Komission ehdotuksessa unionin omien varojen päätökseksi ehdotetaan omien varojen määrää korotettavaksi maksusitoumusten ja maksujen osalta ja sitä että komissio voisi lainata unionin budjetti katteena 750 miljardia euroa rahoitusmarkkinoilta EU:n budjetista vuoteen 2023 mennessä tehtävien toimien rahoittamiseksi. Lainat merkittäisiin unionin käyttötarkoitukseen sidotuksi ulkoiseksi tuloksi. Vuoden 2058 loppuun saakka unionin omien varojen päätöksen mukaisia enimmäismääriä korotettaisiin vuodesta 2021 lukien 0,6 prosenttiyksiköllä, jolloin omien varojen määrät olisivat 2,06 % unionin maksusitoumusten ja 2,0 % maksujen osalta.
Kun EU:n rahoituskehyksen mukaisten maksusitoumusten ja menojen määrän oletettaisiin olevan tätä pienempi, toimii tämä väljyys ensisijaisena vakuutena unionin lainanotolle. Tosiasiallisesti ei kuitenkaan voi tietää, minkälaisille ratkaisuille monivuotinen rahoituskehys vuoden 2028 jälkeen rakentuu tai minkälaisia omia varoja siihen sisältyy sekä minkälaisia maksuvähennyksiä jäsenvaltioilla tuolloin on.
Elpymisrahastoa varten annettava 750 mrd:n lainanottovaltuus johtaa omien varojen järjestelmän muuttamiseen tavalla, jossa lopullisen menoerän tarkka arvioiminen on vaikeaa, koska lainan takaisinmaksuaika ulottuu vuoteen 2058 saakka eikä unionin rahoituskustannuksia tuona aikana voida tarkasti ennakoida. Myös nämä vastuut ovat osa Suomen kokonaisvastuita, jotka tulisi huomioida ja pystyä määrittämään tarkkarajaisesti perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla (PeVL 11/2020 vp, PeVL 12/2020 vp, PeVL 16/2020 vp).
Elpymisrahastoon liittyvät velvoitteet tulevat lisänä Suomen aikaisempiin, jo sovittuihin velvoitteisiin. Eduskunta on korostanut lausunnoissaan, kuinka ”kokonaisarvio kasvavista vastuista viime kädessä vaikuttaa siihen, voidaanko koronakriisiin liittyviä järjestelyitä pitää perustuslain mukaisina. Perustuslakivaliokunta on lisäksi edellyttänyt, että käsiteltäessä EU-jäsenyyteen liittyviä ehdotuksia valtioneuvoston selvityksissä arvioidaan taloudellisia vastuita ja riskejä kumulatiivisesti, huomioiden myös jo päätetyt ja lähiaikoina ennakoitavat, päätettäväksi tulevat asiat” (PeVL 11/2020 vp, PeVL 12/2020 vp). Tämän arvioiminen ei ole kyseisen esityksen pohjalta tarkkarajaisesti mahdollista.
Elpymisvälineeseen liittyvä järjestely sitoo eduskuntaa tämän päättäessä valtion talousarviosta vuoteen 2058 saakka, joten kysymys on pitkäaikaisesta budjettivallan rajoituksesta, jonka vaikutuksia on vaikea määritellä tarkalleen.
Lisäksi omien varojen päätökseen lisättäisiin 6 artiklaan uusi 4 kohta, jonka mukaan unionin jäsenvaltiot vastaavat siitä, että unioni voi täyttää lainanotosta johtuvat velvoitteensa. Jos EU:n talousarvion määrärahat eivät riittäisi kattamaan lainanotosta johtuvien velvoitteiden hoitamista, olisi jäsenvaltioiden asetettava tätä varten tarvittavat varat komission käyttöön. Jäsenvaltiot ovat siis viime kädessä vastuussa unionin sitoumusten kattamisesta. Suomen valtion vastuun tarkka yläraja — mukaan lukien ylitakausten kattaminen — tulee määritellä laissa (PeVL 5/2011 vp). Vaikka enimmäisvastuut voitaisiin vuositasolla rajata, on epäselvää, kuinka pitkälle ajalle vastuut voivat venyä vastuiden maturiteettia kasvattamalla. On lisäksi epäselvää, edellyttävätkö nämä lisävastuut Suomen erillistä suostumusta, toisin sanoen, onko eduskunnalla mahdollisuus osallistua näihin väistyvän takaajan vastuusitoumuksia koskeviin päätöksiin (PeVL 22/2011 vp, PeVL 12/2018 vp).
Toteutuessaan ehdotukset muuttavat unionia sen toimintaa koskevien keskeisten periaatteiden osalta. Unioni ryhtyy rahoittamaan toimintaansa velaksi, ja sen velkataakka kasvaa lyhyessä ajassa tasolle, jonka hoitaminen olisi unionin nykyisen tulorakenteen puitteissa vaikeaa tai mahdotonta. Samalla se ottaisi vastuulleen turvata — ja sen jatkossa odotettaisiin turvaavan — heikompien jäsenvaltioidensa taloudellisen kestävyyden kriiseissä. Vastuun järjestelmästä kantaisivat viime kädessä jäsenvaltiot yhteisesti.
Kyseessä ei myöskään ole ”unionin sisäisen toiminnan tavanomaisena pidettävä kehittäminen”, jota on yleensä pidetty merkityksettömänä perustuslain toimivallan siirtymisen kannalta. Uusien omien varojen käyttöönotossa on tosiasiassa kyse myös suoran verotusoikeuden avaamisesta EU:lle.
Kysymyksessä - omien uusien varojen järjestelmän muuttamisessa esitetyllä tavalla - ei ole ainoastaan tilanne, jota Suomessa ei voitu perussopimuksia ratifioidessa ennakoida, ja johon ei ole siten kansalaisten antamaa mandaattia. Kysymys on myös tilanteesta, jota jopa EU:n omat toimielimet (neuvosto ja komissio) ovat viime aikoihin asti pitäneet oikeudellisesti mahdottomana.
Kysymys unionin toiminnan rahoittamisesta on hyvin periaatteellinen. Kun uusi tulkinta on kerran hyväksytty, sen soveltaminen on jatkossa helpompaa. Vuoteen 2058 mennessä unioni kokee monta uutta talouskriisiä. On epärealistista laskea sen kaltaisen ajattelun varaan, että piikkiä voisi jatkossa kasvattaa vain Suomen suostumuksella. Jos suostumuksen epääminen on jo nyt poliittisesti vaikeaa, se on käytännössä mahdotonta siinä vaiheessa, kun piikki on kerran avattu.
Lisäksi järjestely on taloudellisesti Suomelle epäedullinen — ei ainoastaan nettomaksajana — vaan myös käytetyn korkotason kautta. Elpymisrahastolle on arvioitu velkakirjamarkkinoilla todennäköisesti Ranskan valtion tasoista korkoa, eli esimerkiksi viime aikoina se on ollut 30-vuotisessa velassa 0,25 %. Suomen valtion oma velkarahoitus vastaavalle ajalle on ollut 0,1 %. Jos hallitukselle on poliittisesti tärkeää sitoutua muiden EU-maiden elvyttämiseen, se tulisi halvemmaksi ottamalla Suomen valtion nimissä velkaa ja lähettämällä rahat muille EU-maille.