Ruotsinaikaisia valtarakenteita
Ruotsin valtiollinen kokonaisuus muodostui 1300-luvulla ensimmäisten kuninkaiden, Folkungain mukana. Ruotsi oli kuitenkin vielä ennen 1500-lukua hatara valtio, jonka keskushallinto oli lähes olematon ja jossa hallitsijan valta ei ulottunut Keski-Ruotsia kauemmaksi. Kalmarin unionin tanskalaisten kuninkaiden ajanjakso (1397-1521) oli Suomenmaalle siten suhteellisen itsenäistä aikaa.
Kustaa Vaasan (1521-1560) irrotettua valtakuntansa Kalmarin unionista siteet Suomeen vahvistuivat, kun Kustaa Vaasa asetti poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Tämä harjoitti eripuraa aiheuttavaa ulkopolitiikkaa jatkaen sitä Ruotsin kuninkaana. Valtakunta repeytyi vihanpidon ja onnettomien sotien johdosta kappaleiksi ja ajautui 1590-luvulla lopulta sisällissotaan. Suomi oli tuolloin Mirkka Lappalaisen mukaan suhteellisen erillinen osa Ruotsia ja olisi ollut irrotettavissa protestanttisesta Ruotsista ja liitettävissä Juhanan pojan Sigismundin hallitsemaan katoliseen Puolaan, mikä oli Suomen maaperällä hallitsevan armeijan ylipäällikön Klaus Flemingin perimmäinen tarkoitus. Symbolisesti ratkaiseva niitti oli suomalaisten talonpoikien myös taloudellisesta ahdingosta lähtenyt nk. nuijasota 1596-97, jonka päättyessä Kaarle-herttua oli selviytynyt sisällissodasta voittajana ja Flemingin intohimo Suomen liittämisestä Puolaan jäi haaveeksi.
Keskitetyn hallintojärjestelmän rakentaminen Ruotsissa ajoittui niin kutsutulle suurvaltakaudelle (1611-1721), jolloin 30-vuotisen sodan varjo heijastui myös suomalaisten asemaan. Demokratian juuria vahvisti Kustaa Aadolfin vuoden 1617 valtiopäiväjärjestys. Säätyjen valta tehdä lopullisia päätöksiä säädettiin vuoden 1634 hallitusmuodossa. Yksinvaltaista kuninkuutta palautti sitten taas vuoden 1693 valtiopäiväpäätös. Se jäi lyhytaikaiseksi, kun Kaarle XII käytti häikäilemättömästi valtaa. Siksi säädyt ottivat takaisin valta-aseman, ja vuoden 1720 perustuslain mukaan tuli ”hallitsijan aikaisemman vastuuttomuuden ja laajan toimivallan sijalle hallituksen vastuunalaisuus säädyille”.
Kun Ruotsin suurvalta-asema oli romahtanut Suuressa Pohjan sodassa ja Kaakkois-Suomi menetetty Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa 1721, alkoi suomalaisten luottamus järkkyä Ruotsin kykyyn turvata Suomenmaata jatkuvilta aluemenetyksiltä. Ruotsista oli myös tullut kahden puolueen, hattujen ja myssyjen, valtataistelun temmellyskenttä. Kun hattuhallitus sai aikaan revanssisodan Venäjää vastaan, Pikkuvihan (1742-1743) aikana käytti keisarinna Elisabet, Pietari Suuren tytär, tilannetta hyväkseen ja tarjosi 1742 manifestissaan suomalaisille irtautumista Venäjän suojelukseen, ”jos he itzens Ruotsin wallan alda pois aiwoitetut owat”. Näin oli Suomen itsenäisyys ensi kerran heitetty poliittiseen keskusteluun, joskaan tilanne ei ollut otollinen. Sitä saatiin pitkään vielä odottaa. Turun rauhassa 1743 menetettiin Kaakkois-Suomi Kymijokea myöten.
Parlamentaarisen käytännön kannalta vuoden 1723 valtiopäiväjärjestys oli ollut merkittävä, kun siinä kehitettiin myös valiokuntalaitosta. Myöhemmällä vapaudenajalla (1721-1772) säädyt käyttivätkin väliaikaisesti ylintä valtaa. Säätyjen valta kompastui kuitenkin kyvyttömyyteen ratkaista valtakunnan ongelmia. Niinpä Kustaa III onnistui toimeenpanemaan verettömän vallankaappauksen. Tulokset kirjattiin vuoden 1772 hallitusmuotoon, joka palautti kuninkaan vallan. Säädyille jäi vain verotus ja oikeus hyökkäyssodan aloittamiseen, joka sekin oikeus siirtyi vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjalla kuninkaalle. Tähän kauteen liittyi vielä yksi episodi, kun kuninkaan uskottu Yrjö Maunu Sprengtporten, saatuaan Itä-Suomen joukkojen päällikkyyden, oli hautonut ajatusta Suomen irrottamisesta ja esitellyt suunnitelmaansa Pietarissa Katarina Suurelle. Tämä katsoi sen sopivan Venäjän etuihin, mutta sotiessaan Turkkia vastaan ei halunnut rikkoa välejä Ruotsiin. Näin raukesi tämäkin hanke.