Edellinen: Irtautuminen vanhasta: parlamentarismin vahvistaminen 1982–1994

Avautumisen ja arvokeskustelun kautta nykypäivään

Sovittautuminen 1990-luvulle

Suomen valtiosuhteissa oli 1990-luvulle tultaessa tapahtunut merkittävä muutos. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen idänsuhteiden painoarvo heikkeni ja Suomi suuntautui yhä avoimemmin länteen. EU-jäsenyyden vihdoin toteutuessa 1995 ulkopolitiikan ja sisäpolitiikankin painopisteet siirtyivät suurelta osin Brysseliin ja Suomen identiteetti länsieurooppalaisena valtiona korostui. Samalla valtiosuhteita kolmansiin maihin oli yhä helpompi mieltää EU:n kautta. Sanaparista ”Suomi ja Neuvostoliitto” muuntui vähitellen useinkin sanonta ”EU ja Venäjä”.

EU-jäsenyyden myötä ulko- ja sisäpolitiikan painopisteet siirtyivät Brysseliin.

Keskeisiä piirteitä suomalaisessa politiikassa 1990-luvulta lähtien olivat unionijäsenyyden ja uudenlaisten idänsuhteiden lisäksi turvallisuuspoliittisen aseman uudelleen arvioiminen ja erityisesti kädenvääntö Nato-vaihtoehdon ja vakiintuneen liittoutumattomuuden välillä. Venäjän aluksi heikko mutta nopeasti uudelleen vahvistuva kansainvälinen asema alkoi vaikuttaa Suomen valtiopolitiikan taustalla. Uudenlaiset, maailmanlaajuiset turvallisuusuhat terrorismin, kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden, ympäristönmuutoksen ja pakolaisuuden muodoissa nousivat vähitellen myös pienen valtion johdon huoliksi. Suomi oli myös juuri sitoutunut syvenevässä määrin kansainväliseen oikeusjärjestelmään.

Sisäpolitiikassa oli kuhinaa, kun keskusta oli syksyllä 1990 alkaneen laman tunnelmissa saavuttanut kevään 1991 eduskuntavaaleissa Esko Ahon puheenjohdolla ”veret seisauttavan vaalivoiton”. Ahosta tuli Suomen nuorin pääministeri hallituksessa, joka joutui toteuttamaan tiukkaa talouspolitiikkaa ja tekemään suuria leikkauksia.

Globalisaation vaikutus

Taloudessa näkyi yhä selvemmin globalisaation voimistuminen. Valtiollisella tasolla se näyttäytyi julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän välisen suhteen muutoksena ja samalla uusina yhteistyösuhteina. Yritykset olivat saaneet entistä enemmän sananvaltaa maan talouden ja politiikan ohjaamisessa. Samalla kansallisille yrityksille oli avautunut elintärkeä mahdollisuus laajentaa liiketoimintaansa eri puolille maailmaa. Kaikki nämä aikakauden kehityspiirteet edellyttivät uudenlaista avautumista kansainvälisyyteen ja arvovalintojen tekemistä. Kysymys oli Suomen selviytymisestä muuttuneessa ulkopoliittisessa ympäristössä ja kilpailukyvystä maailmanmarkkinoilla.

Globalisaatio edellytti uudenlaista avautumista kansainvälisyyteen.

Valtioelinten suhteiden kehityksessä presidentin vahvalle johtajuudelle ei tarjoutunut näytön paikkoja enää ulkopolitiikassakaan lientyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi. Parlamentaarista vastuutaan lisännyt pääministeri voimisti johtajanrooliaan sisäpolitiikassa. EU-jäsenyyden valmistelu oli puolestaan luonut pohjaa eduskunnan aseman vahvistamiselle. Samoin sisä- ja ulkopolitiikan sekoittuminen laajensi parlamentin toiminta-alaa. Hallituspolitiikan suuria kysymyksiä oli EU-jäsenyyttä koskevien neuvottelujen vieminen maaliin ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja ja hallituksen vaihtumista. Samaan aikaan eduskunta Jaakko Nousiaisen mukaan tehosti toimintaansa, lisäsi vuoropuhelua hallituksen suuntaan ja lavensi keskustelunaiheita yhä enemmän myös päivänpolttaviin kysymyksiin.

Ensimmäinen suora presidentinvaali

Lamasta kärsivässä Suomessa ”perinteisen politiikan” ulkopuolelta tulevat henkilöt nähtiin suopeammin silmin kuin politiikassa profiloituneet konkarit. Tämä ilmapiiri auttoi Martti Ahtisaarta nousemaan kannatuskyselyissä ulkoministeriön virkamiehestä kilpakumppaniksi SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsalle. Myös Ahtisaaren kansainvälinen ura YK:n apulaispääsihteerinä ja kansainvälisten kriisien selvittäjänä erotti hänet kotimaan raskaansarjan poliitikoista ja antoi hänen persoonalleen tuoreuden piirteen. Vuonna 1992 entisen Jugoslavian, Bosnian ja Hertsegovinan työryhmän puheenjohtajuus Genevessä nosti valtiosihteerin julkisuuteen, ja toiminta alueen rauhankonferenssissa YK:n puheenjohtajan neuvonantajana kohotti sitten jo virallisen presidenttiehdokkaan profiilia sekä vei hänet lopulta vaalivoittoon vuoden 1994 vaaleissa.

Ahtisaari vei Suomen maailmalle

Ahtisaaren keskeinen merkitys presidenttinä oli siinä, että hän ymmärsi globalisaation mukanaan tuoman uudenlaisen valtiojohtajuuden tarpeen sekä tarvittavat ponnistukset suomalaisen liiketoiminnan edistämiseksi maailmalla. Hän kuunteli ensimmäisten joukossa vientiteollisuuden toiveita.

Ahtisaari otti usein liikemiesdelegaation mukaan liikkuessaan maailmalla.

Ahtisaari ottikin usein liikemiesdelegaation mukaan liikkuessaan maailmalla. Valtiovierailujen ja muiden presidentin matkojen yhdistäminen tukemaan myös suomalaisen teollisuuden vientiponnistuksia oli merkittävä osa Ahtisaaren presidenttiyttä. Hänen kaudellaan kauppapolitiikka korostui osana ulkopolitiikkaa.

EU-jäsenyys maaliin

Presidentti Koivisto oli jo yrittänyt kautensa lopulla vauhdittaa EY-neuvotteluja haluten asiaan ratkaisun. Hänen viimeinen virkapäivänsä 1.3.1994 tiivisti tapahtumat: Erkki Liikanen soitti presidentille Brysselistä ja kertoi neuvottelujen olevan kriittisessä vaiheessa. Pääministeri Aho oli hankkinut neuvottelujen loppusuoralle jäsenyyteen nuivasti suhtautuneen ulkoministeri Paavo Väyrysen tilalle ministeriksi MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston, joka maatalousväestön kriittisestä asenteesta huolimatta vei neuvottelut loppuun. Koivisto kehotti tarttumaan tilaisuuteen, mutta vasta iltakuuden jälkeen Koiviston jo jätettyä paikkansa Suomen jäsenyydestä päästiin sopimukseen. Silloin Ahtisaari oli jo presidentti.

EU-jäsenyys siirsi lainsäädäntö-, budjetti-, sopimuksenteko-, toimeenpano- ja tuomiovaltaakin osin maan rajojen ulkopuolelle.

Taloudellinen integraatio siirsi eräiltä osin lainsäädäntö-, budjetti-, sopimuksenteko-, toimeenpano- ja tuomiovaltaakin maan rajojen ulkopuolelle. Vaikka EU:n jäsenyydestä johtuvat velvoitteet tarkoittivat osin ristiriitaa perustuslakiemme kanssa, jäsenyyden mainitsemista hallitusmuodossa ei aluksi pidetty tarpeellisena. Olennaisia linjauksia oli, että pyrittiin säilyttämään vallanjaon tasapaino muuttuvissa integraation oloissa vahvistamalla eduskunnan edellytyksiä osallistua mahdollisimman aikaisessa vaiheessa EU-säädösten valmisteluun. Tämä on vuosien mittaan tapahtunut eduskunnan suuren valiokunnan asemaa ja roolia vahvistamalla.

EU-jäsenyys toi aluksi mukanaan myös pienempiä rooliongelmia. Pääministeri Esko Aho, joka oli näkyvästi presidentinvaalin toisella kierroksella kannattanut Rehniä, ei käytännöstä poiketen jättänytkään hallituksensa eronpyyntöä uuden presidentin astuttua virkaansa. Ensimmäinen kiista, jossa mittailtiin perustuslakimuutostenkin toimivuutta, koski sitten edustusta EU-huippukokouksissa, niin kutsuttu lautaskiista.

Talouspolitiikka

Lipposen 13.4.1995 työnsä aloittanut SDP:n, kokoomuksen, RKP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden niin sanottu ”sateenkaarihallitus” asetti päätavoitteeksi valtiontalouden tervehdyttämisen ja työttömyyden puolittamisen. Hallitus istui 15.4.1999 asti, kaikkiaan 1463 päivää, ja onnistuikin pitkälti tavoitteessaan ammattiyhdistysliikkeen salliessa tiukan saneerauslinjan. Valtion velan kasvu hidastui ja työttömyys alkoi hiljalleen laskea. Pitkästä aikaa saatiin taas ylijäämäinen valtion budjetti. Ahtisaari ei puuttunut Lipposen hallituksen ministerivalintoihin edes ulkoministerin osalta kuten edeltäjät usein olivat tehneet. Tämä lisäsi tehtävään valitun Tarja Halosen itsenäisyyttä suhteessa presidenttiin.

Valtion velan kasvu hidastui ja työttömyys alkoi laskea.

Talous otti Suomessa ja koko yhdentyvässä läntisessä Euroopassa 1990-luvulla valtiosta yhä tiiviimmän otteen. Tämä tuli yhä selvemmin esille EU-jäsenyyden ja erityisesti unionin talous- ja rahaliiton jäsenyyden (EMU) myötä. Suomessakin nähtiin tärkeäksi täyttää EMU:n jäsenyyskriteerit, vaikka poliittista yksimielisyyttä liittymiselle ei vielä ollutkaan. Ahtisaari, joka yhdessä Lipposen kanssa ajoi jäsenyyttä ahkerasti alusta alkaen, perusteli liittymistä sen tarjoamalla hyvinvointia luovalla talouskehityksellä, turvallisuutta ja vakautta edistävällä poliittisella yhteistyöllä ja Euroopan maailmanlaajuisen aseman vahvistamisella. Toivottua kansanäänestystä rahaliittoon liittymisestä hän piti tarpeettomana.

Markasta luopumisen symboliarvo

Markkaa koskenut säännös, joka oli 1990-luvulla juuri kirjattu hallitusmuotoon, oli myöhemmin poistettava perustuslain muutoksella. Oikeudellisia kysymyksiä oli selvitellyt valtiovarainministeriön asettama asiantuntijaryhmä. Perustuslakivaliokunta saattoi myöhemmin vuonna 1998 todeta, että valtioneuvoston sille toimittama tiedonanto Suomen osallistumisesta euroalueeseen oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä valiokunta oli aikaisemmin todennut. Valiokunnalla ei ollut huomautettavaa.

Markasta luopuminen oli monelle myös tunnekysymys omasta valuutasta kansallisena symbolina.

Markasta luopuminen oli ollut monelle myös tunnekysymys, kun oma valuutta nähtiin tärkeänä kansallisena symbolina. Ahtisaaren näkemys oli puhtaasti pragmaattinen: EMUn tehtävä oli yksinkertaisesti lisätä yleistä rahataloudellista vakautta, johon julkisen vallan tuli sitoutua. Tämä heijastuisi matalampana korkotasona ja nopeampana talouskasvuna, mikä johtaisi investointien lisääntymiseen ja uusien työpaikkojen syntymiseen.

Euro käyttöön

Euron käyttöönotto vuoden 1999 alusta tilirahana ja vuoden 2002 alusta käteisenä yhdessätoista jäsenmaassa merkitsi sisämarkkinoiden tiiviimpää yhdentymistä ja talouspoliittisen yhteistyön syventymistä euroalueen maissa. Rahapoliittinen toimivalta luovutettiin kansallisilta keskuspankeilta kesäkuussa 1998 työnsä aloittaneelle Euroopan keskuspankille, ja finanssipolitiikassakin jäsenvaltiot sitoutuivat yhteisötasolla harjoitettavan yhteensovittamisen velvoittamiin vakauteen tähtääviin linjauksiin, yleisessä mielessä tasapainoiseen tai ylijäämäiseen julkiseen talouteen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteitä

Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän heikon kansainvälisen aseman vuoksi Suomen ulkopolitiikan kärki kääntyi jo 1990-luvun alussa idästä länteen. Jäsenyys Euroopan unionissa muutti keskeisesti maan ulko- ja sisäpolitiikan sisältöä, mutta Ahtisaaren kaudella alkoi myös avautuminen laajempaan maailmanyhteisöön erityisesti lännen turvallisuuspoliittisten kanavien kautta.

Ahtisaaren kaudella alkoi avautuminen laajempaan globaaliin yhteisöön.

Suomi astui Euroopan-laajuiselle ja globaalille areenalle taloudellisen, turvallisuuspoliittisen ja kulttuurisen yhteistoiminnan merkeissä. Ahtisaaren toiminta kriisinratkaisijana Kosovon sodan loppuvaiheessa kuvasi konkreettisesti Suomen ulkopolitiikan johtajan siirtymistä perinteisen kansallisen edun valvojan roolista kansainvälisten ongelmien pariin. Suomalaisen pragmatismin ja EU:ssa pärjäämisen ensimmäinen kansainvälinen testi oli EU:n kuuden kuukauden puheenjohtajuus vuoden 1999 jälkimmäisellä jaksolla. Suomessa tämä koettiin vakavana ja velvoittavana haasteena, jossa ei ollut lupa epäonnistua.

Uutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa oli laajan kansainvälisen yhteisön tuomien velvollisuuksien korostaminen. Uusi turvallisuuskäsitys asetti merkittävälle sijalle muun kuin sotilaallisen turvallisuuden: globaalissa yhteisössä erilaiset kansainväliset yhteistyön muodot politiikan ja talouden alalla rakentavat kollektiivista turvallisuutta. Turvallisuus ei näin ollen ole vain uhkaaviin tilanteisiin varautumista ja niistä selviämistä, vaan sitä rakennetaan jatkuvasti ja aktiivisin toimin.

Uutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa oli laajan kansainvälisen yhteisön velvollisuuksien korostaminen.

Uusiin valtasuhteisiin totuttelua

Valtioelinten toimivaltasuhteiden rajoja etsittiin totuttautumalla ensin vuonna 1991 tehtyihin perustuslakiuudistuksiin. Hallitusmuotoon oli lisätty vaatimus, että valtioneuvoston oli viipymättä kokoonpanonsa merkittävän muuttumisen jälkeen annettava ohjelmansa tiedonantona eduskunnalle. Tämä velvoite siirsi parlamentarismin toteuttamisessa painopistettä luottamuksen oletuksesta tosiasiallisen luottamuksen suuntaan, joka perustuu eduskunnan nimenomaiseen kannanottoon.

Toinen saman vuoden uudistus oli rajoittanut presidentin valtaa myöntää ero ministeristölle tai yksittäiselle ministerille. Hän voi myöntää eron pyynnöttä, jos nämä eivät enää nauti eduskunnan luottamusta, mutta muussa tapauksessa presidentti voi vapauttaa valtioneuvoston jäsenen tehtävästään vain tämän itsensä pyytäessä eroa tai pääministerin esittäessä sitä. Näin valtioneuvosto ei enää ollut niinkään riippuvainen presidentin vaan eduskunnan luottamuksesta. Uusi tilanne korosti pääministerin ja eduskunnan asemaa valtioneuvoston kokoonpanon muutoksissa.

Valtasuhteiden uudelleenarviointi

Vaikka perustuslakeihin oli tehty lukuisia muutoksia jo 1980-luvun lopulta lähtien, paine valtasuhteiden kokonaisarviointiin kasvoi vähitellen. Vuonna 1990 eduskunta oli vaatinut, että hallituksen oli jatkettava valtiosääntöuudistuksen valmistelua eduskunnan, tasavallan presidentin ja valtioneuvoston valtaoikeuksien tasapainottamiseksi ja siten eduskunnan aseman vahvistamiseksi. Vuonna 1992 eduskunta uudelleen edellytti hallituksen jatkavan uudistusta tasavallan presidentin valtaoikeuksien parlamentarisoimiseksi.

Vuonna 1992 Eduskunta edellytti hallituksen uudistavan presidentin valtaoikeuksia.

Presidentti Ahtisaari puolestaan teki vuonna 1994 muutaman vastaliikkeen: hän käytti sisäpoliittista vallan välinettä, nimitysvaltaa ja nimitti, vastoin valtioneuvoston ehdotusta Hämeen läänin maaherraksi Kaarina Suonion ja EU-komissaariksi Erkki Liikasen. Myöhemmin hän noudatti hallituksen esityksiä nimitysasioissa. Presidentin vallankäyttöä arvosteltiin keväällä 1994, jolloin hän asetti Matti Pekkasen työryhmän etsimään ratkaisuja huippulukemissa olevan työttömyyden alentamiseksi. Työryhmän ehdotukset jäivät lopulta vaille vastakaikua. Myös presidentin avustajien muodostama vanhahtava kabinetti-nimitys koettiin elitistiseksi.

Uusi vaihe alkoi, kun eduskunta 1994 velvoitti hallituksen käynnistämään koko perustuslain uudelleenkirjoittamistyön, mikä johti kansanedustaja Paavo Nikulan johtaman komitean valmistelun pohjalta 1999 lopulta uuteen Suomen perustuslakiin. Sillä ja eduskunnan työjärjestyksellä korvattiin aikaisemmat perustuslait eli hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys sekä valtakunnanoikeutta ja ministerivastuuta koskevat säännökset. Kysymys ei kuitenkaan ollut enää suuresta uudistuksesta, kun perustuslailla ei muutettu Suomen valtiosäännön perusteita, vaan ”pikemminkin korjattiin ja huollettiin valtiosääntöä sen nykyisistä perusteista lähtien”, kuten perustuslakivaliokunta 1998 mietinnössään lausui.

Perusoikeuksien merkitys kasvaa

Perusoikeusuudistus oli samalla eduskunnan puheenvuoro vähitellen viriävään arvokeskusteluun ja korosti tulevassa uudistuspolitiikassa kansalaisnäkökulman huomioon ottamista. Ensimmäistä kertaa uudenvuodenpuheiden historiassa myös ihmisoikeudet nousivat Ahtisaaren aikana kymmenen yleisimmän asiakysymyksen joukkoon. Presidentti muistutti, että ihmisoikeudet ovat universaaleja, ja kaikilla maailman ihmisillä ja kansakunnilla on velvollisuus huolehtia niistä. Ahtisaari painottikin puheissaan sekä rauhan, ihmisoikeuksien että itsenäisyyden merkitystä. Suomalainen tasa-arvokäsitys sai kiitosta. Hän muistutti yhteisvastuullisuudesta kansallisen menestyksen kulmakivenä ja jokaiselle kuuluvista mahdollisuuksista hyvään elämään varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Kotimaassa Ahtisaari kiersi ahkerasti maakuntamatkoilla kansan parissa. Hän oli kuitenkin eriytynyt sisäpolitiikan ympyröistä, eikä presidentin asemassa voinut muutoinkaan vastata kaikkiin odotuksiin kansakunnan toipuessa lamasta.

Ahtisaari painotti rauhan, ihmisoikeuksien ja itsenäisyyden merkitystä.

Ahtisaari on itse nimittänyt presidenttikauttaan syrjähypyksi, miltä se saattoikin vaikuttaa peilattuna pitkää, menestyksekästä ja asiasisällöltään merkittävää kansainvälistä uraa vasten. Jätettyään presidentin tehtävät hän on saanut muun muassa 2008 Nobelin rauhanpalkinnon ja nauttii nyt arvonantoa myös niissä piireissä, jotka nahistelivat aikoinaan ahtaammissa ympyröissä. Jälkeenpäin on ymmärretty, että hänen kaudellaan saatiin maaliin suuria uudistuksia ja että Suomi avautui maailmalle.

Halonen ensimmäinen naispresidentti

Vuoden 2000 presidentinvaalien lähestyessä SDP:ssä järjesteltiin puolueen esivaalia. Istuva presidentti Ahtisaari ei halunnut puolueleimaa eikä suostunut esivaaliin ilmoittaen vähän ennen ehdokkaaksi ilmoittautumisajan päättymistä jäävänsä syrjään. Tarja Halonen voitti puoleen esivaalin. Varsinaisessa presidentinvaalissa äänestysprosentti oli korkea 80,2. Halonen tuli valituksi tasavallan presidentiksi toisella vaalikierroksella 51,6 prosentin osuudella äänistä, runsaan 100 000 äänen erolla lähimpään kilpakumppaniin keskustan Esko Ahoon.

Työllisyyden parantaminen sekä kahtiajaon ja syrjäytymisen estäminen koettiin tärkeimmiksi presidenttiä valittaessa.

Halonen keräsi kannatusta erityisesti Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa. Yksi ratkaisun avain oli siinä, että naiset äänestivät miehiä ahkerammin prosenttiluvuin 83-77. Puheet yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta olivat laman jälkeisellä, eriarvoisuuden sävyttämällä nousukaudella myös keränneet Haloselle kannattajia samoin kuin varmat televisioesiintymiset. Tärkeimmiksi asioiksi presidenttiä valittaessa koettiin työllisyyden parantaminen ja kahtiajaon ja syrjäytymisen estäminen.

Halosen arvojohtajuus

Presidenttiehdokkaat olivat kampanjan aikana esiintyneet niin vakavissa keskustelu- kuin viihteellisissäkin televisio-ohjelmissa. Tavoiteltu kuva oli yhdistelmä asiantuntevasta ja tiettyjä arvoja edustavasta äänestäjän samaistumiskohteesta. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi Halosen oli kuitenkin muutettava imagoaan enemmän perinteisen valtiollisen johtajan suuntaan. Hän esiintyi ensimmäisenä vuotenaan ahkerasti julkisuudessa ja jatkoi edeltäjänsä kuukausittaisia maakuntavierailuja sekä matkusti vieläkin useammin ulkomaille, osallistui erilaisiin tilaisuuksiin ja antoi haastatteluja presidenttikautensa alun sujumisesta.

Halosen linjana oli yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tukeminen.

Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa maaliskuussa 2000 Halonen vakuutti haluavansa olla koko kansan presidentti, mikä oli myös ”perustuslain henki ja kansakunnan elinehto”. Hän nosti esille kansan kahtiajakautumisen uhkakuvan ja tavoitteekseen sen, että suomalaiset eläisivät kuuden vuoden kuluttua entistä tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa. Lisäksi hän linjasi johtotähdikseen työllisyyden parantamisen ja pohjoismaisen yhteiskunnan puolustamisen, laajasti ymmärrettävän tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden. Halonen ilmaisi olevansa valmis tukemaan uuden perustuslain tavoitetta, parlamentarismin vahvistamista.

Muuttuneet valtaraamit

Tarja Halosen presidenttikausi alkoi samana maaliskuun 1. päivänä 2000, jolloin uusi perustuslaki astui voimaan. Perustuslain alkupykälät määrittivät Suomen poliittisen järjestelmän entistä selkeämmin tasavaltaiseksi parlamentaariseksi demokratiaksi. Eduskunnan asema korostui entisestään, kun sen rakenteesta ja toiminnasta olivat omat lukunsa ja kun eduskunta hyväksyi itse yksityiskohtia koskevan työjärjestyksensä. Kun uudistus oli merkittävästi kaventanut presidentin valtaoikeuksia, joutuivat ylimmät valtiolliset instituutiot testaamaan vallankäytön rajoja, eikä hankauksiltakaan vältytty.

Eduskunnan asema korostui uudessa perustuslaissa.

Uuden perustuslain sekä EU-jäsenyyden ja siihen liittyvän unionipolitiikan asettamat kehykset olivat rajoittaneet presidentin johtajuutta erityisesti ulkopolitiikassa, jossa pääministeri ja ulkoministeri valmistelevat ja esittelevät päätettävät asiat. Myös sisäpolitiikan vakaat olot, koko vaalikauden istuneet hallitukset ja unionipolitiikan pääministerivetoisuus ovat sekä periaatteessa että käytännössä korostaneet pääministerin asemaa.

Perustuslain uudet pelisäännöt

Uusi perustuslaki vahvisti parlamentarismia ja sitoi nyt presidenttiä käyttämään hänelle kuuluvaa hallitusvaltaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Aikaisemminkin oli pääsääntönä ollut, että presidentin päätöksentekoon liittyi valtioneuvoston myötävaikutus. Presidentti oli tehnyt päätöksensä valtioneuvostossa sen ministerin esittelystä, jonka toimialaan asia kuului. Nyt perustuslaissa päätöksentekomenettelyä oli täsmennetty vielä siten, että presidentti teki päätöksensä valtioneuvostossa sen ratkaisuehdotuksesta.

Perustuslakiuudistus siirsi presidentiltä poliittisen vallan hallitukselle ja eduskunnalle.

Perustuslaissa lueteltiin erikseen ne asiat, joissa presidentti teki päätöksiä ilman valtioneuvon ratkaisuehdotusta. Presidentille jäi edelleen muussa laissa erikseen säädettyjä tehtäviä, kuten eräitä nimitysasioita ja sotilaskäskyasioita. Kaikkiaan uudistus lisäsi presidentin toiminnan sitomista parlamentaariseen vastuukatteeseen. Järjestelmää uudistettiin eräiltä osin vielä vuonna 2011 niin, että lakiesitysten, kertomusten tai muidenkaan eduskunnalle annettavien asiakirjojen antaminen ei ole enää maaliskuusta 2012 lähtien kuulunut presidentille.

Presidentin muodollisen vallan kaventuminen merkitsi johtajuuden painottumista institutionaalisesta vallasta retorisen vallan suuntaan. Arvojohtajuuden tavoittelusta huolimatta Halonen ei vierastanut vallankäyttöä niiden valtuuksien pohjalta, jotka hän katsoi olevan jäljellä. Ensimmäisen kerran rajoja kokeiltiin nimitysasioissa.

Uusia hallituskuvioita

Vuoden 2003 eduskuntavaaleja leimasi SDP:n ja keskustan kamppailu tulevasta hallituspohjasta. Sen ratkettua eduskunta huhtikuussa 2003 valitsi pääministerin ensimmäistä kertaa avoimella äänestyksellä. Uusi menettely sujui ripeästi, ja hallituksen muodostamiseen tarvittiin vaalipäivästä lukien vain 32 päivää.

Vuoden 2003 hallitusta johti aluksi Suomen ensimmäinen naispääministeri, Anneli Jäätteenmäki

Ensimmäistä kertaa Suomessa oli nyt naispääministerin, keskustalaisen Anneli Jäätteenmäen johtama hallitus. Edellinen, Lipposen hallitus oli jättänyt paikkansa ja Lipponen jättäytynyt sivuun uudesta hallituksesta. Pääministeri Jäätteenmäki joutui kuitenkin jo kesäkuussa dramaattisesti eroamaan niin sanotun Irak-vuodon takia, kun julkisuuteen tuli tieto Yhdysvaltain kanssa käytyjen Irak-keskustelujen salaisten muistioiden vuotamisesta Jäätteenmäen eduskuntavaalikampanjassa. Keskustan Matti Vanhanen siirtyi puolustusministerin paikalta pääministeriksi 24.6.2003. Tämä hallitus istui 19.4.2007 asti ja sen jälkeen Vanhasen toinen hallitus 22.6.2010 saakka pyrkien ajamaan tulo- ja aluepolitiikkaa koskevia uudistuksia. Ennen seuraavia eduskuntavaaleja istui vielä lyhytaikainen keskustalaisen Mari Kiviniemen hallitus 2010-2011.

Presidentti arvojohtajana

Suurimpana karikkona hallituksen tiellä oli julkisen talouden kestävyysvaje. Kun hallituksen asema oli perustuslakiuudistuksessa vahvistunut, hallitus oli sanalla sanoen irtaantunut presidentistä. Tällöin presidentin rooli väistämättä suuntautui poliittisesta johtajuudesta ”henkiseen” johtajuuteen, kansanpresidentin tehtäviin.

Hallituksen aseman vahvistuessa, presidentin rooli poliittisena vallankäyttäjänä oli ohi.

Vaikka presidentinaseman määrittelyssä oli edelleenkin tiettyä epämääräisyyttä, itsenäisen poliittisen vallankäyttäjän aika oli kiistatta ohi. Halonen oli siten ensimmäinen presidentti, jota sitoivat vahvasti sekä oikeusnormit että poliittisen kulttuurin muuttunut toimintaympäristö. Vaikka presidentin muodolliset valtaresurssit olivat vähäiset, itsenäiseen vaikuttamiseen oli edelleen mahdollisuuksia.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteitä

Kansainvälistymiskehitys oli heijastunut jo perustuslakiin kirjattuun velvoitteeseen, jonka mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ajalle oli myös ominaista turvallisuuskäsitteen laajentuminen, mikä kuvasi kylmän sodan jälkeisen maailman tuomaa muutosta vanhaan kansallisvaltioajatteluun. Maamme geopoliittisen sijainnin mukainen omia etuja valvova puolueettomuuspolitiikka oli retoriikan tasolla jäämässä taka-alalle ja sen tilalle oli astunut Euroopan ja maailmanlaajuisenkin yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen.

Puolueettomuuspolitiikan tilalle tuli Euroopan ja maailmanlaajuisen yhteisöllisyyden korostaminen.

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (UTVA) sai presidentti Halosen myötä uudenlaisen institutionaalisen aseman. Jo Koiviston aikana valiokunnassa omaksuttu keskustelutapa vakiintui Halosen aikana neuvottelukunnaksi, joka kokoontui vuoden 2000 jälkeen vain presidentin, ei pääministerin johdolla, vaikka se oli muodollisesti valtioneuvoston sisäinen ministerivaliokunta. Pääministeri Lipponen oli presidenttikauden alussa luovuttanut puheenjohtajuuden Haloselle ”myönnytyksenä perinteiselle presidentinvallalle”. Presidentti ei kuitenkaan ollut virallinen puheenjohtaja, vaan ainoastaan johti asioiden käsittelyä. Hän veti neuvottelujen johtopäätökset, mutta varmisti pääministeriltä, että ne vastasivat myös valtioneuvoston kantaa.

Kansainvälispoliittista tilannetta kiristi Yhdysvaltain hyökkääminen Irakiin keväällä 2003. Ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta aloitettu Irakin sota voimankäytölle johti myös kiistoihin YK:n jäsenmaiden välillä. Halonen totesi 2004 puheessaan YK:ssa sodan laittomaksi. Se nostatti keskustelua niin maailmalla kuin kotimaassakin. Turvallisuuspolitiikassa Suomi otti entistä varovaisempia askelia lähettäessään rauhanturvaajia ulkomaille.

Seuraavan presidenttikauden lähtöasetelmat

Vuoden 2006 presidentinvaaleihin valmistauduttaessa suurimmat puolueet, SDP, keskusta ja kokoomus olivat todenneet, ettei presidentin valtaoikeuksia tultaisi muuttamaan seuraavalle presidenttikaudelle. Vaikka keskustelu valtaoikeuksista siten oli laantunut, vaaliteemoina olivat mukana presidentin ja pääministerin roolit ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etenkin EU-politiikan osalta.

Eduskunta juhlisti 100 vuoden historiaansa modernina yksikamarisena parlamenttina vuonna 2006.

Vuonna 2006 keskustelua hallitsivat myös monet yleiset eduskunnan asemaa ylimpänä valtiomahtina ja parlamentarismia koskevat teemat. Olihan tuolloin kulunut 100 vuotta siitä, kun Suomessa saatiin ensimmäisenä maailmassa yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus sekä yksikamarinen moderni parlamentti. Historiallista saavutusta eduskunta juhlisti kirjasarjalla ja lukuisilla tilaisuuksilla.

Presidentinvaaliin valmistauduttaessa mielipidetutkimusten mukaan suosituimmat ehdokkaat olivat Halosen jälkeen eduskunnan puhemies, kokoomuksen Sauli Niinistö ja pääministeri, keskustan Matti Vanhanen. Ensimmäisellä äänestyskierroksella Halonen sai 46,3 % ja toiseksi tullut Niinistö 24,1 % äänistä. Toinen äänestyskierros näiden kahden ehdokkaan välillä oli tiukka, kun vaalipäivän äänet jakautuivat lähes tarkalleen puoliksi. Ennakkoäänten avulla Halonen voitti vaalin 51,8 %:n kannatuksella.

Arvokeskustelu etualalle

Vaalivoittonsa jälkeen presidentti Halonen ilmaisi entistä rohkeammin virittävänsä keskustelua yhteiskunnallisesti tärkeistä aiheista ja kokosi 2006 lähtien keskustelijoita vaihtelevien teemojen ympärille Presidenttifoorumin nimellä. Keskustelut näytettiin suorana verkossa. Sillä tavoiteltiin otetta julkisuudesta. Se oli Hannu Lehtilän mukaan presidentin yritys ”panna jalka median ovenväliin”. Erilaiset kansalaisjärjestöt olivat myös mieluusti antaneet jäsenyyksiään presidentille. Tällä tavoin presidentin rooli painottui entistä selkeämmin poliittisesta johtajuudesta kansan presidentin ja arvojohtajuuden suuntaan.

Presidentin rooli muuttui poliittisesta johtajuudesta arvojohtajuuden suuntaan.

Suvaitsevaisuus, köyhyyden kohtaaminen, tasa-arvon ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen pysyivät kestoteemoina Halosen arvolistan kärjessä. Hänen kristillinen maailmankuvansa ja pitkä toimintansa setlementtiliikkeessä olivat vakuuttaneet vahvasti kanssaihmisten ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hyväksi tehtävän työn tärkeydestä. Aikaisemmat järjestöyhteydet, verkottuminen niiden kautta ja tämän näkyminen arvojohtajuuden ilmaisussa vaikeuttivat kuitenkin Halosen suhteita elinkeinoelämään. Vanha työtausta ammattiyhdistysliikkeessä ilmeni sairaanhoitajien työtaistelua tukevista kommenteista vuonna 2007.

Kansainvälisiä uusia painotuksia

Ulkopolitiikassa korostuivat EU-huippukokousten ohella erityisesti osallistuminen eräisiin YK:n erityiskokouksiin ja Euroopan neuvoston kokouksiin sekä valtiovierailut myös kaukomaihin. Parlamentaarisen hallitustavan kannalta oli olennaista, että perustuslaissa oli nyt nimenomaiset säännökset eduskunnan osallistumisesta EU-asioiden kansalliseen valmisteluun ja myös tietojensaantioikeudesta kansainvälisissä asioissa. Ehdotukset EU:ssa päätettävistä säädöksistä ja muutoin eduskunnan toimivaltaan kuuluvissa asioissa on toimitettava eduskunnalle kannan määrittelyä varten. Tämä tärkeä periaate korostaa eduskunnan asemaa ja vahvistaa vakiintunutta vallanjakoa myös integraation edetessä.

Perustuslaki toi eduskunnalle osallisuuden EU-asioiden valmisteluun ja tiedonsaantioikeiden kansainvälisistä asioista.

Presidentin kansainvälisessä edustamisessa on puolestaan korostunut arvokkaiksi koettujen asioiden ajaminen ja niitä palvelevien toimien edistäminen. Valtioneuvostolle ja pääministerille oli jäänyt EU-politiikan linjanveto. Tämän suuntainen kehitys, joka vastaa parlamentaaristen maiden presidentille yleensä antamaa asemaa, on voimistunut myös Suomessa EU:n yhdentymisen syventyessä.

Suhde Natoon

Presidentti Halonen oli ilmoittanut kantanaan ensimmäisen kautensa alussa, ettei tarvetta Nato-jäsenyyden hakemiselle ollut. Suomi oli kuitenkin Naton rauhankumppani, osallistui sen operaatioihin ja oli sovittanut yhteen puolustusvoimiensa kaluston sotilasliiton kanssa. Sotilaallinen liittoutumattomuus oli tarkoittanut sitä, että Suomi harkitsee tapauskohtaisesti osallistumistaan esimerkiksi rauhanturvaoperaatioihin ja että EU-maiden yhteiseen ulkopolitiikkaan sitoudutaan siinä määrin kuin se voidaan toteuttaa unionin jäsenvaltioiden välillä. Huhtikuussa 2008 otettiin pieni askel kohti Natoa, kun ulkopoliittisessa ministerivaliokunnassa (UTVA) tehtiin päätös osallistua Naton nopean toiminnan joukkoihin. Uusi ulkoministeri Alexander Stubb ilmaisi heti tehtävänsä 2008 vastaanotettuaan edeltäjiään avoimemmin suoraan kannattavansa sotilasliiton jäsenyyttä.

Valtasuhteiden hienosäätöä jatketaan

Vaikka presidentin ja parlamentin välinen jännite instituutioina oli vuosikymmenten uudistusten myötä purkautunut, presidentillä saattoi edelleen olla asema ristiriitojen sovittelijana ja roolia hallituksen lisävoimavarana. Moni oli toivonut kokoavan johtajuuden säilyttämistä, tosin menettelymuotoja nykyaikaan sovittaen. Uudistuksia jatkettaessa päämääränä oli, että perustuslaki johtaa sovittelemaan mielipiteitä, takaa johdonmukaisen menettelyn ja yhtenäisen linjan suurissa asioissa niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.

Presidentin rooli muuttui ristiriitojen sovittelijaksi ja hallitusta tukevaksi voimavaraksi.

Muutostarpeet liittyivät tavoitteeseen jatkaa valtiosäännön parlamentaaristen piirteiden vahvistamista ja parantaa eduskunnan luottamuksen varassa toimivan valtioneuvoston toimintamahdollisuuksia. Ylimpien valtioelinten toimivaltuuksissa oli myös nähtävissä selkeyttämisen tarvetta. Lisäksi perustuslain voimassaoloaikana oli valtiollisessa toimintaympäristössä tapahtunut muutoksia, jotka edellyttivät arviointia perustuslain kannalta. Nämä muutokset liittyivät erityisesti Euroopan unionissa tapahtuneeseen kehitykseen.

Presidentin kaventunut valta

Presidentin rooli hallituksen esitysten antamisessa oli ollut käytännössä lähinnä symbolinen, kun presidentti ei voinut estää hallituksen esityksen antamista sisällöltään valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen mukaisena. Päätöksentekojärjestelmän muotovaatimukset edellyttivät silti erillisen istunnon järjestämistä presidentin esittelyä varten. Kun lainsäädäntötyön johtaminen sekä talousarvioesitysten laatiminen olivat parlamentarismin kannalta valtioneuvoston tärkein ja keskeisin tehtäväkokonaisuus, pidettiin johdonmukaisena toimivallan osoittamista näissä asioissa suoraan valtioneuvostolle. Kun tämä koskisi myös hallituksen kertomuksia eduskunnalle, parlamentaariset valta- ja vastuusuhteet piirtyisivät selkeämmin. Näin pyrittiin vahvistamaan eduskunnan luottamuksen varassa toimivan valtioneuvoston asemaa päätöksenteossa ja korostamaan eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä.

Valtioelinten toimivaltasuhteiden muutosta jatkettiin Taxellin komitean esityksen pohjalta.

Tätä uudistusvaihetta valmisteli niin kutsuttu Christoffer Taxellin komitea, joka antoi joulukuussa 2009 ehdotuksensa. Hallituksen esityksen pohjalta hyväksyttiin 16.2.2011 valtioelinten toimivaltasuhteisiin nämä muutokset, jotka tulivat voimaan 1.3.2012 Halosen presidenttikauden päättyessä. Parlamentarismia haluttiin samalla korostaa myös säätämällä presidentin ja valtioneuvoston mahdollisen erimielisyyden varalta, että valtioneuvoston kanta tulee päätökseksi, jos se vastaa eduskunnan asiassa ottamaa kantaa. Tarvittaessa eduskunnan kanta on selvitettävissä ns. selontekomenettelyllä.

Vahdinvaihto 2012 valtiolaivan kannella

Vuoden 2012 presidentinvaalit ja Sauli Niinistön valinta presidentiksi symboloivat irtaantumista aikakaudesta, johon oli painanut leimansa kolmen SDP-taustaisen edeltäjän toiminta valtionpäämiehenä. Tosin Niinistön vaaliteemana oli edellisissä vuoden 2006 vaaleissa ollut provosoiva ”työväen presidentti” ja kampanjan iskulauseena ”vastakkainasettelun aika on ohi”.

Niinistössä vetosi kansalaisiin hänen poliittinen neutraaliutensa ja asettuminen puolueasetelmien ulkopuolelle.

Vuoden 2012 vaalien kampanjaa sävyttivät puolestaan etäisyyden ottaminen omaan puolueeseen ja avaukset vasemmalle sekä maltillisemmat talous- ja Eurooppa -poliittiset puheenvuorot. Monessa mielessä Niinistön valinta muistutti vuoden 1982 presidentinvaalia, joka henkilöityi Koivistoon ja hänen imagoonsa. Samoin Niinistössä vetosi kansalaisiin ennen muuta hänen poliittinen neutraalisuutensa ja asettuminen harkitusti tavanomaisten puolueasetelmien ulkopuolelle.

Niinistö-ilmiö

Niinistö nautti laajaa kansansuosiota, joka lopulta kehittyi tietynlaiseksi ”Niinistö-ilmiöksi”. Niinistön taloudellinen realismi toi hänelle kannatusta yli puoluerajojen, mutta oli selvää, että oikeistolaisesti ajattelevien suunnalla ihmisiä innosti erityisesti mahdollisuus saada pitkästä aikaa valtiolaivan johtoon aito porvari. Vaali-innostus jäi tosin 72,8 prosenttiin, mutta Niinistön voitto toisen kierroksen vastaehdokkaasta Pekka Haavistosta oli ylivoimainen 62,6 %. Ensimmäisellä kierroksella Niinistö sai 37 %:n kannatuksen, joka oli runsaat 20 prosenttiyksikköä suurempi kuin kokoomuksen kannatus edellisissä eduskuntavaaleissa.

Niinistöstä tuli keväällä 2012 ensimmäinen kokoomuslainen presidentti yli 60 vuoteen.

Näin Niinistö astui presidentin virkaan 1.3.2012 ensimmäisenä kokoomuslaisena presidenttinä Paasikiven jälkeen eli yli 60 vuoteen. Presidenttikauden alussa Niinistö halusi kiinnittää erityistä huomiota nuorten syrjäytymiseen, jota pohtimaan perustettiin suuri työryhmä. Arvojohtajan roolin mukaisesti presidentti ilmaisi kantavansa erityistä huolta itsekkyyden ja ahneuden ilmapiirin vahvistumisesta, mitä viestiä hän mm. havainnollisti alennuttamalla näyttävästi omaa presidentin palkkaansa.

Uusimmat perustuslakimuutokset

Valtioelinten toimivaltasuhteita selkeyttäneet vuoden 2011 muutokset perustuslakiin astuivat voimaan samana maaliskuun 1. päivänä 2012. Ne merkitsivät eduskunnalle annettavien lakiesitysten, talousarvioiden ja kertomusten keskittämistä valtioneuvostolle. Muutosta perusteltiin järjestelmän yksinkertaistamisena, kun presidentillä ei enää muutoinkaan ollut toimivaltaa muuttaa tai estää esitysten antamista ja kun presidentin istuntoa pidettiin enemmänkin muodollisuutena. Näin oli kuljettu pitkä matka tasavallan alkuajoista, jolloin presidentti antoi eduskunnalle esitykset ja kertomukset sekä saattoi veto-oikeutta käyttäen myös jarruttaa lakien voimaantuloa.

Uutena keinona saattaa lakiasioita eduskunnan käsiteltäväksi tuli nyt myös kansalaisaloite, mikä tarkoitettiin täydentämään edustuksellista demokratiaa. Samoin selkeytettiin EU- osallistumista nimenomaisella säännöksellä siten, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja myös muussa valtion ylimmän johdon osallistumista vaativassa EU:n toiminnassa, jollei valtioneuvosto poikkeuksellisesti toisin päätä. Taustalla oli Lissabonin sopimus, jonka katsottiin siirtävän Suomessakin ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopistettä aikaisempaa vahvemmin valtioneuvoston ja eduskunnan suuntaan.

Kansalaisaloite tuli käyttöön uutena edustuksellisen demokratian keinona.

Käytännössä Eurooppa-neuvosto oli jo kokoontunut peruskokoonpanossaan, johon kuului vain yksi edustaja kustakin jäsenvaltiosta ilman avustavaa ministeriä. Perustuslaissa taatun parlamentarismin oli katsottu edellyttävän, että Eurooppa-neuvostossa Suomea edustaa eduskunnalle vastuunalainen pääministeri. Muutosten myötä toimivalta keskittyi niin sisäpolitiikan kuin EU-asioidenkin osalta entistä selkeämmin valtioneuvostolle ja sen toimintaa johtavalle pääministerille.

Turvallisuuspolitiikan jännitteitä

Horisontissa näkyi vähitellen myös uusia ongelmia. Suurimmaksi huolenaiheeksi nousi keväällä 2014 uudelleen Krimin niemimaan riistäminen Venäjän yhteyteen. Vaikka taustalla oli historian siteitä, Krimin alueellinen ”kansanäänestys”, Venäjän duuman päätös ja presidentti Vladimir Putinin vahvistus, näitä toimia ei kansainvälisen oikeuden vastaisina voitu mitenkään hyväksyä. Ukrainan tapahtumien riistäytyminen hallitsemattomaksi turvallisuus- ja talouspoliittiseksi kriisiksi johti idän ja lännen uuteen vastakkainasetteluun, jota sävyttävät vastavuoroiset talouspakotteet.

Sovitteleva Niinistö

Tässä asetelmassa Niinistön vierailu elokuussa 2014 Venäjälle ja Ukrainaan sekä tapaaminen presidentti Putinin ja Ukrainassa presidentti Porosenkon kanssa nosti Suomen ulkopolitiikan profiilia. Vaikka Niinistö totesikin, ettei ollut mikään rauhantekijä Ukrainan tilanteessa, vierailun tarkoituksena oli tukea Ukrainan tulevaisuutta käsittelevän huippukokouksen järjestämistä. Lukkiutuneen tilanteen avaamiseksi aikaansaatu kansainvälinen Minskin sopimus samoin kuin vuoden 2015 toinen sopimus odottavat vieläkin toteutusta ja jännitteinen turvallisuustilanne jatkuu.

Turvallisuuspoliittista keskustelua alettiin Suomessakin käydä välillä kovemmilla kierroksilla.

Turvallisuuspoliittista keskustelua alettiin Suomessakin käydä välillä kovemmilla kierroksilla. Presidenttikautensa alussa Niinistö totesi, ettei hän nähnyt tarvetta Nato-jäsenyysasian käsittelyyn ja puolsi etenemistä eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä kannattaen EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämistä pitemmälle. Niinistö on myös kannattanut Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistämistä. Syksyllä 2016 Niinistö toppuutteli turvallisuuspoliittisen keskustelun ääripäitä ja pyrki hillitsemään erilaisten mielipiteiden kilpajuoksua. Eurooppalaisen yhteistyön kysymykset ovat nyt nousseet enemmän esille.

Hallituspolitiikan karikoita

Kun valtiollisen päätöksenteon kuva oli käynyt poliittisten siirtymien kautta entistä monisäikeisemmäksi, samalla hallituspolitiikkaan tuli uusia kynnyksiä. Huhtikuun 2011 eduskuntavaaleissa kokoomuksesta tuli suurin puolue ja Jyrki Kataisesta, edellisten keskustajohtoisten hallitusten valtiovarainministeristä 22.6.2011 pääministeri.

Kataisen hallituksen aika meni paljolti yhteisen linjan etsiskelyyn.

Uuden hallituksen toimintakyky joutui kuitenkin kovalle koetukselle, kun Kataisen kuuden puoleen ”six pack” – hallituksen aika meni paljolti yhteisen linjan etsiskelyyn. Keväällä 2014 Kataisen ilmoitettua harkitsevansa Euroopan komission jäsenyyttä ja jättävänsä hallituksen, tiukassa äänestyksessä kokoomuksen johtoon valittu Alexander Stubb joutui hyppäämään Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin paikalta liikkuvassa junassa pääministerin paikalle 24.6.2014. Hallituspolitiikan ongelmat korostuivat entisestään. Eduskuntavaaleihin mentiin odottavissa tunnelmissa.

Sipilän hallitus

Vuoden 2015 vaaleissa keskustapuolue sai puolestaan vaalivoiton ja puolueen uusi puheenjohtaja Juha Sipilä nousi hallituksen muodostajaksi. Toukokuun 29. päivänä 2015 aloittaneeseen Sipilän hallitukseen tulivat nyt ensi kertaa myös suuren voiton, ”jytkyn” saaneet perussuomalaiset sekä kolmanneksi suurimpana ryhmänä kokoomus, pääministerin johtokolmikkoon ulkoministeriksi perussuomalaisten Timo Soini ja valtiovarainministeriksi Alexander Stubb, jonka tilalle tuli 22.6.2016 kokoomuksen puheenjohtajakisan voittanut Petteri Orpo.

Sipilän hallitukseen tulivat ensi kertaa suuren voiton, ”jytkyn” saaneet perussuomalaiset.

Sosiaalidemokraatit sekä pienpuolueet jäivät oppositioon, pitkän hallituskauden jälkeen myös RKP, mikä teki oppositiosta verraten suuren, mutta hajanaisen. Sisäpoliittista tilannetta on viimeksi mutkistanut perussuomalaisten repeäminen kahtia ja hallituksen jatkaminen kuitenkin samoilla ministereillä mutta pienemmällä parlamentaarisella tuella. Eduskunnan asema poliittisen keskustelun areenana on entisestään korostunut. Viime vuosia ovat leimanneet kiistat hallinnon rakenneuudistuksista, sosiaali- ja terveyshallinnon uudistamiseen (SOTE) liitetty maakuntahallinto sekä työllisyyden ja maan kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät toimet. Vaikka talouskasvu on ollut vähitellen viriämässä, monta karikkoa valtiolaivan on kierrettävä.

Globaalit kysymykset

Nykyisin eduskunta ylimpänä valtioelimenä ja kansan tahdon tulkkina, presidentti Niinistö ja Sipilän hallitus joutuvat etsimään ratkaisuja alati muuttuvassa toimintaympäristössä, jossa Suomen asemaa on arvioitava myös globalisoituvan markkinatalouden ja uuden turvallisuusympäristön kannalta. Tähän maailmankolkkaan on suuntautunut kasvavaa kansainvälistä mielenkiintoa, kun Suomen presidentti on kesällä 2017 saanut peräjälkeen tavata Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit. Ehkä myös Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajuus 2017–2019 voi avata uusia yhteistyön väyliä.