Hallituksen esityksestä ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta esittää lakiehdotuksen hyväksymistä muutettuna seuraavin huomautuksin.
Yleiset tavoitteet
Hallituksen esityksellä pannaan täytäntöön tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämistä koskeva direktiivi siltä osin kuin sitä ei ole tehty jo aikaisemmin. Kertakäyttöisiä muovituotteita koskevan ns. SUP-direktiivin (Directive on Single Use Plastics, SUP) tavoitteena on ehkäistä ja vähentää tiettyjen muovituotteiden vaikutusta ympäristöön, erityisesti vesiympäristöön, ja ihmisten terveyteen sekä edistää siirtymistä kiertotalouteen, jossa käytetään innovatiivisia ja kestäviä liiketoimintamalleja, tuotteita ja materiaaleja. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat oxo-hajoavasta muovista valmistetut tuotteet, muovia sisältävät kalastusvälineet sekä tietyt erikseen nimetyt kertakäyttöiset muovituotteet. Sääntely kohdistuu muovituotteisiin, joita löytyy eniten roskana EU:n jäsenmaiden rannoilta.
Valiokunta pitää tuottajavastuuta kannatettavana yleisesti ja myös SUP-direktiivin tavoitteita tärkeinä. Parhaimmillaan tuottajavastuu kytkee tuotteiden suunnittelijat ja valmistajat osaksi tuotteen koko arvoketjun vaiheita jätehuoltoon asti. Tutkimusten mukaan tuottajavastuujärjestelmillä on saavutettu merkittäviä tuloksia jätehuollon järjestämisessä. Tuottajavastuu on ollut käytössä jo pitkään monien tuoteryhmien osalta, kuten pakkaukset, paperi, sähkö- ja elektroniikkalaitteet ja autonrenkaat. Tavoitteena on vaikuttaa myös arvoketjun yläpään toimiin, eli tuotesuunnitteluun ja valmistukseen. Tuottajavastuun laajentaminen on osa kiertotalouteen siirtymisen edellyttämää yhteiskunnallista muutosta, jossa kiertotaloustoimet sisällytetään tuotannon ja kulutuksen kaikkiin vaiheisiin. Siirtyminen muovista kuitupohjaisista materiaaleista tuotettujen pakkausten käyttöön voi lisätä muovia korvaavien materiaalien kysyntää ja siten näiden raaka-aineiden tuotantomahdollisuuksia ja kansantaloudellisia hyötyjä Suomessakin, varsinkin jos kotimainen raaka-aine vielä jatkojalostetaan Suomessa.
Valiokunta pitää valitettavana, että direktiivin hyvistä tavoitteista huolimatta se ei ole Suomen kannalta kovinkaan tarkoituksenmukainen, sillä Suomen rantaroskakoostumus ja määrä poikkeavat huomattavasti muiden jäsenmaiden tilanteesta. Suomessa on myös toimiva jätehuolto, jolla direktiivissä tarkoitettu roskaantuminen on pääosin ehkäisty. Koska kertakäyttöiset muovituotteet eivät aiheuta Suomessa merkittävää roskaongelmaa, jäävät vaikutukset roskaantumisen vähenemiseen pienemmiksi kuin muissa Euroopan maissa. SUP-direktiivin osalta myös kansallinen liikkumavara täytäntöönpanossa on varsin kapea, koska direktiivi sisältää ehdottomia kieltoja ja muita velvollisuuksia, ja ohjauskeino on määritetty direktiivissä.
Eri tuottajavastuujärjestelmien kustannusvaikutuksista sen piirissä olevien tuotteiden hintaan on valitettavan huonosti tarkkaa tutkittua tietoa. Valiokunta korostaa, että yleisellä tasolla kustannusvaikutukset on kuitenkin arvioitu vähäisiksi. Sen sijaan tuottajavastuun vaikutukset tuotteiden jätehuollon tasoon ja kierrätykseen ovat selkeän myönteisiä.
Direktiivin soveltamisalaan liittyvät epävarmuudet
SUP-direktiivin täytäntöönpanon valmisteluun on liittynyt merkittävää epävarmuutta sen soveltamisalaan kuuluvista tuotteista. Komission muovin ja kertakäyttöisten muovituotteiden määrittelyä koskevien suuntaviivojen hyväksyminen myöhästyi vuodella direktiivin asettamasta aikataulusta. Hallituksen esityksen muovin määritelmä vastaa SUP-direktiivin määritelmää, jossa muovin osuudella tuotteessa ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, kuuluuko tuote lain soveltamisalaan vai ei. Komissio on kuitenkin korostanut direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä ja siihen liittyvässä ohjeistuksessa sitä, että direktiivissä ei ole asetettu minimirajaa tuotteen sisältämälle muovin määrälle vaan että on johdonmukaista sisällyttää muovia sisältävä tuote direktiivin soveltamisalaan riippumatta siitä, millä teknologialla se on valmistettu. Jos esimerkiksi kartonkimassaan on tuotteen nestetiiviyden saavuttamiseksi lisätty muovipolymeerejä dispersiotekniikalla, on se komission mukaan perusteltua luokitella muovituotteeksi teknologianeutraaliuden näkökulmasta.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan komission kanta tulkinnasta on saatu viimein syyskuussa 2022 ja ympäristöministeriö on informoinut siitä kaikkia toimijoita, vaikka kanta oli suullisena epävirallinen. Komissiolta on saatu kirjalliset perustelut kannalle vasta aivan äskettäin marraskuussa, eikä tämäkään asiakirja ole vielä virallinen.
Talousvaliokunta on lausunnossaan ollut huolissaan siitä, että SUP-direktiivin mukaiset korvaavia materiaaleja koskevat tiukat rajoitukset voivat hillitä yritysten innovaatio- ja investointihalukkuutta. Ympäristövaliokunta yhtyy tähän huoleen yleisellä tasolla korostaen tarvetta korvata muovituotteet ei-fossiilisilla materiaaleilla muovituotteiden ympäristövaikutusten vähentämiseksi ja vihreän siirtymän edistämiseksi. EU:ssa ei tulisi hyväksyä yksittäisiin jätelajeihin liittyvää pienipiirteistä lainsäädäntöä, jonka toimeenpanemiseksi hallinnolliset kustannukset voivat väistämättä muodostua suhteettoman korkeiksi. Lainsäädännön rakenteiden tulisi kannustaa kiertotalouden edistämiseen ja innovatiivisten ratkaisujen kehittämiseen eikä päinvastoin haitata tätä kehitystä. Huomio tulisi kiinnittää suuriin linjoihin, jotka kokonaisuutena edistävät fossiilisista materiaaleista irtautumista.
Eräiden tuotteiden tuottajien kustannusvastuu kunnan jätehuolto- ja siivoustoimista
Hallituksen esityksen 48 b §:ssä ehdotetaan säädettäväksi tuottajan kustannusvastuusta tiettyjen kuntien toteuttamien jätehuolto- ja siivoustoimien osalta. Tällä uudella velvoitteella pantaisiin osaltaan täytäntöön SUP-direktiiviin 8 artiklan edellyttämä eräiden kertakäyttömuovituotteiden tuottajia koskeva julkisiin keräysjärjestelmiin ja roskaantumisen siivoukseen liittyvä kustannusvastuu. Kustannusvastuun laajuudessa olisi tuoteryhmäkohtaisia ja alkamisajankohtaan liittyviä, direktiiviin perustuvia eroja.
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että direktiivin edellyttämä eräiden kertakäyttöisten muovituotteiden kustannusvastuu pannaan täytäntöön siten, että vastuu perustuu mahdollisimman pitkälle kunnan todellisiin kustannuksiin ja tuottajavastuun valvontaviranomaisena toimiva Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on keskeisessä roolissa vastuun toteuttamisessa. Ehdotuksen mukaan kuntien tulee raportoida vuosittain kustannusvastuun piiriin kuuluvien tuotteiden jätehuollosta ja siivoamisesta sekä niihin liittyvästä tiedotuksesta ja neuvonnasta aiheutuvat kustannukset Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, joka tekisi valtioneuvoston asetuksessa säädettyjen tarkempien kustannustenjakoperusteiden perusteella hallintopäätöksen jokaisen rekisteröityneen tuottajayhteisön maksamasta korvauksesta ja jokaiselle kunnalle tilitettävästä korvausosuudesta. Siirtymäaikana vuosina 2023—2025 sovellettaisiin kuitenkin laskennallista vastuuperustetta, jotta kunnille jäisi riittävästi aikaa valmistautua jätehuolto- ja siivouskustannusten raportoimiseen.
Valiokunta toteaa, että direktiivin edellyttämä kustannusvastuu voidaan kansallisesti toteuttaa monella eri tavalla. Hallituksen esityksessä ehdotettua mallia voidaan todellisiin kustannuksiin perustuvana pitää oikeudenmukaisena, mutta toisaalta kustannusten raportointi aiheuttaa kunnille hallinnollista taakkaa. Valiokunta pitää tuottajien oikeusturvan näkökulmasta perusteltuna, että kustannusvastuun laajuudesta tehdään vuosittain valituskelpoinen hallintopäätös. Valiokunta katsoo, että hallituksen esityksessä ehdotettu seurantaryhmä on keskeinen väline tuottajavastuun kustannustehokkuuden toteutumisen kannalta. Valiokunta pitää tärkeänä, että seurantaryhmä asetetaan mahdollisimman pian ja sen tehtäväksi annetaan sääntelyn toimivuuden seuraaminen sekä hyvien käytäntöjen kehittäminen erityisesti liittyen kuntien toteuttamiin jätteiden keräys- ja siivoustoimiin sekä niihin liittyvään neuvontaan ja tiedotukseen.
Pakkausten tuottajan määritelmän muuttaminen
Valiokunta pitää hyvänä lakiehdotuksen 48 §:ään sisältyvää ehdotusta pakkausten tuottajavastuun piiriin kuuluvien yritysten miljoonan euron liikevaihtorajan poistamisesta vuoden 2024 alusta lähtien. Liikevaihtorajan poistaminen edistää paitsi yritysten tasapuolista kohtelua myös tuottajavastuun yhdenmukaista toimeenpanoa, sillä vastaavaa poikkeusta ei ole säädetty muiden tuoteryhmien tuottajille. Myös SUP-direktiivi edellyttää kertakäyttöisten muovipakkausten tuottajavastuun laajentamista nykyisestä, ja sen soveltamisalaan kuuluvia pakkauksia käytetään paljon liikevaihdoltaan alle miljoonan euron yrityksissä. Käytännössä muutoksella ei olisi merkittäviä vaikutuksia, sillä tuottajat ovat tähänkin saakka huolehtineet alle miljoonan euron liikevaihtorajan yritysten markkinoille saattamien tuotteiden jätehuollosta, kun ne on toimitettu tuottajan järjestämään jätehuoltoon. Uusista tuottajayhteisöön liittyvistä alle miljoonan euron liikevaihtorajan yrityksistä tulisi kuitenkin hallinnollisia kustannuksia tuottajayhteisöille.
Hallituksen esityksen mukaan uusien vaatimusten aiheuttamaa hallinnollista taakkaa pienille tuottajayrityksille voidaan vähentää säätämällä niille pakkausjäteasetuksessa jätelain 63 §:n nojalla kevennetyt rekisteröinti- tai raportointivaatimukset. Valiokunta katsoo, että liikevaihtorajan poistuessa tulee pieniä määriä pakkauksia markkinoille saattaville yrityksille mahdollistaa pakkaustietojen raportoinnin kevennetty malli. Pakkausjäteasetukseen sisällytettävien raportointivelvoitteiden valmistelussa tulee siten kiinnittää huomiota pienten tuottajien hallinnollisen taakan vähentämiseen. Esitys kevennetystä seurantatietojen raportoinnista sisältyykin valmisteilla olevaan pakkausjäteasetuksen muutokseen (valtioneuvoston asetus pakkauksista ja pakkausjätteistä annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta, 19 a §). Tärkeää on myös kiinnittää tuottajavastuujärjestelmien valvonnassa erityistä huomiota pienten tuottajien hallinnollisten maksujen kohtuullisuuteen.
Valiokunta toteaa, että muutokset lisäisivät uusien tuottajavastuullisten yritysten määrää arviolta 21 000—36 000 yrityksellä, joista noin 21 000 on maatalousalan yrityksiä. Hallituksen esityksessä ehdotettu uusi viljelijäpakkausten tuottajan määritelmä, jonka mukaan maataloudessa käsittelemättömien maatalous- ja puutarhatuotteiden pakkaamiseen käytettävien pakkausten tuottajana pidettäisiin pakkausten valmistajaa ja maahantuojaa, tarkoittaisi kuitenkin sitä, ettei arviolta noin 17 000 tuotteita pakkaavaa pientä maatalousyritystä tulisi tuottajavastuun piiriin.
Palvelu- ja viljelijäpakkausten tuottajana pidettäisiin tuotteen pakkaajan tai pakatun tuotteen maahantuojan sijasta kyseisen pakkauksen valmistajaa tai maahantuojaa. Palvelupakkauksina pidettäisiin sellaisia pakkauksia, joita käytetään elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden pakkaamiseen myyntipaikalla suoraan kuluttajalle. Lisäksi paalirehujen pakkaamiseen käytettävät materiaalit rajataan ehdotuksen mukaan tuottajavastuuvelvoitteiden ulkopuolelle, sillä kyse ei ole lain tarkoittamasta ammattimaisesta markkinoille saattamisesta. Pieniä maatiloja, jotka myyvät nurmea pakattuna ulos maatilalta ja olisivat siten tuottajavastuuvelvollisia nykyisen pakkauksen tuottajan määritelmän mukaisesti, on karkeasti arvioiden noin 14 000, joista yli 80 % myy nurmea tilalta ulos vain satunnaisesti.
Valiokunta pitää rajausehdotuksia kannatettavina kustannusten pitämiseksi kohtuullisina ja tarkoituksenmukaisina. Poikkeamisia käyttämällä voidaan merkittävästi vähentää tuottajavastuun piiriin kuuluvien pienten yritysten määrää ja siten hillitä hallinnollisten kustannusten ja työmäärän kasvua niin toiminnanharjoittajien, tuottajayhteisöjen kuin viranomaistenkin osalta. Uusien tuottajavastuullisten yritysten tulisi liittyä pakkausten tuottajayhteisöön jätelain 62 §:n mukaisesti. Alle miljoonan euron liikevaihdon tuottajia koskevat tuottajayhteisöjen perimät kierrätysmaksut olisivat nykyisillä kierrätysmaksuilla ja keskimääräisellä markkinoille saatetulla pakkausmäärällä arvioituna keskimäärin 12—468 euroa vuodessa riippuen markkinoille saatetusta pakkausmateriaalista.
Etäkauppaa koskeva tuottajavastuu
Valiokunta kannattaa jo tehtyjä ja hallituksen esitykseen sisältyviä, etäkaupalle esitettyjä tiukennuksia ns. vapaamatkustamisen estämiseksi. Etäkauppaa harjoittavat ulkomaiset yritykset tulee saada huolehtimaan lakisääteisestä tuottajavastuustaan. Näin voidaan varmistaa suomalaisten ja ulkomaisten yritysten tasapuoliset kilpailuedellytykset Suomessa. Jätelain muuttamista koskevassa mietinnössään (YmVM 3/2021 vp) ympäristövaliokunta piti kannatettavana, että tuottajavastuuta laajennettiin koskemaan myös etäkauppaa. Valiokunta piti myös tärkeänä selvittää mahdollisuuksia täsmentää Tullin roolia etäkaupan tuottajavastuuvalvonnassa. Hallituksen esityksessä ehdotetaan Tullin roolin vahvistamista erityisesti tuottajavastuun etäkaupan valvonnassa. Lakiehdotuksen 25 §:n 3 momenttiin sisältyvään Tullin toimivaltaa koskevaan säännökseen ehdotetaan lisättäväksi Tullin velvollisuus valvoa yhteistyössä Pirkanmaan ELY-keskuksen kanssa tuottajavastuun piiriin kuuluvien tuotteiden etäkauppaa. Valiokunta kannattaa ehdotusta.
Tupakkatuottajien kustannusvastuu
Yleisin yksittäinen roskatyyppi niin Suomessa kuin muuallakin on selluloosa-asetaatista valmistettu tupakantumppi. SUP-direktiivin määritelmän mukaan selluloosa-asetaatti sisältyy muoveihin. Tupakantumppeja oli 63 % kaikista roskista Suomessa vuosina 2012—2018 tehdyssä selvityksessä.
Valiokunta pitää kannatettavana esitystä, jolla tupakkajätteen keräyksen ja siivoamisen järjestäminen sekä tiedotus ja neuvonta ovat kuntien vastuulla, ja Pirkanmaan ELY-keskus välittää kunnille tupakkateollisuudelta perittävän korvauksen tupakkajätteen keräys-, siivoamis- ja tiedotuskustannuksista vuosittain. Muista tuoteryhmistä poiketen myös lain 51 §:ssä tarkoitettu tiedotus ja neuvonta on perusteltua säätää kunnan operatiiviseksi velvollisuudeksi, jotta tupakantuottajat eivät voisi mainittuja velvoitteita hoitaessaan markkinoida tupakkatuotteita tupakkalainsäädännön ja tupakkaa koskevien kansainvälisten sopimusten vastaisesti. Asetuksella on tarkoitus säätää lähemmin tuottajien kustannusvastuusta tietyistä kuntien jätehuolto- ja siivoustoimista kunnan puhtaanapito- ja siivousvastuun piiriin kuuluvilla yleisillä alueilla. Hallituksen esityksen mukaan Suomeen voisi tulla vuoteen 2024 mennessä noin 18 300 tupakkaroskista.
Pullopanttijärjestelmä
Suomessa kaikkien juomapullojen panttijärjestelmään perustuva erilliskeräys on erittäin tehokasta ja myös muovipullojen korkit palautuvat melkein aina pullon kanssa kierrätysjärjestelmään, eivätkä ne siten aiheuta roskaantumista samassa määrin kuin monissa muissa maissa. Direktiivissä vuodelle 2029 säädettyjen erilliskeräysvelvollisuuksien arvioidaan siten pantillisten pullojen osalta täyttyvän. Panttijärjestelmän ulkopuolelle jäävien muovipullojen määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta määrän arvioidaan kuitenkin olevan vähäinen verrattuna pantilliseen palautusjärjestelmään kuuluviin pulloihin. Tällä perusteella arvioiden uusia erilliskeräystoimia ei tarvittaisi, eikä direktiivin erilliskeräysvaatimusten täytäntöönpanosta aiheutuisi merkittäviä uusia kustannuksia.
Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on kuitenkin noussut esiin huoli siitä, että suomalainen juomateollisuus joutuisi tekemään merkittäviä investointeja sekä omiin järjestelmiinsä että mahdollisesti koko pullonpalautusjärjestelmään, kun pulloissa kiinni pysyvät korkit tulevat pakollisiksi. Valiokunta toteaa, että pulloissa kiinni pysyviä korkkeja koskevan tuotevaatimuksen toteuttamisesta aiheutuvia yritysvaikutuksia ei ole voitu hallituksen esityksen valmisteluvaiheessa luotettavasti ja lopullisesti arvioida. Siksi on tarpeellista, että Suomen Standardisoimisliitto SFS pyrkii vaikuttamaan valmisteilla olevaan, korkkien kiinnipysymisvaatimusta koskevaan harmonisoituun EU-standardiin niin, että suomalaiselle panttijärjestelmälle ja virvoitusjuomateollisuudelle aiheutuvat kustannukset ovat mahdollisimman pienet.
Kalastusvälineiden tuottajavastuu
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että muovia sisältävät kalastusvälineet sisällytetään jätelain 46 §:n 1 momentin mukaisen erilliskeräystä edellyttävän tuottajavastuun piirin SUP-direktiiviin 8 artiklan täytäntöön panemiseksi. Tämä toteutettaisiin direktiivissä säädettyä laajempana niin, että muovia sisältävien kalastusvälineiden tuottajavastuu kattaisi merivesikalastuksessa käytettävien kalastusvälineiden lisäksi sisävesikalastuksessa käytettävät kalastusvälineet. Merellä ja sisävesillä käytetään kalastuksessa samanlaisia kalastusvälineitä, eikä välineiden tuottaja niitä markkinoille saattaessaan voi tietää, meneekö tuote käyttöön sisävesille vai merelle. Näin ollen tuottajavastuun piiriin kuuluvien kalastusvälineen määrittely vesialueen mukaan ei ole tarkoituksenmukaista. Direktiivi edellyttää tuottajavastuun soveltamista 1.1.2025 alkaen kaikkiin muovia sisältäviin kalastusvälineisiin mukaan lukien vapakalastusvälineet.
Valiokunta toteaa, että merialueen roskaantumista koskevissa selvityksissä on arvioitu Suomen kalastusperäisen jätteen osuudeksi rantaroskista kappalemääräisesti noin 6,3 %. Toisin kuin monessa muussa jäsenmaassa, kalastusvälineiden sisällyttäminen tuottajavastuun piiriin ei siten vähennä Suomessa merkittävästi roskaantumista tai paranna kalastusvälinejätteen jätehuoltoa suunnitellulla keräysverkostolla. Kalastusvälineitä ei yleensä tahallisesti hylätä vesistöön tai rannoille, vaan ne menetetään vahingossa kalastuksen yhteydessä. Valiokunta katsoo, että direktiivin täytäntöönpanemiseksi mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla ja ottaen huomioon saavutettavissa olevien hyötyjen rajallisuus on pyrittävä mahdollisimman kustannustehokkaaseen malliin. Kansallisen täytäntöönpanon tulee myös tältä osin olla mahdollisimman joustavaa ja vastaanottopisteiden määrän tulee olla järkevässä suhteessa kerättävän jätteen määrään tai mahdollistaa keräys myös kampanjaluonteisesti. Valiokunta korostaa, että uusien erilliskeräysjärjestelmien perustamisessa tulisi ottaa huomioon myös itse keräyksestä aiheutuvat ympäristövaikutukset. Tiivis yhteistyö keskeisten toimijoiden välillä edistää avointa tiedonkulkua ja ekotehokkaan keräysjärjestelmän toteuttamista.
Myös maa- ja metsätalousvaliokunta pitää lausunnossaan tärkeänä, että kalastusvälinejätteen tuottajayhteisölle annetaan mahdollisimman suuri vapaus suunnitella ja toteuttaa jätteenkeräys kustannustehokkaalla tavalla. Hallituksen esityksen mukaan tuottajayhteisö voi järjestää seisovien pyydysten kiinteät keräyspisteet parhaaksi katsomiinsa paikkoihin. Vastaanottopisteiden vähimmäismäärästä on kuitenkin tarkoitus säätää jätelain nojalla annettavalla valtioneuvoston asetuksella. Maa- ja metsätalousvaliokunta edellyttää, että mahdollisuutta laskea asetusluonnokseen sisältyvää vastaanottopisteiden vähimmäismäärää arvioidaan vielä uudelleen, tai vaihtoehtoisesti selvitetään mahdollisuutta järjestää myös seisovien pyydysten keräys kampanjaluonteisesti vastaavasti kuin vapakalastusvälineiden keräys.
Ympäristövaliokunta toteaa, että lähtökohtaisesti kaikille kalastusvälinetyypeille yhteinen tuottajayhteisö olisi todennäköisesti tuottajille kustannustehokkain tapa järjestää tuottajayhteisön toiminta, koska tällöin tuottajayhteisön hallinnosta aiheutuvia kustannuksia on jakamassa mahdollisimman suuri määrä tuottajia. On myös tärkeää huomata, että vaikka kaikki tuottajat olisivat samassa tuottajayhteisössä, tämä ei tarkoittaisi sitä, että yhden kalastusvälinetyypin jätehuollosta aiheutuvia kustannuksia voitaisiin siirtää toisen kalastusvälinetyypin tuottajille. Jätelain 63 ja 63 a §:n mukaan kukin tuottaja maksaa vain markkinoille toimittamiensa tuotteiden ja niitä vastaavien tuotteiden jätehuoltojärjestelmän kustannukset. Näin ollen vapakalastusvälineiden tuottajat jakavat keskenään vapakalastusvälineiden keräyksestä ja jätehuollosta aiheutuvat kustannukset ja kiinteiden pyydysten tuottajat jakavat keskenään kiinteiden pyydysten keräyksen ja jätehuollon kustannukset. Vain tuottajayhteisön hallinto olisi yhteinen. Siten hallituksen esityksessä ehdotettu 62 §, jonka mukaan kalastusvälineiden tuottajayhteisön olisi katettava kaikki kalastusvälineet, ei voisi johtaa siihen, että kalastusvälineen tuottaja joutuisi vastaamaan muiden kuin itse markkinoille saattamiensa kalastusvälineiden jätehuollon kustannuksista. Valiokunta toteaa, että talousvaliokunnalla on tästä virheellinen käsitys, kun se lausunnossaan toteaa, että vapakalastajat joutuisivat tuottayhteisön kautta maksamaan myös pyydyskalastus- ja vesiviljelytuotteiden jätehuollosta, ja kehottaa ympäristövaliokuntaa arvioimaan, onko perusteltua edellyttää yhden tuottajayhteisön mallia.
Toisaalta tuottajavastuusääntelyssä on yleensä pidättäydytty puuttumasta tuottajien keskinäiseen organisoitumiseen. Tuottajavastuun keskeinen osa on tuottajien vapaus järjestäytyä haluamallaan tavalla. Edellä mainitulla perusteella valiokunta ehdottaa lakiehdotuksen 62 §:n muuttamista siten, että siitä poistetaan velvoite siitä, että kalastusvälineiden tuottajayhteisön toimialan olisi katettava kaikki muovia sisältävät kalastusvälineet. Valiokunta korostaa, että vaikka lainsäädäntö ei näin muutettuna pakota tuottajia järjestäytymään yhteen tuottajayhteisöön, ne voivat halutessaan kuitenkin siihen päätyä. Valiokunta arvioi saamansa selvityksen perusteella, että yksi suurempi tuottajayhteisö voi tuoda tuottajille tehokkuusetuja tuottajavastuun hoitamisessa ja erityisesti tuottajayhteisöhallinnon toiminnan kautta verrattuna siihen, että jokaisella kalastusvälinetyypillä on oma tuottajayhteisö. Hallinnolliset kustannukset ovat kuitenkin vähäiset, ja merkittävin kustannuserä on jätehuollon järjestäminen ja jätteen keräys tai vastaanotto. Siitä säädetään kunkin kalastusvälinetyypin osalta erikseen asetuksessa. Tuottajien organisoituminen yhdeksi tai useammaksi tuottajayhteisöksi ei vaikuta keräys- tai vastaanottovelvoitteiden sisältöön millään tavalla.
Valiokunta tunnistaa, että alalla toimivat tuottajat poikkeavat toisistaan huomattavasti sekä kalastusvälineiden lajin että toiminnan laajuuden osalta, joten heidän intressinsä eivät välttämättä ole täysin samanlaiset. Valiokunta kuitenkin suosittaa asiantuntijakuulemisen perusteella vahvasti, että eri tuottajat ryhtyvät mahdollisimman nopeasti yhteistyöhön ja voivat siten hyötyä hallinnollisten kustannusten osalta niistä tehokkuuseduista, joita yhden tuottajayhteisön malliin voi liittyä. Tuottajayhteisössä lainsäädäntö velvoittaa jakamaan maksuosuudet hallinnollisten kulujen kattamiseksi tuottajien kesken tasapuolisesti suhteessa näiden markkinoille saattamiin tuotteisiin, ja tämä koskee myös yhteisön perustamiskustannuksia.
Valiokunta toteaa, että jätelain 63 §:n mukaan tuottajayhteisön on oltava voittoa tavoittelematon yhteisö, jonka tarkoituksena on hoitaa siihen liittyneiden tuottajien tuottajavastuuvelvoitteet. Velvoitteet on jaettava tuottajien kesken tasapuolisesti toiminnan laatu ja laajuus huomioon ottaen ja siten, että vältetään kaupan esteet ja kilpailun vääristyminen. Tuottajan kirjanpitoa ja tiedonantoa koskevat velvoitteet on osoitettava kevennettyinä sellaiselle tuottajalle, joka saattaa markkinoille vähäisiä määriä tuotteita, jos velvoitteet muutoin olisivat tuottajalle kohtuuttomat. Näin ollen jokainen tuottaja maksaa markkinaosuutensa mukaisesti. Pientuottajille tulee olla myös kevyemmät kirjanpito- ja tiedonantovelvoitteet ja näihin liittyvät maksut.
Valiokunta korostaa lisäksi, että jätelain 48 §:n mukaan tuottajavastuu koskee ainoastaan ammattimaisesti tuottajavastuun alaisia tuotteita markkinoille saattavia valmistajia ja maahantuojia. Jätelaissa tai sen nojalla annetuissa asetuksissa ei ole tarkemmin määritelty ammattimaisen toiminnan rajaa. Käytännössä rajana on pidetty toiminnan arvonlisäverovelvollisuutta eli 15 000 euron vuotuista liikevaihtoa. Tuottajavastuuta valvova Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ei edellytä arvonlisäverovelvollisuuden ulkopuolelle jääviltä toimijoilta tuottajayhteisöön liittymistä. Valiokunta edellyttää, että tätä käytännössä vakiintunutta rajaa sovelletaan myös kalastusvälineiden tuottajavastuuseen ja näin ollen tuottajavastuu ei koske lainkaan arvonlisävelvollisuusrajan alapuolelle jääviä toiminnanharjoittajia.
Hallituksen esityksen mukaan pysyvää keräysverkostoa edellytettäisiin vain kiinteille pyydyksille, ja sen kustannukset olisivat noin 80 000—180 000 euroa vuodessa. Vapakalastusvälineiden osalta keräystä koskeva säännös on niin joustava, että siitä tuottajille aiheutuvia kustannuksia on vaikea arvioida edes summittaisesti. Valiokunta korostaa, että sen kustannusten arvioidaan olevan vähäiset. Tuottajavastuulla ei siten arvioida olevan merkittävää vaikutusta kalastusvälineiden hintaan tai kotimaisten kalastusvälinevalmistajien kilpailukykyyn verrattuna ulkomaisiin valmistajiin. Kalastusvälineiden tuottajat (valmistajat ja maahantuojat) maksavat tuottajavastuullisen jätehuollon kustannukset, jotka tuottajat siirtävät tuotteidensa hintaan. Tuottajat jakavat tuottajavastuuseen liittyvät kustannukset kaikkien tuotteidensa hintaan, jolloin yksittäiseen tuotteeseen kohdistuva hinnankorotus ei ole yleensä suuri. Myös muista tuottajavastuujärjestelmistä saadut kokemukset osoittavat, että tuottajavastuun vaikutus tuotteiden hintaan on hyvin vähäinen. Valiokunnan asiantuntijalausunnoissa esitettyjä kustannusvaikutuksia voidaan tähän nähden pitää epärealistisen korkeina.
Valiokunta pitää silti tärkeänä, että kaikessa sääntelyssä pyritään ratkaisuihin, jotka hillitsevät siitä aiheutuvia kustannuksia. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan tarkoituksena on, että kalastusvälineitä koskevassa asetusluonnoksessa säädettäisiin, että hallinnollisten maksujen osuus ei saisi olla kohtuuttoman suuri verrattuna tuottajan markkinoille saattamien kalastusvälineiden määrään ja tuottajavastuullisen jätehuollosta syntyviin maksuihin. Tälläkin pyritään siihen, ettei hallinnollisten kustannusten osuus nousisi kohtuuttoman suureksi vähän kalastusvälineitä myyville yrityksille.
Kokonaisuuden kannalta merkityksellistä on myös se, että tuottajavastuu koskee kaikkia Suomen markkinoille kalastusvälineitä saattavia valmistajia ja maahantuojia, myös ulkomailta käsin toimivia etämyyjiä. Vaikka etäkaupan valvonta on ollut haastavaa, tilanne on viime aikoina parantunut, kun valvontaviranomaisten resursseja ja yhteistyötä EU:n sisällä on lisätty. Myös valtuutettua edustajaa koskevalla sääntely helpottaa etäkauppiaan tuottajavastuuvelvoitteiden hoitamista ja valvontaa Suomessa.
Hallituksen esityksen mukaan muovia sisältävien kalastusvälineiden tuottajavastuullisen jätehuollon tulee käynnistyä 1.1.2025. Kalastusvälineiden tuottajien tulee jättää hakemus tuottajayhteisön rekisteröimiseksi Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle 31.12.2023 mennessä, jotta se ehtii käsittelemään hakemuksen ja tekemään rekisteröintiä koskevan päätöksen hyvissä ajoin ennen kuin varsinainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus alkaa.
Kuten edellä on kuvattu, valiokunta suhtautuu direktiivin tarkoituksenmukaisuuteen Suomen oloissa epäilevästi katsoen, että Suomessa ei ole muita EU-maita vastaavaa roskaantumisongelmaa, jonka ratkaisemiseen direktiivi vaikuttaisi tehokkaasti, tupakan tumpeista aiheutuvaa roskaantumista lukuun ottamatta. Päinvastoin kalastusvälineiden erilliskeräysjärjestelmä voi kokonaisuutena arvioiden aiheuttaa jopa enemmän haitallisia ympäristövaikutuksia kuin niitä ratkaista. Direktiivin 15 artiklan mukaan komissio tekee arvioinnin direktiivistä viimeistään 3.7.2027 eli kun järjestelmä on ollut toiminnassa 2,5 vuotta. Arviointi tehdään jäsenvaltioiden antamien tietojen pohjalta. Valiokunta edellyttää, että ministeriö seuraa tuottajavastuujärjestelmän toimivuutta ja siitä aiheutuvia kustannuksia siten, että siitä voidaan tarvittaessa tehokkaasti raportoida komissiolle ja vaatia sen muuttamista tai kansallisen jouston lisäämistä jo ennen direktiivissä mainittua aikarajaa.