​Valtalaki ja eduskunnan hajotus

Lex Tulenheimo muuttui perustuslakivaliokunnan käsittelyssä (PeVM 9/1917) radikaalisti eduskuntavaltaisempaan suuntaan. Senaatin talousosastolla säilyi oikeus lakien vahvistamiseen, mutta se olisi toimissaan eduskunnalle alisteinen. Maltillisemmat uudistajat pelkäsivät väliaikaisen hallituksen peruvan tämän takia koko vallansiirron, mutta lisää oli tulossa: alkuperäinen Lex Tulenheimo kaatui perustuslakivaliokunnassa selvin numeroin. Suuri valiokunta (SuVM 19/1917) edellytti perustuslakivaliokunnalta uutta lakiesitystä, joka lisäisi Suomen sisäistä itsemääräämisoikeutta. Eduskunnan vastausta (Ek_vast_HE 9/1917) alkuperäiseen hallituksen esitykseen on sittemmin kutsuttu valtalaiksi.

Sosiaalidemokraatit vastasivat kannattajiensa toiveisiin pyrkimällä lisäämään eduskunnan valtaa. He eivät kuitenkaan kyenneet toteuttamaan perustuslakiuudistuksia ilman porvaripuolueiden apua. Osa maalaisliittolaisista ja nuorsuomalaisista lipsui porvaririntamasta Sdp:n kansallismielisten itsenäisyyskantojen taakse. Porvariston varovaista kantaa edusti esimerkiksi senaattori Tulenheimo, jonka mukaan väliaikaisen hallituksen sivuuttaminen oli vallankumouksellista hätäilyä, joka vaaransi koko itsenäisyyshankkeen. Maalaisliiton Santeri Alkio alkoi kesällä taipua valtalain kannattajaksi.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Yrjö Mäkelin (sdp) kärjisti asetelmaa entisestään käyttämällä myötämielisistäkin porvariston edustajista lennokasta kieltä. Itsevarmalla sanankäytöllään (PTK 42/1917) hän pyrki miellyttämään radikaaleja Sdp:n kannattajia.  Pontta lisäsi Venäjän yhä vaikutusvaltaisemmilta bolševikeiltä saatu rohkaisu. He käyttivät kansojen itsemääräämisoikeutta aseenaan taistelussa väliaikaista hallitusta vastaan. 

Sosiaalidemokraatit vetosivat valtalain kolmannessa käsittelyssä puolueneuvostonsa päätökseen. Valtalakia vastustavat eduskuntaryhmän jäsenet syyllistyisivät puolueen vastaiseen toimintaan. Jos eduskunta ei lakia hyväksyisi tai se lykättäisiin yli vaalien, puolueneuvosto vetoaisi suoraan kansaan. Sdp vetäisi edustajansa pois eduskunnasta ja vaatisi uusia vaaleja. Radikalismiin kannusti myös väliaikaisen hallituksen hetkellisesti uhattu asema Pietarissa.

Uhkauksia ei jouduttu toteuttamaan, sillä eduskunta hyväksyi sekä lain kiireellisen käsittelyn että itse valtalain äänin 136–55, perustuslain säätämistä vastaavalla 2/3 enemmistöllä. Porvaripuolueista valtalain kannalla olivat enemmistö maalaisliittolaisista sekä osa nuorsuomalaisista itsenäisyysmiehistä. Asiasta keskusteltiin (PTK 57/1917) kahtena päivänä. Äänestystuloksen selvittyä 18. heinäkuuta (PTK 58/1917) eduskunta yhtyi lehtereitä myöten eläköön-huutoon vapaalle Suomelle.

Enemmistö tyytyi eduskunnan hajotukseen

Eduskunta julistautui valtalailla korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Vain ulko- ja sotilaspolitiikka jätettiin väliaikaisen hallituksen ratkaistavaksi. Vasemmisto katsoi eduskunnan nyt itse kykenevän vahvistamaan valtalain, mutta osa porvaristosta edellytti, että väliaikainen hallitus hyväksyisi sen. Väliaikainen hallitus oli heinäkuussa toipunut bolševikkien kumousyrityksestä. Se kumosi valtalain yksinkertaisesti hajottamalla eduskunnan.

Väliaikaisen hallituksen näkökulmasta valtalaki merkitsi separatismia, jonka leviäminen valtakunnassa oli syytä katkaista heti alkuunsa. Suomalaisilla valtalain vastustajilla oli osuutensa jyrkkään reaktioon; esimerkiksi ministerivaltiosihteeri Carl Enckell kävi henkilökohtaisesti vetoamassa pääministeri Aleksandr Kerenskiin. Väliaikaisella hallituksella ei ollut tarvetta lisätä ongelmia Suomen suunnalla, mutta suurvallan arvovaltaa oli loukattu.

Manifesti eduskunnan hajotuksesta heinäkuun lopussa totesi väliaikaisen hallituksen käyttävän Suomessa keisarilta perittyä valtaa, kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kokous toisin päättäisi. Valtalaki oli muuttanut Suomen ja Venäjän välistä oikeussuhdetta ja loukannut ”juuriaan myöten” Suomen voimassa olevaa hallitusmuotoa. Manifestiin sisältyi myös epämääräinen uhkaus: ”Harkitkoon Suomen kansa itse kohtalonsa.” Uudet vaalit määrättiin toimitettavaksi lokakuun alussa.

Manifestin julkaiseminen Suomessa tuli senaatin käsittelyyn 2. elokuuta eduskunnan jo lähdettyä kesätauolleen. Kenraalikuvernööri osallistui ensi kertaa senaatin talousosaston istuntoon ja ratkaisi äänellään manifestin julkaisun, jota kaikki Sdp:n senaattorit vastustivat. Sdp:n senaattorit jättivät yksi kerrallaan hallituksen, josta jäi jäljelle tynkä toimitusministeriö, niin kutsuttu Setälän senaatti.

Sosiaalidemokraatit pitivät valtalain kaatumista taantumuksellisen porvariston petoksena, joka oli pantu toimeen yhteisymmärryksessä väliaikaisen hallituksen kanssa. Katkeruuden mahdollinen riistäytyminen sisällissodaksi oli kuultu täysistunnon välihuutona jo valtalain ratkaisevassa keskustelussa: ed. Malmivaara: ...Mutta täytyy kysyä itseltänsä ja yhä uudelleen kysyä, mitä seuraa, jos tämä laki tulee hylätyksi (Vasemmalta: Sisällinen sota!). (PTK 58/1917, s. 1046)​

Erinäiset edustajat kokoontuivat omaan täysistuntoonsa 

”Erinäiset edustajat” eli kansanedustajat, jotka eivät hyväksyneet valtalain kumoamista, kokoontuivat kahdesti syyskuun lopulla ennen lokakuun eduskuntavaaleja. Toisella kerralla venäläiset sotilaat olivat miehittäneet Heimolan talon ja kokous siirrettiin Säätytalolle. Läsnä olijoiden päätöksestä huolimatta kokoontuminen ei saanut eduskunnan täysistunnon statusta. Protestikokousten pöytäkirjat (PTK 1917 I liite) on lisätty valtiopäiväasiakirjoihin erillisenä liitteenä.

Vaikka eduskunta ei syyskuussa ollut varsinaisesti koolla, neuvottelut väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvaripoliitikkojen kesken etenivät. Ns. Kornilovin manifestissa palattiin Lex Tulenheimon sisältöön, jota Ståhlbergin perustuslakikomitea vielä kehitteli eteenpäin. Kun kompromissiehdotusta lähdettiin viemään Pietariin, saatiin tieto väliaikaisen hallituksen kukistumisesta.