Edellinen: Suomen itsenäistyminen ja valtiomuotokiista 1917–1919

Tasavallan rakentamisen vaikea alku

Ristiriitainen asetelma

Itsenäisen Suomen alkutaival oli vaikea. Kuohuntaa tapahtui niin ulko- kuin sisäpoliittisissa suhteissa. Suomi toipui oman sisällissotansa jälkitaudeista, maan hallinto ja sotilaallinen puolustus kärsivät menneiden vuosien aiheuttamista ristiriidoista. Tuoreen valtion kupeella häilyi myös uhkaava hahmo, sisällissodan kourissa kärvistelevä vanha isäntämaa, Neuvosto-Venäjä.

Itsenäisyyden alkuaikaa varjosti sisä- ja ulkopoliittinen kuohunta.

Sisällissota repi erityisesti Itä-Karjalaa, jonka liittämisestä Suomeen moni suomalainen edelleen haaveili. Kansalaisten järjestämät sissiretket rajalle heimoveljien vapauttamiseksi kiristivät kahden valtion välejä entisestään. Ristiriidat vaikeuttivat yhteistyötä. Sisällissodan voittanut vahva oikeisto kapinoi parlamentaarista monipuoluejärjestelmää vastaan, puolustusvoimien rinnalla toimineet suojeluskunnat niskoittelivat ja jääkäreitä erosi sadoittain protestiksi vallitseville oloille.

Pienpuoluejärjestelmän moniäänisyys

Vaikeuksista huolimatta uusi tasavalta oli saatava jaloilleen ja rakennettava maan valtioelämän pohjaa. Kun tie valtiolliseen itsenäisyyteen oli avautunut, eduskunta oli vahvin valtiollinen instituutio ja saattoi ottaa ohjat käsiinsä dramaattisessa alkutilanteessa. Lujasti maakuntiin kytketty kansanedustus takasi sen, että eduskunnasta tuli suomalaisten mielipiteiden tärkein tulkki.

Eduskunnasta kasvoi suomalaisten mielipiteiden tärkein tulkki.

Alkukauden eduskuntatyössä monet myöhemmän ajan johtavat poliitikot aloittivat uransa ja kouliintuivat valtiolliseen toimintaan. Valtiosääntökehikko jätti oven auki parlamentaariselle kehitykselle poliittisen yhteisön rauhoittuessa ja tasoittuessa. Hajanainen pienpuoluejärjestelmä toi hallitustyöhön alusta alkaen vahvoja ”pluralistisen politiikan” piirteitä ja avasi presidentille toimitilaa.

Ensimmäinen presidentinvaali

Hallitusmuodossa presidentinvaali oli säädetty toimitettavaksi kansan valitsemien 300 valitsijamiehen voimin, mutta ensimmäisen vaalin toimittaisi eduskunta. Tämä poikkeus oli myönnytys vasemmistolle, joka oli vaatinut presidentin valintaa eduskunnan tehtäväksi.

Ensimmäisen presidentinvaalin toimitti poikkeuksellisesti eduskunta.

Vaalin alla sosialidemokraattien eduskuntaryhmä kannatti Ståhlbergia päättäen äänestää häntä jo ensimmäisessä äänestyksessä, sillä Mannerheim oli puolueen paikallisjärjestöjen mielipiteen mukaan saatava pois pelistä. Myös maalaisliitto, joka ei ollut asettanut omaa ehdokastaan, sekä edistyspuolueen eduskuntaryhmän enemmistö tulivat Ståhlbergin taakse, joka näin oli kokoava voima keskustan ja vasemmiston välillä. RKP:n ja kokoomuksen edustajat päättivät kannattaa Mannerheimia. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi siirtynyt Ståhlberg oli suostunut ehdokkuuteen ilmaisemalla, ettei hänellä ollut pätevää kieltäytymisoikeutta. Hän itse asiassa piti Mannerheimin valintaa selvänä ja aluksi kannattikin sitä.

Ensimmäinen presidentinvaali toimitettiin 25.7.1919 kevättalvella aloittaneessa ensimmäisessä itsenäisen Suomen eduskunnassa. Ståhlberg valittiin vasemmiston, maalaisliiton ja edistyspuolueen 143 äänellä kokoomuksen ja RKP:n tukeman Mannerheimin 50 ääntä vastaan. Ståhlberg lausui viestintuojille liikuttuneena olevansa ”velvollinen vastaanottamaan sen kunniakkaan ja ankaran vastuunalaisen tehtävän, jonka Suomen kansa eduskuntansa kautta” oli hänelle uskonut. Maalaisliitto ja vasemmisto olivat vaaliin tyytyväisiä ja pitivät sen tulosta suomalaisuuden, tasavaltalaisuuden ja kansanvallan voittona. Ståhlbergin luotettiin lisäksi kykenevän säilyttämään rauhan itärajalla ja yhteiskunnassa. Ruotsinkielinen ja kokoomuslainen lehdistö taas julkaisivat kärkevää kritiikkiä.

Vaikea alkutilanne

Ensimmäisen presidentin asema ei ollut helppo. Ståhlberg tuli virkaansa vaikeassa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa yhteiskunnan jakauduttua sisäisesti kahtia kansalaissodan jäljiltä ja nuoren tasavallan kansainvälisen aseman ollessa edelleen epäselvä. Keskeisiä tehtäviä olivatkin sisäpolitiikan rauhoittaminen, parlamentaarisen koneiston käyntiin saattaminen ja valtion ulkosuhteiden järjestely.

Ståhlbergin toiminta yhdessä ensimmäisen eduskunnan ja hallituksen kanssa rakensi pohjaa Suomen valtiopolitiikalle. Hankaluuksia oli kuitenkin heti edessä. Jo ennen kuin Ståhlberg valittiin presidentiksi, erityisesti armeija, suojeluskunnat, jääkärit ja monarkistit osoittivat vastustavansa häntä. Vaalit hävinnyt kilpakumppani Mannerheim nousi nimeksi presidentin vastustajien huulille aina suurimpien kriisien hetkellä. Ståhlberg tarjoaakin esimerkin siitä, miten presidentti, jolla ei ollut tasavallan alkuvaikeuksissa laajaa yhteiskunnallista tukea, saattoi säilyttää arvovaltansa.

Punavankien vapauttaminen

Ensimmäisiä sisäpoliittisia kysymyksiä, joissa presidentin arvovalta oli pelissä, olivat punavankien armahdukset. Vuoden 1920 joukkoarmahdusratkaisussa Ståhlberg, vastoin korkeimman oikeuden lausuntoa, ensin vahvisti lain laajennetusta armahduksesta kapinasta tuomituille, minkä seurauksena noin 3 600 tuomittua punavankia pääsi ehdonalaiseen vapauteen ja 40 000:lle sotaan osallistuneelle ja ehdonalaiseen päästetylle palautettiin kansalaisluottamus.

Ståhlbergin politiikka heijasteli malttia ja pyrkimystä yhteiskunnalliseen sovintoon.

Erillispäätöksillä Ståhlberg myöhemmin vahvisti lukuisten punavankien vapauttamiseen. Ulkopolitiikan puolella ensimmäisiä pulmia oli vuonna 1918 alkanut liikehdintä Itä-Karjalassa, mikä oli saanut innokkaimmat suomalaisetkin lähtemään heimokansojen vapauttamiseen. Tosin loppukesään 1919 mennessä useimmat retkikunnat olivat joutuneet vetäytymään takaisin. Tässäkin Ståhlbergin politiikka heijasteli malttia ja pyrkimystä muutoinkin yhteiskunnallisen sovinnon lisäämiseen.

Ulkosuhteiden vakauttaminen

Astuessaan virkaansa Ståhlberg oli pitänyt tärkeänä osoittaa ulkovalloille, ettei Suomen politiikassa ollut tapahtunut suurta muutosta. Maan ulkopoliittinen päätöksenteko riippui maailmansodan loppuvaihetta käyvien länsiliittoutuneiden, ja erityisesti Englannin kannoista, joita puolestaan ohjasi Venäjän sisällissodan kehittyminen. Pula-aikana 1920-luvulla Yhdysvallatkin antoi lainoja. Kun Suomi ainoana maan maksoi velkansa, se vahvisti maamme kuvaa maailmalla.

Ulkopolitiikassa maltillinen linja nousi vallitsevaksi.

Ulkopoliittisessa tilanteessa, jota varjostivat kysymys Suomen mahdollisesta osallistumisesta Pietarin-hyökkäykseen, Itä-Karjalan valloitushanke, kiista Petsamon alueesta ja tulevat rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa, maltillinen linja nousi lopulta vallitsevaksi. Presidentti luotti ulkoministeriinsä Rudolf Holstiin, joka toimi ulkoministerinä itsenäisen Suomen neljässä ensimmäisessä hallituksessa. Hän oli myös mukana 15.3.1920 aloittaneessa keskustaoikeistolaisessa hallituksessa, joka koostui kahdesta kokoomuksen, viidestä edistyspuolueen, neljästä maalaisliiton ja kahdesta RKP:n edustajasta sekä yhdestä ammattiministeristä. Presidentin ponnisteluista huolimatta eduskuntaryhmät eivät antaneet täyttä tukeaan nimitetylle hallitukselle. Pääministerinä toimi kokoomuslainen professori Rafael Erich, jonka tehtävänä oli ollut jo loppusyksyllä 1919 valmistella rauhanohjelmaa esitettäväksi Neuvosto-Venäjälle.

Neuvotteleva Ståhlberg

Ulkoministeri Holsti oli mukana myös solmimassa Suomen ensimmäiset merkittävät kansainväliset sopimukset niin Itä-Karjalan kriisin, Ahvenanmaa-selkkauksen kuin Tarton rauhan osalta. Presidentti ei suostunut luopumaan luottoministeristään edes oikeiston voimakkaan painostuksen alla. Ståhlbergin valtaresurssit koostuivat lähinnä sovittelusta, muiden toimijoiden tarkkailusta sekä pyrkimyksestä ratkaisuun neuvottelun kautta.

Ståhlberg pyrki ratkaisuihin sovittelemalla ja neuvottelemalla.

Tarvittaessa hän saattoi tarvittaessa suorittaa väliintulon arvovaltansa voimin mutta myös sen säilyttämiseksi. Suomi ja Neuvosto-Venäjä aloittivat Tarton rauhanneuvottelut kesäkuussa 1920. Suomesta vietiin neuvottelupöytään kaksi vaatimusta: Repolan ja Porajärvien kunnat liitettäisiin Suomeen ja Petsamo säilyisi osana Suomea. Lisäksi Itä-Karjalaan vaadittiin kansanäänestystä, jotta alue voisi halutessaan liittyä Suomeen. Itä-Karjalan itsenäistyminen tuntui todelliselta vaihtoehdolta, käviväthän Latvia ja Liettuakin parhaillaan neuvotteluja itsenäisyydestä, ja Viro oli jo saanut Neuvosto-Venäjältä itsenäisyyden.

Kiista alkoi Itä-Karjalasta

Kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat solmineet Tarton rauhan, sen seurauksena kokoomuksen ja maalaisliiton toive Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen jäi epämääräisen autonomialupauksen varaan. Vuoden 1921 lopussa itäkarjalaisten kapinointi muuttui aseelliseksi ja karjalaiset pyysivät tukea Viron, Puolan ja Suomen hallituksilta.

Suomi kieltäytyi antamasta virallista tukeaan kapinalle, mutta salli kapinallisten auttamisen ja kansalaistensa värväämisen taisteluun. Suomalaisen majurin johtamaan kapinallisjoukkoon värväytyikin noin 500 suomalaismiestä. Neuvosto-Venäjä syytti Suomea Tarton rauhansopimuksen rikkomisesta ja hyökkäyksestä. Suomi perusteli toimintaansa Itä-Karjalalle luvatulla autonomialla, joka ei ollut toteutunut sopimuksesta huolimatta.

Umpikuja idänsuhteissa

Valtiovallan suhtautuminen noottien vaihtoon oli varsin vaihtelevaa. Presidentti pelkäsi kapinallismielisten saattavan juuri rauhan solmineen Suomen vaaraan ja hän halusi sulkea rajat ja lopettaa karjalaisten avustamisen. Ståhlberg näki suomalaisten provosoivan karjalaisia kapinaan ja koki esimerkiksi STT:n uutisoivan aiheesta epätasapuolisesti. Pääministeri Vennola luotti siihen, ettei Neuvosto-Venäjä uskaltaisi julistaa sotaa. Ulkoministeri Holsti vähätteli tilannetta ja halusi odottaa, että Kansainliitto ratkaisisi tilanteen.

Holstin toiveen mukaisesti asia annettiin Kansainliiton käsiteltäväksi. Neuvosto-Venäjä pelkäsi Kansainliiton ajavan vain läntisten suurvaltojen etua ja tulkitsi Suomen toiminnan avoimen vihamielisyyden osoitukseksi. Tilanne ajautui umpikujaan, jossa itäinen naapurimaa alkoi käyttäytyä uhkaavasti.

Itä-Karjalan kriisi

Sotaisa heimoinnostus Itä-Karjalan vapauttamiseksi saattaa vaikuttaa nyt epärealistiselta, jollei uhkarohkealtakin hankkeelta suurvaltaa vastaan. Itä-Karjalan kriisin aikana Suomessa kuitenkin laskettiin bolševikkien hetkellisen heikkoudentilan ja vallan kukistumisen varaan. Heimokansallinen innostus Itä-Karjalan vapauttamiseksi valtasi mieliä. Mannerheim oli jo lokakuussa 1919 presidentinvaalin jälkeen matkustanut Eurooppaan taivuttelemaan brittejä ja ranskalaisia hyökkäämään Pietariin. Luoteis-Venäjän valkoinen hallitus oli pyytänyt Suomelta sotilaallista väliintuloa bolševikkeja vastaan.

Lännen suurvaltojen johto yritti varoitellakin Suomea, kun ensin Saksan ja sitten Englannin ja Ranskan vetäydyttyä hankkeesta, sillä ei missään vaiheessa ollut varmaa ulkopoliittista tukea. Heimokansallinen innostus ja myös usko kansojen itsemääräämisoikeuteen antoivat kuitenkin riittävästi polttoainetta suomalaisten pyrkimyksille.

Ritavuoren murha

Itä-Karjalan kriisin synnyttämässä ilmapiirissä korostui vastakkainasettelu tasavaltalaisen presidentin ja oikeistopiirien välillä. Sotatoimiin valmis oikeistolainen kansanosa teki presidentin maltillisen linjan kannattajasta sisäministeri Heikki Ritavuoresta syntipukin.

Sisäministeri Ritavuori ammuttiin kotiovelleen.

Kuului vaatimuksia ”Ritavuori alas”. Lopulta liikemies Ernst Tandefelt ampui Ritavuoren tämän kotiovelle 14.2.1922. Murhan takana on arveltu olleen ruotsinkielisiä aktivistipiirejä ja suojeluskuntalaisia. Tandefelt toimi Risto Nikun tutkimusten mukaan kuitenkin yksin, ja murhaa suunnitellut salaliitto vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Kiista Ahvenanmaasta

Ensimmäisen maailmansodan jälkitilanteessa ahvenanmaalaiset olivat ryhtyneet ajamaan saaren liittämistä Ruotsiin. Hankala kiista Ruotsin kanssa osui samaan ajankohtaan kuin Suomen aseman määrittäminen itänaapurin kanssa. Suomi pyrki muodostamaan hyvät suhteet kumpaankin suuntaan. Suomen toiveena oli päästä osaksi Kansainliittoa, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) edeltäjää, joka toisi pienelle valtiolle turvaa naapurivaltojen puristuksessa. Huonoksi onneksi Kansainliiton perustajajäsen Ruotsi keksi kaiken keskellä vaatia Ahvenanmaan omistusta itselleen.

Ahvenanmaalaiset ajoivat saaren liittämistä Ruotsiin.

Ruotsi vaati kansanäänestystä Ahvenanmaasta ja syytti kieltäytyvää Suomea kaksinaismoralismista. Vaatihan Suomi samaan aikaan kansanäänestystä Itä-Karjalan kansalle, alueen Suomeen liittämiseksi. Miksi samaa oikeutta ei tarjottaisi myös ahvenanmaalaisille? Tilanne oli Suomen kannalta varsin kiperä; oli kullanarvoista pysyä väleissä länsivaltojen kanssa; toisaalta maa-alueista tinkiminen olisi pienelle, juuri itsenäistyneelle valtiolle liian suuri menetys.

Kansainliitto ratkaisijaksi

Kansainliitto ratkaisi kesäkuussa 1921 Ahvenanmaan kysymyksen; maakuntaa pidettiin kiistattomasti osana Suomea. Saaren asukkaiden kuului saada oikeudenmukaista kohtelua suomalaisten enemmistöltä, mutta se ei tarkoittanut oikeutta erota valtiosta ja liittyä toiseen valtioon. Ratkaisua voidaan pitää nuoren tasavallan merkittävänä ulkopoliittisena voittona, jonka saavuttamisessa tasavallan presidentin tinkimättömällä linjalla oli tärkeä osa.

Kansainliitto piti Ahvenanmaata kiistattomasti osana Suomea.

Kiistan ratkettua, välit Ruotsin kanssa korjaantuivat hitaasti. Ruotsin lähettiläs palasi Helsinkiin vasta seuraavana vuonna. Suomen Tukholman-lähettiläs yritti saada Ståhlbergin valtiovierailulle tapaamaan Kustaa V:tä, mutta Ståhlberg katsoi Ruotsin hallituksen asenteen Ahvenanmaan kysymyksessä vaativan, että aloite suhteiden parantamiseksi tulisi ruotsalaisilta.

Suojeluskuntien vaikutusvalta

Suojeluskunnilla oli paljon valtaa maan poliittisessa elämässä. Niiden asema vapaaehtoisena maanpuolustusjärjestönä vakinaistettiin helmikuussa 1919 annetulla asetuksella. Siitä lähtien Itä-Karjalan kapinavuoteen 1921 asti suojeluskunnissa ilmeni toiveita irtautua valtiovallan alta itsenäiseksi, oikeistolaiseksi armeijaksi. Suojeluskuntien vahvuus oli pari vuotta perustamisen jälkeen jo 100 000 miestä. Vaikka presidentti oli suojeluskuntien ylin päällikkö ja ne olivat siis alisteisia valtiovallalle, siitä riippuvia ja taloudellisesti sen tukemia, ne olivat edelleen potentiaalinen demokraattisen järjestelmän vastainen porvarillinen asevoima.

Suojeluskunnista tuli porvarillinen asevoima, joka uhkasi demokraattista järjestelmää.

Suojeluskunnat vaikeuttivat eduskunnan ja hallituksen vallankäyttöä. Armeijan upseeristo ja suojeluskunnat kannattivat äänekkäästi Mannerheimia. Hyökkäyspolitiikkaa vastustava Ståhlberg oli monen oikeistolaisen silmissä heikko. Presidentti ei suhtautunut kielteisesti vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, mutta ilmaisi toivovansa, että suojeluskuntien toiminta keskittyisi maan puolustamiseen eikä hyökkäyksien suunnitteluun tai niiden toivomiseen.

Suojeluskuntien asema muuttuu

Vuoden 1918 suojeluskunta-asetusta muutettiin 1921 siten, että suojeluskunnat saivat laajemman itsehallinto-oikeuden ja suojeluskuntien ylipäällikkö siirrettiin sotaministerin alaisuudesta suoraan presidentin alaiseksi. Sotaväki, yleisesikunnat ja suojeluskunnat toimivat nyt kaikki presidentin käskynalaisina yksiköinä. Tulehtuneista suhteista kertoo kuitenkin se, että suojeluskunnat esittivät ylipäällikökseen Mannerheimia.

Sotaväki, yleisesikunnat ja suojeluskunnat tulivat presidentin alaisiksi.

Keskellä pahinta Itä-Karjalan kriisiä olisi ollut riskialtista nimittää sotilaallisen kansalaisjärjestön johtajaksi ulkopolitiikan kriitikkona tunnettu kilpakumppani. Suojeluskunnat saivat hyväksyä ylipäällikökseen presidentin sukulaisrouvan aviomiehen, Lauri Malmbergin. Myöhemmin vuonna 1927 suojeluskunnille annettiin laissa julkisoikeudellinen status. Malmberg onnistui tehtävässään ja toimi ylipäällikkönä aina vuoteen 1944 saakka. Presidentti sai arvovaltavoiton.

Jääkärikapina

Ståhlbergin koko kauden jatkunut vaikea suhde armeijaan tuli uudelleen esille keväällä 1924. Kriisin välitön syy oli Venäjällä koulutuksensa saaneiden tsaarinupseerien ja Saksassa koulutettujen nuorten jääkäriupseerien välinen valtataistelu, jota ylläpitivät erilaiset koulutustaustat ja monikielisyys. Jääkäreitä oli noussut nuoresta iästään huolimatta koulutus- ja johtotehtäviin, jopa armeijan keskeisille johtopaikoille, lukuun ottamatta sotaväenpäällikön virkaa, johon tuli ”tsaarinupseerina siedettävä” V.P. Nenonen.

Agitaatioiden seurauksena lähes 90 prosenttia upseeristosta jätti eroanomuksen.

Liikkeellä oli agitaatioita, joiden seurauksena lähes 90 prosenttia upseeristosta jätti eroanomuksensa epäluottamuksen osoituksena. Liikehdintä kävi ennen muuta sotaväen päällikkönä toiminutta Vilkamaa vastaan. Eräät joukko-osastot erosivat kokonaisuudessaan. Sotaministerinä toiminut Aminoff erosi, kun ei saanut upseerien vaatimuksia hyväksytyksi hallituksessa. Seuraaja Malmberg onnistui sovittelemaan, jolloin irtisanomiset peruttiin. Ylipäällikkönä Ståhlberg ratkaisi erokysymyksen haudaten yksinkertaisesti asian ja palauttaen kaikki 450 eronpyyntöä. Kriisin tuloksena ryhdyttiin uudistamaan puolustuslaitosta. Marraskuussa 1924 avattu sota-akatemia (sotakorkeakoulu) tarjosi aiemmin puuttunutta jatkokoulutusta.

Poliittista kuohuntaa

Sisäpoliittisen kentän eheyttäminen ei ollut helppoa. Hallitustyöskentelyn vaikeudet ilmenivät jo Ståhlbergin toimikauden alkupuolella vuonna 1920, kun edellä mainitun punavankeja koskeneen armahduslain vahvistaminen sai silloisen oikeistolaisen hallituksen eroamaan, odotusten mukaisesti. Kautensa aikana Ståhlberg nimitti seitsemän hallitusta ja valitsi pääministeriehdokkaat tarjokkaiden pienestä joukosta. Puolueiden järjestöllinen heikkous avarsi presidentin toimintatilaa.

Sisäpoliittisen kentän eheyttäminen ei ollut helppoa.

Suurta kuohuntaa oli myös vuonna 1923, kun oikeusministeri pidätytti kommunisteina pidettyjä henkilöitä. Samoin kommunistisen puolueen koko eduskuntaryhmä, 27 kansanedustajaa, oli syyskuussa 1923 asetettu valtiopetoksellisesta toiminnasta syytteeseen Turun hovioikeudessa, joka oli sittemmin julistanut heidät vangituiksi.

Virkamieshallitus

Eduskunta toimi vajaalukuisena. Sosialidemokraattien taholla vaadittiin tilanteen selvittämistä ja uhattiin eduskuntalakolla. Vaikka porvarilliset puolueet vastustivat, Ståhlberg tammikuussa 1924 hajotti eduskunnan ja antoi määräyksen uusista vaaleista. Vaikka seurauksena oli kiivaitakin mielipiteitä oikeiston taholta, vaalien jälkeen valtiopäivillä ei enää esitetty moitteita.

Väliaikaisella virkamieshallituksella haluttiin välttää parlamentaarinen umpikuja.

Eduskunnan hajotuksen yhteydessä Kyösti Kallion hallitus oli eronnut, ja samana tammikuun 18 päivänä 1924 tilalle tullut A. K. Cajanderin virkamieshallitus, jonka Ståhlberg oli pystynyt kokoamaan parin päivän sisällä välttääkseen parlamentaarisen umpikujan. Kerran myöhemminkin presidentti nimesi hallituksen puheenjohtajaksi Cajanderin, joka sai tehtäväkseen koota hallituksen ammattiministereistä. Virkamieshallitusta voi pitää presidentin vallannäytteenä, vaikka se oli väliaikainen ja molemmilla kerroilla pakon sanelema ratkaisu. Huomattavaa oli, että presidentti puhui omissa muistiinpanoissaankin Cajanderista ”puheenjohtajana”. Ilmeisesti pääministeriksi nimittäminen olisi tämänkaltaisessa poikkeustilanteessa ollut sopimatonta.

Presidentti hallitustunnustelijana

Muutoin hallituksia muodostettaessa Ståhlberg kutsui luokseen eri puolueiden edustajia vuorotellen kuullakseen, millaiselle uudelle hallitusratkaisulle olisi mahdollista saada eduskunnan tuki. Tämä presidentinkierros, jossa presidentti kuulee eduskuntaryhmien puheenjohtajia vuorotellen, oli Ståhlbergin innovaatio ja jäi käytännöksi sitten hänen seuraajilleen.

Presidentinkierros oli Ståhlbergin innovaatio ja jäi käytännöksi.

Ståhlbergin mielestä parlamentarismin periaate tarkoitti hallitusten vahvaa nojautumista puolueisiin ja eduskuntaryhmien aktiivista roolia hallituksen muodostamisessa. Keväällä 1920 hän toivoi jopa kaikkien puolueiden hallitusta, sillä hän piti tärkeänä mahdollisimman laajaa parlamentaarista tukea Tarton rauhanneuvotteluille. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan suostuneet osallistumaan porvarien kanssa samaan hallitukseen.

Parlamentarismin pelisäännöt

Hallitusmuodon pääarkkitehtina Ståhlberg saattoi siis laatia parlamentaarisen järjestelmän pelisäännöt. Häntä on pidetty parlamentaarisena presidenttinä, mutta hän käytti myös järeintä valtakeinoaan, eduskunnan hajottamista.Valtiollinen järjestelmä saatiin toimivaksi ja kansakunta rauhoittui. Ståhlbergin käsitys parlamentarismista ei yltänyt hänen omankaan aikansa pisimmälle vietyjen oppien tasolle, vaan ratkaisut tehtiin tilanteiden niin vaatiessa myös tinkien parlamentarismin teorian malleista.

Presidenttikauden päättyessä tärkeimmät tavoitteet oli saavutettu. Siten Suomessa oli toimiva valtiollinen järjestelmä, kansakunta oli rauhoittunut ja ulkopoliittiset suhteet oli järjestetty. Pahimmat esteet uuden tasavallan tieltä oli raivattu.