Ulkopoliittisesti elettiin yhä poikkeuksellisen levottomia aikoja: ensimmäisen maailmansodan päättyminen hajotti Euroopan imperiumeja ja loi uusia demokratioita – sekä uhkaa maailmanvallankumouksen leviämisestä. Bolševikkien valta Venäjällä ei kuitenkaan ollut vakiintunut. Maa oli ajautunut sekavaan sisällissotaan, johon ulkovallat ja tsaarin entisten valkokenraalien joukot osallistuivat.
Valtionhoitaja Mannerheim katsoi, että myös Suomi saattaisi hyötyä Venäjän sekasorrosta. Valtiopäivien avajaispuheessaan (PTK 1919 1, 4.4.) hän totesi:
”Me emme voi välinpitämättömästi katsella niitä kärsimyksiä ja sitä vainoa, joiden alaiseksi Suomen ulkopuolella asuvat heimolaisemme ovat joutuneet, ja heidän ankaraa taisteluaan kansallisten pyrkimystensä saavuttamiseksi.” Valtionhoitaja rohkaisi suomalaisia heimoaktivisteja vapauttamaan Aunusta ja Vienan Karjalaa bolševikkien vallasta.
Vapaaehtoisten värväys idän sotaretkelle jakoi mielipiteitä eduskunnassa. SDP:n edustajat tekivät asian tiimoilta huhtikuussa kaksi välikysymystä. Ensimmäisen käsittelyssä (PTK 1919 1, 11.4.) väistyvän hallituksen pääministeri Ingman kiisti sodanuhan olemassaolon eikä tunnistanut merkkejä intervention valmistelusta. Hän puhui muunneltua totuutta, sillä hallitus oli päättänyt sallia vapaaehtoisten avun Aunuksen kansannousulle huhtikuun alussa.
Vastatessaan huhtikuun toiseen välikysymykseen (PTK 1919 1, 29.4.) pääministeri Castrén myönsi, että hallitus ei ollut estänyt suomalaisten vapaaehtoisten lähtemistä ”auttamaan aunukselaisia heidän kamppailussaan kaiken sen puolesta, mikä ihmiselle on kalleinta”. SDP ei puolestaan voinut hyväksyä, että heimoveljien auttamiseen käytettiin hallituksen tieten aseellisia joukkoja. Välikysymyskeskustelussa tuli esiin myös koruttomampi motiivi: ”bolševismiruton leviämisen vastustaminen”.
Huhut suomalaisten joukkojen osallistumisesta Venäjällä riehuvaan sisällissotaan saivat RKP:n Georg Schaumanin jättämään välikysymyksen Pietarin vastaan suunnitelluista sotatoimista (PTK 1919 1, 19.5.). Vaikka välikysymykseen yhtyi riittävästi kansanedustajia (23), hallitus ei siihen vastannut. Vasta vuoden 1928 valtiopäiväjärjestykseen lisättiin säännös, jonka mukaan valtioneuvoston jäsenen on vastattava riittävästi kannatettuun välikysymykseen.
Valtionhoitaja Mannerheim kertoi kokoomuksen eduskuntaryhmälle 12.6. kannattavansa Pietarin valloitusta. Hallituksen sisällä vain Santeri Alkio vastusti suunnitelmaa aluksi, sittemmin myös muita ministereitä kallistui neuvotteluratkaisun kannalle. Kansanedustajista koottu lähetystö kävi rajavyöhykkeellä arvioimassa tilannetta. Todisteiksi saatiin kuulokuvia levottomuuksista, mutta ryhmän SDP-jäsenet eivät olleet varmoja, miltä puolelta rajaa laukauksia ammuttiin. Kun lähetystö palasi Helsinkiin, eduskunnassa päätettiin sekä hallitusmuodosta että Aunuksen retken rahoituksesta.
Hallitus esitti 25 miljoonan markan lisäbudjettia ”yleisen turvallisuuden ylläpitoon rajaseudulla” (ASK 1919 2). Vaikka suomalaiset vapaaehtoiset olivat tunkeutuneet itärajan yli, esityksen perusteluissa vedottiin bolševismin vastustustyöhön Suomen puolella. Täysistuntokeskustelussa SDP toisti vastalauseensa sodanlietsonnasta, johon yhtyivät muutamat ruotsinkieliset tasavaltalaiset (PTK 1919 1, 21.6.). Loppuvuoden 1917 asetelmat toistuivat sikäli, että vain SDP oli valmis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Neuvosto-Venäjän uusien vallanpitäjien kanssa.
Suomi oli miltei sotatilassa, mutta Aunuksen retken tulokset jäivät vaatimattomiksi. Paremmin sujui heimosotien toisella rintamalla Virossa, jonka itsenäistymistä suomalaiset vapaaehtoisjoukot olivat olleet tukemassa.