä ei sovellettaisi jätelain 48 § 1 momentin 10 kohdassa tarkoitettujen tupakkatuotteiden ja tupakansuodattimien tuottajiin. Tupakkatuotteiden osalta tiedotuksen ja neuvonnan hoitaisi kunta siten kuin ehdotetussa 48 g §:ssä säädettäisiin. Muista SUP-direktiivin soveltamisalaan kuuluvista tuotteista poikkeava ratkaisu olisi tarpeellinen, jotta tupakkateollisuudelle ei luotaisi tiedotus- ja neuvontavelvollisuuden kautta mahdollisuutta toteuttaa tupakkalain 68 §:ssä kiellettyä tupakkatuotteiden markkinointia tai muutoin luoda positiivista mielikuvaa tupakoinnista tai tupakkateollisuudesta. Pykälän muutokset olisivat osa SUP-direktiivin 10 ja 8 artiklan täytäntöönpanoa.
53 a §.Tuottajan omavalvonta. Pykälän 2 momentin 2 kohtaa ja 3 momenttia muutettaisiin, jolloin pykälä muutettaisiin kokonaisuudessaan.Pykälän 2 momentin2 kohtaan lisättäisiin tuottajan velvollisuus ottaa omavalvontasuunnitelmassa huomioon 46 §:n mukaisen kustannusvastuun ja 49 a §:n mukaisen kustannusvastuun täyttymisen lisäksi myös uuden 48 b §:n mukaisen tuottajan kustannusvastuun täyttyminen. Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan Pirkanmaan ELY-keskus voi tarvittaessa edellyttää omavalvonnan tueksi teetettävän riippumattoman ja ammattitaitoisen henkilön tarkastuksen. Tarkastuksen sisällöstä ja tarkastuksia tekevän henkilön pätevyysvaatimuksista voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä pykälän nojalla annettavalla asetuksella. Muilta osin pykälä vastaisi voimassa olevaa sääntelyä (ks. HE 40/2021 vp).
55 §.Tuottajan rekisteröitymisen varmistaminen. Pykälään lisättäisiin jakelijalle ja muulle yritykselle sekä julkiselle hankintayksikölle, joka hankkii käyttöönsä 48 §:ssä tarkoitettuja tuotteita, velvollisuus varmistaa, että sille toimitetun tuotteen tuottaja kuuluu tuottajarekisteriin. Ehdotus täydentäisi nykyisessä pykälässä tuottajalle säädettyä velvollisuutta ilmoittaa jakelijalle kuulumisestaan tuottajarekisteriin ja varmistaisi osaltaan tuottajavastuuvelvollisuutta koskevan tiedon siirtymisen tuotteen toimitusketjussa. Valmistajan ja jälleenmyyjän etuna on välittää tieto tuottajavastuuvelvoitteiden hoitamisesta myyntiketjussa eteenpäin, koska sillä on vaikutusta myös tuotteen hintaan. Lisäksi pykälän nimi muutettaisiin vastaamaan ehdotettua uutta sisältöä.
62 §. Tuottajayhteisöön liittyminen. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan pakkausten tuottajayhteisön toimialan tulisi kattaa myös 48 §:n 1 momentin 7 kohdassa tarkoitetut tyhjänä myytävät juomamukit. Näiden juomamukien jätehuollon järjestäminen olisi tarkoituksenmukaista hoitaa yhdessä vastaavanlaisten pakkauksina pidettävien käytöstä poistettujen juomamukien kanssa. Vaikka lain 48 §:n 1 momentin 7 kohdan tarkoittamia tyhjinä myytäviä juomamukeja ei pidetä pakkauksina, niitä koskevat samat SUP-direktiivissä säädetyt tietyt tuottajavastuuvelvoitteet kuin pakkauksiksi luokitelluille muovisille juomamukeille on säädetty, kuten 48 b §:ssä ehdotettu kustannusvastuu tietyistä kuntien toteuttamista jätehuolto- ja siivoustoimista.
Pykälään lisättäisiin säännös, jonka mukaan kalastusvälineiden tuottajayhteisön olisi katettava kaikki muovia sisältävät kalastusvälineet. Säännöksellä pyritään varmistamaan, että tuottajavastuun kustannukset etenkin pienille tuottajille pysyisivät mahdollisimman alhaisina. Ala on liikevaihdoltaan suhteellisen pieni ja osa tuottajista on pienyrityksiä. Osa tuottajista saattaa markkinoille sekä seisovia pyydyksiä että vapakalastusvälineitä. Säännöksellä vältetään se, että tuottaja joutuisi liittymään useampaan tuottajayhteisöön hoitaakseen tuottajavastuunsa. Säännös ei kuitenkaan estäisi useamman tuottajayhteisön perustamista, jos ne vain kattavat toiminnallaan kaikki kalastusvälineet. Säännös tehostaisi tuottajayhteisörakennetta ja vähentäisi näin tuottajavastuusta aiheutuvia kustannuksia. Tuottajien keskinäisestä kustannusten jaosta tuottajayhteisön sisällä on sääntelyä jätelain 63 §:ssä ja 63 a §:ssä. Lähtökohtana on tuottajien yhdenvertainen kohtelu ja se, että kukin maksaa omien tuotteidensa jätehuollon niiden markkinaosuuden mukaan.
66 a §. Tuottajan tai muun toimijan valtuutettu edustaja.Pykälän 1 momentin mukainen sähkö- ja elektroniikkalaitteita etäkaupalla suoraan käyttäjille toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon myyvän toimijan velvollisuus nimetä valtuutettu edustaja kyseiseen valtioon laajennettaisiin koskemaan SUP-direktiivin 8 artiklan 7 kohdan täytäntöön panemiseksi myös muovia sisältäviä kalastusvälineitä sekä SUP-direktiivin liitteen E osan mukaisia kertakäyttöisiä muovituotteita. Momentissa viitattaisiin pakkauksiksi luokiteltavien kertakäyttöisten muovituotteiden osalta lain liitteeseen. Muilta osin mainitun liitteen E osan mukaiset kertakäyttötuotteet lueteltaisiin momentin 3–7 kohdassa.
Pykälän 2 momentissa toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon sijoittautuneelle sähkö- ja elektroniikkalaitteita etäkauppiaalle säädetty velvollisuus laajennettaisiin 1 momenttia vastaavasti koskemaan myös SUP-direktiivin liitteen E osan mukaisia tuotteita. Momentissa viitattaisiin näiden osalta 1 momentissa tarkoitettuihin tuotteisiin. Toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon sijoittautuneen tuottajan, joka myy näitä tuotteita etäkaupalla suoraan käyttäjille Suomeen, on tuottajayhteisöön liittymisen sijasta nimettävä valtuutettu edustaja vastaamaan velvoitteidensa täyttämisestä Suomessa.
69 §.Juomapakkausten palautusjärjestelmän ylläpitäjän velvollisuudet. Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin ehdotetut uudet tuottajavastuusäännökset, joilla pannaan täytäntöön SUP-direktiivin 8 artiklan edellyttämä eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskeva julkisiin keräysjärjestelmiin ja siivoukseen liittyvä kustannusvastuu. Sekä palautusjärjestelmään kuuluvat että sen ulkopuolelle jäävät kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvat juomapullot ovat yksi niistä tuoteryhmistä, jotka ovat ko. kustannusvastuun piirissä. Kustannusvastuusta säädettäisiin 48 b–48 f §:ssä. Lisäksi pykälään lisättäisiin juomapakkausten palautusjärjestelmän ylläpitäjälle velvollisuus noudattaa 51 §:ssä säädettyä tuottajan tiedotus- ja neuvontavelvollisuutta. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön SUP-direktiivin 8 ja 10 artiklassa direktiivin liitteen G osassa lueteltujen tuotteiden tuottajille säädetty kustannusvastuu tietyistä valistustoimenpiteistä panttijärjestelmään kuuluvien pakkausten osalta.
128 §.Tuottajavastuuta koskevan rikkomuksen tai laiminlyönnin oikaiseminen. Pykälän otsikossa ja pykälän asiasisällössä huomioitaisiin ehdotetut uudet tuottajavastuusäännökset, joilla pannaan täytäntöön SUP-direktiivin 8 artiklan edellyttämä eräiden kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajia koskeva julkisiin keräysjärjestelmiin ja siivoukseen liittyvä kustannusvastuu. Valvontaviranomainen voisi kieltää tuotteen markkinoille saattamisen, jos tuottaja olisi laiminlyönyt korvauksen maksamisen (48 e §) tai ei olisi osallistunut kustannuksiin, jotka tuottajille yhteisesti aiheutuvat tuoteryhmäkohtaisten korvausten tarkistamiseksi tarvittavan selvityksen hankkimisesta (48 f §). Muilta osin pykälä säilyisi ennallaan.
145 §.Kustannusten ja maksujen periminen. Pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka mukaan eräiden kertakäyttöisten muovituotteiden tuottajien lain 48 e §:ssä tarkoitettu päätös korvauksista pantaisiin täytäntöön siten kuin ulosottokaaressa säädetään. Ulosottokaaren 2:21 §:n mukaan lainvoimaa vailla oleva hallintopäätös, jossa on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen.
Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset
Voimaantulosäännöksen 1 momentissa säädettäisiin jätelain muuttamista koskevan lain voimaantulosta. SUP-direktiivi olisi tullut saattaa kokonaisuudessaan voimaan jäsenvaltioissa jo 3.7.2021.
Voimaantulosäännöksen 2 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuun eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevaan kustannusvastuuseen. Momentissa säädettäisiin, että lain 48 d §:n tarkoittamat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset määritettäisiin ensimmäisen kerran vuosiksi 2023–2025 siten, että korvausten suuruuden määrittämisessä käytettävä kuntien kokonaiskustannus on 4,79 €/asukas/vuosi. Kunnan asukaslukuna pidettäisiin maksun määräytymisvuoden joulukuun 31 päivän asukaslukua. Kokonaiskustannus perustuisi tämän hallituksen esityksen valmistelun aikana tehtyyn sopimukseen keskeisten tuottajien edustajien (pakkaukset ja tupakkatuotteet) sekä Kuntaliiton välillä. Tupakantuottajien kustannusvastuu kunnan lain 48 g §:n perusteella järjestämästä tupakkajätteen erilliskeräyksestä sekä siihen liittyvästä neuvonnasta ja tiedotuksesta ei sisältyisi siirtymäsäännöksessä tarkoitettuun kokonaiskustannukseen, vaan tupakantuottajat vastaisivat mainituista kustannuksista erikseen lain 48 e §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun kunnan ilmoittaman tiedon mukaisesti.
Voimaantulosäännöksen 3 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuun eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevaan kustannusvastuuseen. Momentti koskisi ajankohtaa, jolloin kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien suodattimellisten tupakkatuotteiden ja tupakansuodattimien tuottajien 48 b §:n mukaista kustannusvastuuta alettaisiin soveltaa. SUP-direktiiviin 17 artiklan 1 kohdan mukaan kustannusvastuu kyseisten tuottajien osalta alkaa 5.1.2023, sillä 3 momentin tarkoittamat tuotteet ovat direktiivin liitteen E osan III jaksossa lueteltuja tuotteita. Direktiivissä säädettyä ajankohtaa aikaistettaisiin selkeyden vuoksi viidellä päivällä niin, että kustannusvastuu alkaisi 1.1.2023. Momentti tarkoittaisi yhdessä ehdotetun 48 e §:n kanssa, että kyseisten tuottajien tulisi maksaa vuotta 2023 koskevat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset kunnille vuonna 2024.
Voimaantulosäännöksen 4 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuun eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevaan kustannusvastuuseen. Momentti koskisi ajankohtaa, jolloin liitteen mukaisten kertakäyttöisin muovituoteisiin kuuluvien pakkausten tuottajien 48 b §:ssä tarkoitettua kustannusvastuuta alettaisiin soveltaa. SUP-direktiiviin 17 artiklan 1 kohdan mukaan kustannusvastuun tulisi kyseisten tuottajien osalta alkaa 5.1.2023, sillä 4 momentin tarkoittamat tuotteet ovat olleet ennen 4.7.2018 perustettujen tuottajavastuujärjestelmien piirissä. Direktiivissä säädettyä ajankohtaa aikaistettaisiin selkeyden vuoksi viidellä päivällä niin, että kustannusvastuu alkaisi 1.1.2023. Momentti tarkoittaisi yhdessä ehdotetun 48 e §:n kanssa, että kyseisten tuottajien tulisi maksaa vuotta 2023 koskevat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset kunnille vuonna 2024.
Voimaantulosäännöksen 5 momentti koskisi ajankohtaa, jolloin tyhjinä myytävien kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien juomamukien tuottajien tuottajavastuuvelvoitteita alettaisiin soveltaa. Muovisiin juomamukeihin sovellettaisiin 6 luvussa säädettyä tuottajan vastuuta 1.1.2024 alkaen tietyltä osin. Tällöin tulisivat sovellettavaksi esimerkiksi tuottajayhteisöön liittymisvelvollisuus ja raportointivelvollisuus. Muovisten juomamukien jätehuollon järjestämisvastuun sekä kunnille roskaantumisen siivoamisesta lain 48 b §:ssä säädetyn kustannusvastuun soveltaminen alkaisivat kuitenkin vasta 1.1.2025. SUP-direktiiviin 17 artiklan 1 kohdan mukaan kustannusvastuun tulisi kyseisten tuottajien osalta alkaa 31.12.2024, sillä 5 momentin tarkoittamat tuotteet eivät ole olleet ennen 4.7.2018 perustettujen tuottajavastuujärjestelmien piirissä. Direktiivissä säädettyä ajankohtaa myöhennettäisiin selkeyden vuoksi yhdellä päivällä niin, että kustannusvastuu alkaisi 1.1.2025. Momentti tarkoittaisi yhdessä ehdotetun 48 e §:n kanssa, että kyseisten tuottajien tulisi maksaa vuotta 2025 koskevat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset kunnille vuonna 2026.
Voimaantulosäännöksen 6 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuun eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskevaan kustannusvastuuseen. Momentti koskisi ajankohtaa, jolloin kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien ilmapallojen ja kosteuspyyhkeiden tuottajien lain 48 b §:n mukaista kustannusvastuuta alettaisiin soveltaa. SUP-direktiiviin 17 artiklan 1 kohdan mukaan kustannusvastuun tulisi kyseisten tuottajien osalta alkaa 31.12.2024. Direktiivissä säädettyä ajankohtaa myöhennettäisiin selkeyden vuoksi yhdellä päivällä niin, että kustannusvastuu alkaisi 1.1.2025. Tuottajayhteisöjen ja tuottajien tulisi tehdä hakemus tuottajarekisteriin viimeistään 30.6.2024. Momentti tarkoittaisi yhdessä ehdotetun 48 e §:n kanssa, että kyseisten tuottajien tulisi maksaa vuotta 2025 koskevat tuoteryhmäkohtaiset korvaukset kunnille vuonna 2026.
Voimaantulosäännöksen 7 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuihin pakkauksen tuottajan määritelmän muutoksiin ja niihin liittyvään ehdotukseen pakkaustuottajia koskevan liikevaihtorajan poistamisesta. Momentin mukaan muutoksia alettaisiin soveltaa 1.1.2024.
Voimaantulosäännöksen 8 momentti liittyisi esityksessä ehdotettuun muovia sisältävien kalastusvälineiden tuottajavastuusääntelyyn. Tuottajan järjestämän jätehuollon tulee olla valmiina 1.1.2025, mikä on direktiivin enimmäissiirtymäaika. Tuottajayhteisön ja tuottajan tulisi kuitenkin tehdä hakemus tuottajarekisteriin viimeistään 31 päivä joulukuuta 2023. Näin direktiivin mukaista raportointia varten tarvittavat tiedot saataisiin riittävän ajoissa.
Liite
Jätelakiin lisättäisiin uusi liite, jossa määriteltäisiin tarkemmin pakkaukset, jotka ovat 48 b §:n 4 momentissa tarkoitettuja kertakäyttöisiä muovituotteita. Liite vastaisi sisällöltään SUP-direktiivin liitteen E osan I kohdassa tarkoitettuja laajennetun tuottajavastuun soveltamisalaan kuuluvia kertakäyttöisiä muovituotteita. SUP-direktiivin liitteessä kevyiden muovisten kantokassien osalta viitataan pakkausjätedirektiivin 3 artiklan 1 c kohdassa tarkoitettuihin kevyisiin muovisiin kantokasseihin. Näillä tarkoitettaan muovisia kantokasseja, joiden paksuus on alle 50 mikronia. Kevyiden muovisten kantokassien määritelmää täsmennettäisiin tarpeen mukaan pakkausjäteasetuksessa 48 § 3 momentissa säädetyn valtuutuksen nojalla.