2.1.1  2.1.1 Valtioneuvostoa koskeva lainsäädäntö ja perustuslain säännökset

Valtioneuvoston toimivaltaan kuuluvien asioiden jakautumisesta ministeriöiden toimialoille säädetään valtioneuvostosta annetussa laissa (175/2003, valtioneuvostolaki) ja valtioneuvoston ohjesäännössä (262/2003). Valtioneuvostolle kuuluvat asiat ratkaistaan valtioneuvoston yleisistunnossa tai asianomaisessa ministeriössä. Tällä toimivallanjaolla on merkitystä myös päätettäessä kansainvälisen avun antamisesta tai pyytämisestä. 

Ministeriöiden toimialoista ja asioiden jaosta ministeriöiden kesken on säädetty kokoavasti valtioneuvoston ohjesäännön 3 luvussa. Valtioneuvoston ohjesäännön 10 §:n 1 momentin mukaan asian käsittelee se ministeriö, jonka toimialaan asia pääosaltaan kuuluu. Valtioneuvoston kanslian toimialaan kuuluu ohjesäännön 12 §:n mukaan muun muassa pääministerin avustaminen valtioneuvoston yleisessä johtamisessa sekä hallituksen ja eduskunnan työn yhteensovittamisessa ja Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittaminen sekä Euroopan unionin kehittämisen kannalta keskeiset horisontaaliset ja institutionaaliset asiat. Valtioneuvoston kanslian toimialaan kuuluu myös valtioneuvoston yhteinen tilannekuva, varautuminen ja turvallisuus sekä häiriötilanteiden hallinnan yleinen yhteensovittaminen. Ulkoasiainministeriön toimialaan kuuluu ohjesäännön 13 §:n mukaan muun muassa ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ulkopoliittisesti merkittävät kansainväliset asiat, kansainväliset suhteet yleisesti sekä konsulipalvelut ja vastaavat muut viranomaispalvelut ulkomailla. Sisäministeriön toimialaan kuuluu ohjesäännön 15 §:n mukaan muun muassa yleinen järjestys ja turvallisuus, poliisihallinto, pelastustoimi sekä rajaturvallisuus ja meripelastustoimi. Puolustusministeriön toimialaan kuuluu ohjesäännön 16 §:n mukaan muun muassa puolustuspolitiikka, sotilaallinen maanpuolustus ja sotilaallinen kriisinhallinta. Kansainvälisen avun tilanteissa merkitystä voi olla myös maa- ja metsätalousministeriön toimialaan ohjesäännön 19 §:n mukaan kuuluvilla elintarvikkeilla sekä eläinten ja kasvinterveydellä, liikenne- ja viestintäministeriön toimialaan ohjesäännön 20 §:n mukaan kuuluvalla viestintäpalvelujen tietoturvallisuudella, sosiaali- ja terveysministeriön toimialaan ohjesäännön 22 §:n mukaan kuuluvilla sosiaali- ja terveyspalveluilla, lääkehuollolla ja terveydensuojelulla, joka sisältää muun muassa säteilyhaittojen ja kemikaalien valvonnan, sekä ympäristöministeriön toimialaan ohjesäännön 24 §:n mukaan kuuluvalla ympäristövahinkojen torjunnalla. Myös muilla ohjesäännössä mainituilla asiaryhmillä ja muiden ministeriöiden toimialoilla voi olla asian käsittelyssä merkitystä. 

Valtioneuvostolaissa säädetään lisäksi, että valtiosopimuksen ja muun kansainvälisen velvoitteen käsittelee se ministeriö, jonka toimialaan sopimus tai velvoite sisällöltään kuuluu. Ulkoasiainministeriö avustaa kansainvälisten asioiden yhteensovittamisessa (valtioneuvostolain 8 §:n 1 ja 3 momentti). Valtioneuvoston kanslia yhteensovittaa Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn, jollei valtioneuvoston asetuksella jonkin asiaryhmän osalta toisin säädetä (valtioneuvostolain 9 § 2 momentti). Valtioneuvostolain 2 §:n 2 momentin (1137/2014) mukaan ministeriöt toimivat tarpeen mukaan yhteistyössä asioiden valmistelussa. Yhteistyön järjestämisestä vastaa se ministeriö, jonka toimialaan asia pääosaltaan kuuluu. 

Valtioneuvoston yleisistunnossa ratkaistaan perustuslain (731/1999) 67 §:n mukaisesti laajakantoiset ja periaatteellisesti tärkeät asiat sekä ne muut asiat, joiden merkitys sitä vaatii. Valtioneuvostolain 12 §:n 2 momentin mukaan yleisistunnossa ratkaistaan muun muassa muut asiat, joiden yhteiskuntapoliittinen tai taloudellinen merkitys sitä edellyttää. Valtioneuvostolain 14 §:n mukaan ministeriön päätettäväksi kuuluva asia on yksittäistapauksessa siirrettävä yleisistunnossa ratkaistavaksi, jos sen katsotaan olevan niin laajakantoinen ja periaatteellisesti tärkeä, että se olisi ratkaistava yleisistunnossa. Siirtämisestä päättää tällöin yleisistunto pääministerin tai asianomaisen ministerin esityksestä. 

Kansainvälisen avun antamiseen ja pyytämiseen kuuluvat asiat koskettavat tasavallan presidentin ja valtioneuvoston keskinäisiä toimivaltasuhteita. Tasavallan presidentti tekee päätöksensä valtioneuvostossa valtioneuvoston yleisistunnon ratkaisuehdotuksesta perustuslain 58 §:n 1 momentin mukaisesti. Jos presidentti ei päätä asiasta valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen mukaisesti, asia palautuu valtioneuvoston valmisteltavaksi. Perustuslain 58 §:n 2 momentin (1112/2011) säännösten mukaan valtioneuvosto voi tällöin antaa eduskunnalle muusta kuin lain vahvistamista, virkaan nimittämistä tai tehtävään määräämistä koskevasta asiasta selonteon. Tämän jälkeen asiasta päätetään eduskunnan selonteon johdosta hyväksymän kannanoton mukaisesti, jos valtioneuvosto tätä ehdottaa. 

Perustuslaissa on erotettu presidentin päätöksentekomenettelyssä omaksi asiaryhmäkseen muun muassa osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan, sillä 58 §:n 6 momentin (1112/2011) mukaan Suomen osallistumisesta sotilaalliseen kriisinhallintaan päätetään sen mukaan kuin lailla erikseen säädetään. Sotilaallisesta kriisinhallinnasta (211/2006) annetun lain 2 §:n 2 momentin (1113/2011) mukaan presidentin päätöksentekoon ei sovelleta perustuslain 58 §:n 2 momenttia. Asia voi kuitenkin palautua valtioneuvoston valmisteltavaksi, jos presidentti ei päätä asiasta valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen mukaisesti. 

Perustuslain 93 §:n 1 momentin mukaan tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella. Perustuslain 128 §:n mukaan tasavallan presidentti on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö. Presidentti voi valtioneuvoston esityksestä poikkeusoloissa luovuttaa ylipäällikkyyden toiselle Suomen kansalaiselle. Perustuslain 58 §:n 5 momentin mukaan tasavallan presidentti päättää sotilaskäskyasioista ministerin myötävaikutuksella sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Sotilaallisista nimitysasioista tasavallan presidentti päättää sen mukaan kuin lailla säädetään. 

Valtioneuvostolle kuuluvat perustuslaissa erikseen säädetyt tehtävät sekä ne muut hallitus- ja hallintoasiat, jotka on säädetty valtioneuvoston tai ministeriön päätettäväksi tai joita ei ole osoitettu tasavallan presidentin taikka muun viranomaisen toimivaltaan. Perustuslain 93 §:n 2 momentin mukaan valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. Muodostettaessa Suomen kantaa merkittäviin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin EU-asioihin valtioneuvoston tulee kuitenkin toimia läheisessä yhteistyössä tasavallan presidentin kanssa Suomen ulkopolitiikan yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden turvaamiseksi. 

Pääministeri johtaa perustuslain 66 §:n mukaisesti valtioneuvoston toimintaa, edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Pääministerin rooli valtioneuvoston johtajana korostuu häiriötilanteissa ja niihin varautumisessa, joissa oikea-aikaiseen tietoon perustuva toiminta ja toimintojen yhteensovittaminen on keskeistä (Valtioneuvoston periaatepäätös kokonaisturvallisuudesta 2012). 

Kukin ministeriö vastaa toimialallaan valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelusta ja hallinnon asianmukaisesta järjestämisestä. Ministeriöiden vastuu ja tehtävät perustuvat voimassa olevaan lainsäädäntöön. Valtioneuvostolle kuuluvia asioita käsitellään ja sovitetaan valmistelevasti yhteen valtioneuvoston ministerivaliokunnissa sekä tarvittaessa hallituksen iltakoulussa tai neuvottelussa ja tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteiskokouksissa. 

Valtioneuvoston yleisistunnon ja ministeriöiden päätöksentekoa ja valmistelua avustavat ministeriöiden kansliapäälliköt ja kansliapäällikkökokous. Kansliapäällikkökokous toimii valtioneuvoston johtamisen tukena. Häiriötilanteissa johtamisen tukena toimii myös valmiuspäällikkökokous (valtioneuvoston ohjesäännön 10 § 3 momentti). Turvallisuuskomitea on kokonaisturvallisuuden alalla toimiva varautumisen pysyvä yhteistoimintaelin ja tarvittaessa häiriötilanteissa asiantuntijaelin (valtioneuvoston asetus Turvallisuuskomiteasta (77/2013)). Toimivaltaiset viranomaiset vastaavat varautumisesta ja toiminnan ohjaamisesta omalla hallinnonalallaan. 

EU-ministerivaliokunta käsittelee ne Euroopan unionissa päätettävät asiat, jotka pääministeri määrää käsiteltäviksi valiokunnassa tai jotka se ministeri, jonka toimialaan käsiteltävä asia kuuluu, saattaa käsiteltäviksi valiokunnassa taikka joiden käsittelemistä valiokunnassa muutoin pidetään aiheellisena (valtioneuvoston ohjesäännön 26 §). EU-ministerivaliokunnassa käsitellään Suomen toimintalinjaukset Euroopan unionia koskevissa asioissa, mukaan lukien EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja sisäiseen turvallisuuteen liittyvät EU-asiat. EU-ministerivaliokunnassa käsiteltävät asiat valmistellaan virkamiestasolla EU-asioiden komiteassa ja sen alaisissa valmistelujaostoissa (ks. myös valtioneuvoston asetus EU-asioiden komiteasta 373/2003). Valiokunnan sihteeristönä toimii valtioneuvoston kanslian EU-asioiden osasto. Yhteistyö eduskunnan kanssa tapahtuu perustuslaissa säädetyssä järjestyksessä EU-asioiden käsittelyssä hyväksyttyjen linjausten mukaisesti. 

Keskeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhteistyön foorumi on valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteinen kokous (TP-UTVA, valtioneuvostolain 24 §). TP-UTVA kokoontuu pääministerin tai tasavallan presidentin aloitteesta. Valiokunta käsittelee valmistelevasti tärkeät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja muita Suomen suhteita ulkovaltoihin koskevat asiat, näihin liittyvät tärkeät sisäisen turvallisuuden asiat sekä tärkeät kokonaismaanpuolustusta koskevat asiat. Valiokunta käsittelee myös sen tehtävien alaan kuuluvien asioiden yhteensovittamista koskevat kysymykset (valtioneuvoston ohjesäännön 25 §). Valiokunnan sihteeristönä toimii ulkoasiainministeriö. 

Raha-asiainvaliokunta käsittelee valtioneuvoston määräämät asiat, jotka niiden taloudellisen tai muun merkityksen vuoksi on ennen päätöksen tekemistä käsiteltävä raha-asiainvaliokunnassa (valtioneuvoston ohjesäännön 27 §). Talouspoliittinen ministerivaliokunta käsittelee asiat, jotka koskevat kokonaistaloudellista kehitystä sekä yleisiä talouspoliittisia toimenpiteitä, julkisen talouden kehityksen pääsuuntaviivoja ja muita talouspoliittisia toimenpiteitä siinä laajuudessa kuin pääministeri määrää (valtioneuvoston ohjesäännön 28 §). 

Julkisen vallan käytön tulee perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan perustua lakiin. Perustuslain kyseinen lainkohta edellyttää hallituksen esityksen (HE 1/1998 vp) mukaan, että julkisen vallan käyttäjällä on aina viime kädessä eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste. Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Tätä periaatetta täydentävät perustuslain säännökset virkamiesten ja muiden julkista tehtävää hoitavien henkilöiden virkavastuusta. 

2.1.2  2.1.2 Toimialakohtainen lainsäädäntö

Sisäministeriön hallinnonalan lainsäädäntö

Sisäministeriön hallinnonalalle kuuluu muun muassa yleinen järjestys ja turvallisuus, poliisihallinto ja yksityinen turvallisuusala, pelastustoimi, rajaturvallisuus ja meripelastustoimi (valtioneuvoston ohjesäännön 15 §). 

Pelastuslaki 

Pelastustoimen viranomaiset huolehtivat viranomaistehtävistä pelastustoiminnassa ja väestönsuojelussa sekä tulipalojen ja osaltaan myös muiden onnettomuuksien ehkäisyssä ja näihin tehtäviin liittyvässä kansainvälisessä yhteistoiminnassa. Pelastustoimen osalta avun antamisesta ja pyytämisestä EU:lta, kansainväliseltä järjestöltä tai toiselta valtiolta säädetään pelastuslain (379/2011) 38 §:ssä, jonka mukaan sisäministeriö voi sen lisäksi, mitä valtioiden välillä on sovittu, Euroopan unionin, toisen valtion tai kansainvälisen järjestön esittämän pyynnön perusteella päättää pelastustoimeen kuuluvan avun antamisesta ulkomaille, milloin avun antaminen ihmisten, ympäristön tai omaisuuden turvaamiseksi on perusteltua. Sisäministeriö voi myös pyytää tarvittaessa pelastustoimeen kuuluvaa kansainvälistä apua Euroopan unionilta, toiselta valtiolta tai kansainväliseltä järjestöltä. Pelastuslain mukaan sisäministeriö voi päättää pelastustoimeen kuuluvan avun antamisesta tai pyytämisestä, jollei valtioiden välisistä sopimuksista muuta johdu. Pelastuslakia koskevan hallituksen esityksen (HE 257/2010 vp) mukaan lain 38 § soveltuu lähinnä tilanteisiin, joissa valtioiden välistä tai muuta kansainvälistä sopimusta pelastustoiminnasta ei ole. 

Lähtökohtana kansainvälisessä pelastustoiminnassa ovat EU:ssa sovitut menettelytavat ja valtioiden väliset asiaa koskevat kahden- ja monenväliset valtiosopimukset, joita Suomi on tehnyt Venäjän, Viron, Pohjoismaiden, Barentsin alueen valtioiden sekä Arktisen alueen valtioiden kanssa. Sopimuksissa Suomen toimivaltainen viranomainen on sisäministeriö. 

Eduskunta on myöntänyt sisäministeriölle yllättävien erityismenojen varalle vuosittaisen arviomäärärahan, jota voidaan käyttää kansainvälisen avun antamisesta tai sen vastaanottamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Kustannuksiltaan merkittävässä avunantotilanteessa sisäministeriö voi ylittää arviomäärärahan sen jälkeen, kun asia on ollut valtioneuvoston raha-asiainvaliokunnan käsiteltävänä. 

Poliisitoimen lainsäädäntö 

Poliisilain (872/2011) 1 luvun 1 §:n mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi toimii turvallisuuden ylläpitämiseksi yhteistyössä muiden viranomaisten sekä yhteisöjen ja asukkaiden kanssa ja huolehtii tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Poliisin kansainvälisestä yhteistoiminnasta säädetään poliisilain 9 luvun 9 §:ssä. Poliisin osalta voimassa oleva kansallinen sääntely mahdollistaa oikeus- ja virka-avun antamisen vieraan valtion poliisille ja vastaavasti poliisin vieraan valtion poliisilta saaman oikeus- ja virka-avun, jos siitä on erikseen säädetty tai sovittu. Vastaavasti vieraan valtion poliisimiehen oikeudesta käyttää suomalaisen poliisimiehen toimivaltuuksia on voimassa, mitä siitä erikseen säädetään tai on Suomea velvoittavassa kansainvälisessä sopimuksessa sovittu. 

Esimerkkinä kansainvälisestä operatiivisesta yhteistoiminnasta voidaan mainita Prüm-yhteistyö. Prüm-sopimusta (SopS 54 ja 55/2007) koskevalla täytäntöönpanolailla (277/2007) sekä Prüm-päätöstä 2008/615/YOS koskevalla täytäntöönpanolailla (1207/2011) säädetään muun muassa yhteisiin operaatioihin liittyvistä toimivaltuuksista, aseiden, ammusten ja muiden tarvittavien varusteiden käytöstä sekä operaatioihin osallistuvien rikos- ja siviilioikeudellisesta vastuusta. Päätöksen Prüm-operaatioihin osallistumisesta tekee toimivaltainen viranomainen eli Suomessa Poliisihallitus. Euroopan unionin neuvoston Atlas-päätöksessä EU:n jäsenvaltioiden erityistoimintayksiköiden välillä apua antavan erityistoimintayksikön virkamiehet oikeutetaan toimimaan tukitehtävissä ja toteuttamaan kaikkia tarpeellisia toimia avun antamiseksi kriisitilanteissa (neuvoston päätös yhteistyön parantamisesta kriisitilanteissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden erityistoimintayksiköiden välillä 2008/617/YOS). 

Kansallisesti poliisilla on poliisilain 9 luvun 2 §:n nojalla oikeus saada eri viranomaisilta sellaista tarpeellista virka-apua poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi, jonka antamiseen asianomainen viranomainen on toimivaltainen. Vastaavasti muussa toimialakohtaisessa lainsäädännössä on säännöksiä kunkin viranomaisen virka-avusta muille viranomaisille. Esimerkkeinä voidaan mainita rajavartiolain (578/2005) 77 §, pelastuslain 50 § ja puolustusvoimista annetun lain (551/2007) 10 §. 

Kansalliset virka-apusäännökset mahdollistavat tietyissä tilanteissa myös voimakeinojen, mukaan lukien sotilaallisten voimakeinojen, käytön Suomen alueella. Kansallisesti puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetussa laissa (781/1980) on säädetty poliisin oikeudesta saada puolustusvoimilta virka-apua. Tämän lain mukainen puolustusvoimien virka-apu poliisille voi sisältää myös voimakeinojen käyttöä. Voimakeinoja voidaan käyttää tietyin edellytyksin erittäin tärkeässä ja kiireellisessä tehtävässä poliisin ohjauksessa. Poliisilla on kyseisen lain 4 §:n mukaan oikeus saada puolustusvoimilta voimakeinojen käyttöä edellyttävää virka-apua Suomen alueella tiettyjen terrorismirikosten estämiseksi tai keskeyttämiseksi, jos se ei ole mahdollista poliisin omalla välineistöllä ja henkilöstöllä. Sotilaallisia voimakeinoja voidaan käyttää, jos se on välttämätöntä suuren ihmismäärän henkeä tai terveyttä välittömästi uhkaavan vakavan vaaran torjumiseksi eikä vaaraa ole mahdollista torjua lievemmillä keinoilla. Sotilaallisilla voimakeinoilla tarkoitetaan säännöksen mukaan virkamiehen henkilökohtaisen aseen käyttöä voimakkaampaa sotavarustein tapahtuvaa sellaista asevoiman käyttöä, joka soveltuu poliisitehtävän suorittamiseen. 

Puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 4 §:ssä tarkoitetussa tilanteessa virka-apua pyytää 4 a §:n mukaan sisäministeriö puolustusministeriöltä ja sen antamisesta päättää valtioneuvoston yleisistunto. Jos yleisistuntoa ei ole mahdollista saada riittävän nopeasti koolle yhteiskunnan erittäin tärkeää toimintoa välittömästi ja vakavasti vaarantavassa kiireellisessä tapauksessa, voi virka-apua pyytää sisäministeriö puolustusministeriöltä, joka välittömästi päättää virka-avun antamisesta. Pyynnöstä ja päätöksestä on tällöin ilmoitettava viipymättä valtioneuvostolle ja tasavallan presidentille. Valtioneuvosto voi päättää jo aloitetun virka-avun antamisen jatkamisesta tai lopettamisesta. Lain mukaan puolustusvoimia ei saa määrätä 4 §:ssä tarkoitettuihin toimiin ilman virka-avun pyyntöä ja päätöstä sen antamisesta, ellei puolustusvoimien ylipäällikön toimivallasta muuta johdu. 

Poliisilla on oikeus rajavartiolain 77 a §:n (749/2014) nojalla saada myös rajavartiolaitokselta Suomen merialueella ja talousvyöhykkeellä sotilaallisten voimakeinojen käyttöä edellyttävää virka-apua terrorismirikosten estämiseksi ja keskeyttämiseksi. 

Virka-apuosastoa johtaa tehtävän suorittamista johtavan poliisimiehen ohjeiden mukaan puolustusvoimien osalta virka-apuosaston päälliköksi määrätty puolustusvoimien sotilasvirassa palveleva henkilö ja rajavartiolaitoksen osalta virka-apuosaston päälliköksi määrätty rajavartiolaitoksen sotilasvirassa palveleva rajavartiomies. Poliisi päättää virka-avun antamisen keskeyttämisestä ja lopettamisesta. Kun virka-aputilanne koskee terrorismirikoksia ja puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen sotilaallisten voimakeinojen käyttöä, virka-apua pyytää sisäministeriö ja päätöksen virka-avun antamisesta tekee pääsäännön mukaan valtioneuvoston yleisistunto. Laissa on säädetty lisäksi kiireellisyysmenettelystä. Perustuslakivaliokunnan antamassa lausunnossa rajavartiolain muuttamista koskevasta hallituksen esityksestä todetaan, että valtioneuvostotasolle ulotettu päätöksentekomenettely muodostaa pidäkkeen sotilaallisten voimakeinojen käyttämiselle muutoin kuin ääritilanteessa (PeVL 9/2014 vp - HE 220/2013 vp). 

Rajavartiolaki 

Rajavartiolain 3 §:n mukaan rajavartiolaitoksen tehtävänä on rajaturvallisuuden ylläpitäminen. Lisäksi rajavartiolaitos suorittaa erikseen säädettyjä valvontatehtäviä, rikostorjuntaa, poliisi- ja tullitehtäviä, etsintä- ja pelastustehtäviä sekä osallistuu sotilaalliseen maanpuolustukseen. Rajavartiolaitos on johtava meripelastusviranomainen. Rajavartioviranomaisten osalta rajavartiolaissa säädetään kansainvälisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta sekä muusta osallistumisesta kansainväliseen tehtävään. Rajavartiolain 15 a §:n mukaan valtioneuvosto päättää Euroopan unionin jäsenvaltioiden operatiivisesta ulkorajayhteistyöstä huolehtivan viraston perustamisesta annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2007/2004 (rajaturvallisuusvirastoasetus) 8 a artiklassa tarkoitetun Euroopan rajavartijaryhmää koskevan pyynnön esittämisestä EU:n rajaturvallisuusvirastolle. Jos yleiseen järjestykseen, sisäiseen turvallisuuteen tai kansanterveyteen kohdistuva uhka kuitenkin välttämättä edellyttää pyynnön kiireellistä esittämistä, sisäministeri voi esittää pyynnön, kunnes valtioneuvosto ratkaisee asian. 

Lain 15 b §:n mukaan rajaturvallisuusvirastoasetuksen 8 d artiklan 8 kohdassa tarkoitetusta rajavartijoiden EU:n rajaturvallisuusvirastolle Euroopan rajavartijaryhmään käytettäväksi antamisesta sekä teknisen avun antamisesta päättää sisäministerin vahvistaman kansallisen kiintiön rajoissa rajavartiolaitoksen päällikkö. Lain 15 c §:n mukaan rajavartiolaitos päättää osallistumisesta muuhun kuin edellä 15 b §:ssä tarkoitettuun kansainväliseen tehtävään sekä rajaturvallisuusvirastoasetuksen 8 artiklassa tarkoitetun lisäavun pyytämisestä. Pykälässä myös säädetään, että rajavartiolaitoksen kansainvälisessä tehtävässä antamasta teknisestä tai operatiivisesta avusta voidaan periä maksu, joka vastaa avun antamisesta rajavartiolaitokselle aiheutuneita kustannuksia. 

Kansallisesti rajavartiolaitoksella on oikeus saada eri viranomaisilta virka-apua rajavartiolain 78 § nojalla. Rajavartiolain 79 §:ssä säädetään rajavartiolaitoksen oikeudesta saada puolustusvoimilta virka-apua. Tähän virka-apuun ei kuulu ampuma-aseiden käyttäminen tai sotilaalliset voimakeinot. 

Suomi on tehnyt Venäjän (SopS 28/1994), Viron (Sops 33 ja 34/2015) ja Ruotsin (SopS 27/1994) kanssa kahdenväliset yhteistoimintasopimukset meripelastustoimesta ja lentopelastuspalvelusta. Sopimukset sisältävät vuoden 1979 kansainvälisen yleissopimuksen etsintä- ja pelastuspalvelusta merellä (SAR-sopimus, SopS 89/1996) asettamat velvoitteet naapurivaltioiden yhteistoiminnalle. Näitä kahdenvälisiä SAR-sopimuksia on lisäksi täydennetty erillisillä vastuuviranomaisten välisillä pöytäkirjoilla. Meripelastuksesta säädetään meripelastuslaissa (1145/2001). 

Puolustusministeriön hallinnonalan lainsäädäntö 

Laki puolustusvoimista 

Puolustusvoimista annetussa laissa säädetään puolustusvoimien tehtävistä, toimivallasta, organisaatiosta, hallinnosta, sotilaskäskyasioiden päätöksentekojärjestelmästä ja henkilöstöstä. 

Puolustusvoimien osallistumisesta avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai muun vastaavan tapahtuman johdosta säädetään puolustusvoimista annetun lain 12 §:ssä. Puolustusvoimat voi osallistua toista Suomen viranomaista tukeakseen pelastus- ja muun vastaavan avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta. Puolustusvoimat voi osallistua avun antamiseen kalustolla, materiaalilla tai asiantuntija-avulla. Avun antamisessa ei saa käyttää voimakeinoja. Puolustusvoimien osallistumisesta päättää puolustusministeriö toimivaltaisen ministeriön pyynnöstä ja ulkoasiainministeriötä kuultuaan. Jos kysymyksessä on laajakantoinen ja periaatteellisesti tärkeä hanke tai asian merkitys sitä muusta syystä vaatii, päätöksen puolustusvoimien osallistumisesta tekee valtioneuvoston yleisistunto. Jos avun antaminen on ulkopoliittisesti merkittävää, avun antamisesta päättää tasavallan presidentti. Puolustusvoimia ei saa määrätä toimiin ilman kyseisessä pykälässä säädettyä päätöksentekomenettelyä, ellei puolustusvoimien ylipäällikön toimivallasta muuta johdu. 

Kyseisen lainkohdan nojalla puolustusvoimat voi tukea sisäministeriön hallinnonalan viranomaisia ja muitakin suomalaisia viranomaisia lainkohdan kattamissa tilanteissa. 

Puolustusvoimista annetun lain 4 §:n mukaan puolustusvoimat turvaa Suomen aluetta, kansan elinmahdollisuuksia ja valtiojohdon toimintavapautta sekä puolustaa laillista yhteiskuntajärjestystä tarvittaessa sotilaallisin voimakeinoin aseellisen hyökkäyksen tai sitä vastaavan ulkoisen uhan kohdistuessa Suomeen. Sotilaallisilla voimakeinoilla tarkoitetaan säännöksen mukaan sotilaan henkilökohtaisen aseen ja sitä voimakkaampaa asevoiman käyttöä. 

Aluevalvontalaki 

Suomen maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvomisesta sekä alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta säädetään aluevalvontalaissa (755/2000). Laissa määritellään aluevalvontaviranomaiset, joita ovat sotilas-, rajavartio-, poliisi- ja tulliviranomaiset sekä niiden aluevalvontaan määrätyt virkamiehet. Liikennevirasto toimii omalla toimialallaan aluevalvontaviranomaisena. Ilmailulaissa (1194/2009) tarkoitettu ilmaliikennepalvelujen tarjoaja avustaa aluevalvontaviranomaisia hoitamalla aluevalvontalaissa tarkoitettuja aluevalvontatehtäviä omalla toimialallaan. 

Aluevalvontalain perusteella vieraan valtion sotilaiden, sotilasajoneuvojen sekä valtionalusten ja -ilma-alusten maahantulo ja maassaolo edellyttävät pääsääntöisesti lain mukaista lupaa. Jos oikeutta maahantuloon ei ole tai jos maahantulosta tai maassa oleskelusta annettuja säännöksiä tai määräyksiä ei noudateta, kulkuun tai oleskeluun puututaan lain mukaisilla toimivaltuuksilla. 

Aluevalvontalaki sisältää säännökset aluevalvontaviranomaisten antamista huomautuksista, varoituksista ja määräyksistä sekä voimakeinojen käytöstä. Voimakeinojen käytöstä päättää pääsääntöisesti aluevalvontaa suorittava aluevalvontaviranomainen. Lain 33 §:n 1 momentin mukaisesti puolustusvoimat ja rajavartiolaitos voivat käyttää Suomen alueellisen koskemattomuuden turvaamiseksi myös sotilaallisia voimakeinoja. Sotilaallisilla voimakeinoilla tarkoitetaan säännöksen mukaan sotilaan henkilökohtaisen aseen käyttöä voimakkaampaa, sotavarustein tapahtuvaa asevoiman käyttöä. Lain 33 §:n 2 momentin mukaan sotilaallisten voimakeinojen käyttämisestä päättää puolustusministeriö, jollei puolustusvoimien ylipäällikön toimivallasta muuta johdu tai kyse ole valtakunnan turvallisuutta välittömästi ja vakavasti vaarantavan vihamielisen toiminnan torjumisesta, jolloin puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen tehtävänä on ryhtyä viivytyksettä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin. 

Asevelvollisuuslaki 

Suomessa on yleiseen asevelvollisuuteen perustuva puolustusjärjestelmä, joka on keskeinen osa Suomen puolustusratkaisua. Asevelvollisuuslaki (1438/2007) sisältää perussäännökset muun muassa varusmiespalveluksesta, kertausharjoituksista, ylimääräisestä palveluksesta ja vapaaehtoisista harjoituksista. Sen 2 §:n mukaisesti jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta. 

Asevelvollisuuslain 62 §:n mukaan varusmiespalvelusta suorittava tai kertausharjoitukseen osallistuva asevelvollinen voidaan määrätä lyhytaikaisesti palvelukseen ulkomaille muun muassa silloin, jos hän osallistuu nimenomaisen suostumuksensa mukaisesti virka-apuosastoon, jonka tehtävänä on antaa virka-apua Suomen rajojen ulkopuolella, tai osallistuu nimenomaisen suostumuksensa nojalla kansallista puolustusta edistävään kansainväliseen sotilaalliseen harjoitukseen. Edellä mainitut henkilöt voidaan määrätä osallistumaan myös tavanomaiseen merivoimien laivapalvelukseen silloin, kun alus liikkuu Suomen aluevesien ulkopuolella. Tällöin asevelvolliselta ei kuitenkaan tarvita nimenomaista suostumusta. Asevelvollisuuslain 78 §:n mukaan asevelvollinen voidaan palvelustehtävänään määrätä puolustusvoimista annetussa laissa tarkoitettuun virka-aputehtävään ja pelastustehtävään. Pelastustehtävässä tai virka-apua annettaessa asevelvolliset eivät kuitenkaan saa osallistua vaarallisten henkilöiden kiinniottamiseen, räjähteiden raivaamiseen, aseellista voimankäyttöä edellyttäviin tehtäviin eikä muihin vastaaviin vaarallisiin tehtäviin. Kyseiset pykälät mahdollistavat tietyin rajoituksin EU:n yhteisvastuulausekkeen asettamien velvollisuuksien sekä muun kansainvälisen yhteistyön huomioon ottamisen asevelvollisten mahdollisessa käytössä. 

Henkilöstön asema 

Puolustusvoimissa on palkattua henkilöstöä ja palveluksessa olevia asevelvollisia. Perustuslain 127 §:n mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa palvelus perustuu vapaaehtoisuuteen ja henkilöstö otetaan erityiseen kriisinhallintapalvelussuhteeseen. Kriisinhallintahenkilöstö koostuu puolustusvoimien palkatusta henkilöstöstä ja yleisiltä työmarkkinoilta rekrytoitavasta henkilöstöstä, jotka ovat pääsääntöisesti reserviläisiä. Puolustusvoimien palkattu henkilöstö on kriisinhallintapalvelussuhteen aikana virkavapaalla vakinaisesta puolustusvoimien tehtävästä. Puolustusvoimien palkatun henkilöstön osalta muiden kansainvälisten tehtävien hoitaminen perustuu menettelyyn tehtävään määräämisestä.  

Puolustusvoimista annetun lain muuttamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 264/2006 vp) todetaan, että puolustusvoimien henkilöstöä voitaisiin määrätä osallistumaan lain 12 §:ssä tarkoitettuihin avun antamiseen liittyviin tehtäviin. Ensisijaisesti tulisi käyttää henkilöitä, jotka ovat ura- ja henkilöstösuunnittelua toteutettaessa ilmoittaneet halukkuutensa näihin tehtäviin. Kyseinen henkilöstö olisi hallituksen esityksen mukaan edelleen virkasuhteessa puolustusvoimiin ja palvelussuhteen ehdot määräytyisivät puolustusvoimien virkaehtosopimusjärjestelmän mukaisesti. 

Vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annetun lain (556/2007) 23 §:n mukaan puolustusvoimat voi käyttää lain mukaisen sitoumuksen antaneita henkilöitä puolustusvoimista annetussa laissa tarkoitettuihin pelastustehtäviin sekä annettaessa virka-apua poliisille puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain mukaan. Lain mukaisen sitoumuksen puolustusvoimille voi antaa 18−60 -vuotias Suomen kansalainen. Sitoumusta koskevassa 28 §:ssä säädetään, että vapaaehtoiseen sitoumukseen perustuva palvelusvelvollisuus koskee vain Suomen alueella tapahtuvaa toimintaa. Virka-aputehtävään Suomen rajojen ulkopuolelle määräämisen edellytyksenä on lain mukaan asianomaisen suostumus.  

Puolustusvaliokunta totesi vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annettua lakiehdotusta käsiteltäessä, että maakuntajoukkoihin sitoutuneille henkilöille ei lähtökohtaisesti kuulu kansainvälisiin virka-aputehtäviin osallistuminen. Kansainvälinen virka-aputoiminta muiden unionimaiden alueella tulee puolustusvaliokunnan mukaan hoitaa puolustusvoimien muiden yksiköiden toimesta. Poikkeustapauksina maakuntajoukkojen osallistumisessa kansainväliseen virka-aputehtävään voidaan puolustusvaliokunnan mukaan pitää esimerkiksi osallistumista metsäpalojen, öljyvahinkojen tai tulvien torjuntaan lähialueella (PuVM 3/2006 vp). 

Naton ja rauhankumppanuusmaiden sekä EU:n jäsenvaltioiden sotilaiden oikeudellista asemaa toistensa alueella määrittävät Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta tehty sopimus (NATO/PfP SOFA) ja sen ensimmäinen lisäpöytäkirja (SopS 64 ja 65/1997), toinen lisäpöytäkirja (SopS 72–74/2005 ja SopS 27/2009) sekä 17 päivänä marraskuuta 2003 tehty niin sanottu EU SOFA, joihin kaikkiin myös Suomi on sitoutunut. Näistä EU SOFA ei ole vielä kansainvälisesti voimassa. Sopimukset sisältävät määräyksiä, jotka koskevat muun muassa maahantulomuodollisuuksia, aseenkanto-oikeutta, tuomiovallan käyttöä, vahingonkorvausoikeutta ja siitä luopumista eräissä tapauksissa sekä joukkojen erioikeuksia ja vapauksia. Suomen ja Naton välillä allekirjoitettiin isäntämaatukea koskeva yhteisymmärryspöytäkirja 4 päivänä syyskuuta 2014 (SopS 82/2014). 

2.1.3  2.1.3. Muiden hallinnonalojen lainsäädäntö

Lainsäädäntöä, jolla on merkitystä kansainvälisen avun antamisessa ja vastaanottamisessa, on säädetty myös muiden ministeriöiden hallinnonaloilla. 

Sosiaali- ja terveysministeriö

Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa yhteistyöstä Maailman terveysjärjestön (WHO) kanssa sekä yhteistyöstä EU:ssa kansanterveyden ja ympäristöterveyden alalla. WHO:n kansainvälisen terveyssäännöstön (International Health Regulation, 2005) tarkoituksena ja soveltamisalana on erilaisten biologisten, kemiallisten tai ionisoivaan säteilyyn liittyvien terveysuhkien kansainvälisen leviämisen ehkäisy, torjunta ja hallinta kansanterveydellisiä keinoja käyttäen. Säännöstö asettaa WHO:lle sekä sen jäsenmaille vaatimuksia ja toimintaohjeita tarttuvien tautien toteamiseen, epidemiauhan arvioimiseen ja varhaisvaroitusten välittämiseen toisille jäsenmaille ja WHO:lle. WHO:ssa on Ebola-epidemian seurauksena käynnissä terveyttä uhkaaviin hätätilanteisiin liittyvän toiminnan uudistaminen ja valmiuskapasiteetin vahvistaminen. Osana uudistusta perustetaan muun muassa globaali terveydenhuollon hätätyövoimareservi. EU:n tasolla kansanterveyden ja terveysuhkien alalla jäsenvaltioiden välisestä yhteistyöstä ja toimenpiteiden koordinaatiosta säädetään Euroopan parlamentin ja neuvoston päätöksessä (1082/2013/EU) valtioiden rajat ylittävistä vakavista terveysuhkista. Päätös koskee muun muassa rajat ylittävien vakavien terveysuhkien epidemiologista seurantaa, varhaisvaroitusta ja torjuntaa, mukaan lukien näihin toimiin liittyvä valmius- ja reagointisuunnittelu. Päätöksellä perustettu terveysturvakomitea muun muassa sovittaa yhteen päätöksen mukaista jäsenvaltioiden valmius- ja reagointisuunnittelua, riskeistä ja kriiseistä tiedottamista sekä rajat ylittäviä vakavia terveysuhkia vastaan suunnattuja jäsenvaltioiden toimia. Myös EU:ssa ollaan Ebola-epidemian seurauksena kehittämässä valmiuksia lähettää terveydenhuollon ammattilaisista koostuvia joukkoja avuksi terveyttä uhkaaviin hätätilanteisiin. Eurooppalaiset lääkintäjoukot olisivat osa unionin pelastuspalvelumekanismista annetulla Euroopan unionin neuvoston ja parlamentin päätöksellä (1313/2013/EU) perustettuja eurooppalaisia hätäapuvalmiuksia, joiden käyttöön jäsenvaltiot rekisteröivät kansalliset avustusvalmiutensa. 

Suomi on sitoutunut yleissopimukseen avunannosta ydinonnettomuuden tai säteilyhätätilan yhteydessä (SopS 83/1990). Yleissopimuksen tarkoituksena on edistää ja nopeuttaa avunantoa ydinonnettomuuden tai säteilyhätätilan yhteydessä ja niiden säteilyseurausten rajoittamiseksi sekä hengen, omaisuuden ja ympäristön suojelemiseksi radioaktiivisten päästöjen vaikutuksilta. Yleissopimus luo sopimusvaltioiden ja Kansainvälisen Atomienergiajärjestön (IAEA) väliselle yhteistyölle avunantoa koskevat kansainväliset puitteet. Yleissopimuksessa edellytetään, että jäsenmaat ilmoittavat ne materiaalit, laitteet ja asiantuntijat, joita voidaan pyydettäessä antaa toisen sopimusvaltion käyttöön. Säteilyturvakeskus (STUK) on Suomen osalta sopimuksessa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen, joka on valtuutettu esittämään ja ottamaan vastaan avunpyyntöjä ja hyväksymään avunantoa koskevia tarjouksia. STUK on ilmoittanut Suomen avustusvalmiudet sopimuksen mukaisesti IAEA:lle. 

Pohjoismaat ovat tehneet yhteistyösopimuksen keskinäisestä hätäavusta säteilyvahinkotapauksissa (SopS 40/1965), mutta ovat sittemmin yhdessä sopineet, että avunantotilanteessa käytetään IAEA:n luomia menettelytapoja. 

Edellä mainittujen lisäksi Suomi on sitoutunut yleissopimukseen ydinonnettomuuden pikaisesta ilmoittamisesta (SopS 98/1986) sekä tehnyt useita kahdenvälisiä sopimuksia, joissa määrätään ydinonnettomuuksien ja säteilyvaaratilanteiden tiedonvaihto- ja ilmoitusvelvollisuuksista. Näiden sopimusten käytännön toimeenpanosta Suomessa huolehtii STUK. 

Suomi on myös osapuolena yhteispohjoismaisessa terveydenhuollon puitesopimuksessa (SopS 8/2004), joka koskee varautumista ja avunantoa koskevaa viranomaisten yhteistyötä kriisi- tai katastrofitilanteissa. Näihin luetaan myös luonnonkatastrofit ja muun muassa radioaktiivisella säteilyllä, biologisilla ja kemiallisilla tekijöillä aiheutetut tai niistä aiheutuneet tapahtumat, kuten onnettomuudet ja terroriteot. Sosiaali- ja terveysministeriö on sopimuksessa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen. Sopimus täydentää pohjoismaista pelastusalan yhteistyösopimusta. 

Terveydenhuoltolain (1326/2010) 38 §:n mukaan valtio voi osallistua terveydenhuollossa tarvittavan valmiuden ylläpitämiseen ja erityistilanteiden hoitamiseen rahoittamalla sellaista toimintaa, jonka korvaaminen valtion varoista on erityisestä syystä tarkoituksenmukaista. Pykälää voidaan soveltaa myös ulkomailla tapahtuviin onnettomuuksiin, esimerkiksi suomalaisten potilaiden evakuoimiseen ulkomailta. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan lainsäädännössä ei ole säädetty avun pyytämisestä tai sen antamisesta toiselle valtiolle tai kansainvälisen järjestön käyttöön. Käytännössä esimerkiksi suomalaisia terveydenhuollon ammattilaisia on lähetetty ulkomaille sopimusperusteisesti erilaisten järjestöjen toimesta (esim. Suomen Punainen Risti ja Kirkon ulkomaanapu). Ebola-epidemia on kuitenkin osoittanut, että Suomessa olisi tarve lainsäädännölle, joka mahdollistaisi sosiaali- ja terveysministeriön toimialaan kuuluvan avun antamisen pikaisesti ja suoraan ministeriön toimesta toisen valtion tai kansainvälisen järjestön käyttöön terveyttä uhkaavassa hätätilanteessa. 

Maa- ja metsätalousministeriö

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalla avun antamista ja pyytämistä koskeva säännöstö koskee lähinnä tiedonvaihtoa ja tutkimusta eri osa-alueilla. Euroopan unionin jäsenvaltioiden velvollisuudesta antaa toisilleen elintarvikkeiden ja rehujen turvallisuuteen liittyvää hallinnollista apua säädetään rehu- ja elintarvikelainsäädännön sekä eläinten terveyttä ja hyvinvointia koskevien sääntöjen mukaisuuden varmistamiseksi suoritetusta virallisesta valvonnasta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 882/2004 34 - 40 artiklassa. 

Tiettyjen vaarallisina pidettyjen eläintautien vastustamiseen liittyvää kansainvälistä yhteistyötä tehdään Maailman eläintautijärjestön (OIE) puitteissa. Euroopan unionin eläintauteja koskevissa eläintautidirektiiveissä säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta ilmoittaa tiettyjen vakavien eläintautien esiintymisestä. Lisäksi direktiiveissä on säädöksiä epidemiologisesta seurannasta, tautivalmiudesta ja tautien torjunnasta sekä valvonnan järjestämisestä. Neuvoston direktiivissä 89/608/ETY säädetään eläinlääkintää ja kotieläinjalostusta koskevan lainsäädännön valvomisesta vastaavien Euroopan unionin jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten velvollisuudesta antaa keskinäistä apua. 

Kansainvälisellä kasvinsuojeluyleissopimuksella (SopS 12/1961 ja SopS 39/2006, IPPC-sopimus) pyritään varmistamaan osapuolten yhteinen ja tehokas toiminta kasvien ja kasvituotteiden tuhoojien maahan kulkeutumisen ja leviämisen estämiseksi sekä edistämään tällaisten tuhoojien torjuntaa. Tarkistettu yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan lokakuussa 2005 ja siinä osapuolet sopivat edistävänsä teknisen avun antamista toisille osapuolille, erityisesti kehitysmaille, yleissopimuksen täytäntöönpanon helpottamiseksi. 

Elintarvikelain (23/2006) 30 §:n 6 kohdan mukaan Elintarviketurvallisuusvirasto toimii elintarvikkeita ja rehuja koskevan nopean hälytysjärjestelmän (RASFF, Rapid Alert System for Food and Feed) kansallisena yhteyspisteenä. Järjestelmän perustamisesta on säädetty yleisen elintarvikeasetuksen (EY) N:o 178/2002 50 artiklassa ja sen täytäntöönpanosta komission asetuksessa (EU) N:o 16/2011 täytäntöönpanotoimenpiteistä elintarvikkeita ja rehuja koskevaa nopeaa hälytysjärjestelmää varten. 

Ympäristöministeriö

Ympäristöministeriön hallinnonalalla Suomen ympäristökeskus huolehtii kansainvälisen avun antamisesta ja pyytämisestä ympäristövahinkojen torjunnassa. Öljyvahinkojen torjuntalain (1673/2009) 26 §:n mukaan Suomen ympäristökeskus päättää valtioiden välisen sopimuksen tai vieraan valtion pyynnön perusteella avun antamisesta ulkomaille alusöljy- ja aluskemikaalivahinkojen torjuntaan kuuluvassa asiassa. Suomen ympäristökeskus päättää myös avun pyytämisestä ulkomailta, jos se on alusöljy- tai aluskemikaalivahingon torjumiseksi tarpeen. Suomen kansainvälisestä yhteistyöstä öljyn- tai muiden haitallisten aineiden aiheuttaman meren pilaantumisen torjunnassa on sovittu kansainvälisissä ja kahdenvälisissä sopimuksissa (öljyvahinkojen torjuntavalmiudesta, torjumisesta ja torjuntayhteistyöstä tehty vuoden 1990 kansainvälinen yleissopimus (SopS 32/1995), vaarallisista ja haitallisista aineista aiheutuvien pilaantumisvahinkojen torjuntavalmiudesta, torjumisesta ja torjuntayhteistyöstä tehty vuoden 2000 pöytäkirja (SopS 65/2015), Itämeren suojelusopimus (SopS 2/2000), Pohjoismaiden välillä yhteistyöstä meren öljysaastumista vastaan tarkoittavista toimenpiteistä tehty niin sanottu Kööpenhaminan sopimus (SopS 41/1971), Arktinen öljyntorjuntasopimus (allekirjoitettu 15 päivänä toukokuuta 2013) sekä kahdenväliset öljyntorjuntasopimukset Suomen ja Venäjän kesken (SopS 54/1990) sekä Suomen ja Viron kesken (SopS 31/1995)). 

Liikenne- ja viestintäministeriö

Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla Viestintäviraston tehtävänä on tietoyhteiskuntakaaren (917/2014) nojalla muun muassa valvoa yksityisyyden suojaa televiestinnässä, teletoiminnan tietoturvaa ja tietoyhteiskunnan palvelujen suojaa. Lisäksi viraston tehtävänä on kerätä tietoa verkkopalveluihin, viestintäpalveluihin ja lisäarvopalveluihin kohdistuvista tietoturvaloukkauksista ja niiden uhkista sekä näiden palvelujen merkittävistä vikatilanteista ja häiriötilanteista, selvittää verkkopalveluihin, viestintäpalveluihin ja lisäarvopalveluihin kohdistuvia tietoturvaloukkauksia ja niiden uhkia ja tiedottaa tietoturva-asioista sekä viestintäverkkojen ja viestintäpalvelujen toimivuudesta. Viestintäviraston tehtävänä on myös osallistua alan kansainväliseen yhteistyöhön. Viestintävirasto harjoittaa jatkuvasti tehtäviensä hoitamisen kannalta tavanomaista kansallista ja kansainvälistä viranomaisyhteistyötä, myös tietoturvaloukkausten tiedonkeruuseen, selvittämiseen ja tiedottamiseen liittyvissä tehtävissään. 

Tietoyhteiskuntakaaren 309 §:ssä säädetään Viestintäviraston mahdollisuuksista saada ja antaa virka-apua toisille suomalaisille viranomaisille. Virka-apua antava viranomainen käyttäisi toimivaltuuksiaan mahdollistaakseen toisen viranomaisen tehtävän suorittamisen. Viestintävirastolla on mahdollisuus antaa virka-apua vain silloin, kun annettava apu on muodoltaan sellaista, että se kuuluu Viestintäviraston laista ilmeneviin tehtäviin ja toimivaltuuksiin. Liikenne- ja viestintäministeriö päättää virka-avun antamisesta ja Viestintävirasto määrittelee virka-avusta aiheutuneet kustannukset tai sopii pyytäjän kanssa korvauksetta annettavasta virka-avusta. Pääsääntönä on, että virka-avun pyytäjä vastaa kustannuksista. Virka-avun antamiselle tulee olla aina painava yhteiskunnallinen tarve ja huolellisesti arvioidut perusteet. Virka-avun antamisella ei saa vaarantaa Viestintäviraston kykyä huolehtia sille laissa säädetyistä tehtävistä, eikä virka-apua tule antaa, jos se vaarantaa Viestintäviraston kyvyn suoriutua tehtävistään. 

Komission ehdotus direktiiviksi korkean verkko- ja tietoturvallisuuden tason varmistamisesta (KOM (2013) 48 - U 13/2013 vp) pyrkii luomaan jäsenvaltioiden ja komission välisen yhteistyömekanismin, jonka keinoin jäsenvaltiot voivat vaihtaa tietoa tietoturvariskeistä ja niiden hallinnasta. 

2.1.4  2.1.4 Laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta

Lailla sotilaallisesta kriisinhallinnasta korvattiin vuonna 2006 rauhanturvaamislaki (514/1984) siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen. Uudistuksen tarkoituksena oli ottaa huomioon kehitys kansainvälisessä kriisinhallintatoiminnassa, jotta Suomi voisi jatkossakin osallistua täysimääräisesti kriisinhallintatehtäviin erityisesti YK:n ja Euroopan unionin sekä Naton kumppanuusyhteistyön puitteissa. Esityksen keskeisenä tavoitteena oli myös lainsäädännön uudistaminen siten, että Suomi voisi osallistua Euroopan unionin valmiusjoukkojen toimintaan. 

Sotilaallisesta kriisinhallinnasta annettu laki koskee Suomen osallistumista kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan sekä kriisinhallintaan liittyvään koulutus- ja harjoitustoimintaan. Suomi voi lain 1 §:n mukaan osallistua YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamaan tai poikkeuksellisesti muuhun kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan, jonka tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen tai palauttaminen taikka humanitaarisen avustustoiminnan tukeminen tai siviiliväestön suojaaminen YK:n peruskirjan päämäärät ja periaatteet sekä muut kansainvälisen oikeuden säännöt huomioon ottaen (sotilaallinen kriisinhallinta). Lakia ei sovelleta Suomen osallistumiseen YK:n peruskirjan 51 artiklan nojalla toteutettaviin sotilaallisiin toimiin. Peruskirjan 51 artiklassa määrätään toimenpiteistä, joihin valtiot voivat ryhtyä käyttääkseen kansainvälisen oikeuden mukaista puolustautumisoikeuttaan, kun jokin YK:n jäsenvaltio on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. 

Sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain soveltamisalaa koskevaan 1 §:ään lisättiin 1 päivänä kesäkuuta 2015 voimaantulleella lainmuutoksella (576/2015) sotilaiden lähettäminen sotilastehtäviin muuhun kansainväliseen kriisinhallintaan. Tarkoituksena oli mahdollistaa sotilaiden lähettäminen sotilastehtäviin myös muuhun kansainväliseen kriisinhallintaan kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan, kuten yhteysupseerin tai sotilasneuvonantajan tehtävään siviilikriisinhallintaoperaatioissa tai niin sanotuissa YK:n poliittisissa operaatioissa. Tarkoitus oli myös mahdollistaa Suomen osallistuminen kriisinhallintaan sotilailla tilanteessa, jossa kyseessä ei voida katsoa olevan edellä tarkoitetusta sotilaallisesta kriisinhallinnasta, mutta kuitenkin tehtävään tarvitaan puolustusvoimien erityisosaamista (HE 297/2014 vp). 

Päätöksen Suomen osallistumisesta lain 1 §:ssä tarkoitettuun kriisinhallintaan ja osallistumisen lopettamisesta tekee tasavallan presidentti valtioneuvoston yleisistunnon ratkaisuehdotuksesta. Ennen ratkaisuehdotuksen tekemistä valtioneuvoston on tapauksesta riippuen kuultava eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa tai jos ratkaisuehdotus koskee sotilaallisesti erityisen vaativaa kriisinhallintatehtävää tai tehtävää, joka ei perustu YK:n turvallisuusneuvoston valtuutukseen, valtioneuvoston on ennen ratkaisuehdotuksen tekemistä kuultava eduskuntaa antamalla sille asiasta selonteko. Jos ratkaisuehdotus koskee Suomen osallistumista enintään kymmenellä henkilöllä sotilaalliseen kriisinhallintaan, valtioneuvoston on ennen ratkaisuehdotuksen tekemistä annettava asiasta selvitys eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. 

Sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain mukaan tasavallan presidentti tekee valtioneuvoston ratkaisuehdotuksesta päätöksen sekä sotilasosaston asettamisesta korkeaan valmiuteen (valmiusosasto) että sen lähettämisestä kriisinhallintatehtävään. Jotta valmiusosaston nopea liikkeellelähtö onnistuisi, lakiin otettiin säännös, jonka mukaan valtioneuvosto kuulee eduskuntaa antamalla sille selonteon jo siinä vaiheessa, kun suomalainen joukko asetetaan korkeaan valmiuteen. Kun osaston lähettämispäätös tehdään, riittää lain mukaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kuuleminen. Menettelyn tarkoituksena oli antaa koko eduskunnalle mahdollisuus osallistua valmiustilaan asettamista koskevan päätöksen valmisteluun ja samalla mahdollistaa valmiusjoukon osallistuminen operaatioon tavallista nopeammassa aikataulussa. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain säännösten taustalla on Suomen osallistuminen EU:n taisteluosastojen valmiusvuoroihin, näyttäisivät ne sanamuotonsa perusteella soveltuvan myös joukkojen asettamiseen korkeaan valmiuteen muuhun sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumista varten, kuten Naton nopean toiminnan joukkoihin. 

Sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain mukaan puolustusministeriö voi ryhtyä osallistumiseen liittyviin valmistelu- ja varautumistoimenpiteisiin sen jälkeen, kun tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteinen kokous on käsitellyt asiaa valmistelevasti ennen Suomen osallistumista sotilaalliseen kriisinhallintaan koskevaa päätöstä. 

Laki sisältää säännökset sotilaallisen kriisinhallintahenkilöstön asemasta. Lakiin sisältyy myös säännökset voimakeinojen käytön perusteista ja rajoituksista sotilaallisessa kriisinhallinnassa. 

2.1.5  2.1.5 Laki siviilihenkilöstön osallistumisesta kriisinhallintaan

Laki siviilihenkilöstön osallistumisesta kriisinhallintaan (1287/2004) on maailman ensimmäisiä laatuaan. Sen taustalla oli 1990-luvun muutos perinteisestä rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan sekä kokemus vaikeiden konfliktien ei-sotilaallisten tehtävien merkityksestä yhteiskunnan normalisoimisessa. YK:n väliaikaishallinto Itä-Timorissa ja Kosovossa sisälsi kansainvälisen yhteisön korvaavia ja toimeenpanevia tehtäviä poliisin turvallisuustehtävien lisäksi keskus- ja paikallishallinnossa sekä oikeushallinnossa. Vuonna 2000 Euroopan unioni määritti siviilikriisinhallinnan painopisteiksi poliisiasiat (sisältäen rajaturvallisuuden), oikeusvaltioperiaatteen, muun siviilihallinnon sekä siviilien suojelun. Myöhemmin painopisteisiin lisättiin tarkkailutoiminta ja tuki EU:n erityisedustajien toiminnalle. Siviilikriisinhallinnan yhtenä tavoitteena on lisäksi kriisien, konfliktien ja siviiliväestöön kohdistuvien vaikutusten ennakointi ja ehkäisy. 

Laissa säädetään viranomaisten toimivallasta Suomen osallistuessa kriisinhallintaan lähettämällä siviilihenkilöstöä kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin, osallistumisen edellyttämistä kotimaan valmiuksista sekä kriisinhallintaan ulkomailla osallistuvan siviilihenkilöstön oikeuksista ja velvollisuuksista. Kansainvälisesti laki on varsin edistyksellinen. Se käsittää siviilihenkilöstöltä edellytetyt erityisen ammattitaidon ja asiantuntijuuden tarpeet ja rakentuu käsitykseen kriisinhallinnasta kokonaisvaltaisena kansainvälisenä toimena. 

Lain mukaan ulkoasiainministeriö käsittelee siviilihenkilöstön osallistumista kriisinhallintaan koskevat asiat. Sisäministeriö käsittelee osallistumisen edellyttämiä kotimaan valmiuksia koskevat asiat ja päättää pelastustoimen alaan kuuluvan avun antamisesta pelastuslain nojalla. Osallistumisen edellyttämiä kotimaan valmiuksia ovat ulkomaille lähetettävän henkilöstön rekrytointi, koulutus ja varustaminen sekä palvelussuhdeasioiden hoitaminen ja siviilikriisinhallintaan kuuluva tutkimus- ja kehittämistoiminta. Sisäministeriö on perustanut tehtäviään varten Pelastusopiston yhteyteen Kriisinhallintakeskuksen vuonna 2007. 

Sisäministeriö on käynnistänyt tammikuussa 2016 hankkeen, jossa selvitetään siviilihenkilöstön osallistumisesta kriisinhallintaan tehdyn lain ja muun siihen liittyvän lainsäädännön muutostarpeita (SM015:00/2015). 

2.1.6  2.1.6 Valmiuslainsäädäntö

Valmiuslaissa (1552/2011) säädetään valtionsisäisistä, Suomen viranomaisten toimivaltuuksista poikkeusolojen aikana väestön turvallisuuden ja elinmahdollisuuksien sekä yhteiskunnan toimivuuden varmistamiseksi. Poikkeusoloja ovat valmiuslain 3 §:n mukaan 1) Suomeen kohdistuva aseellinen tai siihen vakavuudeltaan rinnastettava hyökkäys ja sen välitön jälkitila; 2) Suomeen kohdistuva huomattava aseellisen tai siihen vakavuudeltaan rinnastettavan hyökkäyksen uhka, jonka vaikutusten torjuminen vaatii valmiuslain mukaisten toimivaltuuksien välitöntä käyttöön ottamista; 3) väestön toimeentuloon tai maan talouselämän perusteisiin kohdistuva erityisen vakava tapahtuma tai uhka, jonka seurauksena yhteiskunnan toimivuudelle välttämättömät toiminnot olennaisesti vaarantuvat; 4) erityisen vakava suuronnettomuus ja sen välitön jälkitila; sekä 5) vaikutuksiltaan erityisen vakavaa suuronnettomuutta vastaava hyvin laajalle levinnyt vaarallinen tartuntatauti. 

Valtioneuvosto toteaa yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa maassa vallitsevan poikkeusolot. Valmiuslaissa ei säädetä nimenomaisesti presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan muodoista. Käytännössä kyse voisi olla esimerkiksi asian käsittelemisestä valtioneuvostosta annetun lain 24 §:n mukaisessa tasavallan presidentin ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteisessä kokouksessa (HE 3/2008 vp, s. 35/I). 

Valmiuslaissa säädetyt viranomaisten toimivaltuudet otetaan käyttöön valtioneuvoston asetuksella (käyttöönottoasetus), jossa todetaan, miltä osin valmiuslain mukaisia toimivaltuuksia voidaan soveltaa. Käyttöönottoasetus on saatettava välittömästi eduskunnan käsiteltäväksi. Viranomaisten toimivaltuuksia voidaan alkaa soveltaa, kun eduskunta on päättänyt asiasta. Käyttöönottoasetus voidaan antaa vain määräajaksi, enintään kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan. 

Kiireellisessä tapauksessa, mikäli normaalia käyttöönottomenettelyä ei voida noudattaa vaarantamatta merkittävästi lain tarkoituksen saavuttamista, voidaan valtioneuvoston asetuksella säätää valmiuslain toimintavaltuuksien välittömästä soveltamisesta. Tällainen asetus voidaan antaa enintään kolmeksi kuukaudeksi, ja se on välittömästi saatettava eduskunnan käsiteltäväksi. 

Suomen on kansainvälisten velvoitteidensa mukaan ilmoitettava YK:lle ja Euroopan neuvostolle valmiuslain mukaisten toimivaltuuksien soveltamisesta lain 3 §:n 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuissa poikkeusoloissa. Valmiuslaissa ei säädetä kansainvälisen avun pyytämisestä ja sitä koskevasta päätöksenteosta. Valmiuslain tarkoittamissa poikkeusoloissa kansainvälisen avun pyytämiseen sovelletaan muuta ylimpien valtioelinten päätöksentekoa koskevaa lainsäädäntöä sekä toimialakohtaista lainsäädäntöä. Ulkomaisten avunantajien toimivaltuudet Suomessa määräytyvät tällöin toimialakohtaisen erityislainsäädännön mukaan. 

Valtioneuvoston kanslia on antanut ohjeen valmiuslain mukaisten toimivaltuuksien käyttöönottamiseksi (VNK/1297/40/2014). Valmiuslainsäädäntöön kuuluu myös sodan aikana sovellettava puolustustilalaki (1083/1991), minkä lisäksi eräillä aloilla on säädetty poikkeusoloja koskevia säännöksiä. 

2.1.7  2.1.7 Kansalliset yhteyspisteet

Valtioneuvoston tilannekeskus on Suomen kansallinen yhteyspiste muun muassa unionin pelastuspalvelumekanismissa, EU:n poliittisen kriisitoiminnan integroiduissa järjestelyissä (IPCR) ja NATO EADRCC järjestelyssä (Euro-Atlantic Disaster Response Coordination Centre). Valtioneuvoston kansliassa toimivan valtioneuvoston tilannekeskuksen tehtävänä on tuottaa reaaliaikaista turvallisuustapahtumatietoa ja toimivaltaisten viranomaisten tiedoista koottua tilannekuvaa sekä toimia ympärivuorokautisena yhteyspisteenä muun muassa edellä mainittuihin mekanismeihin liittyvässä tiedonvaihdossa. Tähän rooliin liittyvänä tehtävänä valtioneuvoston tilannekeskus välittää näiden hälytysjärjestelyjen kautta saadun tiedon toimivaltaisille viranomaisille ja tukee tarvittaessa kansallisen tason koordinaatiota häiriötilanteen hallintamallin mukaisesti. Tilannekeskuksen tehtäviin kuuluu myös poikkeavaan aikaan järjestettävien valtioneuvoston istuntojen ja ministerivaliokuntien kokoon kutsuminen. 

EU:n rajaturvallisuusviraston yhteyspiste (NFPOC, National Frontex Point of Contact) Suomessa on Rajavartiolaitoksen esikunnan tilanne- ja riskianalyysikeskus. Tilanne- ja riskianalyysikeskus vastaanottaa rajaturvallisuusviraston lähettämät pyynnöt muun muassa rajaturvallisuusvirastoasetuksen (EY) N:o 2007/2004 8 d artiklan 8 kohdassa tarkoitetusta rajavartijoiden lähettämisestä nopeaan rajainterventioon. Tilanne- ja riskianalyysikeskus käynnistää välittömästi pyynnön saatuaan irrotettavuuskyselyt Rajavartiolaitoksen kansainväliseen valmiusjoukkoon (EBGT-pooli) kuuluvasta henkilöstöstä ja välittää pyynnöt tarkempaan valmisteluun Rajavartiolaitoksen esikunnan kansainvälisen yhteistyön yksikköön. 

Puolustusvoimien operaatiokeskus (PVOPKE) toimii puolustusvoimien osalta yhteyspisteenä ja tuottaa ennakoivan päätöksenteon mahdollistavan tilannetietoisuuden puolustusvoimien johdolle ja valtiojohdolle sekä vastaa muun muassa suorituskykyjen välittömään toimenpanoon ja valmiuden säätelyyn liittyvien käskyjen ja ohjeiden laatimisesta. PVOPKE myös johtaa ja ohjaa valtakunnallista alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista sekä virka-apuvalmiuden ylläpitoa ja toteutusta. 

Myös muilla hallinnonaloilla on kansallisia yhteyspisteitä. 

2.2.1  2.2.1 Lissabonin sopimuksen mukaiset lausekkeet

Lissabonin sopimukseen sisällytetyt yhteisvastuulauseke ja keskinäisen avunannon lauseke ovat vahvistaneet EU:n jäsenvaltioiden avun antamisen ja pyytämisen keinoja erilaisissa kriisitilanteissa. Lausekkeet lujittavat jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta ja velvoittavat kaikkia jäsenvaltioita yhtäläisesti. Ne täydentävät unionin puitteissa toteutettavaa toimintaa erilaisten uhkakuvien osalta. Suomen näkemyksen mukaan lausekkeet vahvistavat unionin luonnetta turvallisuusyhteisönä (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko, VNS 6/2012 vp). 

Yhteisvastuulausekkeen soveltamisala on rajattu kolmeen uhkakuvaan; terrori-isku taikka luonnon tai ihmisen aiheuttama suuronnettomuus. Keskinäisen avunannon lauseke käsittää avunannon aseellisen hyökkäyksen tilanteessa. Yhteisvastuulauseke luo EU:lle oikeusperustan toimia sekä velvoittaa jäsenvaltiot antamaan toisilleen apua, kun taas keskinäisen avunannon lauseke sisältää vain jälkimmäisen ulottuvuuden. Yhteisvastuulausekkeen soveltamisessa hyödynnetään olemassa olevaa EU-sääntelyä ja olemassa olevia mekanismeja. 

Lausekkeiden soveltamisalat voivat olla osittain päällekkäiset ja vakavan ja laaja-alaisen kriisin yhteydessä niitä voidaan soveltaa toisiaan täydentävästi. Lausekkeiden sanamuodot eivät ole yksin ratkaisevia, vaan myös taustalla vallitsevat poliittiset, sotilaalliset ja muut olosuhteet vaikuttavat lausekkeiden soveltamiseen (UaVM 6/2008 vp, s. 18/I). Lausekkeita sovellettaessa olennaisia ovat EU:n jäsenvaltioiden kansalliset päätökset, halu pyytää apua ja kyky antaa toiselle jäsenvaltiolle apua. Vastaavasti tulisi ottaa huomioon jäsenvaltion kyky ottaa tarjottua apua vastaan. 

Madridissa maaliskuussa 2004 tapahtuneen terrori-iskun seurauksena EU:n jäsenvaltiot ilmoittivat Eurooppa-neuvostossa toimivansa yhteisvastuulausekkeen mukaisesti yhdessä ja yhteisvastuun hengessä, kun jokin niistä joutuu terrorihyökkäyksen kohteeksi (Eurooppa-neuvostossa 25 päivänä maaliskuuta 2004 annettu julkilausuma yhteisvastuusta terrorismin torjunnassa). Muutoin yhteisvastuulausekkeeseen ei ole vedottu, vaan unionin jäsenmaiden avunanto merkittävissäkin katastrofitilanteissa on toteutettu olemassa olevien avunantomekanismien, kuten pelastuspalvelumekanismin puitteissa. Yhteisvastuulausekkeen kattamilla aloilla yhteistyön muodot ovat kehittyneet merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja operatiivinen toiminta jäsenvaltioiden kesken on tiivistä. Olemassa olevien mekanismien täytäntöönpanoa koskeva lainsäädäntö ja toimintamallit tukevat tehokasta avun antamista ja vastaanottamista. 

Keskinäisen avunannon lauseketta on toistaiseksi sovellettu vain kerran, Pariisissa 13 päivänä marraskuuta 2015 tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen. Ranska ei esittänyt EU:n yhteisvastuulausekkeen soveltamista vaan vetosi keskinäisen avunannon lausekkeeseen ja pyysi muilta jäsenvaltioilta sotilaallista apua. 

EU:n yhteisvastuulauseke

Yhteisvastuulauseke sai muotonsa EU:n perustuslakisopimusta valmistelleen Eurooppa-valmistelukunnan puolustusta pohtineessa työryhmässä. Valmisteluvaiheessa todettiin, että Euroopan unioniin kohdistuva uhka on muuttunut EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alkuajoista. Yhteisvastuulausekkeen taustalla oli tarve vastata uusiin uhkiin, erityisesti terrorismin uhkaan. Yhteisvastuulausekkeella haluttiin korostaa jäsenvaltioiden välistä solidaarisuuden periaatetta. Jo valmisteluvaiheessa korostui tarve kaikkien unionin ja ennen kaikkea jäsenvaltioiden käytössä olevien välineiden käyttöön siten, että niillä on yhteisvaikutuksia (sotilaalliset voimavarat, tiedustelu, poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö, pelastuspalvelu jne.). Lissabonin sopimuksella EUT-sopimukseen sisällytettiin yhteisvastuulausekkeen sisältävä SEUT 222 artikla, joka oli samansisältöinen kuin Lissabonin sopimusta edeltäneessä Roomassa 29 päivänä lokakuuta 2004 allekirjoitetussa perustuslakisopimuksessa, joka ei tullut kansainvälisesti voimaan. 

SEUT 222 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti jäsenvaltio voi vedota yhteisvastuulausekkeeseen, kun kyse on terrori-iskusta taikka luonnon tai ihmisen aiheuttamasta suuronnettomuudesta. Yhteisvastuulauseke muodostuu kahdesta elementistä: unionin välineiden käyttöönotosta, mukaan lukien jäsenvaltioiden unionin käyttöön asettamat resurssit, sekä jäsenvaltioiden toisilleen antamasta avusta. 

SEUT 222 artiklan 1 kohta luo perustan unionin käytettävissä olevien välineiden käyttöönotolle. Kohta koskee EU:n tason toimia. Käyttöön voidaan ottaa muun muassa poliisiyhteistyön, oikeudellisen yhteistyön ja pelastuspalvelun välineet sekä YUTP:n ja YTPP:n välineet, mukaan lukien jäsenvaltioiden unionin käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat. Yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpano EU:n tasolla mahdollistaa kaikkien välineiden käytön arvioinnin kokonaisvaltaisesti unionin pyrkiessä toimillaan vastaamaan yhteislausekkeeseen vedonneen jäsenvaltion avun tarpeeseen. Kohtaa voidaan soveltaa terrori-iskun, sen uhan taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tilanteessa. Määräyksen perusteella unioni ja sen jäsenvaltiot toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä. 

Lissabonin sopimusta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 23/2008 vp) todetaan, että yhteisvastuulauseke luo unionille mahdollisuuden käyttää sotilaallisia kriisinhallintavoimavarojaan lausekkeen mukaisessa tarkoituksessa myös unionin alueen sisäpuolella. EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan välineet ja kriisinhallintatehtävät voivat tukea yhteisvastuulausekkeen soveltamista. Unionin ulkopuolella toteutettavat kriisinhallintatehtävät, joiden yhteydessä unioni voi käyttää siviili- ja sotilasvoimavaroja, on lueteltu Lissabonin sopimuksella muutetun Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 43 artiklan 1 kohdassa (niin sanotut Petersbergin tehtävät). 

Yhteisvastuulauseke sisältää jäsenvaltioiden toisilleen antaman avun edellä mainittujen uhkakuvien toteutuessa. SEUT 222 artiklan 2 kohta velvoittaa jäsenvaltiot antamaan toisilleen apua niiden poliittisten elinten pyynnöstä ja neuvoston sovittaessa tämän toiminnan yhteen. Näissä tilanteissa jäsenvaltiot voivat antaa apua toisilleen kansallisilla voimavaroillaan, mukaan lukien pyydettäessä sotilaalliset voimavarat. 

EUT-sopimukseen liitetyn yhteisvastuulauseketta koskevan julistuksen 37 mukaan jokaisella jäsenvaltiolla on oikeus valita tarkoituksenmukaisin keino täyttää solidaarisuusvelvoitteensa muita jäsenvaltioita kohtaan. 

Neuvoston 24 päivänä kesäkuuta 2014 tekemässä päätöksessä yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpanojärjestelyistä unionissa (2014/415/EU) (täytäntöönpanopäätös), säädetään yhteisvastuulausekkeen maantieteellisestä soveltamisalasta, aktivointimekanismista, valmiustoimien järjestelyistä EU:n tasolla ja koordinointijärjestelyistä neuvostossa. Täytäntöönpanopäätös koskee SEUT 222 artiklan 1 kohtaa eli EU:n tason toimia muilta kuin puolustuksen alan kannalta merkityksellisin osin. Päätöksen oikeusperustan ulkopuolelle on jätetty SEUT 222 artiklan 3 kohdan toinen virke, jonka mukaan neuvosto tekee ratkaisunsa EU-sopimuksen 31 artiklan 1 kohdan mukaisesti, jos päätöksellä on merkitystä puolustuksen alalla. Päätöksessä korostetaan olemassa olevien välineiden hyödyntämistä yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpanossa EU:n tasolla. Päätöksen 4 artiklan mukaan jäsenvaltio voi vedota yhteisvastuulausekkeeseen vasta, jos se kansallisella ja EU:n tasolla olemassa olevien keinojen ja välineiden tarjoamia mahdollisuuksia käytettyään katsoo, että kriisi selvästi ylittää sen toimintavalmiudet. Onkin todennäköistä, että ennen kuin yhteisvastuulauseke tulee sovellettavaksi, on kriisin kohteeksi joutunut jäsenvaltio jo pyrkinyt hyödyntämään olemassa olevia EU-tason mekanismeja sekä muita kahden- ja monenvälisiä järjestelyitään kriisiin vastaamiseksi. Kyseisen jäsenvaltion poliittisten viranomaisten on osoitettava vetoomuksensa neuvoston puheenjohtajavaltiolle. Vetoomus on osoitettava myös Euroopan komission puheenjohtajalle komission alaisuudessa toimivan hätäavun koordinointikeskuksen ERCC:n (Emergency Response Coordination Centre) kautta. 

Yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpano EU:n tasolla edistää kaikkien unionin välineiden johdonmukaista käyttöä unionin pyrkiessä toimillaan vastaamaan yhteisvastuulausekkeeseen vedonneen jäsenvaltion avun tarpeeseen. Yhteisvastuulauseke edellyttää, että unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet. Asianomaisiin välineisiin kuuluvat EU:n sisäisen turvallisuuden strategia, unionin pelastuspalvelumekanismi ja rakenteet, jotka on kehitetty EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa. Unionin toimia koskevien järjestelyiden tarkoituksena on parantaa toiminnan tehokkuutta olemassa oleviin välineisiin perustuvan tiiviimmän koordinoinnin avulla. 

Neuvosto vastaa poliittisesta ja strategisesta ohjauksesta kunnioittaen kullekin EU:n toimielimelle ja yksikölle annettua toimivaltaa. Poliittisen tason koordinointi neuvostossa perustuu EU:n poliittisen kriisitoiminnan integroituihin järjestelyihin (Integrated Political Crisis Response Arrangements, IPCR-järjestelyt). Järjestelyn tarkoituksena on kerätä jäsenvaltioista, EU:n toimielimistä, elimistä ja virastoista luotettavaa ja ajantasaista tietoa EU:n päätöksenteon tueksi. Samalla vahvistetaan EU:n kykyä tehdä nopeita päätöksiä silloin, kun isot kriisit ja häiriötilanteet, kuten terroriteot, vaativat EU:n poliittisen tason reaktioita eivätkä yksittäisen jäsenvaltion resurssit, kyky ja rakenteet riitä yksin häiriötilanteeseen vastaamiseen. Mekanismilla tuetaan ja tehostetaan olemassa olevia EU:n päätöksentekorakenteita. 

Kun yhteisvastuulausekkeeseen on vedottu, komissio ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja yksilöivät kyseisen neuvoston päätöksen 5 artiklan 2 kohdan mukaan kaikki asianmukaiset unionin välineet, jotka voivat parhaiten edistää kriisiin vastaamista. Tämä koskee alakohtaisia, operatiivisia, poliittisia ja taloudellisia välineitä sekä rakenteita ja niiden mukaisia toimenpiteitä. Komissio ja korkea edustaja yksilöivät myös EU:n sotilasesikunnan tuella sotilaalliset voimavarat, jotka voivat parhaiten edistää kriisiin vastaamista. Samoin komissio ja korkea edustaja yksilöivät unionin virastojen toimialaan kuuluvat välineet ja resurssit. Lisäksi komissio ja korkea edustaja antavat neuvostolle neuvoja siitä, ovatko olemassa olevat välineet riittävä keino auttaa yhteisvastuulausekkeeseen vedonnutta jäsenvaltiota. Komissio ja korkea edustaja laativat myös yhteistä tilannetietoisuutta ja -analyysiä koskevia raportteja. 

Yhteisvastuulauseketta sovellettaessa voidaan hyödyntää Euroopan ulkosuhdehallinnon (EUH) YTPP:tä tukevia rakenteita, tiedusteluasiantuntemusta sisältäviä rakenteita ja edustustoverkkoa, sekä unionin virastoja. 

Jos valmiustoimia koskevia EU:n tason järjestelyjä olisi täydennettävä säännöksillä tai niitä olisi tarpeen muuttaa, tämä tehdään EU:n perussopimusten asiaa koskevien määräysten mukaisesti. Komissio ja korkea edustaja esittävät päätöksen 5 artiklan 3 kohdan mukaisesti tarvittaessa neuvostolle ehdotuksia poikkeuksellisia toimenpiteitä koskevista päätöksistä, jotka eivät kuulu olemassa olevien välineiden piiriin, sotilaallisia voimavaroja koskevista pyynnöistä, jotka menevät voimassa olevaa pelastuspalvelujärjestelyä pidemmälle, ja jäsenvaltioiden nopeaa toimintaa tukevista toimenpiteistä. Sotilaallisia resursseja voidaan käyttää yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpanossa pelastuspalvelumekanismin kattamissa rajoissa eli logistisena ja materiaalisena tukena ilman erillistä neuvoston päätöstä. 

Jos kriisi edellyttää YUTP:n tai YTPP:n aloihin kuuluvia toimia, neuvoston olisi tehtävä asiasta päätös EU:n perussopimusten asiaa koskevien määräysten mukaisesti. 

Päätöksen 2 artiklan mukaan päätöksellä ei ole puolustukseen liittyviä vaikutuksia. 

Lisäksi päätöksessä otetaan huomioon koordinointijärjestelyt neuvostossa sekä esitetään järjestelyt, jotka koskevat EU:n tasolla suoritettavaa yhteistä uhkien ja riskien arviointia Eurooppa-neuvoston säännöllisten arviointien pohjaksi sekä unionin ja jäsenvaltioiden valmiustoimenpiteiden arviointia. 

Lähtökohtana Lissabonin sopimusta koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä oli, että kaikki jäsenvaltioiden resurssit, mukaan lukien sotilaalliset voimavarat, ovat käytettävissä yhteisvastuulausekkeen toteuttamisessa. Yhteisvastuulausekkeen todennäköisissä toteuttamistilanteissa pääroolissa olisivat jäsenvaltioiden siviiliviranomaiset, Suomen osalta erityisesti sisäasiainhallinnon toimialalla. Hallituksen esitystä koskevan puolustusvaliokunnan lausunnon mukaan lausekkeen toteuttamistoimet olisivat luonteeltaan rajat ylittävää virka-aputoimintaa, jonka toteuttajina ovat jäsenvaltioiden eri viranomaistahot. Yhteisvastuulausekkeen käytännön toteuttaminen olisi lähtökohtaisesti pelastusviranomaisten ja poliisin yhteistyötä, jota saatettaisiin tukea lähettämällä sotilaita tai puolustusvoimien kalustoa avustustehtäviin kansainvälisenä virka-apuna (HE 23/2008 vp – PuVL 4/2008).  

Yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpanossa käytettäviä EU-mekanismeja

EU:n jäsenvaltioilla on käytössään lukuisia mekanismeja, joita voidaan käyttää sisäistä turvallisuutta koskevien uhkien ja riskien torjunnassa ja hallinnassa ja joiden kautta voidaan antaa ja vastaanottaa apua häiriötilanteissa. Monet näistä mekanismeista on luotu jo ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa, ja ne ovat kehittyneet edelleen sen jälkeen, kun EU:n perussopimuksiin sisällytettiin yhteisvastuulauseke. Jäsenvaltiot tekevät yhteistyötä näiden mekanismien kautta varsin laajasti jo nyt. Mekanismeja koskevaa kansallista päätöksentekoa säännellään toimialakohtaisessa lainsäädännössä. EU-mekanismeilla voidaan osaltaan vastata myös yhteisvastuulausekkeen kattamiin tilanteisiin, jolloin päätöksenteko tapahtuisi tässä hallituksen esityksessä ehdotetun erillislain nojalla toimialakohtaisen sääntelyn sijasta. 

Yhteisvastuulausekkeen täytäntöönpanossa mahdollisesti käytettäviä mekanismeja ovat esimerkiksi EU:n poliittisen kriisitoiminnan integroidut järjestelyt (IPCR), unionin pelastuspalvelumekanismi, EU:n rajaturvallisuusvirasto, yhteiset tutkintaryhmät (JIT), rajat ylittävä yhteistyö erityisesti terrorismin ja rajat ylittävän rikollisuuden torjumiseksi (Prüm-päätös), jäsenvaltioiden erityistoimintajoukot terrorismin torjunnassa (Atlas) sekä Euroopan turvapaikka-asioiden tukiviraston (EASO) turvapaikka-asioiden tukiryhmät. 

Prüm-päätöksen mukaista poliisiyhteistyötä voivat olla muun muassa viranomaisten yhteiset operaatiot, mukaan lukien yhteiset partiot, ja avustaminen joukkotapahtumissa, katastrofeissa ja vakavissa onnettomuuksissa. Atlas-yhteistyössä poliisin ja rajavartiolaitoksen erityistoimintayksiköt voivat antaa jäsenvaltioiden välistä poliisiapua sellaisissa ihmisen aiheuttamissa kriisitilanteissa, joista aiheutuu vakava ja välitön fyysinen uhka henkilöille, omaisuudelle, infrastruktuurille tai instituutioille, erityisesti panttivangiksi ottamisen, kaappauksen tai niihin verrattavan tapahtuman yhteydessä. 

EU:n rajaturvallisuusvirasto koordinoi jäsenvaltioiden ulkorajoilla toimeenpantavia rajavalvontaoperaatioita. Rajavartiolaitos voi osallistua rajaturvallisuusvirastoasetuksen mukaiseen EU:n rajaturvallisuusviraston koordinoimaan nopean intervention Euroopan rajavartijaryhmään (RABIT-operaatio) sekä viraston koordinoimiin suunnitelmallisiin yhteisoperaatioihin ja kokeiluhankkeisiin. Valtioneuvosto voi myös pyytää Suomeen nopean intervention rajavartijaryhmän ja Rajavartiolaitos rajaturvallisuusvirastoasetuksen 8 artiklassa tarkoitettua lisäapua. Rajavartiolaitos voi lisäksi osallistua muuhun kahdenväliseen kansainväliseen operatiivista tai teknistä apua sisältävään yhteistyöhön. Käytännössä viimeksi mainittu apu voisi siis olla asiantuntija- tai kalustoapua tai Rajavartiolaitoksen osallistumista kansainväliseen pelastus-, palontorjunta- tai ympäristönsuojelutehtävään.  

Unionin pelastuspalvelumekanismi kattaa ensisijaisesti ihmisten, mutta myös ympäristön ja omaisuuden suojelun sekä unionin alueella että sen ulkopuolella tapahtuvien kaikenlaisten luonnon ja ihmisen aiheuttamien katastrofien yhteydessä, mukaan lukien ympäristökatastrofit, meren pilaantuminen ja akuutit terveyttä uhkaavat hätätilanteet. Jos valtion toimintavalmiudet eivät ole riittävät katastrofitilanteessa, se voi pyytää unionin mekanismin kautta muilta valtioilta täydennystä pelastuspalvelu- ja muille katastrofiavustusvoimavaroilleen. 

EU:n keskinäisen avunannon lauseke

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee EU-sopimuksen mukaan pohjautua jäsenvaltioiden keskinäisen poliittisen yhteisvastuun kehittämiseen, yleistä etua koskevien kysymysten määrittämiseen sekä jäsenvaltioiden toimien jatkuvaan lähentämiseen. Jäsenvaltioilla on velvollisuus tukea yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa lojaalisuuden ja keskinäisen yhteisvastuun hengessä sekä kunnioittaa unionin toimintaa tällä alalla. EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan avulla luodaan yhteistä tilannekuvaa ja varautumista, paikataan yhteisesti tunnistettuja suorituskykypuutteita, luodaan yhteisiä (esimerkiksi jaettuja, yhteiskäytössä olevia, yhteisesti hankittuja tai yhteisiin vaatimuksiin perustuvia) suorituskykyjä sekä parannetaan yhteistoimintakykyä sotilaallisen avun vastaanottamiseen ja antamiseen. 

EU-sopimuksen 42 (7) artikla sisältää määräyksen EU:n jäsenvaltioiden keskinäisestä avunannosta. 

EU:n keskinäisen avunannon lauseke perustuu YK:n peruskirjan 51 artiklaan, jonka mukaan YK:n jäsenvaltio voi käyttää kansainvälisen oikeuden mukaista puolustautumisoikeuttaan, jos se joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Puolustus voi olla myös kollektiivista, jos hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio pyytää apua. 

Keskinäisen avunannon lausekkeen sanamuoto pohjautuu lähes sanatarkasti Länsi-Euroopan unionin (Western European Union, WEU) perustamissopimuksen eli niin sanotun Brysselin sopimuksen tekstiin vuodelta 1948. Jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta ja sitoutumista yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan pyrittiin lujittamaan sisällyttämällä lauseke Lissabonin sopimuksella EU-sopimukseen. Se sisällytettiin EU-sopimuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevaan osioon, millä samalla vahvistettiin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sisäistä ulottuvuutta. Unionin ulkopuolella toimeenpantavan kriisinhallinnan ohella huomioitiin tarve unionin sisällä tapahtuvalle yhteistyölle sotilaallisiin uhkakuviin vastaamiseksi. 

Keskinäisen avunannon lauseke on luonteeltaan jäsenvaltioiden välinen sitoumus, jolla ei luoda uutta toimivaltaa EU:lle. Avunantolauseke on jäsenvaltioita yhtäläisesti velvoittava. Se kohdistuu samalla tavoin unionin kaikkiin jäsenvaltioihin. Lausekkeeseen liitetyt viittaukset tiettyjen maiden erityisasemaan tai Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyihin sitoumuksiin eivät luo viittausten kohteina oleville jäsenvaltioille varaumaa olla osallistumatta avunantolausekkeen täytäntöönpanoon. Viittaukset tiettyjen maiden erityisasemaan tai Naton rooliin eivät poista määräyksellä luotua avunsaantioikeutta miltään jäsenvaltiolta. Keskinäisen avunannon lauseke jättää avoimeksi sen tavan, jolla muiden EU:n jäsenvaltioiden tulee tukea hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota. Käytännössä kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista. Avunantolauseketta on katsottu voitavan soveltaa myös muussa kuin YK:n peruskirjan 51 artiklan tarkoittamassa hyökkäystilanteessa EU:n perussopimusten yleisen solidaarisuuden perusteella. 

EU-sopimus jättää lausekkeen käyttöönoton ja sen toimeenpanoa koskevan päätöksenteon yksityiskohtia koskevat menettelytavat avoimiksi. 

Lissabonin sopimuksen hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä katsottiin todennäköiseksi, että sellainen suhteiden huonontuminen kolmannen maan kanssa tai muu vakava turvallisuuspoliittinen uhka, joka antaisi aiheen keskinäisen avunannon lausekkeen mukaiseen avunpyyntöön, olisi tullut unionin rakenteisiin jo prosessin aiemmissa vaiheissa. Avunantolausekkeen käyttöönotto nousisi todennäköisesti esiin unionin keskeisissä elimissä, kuten Eurooppa-neuvostossa ja YUTP-valmisteluelimissä. 

Keskinäisen avunannon lausekkeella on Suomen näkökulmasta vahva poliittinen ja periaatteellinen merkitys. Lauseke korostaa EU:n keskeistä roolia Suomen turvallisuuspolitiikassa. Suomelle on tärkeää, että EU:n asema Euroopan vakauden turvaamisessa säilyy ja merkitys turvallisuusyhteisönä vahvistuu. EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen tukee tätä tavoitetta. Keskinäisen avunannon lauseketta on Suomen käsityksen mukaan tulkittava siten, että se edellyttää jäsenvaltioilta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. 

Keskinäisen avunannon lauseketta ja Suomen kantoja on käsitelty Lissabonin sopimuksen voimaantuloon liittyvissä asiakirjoissa (muun muassa valtioneuvoston selonteossa valmistelukunnan tuloksista ja valmistautumisesta Euroopan unionin hallitustenväliseen konferenssiin (VNS 2/2003 vp, s. 58; UaVM 4/2003 vp, s. 26 ja 27), valtioneuvoston selonteossa eduskunnalle Euroopan unionin perustuslakisopimuksesta (VNS 6/2005 vp, s. 105 ja 112; UaVM 2/2006 vp, s. 22 ja 23), valtioneuvoston selonteossa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta 2004 (VNS 6/2004 vp, s. 55; PuVM 1/2004 vp, s. 19), hallituksen esityksessä Eduskunnalle Euroopan perustuslaista tehdyn sopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (HE 67/2006 vp, s. 91, 97, 98 ja 114; UaVM 13/2006 vp, s. 6 ja 7), hallituksen esityksessä Eduskunnalle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta tehdyn Lissabonin sopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (HE 23/2008 vp, s. 104, 111–113, 126, 127 ja 158; UaVM 6/2008 vp, s. 17–20), valtioneuvoston selonteossa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta 2009 (VNS 1/2009 vp, s. 63, 70 ja 94; UaVM 5/2009 vp, s. 16) ja valtioneuvoston selonteossa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta 2012 (VNS 6/2012 vp, s. 10, 55, 86 ja 87; UaVM 1/2013 vp, s. 24 ja 36). Ulkoasiainministeriö antoi ulkoasiainvaliokunnalle sen pyynnöstä (UaVM 13/2006 vp) myös erillisen VTT Teija Tiilikaisen laatiman selvityksen avunantovelvoitteen vaikutuksista ja toimeenpanoon vaadittavista toimenpiteistä (UTP 7/2008 vp). 

Ranska esitti Pariisin iskujen johdosta keskinäisen avunannon lausekkeen mukaisen pyynnön EU:n jäsenvaltioille ulkoasiainneuvostossa (puolustusministerit) 17 päivänä marraskuuta 2015. Lausekkeeseen ei ollut aiemmin vedottu, eikä sen toimeenpanoa koskevia kysymyksiä tai sen vaikutuksia ollut juurikaan käsitelty EU:n jäsenvaltioiden keskuudessa. Ranska ei esittänyt EU:n yhteisvastuulausekkeen aktivoimista eikä myöskään konsultaatio- tai muita toimia Naton puitteissa. Puolustusministereiden käsitellessä asiaa 17 päivänä marraskuuta 2015 kaikki jäsenvaltiot käyttivät puheenvuoron, jossa esitettiin yksiselitteinen tuki Ranskalle ja sen esittämälle avunantolausekkeen aktivoinnille. Avun luonteen osalta Ranska totesi pyytävänsä kahdenvälistä apua kumppaneiltaan kunkin kykyjen mukaan. Vedottuaan keskinäisen avunannon lausekkeeseen Ranska kävi kahdenvälisiä keskusteluja jäsenvaltioiden kanssa niiden mahdollisuuksista osallistua lausekkeen toimeenpanoon. Painopiste oli Ranskan kansainvälisen kriisinhallintaosallistumisen korvaamisessa muiden EU-maiden toimin, ja Ranskan omien voimavarojen vapauttamisessa terrorismin vastaiseen taisteluun. 

Suomessa asiaa käsiteltiin sekä EU-ministerivaliokunnassa että tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteisessä kokouksessa. Asiasta annettiin eduskunnalle tietoja valtioneuvoston kirjelmillä (UTP 15/2015 vp, UTPJ 21/2015 vp ja E 90/2015 vp). Myös Euroopan parlamentti hyväksyi täysistuntoäänestyksessään 21 päivänä tammikuuta 2016 päätöslauselman "keskinäistä puolustusta koskevasta lausekkeesta (SEU 42 artiklan 7 kohta)" (P8_TA(2016)0019). 

Ranskan EU:n jäsenvaltioille esittämä tukipyyntö on laajentanut jäsenvaltioiden keskuudessa aiemmin vallinnutta käsitystä keskinäisen avunannon lausekkeen soveltamisalasta. Aseellisella hyökkäyksellä on tähän saakka katsottu tarkoitetun ennen kaikkea kolmannen maan EU:n jäsenvaltioon kohdistamaa aseellista hyökkäystä. Ranskan tukipyynnön seurauksena vahvistui se, että lausekkeen soveltamisalan voidaan katsoa ulottuvan myös muihin, aseellisiin hyökkäyksiin rinnastuviin vakaviin turvallisuusuhkiin. Ranskan toiminta osoittaa, että lausekkeeseen vetoaminen perustuu viime kädessä tapauskohtaiseen harkintaan, jossa huomioidaan myös poliittiset ja sotilaalliset näkökohdat. 

2.2.2  2.2.2 Pohjoismainen solidaarisuusjulistus

Pohjoismainen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Vuonna 2009 julkaistussa niin kutsutussa Stoltenbergin raportissa oli ehdotuksia siitä, mitä Pohjoismaat voisivat tehdä yhdessä. Eräs Stoltenbergin raportin ehdotuksista oli yhteispohjoismainen solidaarisuusjulistus. Suurin osa selvityksen suosituksista on jo toteutunut. 

Pohjoismaat antoivat yhteisen solidaarisuusjulistuksen pohjoismaisen ulkoministerikokouksen julkilausumassa 5 päivänä huhtikuuta 2011. Pohjoismaiden solidaarisuusjulistus koskee muun muassa luonnononnettomuuksia ja ihmisten aiheuttamia onnettomuuksia, kyberhyökkäyksiä ja terroristihyökkäyksiä. Jos jokin Pohjoismaa on uhkien kohteena, toiset Pohjoismaat antavat solidaarisuusjulistuksen mukaan apua asianmukaisin keinoin. Solidaarisuusjulistus ei koske puolustusyhteistyötä eikä sotilaallisten keinojen käyttämistä.  

Pohjoismaisessa solidaarisuusjulistuksessa on kyse poliittisesta tahdonilmaisusta, jonka konkreettisen sisällön kukin Pohjoismaa tapauskohtaisesti määrittelee erikseen. Julkilausuma ei kata sotilaallisia uhkia. Julkilausuma on linjassa kunkin maan kansallisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kanssa ja täydentää maiden EU- ja Nato-yhteistyötä. Pohjoismainen tahtotila ei sulje pois muita järjestelyjä eikä vaikuta Lissabonin sopimuksen sisältämiin sitoumuksiin. Pohjoismaiden ulkoministerit eivät ole katsoneet julistuksen johdosta tarpeelliseksi tehdä muutoksia Pohjoismaiden yhteistyösopimukseen (niin sanottu Helsingin sopimus, SopS 28/1962 ). Pohjoismaisessa julistuksessa mainitaan luonnon ja ihmisen aiheuttamat suuronnettomuudet sekä terrori-iskut. Siinä on myös nimenomainen maininta kyberhyökkäyksistä. Ruotsi on lisäksi antanut yksipuolisen solidaarisuusjulistuksen vuonna 2009. Ruotsin julistus kattaa myös sotilaallisen avun antamisen ja vastaanottamisen. 

Pohjoismaisen julistuksen maininta yhteistyöstä kyberturvallisuuden alalla viittaa jo aiemmin käynnistettyyn yhteistyöhön, jossa Pohjoismaiden kansallisille tietoturvan CERT-viranomaisille (Computer Emergency Response Team, Suomessa Viestintävirastossa) tavoitellaan yhteistä tiedonvaihtoverkostoa. 

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa vuoden 2012 selonteossa viitattiin solidaarisuusjulistukseen ja todettiin, että Pohjoismaiden on luontevaa tehdä yhteistyötä ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla solidaarisuuden hengessä. Tiivistyvä pohjoismainen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö tukee Pohjoismaiden roolin vahvistumista kansainvälisenä toimijana ja edistää vakautta Pohjois-Euroopassa, Itämeren piirissä ja pohjoisilla alueilla. 

Pohjoismaisella solidaarisuusjulistuksella on yhteys siviilivalmiusviranomaisten väliseen niin sanottuun Haaga-yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on vahvistaa pohjoismaisten yhteiskuntien turvallisuutta ja varautumista kehittämällä uusia yhteistyömuotoja pohjoismaisen yhteiskunnan sietokyvyn vahvistamiseksi kriisi-, onnettomuus- ja katastrofitilanteissa. Pohjoismaisten pelastusasioista ja varautumisesta vastaavien ministerien vuonna 2009 antama Haaga-julistus on tehostanut konkreettista pohjoismaista yhteistyötä monella varautumisen alueella, muun muassa pelastustoimessa, koulutuksessa, vapaaehtoistyössä, tutkimuksessa, harjoituksissa ja kriisiviestinnässä. 

2.2.3  2.2.3 Muiden maiden lainsäädäntö

Kansainväliseen vertailuun valittiin yhdeksän maata: Alankomaat, Irlanti, Itävalta, Norja, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa ja Viro. Vertailussa on mukana sekä sotilaallisesti liittoutuneita että liittoutumattomia maita sekä Norja Euroopan unionin ulkopuolisena Pohjoismaana. Vertailussa pyrittiin ensinnäkin selvittämään, onko selvityksen kohteena olevissa maissa säädetty erillistä lainsäädäntöä EU:n yhteisvastuulausekkeen ja keskinäisen avunannon lausekkeen täytäntöön panemiseksi. Toiseksi selvitettiin, miten päätöksenteko kansainvälisen avun antamisen ja pyytämisen tilanteissa on lainsäädännöllisesti järjestetty. Kolmanneksi tutkittiin erityisesti parlamentin asemaa päätöksenteossa. 

Valtioiden lainsäädännöllisiin ratkaisuihin vaikuttavat valtiosäännöistä johtuvat erot sekä valtioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusratkaisut. EU:n yhteisvastuulausekkeen ja keskinäisen avunannon lausekkeen toimeenpanemiseksi ei ole annettu erillistä lainsäädäntöä vertailun kohteena olleissa maissa. Lausekkeiden täytäntöönpanossa tukeudutaan useimmissa maissa perustuslain toimivaltasääntelyyn ja sitä toimialoittain täydentävään lainsäädäntöön. 

Päätöksentekoa koskevissa menettelyissä on suuria maakohtaisia eroja. Osassa selvityksen kohteena olleista maista päätöksenteko sotilaallisia voimavaroja tai sotilaallisten voimakeinojen käyttöä sisältävän avun antamisesta edellyttää parlamentin osallistumista joko erillisen hyväksynnän antamisen tai kuulemisen kautta, kun taas toisissa maissa parlamentille lähinnä tiedotetaan tehdyistä ratkaisuista jälkikäteen. 

Kansainvälisen avun antamiseen ja pyytämiseen liittyvää lainsäädäntöä ja tähän liittyvää päätöksentekomenettelyä on tarkemmin kuvattu alla maakohtaisesti. 

Sotilaallisten resurssien käyttö on korostuneesti esillä selvityksen tuloksissa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että parlamentin rooli on useimmissa maissa korostunut päätettäessä sotilaallisten resurssien käytöstä maan rajojen ulkopuolella. 

Ruotsi

Ruotsin hallitusmuoto (Regeringsform) sisältää määräykset toimivallanjaosta parlamentin ja hallituksen välillä koskien päätöstä aseellisten joukkojen lähettämisestä ulkomaille. Hallitusmuodon 15 luvun 13 §:n perusteella hallitus voi asettaa Ruotsin puolustusvoimat kansainvälisen oikeuden mukaisesti puolustamaan valtakuntaa aseelliselta hyökkäykseltä tai estämään valtakunnan alueen loukkaamisen. Hallitusmuodon 15 luvun 16 §:ään sisältyvät edellytykset ruotsalaisen aseellisen joukon lähettämiselle ulkomaille silloin, kun kyse ei ole hyökkäystilanteeseen vastaamisesta. Lainkohdan nojalla hallitus voi ensinnäkin päättää lähettää joukkoja toteuttamaan parlamentin hyväksymää kansainvälistä velvoitetta. Toisekseen joukkoja voidaan lähettää toimimaan ulkomailla hallituksen päätöksellä silloin, kun valtuutus siihen perustuu lakiin, joka määrittää toimenpiteiden edellytykset. Kolmanneksi joukkojen lähettäminen on mahdollista jos parlamentti suostuu lähettämiseen yksittäisessä tilanteessa. Kun Ruotsi osallistuu aseellisin joukoin kansainvälisiin yhteisoperaatioihin, sovelletaan kolmatta toimivaltaperustetta. 

Hallitusmuodon 15 luvun 16 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja päätösvallan delegointilakeja on kaksi: laki ulkomailla annettavasta sotilaskoulutuksesta (Lagen (1994:588) om utbildning för fredsfrämjande verksamhet), jonka perusteella hallitus voi päättää aseistetun joukon lähettämisestä osallistumaan rauhaa edistävään koulutukseen, sekä laki aseellisen joukon ulkomaanpalveluksesta, (Lagen (2003:169) om väpnad styrka för tjänstgöring utomlands), jonka perusteella hallitus voi, YK:n pyynnöstä tai ETYJ:in päätökseen perustuen päättää aseistetun joukon osallistumisesta rauhanturvatoimintaan ulkomailla. 

Ulkomailla annettavasta sotilaskoulutuksesta annetulla lailla Ruotsin parlamentti on delegoinut sotilaallista koulutusta koskevan päätöksenteon hallitukselle niissä tapauksissa, joissa aseellinen sotilasjoukko lähetetään ulkomaille osallistuakseen kansainvälisen yhteistyön puitteissa toteutettavaan rauhaa edistävään koulutukseen. Lain uudistustarpeita on selvitetty mietinnössä, joka jätettiin 1 päivänä tammikuuta 2015 (Deltagande med väpnad styrka i utbildning utomlands – En utökad beslutsbefogenhet för regeringen; SOU 2015:1). Mietinnössä ehdotetaan hallituksen päätösvaltuuksien laajentamista siten, ettei päätösvalta joukkojen lähettämisessä harjoitustoimintaan ulkomaille jatkossa rajoittuisi joukkojen lähettämiseen rauhaa edistävään koulutukseen, vaan että hallituksella olisi valta päättää puolustusvoimien osallistumisesta kaikentyyppiseen kansainvälisen yhteistyön puitteissa järjestettävään koulutukseen. Mietintöä sisällöllisesti vastaava hallituksen esityksen luonnos on käsitelty Ruotsin laintarkastuksessa (Deltagande med väpnad styrka i utbildning utomlands, Fö2015/00087/RS ja Fö2015/01646/RS). Lainmuutosten ehdotetaan tulevan voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2016. 

Ehdotetun muutoksen taustalla vaikuttaa yhtäältä se, ettei käsitettä rauhaa edistävä ole pidetty tarpeeksi selkeänä lainsäädäntöön sisältyvänä rajoitteena ja toisaalta muutoksella halutaan edistää puolustusvoimien kykyjen kehitystä muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa mukaan lukien mahdollistaa osallistuminen sellaiseen harjoitustoimintaan, joka ei ole määriteltävissä rauhaa edistäväksi. 

Aseellisen joukon ulkomaanpalveluksesta annettu laki antaa hallitukselle päätösvallan joukkojen lähettämisestä silloin, kun lähettäminen tapahtuu laissa määritellyn ulkomailla palvelevan henkilöstön enimmäismäärän (3000 henkilöä) puitteissa, joukon toiminnan tarkoitus on rauhanturvatoiminta ja lähettäminen perustuu YK:n pyyntöön tai Etyjin tekemään päätökseen. Käytännössä kulloinenkin hallitus on kuitenkin vienyt kansainvälisiin operaatioihin osallistumisen parlamentin hyväksyttäväksi. 

Mainittuja lakeja tarkasteltiin myös Naton rauhankumppanuuteen liittymisen yhteydessä. Rauhankumppanuutta koskevassa hallituksen esityksessä (Prop. 1995/96:37) todettiin, ettei rauhankumppanuuden puitteissa toteutettavaan koulutusyhteistyöhön osallistuminen edellytä uutta lainsäädäntöä. Ulkomailla annettavasta sotilaskoulutuksesta annettua lakia (1994:588) kuitenkin muutettiin siten, että se koskee nykymuodossaan pelkän rauhanturvaamisen sijasta myös muuta rauhaa edistävää toimintaa. Aseellisen joukon ulkomaanpalveluksesta annettua lakia (nykyisin 2003:169, aiemmin 1992:1153) ei kuitenkaan katsottu mahdolliseksi laajentaa vastaavalla tavalla, vaan hallitus totesi, että myös jatkossa parlamentin tulee jokaisessa yksittäisessä tapauksessa, jossa ei ole kyse puhtaasta rauhanturvaamisesta, muodostaa kanta ruotsalaisten joukkojen lähettämiseen ulkomaille. 

Uusimmassa puolustuspoliittisessa linjauksessa (Reg. Prop. 2014/15:109, Försvarspolitisk inriktning – Sveriges försvar 2016–2020) tunnistetaan tarpeita parantaa avun antamisen ja vastaanottamisen kykyä, mutta muutosten on nähty enemmän liittyvän teknisiin seikkoihin kuin päätöksentekoprosesseihin. Ruotsi katsoo, että isäntämaatukea koskevien valmiuksien olemassaolo on keskeistä, jotta maa voisi ottaa vastaan ja antaa sotilaallista tukea muille valtioille. Naton PfP Sofan toista lisäpöytäkirjaa ja isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan edellyttämiä lainsäädäntömuutoksia käsittelevä muistio julkaistiin heinäkuun alussa (Ds 2015:39, Samförståndsavtal med Nato om värdlandsstöd). Kyseisessä muistiossa todetaan, että Ruotsin liittyessä Naton rauhankumppanuuteen Ruotsin lainsäädännöllinen kehys ulkomaisten joukkojen vastaanotolle katsottiin riittäväksi, ja että tämä arvio on säilynyt muuttumattomana, myös isäntämaatukea koskevien uusien sitoumusten osalta. 

Ulkomaisten joukkojen pääsyä Ruotsin alueelle säännellään useissa laeissa, ennen kaikkea niin sanotussa maahantuloasetuksessa (tillträdesförordningen, 1992:118) ja niin sanotussa IKFN-asetuksessa (förordningen om Försvarsmaktens ingripande vid kränkning av Sveriges territorium under fred och neutralitet, m.m., 1982:756). Maahantuloasetuksessa säädellään muun muassa ulkomaisten valtionilma-alusten, valtionalusten ja sotilaallisten ajoneuvojen pääsyä Ruotsin alueelle. Asetuksen lähtökohta on, että Ruotsin hallitus myöntää luvan valtiorajan ylittämiseen. Yksittäisissä asetuksen 5 §:ssä luetelluissa tapauksissa puolustusvoimat myöntää luvan valtiorajan ylittämiseen. Pääsääntöisesti tämä koskee tilanteita, joissa vieraan valtion alus tulee Ruotsin alueelle jonkin Ruotsin alueviranomaisen pyynnöstä. 

Lissabonin sopimuksen hyväksymisen yhteydessä Ruotsin hallitus katsoi, ettei sopimukseen sisältyvä keskinäisen avunannon lauseke merkitse vastavuoroisia puolustusvelvoitteita sotilaallisesti liittoutumattomille maille kuten Ruotsille. Ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa vuonna 2009 Ruotsi kuitenkin antoi yksipuolisen solidaarisuusjulistuksen (solidaritetsförklaring), jolla pyritään korostamaan ja perustelemaan Ruotsin solidaarisuutta ja halukkuutta yhteistoimintaan EU:n jäsenvaltioiden ja muiden Pohjoismaiden kanssa. Vaikka lainmuutostarpeita ei ole havaittu, puolustusvoimista annetun asetuksen (Förordning (2007:1266) med instruktion för Försvarsmakten) 3a §:n 3 momenttiin on lisätty määräys puolustusvoimien velvollisuudesta huolehtia siitä, että se kykenee ottamaan vastaan ja antamaan apua ("Försvarsmakten ska kunna ge och ta emot militärt stöd"). 

Ruotsin hallitus antoi 12 päivänä marraskuuta 2015 erityisselvittäjälle toimeksiannon selvittää Ruotsin hallitusmuodon mukaisia edellytyksiä toimia sotilaallisesti välttämättömien poliittisten päätösten jälkeen yhdessä toisen valtion kanssa jompaankumpaan valtioon kohdistuvaan aseelliseen uhkaan vastaamiseksi ja alueloukkausten ehkäisemiseksi näiden valtioiden alueilla sekä rauhan että vieraiden valtioiden kanssa käytävän sodan aikana. Selvitys on annettava viimeistään 30 päivänä syyskuuta 2016. 

Norja

Norjan perustuslain (Kongeriket Norges Grunnlov) 25 ja 26 artiklan nojalla kuningas on armeijan ylipäällikkö. Artiklassa 25 säädetään myös, ettei Norjan asevoimia voida siirtää ulkovaltojen palvelukseen. Ulkomaisten joukkojen tulo Norjaan ei ole sallittua ilman parlamentin (Stortinget) hyväksyntää, pois lukien joukot, jotka tulevat Norjan asevoimien avuksi puolustauduttaessa ulkomaista aseellista hyökkäystä vastaan. 

Artiklan 25 kiellon historiallinen tausta on pyrkimyksessä estää norjalaisten joukkojen käyttö palkkasotureina. Sen katsotaan nykyisin estävän joukkojen lähettämisen ulkomaille tilanteissa, joissa lähettäminen ei palvelisi Norjan kansallista etua ja/tai yhteisiä kansainvälisiä etuja. Vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan joukkojen asettaminen kansainvälisiin sotilasoperaatioihin, kuten YK:n rauhanturvaoperaatioiden käyttöön, ei ole perustuslain vastaista. Artiklan 25 ei myöskään katsota estävän osallistumista EU-johtoisiin operaatioihin. 

Kuninkaan päätösvaltaa armeijan ylipäällikkönä käyttää nykyisin Norjan hallitus. Käytännössä hallitus valmistelee päätökset asevoimien joukkojen lähettämisestä kansainvälisiin operaatioihin, ja kuningas tekee muodollisen päätöksen neuvostossa (perustuslain 28 artikla). 

Valtion budjettia koskeva päätösvalta kuuluu parlamentille. Mikäli ehdotettu osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin edellyttää lisärahoitusta, hallituksen on valmisteltava esitys asiasta parlamentin hyväksyttäväksi. 

Hallituksella on lisäksi velvollisuus konsultoida parlamenttia ennen päätöksentekoa tärkeissä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asioissa tai asioissa, jotka liittyvät muun muassa hätätilavalmiuteen, mukaan lukien Norjan kontribuutiot kansainvälisiin sotilaallisiin operaatioihin. Keskustelu käydään laajennetussa ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnassa (Stortingets forretningsorden § 16), jollei vähintään kuusi valiokunnan jäsentä vaadi asian viemistä täysistuntokäsittelyyn. Valiokunnan kanta ei ole oikeudellisesti sitova, mutta käytännössä sitä pidetään hallitusta poliittisesti sitovana. 

Viro

Viron perustuslain (Eesti Vabariigi põhiseadus) 128 §:n nojalla parlamentti (Riigikogu) päättää presidentin esityksestä sotatilan julistamisesta, liikekannallepanon ja sen purkamisen määräämisestä, sekä puolustusvoimien käytöstä Viron hallituksen kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Tilanteessa, jossa Viro on ulkopuolisen hyökkäyksen kohteena, presidentillä on valta julistaa sotatila ja määrätä liikekannallepano odottamatta parlamentin päätöstä. 

Viron uusi kansallisen puolustuksen laki (Riigikaitseseadus, hyväksytty 11 päivänä helmikuuta 2015) tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 2016. Laki korvasi aiemmat kansallista puolustusta ja puolustusvoimien kansainvälistä yhteistyötä koskevat lait. Kansainvälisen sotilaallisen yhteistyön pääperiaatteet ovat säilyneet lainmuutoksessa ennallaan. 

Lain 33 artiklan nojalla parlamentti päättää puolustusvoimien käytöstä kollektiivisen itsepuolustuksen operaatioihin joko ratifioimalla kollektiivista itsepuolustusta koskevan sopimuksen (kuten Pohjois-Atlantin sopimuksen osalta on tehty), tai sopimuksen puuttuessa tekemällä erillisen päätöksen osallistumisesta. Hallitus määrää puolustusvoimat aloittamaan osallistumisen kollektiivisen itsepuolustuksen operaatiossa ja päättämään sen. Hallituksen määräys katsotaan näissä tilanteissa ainoastaan muodolliseksi päätökseksi. 

Muissa, esimerkiksi YK:n peruskirjan määräysten perusteella aloitetuissa operaatioissa, parlamentti päättä puolustusvoimien osallistumisesta yksittäistapauksittain, paitsi jos 1) puolustusvoimien käyttö perustuu Viron ratifioimaan valtiosopimukseen, tai 2) osallistuminen tapahtuu osana Naton, sen jäsenvaltion tai EU:n nopean toiminnan joukkoja. Jälkimmäisessä tapauksessa parlamentti määrittelee päätöksessään ne joukot, joihin Viron puolustusvoimien asianomainen yksikkö osallistuu, sekä ylärajan tällaisiin nopean toiminnan joukkoihin osallistuvan sotilashenkilöstön määrälle. 

Suurin uudesta kansallisen puolustuksen laista seuraava muutos aiempaan oikeustilaan verrattuna sisältyy lain 34 artiklan 4 momenttiin, jonka mukaan parlamentti päättää ensimmäisen joukkojen luovuttamista koskevan päätöksensä jälkeen vuosittaisen ylärajan, jonka puitteissa aktiivipalveluksessa oleva henkilöstö voi osallistua toiseen Naton tai sen jäsenvaltion, EU:n tai YK:n johtamaan operaatioon. Puolustusvoimien joukkojen lisäosallistumisesta samaan operaatioon päätetään lain 34 artiklan 1 momentin mukaisessa yleisessä menettelyssä. Lain 34 artiklan 5 momentin nojalla puolustusministeri kuulee parlamentin puolustusvaliokuntaa ennen kuin tekee päätöksen puolustusvoimien osallistumisesta kansainväliseen sotilasoperaatioon lain 34 artiklan 4 momentin perusteella. Lain 34 artiklan 4 momentin mukaista yksinkertaistettua menettelyä ei ole sovellettu vielä käytännössä ja sen lainmukaisuudesta käydään keskustelua. 

Lain 34 artiklan 1-4 momentissa määritellyn parlamentin päätöksen tai kansainvälisen sopimuksen perusteella puolustusministeri voi, koordinoituaan asiaa ulkoasiainministerin kanssa, antaa puolustusvoimille määräyksen osallistumisesta kansainväliseen operaatioon. Puolustusministerin määräys katsotaan tällöin ainoastaan muodolliseksi päätökseksi. Määräyksestä on välittömästi ilmoitettava Viron presidentille, parlamentin puhemiehistölle sekä parlamentin puolustusvaliokunnan puheenjohtajalle. 

Kansallisen puolustuksen lakiin sisältyy myös säännöksiä muun muassa ulkomaisten joukkojen sekä valtionalusten, valtionilma-alusten ja ajoneuvojen läpikulusta Viron alueen kautta sekä ulkomaisten joukkojen voimankäyttöoikeuksista. 

Saksa

Saksan parlamentin (Bundestag) osallistumisesta liittohallituksen päätöksentekoon Saksan aseellisten joukkojen käyttämisestä ulkomailla säädetään laissa parlamentin osallistumisesta (Gesetz über die parlamentarische Beteiligung bei der Entscheidung über den Einsatz bewaffneter Streitkräfte im Ausland, Parlamentsbeteiligungsgesetz, 2005). Perustuslain (Grundgesetz) 87a artiklan 2 kohdassa ja 24 artiklan 2 kohdassa säädetään yleisellä tasolla sotilaallisen voimankäytön puitteista. Perustuslaissa ei suoraan säädetä asevoimien käytöstä ulkomailla, vaan yllä mainittu laki ja sen sovelluskäytäntö perustuvat ennen kaikkea Saksan valtiosääntötuomioistuimen (Bundesverfassungsgericht) oikeuskäytäntöön, erityisesti vuosina 1994 ja 2008 annettuihin ratkaisuihin. 

Perustuslain 24 artiklan 2 kohta mahdollistaa liittovaltion liittymisen kollektiivisen turvallisuuden järjestöihin ja sallii valtion sitoutuvan sellaisiin itsemääräämisoikeutensa rajoituksiin, jotka edistävät kestävän rauhan aikaansaamista Euroopassa ja maailmassa. Saksan valtiosääntötuomioistuimen oikeuskäytännössä on todettu, että kyseinen säännös sisältää myös valtuutuksen sille, että Saksa käyttää asevoimiaan ulkomailla monenkeskisten rakenteiden eli YK:n, Naton ja EU:n puitteissa. Perustuslain 87a artiklan 2 kohdan nojalla Saksan asevoimia voidaan puolustustarkoituksen ohella käyttää vain perustuslain sallimissa rajoissa. Artiklaan ei sisälly puolustuksen tarkkaa määritelmää ja Saksassa käydään keskustelua siitä, kattaako käsite myös kollektiivisen itsepuolustuksen. 

Asevoimien käyttö ulkomailla (Einsatz) edellyttää parlamentin etukäteistä hyväksyntää silloin, kun asevoimien sotilaat osallistuvat aseellisiin operaatioihin tai aseellisiin operaatioihin osallistuminen on ennakoitavissa (Parlamentsbeteiligungsgesetz 2 § 1 kohta). Aseellisiin operaatioihin osallistuminen on valtiosääntötuomioistuimen vuoden 2008 ratkaisun nojalla ymmärrettävä laajasti. Osallistumiseksi lasketaan muun muassa asevoiman käyttöä tukevan, sotilaallisin keinoin hankitun tiedon antaminen. Parlamentin osallistumisesta annetun lain 2 artiklan 2 kohdassa luetellaan toimia, jotka eivät edellytä parlamentin hyväksyntää. Näitä ovat valmistelevat toimenpiteet ja suunnittelu, humanitaarisen avun antaminen tai avun antaminen tilanteessa, jossa asevoimien joukot kantavat asetta vain itsepuolustukseksi, eikä ole odotettavissa, että joukot joutuvat osallistumaan aseellisiin operaatioihin. 

Parlamentin osallistumisesta annetun lain 4 artiklan 1 kohdassa vähemmän intensiivisissä ja merkittävissä osallistumisissa parlamentin suostumus voidaan hankkia yksinkertaistetussa menettelyssä. Lain 4 artiklan 2 kohdan nojalla yksinkertaistettua menettelyä voidaan soveltaa, kun lähetettävien sotilaiden määrä on pieni, osallistuminen on olosuhteista johtuen selkeästi vähemmän merkittävää, eikä osallistuminen merkitse osallistumista sotaan. 

Valtiosääntötuomioistuin on todennut, että perustuslaillinen parlamentaarisen suostumuksen vaatimus ei voi estää liittovaltiota puolustautumasta tai toteuttamasta monenkeskisiä velvollisuuksiaan, minkä vuoksi liittohallituksella on oikeus valtuuttaa asevoimien välitön toiminta välittömän vaaran tilanteissa (Gefahr im Verzug). Parlamentin hyväksyntä hankitaan näissä tapauksissa jälkikäteen, pois lukien tapaukset, joissa toiminta on jo päättynyt ennen kuin parlamentin hyväksyntä voitaisiin hakea. 

Parlamentin hyväksynnän ulkopuolelle on perustuslain ja parlamentin osallistumisesta annetun lain soveltamiskäytännössä rajattu myös sotilashenkilöstön osallistuminen Naton ja muiden kollektiivisen turvallisuuden järjestöjen pysyvien, monikansallisten esikuntien ja päämajojen toimintaan. Tällaista osallistumista ei siten lasketa parlamentin osallistumisesta annetun lain mukaiseksi joukkojen lähettämiseksi (Einsatz) ulkomaille. 

Puola

Puolan perustuslain (Konstytucja Rzeczypospolitej Polskiej) 146 artiklan nojalla valtioneuvosto (Rada Ministrów) vastaa valtion sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, sekä ulkosuhteiden ja kansallisen puolustuksen yleisestä kontrollista. Perustuslain 133 artiklan nojalla Puolan presidentti tekee yhteistyötä pääministerin ja asianomaisen ministerin kanssa ulkopolitiikassa. Presidentti on perustuslain 134 artiklan nojalla armeijan ylipäällikkö, ja käyttää rauhanaikana komentovaltaa suhteessa armeijaan puolustusministerin kautta. 

Toiminta kansainvälisissä sotilaallisissa operaatioissa perustuu maan perustuslakiin, minkä lisäksi erillisellä lailla on säädetty osallistumisesta kansainväliseen kriisinhallintaan ja muusta sotilasresurssien käytöstä tai oleskelusta ulkomailla (Ustawa z dnia 17 grudnia 1998 r. o zasadach użycia lub pobytu Sił Zbrojnych Rzeczypospolitej Polskiej poza granicami państwa). Lain 2 artiklan nojalla asevoimien käytöllä ulkomailla tarkoitetaan asevoimien osallistumista aseellisiin selkkauksiin tai Puolan tai sen liittolaisten joukkojen vahvistamiseen, rahanturvaoperaatioihin taikka terrorismin torjuntaan tai sen seurausten hallintaan. Asevoimien oleskelu ulkomailla mahdollistaa puolestaan osallistumisen sotilaskoulutukseen tai -harjoituksiin, pelastus- ja etsintätoimintaan (pois lukien meripelastus), humanitaariseen avustustoimintaan sekä edustustoimintaan. 

Laissa säädetään myös päätöksentekomenettelystä asevoimien joukkojen lähettämisessä ulkomaille. Lain 3 artiklan nojalla sotilaallisten voimavarojen käytöstä ulkomailla päättää presidentti valtioneuvoston pyynnöstä silloin, kun kyse on suunnitellusta osallistumisesta aseelliseen selkkaukseen, liittolaisten tukemiseen tai rauhanturvaoperaatioihin. Silloin kun kyse on osallistumisesta terrorismin torjuntaan tai sen seurausten hallintaan, presidentti päättää osallistumisesta pääministerin pyynnöstä. Valtioneuvoston tai pääministerin pyyntöä seuraa monipolvinen valmisteluprosessi. Päätösesityksen valmistelee pääsääntöisesti puolustusministeriö. Esityksessä todetaan Puolan lainsäädännön edellyttämä kansainvälinen operaatiomandaatti, arvioitu operaation kesto, esitys lähetettävän osaston suuruudesta ja tyypistä sekä arvioidut kustannukset. Presidentin päätös julkaistaan Puolan virallisessa lehdessä. Päätös tulee voimaan julkaisuhetkellä. 

Parlamentilla ei ole keskeistä roolia päätöksenteossa. Laki edellyttää, että Puolan parlamentin molemmille huoneille (Sejm ja Senat) on tiedotettava presidentin päätöksestä. Parlamentin hyväksyntää tai kantaa asevoimien lähettämiseen ei edellytetä. Puolalaisessa keskustelussa nykyisellä päätöksentekomenettelyllä on nähty olevan sekä etuja että haittoja. Etuna on prosessin nopeus, mikä mahdollistaa operaatioon osallistumisen tai osallistumisen pidentämisen hyvin nopealla aikataululla. Lisäksi laki sisältää päätöksenteon kaksinkertaisen varmennuksen eli sen, ettei presidentti tai valtioneuvosto kumpikaan voi yksin tehdä päätöstä sotilasresurssien käytöstä ulkomailla, minkä katsotaan lisäävän päätöksenteon objektiivisuutta ja läpinäkyvyyttä. 

Alankomaat

Alankomaiden asevoimien kolme tehtävää määritellään Alankomaiden perustuslain (Grondwet) 97 artiklassa, jossa myös säädetään, että ylin päätösvalta asevoimia koskevissa asioissa on hallituksella. Perustuslain 97 artiklan nojalla Alankomailla on oltava asevoimat kuningaskunnan puolustamiseksi ja sen etujen turvaamiseksi, sekä kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Asevoimien tehtäviin katsotaan sisältyvän muun muassa kriisinhallinta ulkomailla, humanitaarinen apu sekä kotimaassa että ulkomailla, yhteiset operaatiot siviiliorganisaatioiden kanssa normaalioloissa ja poikkeusoloissa, kuten luonnon- ja humanitaarisissa katastrofeissa, sekä Alankomaiden kansalaisten evakuointi ulkomailta. 

Perustuslain 100 artikla velvoittaa hallituksen tiedottamaan parlamentille (Staten-Generaal), mikäli asevoimat aiotaan lähettää ulkomaille osallistumaan kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpitoon, eli toteuttamaan yhtä artiklassa 97 määritellyistä asevoimien tehtävistä. Artiklan 1 kohdan nojalla hallituksen on tiedotettava parlamentille etukäteen, jos asevoimat aiotaan lähettää ulkomaille osallistumaan kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpitoon mukaan lukien tilanteet, joissa annetaan humanitaarista apua aseellisessa konfliktissa. Artiklan 2 kohdan nojalla säännöstä ei kuitenkaan sovelleta, jos pakottavat syyt estävät tiedon antamisen etukäteen. Tässä tapauksessa tieto on annettava niin pian kuin mahdollista. Etukäteistiedottamisesta voidaan luopua myös akuuteissa hätätilanteissa, kuten luonnonkatastrofit tai evakuointitehtävät, tai erityistä salassapitoa vaativissa tapauksissa, kuten sotarikollisten pidättämisessä, panttivankien vapauttamisessa tai tiedustelutehtävissä. Näistäkin pyritään kuitenkin tiedottamaan parlamentille jälkikäteen. 

Artiklan 100 mukaisen tiedotusvelvollisuuden toteuttamiseksi kehitettiin niin sanottu arviointikehikko (Toetsingskader) vuonna 1995. Arviointikehikko, jota on päivitetty useita kertoja, viimeksi vuonna 2014, sisältää konkreettiset kriteerit otettaviksi huomioon joukkojen (ei yksittäisten sotilaiden) lähettämistä koskevassa päätöksenteossa. Kriteereihin kuuluu muun muassa sen arviointi, edistääkö osallistuminen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilymistä, mitkä ovat kriisin poliittiset ulottuvuudet, onko osallistuminen kansainvälisen oikeuden mukaista, ja ovatko operaation tavoitteet realistisesti saavutettavissa. Arviointikehikkoa sovelletaan sellaisenaan ainoastaan sotilaalliseen kriisinhallintaan. Hallituksen arviointikehikossa linjaamat poliittiset, sotilaalliset ja hallinnolliset kriteerit muodostavat pohjan myös parlamentin kanssa käytävälle vuoropuhelulle (parlamenttikirje ja valiokuntakeskustelu). 

Perustuslain 100 artiklan mukainen tiedonantovelvollisuus on ollut voimassa vuodesta 2000 lähtien. Muodollisesti kyse on tiedottamisesta, mutta käytäntö lähestyy päätöksentekomenettelyä. Hallitus ei kuitenkaan vienyt eteenpäin parlamentaarisen työryhmän vuonna 2008 tekemää esitystä, joka olisi tuonut lainsäädäntöön muodollisen edellytyksen parlamentin alahuoneen (Tweede Kamer der Staten-Generaal) suostumuksesta. 

Sotilaallisten voimavarojen käyttö ulkomailla on kriisinhallinnan ohella mahdollista myös asevoimien perustuslain 97 artiklan mukaisten kahden muun tehtävän toteuttamiseksi: YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisen erillisen tai kollektiivisen itsepuolustuksen toteuttamiseksi, ja Alankomaiden etujen turvaamiseksi. Perustuslain 100 artiklaa ei sovelleta silloin, kun asevoimia käytetään näihin tarkoituksiin. Tämän johdosta hallitus voi päättää liittokuntavelvoitteisiin (NATO, EU) perustuvista toimista parlamenttia etukäteen tiedottamatta. Käytännössä kuitenkin myös Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan nojalla käynnistettyyn Enduring Freedom -operaatioon osallistumisesta tiedotettiin parlamentille etukäteen "100 artiklan hengessä". 

Näissä tapauksissa sovelletaan perustuslain 68 artiklan yleistä säännöstä hallituksen velvollisuudesta tiedottaa parlamentille. Artiklan mukaan ministerit ja valtiosihteerit antavat suullisesti tai kirjallisesti parlamentille joko molempien kamarien yhteisistunnossa tai kummallekin kamarille erikseen kaiken yhden tai useamman edustajan pyytämän tiedon, mikäli tiedon antaminen ei ole valtion edun vastaista. Vuonna 2014 Alankomaiden hallitus ilmoitti, että tilanteessa, jossa useampi kuin yksi asevoimille perustuslain 97 artiklassa määrätyistä tehtävistä tulisi toteutettavaksi, mukaan lukien kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpito, hallitus soveltaa perustuslain 100 artiklan mukaista tiedonantovelvoitetta. 

Itävalta

Itävalta on perustuslainsäätämisjärjestyksessä säädetyn vuoden 1955 neutraliteettilain (Bundesverfassungsgesetz vom 26. Oktober 1955 über die Neutralität Österreichs) mukaisesti pysyvästi puolueeton maa. Itävallan puolueettomuus ymmärretään sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi, jonka mukaisesti Itävalta ei saa tukea sodassa keskenään olevia osapuolia, sen alueelle ei voida sijoittaa ulkomaisia tukikohtia, eikä se voi liittoutua sotilaallisesti. Puolueettomuus katsotaan usein oleelliseksi osaksi Itävallan identiteettiä, mutta sen ei ole katsottu estävän osallistumista EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa tehtävään yhteistyöhön. Itävallan liittyessä Euroopan unioniin maan perustuslakiin (Bundes-Verfassungsgesetz) lisättiin 23f artikla, jonka mukaan Itävalta osallistuu täysin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, myös siltä osin kuin osallistuminen tällä alalla poikkeaa neutraliteettilain säännöksistä. Amsterdamin sopimuksella muutetun Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ratifioinnin yhteydessä perustuslain 23f artiklaa muutettiin edelleen siten, että neutraliteettilaki ei rajoita Itävallan osallistumista niin sanottujen Petersbergin tehtävien (mukaan lukien rauhaan pakottaminen) toteuttamiseen. Lissabonin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä artiklanumerointia muutettiin ja 23f artikla on nykyisin perustuslain 23j artikla. 

Itävallan osallistumista toimintaan ulkomailla säännellään laissa yhteistyöstä ja solidaarisuudesta koskien joukkojen ja yksittäisten asiantuntijoiden lähettämistä ulkomaille (Bundesverfassungsgesetz über Kooperation und Solidarität bei der Entsendung von Einheiten und Einzelpersonen in das Ausland, 1997, kriisinhallintalaki). Laki kuuluu Itävallan perustuslakien kokonaisuuteen. 

Lain 1 artiklan nojalla itävaltalaisia joukkoja tai yksittäisiä asiantuntijoita voidaan lähettää ulkomaille turvaamaan rauhaa demokratian ja oikeusvaltion edistämiseksi tai ihmisoikeuksien turvaamiseksi kansainvälisten järjestöjen tai ETYJ:n puitteissa tai EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla tehdyn päätöksen täytäntöön panemiseksi. Laki koskee lisäksi joukkojen tai yksittäisten henkilöiden lähettämistä humanitaariseen tai katastrofiapuun, etsintä ja -pelastustoimiin, tai näihin liittyvään koulutukseen, sekä osallistumista sotilaallisen maanpuolustuksen alalla toimeenpantavaan koulutukseen ja harjoituksiin. 

Lain 1 artiklan 2 kohdan nojalla osallistumisessa on otettava huomioon Itävallan kansainvälisoikeudelliset velvoitteet (mukaan lukien Itävallan pysyvä puolueettomuus), Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan sekä Helsingin päätösasiakirjan periaatteet sekä EU-sopimuksen V osaston mukainen unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Osallistumiselle on lukuisia vaihtoehtoisia oikeudellisia perusteita, joista yksi on YK:n mandaatti. Tällaisessa tapauksessa kysymyksiä osallistumisen vaikutuksista puolueettomuuteen ei katsota nousevan, sillä YK:n turvallisuusneuvoston päätöksistä seuraavat oikeudelliset velvoitteet ohittavat kansainväliset puolueettomuutta koskevat velvoitteet (ja neutraliteettilain). Osallistuminen voi myös perustua esimerkiksi pyyntöön kansainväliseltä järjestöltä (mukaan lukien EU). 

Päätöksen osallistumisesta rauhanturvaamiseen sekä humanitaarisen ja katastrofiavun antamiseen tekee liittohallitus yhteistoiminnassa parlamentin alahuoneen, kansallisen neuvoston (Nationalrat) yleisvaliokunnan kanssa. Etsintä- ja pelastustoimiin osallistumisesta päättää toimivaltainen ministeri, jonka on viipymättä ilmoitettava päätöksestään liittohallitukselle. Edellä mainittuja toimialoja koskevaan koulutus- ja harjoitustoimintaan osallistumisesta ulkomailla päättää toimivaltainen ministeri liittohallituksen vahvistaman koulutus- ja harjoitussuunnitelman puitteissa – liittohallituksen on tiedotettava kansalliselle neuvostolle paitsi koulutussuunnitelman vahvistamisesta, myös jälkikäteen sen toteutumisen seurannasta. Sotilaskoulutukseen osallistumisesta päättää toimivaltainen ministeri, paitsi silloin, kun kyse on asevelvollisuuttaan suorittavien lähettämisestä ulkomailla toimeenpantavaan koulutukseen, jolloin osallistumisesta päättää liittohallitus. Liittohallituksella on velvollisuus tiedottaa päätöksestään kansalliselle neuvostolle viipymättä. 

Itävalta on uudistamassa kriisinhallintalakia siten, että laki ottaisi huomioon myös kahdenvälisesti toteutettavat operaatiot. 

Irlanti

Irlannin puolustuslakiin (Defence Act 1954, erityisesti muutokset Defence (Amendment) Act 1960, Defence (Amendment) Act 2006) sisältyvät kriteerit, joiden perusteella irlantilainen rauhanturvajoukko voidaan lähettää ulkomaille osallistumaan rauhanturvaoperaatioihin. Osallistuminen perustuu ns. kolmoislukko -mekanismiin: operaation täytyy perustua YK:n yleiskokouksen tai turvallisuusneuvoston valtuutukseen, sillä täytyy olla hallituksen (Rialtas na hÉireann) hyväksyntä, minkä lisäksi parlamentin alahuoneen (Oireachtas) on hyväksyttävä osallistuminen äänestyspäätöksellä. Parlamentin hyväksyntää ei edellytetä silloin, kun on kyse aseettomasta YK-operaatiosta tai lähetettävä joukko koostuu enintään 12 sotilaasta. 

Puolustusvoimien joukkoja (kontingentteja tai yksittäisiä sotilaita) voidaan hallituksen päätöksellä lähettää osallistumaan koulutukseen ja järjestämään koulutusta, valvonta-, tarkkailu- ja neuvontatehtäviin, osallistumaan tiedustelu- ja tiedonkeruutehtäviin, tai ryhtymään humanitaarisiin toimenpiteisiin tapahtuneeseen tai mahdollisesti uhkaavaan katastrofiin tai hätätilanteeseen vastaamiseksi. Joukkojen lähettäminen ei näissä tapauksissa edellytä parlamentin etukäteistä hyväksyntää. 

Poliisin (An Garda Síochána) osallistumisesta kansainvälisiin tehtäviin säädetään poliisilain (Garda Síochána Act of 2005) 51 artiklassa. Irlannin poliisikomentaja (Garda Commissioner) voi hallituksen asettamissa puitteissa määrätä poliiseja palvelukseen Irlannin ulkopuolelle hoitamaan poliisitehtäviä kansainvälisissä järjestöissä tai neuvomaan muita poliisitehtävien hoitamisessa, taikka valvomaan tällaisten tehtävien suorittamista. Poliisikomentaja voi lisäksi määrätä henkilöstöä toimimaan Europolin yhteyshenkilöinä tai hallituksen suostumuksella toisen valtion lainvalvontaviranomaisen alaisuudessa taikka oikeusministerin (Minister for Justice and Equality) suostumuksella tilapäisellä komennuksella kansainvälisessä järjestössä. 

Lissabonin sopimusta koskevista Irlannin kansan huolenaiheista tehdyn pöytäkirjan (SopS 100 ja 101/2014) mukaan jäsenvaltioiden – mukaan lukien Irlannin, joka toimii yhteisvastuun hengessä ja perinteisesti noudattamaansa sotilaallisen puolueettomuuden politiikkaa rajoittamatta – asiana on päättää, millaista apua terrori-iskun tai alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle annetaan. 

Ranska

Ranskassa turvallisuus- ja puolustuspoliittista päätöksentekoa määrittelee presidentin vahva rooli. Parlamentin rooli on rajallinen. Ranskan perustuslain (Constitution 4 octobre 1958) 35 artiklan mukaan sodanjulistuksen valtuuttaa parlamentti. Perustuslain 15 artiklan nojalla presidentti armeijan ylipäällikkönä (chef des armées) päättää asevoimien osallistumisesta toimintaan ulkomailla. Ranskan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa suunnittelee, ohjaa ja johtaa kansallisen turvallisuuden ja puolustuksen neuvosto (Le conseil de Défense et Sécurité nationale), puheenjohtajanaan presidentti (perustuslain 15 artikla), sijaisenaan pääministeri (perustuslain 21 artikla), sekä muina jäseninään puolustusministeri, sisäministeri, valtiovarainministeri, budjettiministeri, ulkoministeri ja käsiteltävien aihepiirien mukaan tarvittaessa muita ministereitä. Päätöksenteon kriisitilanteissa ja sotilaallisten toimenpiteiden osalta valmistelee puolustusneuvoston rajoitettu kokoonpano (Le conseil de Défense restreint), jossa puhetta johtaa presidentti. 

Presidentin tehdessä keskeisimmät päätökset, perustuslain 21 artiklan nojalla pääministeri kuitenkin vastaa kansallisesta puolustuksesta (responsable de la Défense nationale). Puolustuslain (code de la Défense) L1131-1 artiklan nojalla pääministeri esimerkiksi vastaa puolustukseen liittyvien kansainvälisten neuvotteluiden ohjeistamisesta, operaatioiden valmistelusta ja ylimmästä johdosta, sekä eri hallinnonalojen vastuulle kuuluvien asioiden yhteensovittamisesta puolustusasioissa. Pääministeri myös valmistelee ja koordinoi viranomaistoimintaa merkittävissä kriisitilanteissa. 

Perustuslain 35 artiklan sanamuodon mukaisesti hallituksen on tiedotettava parlamentille päätöksestään lähettää asevoimat toimimaan ulkomailla viimeistään kolmen päivän kuluttua kyseisen väliintulon alkamisesta, ja esitettävä tässä yhteydessä tavoitteet, jotka toiminnalla pyritään saavuttamaan. Parlamentissa voidaan tiedonannon seurauksena käydä keskustelua, mutta sen johdosta ei järjestetä äänestystä. Silloin kun intervention kesto ylittää neljä kuukautta, hallituksen on alistettava sen pidentämisestä päättäminen parlamentin hyväksyttäväksi. 

Perustuslakiin on myös kirjattu mahdollisuus poikkeustilan (état de siège) julistamiseen sodan tai aseellisen vallankaappauksen uhatessa. Perustuslain 36 artiklan nojalla poikkeustila julistetaan hallituksen asetuksella ja parlamentin on hyväksyttävä poikkeustilan julistaminen silloin, kun se ylittää 12 päivää. Sama koskee vuoden 1955 hätätilalain nro 55-385 (loi n° 55-385 du 3 avril 1955 relative à l'état d'urgence) 2 artiklan nojalla hätätilaa (état d'urgence).