Presidentti J. K. Paasikivi ja puhemies Urho Kekkonen valtiopäivien avajaisissa 22.7.1948. Kuva: U. A. Saarinen / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.

​Poikkeukselliset presidentin valinnat

​Presidentin toimikaudeksi säädettiin vuoden 1919 hallitusmuodossa kuusi vuotta. Kansanedustajat valitsivat heinäkuussa 1919 ensimmäiseksi presidentiksi K. J. Ståhlbergin juuri voimaan tulleen tasavaltaisen hallitusmuodon 94 §:n mukaisesti. Presidentin poikkeuksellinen valintatapa oli seuraus hallitusmuotokamppailusta, jota oli käyty monarkistien ja tasavaltalaisten välillä itsenäistymisestä lähtien. Hallitusmuodon mukaan seuraavan presidentin valitsemiseksi järjestettäisiin valitsijamiesten vaali.

Sota-ajan poikkeusolojen presidentit

Ståhlbergin kieltäydyttyä jatkokaudesta vuonna 1925 presidentiksi valittiin kuusivuotiskausiksi Lauri Kristian Relander, P. E. Svinhufvud vuonna 1931 ja Kyösti Kallio vuonna 1937. Presidentti Kallio joutui pitkäaikaiseen sairauteen vedoten pyytämään eroa tehtävästään marraskuussa 1940, noin vuosi talvisodan syttymisen jälkeen. Kun tasavallan presidentti ei pysyvän esteen takia kyennyt tehtäväänsä hoitamaan, oli uusi presidentti hallitusmuodon mukaan (25 §) valittava viipymättä.

Suomi oli talvisodan jäljiltä poikkeustilassa. Hallitus esitti (HE 151/1940), että presidentin valinnan toimittaisivat tässä tilanteessa vuoden 1937 valitsijamiehet ja toimikausi kestäisi vain kolme vuotta eli Kallion kauden loppuun. Esitystä perusteltiin käytännön syillä: siirtoväki Viipurin läänin vaalipiireistä olisi vuoteen 1943 mennessä ehtinyt asettua uusille asuinsijoilleen ja henkikirjoittautua. Poikkeuslaki uuden presidentin vaalista edellytti perustuslain muutosmenettelyä.

Perustuslakivaliokunnassa mietintöön jätettiin kaksi vastalausetta: Ernst Estlanderin ja Jon Österholmin mielestä presidentti olisi pitänyt valita koko kuusivuotiskaudeksi. K. H. Wiik puolestaan ehdotti, että eduskunta valitsisi presidentin tästä lähtien. Lain hyväksymisestä jouduttiin äänestämään: K. H. Wiikin vastaehdotus sai kannatusta mutta hävisi äänestyksessä selvästi 10–150 (6 tyhjiä, 33 poissa). Poikkeuslain vahvisti presidentin sijaisena toiminut pääministeri Risto Ryti, jonka vuoden 1937 valitsijamiehet valitsivat 19.12.1940 lähes yksimielisesti (288/300 ääntä) uudeksi tasavallan presidentiksi.

Presidentti Ryti poistumassa elokuvateatteri Bio Rexistä, jossa hän oli seuraamassa puolustusvoimain uutiskatsausta 3.8.1941. Kuva: Tenhovaara / SA-kuva CC BY 4.0.

Jatkosodassa Suomi valtasi takaisin menettämänsä Viipurin läänin alueet, mutta poikkeustila jatkui eikä käytännön edellytyksiä valitsijamiesvaalin suorittamiselle vuonna 1943 ollut näköpiirissä. Hallitus esitti, että presidentin valitsisivat jälleen vuoden 1937 valitsijamiehet ja että presidentti valittaisiin normaaliin tapaan kuudeksi vuodeksi. (HE 96/1942)

Perustuslakivaliokunnan mietinnössä presidentin toimikausi oli kuitenkin kutistunut kaksivuotiseksi maaliskuusta 1943 maaliskuuhun 1945. Muutos perustui edustaja Arvi Oksalan (kok) lakialoitteeseen (LA 16–18, Liitteet 1942). Perusteluissa vedottiin siihen, että Suomen kansan olisi päästävä päättämään presidentistä välillisillä vaaleilla mahdollisimman pian. Nämä muutokset hyväksyttiin lopulta lakiehdotuksen kolmannessa käsittelyssä yksimielisesti. Kun ylipäällikkö Mannerheim oli kieltäytynyt ehdokkuudesta, Risto Ryti valittiin jatkamaan presidenttinä kevääseen 1945 saakka (269/300 ääntä).

Presidentti Ryti ei jatkanut kauttansa loppuun vaan erosi dramaattisten vaiheiden jälkeen elokuussa 1944, jotta Suomi pääsisi irtautumaan Saksasta ja solmimaan välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Hallitus esitti poikkeuslakia, jolla Suomen marsalkka, vapaaherra C. G. E. Mannerheim ryhtyisi puolustusvoimien ylipäällikkyyden lisäksi hoitamaan presidentin tehtävää seuraavaksi kuusivuotiskaudeksi. Mannerheim katsottiin kriisitilanteessa ainoaksi kansakuntaa kokoavaksi voimaksi, jonka myös liittoutuneet saattoivat hyväksyä.

Hallituksen esityksessä (HE 55/1944) ei kerrottu todellisia syitä Rytin erolle, vaan siinä vedottiin ylimmän toimeenpanovallan keskittämiseen sekä Rytin terveyden horjumiseen raskaan vastuun ja työtaakan alla. Samat perustelut löytyvät presidentin erokirjeestä, joka pääministeri Edvin Linkomies luki eduskunnalle. Presidentiksi valittavalla Mannerheimilla oli oikeus keventää työtaakkaansa siirtämällä siviilipuolen valtaoikeuksia pääministerille.

Täysistuntokäsittelyn (PTK 1.8.1944) ainoan puheenvuoron käytti edustaja Bruno Salmiala (ikl), joka ei halunnut uskoa presidentin terveyden horjuneen ja kehotti tätä harkitsemaan tehtävässä jatkamista. Hänen mielestään hallituksen esitys presidentin valinnasta poikkeuslailla sivuutti eduskunnan eikä ollut hallitusmuodon hengen mukainen. Salmiala jäi ainoaksi soraääneksi.

Hallituksen esitys laiksi tasavallan presidentin määräämiseksi ilman vaalia läpäisi valiokuntakäsittelyt päivässä ja hyväksyttiin yksimielisesti. Presidentin valintoja tutkineen Martti Häikiön mukaan Mannerheimin valintaa voidaan pitää itsenäisen Suomen historian yksimielisimpänä.

Presidentti Mannerheim saapumassa eduskunnan täysistuntoon 4.8.1944. Kuva: Hedenström / SA-kuva CC BY 4.0.

Mannerheim oli jo hallituksen esitystä varten antanut suostumuksensa ryhtyä presidentin tehtävään, jossa hän aloitti poikkeuslain tultua hyväksytyksi 4. elokuuta 1944. Valta keskitettiin Mannerheimille, jotta Suomi pääsisi irtautumaan sodasta syksyllä 1944. Hän etääntyi viranhoidosta sitä mukaa, kun rauhantila vakiintui ja hänen oman terveytensä heikkeni. Myös sotasyyllisyysprosessin mahdollinen kohdistuminen istuvaan presidenttiin heikensi hänen asemaansa. Presidentti ilmoitti maaliskuun alussa 1946 eroavansa viran hoidosta. 

Eduskunta valitsi Paasikiven neljäksi vuodeksi

"Siitä keskustelusta, jonka hallituksen esitys eduskunnalle laiksi tasavallan presidentin vaalista v. 1946 on aiheuttanut, voidaan sanoa, että siinä ovat menneet duurit ja mollit sekaisin kuin tukkipojan laulussa." Ed. Yrjö Räisänen (sdp) täysistunnossa 8.3.1946.

Presidentin valitsijamiesten vaalin normaalia järjestämistä haittasi yhä siirtoväen hankala tilanne. Ainakin vaalien järjestäminen olisi vaatinut aikaa, jota valtakunnalla ei epävakaassa tilanteessa katsottu olevan: "Nykyisessä vaikeassa tilanteessa, jolloin voidaan joutua minä hetkenä tahansa tekemään mitä tärkeimpiä ja laajakantoisimpia maan asemaan ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja, ei valtakuntaa voida jättää olemaan ilman presidenttiä niin pitkää aikaa kuin valitsijamiesten vaalin toimittaminen edellyttää." (HE 11/1946) 

Kauaskantoiset ratkaisut viittasivat siihen, että rauhansopimus oli yhä solmimatta ja välirauhansopimuksen toimeenpanoa valvoi Helsingissä Liittoutuneiden valvontakomissio. Hallitus esitti, että presidentin valinnan jäljellä olevaksi toimikaudeksi suorittaisi tässä tapauksessa maaliskuussa 1945 valittu uusi eduskunta.

Perustuslakivaliokunnassa vain Ensio Kytömäki (ed.) vastusti hallituksen esitystä. Hän kysyi, miksei presidentin valitsijamiesten vaalia voitu järjestää, kun sodan jälkeen oli jo toteutettu sekä eduskunta- että kunnallisvaalitkin. Vasemmistoa perinteisesti miellytti eduskunnan vallan lisääminen. Molemmat vasemmistopuolueet (sdp, skdl) olivat hallituksessa, joten ne eivät asettuneet poikkiteloin.

Edistyspuolueen vastustus ei riittänyt kumoamaan lakiehdotuksen julistamista kiireelliseksi eikä sen hyväksyntää 156–13 (6 tyhjää, poissa 24). Nyt eduskunnassa – edellisistä valinnoista poiketen – kuitenkin keskusteltiin vilkkaasti (PTK 8.3.1946). Eduskunta valitsi seuraavaksi tasavallan presidentiksi vuoteen 1950 ulottuvalle toimikaudelle pääministeri J. K. Paasikiven (159/200 ääntä). Vastaehdokas K. J. Ståhlberg sai 14 ääntä, tyhjää äänesti 11 kansanedustajaa.

Paasikivi valittiin toiselle kuusivuotiskaudelleen vuonna 1950. Valitsijamiesvaaleja edelsi vaihe, jossa puolueet keskustelivat vakavissaan Paasikiven presidenttikauden jatkamisesta poikkeuslailla, mikä olisi sopinut mainiosti istuvalle presidentille. Hanke kaatui eduskuntaan, josta jäi uupumaan viiden kansanedustajan tuki mahdollisen poikkeuslakiehdotuksen kiireelliselle käsittelylle.

​Presidentti Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeuslailla

Presidentti Kekkonen oli valittu kolmannelle toimikaudelleen keväällä 1968. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä vastaehdokkaat, kokoomuksen Matti Virkkunen ja SMP:n Veikko Vennamo onnistuivat haastamaan istuvan presidentin. Kekkonen ilmoitti jo ennen vaalia, että mahdollinen kolmas kausi presidenttinä tulisi jäämään viimeiseksi.

Vallanperijäksi veikattu Ahti Karjalainen ehdotti tammikuussa 1972, että voimakkaan kansalaismielipiteen tukema Kekkonen voisi harkita toimikautensa jatkamista. Kekkonen suostui mutta ilmoitti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta valitsijamiesvaaleissa, joiden sävy oli viime kerralla ollut ikävä. Hän jätti puolueiden huoleksi sen, miten jatkokausi olisi toteutettavissa.

Presidentti Kekkonen esittelee lehdistölle pyöräilytaitojaan Tamminiemessä 18.5.1971. Kuva: Matti Tapola / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.

Puolueet neuvottelivat vuoden 1972 edetessä vaihtoehdoista Kekkosen uudelleenvalinnalle. Aloite poikkeuslaista tuli sosiaalidemokraateilta huhtikuussa 1972. Osa kokoomuslaisista, liberaaleista, kristillisistä ja maaseudun puolueesta ilmoittautui poikkeuslain periaatteellisiksi vastustajiksi.

Kesällä hanke sai uuden käänteen, kun Kekkonen ilmoitti, ettei hän sittenkään olisi käytettävissä jatkokaudelle. Hän koki menettäneensä ulkopoliittisen luottamuksensa, kun asiakirjat Zavidovossa neuvostoliittolaisten kanssa käydyistä neuvotteluista olivat vuotaneet julkisuuteen. Pelko oli ylimitoitettu, mutta Zavidovo-kriisistä lähtien esitettiin, että Kekkosen jatko presidenttinä olisi välttämätön, jotta Neuvostoliitto voisi hyväksyä Suomen EEC-kauppasopimuksen.

Sorsan hallituksen esitys laiksi Tasavallan Presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta (HE 247/1972) tuotiin eduskuntaan tammikuun alussa 1973. Ehdotus oli yksinkertainen: tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen toimikautta jatketaan neljällä vuodella 1. päivään maaliskuuta 1978 asti. Lyhyessä perusteluosassa vedottiin tarkemmin määrittelemättömään maan etuun. Lisäksi ”julkinen keskustelu ja eri kansalaispiirejä edustavien yhteisöjen kannanotot ovat osoittaneet, että Suomen kansan suuri enemmistö haluaa tasavallan presidentti Kekkosen jatkavan tehtäviensä hoitamista”. Lakiesityksen allekirjoitti ”presidentin estyneenä ollessa” pääministeri Kalevi Sorsa.

Täysistunnon lähetekeskustelun (PTK 9.1.1973) sävyn määritti ensimmäinen puhuja Tuure Junnila (kok), joka kutsui poikkeuslakia hallituksen esittämässä muodossa ”puhtaaksi viljellyksi fasismiksi”. Äänessä olivat enimmäkseen esityksen vastustajat. Kritiikin ytimessä olivat kansalaisten vaalioikeuksien sivuuttaminen sekä hallituksen esityksen olemattomat perustelut poikkeuslaille. Poikkeuslain ja EEC-sopimuksen välistä yhteyttä, joka ei ollut esityksen perusteluissa, ei niin ikään tunnustettu. Lähetekeskustelun päätteeksi lakiesitys päätettiin lähettää perustuslakivaliokuntaan.

Esityksen vastustajat ryhtyivät perustuslakivaliokunnassa jarruttamaan sen käsittelyä. Kokous kesti peräti 26 tuntia, joista 15 istuttiin yhtäjaksoisesti. Valiokunta suositti lakiesityksen hyväksymistä muuttumattomana. Valiokunnan puheenjohtaja Juuso Häikiön (kok) ja Olavi Borgin (lib.) vastalauseen mukaan ehdotus merkitsi ”vakavaa, äänioikeutta ja demokratiaa supistavaa poikkeamista Suomen hallitusmuodosta”. Poikkeuslaille ei esitetty riittäviä perusteita, ja siitä tulisi toteutuessaan vaarallinen ennakkotapaus.

Libeeraalien kansanedustaja, valtio-opin professori Olavi Borg vastusti poikkeuslakia. Olavi Borgin vaalimainos vuoden 1972 eduskuntavaaleissa. Kuva: Eduskunnan kirjaston vaalimainoskokoelma.

Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin (rkp) vastalauseessa todettiin: ”Vaalioikeuden riistäminen on toimenpide, joka vakavasti horjuttaa maassamme vallitsevan oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen perusteita.” Heitä epäilytti, oliko lakiesitys tehty laillisessa järjestyksessä, sillä osa oikeusoppineista katsoi, ettei presidentillä olisi ollut oikeutta kieltäytyä antamasta lakiesitystä.

Rainer Lemströmin (smp) puuttui tulikivenkatkuisessa vastalauseessaan esityksen perusteluissa mainittuun maan etuun. Valiokunnassa kysyttäessä ulkoministeri Karjalainen oli vastannut, ettei mikään maa painostanut Suomea tai vaatinut Kekkosta jatkamaan presidenttinä. Suomessa ei ollut poikkeustilaa, eivätkä mitkään ulkopoliittiset syyt vaatineet poikkeuksellista menettelyä. ”Vai väitetäänkö, että Neuvostoliitto muutoin uhkaisi väkivallalla Suomea tai että Urho Kekkosen vuoksi kansanvalta olisi pantava viralta”, Lemström kysyi.

Lemström kommentoi myös presidentin esteellisyyttä lain allekirjoittajaksi. Se oli kestänyt vain viisi minuuttia: ”Koko tämä teatteri on järjestetty ennen kaikkea sen pelon vuoksi, että SMP saa vaalivoiton ja uuden nousun vuoden 1968 presidentinvaalien tapaan...” Poikkeuslaki oli mahdollista viedä läpi, koska ”…SMP:ltä taloushoukutuksilla ostetut kaksitoista kansanedustajaa ovat äänillään olleet ratkaisevassa asemassa.” Poikkeuslailla oli vallankumouksen piirteitä, ja sen tarkoituksena oli diktatuurimaiden tapaan raivata kilpailijat sivuun.

Repivä keskustelu poikkeuslaista jatkui jokaisessa kolmessa täysistuntokäsittelyssä. Toisessa käsittelyssä (PTK 14.1.1973) Veikko Vennamo ehdotti poikkeuslakikauden lyhentämistä kaksivuotiseksi mutta lähinnä vain puoluetoverit kannattivat. Kolmannen käsittelyn (PTK 17.1.1973) alussa pidettiin ryhmäpuheenvuorot, joissa puolueet joutuivat perustelemaan kantansa.

Pääministeri Sorsa näki poikkeuslain ulkopoliittisen luottamuksen osoituksena: ”Käynnissä olevan kiihotuksen keskellä on tärkeätä eduskunnan valtaenemmistöllään osoittaa, että Suomen ulkopoliittinen linja on kansan suuren enemmistön tukema, vakaa ja muuttumaton (Ed. Rainio: Ei siitä ole kysymys!).” Poikkeuslain vastustus oli Sorsan mielestä paljastanut julkisen liittoutuman, jonka tarkoituksena on ollut ”saada virike sen äärioikeistolaisen ryhmittymän operaatioille, joka keskuudessamme on erilaisin valheverhoin esiintynyt”. Kekkosen Suomessa asiallinenkin perustuslakiin vedonnut kritiikki käännettiin äärioikeistolaiseksi vehkeilyksi.

Eduskunta hyväksyi ensin poikkeuslakiehdotuksen julistamisen kiireelliseksi ja sen jälkeen samoin numeroin varsinaisen lain (170–28, tyhjiä 1). Vastustajissa oli koko SMP:n kuusihenkinen eduskuntaryhmä, kolme neljästä kristillisestä (+ 1 tyhjä ääni), 15 kokoomuslaista sekä kaksi RKP:n edustajaa ja liberaalia.

Suomen puoluekentässä poikkeuslakiprosessi näkyi SMP:n hajoamisena. Eduskuntaryhmästä syksyllä 1972 erotetut kansanedustajat perustivat Suomen kansan yhtenäisyyspuolueen (skyp), joka sai seuraavissa eduskuntavaaleissa vain yhden kansanedustajan. Puolueensa RKP:n enemmistön poikkeuslakimenettelyyn pettynyt Georg C. Ehrnrooth puolestaan perusti Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen, johon loikkasi muutamaksi vuodeksi myös kokoomuksen Salme Katajavuori.

Kekkosen neljän vuoden jatkokauden jälkeen presidentin valitsijamiesvaalit käytiin vuonna 1978 käytiin normaaliin tapaan. Kaikkien pääpuolueiden yhteisenä ehdokkaana oli Urho Kekkonen, jonka vaalilauseena oli ”Luottamus yli rajojen”. Viidennelle kaudelleen valittu Kekkonen vetäytyi syksyllä 1981 presidentin tehtävästä terveydellisiin syihin vedoten. Valitsijamiesten vaali suoritettiin hallitusmuodon mukaisesti: presidentiksi seuraavaksi kuusivuotiskaudeksi valittiin Mauno Koivisto.

Koiviston kaudella käynnistyi presidentin valtaoikeuksien purkaminen ja vaalitavan muutos. Sittemmin valitut presidentit ovat toimineet tehtävässä täyden kuusivuotiskauden kerrallaan.

 

Tietopaketti vaalien siirtämisen historiasta Suomessa | Siirretyt kuntavaalit | Ennenaikaiset eduskuntavaalit | Poikkeukselliset presidentin valinnat | ​Lähteet