Historiallinen tausta

​Naisten äänioikeuden edelläkävijät

Naisten täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden toteuttaminen Suomessa oli kansainvälisesti vertaillen radikaali uudistus. Suomessa tavataan muistella, että olimme parlamenttien välisessä vertailussa edelläkävijöitä. Pitääkö tämä paikkansa tutkimustiedon valossa?

Demokratian perusoikeuksien laajentaminen myös naisia koskeviksi liittyi historian vaiheisiin, joissa imperiumien reuna-alueet alkoivat irtautua emämaistaan. Brittiläisessä kansainyhteisössä Uusi-Seelanti oli ensimmäinen maa, jossa naisille myönnettiin äänioikeus vuonna 1893.

Australiassa naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden vuonna 1902. Toisin kuin Australiassa, suomalaiset myös käyttivät näitä oikeuksia ja valitsivat vuoden 1907 ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 19 naista. 

Eurooppalaisessa tarkastelussa Suomi oli kiistattomasti demokratian edelläkävijä. Ruotsin alaisuudesta irtautunut Norja alkoi laajentaa naisten äänioikeutta 1907, ja uudistus saavutti Suomen mittasuhteet vuonna 1913. Muut Pohjoismaat seurasivat pian perässä, tosin Ruotsi vasta vuonna 1919. Naisten täydet poliittiset oikeudet toteutettiin monessa Euroopan maassa ensimmäisen maailmansodan päättymistä seuranneessa murroksessa.

Vertailevassa äänioikeustutkimuksessa on huomautettu, että Suomen edelläkävijän rooli voidaan kyseenalaistaa, koska Suomi ei ollut uudistuksen astuessa voimaan itsenäinen valtio vaan suuriruhtinaskunta Venäjän imperiumissa. Tällaisessa tarkastelussa Norja oli ensimmäinen ja Tanska toinen itsenäinen valtio, jossa naiset saivat täydet poliittiset oikeudet.

Professori Irma Sulkunen on kiteyttänyt äänioikeusuudistusten kansainvälisen vertailun: ”Sekä uusien mantereiden että Skandinavian maiden äänioikeusuudistuksiin ja niihin sisältyviin rajoituksiin verrattuna Suomen 1906 toteutettu parlamenttiuudistus oli epäilyksettä demokraattisin niin naisten kuin miestenkin kannalta. Äänioikeuteen kytketty vaalikelpoisuus mahdollista kattavan edustuksellisuuden, ja parlamentin yksikamarisuus sekä suhteellinen vaalitapa poistivat ne esteet, jotka niin Uudessa-Seelannissa, Australiassa kuin useimmissa länsimaissa jäivät rajoittamaan äänioikeuden tasa-arvoista käyttöä (Sulkunen 2006, 21).”

Miten Suomen äänioikeusuudistus saatiin aikaan?

”Ensi kerran puhun vapaana naisena vapaille sisarilleni.”
Lucina Hagman marraskuussa 1906. 

Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät oli kutsuttu säännöllisesti koolle vuodesta 1863 lähtien. Säätyihin perustuvaa edustusjärjestelmää pidettiin 1900-luvun alkuvuosina jäykkänä, vanhentuneena ja elitistisenä: koko väestöstä vain kahdeksalla prosentilla oli varallisuuteen sidottu äänioikeus. Muissa maissa uudistukset olivat jo käynnistyneet miesten äänioikeutettujen piirin laajentamisella. 

Ratkaiseva sysäys Suomen äänioikeusuudistuksen toteutumiselle oli Venäjän heikkouden paljastuminen tappiollisen Japanin-sodan yhteydessä. Vallankumousta enteilevät levottomuudet ja lakot levisivät emämaasta Suomeen, jossa ryhdyttiin suurlakkoon lokakuussa 1905. Mieliä kiihotti myös vuosisadan vaihteesta jatkunut venäläistämiskehitys, joka saatiin katkeamaan suurlakon päättäneellä marraskuun manifestilla. Siihen sisältyi keisarin lupaus yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamisesta. 

Venäjän hetkellinen heikkous mahdollisti eduskuntauudistuksen, mutta keisarin alamaisten tietoisuus uudistuksen tarpeesta ja naisten sisällyttämisestä sekä äänioikeutettuihin että vaalikelpoisiin oli kehittynyt jo aiemmin. Asiaa ajoivat erityisesti naisjärjestöt ja työväenliike, mutta myös raittiusliikkeellä oli tärkeä rooli äänioikeusuudistuksen tunnetuksi teossa. 

Naisjärjestöjen ja työväenliikkeen painotukset

Vuonna 1884 perustettu Naisyhdistys ja siitä 1892 erkautunut Unioni Naisasialiitto kirjasivat tasa-arvoisen äänioikeuskohtelun perustamisohjelmiinsa. Ajan oloissa vaatimus tarkoitti sitä, että äänioikeutta laajennettaisiin varallisuuskynnyksen ylittäviin itsenäisiin (ei avioliitossa) naisiin. Naisliikkeen toivomat uudistukset olisivat koskettaneet varakasta ja verrattain pientä naissivistyneistön ja porvariston ryhmää.

Äänioikeuden laajentaminen oli tavoitteena myös työväenjärjestöjen ensimmäisessä kokoontumisessa vuonna 1893, mutta vaatimukset radikalisoituivat sitä mukaa, kun työväenliike saavutti joukkokannatusta ja sitoutui sosialismiin. Työväenpuolueen ohjelmassa vuodelta 1899 vaadittiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille.

Vuonna 1900 perustettu Työläisnaisliitto omaksui välittömästi saman kannan, mutta sukupuolikysymys pysyi työväenliikkeessä alisteisena luokkakysymykselle: säätyyn ja varallisuuteen perustuvan järjestelmän purkaminen oli ensisijainen tavoite, jonka ohessa vaadittiin poliittisen kansalaisuuden myöntämistä naisille.

Naisten äänioikeusliike sai kantavuutta Berliinin kansainvälisestä naiskongressista (1904), jonka yhteisenä tavoitteena oli saavuttaa naisille tasa-arvoiset, kunkin maan perustuslakeja vastaavat vaalioikeudet. Kongressiin osallistuneet suomalaisnaiset perustivat toimikunnan, johon otettiin myös muutamia työläisnaisten edustajia.

Kädenojennus ei kuitenkaan yhdistänyt naisia yhteisen tavoitteen taakse, vaan luokkaristiriidat kärjistyivät naisten yleisessä äänioikeuskokouksessa Helsingissä marraskuussa 1904: työläisnaisliike ajoi ehdoitta yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joka ei vielä tässä vaiheessa kelvannut porvarilliselle naisliikkeelle. 

Vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta sai kaikupohjaa myös työväenliikkeen ulkopuolella. Sukupuoleen sitoutumattomat kansanliikkeet ryhmittyivät alkuvuodesta 1905 ajamaan äänioikeusasiaa ulkoparlamentaarisin keinoin. Kun äänioikeuskysymyksiä käsiteltiin valtiopäivillä huhtikuussa 1905, kansan ääni kuului Säätytalon ulkopuolella kiihkeissä mielenosoituksissa. Suurlakkoon mennessä yhä useammat olivat yhtyneet vaatimukseen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamisesta.

Uudistusten käsittely säätyvaltiopäivillä

Naisten äänioikeudesta keskusteltiin säätyvaltiopäivillä ensimmäisen kerran vuonna 1897. Porvarissäätyyn jätetyssä anomuksessa ehdotettiin tasa-arvoisia vaalioikeuksia sellaisille naisille, jotka täyttivät varallisuuteen sidotut ehdot. Anomus, jonka taustavaikuttajana on pidetty kirjailija Minna Canthia, vastasi liberaalin porvarillisen naisliikkeen kantoja. Vaikka anomus sai lakivaliokunnassa kannatusta, sen enemmistä päätyi hylkäävälle kannalle, mikä kirvoitti mietintöön eriävän mielipiteen.

Vuosien 1904–1905 valtiopäiville annettu senaatin esitys koski miesten äänioikeuden laajentamista talonpoikais- ja porvarissäädyissä. Säädyille oli jätetty myös neljä anomusta, joiden lähtökohtana oli naisten tasaveroinen äänioikeuskohtelu. Vaalikelpoisuuden hyväksyminen jakoi mielipiteitä, eikä yksikamarisuudesta puhuttu vielä halaistua sanaa.

Senaatin esityksen ja anomusten toteuttaminen olisi vienyt Suomea länsimaiden jo omaksumaan suuntaan, mutta asioiden käsittely ei valtiopäivillä edennyt. Kun aatelisto ja porvaristo boikotoivat käsittelyä laillisuuden palauttamiseen vedoten, asian käsittely siirtyi seuraaville valtiopäiville. Uudistuksen raukeaminen radikalisoi kansanjoukkoja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vaatimuksen taakse.

Suurlakko pakottaa uudistuksiin

Säätyjen kannattama rauhanomainen ja vaiheittainen äänioikeusuudistus menetti vetovoimansa suurlakon radikaalissa ilmapiirissä. Työväenliikkeen painostus ja väkivaltaisten levottomuuksien pelko käännyttivät loputkin epäröivät ryhmät yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannattajiksi. Vallankumouksellisen tilanteen rauhoittamiseksi ei ollut enää muita keinoja kuin äänioikeusuudistuksen hyväksyminen. Naisten oikeudet eivät enää erityisesti puhuttaneet, sillä ne sisältyivät päävaatimukseen. 

Uudistusta valmistelemaan asetettiin eduskuntauudistuskomitea, jonka lähtökohtana oli keisarin lupaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Komiteassa keskusteltiin periaatteellisella tasolla naisten äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta, mutta vastustavat kannat jäivät vaisuiksi. Komitean ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi luovutettiin keisarille helmikuussa ja säätyjen käsittelyyn toukokuussa 1906.

Säädyt hyväksyivät valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain 1. kesäkuuta, ja keisarin vahvistus saatiin heinäkuussa. Perustavanlaatuinen radikaali uudistus toteutettiin huomattavan nopealla aikataululla.

Ylemmät säädyt vastustivat siirtymistä yksikamariseen järjestelmään ja äänioikeuden kriteerien poistamista, eivät niinkään poliittisten oikeuksien laajentamista naisia koskeviksi. Ne taipuivat uudistuksen taakse yhtäältä kansanjoukkojen painostuksen mutta toisaalta myös Venäjän tilanteen takia.

Jos uudistusta ei olisi saatu toteutettua viipymättä, suotuisa historiallinen hetki olisi voinut lipua ohi. Myöntyminen säätyjen etuoikeudet romuttaneeseen uudistukseen tapahtui katujen parlamentin ja Venäjän vahvistumisen pelon avaamassa pakkoraossa.

Keille ei myönnetty äänioikeutta?

Työväenliikkeessä pelättiin, että radikaali äänioikeusuudistus olisi vesittynyt säätyjen käsittelyssä. Näin ei käynyt, vaikka ylemmät säädyt ajoivat läpi joitakin varauksia: Äänioikeusikäraja nostettiin 24 vuoteen ja toisen kamarin korvikkeeksi perustettiin suuri valiokunta. Kokonaan vaille äänioikeutta jäivät vähävaraisimmat kuten vaivaishoidon varassa elävät, irtolaiset, holhouksen alaiset, kansalaisluottamuksensa menettäneet sekä vakinaisessa sotapalveluksessa olevat.

Edustuksellisen demokratian toteutumisen varsinainen este oli kuitenkin tsaarin oikeus hajottaa eduskunta ja jättää hyväksymättä sen säätämät lait.

Naisten äänioikeus 110 vuotta -tietopaketti | Historiallinen tausta | Naiset vaaleissa | Naiset kansanedustajina | Kirjallisuus ja verkkolähteet