​Ennenaikaiset eduskuntavaalit

​Eduskunnan rikkonaiset alkuvuodet

Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin yksikamarisen eduskunnan vaalikaudeksi kolme vuotta. Eduskunta ei kyennyt toimimaan täysipainoisesti autonomian ajan loppuvuosina, koska hallitsija, Venäjän keisari Nikolai II hajotti eduskunnan useita kertoja. Ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettiin vuosina 1908, 1909, 1910, 1911. Hallitsija sai maailmansodan syttymisestä vuonna 1914 perusteen lykätä valtiopäivien koolle kutsumista, kunnes poikkeusolot päättyisivät. Valtiopäivät eivät olleet lainkaan koolla vuosina 1915 ja 1916.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle vasta keväällä 1917, kun keisari oli luopunut vallastaan. Eduskunta hajotettiin vielä kerran ennen itsenäistymistä, kun Venäjän väliaikainen hallitus ja Suomen porvaristo eivät hyväksyneet korkeimman vallan siirtoa eduskunnalle, jossa oli vuoden 1916 vaalien jäljiltä sosialistienemmistö.

Hajotetun eduskunnan kokous Säätytalolla porvarissäädyn salissa 29.8.1917. Kuva: Matti Kivekäs / Otava / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.

Lokakuun alussa 1917 valittu porvarienemmistöinen eduskunta teki ratkaisevat päätökset Suomen itsenäistymiseksi. Valtiopäivien kokoontuminen katkesi sisällissodan puhkeamiseen tammikuun lopulla 1918. Sen jäljiltä eduskunta toimi toukokuusta lähtien vajaalukuisena helmikuulle 1919. Kysymys korkeimmasta vallasta ratkaistiin syksyn 1918 ylimääräisillä valtiopäivillä monarkistien eduksi.

Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa pakotti monarkistisen hallituksen eroamaan ja valtiohoitaja Mannerheimin määräämään ennenaikaiset eduskuntavaalit maaliskuulle 1919. Kesän 1919 hallitusmuodossa Suomesta tehtiin tasavalta, jonka ensimmäiseksi presidentiksi K. J. Ståhlbergin valittiin eduskunnassa heinäkuussa. Suomen irtautuminen Venäjän imperiumista sinetöityi lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhassa.

Eduskunnan toiminnan ensimmäistä 12 vuotta leimasi rikkonaisuus, joka johtui emämaa Venäjän sortopolitiikasta, ensimmäisen maailmansodan poikkeusoloista ja itsenäistymisen jälkeen sisällissodan jälkivaikutuksista. Vain vuosina 1911 ja 1919 valitut eduskunnat istuivat koko vaalikauden.

​Tynkäeduskunnat ja kommunistilait

Sosiaalidemokraattien hajaannus maltillisiin tannerilaisiin, jotka hyväksyivät parlamentarismin, ja vallankumouksellisiin sosialisteihin leimasi itsenäisyyden ensi vuosikymmentä. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa radikaalivasemmistolaiset ryhmittyivät Suomen sosialistiseksi työväenpuolueeksi, joka sai kohtuullisen kannatuksen. Kesällä 1923 sen kaikki eduskuntaryhmän jäsenet määrättiin pidätettäväksi ja tuomittiin eri pituisiin vankeusrangaistuksiin.

Eduskunta toimi jälleen syysistuntokaudella vajaalukuisena, kunnes presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan – vastoin hallituksen enemmistön kantaa – ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit huhtikuulle 1924. Presidentti käytti hajotusoikeuttaan, sillä hän ei katsonut vajaalukuista eduskuntaa toimintakykyiseksi.

Radikaalivasemmisto sai edustajiaan valtiopäiville sekä vuoden 1924 että 1927 eduskuntavaaleissa. Seuraavat eduskuntavaalit järjestettiin ennenaikaisesti kesällä 1929, sillä presidentti Lauri Kristian Relander oli määrännyt eduskunnan hajotettavaksi. Syy oli puhtaasti sisäpoliittinen: eduskunta oli hylännyt Oskari Mantereen vähemmistöhallituksen lakiesityksen, joka olisi korottanut valtion virkamiesten palkkoja.

Sisäpoliittinen jännite kasvoi vuosikymmenen lopulla, kun oikeisto ryhtyi vaatimaan kommunistisen toiminnan juurimista suomalaisesta yhteiskunnasta. Propagandassaan aktivoitunut Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto oli saanut 1929 vaaleissa 23 edustajaa valtiopäiville. Lapuanliikkeeksi ryhmittyneet oikeistoradikaalit käyttivät väkivaltaa ja muita ulkoparlamentaarisia keinoja kommunisteja vastaan.

Paine kohdistui myös rämettyneenä pidettyyn eduskuntaan, jolta vaadittiin kommunistisen toiminnan tukahduttamista lainsäädännön keinoin. Kommunisteina pidettyjä kansanedustajia pahoinpideltiin, kyydittiin ja käytiin noutamassa jopa perustuslakivaliokunnan kokouksesta. Lapuanliikkeen voimannäyttö huipentui talonpoikaismarssiin heinäkuussa 1930.

Lapuanliikkeen valtuuskunta Helsingissä Senaatintorilla 7.7.1930. Keskellä liikkeen johtohahmo Vihtori Kosola. Kuva: Rafael Roos / Otava / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.

Lapualaisten painostus joudutti Kyösti Kallion III hallituksen eroa, mutta eduskunnassa sosiaalidemokraatit eivät kannattaneet tasavallan suojelulakien nimellä tunnettuja kommunistilakeja. Tarvittavaa määräenemmistöä lakiehdotuksen hyväksymiseksi kiireellisenä ei olisi saavutettu, joten lapuanliikettä myötäillyt presidentti Relander hajotti eduskunnan ja määräsi vaalit lokakuulle.

Porvaripuolueet saivat uuteen eduskuntaan niukasti tarvittavan enemmistön. Lepäämään jätetty esitys tasavallan suojelulaeiksi hyväksyttiin. Sittemmin sitä käytettiin myös lapuanliikettä vastaan.

​Pitkä parlamentti

Loput 1930-luvun eduskuntavaalit järjestettiin normaalitahtiin kolmen vuoden välein. Kesällä 1939 valittu eduskunta osoittautui olosuhteiden pakosta historian pitkäikäisimmäksi. Eduskuntavaaleja ei järjestetty kolmen vuoden kuluttua, sillä kesällä 1942 Suomi oli sota-ajan poikkeustilassa.

Eduskuntavaaleja siirrettiin kahteen otteeseen lailla edustajanvaalien siirtämisestä. Lokakuussa 1941 jatkosodan hyökkäyssotavaiheessa säädettiin, että eduskunta jatkaa toimintaansa samoin valtuuksin ja edellytyksin vuoden 1944 vaaleihin saakka. Hallituksen esityksessä (HE 95/1941) vaalien lykkäämistä perusteltiin talvisodassa luovutettujen alueiden väestönsiirroilla. Vaalien toimittamisen Viipurin läänissä normaalissa järjestyksessä arvioitiin lykkääntyvän parilla vuodella.

Täysistuntokeskusteluissa (PTK 21.10.1941) edustaja Urho Kekkonen (ml) hyväksyi käytännöllisistä syistä hallituksen esityksen mutta totesi paradoksin: jos vaaleja ei voi järjestää, ei eduskuntaakaan voi hajottaa. Edustaja Olavi Kares (ikl) rinnasti eduskunnan päätöksen oman toimikautensa pidennyksestä vallankaappaukseen. Ehdotusta esityksen hylkäämiseksi kannatti äänestyksessä vain neljä edustajaa. Toinen paradoksi liittyi esityksen kiireellisyyteen: jos sitä ei olisi hyväksytty, esitys olisi siirtynyt lepäämään ja seuraavan eduskunnan hyväksyttäväksi.

Lotat myymässä lahjakortteja kansanedustajille eduskunnan kuppilassa 10.11.1942. Kuva: Hedenström / SA-kuva CC BY 4.0.

Joulukuussa 1943 päätettiin lykätä seuraavaan kesään 1944 suunnitellut vaalit vielä vuodella eteenpäin. Jatkosota oli juuttunut asemasotavaiheeseen, ja siirtoväen paluu kotikonnuilleen oli yhä kesken. Hallituksen esityksessä (HE 102/1943) suurimpana esteenä vaalin toimittamiselle pidettiin mittaamattomia vaikeuksia, joita vaalien järjestäminen aiheuttaisi puolustuslaitoksen palveluksessa oleville ”maan rajoilla tai niiden ulkopuolella”.

Kahden lykkäyksen jälkeen ”pitkä parlamentti” tuli istuneeksi kuusi vuotta eli kahden varsinaisen vaalikauden mittaisen rupeaman. Eduskunnan rooliksi sota-ajan päätöksenteossa jäi hallituksen sisäpiirin tekemien päätösten muodollinen hyväksyntä. ”Pitkällä parlamentilla” oli verrattain vähän valtaa sotaa käyvän maan ratkaiseviin päätöksiin.

​Kekkosen kausi

Seuraavat ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1954. Kekkosen IV, lyhytaikainen vähemmistöhallitus oli kaatunut edellisvuoden lopulla. Hallituskriisin syynä oli puolueiden jyrkkä vastakkainasettelu ja pääministeri Kekkosen kiinnostus lähestyviin presidentinvaaleihin. Tilalle nimetty Sakari Tuomiojan porvarillinen virkamieshallitus päätyi ehdottamaan ennenaikaisia eduskuntavaaleja, joihin presidentti Paasikivi suostui vastahakoisesti: seuraavaan kesään suunnitellut vaalit aikaistettiin kevääseen.

Keväällä 1954 valittu eduskunta sai istua kolmien sijasta neljät valtiopäivät. Vaalikauden pidennystä kolmesta neljään vuoteen perusteltiin hallituksen esityksessä (HE 106/1953) hyödyllä, jota siitä koituisi yleispolitiikalle, lainsäädäntötyön vakavuudelle ja valtiontalouden järkevälle hoidolle. Harvemmin järjestettävät vaalit vähentäisivät vaaliväsymystä ja vaalikuluja. Lisäksi hallitus vetosi Pohjoismaitten esimerkkiin. SKDL:n ryhmä vastusti muutosta ”kansan demokraattisten oikeuksien sivuuttamisena”, mutta uusi eduskunta hyväksyi lepäämään jätetyn perustuslain muutoksen takautuvasti: se koski myös sitä itseään.

Vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen ensimmäistä kautta leimasi kansainvälisen jännityksen kiristyminen, joka huipentui Berliinin muurin rakentamiseen ja noottikriisiin syksyllä 1961. Kekkosen syrjäyttämiseen tähdännyt Honka-liitto kaatui noottikriisiin, jonka yhteydessä presidentti määräsi seuraavalle kesälle suunnitellut eduskuntavaalit aikaistettavaksi alkuvuoteen presidentin valitsijamiesvaalien yhteyteen.

Presidentin avoimen kirjeen ja käskyn (asetus 500/1961) mukaan kansainvälisen jännityksen lisääntyminen vaati ”voimien kokoamista yhteistyöhön”, joka saatettiin tehdä eduskuntavaaleja aikaistamalla eli ”välittömästi Suomen kansaan vetoamalla”.

Presidentti Kekkonen sekä puolisonsa Sylvi äänestivät presidentin valitsijamiesvaaleissa 15.1.1962. Kuva: U. A. Saarinen / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.

Kekkonen sai luottamusta korostaneelle ulkopolitiikalleen kansalaisten tuen sekä presidentinvaaleissa että eduskuntavaaleissa, kun maalaisliiton menestyi. Keskustelu siitä, tilasiko Kekkonen Moskovasta nootin oman valintansa varmistamiseksi, on jatkunut nykypäivään saakka. 

Ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettiin Kekkosen kaudella vielä kahdesti, vuosina 1972 ja 1975. Presidentillä oli sisäpoliittisessa umpikujassa oikeus hajottaa myös eduskunta, jos toimintakykyisen hallituksen muodostaminen osoittautui mahdottomaksi. Varsinkin nämä eduskunnan hajottamiset olivat merkkejä eduskunnan heikkoudesta ja parlamentarismin alennustilasta, jotka pitkäaikaisen presidentin ylivertainen asema oli aiheuttanut.

Ahti Karjalaisen II hallitus kaatui vuonna 1971 muodollisesti kiistaan maataloustuen jälkeenjääneisyydestä. Kun Kekkonen kaatoi hallituksen, hän kampitti samalla seuraajaehdokkaansa Karjalaisen etenemisen. Eduskunnan hajotuskäsky ei sisältänyt perusteluja. Se tähtäsi myös SMP:n vaalivoiton korjaamiseen, mutta kansa oli toista mieltä; puolueiden voimasuhteet pysyivät hajotusvaaleissa ennallaan.

Kalevi Sorsan pitkäikäinen hallitus kaatui kesäkuussa 1975. Se nautti loppuun asti eduskunnan luottamusta mutta ei enää presidentti Kekkosen. Päähallituspuolueiden välejä oli hiertänyt ns. maapaketti ja aluepoliittinen lainsäädäntö. Kekkonen oli enemmän huolissaan presidenttipelistä ja kesällä lähestyvästä Helsingin Ety-kokouksesta. Hajottamalla hallituksen hän syrjäytti jälleen seuraajaehdokkaansa Karjalaisen, joka olisi ulkoministerinä korjannut kunnian kansainvälisestä huipputapaamisesta.

"Lohdullinen puoli tässä kuitenkin on se, että seuraavaankin eduskuntaan on merkeistä päätellen suostuteltavissa riittävä määrä edustajia huolehtimaan työn jatkamisesta."  Varapuhemies Veikko Helle jäähyväissanoissaan hajotetulle eduskunnalle 13.6.1975.

​Parlamentarismin vakaus ja vaalipäivien siirrot

Eduskuntavaalit on järjestetty säännöllisesti neljän vuoden välein vuodesta 1975 lähtien. Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina hallitusten toimikaudet jäivät yhä lyhyiksi. Presidentti Koiviston kaudesta lähtien Suomi on siirtynyt vakaampaan parlamentarismiin, jossa myös hallitukset ovat pysyneet vallassa täydet neljä vuotta. Yksittäiset ministerit ja pääministerit ovat vaihtuneet ja hallituspohja on saattanut kaventua, mutta enemmistöhallitukset ovat kestäneet kautensa loppuun.

Eduskuntavaalien alkuperäistä, vuonna 1906 säädettyä ajankohtaa (heinäkuun 1. ja 2. päivä) on muutettu vuosina 1952, 1965 ja 2010. Ensin edustajanvaalien ajankohta muutettiin heinäkuun ensimmäiseen sunnuntaihin ja sen jälkeiseen päivään. Vaalin toimittamista keskikesällä kuitenkin arvosteltiin: ihmiset lomailivat ja liikkuivat kotipaikkakunniltaan. Vaalien siirtämisellä maaliskuun kolmanteen sunnuntaihin ja sen jälkeiseen päivään tavoiteltiin äänestysvilkkauden lisäystä. Vuonna 1965 toteutettu uudistus ei itse asiassa lyhentänyt vaalikautta, sillä edelliset hajotusvaalit oli toteutettu helmikuussa 1962.

Eduskuntavaalit muuttuivat yksipäiväisiksi vuoden 1991 vaalista alkaen. Viimeisin muutos vuonna 2010 (HE 8/2010) siirsi vaalit maaliskuulta huhtikuulle ja pidensi vaalikautta kuukaudella. Kampanja-ajan ja vaalipäivän lykkäämisellä keväisempään ajankohtaan tavoiteltiin jälleen äänestäjien aktivoimista vaaliuurnille.

Tietopaketti vaalien siirtämisen historiasta Suomessa | Siirretyt kuntavaalit | Ennenaikaiset eduskuntavaalit | Poikkeukselliset presidentin valinnat | ​Lähteet