Edellinen: Sota-aika ja siitä selviytyminen 1939–1945

Valtiopolitiikan vakaantuminen ja paluu arkeen

Vallanvaihdos

Vuoden 1945 eduskuntavaalit käytiin hävityn sodan jännittyneessä ja osin pelokkaassa ilmapiirissä, jossa arvovaltaiset tahot vaativat avoimesti sodanaikaisten poliitikkojen vaihtamista. Tuloksena oli kommunistien ennennäkemätön menestys 23,5 prosentin kannatuksella ja nousu vuoden 1946 maaliskuussa jo pääministeripuolueeksi.

Presidentti Mannerheim lähetti 4.3.1946 valtioneuvostolle kirjeen, jossa hän heikentyneeseen terveyteensä vedoten katsoi, ettei enää voinut hoitaa hänelle uskottuja tehtäviä. Viitaten sotasyyllisyysoikeudenkäynnin päätökseen ja sotakorvaustoimitusten aloittamiseen hän totesi välirauhansopimuksessa esitettyjen ehtojen olleen täytetyt ja näin ”Katson (…) omalta kohdaltani oleelliselta osalta suorittaneeni ne tehtävät, joiden hoitamista varten maallemme kohtalokkaana ajankohtana suostuin.”

Valtiopolitiikan vakaantuminen lähti liikkeelle Paasikiven valinnasta presidentiksi vuonna 1946.

Paasikivi oli johtajuuskriisin leimaamassa valtiopolitiikassa jo ottanut pääministerinä hallitusohjat lujasti käsiinsä vuoden 1944 lopulla sivuuttaen presidentti Mannerheimin hänen vallankäyttönsä ydinalueilla. Paasikiven valinnasta presidentiksi vuonna 1946 poikkeuksellisissa oloissa eduskunnan toimittamassa vaalissa Mannerheimin jäljellä olevalle neljän vuoden kaudelle, valtiopolitiikan vakaantuminen pääsi lähtemään liikkeelle.

Paasikiven vahva johtajuus

Paasikiven autoritaarinen johtajuustyyli sopi tilanteeseen, jossa voittajavaltioiden ja erityisesti Neuvostoliiton ja muiden ulkoparlamentaaristen voimien painostus ja vaatimukset kohdistuivat hellittämättä sodasta toipuvaan Suomeen. Seuraavat, vuoden 1948 eduskuntavaalit normalisoivat poliittisen tilanteen muun muassa vallankaappaushuhuissa ryvettyneiden kommunistien menettäessä 11 paikkaa. Presidentin asema maan itsenäisenä johtajana lujittui entisestään. Vasemmiston radikalisoitumisen aikana Paasikiven vahva persoona vakautti yhteiskunnallista kuohuntaa pitämällä ohjat tiukoilla, mikä myös lisäsi entisestään hänen vaikutusvaltaansa.

Paasikiven vahva persoona vakautti yhteiskunnallista kuohuntaa.

Kriisiajan vahvan johtajuuden malli Paasikiven kaudella säilyi, siirtyi rauhanajan oloihin ja lujittui asiaa kyseenalaistamatta, samalla kun Suomen kansainvälinen asema haki paikkansa ja sisäpoliittinen kiehumistila tyyntyi. Poliittisten instituutioiden väliset suhteet ja vallankäytön toimintatavat alkoivat vähitellen vakiintua entiseen nähden pysyvämmiksi poliittisen kulttuurin ja valtiopolitiikan malleiksi.

Uusia hallituskoalitioita

Paasikiven tultua presidentiksi maalaisliitto, sosiaalidemokraatit ja kansandemokraatit muodostivat maaliskuun lopussa pääministerikiistojen jälkeen sosiaalidemokraateista SKDL:n riveihin siirtyneen Mauno Pekkalan johdolla ”kolmen suuren” runsaat kaksi vuotta istuneen hallituksen. Kansandemokraatit ottivat pääministerin lisäksi kuusi ministerin salkkua, SDP ja maalaisliitto kumpikin viisi, ruotsalaiset (RKP) yhden ja ammattiministeri Carl Enckell jatkoi ulkoministerinä.

Pekkalan hallituksen ohjelmajulistus oli aiempia radikaalimmin vasemmistolainen.

Pekkalan hallituksen ohjelmajulistus oli kokonaisuutena tarkastellen aiempia radikaalimmin vasemmistolainen ja jopa propagandistinen, vaatien ”sotapolitiikan jätteitä” ja ”fascistisia aineksia” hävitettäviksi julkisesta elämästä ja oikeuslaitosta siivottavaksi ”taantumuksellisimmista kansamme vihollisista”. Paasikiven poliitikon oveluuden Tuomo Polvinen kiteyttää huomioon, että Paasikivi onnistui joustavuudellaan hämäämään kommunisteja, vaikka Paasikiven todellinen tarkoitus oli ”kiskoa hampaat äärivasemmiston suusta”.

Paasikivi etääntyi sisäpolitiikasta

Paasikivi ohjaili asioita käytännön talousmiehen tyyliin, arvostaen vahvaa yksilöllistä otetta enemmän kuin keskinkertaisia kollektiivisia sovintoratkaisuja. Hän oli vuodesta 1914 pääministeriyteensä asti toiminut talouselämässä valtiopolitiikan ulkopuolella. Sisäpolitiikan hallinnonalueilla Paasikivi olikin aiempien presidenttien tapaan eristetty. Hän ei verkostoitunut eri puolille valtionjohdon koneistoa, vaan säilytti yksilöllisen johtajan toimintatavat ja jätti ”likaisen” sisäpolitiikan muiden huoleksi.

Paasikivi säilytti yksilöllisen johtajan toimintatavat ja jätti sisäpolitiikan muiden huoleksi.

Osaltaan syynä Paasikiven loitontumiseen sisäpolitiikasta voi olla se, että vanhan maailman valtiomiehen, tai kenen tahansa muunkin yksittäisen johtajan, oli suurten joukkojen aktivoitumisen aikakaudella vaikea tarttua määräävästi vaikutusvaltaansakasvattaneiden puolueiden ja eturyhmien välisiin kädenvääntöihin.

Idänsuhteet keskiössä

Ulkopolitiikka oli Paasikiven omaa aluetta. Hän säästi arvovaltaansa asettumalla päivänpoliittisten kysymysten ja poliittisten ryhmittymien välisten kiistojen yläpuolelle hallinnoimaan ”kansakunnan suuria peruskysymyksiä”. Paasikivi piti tärkeänä, että maa olisi yksimielinen siitä, mitä nämä peruskysymykset olivat ja miten ne piti ratkaista. Paasikivi piti eduskunnan ja valtioneuvoston tuen saamista merkittäville ulkopoliittisille ratkaisuille tärkeänä. Eduskunnan 40-vuotisjuhlassa 1946 pitämässään puheessa hän ilmaisi suoraan, että tärkeissä asioissa eduskunnan oli oltava mukana määräämässä ulkopolitiikan linjaa.

Paasikivi piti eduskunnan ja valtioneuvoston tuen saamista merkittäville ulkopoliittisille ratkaisuille tärkeänä.

Presidentti nosti toistuvasti esiin hyvien idänsuhteiden merkityksen: ne olivat välttämätön turva maan itsenäisyydelle. Neuvostoliiton suhteet vaikuttivat myös monissa vielä puhtaammin sisäpoliittisissa kysymyksissä. Suomalaiset poliitikot alkoivat arvuutella toimintaansa edelleen jatkaneen valvontakomission, Tehtaankadun venäläiskontaktien ja Moskovan tulevia reaktioita ja muokata omaa toimintaansa näiden ennakko-oletustensa mukaisesti. Ulkopoliittinen naapurin luoma uhka ja sen asettamat odotukset vaikuttivat myös poliittisen eliitin sisäisiin suhteisiin.

Ulkopolitiikan vakiinnuttaminen

Välirauhansopimus aloitti ulkopolitiikassa uuden kauden; epäluulosta ja vihollistunteista siirryttiin ystävällisten suhteiden luomisen aikaan. Suomalaiset lähtivät Pariisiin toiveikkaina, mutta eivät saanet läpi yhtään muutosesitystä syksyn 1944 Moskovan välirauhansopimukseen. Pariisin rauhansopimuksen tekstiin tulivat III-osaksi vielä lisätiukennuksena Ison-Britannian vaatimat rajoitukset ilma- ja merivoimien konemääriin ja tonnistoon sekä määräys puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen henkilömäärän enimmäiskoosta. Lokakuussa päättyneen konferenssin tuloksena syntynyt Pariisin rauhansopimus allekirjoitettiin Pariisissa 10.2.1947 ja ratifioitiin yksimielisesti Suomessa huhtikuussa. Neuvostoliitto sen sijaan viivytteli ratifiointiaan syksyyn asti, millä se painosti Suomea kieltäytymään Marshall-avusta.

Suomen uusi ulkopoliittinen asema kävi yhä raadollisemmin selväksi.

Paasikiven toiminta Marshall-apua koskevassa päätöksessä havainnollistaa hyvin, miten reaalipoliittiset paineet ylittivät parlamentarismin ensisijaisuuden. Kiistan myötä Suomen uusi ulkopoliittinen asema kävi myös yhä raadollisemmin selväksi. Suomi ei ollut vielä täysin tottunut Neuvostoliiton pitkälle menevään voimapolitiikkaan.

Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus

Idän ja lännen vastakkainasettelun muuttuessa yhä kiivaammaksi kysymys Suomen asemasta niiden välimaastossa nousi yhä voimakkaammin esille. Paasikivi tarttui epäilysten ja pelkojen täyttämässä ilmapiirissä ohjiin ja ryhtyi johtamaan Helsingin YYA-neuvottelujen valmistelukokouksia. Hallitus oli yksimielisesti valtuuskunnan Moskovaan lähettämisen takana, mutta eduskuntaryhmien suhtautuminen asetti presidentille ongelmia. Neuvostoliiton aloite koettiin pelottavana, ja siihen suhtauduttiin epäilevästi siksikin, että sen arveltiin voivan vahvistaa kotimaisen äärivasemmiston asemaa.

Suomen oli pakko pienenä valtiona hyväksyä Venäjän asettamat sopimusehdot.

Valtiojohdon kuva tilanteesta oli melko raadollinen: Suomen oli pakko pienenä valtiona hyväksyä Venäjän asettamat ehdot, ja koska se sodan syttyessä joka tapauksessa miehittäisi Suomen, sopimuksen teko rauhan aikana oli järkevää. Muut pohjoismaat, joita Suomi pyrki lähentymään, ymmärtäisivät maan tekemän valinnan tilanteen pakottamana.

Presidentti jatkoi valmistelutyötään ja kommunikointia eduskuntaryhmien kanssa hakien lopulta näiden tuen matkalle. Ulkoasiainministeri Enckell antoi neuvotteluohjeista ja sopimusehdotuksesta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle selonteon, mutta valiokunta ei antanut asiasta lausuntoa. Tämän jälkeen presidentti nimitti valtioneuvostossa tekemällään päätöksellä Suomen neuvotteluvaltuuskunnan – välittämättä puolueiden ehdotuksista – ja vahvisti ohjeet ja sopimusluonnoksen.

Eduskunta taipui sopimukseen

Neuvottelut olivat suomalaisittain menestyksekkäät; oikeastaan kaikki Helsingissä muotoillut ehdot hyväksyttiin, ja YYA-sopimus allekirjoitettiin lopulta Paasikiven – ilman parlamentaarista tukea – vahvistaman luonnoksen pohjalta 6.4.1948. Tätä on esimerkiksi Kimmo Rentolan ja Martti Turtolan mukaan pidetty sekä paasikiveläisen politiikan että presidentin henkilökohtaisena voittona.

YYA-sopimus allekirjoitettiin Paasikiven, ilman parlamentaarista tukea, vahvistaman luonnoksen pohjalta.

Sopimuksen ratifiointi riippui enää eduskuntaryhmien tahdosta, mutta Paasikivi asetti ne jo tapahtuneen sitoumuksen eteen vaatien aikaansaannokselleen virallista hyväksyntää. Lopulta presidentti sai tuekseen myös suurimman oppositiopuolueen kokoomuksen, ja sopimus ratifioitiin. Eduskunnan taipumiseen saattoi vaikuttaa myös halu välttää presidentin vastustuksesta todennäköisesti syntyvä kriisi. Paasikivi toimi realistisen voimapolitiikkansa ohjeen mukaisesti sodanjälkeisen kansainvälispoliittisen aseman vakiinnuttamisessa, ohittaen eduskunnankin mielipiteen silloin kun se oli ”välttämätöntä”.

Uudet vaalit ja toinen presidenttikausi

Syksyllä 1949 SKDL aloitti Paasikiven vastaisen kampanjan. Vuonna 1950 pidettyjen vaalien osanotto oli suurempi kuin missään aiemmassa valitsijamiesvaalissa: uurnilla kävi 63,8 prosenttia äänioikeutetuista. Paasikiveä kannattaneet ryhmät saivat vaalissa huomattavan menestyksen, mikä ratkaisi tosiasiallisesti vaalin tuloksen ja teki helmikuun varsinaisesta presidentinvaalista muodollisuuden. Paasikivi sai ensimmäisessä ja ratkaisevassa äänestyksessä 171, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja maalaisliiton Urho Kekkonen 62 ääntä.

Vaalien jälkeen Paasikivi pyysi Kekkosta muodostamaan hallituksen ”laajalle parlamentaariselle pohjalle siten, että SKDL olisi siinä edustettuna” – kansandemokraattien hallitusvastuu olisi oletetusti lisännyt ulkosuhteiden mutkattomuutta – mutta sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet ajatusta. Paasikivi nimitti sitten vain maalaisliitosta, edistyspuolueesta ja ruotsalaisista (RKP) kootun Kekkosen ensimmäisen hallituksen. Tätä seurasivat nopeassa tahdissa Kekkosen II, III ja IV ministeristöt, joista kahteen ensimmäiseen mahtui sosiaalidemokraattejakin ja viimeiseen vain maalaisliittolaisia, ruotsalaisia ja ammatti­ ministereitä.

Puolueiden vallan kasvu

Poliittisen elämän erityinen piirre oli 1950-luvulla puolueiden ja joukkoliikkeiden vallan huomattava kasvu. Siten presidentillä ei ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia henkilövalintojen tekemiseen hallituksia muodostettaessa samalla tavoin kuin edeltäjillään. Paasikiven toista presidenttikautta leimasivat myös työelämän vakavat häiriöt. Taloudellisen kasvun noususuhdanteessa 1950-luvun alussa eturyhmät aloittivat taistelun kasvavasta varallisuudesta. Korean sodan vuonna 1950 tuoma noususuhdanne paransi vientiteollisuuden edellytyksiä. Vaikka talouden säännöstelystä pääosin irtauduttiin vuosien 1947–1957 aikana, vuonna 1953 kohdatun laman johdosta ulkomaankaupan säännöstelyä oli jatkettava.

Poliittisen elämän erityinen piirre oli puolueiden ja joukkoliikkeiden vallan huomattava kasvu.

Neuvottelutilanne oli vaikea, kun työelämän edunvalvontajärjestöt eivät olleet vakiinnuttaneet menettelytapojaan. Seurauksena yhteistyöilmapiiri rakoili, kustannukset kohosivat, inflaatio kiihtyi, työnantaja- ja työtekijäjärjestöt kiistelivät, maatalous- ja palkkatulojen suhteuttaminen oli vaikeaa, peruselintarvikkeiden hintapolitiikka hiersi. Devalvaatiot, elinkustannusindeksin manipulointi, lakot ja yleislakkouhkaukset ja linnarauhayritykset löivät säröjä yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kekkosen nousu

Yleisen ilmapiirin kannalta Helsingin olympialaiset kesällä 1952 ja vihdoin sotakorvausten päättyminen syyskuussa olivat henkisesti tärkeitä tapahtumia. Politiikan ympyröitä kiihdytti puolestaan tulevien vuoden 1956 presidentinvaalien odotus ja vaaleihin valmistautuvien eri toimijoiden ääriinsä asti viritetty poliittinen toimeliaisuus. Kaikki sodan jälkeen vielä vakiintumattoman poliittisen areenan pelurit ottivat armottomasti mittaa toisistaan. Pääministerin rooli nousi 1950-luvulla aina vuoden 1956 presidentinvaaleihin asti keskeiseksi: Urho Kekkonen näkyi ja kuului kaikkialle.

Pääministeriys nosti Urho Kekkosen politiikassa keskeiseksi vallankäyttäjäksi 1950-luvulla.

Sisä- ja ulkopolitiikan erottaminen omiksi hallinnonaloikseen oli jatkunut Paasikiven toisellakin kaudella, jolloin siitä alettiin jopa puhua oikeuttavana ja velvoittavana tulkintana kirjoitetulle valtiosäännölle ei siis pelkkänä hallitusmuodon joustona. Paasikivi jopa selvin sanoin totesi, että ulkopolitiikka kuuluu hallitusmuodon mukaan presidentille. Kaikesta huolimatta presidentin omassa ulkopolitiikassa innokas uudenlainen johtaja Urho Kekkonen hienovaraisesti siirsi vanhaa valtiomiestä syrjään. Tähän vaikutti sekin, että idänsuhteiden kriittisimmät kysymykset oli jo ratkaistu ja että Paasikivi hellitti otettaan ulkopolitiikan hoidossa. Paasikiven ja Kekkosen välille ei kuitenkaan syntynyt varsinaista kilpailua, sillä presidentti luotti ministeriinsä, joka puolestaan toteutti hänen linjansa mukaista ulkopolitiikkaa. Merkittävät kysymykset ratkaistiin edelleen Paasikiven siunauksella.

Paasikiven uran huipentuma

Porkkalan tukikohdan palautus vuonna 1955 oli itseoikeutetusti Paasikiven presidentin-, ellei poliitikonkin uran huipentuma. Tapahtuman taustat olivat suurvaltasuhteiden kehityksessä, jota Stalinin kuoleman jälkeen värittivät niin sanottu Geneven henki ja suojasää. Muut ministerit saivat kuulla koko Moskovan-matkasta vasta kun Paasikivi oli jo valinnut seurueensa, ja tuolloinkin hän vielä kiisti tietävänsä kutsun syytä. Paasikivi suhtautui kevytmielisesti presidentin ja pääministerin yhteismatkaa koskevaan juristeriaan.

Porkkalan palautus oli Paasikivelle suuri voitto suomalaisen yleisön silmissä. Helsingissä kotiin palaavaa seuruetta tervehdittiin eläköönhuudoin, Paasikivi vaimoineen tervehti valtavaa kansanjoukkoa linnan parvekkeelta. Presidentti piti 22.9. radiossa puheen, jossa hän ilmaisi aidon tyytyväisyytensä saavutettuun sopimukseen ja tiivisti valtiofilosofiansa suhteista itänaapuriin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt. On jälleen osoittautunut, että ystävälliset neuvottelut ja järkevät sovittelut ovat se tie, jota meidän järjestäessämme asioita Neuvostoliiton kanssa on kuljettava.” Hän toivoi eduskunnan hyväksyvän sopimuksen maiden välisten suhteiden onnellisen kehityksen takaamiseksi.

Kekkonen sai Moskovan tuen

Sopimus hyväksyttiin, mutta presidentin omavaltainen toiminta hiersi monia. Ulkoministeri Virolainen ja vt. pääministeri Kalliokoski olivat jääneet näinkin tärkeästä tapahtumasta aivan yhtä lailla ennakkotiedoitta kuin kuka tahansa radiota kuunteleva kansalainen. Yhdysvallat kommentoi Porkkalan palautusta suoraan propagandatempuksi, mutta Suomessa saatu konkreettinen hyöty oli liian suuri ilonaihe pilattavaksi turhan realistisella näkökulmalla.

Moskova luotti Kekkoseen pääministerinä ja halusi tukea häntä presidentiksi.

Moskova luotti Kekkoseen pääministerinä ja halusi tukea häntä presidentiksi, mikä tuli esiin jo Porkkalan palauttamisen yhteydessä. Tämä syksyn 1955 huippuhetki olikin alku Kekkosen presidenttivaalikampanjan loppupelille. Vuoden 1956 vaalikampanjointi oli huomionarvoinen laajuudessaan ja voimakkuudessaan. Kiistaton pääehdokas Kekkonen kiersi kaikki merkittävät asutuskeskukset ja piti liki 300 puhetta. Kilpakumppania, K.A. Fagerholmia kannattivat sosialidemokraatit, oikeisto, suomen- ja ruotsinkielinen sivistyneistö, virkamiehistö ja jopa kirkon edustajat, kun taas Kekkosen takana seisoivat vain maalaisliitto, kommunistit sekä talous- ja urheilupiirit. Suomalainen yhteiskunta oli jälleen jakautumassa kahtia.