Eduskunta ottaa jälleen vallan itselleen

Lokakuun eduskuntavaaleissa vasemmisto menetti yllättäen enemmistön edustajapaikoista. Vaalitulos vastasi paremmin kansalaisten mielipiteitä, sillä äänestysprosentti oli noussut vuoden 1916 vaaleista reippaasti (55 %–69 %). Sdp:n suhtautuminen vaaleihin oli ollut ristiriitainen, sillä valtalain mukaan eduskunnan hajotus oli ollut laiton toimenpide. Valtalakitulkinta leimasi Sdp:n syksyn politiikkaa; häviäjä vaati vaalituloksen mitätöimistä ja paluuta eduskunnan edelliseen kokoonpanoon. 

Sdp:n toinen tappio lyhyen ajan sisällä oli omiaan lisäämään yhteiskunnan jakaantumista vastakkaisiin leireihin. Tavallinen kansa ei vuonna 1917 välttämättä miettinyt kysymystä korkeimmasta vallasta vaan inflaatiota, elintarvikepulaa ja työttömyyttä. Työväestö syytti vaikeuksistaan porvaristoa, joka ei sietänyt kurjuuden lietsomaa levottomuutta ja anarkiaa. Järjestyskysymyksen ratkaisuksi perustettiin jälleen punakaarteja ja suojeluskuntia. 

Valtiopäivät avattiin 2. marraskuuta eripuraisissa merkeissä. Kun ensimmäinen varapuhemies Lauri Ingman vannoi valansa ”laillisesti hallitsevan valtiovallan” puolesta, vasemmalta huudettiin: ”Mikä vala tuo on? Alas!”. Sdp:n protestointi ei johtanut toimenpiteisiin. Eduskunnan kokoontuessa seuraavan kerran 8. marraskuuta väliaikainen hallitus oli kaatunut ja valtaa Pietarissa pitivät bolševikit.

Vallankumous oli jälleen aiheuttanut valtatyhjiön Suomeen, mutta sekavissa oloissa porvaristo ei enää halunnut vedota Venäjällä ”laillisesti hallitsevaan valtiovaltaan”. Eduskunnan puhemiehistö otti käyttöön vuoden 1772 hallitusmuodon 38. pykälän ja ehdotti eduskunnan päätettäväksi kolmihenkistä, väliaikaista valtionhoitajakuntaa. Eduskunta ottaisi korkeimman vallan ja luovuttaisi sen valtionhoitajakunnalle, kunnes olot vakiintuisivat. 

Sdp kokosi näkemyksensä Me vaadimme -ohjelmaksi (PTK 2/1917 II, s.15–19). Valtalaki oli tunnustettava ja saatettava voimaan, sosiaalisia uudistuksia oli toteutettava viipymättä ja kutsuttava koolle kansalliskokous, joka ratkaisisi perustavalaatuiset asiat yksinkertaisella enemmistöllä. Se oli vallankumouksellisen tilanteen ruokkima radikaali ohjelma, joka tähtäsi suoraan demokratiaan. Porvaristo tunnisti tarpeen uudistuksiin, jotka oli kuitenkin toteutettava laillisessa järjestyksessä.

Porvaristoa (esim. Ingman, Hornborg) ja vasemmistoa (esim. Yrjö Sirola) välittävää kantaa edusti maalaisliiton Santeri Alkio (PTK 2/1917 ​II, s. 21–​28). Maalaisliittolaiset olivat valmiita hyväksymään valtalain, vaikka se ei enää ollutkaan nopeasti muuttuneen tilanteen tasalla. Kansallinen etu edellytti historiallisella hetkellä myönnytyksiä molemmilta ääripäiltä. Jollei eduskunta kyennyt yhteisymmärrykseen, miten sellaista voitiin edellyttää kansalta? Mutkikkaiden menettelytapakiistojen jälkeen valtiohoitajakunnasta päätettiin mutta sitä ei saatu valittua.

Yleislakko ja vallansiirto eduskunnalle

Porvariston kauhuksi bolševikit pitivät yhä valtaa Pietarissa ja kannustivat suomalaisia työläisiä seuraamaan vallankumouksellista esimerkkiään. Suomeen julistettiin 14.–20. marraskuuta yleislakko, joka on tulkittavissa ulkoparlamentaariseksi painostuskeinoksi eduskunnan suuntaan. Lakkoon liittyi väkivaltaa, murhia ja punakaartien mielivaltaisuutta, joka kohdistui myös muutamiin kansanedustajiin.

Porvaristo järkyttyi väkivallasta ja kyseenalaisti Sdp:n itsenäisyyshankkeen, kun se näytti tarkoittavan bolševikkityylistä anarkiaa. Sdp:tä syytettiin nyt samasta, mistä se oli syyttänyt porvaristoa väliaikaisen hallituksen aikana: vehkeilystä Pietarin vallanpitäjien kanssa. Sdp:n kansanedustajien (esim. Juho Kirveen ohjeet PTK 9/1917 II) mielestä lakko oli sujunut järjestäytyneesti.

Pietarin vallanvaihdoksen jälkeen Suomen porvaristo ei suin surminkaan halunnut tunnustaa bolševikkien perineen väliaikaisen hallituksen asemaa. Vallansiirto eduskunnalle katsottiin nyt välttämättömäksi mutta ilman kytkentää kesän valtalakiin. Välittäväksi tekijäksi tarvittiin jälleen maalaisliittolaisia, jotka saivat Sdp:n mukaan niin, ettei se menettänyt kasvojaan.

Eduskunta julistautui 15. marraskuuta lähinnä porvariston keskinäisen väittelyn (PTK 7/1917 II) jälkeen valtalain kannattajien eli sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten äänin (127–68) Suomen korkeimman vallan haltijaksi.

Päätös oli väliaikainen mutta pysyi voimassa läpi itsenäistymis- ja sisällissotavaiheiden. Käytännössä vallansiirto eduskunnalle tarkoitti itsenäisyyspäätöstä, sillä siihen ei enää sisältynyt valtalain kaltaisia varauksia ulko- ja sotilaspolitiikassa.

Eduskunta käytti valtaansa välittömästi vahvistamalla kunnallislain ja lain kahdeksan tunnin työpäivästä. Yleislakko päättyi, mutta vallankumouksellinen levottomuus yhteiskunnassa jatkui. Punapakolaisiksi päätyneet Sdp-johtajat katuivat myöhemmin sitä, että valtaa ei kaapattu silloin, kun se oli tarjolla: marraskuussa.