Edellinen: Avautumisen ja arvokeskustelun kautta nykypäivään 1994–2017

Historiasta tulevaisuuden näkymiin

Miten selviytyä tulevaisuudessa?

Maamme hyvinvointi ja selviytyminen on yhä enemmän sidoksissa kehitykseen maailmalla. Miten löytyy Suomen valtiolaivan pragmaattinen kurssi uusissa karikoissa?

Miten löytyy Suomen valtiolaivan kurssi uusissa karikoissa?

Hyvinvointiyhteiskunnan suuria kysymyksiä ovat maan kilpailukyky ja työllisyystilanteen parantaminen sekä ulkopolitiikassa turvallisuuspoliittisen tilanteen muutokset ja kansainvälisten kriisien kärjistämä pakolaistilanne. Suomi ei ole terrorismiltakaan suojassa. Nouseva populismi asettaa myös omat haasteensa kansanvallalle. Miten käy edustuksellisen demokratian ja valtiollisten instituutioiden? Edessä on monia kysymyksiä, joihin tulevat sukupolvet joutuvat etsimään vastauksia.

Rapauttaako kestävyysvaje?

Kun maamme kilpailukykyä ja hyvinvoinnin edellytyksiä koetellaan, tarvitaan paitsi kaukonäköä myös toimivaa päätöksentekoa. Suomen kilpailukyvyn lasku on yllättänyt. Tarkasteltaessa Maailmantalouden kehityssäätiön (WEF) luokituksia, havaitaan Suomen silti olleen instituutioiden osalta ykkösenä, mutta työmarkkinoiden joustossa jälkipäässä. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) suositukset koskevat työn tuottavuuden parantamista ja työmarkkinoiden osallistumisastetta.

Suomen taloutta vaivaavat rakenteelliset kasvun ja julkistalouden kestävyyden ongelmat sekä vaikea suhdannetilanne. Ikärakenteen muutos vähentää työikäisten määrää ja kasvattaa ikäsidonnaisia julkisia menoja. Tämä vaikeuttaa julkisen talouden rahoitusta ja luo siihen niin sanotun kestävyysvajeen. EU:n komission ennusteiden mukaan nykymenolla suurin osa julkisten menojen kasvusta liittyy väestön ikääntymiseen: eläkkeisiin, terveydenhuoltoon ja pitkäaikaishoitoon.

Suomen taloutta vaivaavat rakenteelliset kasvun ja kestävyyden ongelmat ja vaikea suhdannetilanne.

Yleinen huoli, ”kolikon toinen puoli” on kilpailukyvyn ja investointihalukkuuden rapautumisessa sekä etenkin vientiteollisuuden toimintaedellytysten heikkenemisessä. Viime aikojen uutiset viennin kasvusta virittävät taas toiveita talouden elpymisestä. Korjaustoimina kestävän kehityksen turvaamiseksi menneiden vuosien ”Korpilammen henki” ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan todellisia uudistuksia, joiden toteuttamisessa valtiolaivan kannella riittää pohdittavaa. Osaammeko tehdä tarpeellisia rakenneuudistuksia ja kauaskantoisia valintoja?

Maailman kriisipesäkkeet?

Kriisit varjostavat kehitystä. Uhkakuvia on monia: Venäjällä vallan keskittäminen, Ukrainan levottomuudet, Unkarin ja Puolan oikeuskehityksen taka-askeleet, Syyrian sota, taistelu ISIS-järjestöä vastaan Irakissa ja muuallakin, Turkin tilanne, Meksikon turvattomuus, Venezuelan sekasorto sekä monet levottomuudet arabimaailmassa ja kuivuuden runtelemassa Afrikassa.

Globaalien kriisien seurauksena on myös pakolaisvirta.

Useimmiten kriisien seurauksena on pakolaisvirta. Maailmalla lasketaan olevan 65 miljoonaa pakolaista. Yksin Syyriasta on lähtenyt yli 10 miljoonaa pääosin lähialueen valtioihin, Turkkiin ja Libanoniin. Pakolaisvirran kiihtyminen Välimeren yli Eurooppaan on yllättänyt paitsi EU:n myös aiheuttanut jäsenmaiden kiistoja. Tilanne on kestämätön, kun salakuljetus rehottaa ja tuhannet ovat kuolleet pyrkiessään henkensä kaupalla Eurooppaan. EU:n sisällä kiistellään yhä enemmän velvollisuudesta ottaa vastaan pakolaisia.

Maahanmuuton haasteet

Suomenkin pakolaispolitiikka on joutunut uudenlaiseen tilanteeseen. Suomi liittyi Geneven sopimukseen 1968. Ensimmäiset pakolaiset Suomi otti 1970-luvulla Vietnamista ja YK:n pyynnöstä Chilestä. Vuodesta 1988 Suomi on ottanut kiintiöpakolaisia pakolaisleireiltä YK:n ehdotuksesta. Sitten 1990-luvulla alkoi saapua turvapaikanhakijoita Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. EU-yhteydessä on muistettava myös Turkin kanssa keväällä 2016 tehty pakolaissopimus, jolla koetetaan estää ”laitonta maahantuloa” Eurooppaan. Turkin viime aikojen poliittinen kehitys huomioon ottaen sopimus on ongelmallinen. Kun oikeusvaltioperiaate on Euroopan perimmäisiä arvoja, pitäisi sen juuri täällä heijastua myös pakolaisongelmien ratkaisemiseen.

Oikeusvaltioperiaatteen pitäisi heijastua myös pakolaisongelmien ratkaisemiseen.

Varsinkin Suomessa, EU:n rajamaana ja oikeusvaltiona on tärkeätä korostaa kansainvälisiä velvoitteita ja pyrkiä luotettaviin taakanjakoperiaatteisiin. Onko suomalainen realismi tässäkin koetuksella?

Euroopan tie?

Eurooppalaista yhteistyötä lähdettiin aikoinaan rakentamaan rauhan, vaurauden ja yhteisen arvopohjan varaan. Integraatio tarkoitti aluksi talousyhteisöä. Kansanvaltaan viitattiin ensimmäisen kerran Maastrichtin sopimuksessa 1990-luvulla. Yhteiset arvot ja ihmisoikeudet ovat sitten saaneet sijansa EU:n perusoikeuskirjassa 2000 sekä viimeksi Lissabonin sopimuksessa 2009. Kun EU on vuosien mittaan laajentunut vauhdilla, kaikki eivät ole oppineet tuntemaan uudistunutta unionia omakseen.

Eurooppalaista yhteistyötä lähdettiin rakentamaan rauhan, vaurauden ja yhteisen arvopohjan varaan.

EU:n piirissä pohditaan kehitystä unionin 60-vuotisjuhlissa Roomassa 2017 annetun julistuksen pohjalta. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on useaan otteeseen rohkaissut jäsenvaltioita harkitsemaan etenemistä kohti nykyistä yhteisvastuullisempaa, solidaarisempaa ja syvempää integraatiota. Keskustelussa on esillä myös muita visioita Euroopan tulevaisuudesta. Ajatus taloudellisesti vahvasta, kurinalaisesta ja kilpailukykyisestä Euroopasta on erityisesti Saksan ja pohjoisten EU-maiden vaalima visio. Itäisten EU-maiden suunnassa paljon kannatusta saanut visio on kärjistyneesti maahanmuuttokielteinen. Visiot ovat ristiriitaisia ja sellaisinaan yhteen sovittamattomia.

Minkä puolen ja minkä Eurooppa-vision Suomi pragmaattisen ja realistisen toimintatavan pohjalta lopulta valitsee on suuri kysymys, johon poliittisten päätöksentekijöiden on pian löydettävä vastaus.

EU:n kiperät kysymykset

EU:n hyväksymät strategiat eivät anna suoria vastauksia. Vuoden 2003 turvallisuusstrategiassa katsottiin, että EU ei ole koskaan ollut niin vakaa, turvallinen ja vauras. Vuoden 2016 globalisaatiostrategia alkoi puolestaan synkällä tilityksellä ongelmista. Eurooppaan kohdistuvien ulkoisten uhkien osalta EU:n globaalistrategia 2016 ja sen päivitykset antavat silti osviittaa. Strategia lähtee siitä, että muutosten ja epävarmuuden aikana, jolloin Iso-Britannia on päättänyt erota ja EU:n olemassaoloa on kyseenalaistettu, tarvitaan vahvaa unionia, koska vain yhdessä on mahdollista löytää keinoja terrorismin, ilmastonmuutoksen ja aikamme muille suurille haasteille.

EU:n globalisaatiostrategia vuonna 2016 alkoi synkällä tilityksellä ongelmista.

EU:n päätöksenteko on kuitenkin moniportaista ja heijastaa jäsenmaiden erilaisia näkemyksiä. Löytääkö EU linjauksia hallita muuttoliikkeitä, rakentaa yhteistä puolustusta sekä vahvistaa kyberturvallisuutta ja kriisinsietokykyä?

Miten Suomi varautuu?

Maamme turvallisuusstrategioissa on otettu huomioon modernin yhteiskunnan haavoittuvuus, kuten voimahuollon, tietoliikenteen, yhdyskuntatekniikan, elintarvikehuollon sekä rahoitus- ja maksujärjestelmän häiriöt sekä erilaiset onnettomuusriskit, terrorismi ja myös sotilaallisen voiman käyttö.

Varautuminen on laajentunut sotilaallisesta varautumisesta huoltovarmuuden tuomaan kriisinkestävyyteen.

Häiriötilanteet ovat silti aina yllätyksiä. Kysymys on enemmän ”miten”, eikä ”mihin” varautua. Tällöin kysytään yhteiskunnan ja kansakunnan sekä ulkoista että sisäistä vahvuutta. Varautuminen on Suomessa perustunut lujaan ytimeen, yleiseen asevelvollisuuteen, ja laajentunut viime vuosina sotilaallisesta varautumisesta myös huoltovarmuuden tuomaan kriisinkestävyyteen.

Huoltovarmuudella on nykyajan riippuvaisissa taloussuhteissa entistä suurempi merkitys, mikä on ymmärretty niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla yhteiseksi intressiksi. Tärkeä askel on ollut viranomaiskeskeisen ajattelun avaaminen yhteiseksi koko yhteiskunnan asiaksi. Miten voidaan säilyttää yhteiskunnallinen luottamus, joka on tiukoissakin tilanteissa selviytymisen perusedellytyksiä?

Haastaako populismi demokratiaa?

Monet länsimaiset demokratiat ovat ajautumassa eräänlaiseen yleisödemokratiaan. Äänestäjät vetäytyvät puoluetoiminnasta ja seuraavat asioiden kulkua kuin katsomosta. Poliittinen kenttä hämärtyy ja päättäjät menettävät osan uskottavuuttaan. Seurauksena on useissa Euroopan maissa ollut äänestysprosentin lasku ja populismin nousu.

Taustalla on yksinkertaisesti ihmisten tyytymättömyys politiikan tuloksiin ja toimintatapoihin, pelot ja hätääntyminen omasta tulevaisuudesta eli sanalla sanoen politiikan epäonnistuminen. Poliitikkojen asiaviestit eivät tavoita äänestäjiä, kannatuksen menettämisen pelossa ei haluta esittää kauaskantoisia visioita, ja monesti tarjotaan helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin. Muutoksen on lähdettävä politiikasta.

Poliittinen kenttä on hämärtynyt ja päättäjät menettäneet osan uskottavuuttaan.

Vallankäyttäjiä kohtaan tunnettu epäluottamus on johtanut kansanäänestyksissä yllättäviin tuloksiin, joita mielipidetutkimukset eivät ole kyenneet ennakoimaan. Iso-Britanniassa lähtemistä EU:sta koskeva kansanäänestys kesäkuussa 2016 tuotti, vastoin pääministeri David Cameronin aikomusta ”brexit”- yllätystuloksen. Britannian eroamistiellä on silti vielä monta mutkaa. Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjaa syksyllä 2016 sävyttivät myös puolitotuudet ja ylilyönnit, ja yllätysvoiton vienyt Donald Trump on sen jälkeen itse ollut yllätysten tuottaja.

Jännittäviä vaaleja on jatkuvasti monissa Euroopan maissa. Vaikka ilmiöt tuntuvat täällä Suomessa vielä vierailta, niitä on vakavasti pohdittava. Voiko retorinen valtakulttuuri kasvaa ongelmaksi aidon kansanvallan ja parlamentarismin kannalta? Onko käymässä niin, että demokraattiset vaalit ovatkin samalla edustuksellisen demokratian uhkakuva?

Valtaako suora demokratia alaa?

Suoran demokratian muotoja ovat kansanäänestykset ja kansalaisaloitteet. Suomessakin perustuslakiin otettiin jo 1980-luvulla mahdollisuus neuvoa-antavaan kansanäänestykseen, edustuksellista järjestelmää täydentävänä, ei vastakkaisena tai sitä korvaavana. Useissa Euroopan maissa on viime vuosina luotu kansalaisaloitejärjestelmiä. Lissabonin sopimuskin sisältää määräyksiä uudenlaisesta kansalaisaloitteesta, jonka käyttö edellyttää sääntelyä jäsenvaltioissa.

Euroopan maissa on viime vuosina luotu kansalaisaloitejärjestelmiä

Suomessa uusimman, 2012 voimaan tulleen perustuslakimuutoksen mukaan neuvoa antavasta kansanäänestyksestä päätetään edelleen lailla, jossa on äänestyksen ajankohta ja äänestäjille esitettävät vaihtoehdot. Uutena osallistumismuotona on ns. kansalaisaloite. Sen mukaan vähintään 50.000 äänioikeutetulla Suomen kansalaisella on oikeus tehdä eduskunnalle aloite lain säätämiseksi. Aloitteita onkin jo tehty useita. Ne ovat aiheuttaneet laajaa keskustelua ja tuoneet välilliseen demokratiaan uusia jännitteitä. Onkohan tässäkin tuumailun paikka?

Onko luotettavaa tietoa?

Uusi yhteiskunta on tietoyhteiskunta, jonka perustuksia digitaalinen kehitys muuttaa jatkuvasti. Tietoa on helpommin saatavissa, mutta valvontakeinot ovat myös entistä tehokkaampia. Huomaamatta olemme menettäneet jo osan yksityisyydestämme. Toimintaympäristön muutos mutkistaa kamppailua oikeasta tiedosta. Ennen painetun sanan, radion ja televisionkin viestintä oli yksisuuntaista; ihmiset olivat vastaanottajia. Nyt kaikkien käytössä olevat tekniset välineet ja sosiaalinen media merkitsevät muutosta.

Tiedon liikkeitä ei voi, eikä saa estää.

Tietoa, oikeaa ja väärää, tulee kuin ”puun takaa”. Tiedon liikkeitä ei voi eikä saa estää. Silti kysymys ei ole vain siitä, miten teknologia muuttaa tiedonsaantia, vaan myös piiloon jäävästä informaatiosodasta sekä vaikuttamisen uusista kamppailuista. Ihmiset tarvitsevat vallankäytön kammareista todellista tietoa. Miten valtioelinten, puolueiden, talouselämän ja median sekä samalla myös tavallisten ihmisten osallistumisen roolit ovat muuttumassa? Painottuuko poliitikkojen asema muodollisesta toimivallasta retoriseen valtaan, jolloin poliittisen kulttuurin traditiot heikentyvät ja kilpajuoksu julkisuudesta lisääntyy. Vallankäytön seurantaan kaivataan henkilö- ja mielikuvia syvempää otetta.

Luottamus on avainasemassa!

Kansalaisyhteiskunta ja sosiaalinen pääoma luovat pohjaa selvitä vaikeuksista. Maailmalla sellaiset vallankäyttäjät, jotka ymmärtävät yhteiskunnallisen luottamuksen merkityksen ja rakentavat yhteistä hyvinvointia, piirtävät pysyvän merkin historiaan. Enteellisesti Max Jakobson totesi kirjassaan Vallanvaihto (1992), että ”historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, miten kyyniset poliittiset johtajat ovat voineet laskelmissaan erehtyä arvioidessaan sen voiman, jonka usko, aate ja tunne saattavat antaa kokonaiselle kansakunnalle”.

Vaikka Suomessa luotetaan edelleen päätöksentekojärjestelmään ja instituutioihin, epäluuloakin esiintyy. Talouselämän ja työmarkkinoiden puolella epäillään monesti poliitikkojen kykyä ratkaista ongelmia. Politiikan puolella arvostellaan talouselämää ja järjestöjä rajoittumisesta omiin intresseihin. Tutkijat taas väheksyvät muiden asiantuntemusta. Yhteiskunnallisen päätöksenteon osapuolet ovat siinä määrin ”siiloutuneet” omiin todellisuuksiinsa, että ne hyväksyvät tosiasioiksi lähinnä itselleen sopivat tilannekuvaukset. Miten tällainen käpertyminen voidaan purkaa?

Yhteiskunnallisen päätöksenteon osapuolet ovat ”siiloutuneet” omiin todellisuuksiinsa.

Itsenäisen Suomen satavuotistaipaleella on ollut monia vaikeita tilanteita, joista on selviydytty. Nyt juhlavuonna 2017 on syytä pohdiskella myös tulevaisuutta, miten historian vaiheissa karaistunut maamme kestää liitoksissaan, ratkaisee esiin tulevat ongelmansa ja selviytyy maailmalla. Miten luottamus valtiollisiin instituutioihin ja usko omiin vahvuuksiin voidaan säilyttää? Mikä on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuus?